Pintaa syvemmältä

Päiväkirja Guantánamosta

2012-01-27T09:55:00.003+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 27.1.2012

Mohammed el Gharani oli viidentoista vanha, kun hänet vietiin Guantánamon vankileiriin helmikuussa 2002. Yhdysvaltojen juuri avaamassa vankileirissä el Gharanista tuli vanki numero 269. Vuosien ajan häntä kidutettiin tekaistujen tunnustusten saamiseksi.

Hänelle annettiin sähkösokkeja, yleensä varpaisiin. Häntä hakattiin pampulla ja roikotettiin tuntikausia pää alaspäin. Pienessä sellissä pidettiin öisin päällä välkkyviä strobovaloja, soitettiin kovaäänistä musiikkia tai ilmastointilaite kytkettiin hyvin kylmälle.

Mohammed el Gharani kertoo tarinansa viime kuussa ilmestyneessä London Review of Books -lehdessä.

Medinassa Saudi-Arabiassa varttunut köyhien tšadilaissiirtolaisten poika oli lähtenyt ystävänsä kehotuksesta Karachiin Pakistaniin oppimaan englantia ja tietokoneen käyttöä. Itse asiassa hän unelmoi hammaslääkärin työstä.

Yhtenä perjantaina syksyllä 2001, pian syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen, pakistanilaiset sotilaat piirittivät saudimiesten suosiman moskeijan. Kaikki arabitaustaisina pidetyt miehet pidätettiin. Kuulusteluissa heiltä kysyttiin tietoja al-Qaidasta ja Taleban-liikkeestä ja Osama bin Ladenin olinpaikasta. Välillä kuulustelijat olivat amerikkalaisia.

Pakistanissa Mohammed el Gharani sai ensimmäiset sähkösokkinsa varpaisiin.

”Pakistanin hallitus haluaa vain myydä teidät amerikkalaisille”, yksi paikallisista kuulustelijoista kertoi.

El Gharani ja kymmenet muut vangit vietiin helikoptereilla Afganistaniin, Kabulin lähellä sijaitsevaan Yhdysvaltojen uuteen Bagramin lentotukikohtaan. Heidän silmänsä oli peitetty ja korville oli laitettu kuulosuojaimet. Käsiraudoissa luki Made in USA.

Bagramissa hakkaaminen oli päivittäistä ja vankeja peloteltiin koirilla. Amerikkalaissotilaat nimittivät tummaihoista el Gharania neekeriksi.

Lopulta vangit puettiin oransseihin haalareihin ja heille laitettiin taas silmälaput ja jykevät kuulokkeet korville. Pitkän lentomatkan jälkeen el Gharani oli Guantánamossa. Aluksi vangit suljettiin teräshäkkeihin, joissa ei ollut kattoa suojana auringolta tai sateelta.

Kesti monta kuukautta ennen kuin el Gharani kuuli muilta vangeilta, että he olivat Yhdysvaltojen laivastotukikohdassa Kuubassa.

El Gharani oli nähnyt amerikkalaisia elokuvia, joissa pidätetyt sanoivat, että heillä oli oikeus tavata asianajaja.

”Ei täällä Guantánamossa! Täällä teillä ei ole mitään oikeuksia!” kuulustelijat vastasivat el Gharanille nauraen.

Amerikkalaiset väittivät, että el Gharani oli asunut Pakistanissa al-Qaidan ylläpitämässä asuntolassa, saanut sotilaskoulutusta al-Qaidan leirillä Afganistanissa ja osallistunut taisteluihin amerikkalaisjoukkoja vastaan.

Hulluimman väitteen mukaan el Gharani kuului vuonna 1993 al-Qaidan terroristisoluun Lontoossa. Poika oli tuolloin kuusivuotias.

Yhdenkään syytteen tueksi ei ollut mitään muita todisteita kuin yksittäisiltä Guantánamon vangeilta kidutuksen jälkeen saatuja keskenään ristiriitaisia kertomuksia. Tammikuussa 2009, seitsemän vuotta kestäneen pidätyksen jälkeen, Washingtonissa sijaitseva siviilituomioistuin otti el Gharanin tapauksen käsiteltäväksi ja määräsi hänet vapautettavaksi.

Puoli vuotta myöhemmin hänet lennätettiin vanhempiensa entiseen kotimaahan Tšadiin.

Kun Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama astui virkaansa tammikuussa 2009, hän lupasi, että Guantánamon vankileiri suljetaan vuoden sisällä. Obama on ollut presidenttinä nyt kolme vuotta, eikä vankileirin sulkemisesta ole merkkiäkään.

Uudenvuodenaattona Obama allekirjoitti uuden puolustusmäärärahoja koskevan lain, jonka mukaan asevoimat voivat asettaa terrorismista epäiltyjä sotilaspidätykseen määräämättömäksi ajaksi.

Pidättäminen määräämättömäksi ajaksi koskee ennen muuta 48:aa Guantánamon vankia, joita vastaan Yhdysvaltojen hallitus ei voi nostaa syytettä, mutta joita he eivät myöskään voi päästää vapaaksi turvallisuussyistä.

Yhdysvaltojen asevoimien tiedusteluviraston mukaan presidentti Bushin valtakauden aikana vapaaksi päästetyistä entisistä Guantánamon vangeista joka neljännen epäillään osallistuneen terroritekoihin tai kapinallisliikkeen toimintaan vapautumisensa jälkeen.

Oma lukunsa ovat vankileirillä olevat 90 Jemenin kansalaista. Obaman hallinnon mukaan ei olisi viisasta palauttaa jemeniläisiä vankeja näiden kotimaahan, sillä Yhdysvallat käy Jemenissä parhaillaan terrorisminvastaista sotaa Arabian niemimaan al-Qaidan joukkoja vastaan. Islamistisella kapinallisliikkeellä uskotaan olevan muutamia satoja taistelijoita maan eteläosien vuoristoissa.

Guantánamon vankileirillä on kymmenen vuoden aikana ollut pidätettynä kaikkiaan 779 miestä. Näistä 12 oli pidätyksen aikoihin alaikäisiä.

Kaksi viikkoa sitten Guantánamon vankileirin perustamisen vuosipäivänä leirillä oli edelleen 171 vankia yli 20 maasta. Suurimmalle osalle heistä ei ole koskaan luettu mitään syytteitä.

Ainoastaan kuusi Guantánamon vankia on saanut jonkinlaisen tuomion sotilastuomioistuimessa. Useimmat heistä tunnustivat osallistuneensa Yhdysvaltojen vastaiseen toimintaan sen jälkeen kun heille luvattiin lyhennetyt vankeusrangaistukset.

Obaman hallitus on lisäksi nostanut syytteet kuutta muuta vankia vastaan. Kuwaitilaista Khalid Sheikh Mohammedia ja neljää muuta syytetään osallisuudesta syyskuun 11. päivän lentokonekaappausten suunnittelussa. Saudiarabialaista Abd al-Rahim al-Nashiria syytetään puolestaan Yhdysvaltojen sotalaivaa USS Colea vastaan Adenissa Jemenissä vuonna 2000 tehdyn pommi-iskun suunnittelusta.

Sotilassyyttäjät vaativat näille kuudelle miehelle kuolemanrangaistusta. Heitä kaikkia on kidutettu ja pidetty eristyssellissä vuosien ajan. Ainakin kahta heistä on kidutettu laittomalla vesikidutuksella.

Avustusjärjestö päätti olla hiljaa

2012-01-13T11:21:00.002+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 13.1.2012

Maailman suurimpiin kuuluva avustusjärjestö Lääkärit ilman rajoja listasi aiemmin vuosittain kymmenen humanitaarista kriisiä, jotka olivat jääneet kansainvälisessä uutistarjonnassa aivan liian vähälle huomiolle.

Vuonna 2003 järjestö ihmetteli ensimmäisenä, miksei tv-ryhmiä lähetetty paikan päälle raportoimaan Darfurin pakolaiskriisistä Sudanissa. Seuraavina vuosina Darfurin kriisi oli laajimmin uutisoituja tapahtumia maailmassa.

Vuonna 2009 unohdettujen humanitaaristen kriisien listalla mainittiin myös sisällissota Jemenin pohjoisessa Saadan maakunnassa. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat joutuneet pakenemaan kodeistaan, kun Jemenin armeija kiihdytti iskujaan paikallisen Houthi-liikkeen kapinallisia vastaan.

Vuoden 2009 vaiettujen humanitaaristen kriisien lista jäi kuitenkin järjestön toistaiseksi viimeiseksi. Jemenin hallitus suivaantui väitteistä, joiden mukaan pommituksia paenneet asukkaat olivat jääneet vaille terveydenhoitoa hallituksen valvomilla alueilla.

Lääkärit ilman rajoja pyysi lopulta anteeksi epätarkkaa raportointiaan ja evakuoi kaksi sairaalaa Jemenin armeijan pommitusten alta. Järjestön mielestä olisi ollut turhaa uhrata koko avustusoperaatiota maassa pelkän julkisuuskampanjan vuoksi. Järjestö piti tämän jälkeen suunsa kiinni ja terveydenhoitotyö Jemenissä sai jatkua.

Alkujaan Ranskassa perustettu Lääkärit ilman rajoja on suurten kansainvälisten avustusjärjestöjen joukossa poikkeuksellinen, sillä puhtaan hätäavun tai hoitotyön ohella järjestö on maailman kriiseissä usein rohkeasti valinnut puolensa ja vaatinut sotivia osapuolia kunnioittamaan ihmisoikeuksia.

Etiopian nälänhädän aikana 80-luvulla järjestö arvosteli voimakkaasti maan hallitusta, joka käytti ulkomaista hätäapua houkuttimena saadakseen paikalliset asukkaat lähtemään kapinallisten valtaamilta alueilta.

Vuonna 1994 järjestö keskeytti avustustyönsä ruandalaispakolaisten leireillä naapurimaassa Zairessa, nykyisessä Kongossa, kun kävi ilmi, että leirien ruuanjakelu oli annettu tutsien kansanmurhaan syyllistyneiden hutupoliitikkojen ja näiden iskujoukkojen tehtäväksi.

Yllä mainittu esimerkki Jemenistä on kuitenkin vain yksi monista kompromisseista, joihin Lääkärit ilman rajoja on joutunut myöntymään viime vuosina.

Tuoreessa kirjassa Humanitarian negotiations revealed (Humanitaariset neuvottelut paljastettuna) järjestön entiset ja nykyiset johtajat arvioivat itsekriittisesti erilaisia kompromisseja, joita järjestö on joutunut tekemään sodissa ja kriiseissä Sri Lankassa, Etiopiassa, Afganistanissa ja Somaliassa.

Milloin on vaiettu hallituksen joukkojen väärinkäytöksistä, milloin siitä, että kapinalliset ovat käyttäneet siviilejä ihmiskilpenään. Somaliassa järjestö on palkannut sotajoukkoja vartijoiksi ja maksanut islamistikapinallisille puhdasta rahaa oikeudesta saada tehdä avustustyötä näiden hallitsemilla alueilla.

Pahimmassa tapauksessa järjestö on päättänyt lähteä maasta, kun itsenäinen avustustoiminta on käynyt mahdottomaksi. Näin tehtiin Afganistanissa vuonna 2004, kun Yhdysvaltojen miehityksen jälkeen länsimaisia avustusjärjestöjä alettiin pitää Yhdysvaltojen ja Naton joukkojen apureina ja keskeisenä osana vihattua miehitysoperaatiota.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen humanitaarisen avun määrä on moninkertaistunut. Vuosien 1988 ja 2008 välillä humanitaariseen avustustyöhön käytettävät varat maailmassa kymmenkertaistuivat. Tänä päivänä humanitaariseen apuun käytetään vuosittain lähes kymmenen miljardia euroa.

Avustusjärjestöissä ja avustushankkeissa eri puolilla maailmaa työskentelee tällä hetkellä yli 200 000 ihmistä, näistä noin puolet kansainvälisissä avustusjärjestöissä, neljäsosa Punaisessa Ristissä ja toinen neljäsosa YK:n avustusjärjestöissä.

Lääkärit ilman rajoja -järjestön oma budjetti lähes kolminkertaistui vuosina 2001–2010, mutta järjestön aktiivien mukaan samaan aikaan toimintaedellytykset vaikeutuivat suuresti.

Sri Lanka on kuvaava esimerkki. Maan hallitus käytti avustusjärjestöjä tehokkaasti hyväksi sodassa maan tamilivähemmistön itsenäisen valtion puolesta taistelleiden Tamil Eelamin vapautuksen tiikereiden kapinaliikettä vastaan. Lääkärit ilman rajoja yritti vuosien ajan saada luvan käynnistää avustushankkeita sodasta kärsivien siviilien auttamiseksi tamilitiikereiden valvomilla alueilla – turhaan.

Hallituksen joukkojen suurhyökkäyksessä keväällä 2009 tamilitiikerien vastarinta tuhottiin täydellisesti. Suurhyökkäyksessä kuoli kymmeniä tuhansia tamilisiviilejä ja lähes 400 000 ihmistä suljettiin keskitysleireille, joita hallitus kutsui irvokkaasti hyvinvointikeskuksiksi. Leirien ylläpitokuluista vastasivat YK:n avustusjärjestöt, Yhdysvallat ja EU.

Afganistanin miehityksen alussa Lääkärit ilman rajoja teki Yhdysvaltojen johtaman liittouman joukoille selväksi, ettei se aio ottaa vastaan ohjeita sotilailta, vaan pitää Nato-joukkoja yhtenä sodan osapuolena Afganistanin talebanien ja muiden aseellisten liikkeiden rinnalla.

Järjestö lähti Afganistanista vuonna 2004, mutta palasi maahan uudestaan vuonna 2009. Länsijoukot olivat epäilemättä yksi sodan osapuolista. Vuonna 2008 lähes puolet Afganistanin sodan siviiliurheista kuoli Naton ilmaiskuissa tai liittouman tukeman hallitusarmeijan hyökkäyksissä.

Tällä kertaa Lääkärit ilman rajoja pyrki toimimaan lähellä aseellisten vastarintaliikkeiden hallitsemia alueita. Järjestöllä on Afganistanissa nyt kolme sairaalaa, joista yksi sijaitsee Lashkar Gahissa talebanien laajalti valvomassa Helmandin maakunnassa.

Talebanit ja toinen islamistiliike Haqqani-verkosto halusivat molemmat, että järjestö perustaisi nimenomaan naistentauteja ja synnytyksiä hoitavan sairaalan. Uusi äitiyssairaala avataan lähiaikoina Pakistanin rajan tuntumassa sijaitsevaan Khostiin.

Pyhää sotaa Somaliassa

2011-12-30T18:36:00.003+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 30.12.2011

Uudelleen kiihtynyt sotiminen Somaliassa ei ole herättänyt länsimediassa ja meillä päin kovin suurta mielenkiintoa. Tällä hetkellä Somaliassa on kuitenkin yli 10 000 sotilasta useista muista maista ja Yhdysvallat tekee alueelle jatkuvasti ohjusiskuja kauko-ohjattavista taistelulennokeista. Iskujen kohteena on islamistinen Al-Shabaab -liike, joka pitää hallussaan suurta osaa Somalian eteläosista.

Viime kuussa Etiopian joukot ylittivät Somalian rajan, vain vajaa kolme vuotta Etiopian armeijan nöyryyttävään vetäytymiseen päättyneen edellisen Somalian-miehityksen jälkeen.

Ennen Etiopiaa toinen naapurimaa Kenia lähetti sotajoukkojaan rajan taakse. Kenian ilmavoimat ovat lokakuusta asti tehneet tuhoisia ilmapommituksia Al-Shabaabia ja Somalian eteläosien siviilejä vastaan.

Kenian armeijan hyökkäystä Somaliaan edelsivät kahden espanjalaisen avustustyöntekijän sekä brittiläisen ja ranskalaisen turistin kidnappaukset Kenian puolelta rajaa. Vielä tähän päivään mennessä ei ole tosin varmaa, että juuri Al-Shabaab oli sieppausten takana.

Somalian pääkaupungissa Mogadishussa on ennestään tuhansia Afrikan unionin sotilaita Ugandasta ja Burundista. Joulun tienoilla myös Djibouti lähetti joukkoja maan väliaikaishallituksen avuksi.

Myös Yhdysvallat ja Ranska ovat kaikessa hiljaisuudessa lähettäneet Somalian maaperälle erikoisjoukkojaan.

Kenian, Etiopian ja Afrikan unionin joukot ovat Yhdysvaltojen kouluttamia ja rahoittamia. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulla CIA:lla on myös oma pidätyskeskuksensa Somalian turvallisuusviraston rakennuksen kellarissa Mogadishussa. Terrorisminvastaisia lennokki-iskuja on tehty ainakin Djiboutista, Etiopiasta, Seychelleiltä sekä Arabian niemimaalla sijaitsevasta salaisesta lentotukikohdasta käsin.

Kiihkoislamin äärilaitaa edustava Al-Shabaab on saanut kansainvälisessä uutisoinnissa eniten huomiota tapauksista,
joissa aviorikoksesta syytetyt naiset on kivitetty kuoliaaksi.
Al-Shabaab on myös sulkenut elokuvateattereita ja kieltänyt jalkapallo-otteluiden julkiset tv-katselut. Vastikään järjestö kielsi länsimaisten avustusjärjestöjen toiminnan hallitsemillaan alueilla.

Al-Shabaab itse ilmoittaa pyrkivänsä ajamaan vallasta länsimaiden tukeman maltillisten islamistien hallituksen Somaliassa ja korvaamaan sen koraania kirjanoppineesti tulkitsevalla islamilaisella valtiolla. Monien mielestä tämä on kuitenkin vasta välitavoite.

”Al-Shabaabin lopullisena tavoitteena on auttaa muita globaaleja jihadisteja maailmanlaajuisen islamilaisen valtion synnyttämisessä”, toteaa Al Jazeera -kanavan uutispäällikkönä työskentelevä somalialaistoimittaja Abdi Aynte.

Brittilehti Guardian kertoi viime kuussa Al-Qaidaa edustavien avustustyöntekijöiden toimittamasta hätäavusta kuivuutta ja nälänhätää paenneille ihmisille Al-Shabaabin hallitsemalla alueella Mogadishun eteläpuolella. Lehden mukaan avustustyöntekijät olivat amerikkalaisia ja brittiläisiä muslimeja.

Naapurimaiden hyökkäyksellä Somaliaan pyritään estämään Al-Qaidaa rakentamasta maahan pysyviä tukikohtia. Mikäli Al-Shabaab kykenee tarjoamaan pysyvän turvapaikan ulkomaalaisille jihadisteille, tämän uskotaan antavan Al-Qaidalle uutta elinvoimaa.

”Al-Qaidan yhteistyö Al-Shabaabin kanssa olisi todennäköisesti kestävämpi kuin sen suhde Afganistanin talebanien kanssa. Talebanien johtajat eivät olleet Al-Qaidan aikaansaannosta, kun taas Al-Shabaabin johtajat ovat”, arvioi Al Jazeeran toimittaja Abdi Aynte.

Al-Shabaab perustettiin vuonna 2003 Las Anoodissa Pohjois-Somaliassa järjestetyn islamistijärjestö Al-Ittihad al-Islamiyan kokouksen yhteydessä. Kokoukseen osallistui myös joukko somalialaisia Afganistanin sodan veteraaneja, jotka olivat lähteneet Afganistanista pian Yhdysvaltojen miehityksen jälkeen.

Kun lähinnä hyväntekeväisyysjärjestönä toiminut Al-Ittihad ei tuolloin innostunut aseellisesta taistelusta Somaliassa, Afganistanin sodassa olleet miehet päättivät perustaa oman järjestön, jonka nimeksi tuli Harakat al-Shabaab al-Mujahideen, Nuorten taistelijoiden liike.

Al-Shabaabin oli aluksi vaikea saada kannatusta jyrkille ajatuksilleen, sillä somalialaiset ovat perinteisesti olleet maltillisia muslimeja. Tilanne kuitenkin muuttui vuonna 2006, kun CIA ryhtyi rahoittamaan Mogadishun kaikkein pahamaineisimpia sotaherroja, jotta nämä sieppaisivat ja surmaisivat terroristiepäiltyjä ja radikaaleja islamisteja.

Kun täysin rauhanomaisia imaameja ruvettiin pidättämään ja luovuttamaan amerikkalaisille, myös maltilliset islamistit kokivat tarpeelliseksi järjestäytyä. Syntyi Islamilaisten tuomioistuinten liitto, joka oli epäpoliittisten klaanituomioistuinten yhteenliittymä. Al-Shabaabista tuli islamilaisten tuomioistuinten sotilaallinen siipi.

Somalian sotaherrat syöstiin pian vallasta, ja Islamilaisten tuomioistuinten liitto onnistui Somalian nykyisen presidentin Sharif Sheikh Ahmedin johdolla ensi kertaa 16 vuoteen todella rauhoittamaan maan ja luomaan puitteet jonkinlaiselle hyvinvoinnille.

Maltillisten islamistien valta kuitenkin päättyi Etiopian miehitykseen jouluna 2006. Etiopian joukot pommittivat asuinalueita Mogadishussa ja surmasivat miehityksen vastustajiksi epäiltyjä usein viiltämällä heidän kurkkunsa auki.

Al-Shabaabille miehitys antoi sen kaipaaman tilaisuuden esiintyä somalialaisten silmissä vapaustaistelijoina. Joulukuussa 2008 kun Etiopia veti joukkonsa Somaliasta, Al-Shabaabista oli tullut suositumpi kuin koskaan ja se oli houkutellut riveihinsä myös satoja taistelijoita ulkomailta.

Ulkomaalaisilla taistelijoilla ja muiden maiden kansalaisuuden saaneilla somalialaisilla onkin tänä päivänä huomattava asema Al-Shabaabin johdossa. Järjestön ylimmässä päättävässä elimessä, shura-neuvostossa, enemmistö jäsenistä on muiden maiden kansalaisia.

Itsenäisyyden ajan saavutuksia

2011-12-15T17:41:00.004+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 16.12.2011

Dar es Salaamin Uhuru-stadionilla järjestettiin viikko sitten pompöösit itsenäisyyspäiväjuhlat, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta Tansanian vapautumisesta brittiläisen siirtomaavallan ikeestä. Sotavoimat esittelivät kalustoaan, ja tanssiryhmät viihdyttivät yleisöä, jolle oli jaettu etukäteen tuhansia pieniä Tansanian lippuja.

Kaupungin keskustassa itsenäisyyspäivänviettoa ei huomannut juuri muusta kuin vastaremontoidun ravitsemusliikkeen järjestämästä ilmaisesta ruokailusta. Presidentti Jakaya Kikwete piti juhlapuhetta ravintolan
taulu-tv:ssä, mutta riisiä ja lihakastiketta lautaselle saaneet kantakaupungin vähävaraiset eivät olisi voineet välittää vähempää.

”Minulla ei ole mitään syytä olla ylpeä. Elämä on kovaa ja köyhyys rehottaa, mutta päättäjät ajavat vain omaa etuaan”, arveli 25-vuotias katukauppias Mbaraka Salum.

Päivälehti Citizen haastatteli tansanialaisia kadunmiehiä eri puolilta maata, ja mielipiteet jakautuivat kahtia. Monet olivat kyllästyneitä päättäjien korruptioon, kansanedustajien palkankorotuksiin sekä työttömyyteen ja julkisten palvelujen huonoon jamaan, etenkin sairaaloiden lääkepulaan.

Iäkkäämmät vastaajat kuitenkin kertoivat päässeensä itsenäisyyden jälkeen käymään koulua. Toiset muistuttivat, ettei Tansaniassa ole ollut etnisiä ristiriitoja, vaikka tansanialaiset kuuluvat yli 120 eri heimoon. Monet olivat myös ylpeitä presidentti Nyereren aikana annetusta tuesta eteläisen Afrikan maiden vapautusliikkeille.

Myös pääteiden kunto on kohentunut. Tänä päivänä Dar es Salaamista pääsee bussilla päivässä 600 kilometrin päässä sijaitsevaan Moshin kaupunkiin, kun aiemmin matka kesti kolme päivää.

Siirtomaavallan aikana yhteiskunta oli suunniteltu edistämään vain emämaan intressejä. Rotuerottelu oli voimassa. Viljelijöiden oli viljeltävä mitä käskettiin, yleensä vientikasveja, kahvia, teetä ja puuvillaa.

Paikallisten lehtien erikoisliitteissä lueteltiin viime viikolla itsenäisyyden ajan saavutuksia. Vuonna 1961 itsenäistyneessä Tanganyikassa oli yhdeksän lääkäriä, kolme päällystettyä maantietä ja 700 opettajaa. Nyt Tansaniassa on 5 000 lääkäriä, 6 000 kilometriä asvalttiteitä ja 52 000 peruskoulun ja lukion opettajaa.

Vuonna 1961 vain joka neljäs tansanialainen osasi lukea. 70-luvulla aikuisväestön lukutaitoisuus oli jo yli 90 prosenttia. Tänä päivänä 96 prosenttia peruskouluikäisistä lapsista käy koulua.

Maan itsenäistyessä kuudella prosentilla maaseudun asukkaista ja 25 prosentilla kaupunkien asukkaista oli saatavilla puhdasta juomavettä. Nyt puhtaan juomaveden piirissä on 58 prosenttia maaseudun asukkaista, ja kaupungeissa puhdasta hanavettä saa 86 prosenttia ihmisistä.

Vuonna 1961 joka neljäs lapsi kuoli ennen viidettä elinvuottaan. Nyt lapsikuolleisuus on vähentynyt kahdeksaan prosenttiin.

Jossain vaiheessa Tansanian kehityksessä jokin meni kuitenkin pieleen. Afrikkalainen sosialismi tyssäsi siihen, että valtio otti haltuunsa ammattiliitot ja viljelijöiden osuuskunnat. Tuotanto taantui, ja riippuvuus kehitysavusta kasvoi.

Professori Issa Shivji pitää kohtalokkaimpana virheenä heittäytymistä länsimaiden sanelemaan uusliberalistiseen talouspolitiikkaan.

”90-luvun yksityistämisbuumin aikana valtionyhtiöitä kaupattiin keinottelijoille. Entinen valtion mylly myi yksityistämisen jälkeen maissijauhon mieluummin ulkomaille, missä tuotteista sai paremman hinnan. Valtion öljynjalostamo lopetti heti yksityistämisen jälkeen toimintansa, ja uusi omistaja alkoi tuoda valmiiksi jalostettuja polttoaineita maahan tytäryhtiön välityksellä.”

Uusi kaivoslaki antoi puolestaan ulkomaisille kaivosyhtiöille luvan perustaa maahan kultakaivoksia maksamatta lainkaan veroja. Tänä päivänä Tansanian suurin vientituote ei olekaan enää kahvi eikä tee, vaan kulta. Tansanian valtio saa kultakaivosten tuotosta vaivaiset kolme prosenttia. Työolot ovat karut, ja ympäristölainsäädäntö on heikkoa.

Näissä oloissa Tansanian talous kasvaa kuitenkin tasaista vauhtia. Talouskasvu on ollut yli kuusi prosenttia viiden viime vuoden ajan. Tansania on tänä päivänä yksi maailman 20:stä nopeimmin kasvavasta kansantaloudesta.

Taloja rakennetaan, matkapuhelinverkko toimii, ja nelivetoautoja tuodaan ulkomailta. Äkkivaurastuneilla tansanialaisilla on mahdollisuus ostaa supermarketista mitä haluavat.

Presidentti Kikweten hallituksen kehitystavoitteisiin kuuluu asukasta kohti lasketun kansantulon kaksinkertaistaminen tai peräti kuusinkertaistaminen vuoteen 2025 mennessä.

Tässä onkin haastetta, sillä talouskasvusta huolimatta tällä hetkellä kolmasosa Tansanian 42-miljoonaisesta väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä alle euron tuloilla päivässä.

Lisää tilastolukuja. Tansania on maailman kolmanneksi suurin kehitysavun vastaanottaja, heti Irakin ja Afganistanin jälkeen. Maa saa vuosittain runsaat kaksi miljardia euroa kehitysapuna. Virallinen kehitysapu kattaa kolmasosan valtion budjetista.

Tansania on myös Suomen pitkäaikaisin kehitysavun kohdemaa. Viime vuonna Tansanian osuus Suomen kehitysapumaksatuksista oli 31 miljoonaa euroa, josta noin puolet oli suoraa tukea valtion budjettiin.

Mittavalla kehitysavulla on kuitenkin epäkohtansa.

”Kehitysavun vuoksi Tansanian päättäjät eivät ole vastuussa tekemisistään kansalle, vaan ulkomaalaisille, joiden kanssa he allekirjoittavat uuskolonialistisia sopimuksia”, toteaa taloustoimittaja Nizar Visram.

”Ulkopuolinen apu on johtanut asenneongelmaan”, arvioi oppositiokansanedustajan avustajana työskentelevä Andrew Mwakibete. ”Oma-aloitteisuus on vähentynyt. Usein ihmiset vain odottavat, että joku tulisi korjaamaan ongelmat. Myös hallitus kerjää rahaa ulkomailta sen sijaan että se keräisi veroja tansanialaisilta ja pistäisi toimeksi.”

Kuka surmasi Dag Hammarskjöldin?

2011-12-03T12:59:00.004+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 2.12.2011

YK:n entisen pääsihteerin, ruotsalaisen Dag Hammarskjöldin lentokoneturma lienee yksi historian tunnetuimmista selvittämättä jääneistä mysteereistä. Tänä syksynä tapaus on ollut taas esillä tiedotusvälineissä. Syyskuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta Hammarskjöldin koneen maahansyöksystä Ndolan kaupungin lähellä valkoisen vähemmistön hallitsemassa Pohjois-Rhodesiassa, nykyisessä Sambiassa.

Hammarskjöld oli syyskuun 17. päivän iltana vuonna 1961 matkalla Ndolaan neuvottelemaan tulitauosta Kongosta irrottautuneen Katangan maakunnan johtajan Moise Tshomben kanssa.

Katangaa hallitsi todellisuudessa kaivosyhtiö Union Minière. Belgialaisten ja brittiläisten sijoittajien omistama kaivosyhtiö rahoitti alueen hallintoa ja ranskalaisupseerien johtamaa palkkasotilasarmeijaa, joka kävi sotaa Kongon armeijaa ja YK:n rauhanturvaajia vastaan.

Länsimaissa pelättiin, että Belgian alaisuudesta vuotta aiemmin itsenäistynyt Kongo kansallistaisi kaivokset, jotka tuottivat suurimman osan maailman uraanista ja koboltista sekä huomattavan osan maailman kuparintuotannosta.

Kymmenen minuuttia yli keskiyön Hammarskjöldin
DC-6 -koneen ruotsalaismiehistö oli yhteydessä Ndolan lentokentän lennonjohtoon ja kone aloitti laskeutumisen. Pian sen jälkeen kone syöksyi maahan noin kymmenen kilometrin päässä lentokentältä.

Koneessa olleesta 16 henkilöstä kaikki muut kuolivat maahansyöksyssä tai pian sen jälkeen, paitsi YK:n Kongo-operaation yhdysvaltalainen turvallisuuspäällikkö Harold Julien, joka menehtyi kuusi päivää myöhemmin.

Lentokone syttyi tuleen, ja kaikki muut koneessa olleet paloivat lähes tunnistamattomiksi, paitsi Harold Julien sekä Dag Hammarskjöld, jonka ruumis löydettiin hiukan kauempana koneen hylystä.

Rhodesialaisten tekemän onnettomuustutkinnan mukaan turman syynä oli lentäjän virhearvio, joka johti maahansyöksyyn.

YK:n myöhemmin asettama tutkimuskomissio ei keksinyt yksittäistä syytä Hammarskjöldin koneen maahansyöksyyn, mutta piti mahdollisena myös sitä, että konetta olisi sabotoitu ennen sen lähtöä Kongon pääkaupungista Leopoldvillestä tai että konetta olisi ammuttu joko ilmasta tai maasta.

Tämän vuoden syyskuussa Hammarskjöldin turman vuosipäivän aattona brittilehti Guardian julkaisi ruotsalaisen Göran Björkdahlin tutkimuksiin perustuvia silminnäkijälausuntoja, joiden mukaan useat nyt jo iäkkäät sambialaiset kertoivat nähneensä Ndolan taivaalla 50 vuotta sitten myös pienemmän koneen sekä kirkkaan leimahduksen ennen kuin Hammarskjöldin kone syöksyi maahan.

Kuusi entistä miilunpolttajaa kertoi nähneensä aamuyöllä univormupukuisia valkoisia miehiä turmapaikalla useita tunteja ennen kuin Rhodesian poliisiviranomaiset saapuivat paikalle.

Väitteet eivät ole uusia. Lontoon yliopiston tutkija Susan Williams on myös haastatellut elossa olevia silminnäkijöitä Sambiassa ja käynyt yksityiskohtaisesti läpi Rhodesian onnettomuustutkinnan yhteydessä vuonna 1961 annettuja todistajanlausuntoja. Rhodesialainen tutkimuskomissio piti kuitenkin epäuskottavina kaikkia silminnäkijäkertomuksia, joissa puhuttiin toisesta koneesta tai välähdyksestä taivaalla, eikä näitä koskaan julkaistu.

Susan Williamsin tuore kirja Who killed Hammarskjöld? (Kuka surmasi Hammarskjöldin?) lienee kattavin tähän päivään mennessä julkaistu tutkimus Hammarskjöldin kuolemaan johtaneista tapahtumista ja teorioista. Williams on päässyt tutustumaan aiemmin salassa pidettyihin arkistolähteisiin Britanniassa, Ruotsissa, Belgiassa, Yhdysvalloissa, Sambiassa ja Etelä-Afrikassa.

Brittitutkija paljastaa muun muassa, että Hammarskjöldin kuolinsyytutkimusta varten otettuja valokuvia on retusoitu. Kun YK:n Kongo-operaation norjalainen sotilastiedottaja Björn Egge tunnisti Hammarskjöldin ruumiin vuonna 1961, Hammarskjöldillä oli pieni reikä otsassa oikean silmän yläpuolella. Kuvissa tämä kohta on peitetty jälkeenpäin lisätyllä valkoisella läikällä.

Williams löysi arkistoista myös Ndolan sairaalan lääkärin lausunnon, jonka mukaan lentoturmasta hengissä selvinnyt Harold Julien oli sairaalassa ennen kuolemaansa selittänyt, että koneen maahansyöksyä oli edeltänyt räjähdys.

Williams tavoitti myös yhdysvaltalaisen tiedustelu-upseerin, joka työskenteli 60-luvulla Yhdysvaltojen laivaston kuunteluasemalla Kyproksella. Hammarskjöldin turmayönä amerikkalaiset tiedustelijat olivat kuulleet radioviestin, jossa lentäjä kertoo jäljittäneensä Hammarskjöldin koneen ja selostaa reaaliajassa, kuinka hän ampuu sen alas.

Williamsin kirja on akateeminen tutkimus, joka sisältää lukuisia viitteitä arkistolähteisiin, mutta sitä lukee kuin dekkaria. Murhaaja ei välttämättä selviä, eikä Hammarskjöldin lopullisesta kuolintavastakaan saa itse asiassa sataprosenttista varmuutta.

Brittitutkija vaikuttaa itse kallistuvan teoriaan, jonka mukaan Hammarskjöldin koneen turman syynä oli Union Minièren kaivosjohtajien ja länsimaiden tiedustelupalvelujen juonima epäonnistunut kaappausyritys. Teoria perustuu belgialaisen sotalentäjän tunnustukseen, jonka tämä kertoi ranskalaiselle entiselle YK-virkamiehelle vuonna 1967.

Katangan sotavoimien Fouga Magister -konetta ohjannut palkkasoturi kertoi lentäneensä Hammarskjöldin koneen viereen ja saaneensa radioyhteyden koneen miehistöön. Tarkoituksena oli pakottaa kone lentämään Kolweziin Katangaan tapaamaan ”tärkeitä henkilöitä”. Fouga-koneesta ammutut varoituslaukaukset osuivat vahingossa Hammarskjöldin koneeseen, joka menetti hallintansa.

Williamsin selittämän toisen teorian mukaan Etelä-Afrikan armeijan salainen yksikkö asetti Hammarskjöldin koneen laskutelineiden alle pommin, jonka oli määrä räjähtää, kun kone valmistautui laskeutumaan.

Kolmannen teorian mukaan Hammarskjöld surmattiin päähän ammutulla luodilla koneen maahansyöksyn jälkeen. Turmapaikalla Hammarskjöldistä otetussa valokuvassa tällä on verinen haava otsassaan ja yllään valkoinen kauluspaita, jonka kauluksen alle oli asetettu pelikortti. Kyseessä oli pataässä, kuoleman symboli.

Isoveli valvoo ja hakkeroi

2011-11-18T12:43:00.003+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 18.11.2011

Syksy on ollut hakkerointiuutisten aikaa. Alkukuusta verkossa julkaistiin 16 000 suomalaisen henkilötiedot, jotka oli hakkeroitu oppilaitosten tietokannoista. Viikko sitten taas puoli miljoonaa suomalaista sähköpostiosoitetta vuodettiin keskustelupalstalle. Osoitteet olivat peräisin keskustelufoorumilta, joka vaati käyttäjiä rekisteröitymään sähköpostiosoitteella.

Hakkerointisyksyn ensimmäinen tietomurtouutinen koski äärioikeistolaisen Suomen vastarintaliikkeen jäsenhakemuksia. Pieni kohu syntyi siitä, että listalla oli mukana myös perussuomalaisten kansanedustajan avustajan nimi. Tietomurto tehtiin hakkeriliike Anomymous Finlandin nimissä.

Suuressa maailmassa Anomymous-liike on onnistunut sulkemaan sivustoja, joilla on ollut linkkejä lapsipornoon. Anomymous on kampanjoinut myös elektroniikkayhtiö Sonya vastaan sen jälkeen kun Sony haastoi Yhdysvalloissa ihmisiä oikeuteen PlayStation 3:n suojauskoodin purkamiseen tarkoitetun ohjelman levittämisestä.

Viime vuoden lopulla Anomymous järjesti verkkokampanjoita Visaa ja MasterCardia vastaan. Protestien syynä oli se, että maksukorttifirmat olivat Yhdysvaltojen hallituksen kehotuksesta sulkeneet Wikileaksin tukimaksupalvelun.

Hakkeriliike Anomymousin ohella toki muutkin tahot keräävät tietoja netistä ja netin välityksellä.

Uutistoimisto AP kertoi alkukuusta Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n uudesta salaisesta tietopalvelukeskuksesta, jossa lukuisia eri kieliä puhuvat työntekijät seuraavat sosiaalista mediaa ja kokoavat työkseen tietoja yksittäisten ihmisten Facebook- ja Twitter-päivityksistä eri puolilla maailmaa.

CIA:n Avoimen lähteen keskus pystyi tiettävästi ennakoimaan tulossa olevan kansannousun Egyptissä jo kuukausia ennen kuin ihmiset lähtivät Kairon kaduille osoittamaan mieltään.

Ranskassa puolestaan valtion ydinvoimayhtiön EDF:n kaksi johtajaa tuomittiin viime viikolla kolmeksi vuodeksi vankilaan Ranskan Greenpeacen energiavastaavan tietokoneen hakkeroinnista. Ydinvoimayhtiön johtajat olivat palkanneet yksityisen turva-alan konsultin vakoilemaan Greenpeacen ydinvoimanvastaista kampanjaa muun muassa lähettämällä kampanjavastaavan tietokoneeseen vakoiluohjelman. Myös kaksi tietomurron tekijää sai vankeustuomiot.

Ydinvoimayhtiö EDF:n painevesireaktoreja rakennetaan parhaillaan Flamanvilleen Ranskan Normandiaan sekä Olkiluotoon.

Aiemmin syksyllä paljastui, että vakoiluohjelmaa ovat käyttäneet myös Saksan viranomaiset. R2D2-nimisen troijalaisen avulla ihmisten tietokoneisiin ujutettiin tietokoneen näppäimistön painalluksia tallentava keylogger-ohjelma. Eräässä tapauksessa ohjelma asennettiin rikoksesta epäiltynä olevan miehen kannettavaan tietokoneeseen Münchenin lentokentän tullissa.

Troijalaista tarkkaan analysoinut saksalainen hakkerijärjestö Chaos Computer Club paljasti, että vakoiluohjelma pystyi tallentamaan myös kuvakaappauksia tietokoneen näytöltä, Skypessä käytyjä puheluja sekä aktivoimaan webkameran ja mikrofonin koneen käyttäjän huomaamatta.

Baijerin osavaltion poliisin mukaan vakoiluohjelmaa on käytetty rikostutkinnassa talousrikosjutuissa ja laittomien dopingaineiden kauppaa koskevissa jutuissa.

Saksalaisten esikuvana oli Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n kehittämä näppäilyntallennusohjelma nimeltä Magic Lantern (Taikalyhty).

Syksyllä 2001 hyväksytty terrorisminvastainen laki, Patriot Act, antoi viranomaisille luvan alkaa käyttää sähköpostiliitteenä lähetettävää troijalaista vakoiluohjelmaa, joka aktivoituu aina sähköpostin salausohjelmaa käytettäessä. Näppäilyntallentajan avulla viranomaiset pääsivät lukemaan tietokoneenkäyttäjän nimenomaisesti suojaamia viestejä.

Vuonna 2005 paljastui, että Yhdysvaltojen turvallisuusvirasto NSA oli itse asiassa jo vuosien ajan tallentanut suurimman osan maan puheluista ja sähköposteista. Verkko-operaattori AT&T:n palvelimesta San Franciscossa otettiin kopiot kaikesta sen kautta kulkevasta tietoliikenteestä. Sähköpostikopiot ohjattiin suoraan vakoiluvirasto NSA:lle, jonka päämajassa Fort Meadessä Marylandissa työskentelee 20 000 ihmistä.

Yhdysvalloilla on ollut jo pitkään pakkomielle pyrkiä seuraamaan kaikkea maailman tietoliikennettä. Euroopan parlamentti keskusteli jo 2000-luvun alussa huolestuneena raporteista, joiden mukaan Yhdysvaltojen maailmanlaajuinen vakoilujärjestelmä Echelon salakuunteli koko maailman puheluja ja sähköistä viestintää ja syötti tiedot NSA:n päämajaan analysoitavaksi.

Echelonin salakuuntelutietojen avulla yhdysvaltalaiset firmat voittivat tarjouskilpailut lentokonehankinnoista Saudi-Arabiaan ja tutkajärjestelmästä Brasiliaan.

Jos Yhdysvallat vakoilee muita maita ja näiden yhtiöitä, niin myös omat yhtiöt ovat olleet ulkomaiden, etenkin Kiinan, hakkeroinnin kohteena.

New York Times ja Washington Post kertoivat viime vuonna yksityiskohtia Kiinan onnistuneesta tunkeutumisesta Googlen ohjelmistokehittäjien verkkoihin. Kiinan viranomaiset pääsivät vakoiluohjelman avulla käsiksi Googlen salasanajärjestelmään, mutta eivät ilmeisesti onnistuneet varastamaan miljoonien Googlen käyttäjien salasanoja.

Myös Yahoo, Symantec, Adobe, sotalentokoneiden valmistaja Northrop Grumman ja kemianalan jättiyhtiö Dow Chemical joutuivat kiinalaisten hakkeroinnin uhriksi.

Erilaiset haittaohjelmat voivat olla kehitettyjä hyvin yksityiskohtaisiin tarkoituksiin. Eräs tällainen oli Stuxnet-mato, jonka avulla Iranin uraaninrikastusta varten käytetyt sentrifugit ohjelmoitiin käymään ylikierroksilla ja lopulta hajoamaan.

Matovirus kehitettiin Negevin ydintutkimuskeskuksessa Israelissa yhteistyössä israelilaisten ja yhdysvaltalaisten kesken. Hanke käynnistettiin George W. Bushin hallinnon aikana. Barack Obama antoi sille tukensa jo ennen astumista virkaansa.

Uuden Libyan verinen alku

2011-11-05T12:25:00.002+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 4.11.2011

Kännykkävideot Muammar Gaddafin viimeisistä hetkistä antavat lohduttoman kuvan Libyan uuden hallinnon joukoista. Pian Gaddafin surman jälkeen Libyan tv:ssä näytetyllä videolla vertavuotavaa maan entistä johtajaa retuutettiin lava-auton edessä vihaisten miesten karjuessa, että ”Jumala on suurin!”

Verkkolehti Global Postin viime viikolla julkistama video kuvattiin heti Gaddafin kiinnioton jälkeen. Videolla Gaddafia tönitään ja revitään, ja hänet pakotetaan polvilleen ja nostetaan taas ylös. Heti videon alussa väliaikaishallinnon joukkojen mies iskee Gaddafia veitsellä peräaukkoon. Miehet ympärillä ammuskelevat rynnäkkökivääreillä ilmaan ja huutelevat: ”Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah!”

Länsimaiden johtajien kommentit, joissa toivotettiin tervetulleeksi uusi aikakausi Libyan historiassa, tuntuvat videoiden näkemisen jälkeen irvokkailta.

Gaddafin kiinniottoa edelsivät Naton ilmapommitukset. Ilmaiskussa tuhottiin Gaddafin 75 auton saattue, joka pyrki pakoon piiritetystä Sirten kaupungista.

Vain harvan maan johtaja rohkeni arvostella selväsanaisesti Gaddafin surmaamista. Venezuelan Hugo Chavez puhui teloituksesta. Tansanian ulkoministeri Bernard Membe ilmoitti olevansa sokissa ja surullinen Gaddafin brutaalista surmasta. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi, että Gaddafin surmaaminen oli vastoin Geneven sopimuksia.

Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma totesi olevansa yllättynyt uudesta trendistä, jossa epäoikeudenmukaisuuksista syytetyille entisille johtajille ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäyntiin tuomioistuimessa.

Onneksi kuitenkin YK:n erikoisraportoija Christof Heyns vaati seuraavana päivänä kunnollista kansainvälistä tutkimusta Gaddafin kuolemasta. Heynsin mukaan surmaamista oli syytä epäillä sotarikokseksi. Eteläafrikkalainen Heyns työskentelee YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimistossa Genevessä laittomista teloituksista vastaavana erikoisraportoijana.

Pari päivää Gaddafin surman jälkeen YouTubessa julkaistiin video, jolla 22-vuotias Sanad al-Sadek al-Ureibi kertoo ampuneensa Gaddafia kahdesti, ensin rintaan ja sitten päähän. Mies ei pitänyt ajatuksesta, että Gaddafi vietäisiin pois elävänä. Videolla esitellään myös Gaddafin veristä paitaa ja kultaista vihkisormusta.

Lopulta myös Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton totesi kannattavansa YK:n tutkimusta Gaddafin kuolemasta. ”Tutkimus olisi erittäin tärkeä vastuullisuuden, laillisuuden ja Libyan demokraattisen tulevaisuuden kannalta”, Clinton sanoi Fox Newsin haastattelussa.

Viime viikolla Libyan uusi johtaja Mustafa Abdul Jalil ilmoitti maata johtavan siirtymäajan neuvoston asettavan tutkimuskomission selvittämään Gaddafin kuolemaan johtaneita olosuhteita.

Aika näyttää, miten tarkkaan Gaddafin surmaaminen tullaan tutkimaan ja ketkä mahdollisesti asetetaan vastuuseen sotarikoksista, vai jääkö asian selvittäminen lopulta vain unhoon, kuten Osama bin Ladenin tapauksessa kävi.

”Ketkä kaikki tulisi asettaa vastuuseen – yksittäinen sotilas, joka äkkipikaistuksissaan ampui Gaddafin, Misratan kaupungista tullut aseryhmä, johon tuo sotilas kuului, vai Naton joukot, jotka pommittivat Gaddafin autosaattuetta”, kyseli Libyan tilannetta pitkään seurannut yhdysvaltalaistutkija Benjamin Barber.

Naton pommituksilla oli ratkaiseva merkitys paitsi Gaddafin kiinniotossa myös koko Libyan vallanvaihdossa. Naton sotakoneet tekivät seitsemän kuukauden aikana lähes kymmenen tuhatta ilmaiskua Libyaan.

Lokakuun puoliväliin mennessä Libyan sodassa oli kuollut ainakin 7 000 siviiliä, joista ainakin 2 000 sai surmansa Naton pommituksissa. Lisäksi taisteluissa on kaatunut ainakin 3 000 Gaddafin hallituksen sotilasta ja kannattajaa sekä arviolta 9 000 kapinallista. Kaikkiaan Libyan sodassa kuoli arviolta 20 000 ihmistä.

Nato-maiden Libya-operaation julkilausuttuna tarkoituksena oli suojella siviilejä. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman, jossa YK:n jäsenmaita kehotettiin tarvittaviin toimiin siviilien ja asuinalueiden suojelemiseksi Gaddafin sotavoimien hyökkäyksiltä.

Turvallisuusneuvoston uuden päätöslauselman mukaan YK:n mandaatti päättyi tämän viikon maanantaina, ja myös Nato ilmoitti lopettavansa ilmaiskut Libyassa.

Libyan uusilla johtajilla on edessään haastavat ajat, mikäli maahan halutaan rakentaa aidosti kansanvaltainen hallinto. Siirtymäajan neuvostossa ainoat henkilöt, joilla on minkäänlaista kokemusta hallintotyöstä, ovat entisiä Gaddafin ministereitä tai virkamiehiä.

Libyan lukuisista eri heimoista värvätyt taistelijat ovat keskenään eripuraisia, eikä väliaikaishallinnossa ole juuri mukana maan länsiosien heimojen edustajia. Monet Libyan heimoista pysyivät Gaddafin puolella taistelujen loppuun asti. Maassa on myös niin paljon aseita, ettei sisällissodan riskiä voi sulkea pois.

Tapa, jolla väliaikaishallinnon taistelijat kohtelevat Gaddafin kannattajiksi epäiltyjä, on omiaan pahentamaan ristiriitoja eri väestöryhmien välillä. Amnesty International julkaisi viime kuussa raportin pidätettyjen kohtelusta Libyassa. Pelkästään Tripolissa ainakin 2 500 ihmistä pidätettiin syyskuun aikana ilman minkäänlaisia oikeudenkäyntejä tai pidätysmääräyksiä. Misratassa pidätettynä oli yli tuhat ihmistä, joista monet olivat olleet vangittuina kuukausien ajan.

Lähes kaikkia pidätettyjä oli kidutettu tekaistujen tunnustusten saamiseksi. Pidätettyjä hakattiin puukepeillä jalkapohjiin tai ruoskittiin tuntikausia sähköjohdoilla. Osa kertoi, että heidän ihoaan oli käristetty palavilla tupakannatsoilla.

Osa pidätetyistä oli Gaddafin turvallisuusjoukkojen ja vallankumouskaartien entisiä jäseniä, mutta useimmille muille ei ollut kerrottu mitään syytä pidätykseen. Huomattava osa pidätetyistä oli Saharan eteläpuolisen Afrikan maista kotoisin olevia siirtotyöläisiä. Mustia afrikkalaisia kutsuttiin orjiksi ja Gaddafin palkkasotureiksi.

Öljyjätin kyseenalaiset apujoukot

2011-10-23T21:44:00.002+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 21.10.2011

Shellin toiminta Nigeriassa oli 90-luvulla ihmisoikeusjärjestöjen ja kansainvälisen median suurennuslasin alla. Nigerjoen suistoalueella vuosikymmenten ajan jatkunut öljynporaus oli aiheuttanut vakavia ympäristöongelmia ja tuhonnut vesistöt, viljelymaat ja ihmisten elinkeinot.

Sen jälkeen kun paikalliset asukkaat Ogonimaassa ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan, Nigerian silloinen sotilashallitus lähetti armeijan erikoisjoukot terrorisoimaan alueen asukkaita. Sotilaat surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.

”Shellin öljynporaustoiminta ei ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentaja totesi vuonna 1994.

Shell maksoi sotilaille palkkaa ja kuljetti näitä helikoptereilla ja pikaveneillä.

Shell myös lahjoi todistajia näytösoikeudenkäynnissä, jossa Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä tuomittiin hirtettäväksi osallisuudesta paikallisten heimopäälliköiden surmaan.

Ogonimaassa ei ole porattu öljyä sitten vuoden 1993, mutta huomattava osa Nigerjoen suiston öljystä virtaa edelleen alueen halki ikääntyneissä öljyputkissa Atlantin rannikolla sijaitsevaan Bonnyn vientisatamaan. Putkivuodot ja niitä seuraavat öljypalot ovat yhä tavallisia.

Nigeria on maailman kahdeksanneksi suurin öljynviejä. Maan reilun kahden miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta Shellin osuus on noin puolet. Nigeriasta poratun öljyn osuus on 12 prosenttia Shellin kokonaistuotannosta koko maailmassa.

Sotilasvalta päättyi Nigeriassa vuonna 1999, mutta maailman suurimman öljy-yhtiön menettelytavat eivät ole muuttuneet. Shell tekee tiivistä yhteistyötä armeijan erikoisjoukkojen kanssa kaikkialla Nigerjoen suiston öljyalueilla. Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat. Lisäksi yhtiö rahoittaa lukuisia aseellisia ryhmiä, jotka terrorisoivat kyläläisiä ja sabotoivat öljyputkia.

Brittiläinen kansalaisjärjestö Platform on tuoreessa raportissaan dokumentoinut Shellin aikaansaamaa korruptiota ja ihmisoikeusloukkauksia Nigeriassa.

Shellin niin sanotut yhteisökehityshankkeet kuulostavat hienoilta yhtiön omissa mainostiedotteissa, mutta Platformin mukaan 70 prosenttia näistä kylähankkeista on joko täysin epäonnistuneita tai niitä ei ole olemassa.

Shell on nimittänyt suistoalueen kyliin omat yhdyshenkilönsä, joiden tehtävänä olisi sovitella kylien ja Shellin välillä öljyvuotojen sattuessa tai muissa ristiriitatilanteissa. Platformin mukaan Shellin yhdyshenkilöt ovat yleensä kuitenkin samoja ihmisiä, jotka johtavat paikallisia aseryhmiä ja käskevät alueen työttömiä nuoria sabotoimaan öljyputkia.

Putkivuodon jälkeen Shell maksaa paikalliselle aliurakoitsijalle öljytuhojen peittämisestä hiekalla ja laskuttaa vastaavan summan Nigerian valtiolta tuotantokustannuksina. Sanomattakin on selvää, ettei tällaisista öljynpuhdistusurakoista seuraa mitään hyvää ympäristölle ja tavallisille kyläläisille.

Shell on palkannut myös noin kymmenen tuhatta paikallista nuorta miestä vartioimaan öljyputkia ja öljynporausasemia eri puolilla Nigerjoen suistoa. Näihin vartiointipalveluihin on värvätty lähinnä aseellisia jengejä, joita alueen poliitikot perustivat iskujoukoikseen vaalikampanjan ajaksi vuoden 2003 parlamenttivaalien alla.

Rumuekpessa reilun tunnin ajomatkan päässä Port Harcourtin öljykeskuksesta Shell palkkasi vartijoikseen paikallisen yhdyshenkilönsä Friday Edun johtaman jengin ja järjesti yhteisökehityshankkeita – juoksevaa vettä ja sähköä – vain kolmeen alueen kahdeksasta kylästä. Vuosikymmeniä jatkuneessa maakiistassa Shellin ja paikallisten asukkaiden välillä Friday Edun jengi asettui öljy-yhtiön puolelle asukkaita vastaan.

Kun rynnäkkökivääreillä aseistettu kilpaileva jengi hyökkäsi vuonna 2005 Friday Edun miehiä vastaan, Shell vaihtoi puolta ja palkkasi uuden jengin jäsenet vartioimaan öljyputkia. Kilpailevien ryhmien välisissä taisteluissa kaikki Rumuekpen kahdeksan kylää poltettiin maan tasalle ja tuhannet ihmiset joutuivat lähtemään evakkoon. Shellin pumppuasemaa vartioineet armeijan erikoisjoukot eivät puuttuneet taisteluihin.

Shell on porannut öljyä Rumuekpessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1956.

”Väkivaltaisuuksista huolimatta öljyntuotantoa ei tarvinnut missään vaiheessa keskeyttää”, paikallinen Shellin johtaja totesi Platform-järjestön tutkijoille.

Tämän vuoden elokuussa öljyntuotanto jouduttiin kuitenkin paikoitellen pysäyttämään sen jälkeen kun Ikaraman kylän lähistöllä sattui useita tuhoisia öljyvuotoja. Maan pinnalla kulkevaa öljyputkea oli Shellin mukaan sabotoitu tekemällä siihen reikiä rautasahalla.

Shell oli tätä ennen irtisanonut vartiointisopimuksen alueen nuorten miesten kanssa, koska nämä olivat vaatineet suurempaa korvausta öljyputken suojelemisesta.

”Shell väittää, että kaikkien putkirikkojen syynä on sabotaasi. Mutta kun putkea tullaan paikkaamaan, sotilaat estävät kyläläisiltä pääsyn paikan päälle selvittämään öljyvuodon todellista syytä”, paikallisen nuorisojärjestön johtaja kertoi.

Kyläläisten mukaan sabotaasin takana ovat yleensä Shellin omat työntekijät, jotka jakavat öljynpuhdistuksesta maksettavat korvaukset paikallisen urakoitsijan kanssa. Sabotaasitapauksissa öljy-yhtiö ei joudu maksamaan maanomistajille vahingonkorvauksia, mutta se olisi kuitenkin velvoitettu puhdistamaan öljyvuodon aiheuttamat ympäristötuhot.

Oma lukunsa ovat öljyvarkauksia varten ammattimiesten voimin poratut reiät öljyputkiin. Suoraan öljyputkista juoksutettu raakaöljy salakuljetetaan pois maasta merellä odottaviin öljytankkereihin. Tämä on suuren luokan bisnestä, jota pyörittävät järjestäytyneet rikollisliigat yhteistyössä maan johtavien poliitikkojen, öljy-yhtiöiden työntekijöiden sekä aluetta valvovien armeijan erikoisjoukkojen ja laivaston sotilaiden kanssa.

Elämää öljytuhon keskellä

2011-10-07T14:30:00.002+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 7.10.2011

Raakaöljyn pistävä katku tunkee sieraimiin, kun nousemme autosta tiheiden palmumetsien välissä avautuvalla jalkapallokentän kokoisella aukiolla. Alueen keskellä, öljyn mustaksi tahrimalla sementtitasanteella seisoo ruosteinen hökötys, Bomun öljynporauskaivo numero 52. Vieressä on jätevesiallas täynnä öljyistä lietettä.

Muuten melkein koko kenttä on nyt peitetty hiekalla, mutta hiekan alla on paksu kerros vuosikymmenten aikana kovettunutta öljyä.

”Öljy tulee taas kohoamaan hiekan pinnalle kuivana vuodenaikana, kun aurinko lämmittää pintamaata”, sanoo Ledum Mitee, Ogonikansan eloonjäämisliikkeen Mosopin johtaja, jonka kotitalo sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä.

Bomun öljynporauskaivoja alettiin rakentaa vuonna 1958, kun Ogonimaan maaperästä löydettiin valtaisat määrät öljyä. Nigerian suurimpiin kuuluva öljykenttä sijaitsee keskellä asutusta Kegbara Deren kylän joka puolella.

Vuonna 1970 Bomun öljykaivo numero 11 räjähti, sillä seurauksella että öljyä suihkusi ympäristöön peittäen alleen yli kuusi neliökilometriä viljelysmaata. Pelkästään viimeisen kymmenen vuoden aikana Nigerjoen suiston öljyalueilla on sattunut yli 2 000 öljyvuotoa. Kun öljyä suihkuaa vanhoista ruostuneista putkista, se tuhoaa viljelykset ja pohjaveden ja valuu myöhemmin jokiin. Ihmiset menettävät elinkeinonsa.

Usein putkivuotoa seuraa myös öljypalo, joka voi roihuta kuukausikaupalla ilman että kukaan tulee sitä sammuttamaan. Näin tapahtui Bomun öljynporauskaivolla numero 52 neljä vuotta sitten.

Bomun öljykaivo numero 52 on kuvaava esimerkki siitä, miten öljyjätti Shell ja Nigerian viranomaiset hoitavat öljytuhojen puhdistamisen.

Pian sen jälkeen kun tv-kanava Al-Jazeeran kuvausryhmä kävi elokuussa paikan päällä, Shellin urakoitsija tuli muutamaksi päiväksi käymään. Maan pinnalla ollutta juoksevaa öljyä kauhottiin kahteen kentän laidalle tehtyyn altaaseen. Syyskuu on Nigerjoen suistossa kuitenkin päivittäisten rankkasateiden aikaa, joten altaisiin kerätty öljy sekoittui sadeveteen ja virtasi yli altaiden äyräiden viereiseen rämeeseen, jota peittää nyt tummanruskea kalvo öljyä.

Aiemmin alueen asukkaat hakivat vetensä rämeen alapuolella olevasta purosta. Kalastaminen ei ole ollut mahdollista vuosikausiin.

Maailman suurin öljy-yhtiö Shell porasi Ogonimaassa öljyä 35 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 paikalliset asukkaat ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan ja ajoivat lopulta öljyjätin mailtaan. Ogonien Mosop-liike vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta Ogonimaan öljystä saaduista voitoista.

Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.

”Shellin operaatiot eivät edelleenkään ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentajan laatimassa muistiossa todettiin.

Lopulta Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä hirtettiin lokakuussa 1995. Ken Saro-Wiwan veli Owens Wiwa kertoi myöhemmin, että Nigerian Shellin johtaja oli sanonut voivansa käyttää vaikutusvaltaansa ja estää teloitukset, mikäli Mosop-järjestö luopuisi Shellin vastaisista vaatimuksistaan.

Vaikka öljyntuotanto päättyi Ogonimaassa 18 vuotta sitten, huomattava osa Nigerjoen suistoalueen öljystä virtaa edelleen alueen halki ikääntyneissä öljyputkissa Atlantin rannikolla sijaitsevaan Bonnyn vientisatamaan.

Kegbara Deren kylän toisella laidalla putkirikko Shellin jakeluputkistossa aiheutti vastikään öljypalon, jonka korvausvastuuta selvitetään nyt brittiläisessä tuomioistuimessa. Vielä reilu viikko sitten putkistoaseman putkien venttiileistä tippui öljyä kuin vuotavasta hanasta.

YK:n ympäristöjärjestön Unepin elokuussa julkaistu raportti luettelee öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja Ogonimaassa. 49 paikkakunnalla öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä. Näillä alueilla ei voi viljellä mukulakasveja kassavaa ja jamssia, jotka ovat suistoalueen asukkaiden pääravintoa.

Unepin mukaan kaikki Ogonimaan vesistöt ovat öljyn saastuttamia. Elemen kunnassa pohjaveden pinnalla kelluu kahdeksan sentin paksuinen kerros jalostettua öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten.

Ejama Ebubun kylässä hengenvaarallisten saastepitoisuuksien syynä oli 40 vuotta sitten sattunut Shellin öljyputken räjähdys, jonka tuhoja ei koskaan ole puhdistettu kunnolla.

Nigerjoen suistossa ihmisten odotettavissa oleva elinikä on vain hieman yli 40 vuotta. Niinpä Unepin mukaan on oikeutettua olettaa, että suurin osa Ogonimaan väestöstä on elänyt koko ikänsä kroonisen öljytuhon keskellä.

Mosop-järjestön Ledum Miteen mielestä Unepin raportti ei silti sisältänyt juuri mitään todella uutta tietoa, mitä Mosop ja ympäristöjärjestöt eivät olisi raportoineet jo parinkymmenen vuoden ajan. YK-järjestön tutkimus oli osittain Shellin rahoittama.

”Neljä vuotta kestänyt tutkimus antoi Shellille lisäaikaa olla tekemättä yhtään mitään öljytuhojen puhdistamiseksi”, Mitee sanoo.

Kansainvälisen Maan ystävien nigerialainen puheenjohtaja Nnimmo Bassey arvostelee Unepin raporttia puolestaan siitä, että se käsitteli vain Ogonimaata eikä lainkaan puuttunut muualla Nigerian öljyalueilla yhä jatkuviin öljytuhoihin, kuten esimerkiksi öljynporauksen yhteydessä vapautuvan kaasun polttoon, usein ihmisasutuksen välittömässä läheisyydessä.

”Todennäköisesti raportin tavoitteena on avata tietä Shellin paluulle Ogonimaahan. Tätä ei voi kuitenkaan hyväksyä ennen kuin Shell on puhdistanut ja hyvittänyt aiemmat ympäristötuhot ja lopettanut ympäristön saastuttamisen sekä Ogonimaassa että myös muualla Nigerjoen suistossa.”

9/11: Miksi uutta selvitystä tarvitaan

2011-09-27T13:07:00.006+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 23.9.2011

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla syyskuun 11. päivän tapahtumista ja Mikael Böökin aihetta käsittelevästä tuoreesta kirjasta Sammansvärjning – Om konspirationsteori och sanningssökande (Salaliitto – Salaliittoteoriasta ja totuudenetsinnästä). Kirjoitus herätti vilkasta keskustelua KU:n verkkolehdessä.

Osa verkkokeskustelijoista antoi kirjoituksesta myönteistä palautetta ja toi esille lisää syitä, miksi viralliset selitykset tapahtumista ovat epäuskottavia ja World Trade Centerin tornien romahtamisen osalta myös fysiikan lakien vastaisia. Toiset taas paheksuivat sitä, että ”salaliittoteorioille” annettiin jälleen palstatilaa.

Alla muutamia lehtien palstoilta tai verkkokeskusteluista poimittuja tavallisimpia perusteluja, joilla syyskuun 11. päivän tapahtumien virallista versiota kyseenalaistavat näkemykset pyritään osoittamaan vääräksi – yleensä ottamatta lainkaan kantaa esitettyihin asia-argumentteihin.

* Salaliittoteorioihin ei kannata tuhlata aikaansa. Ne eivät ole totta ja vievät huomion oikeasti tärkeistä asioista.

* Bushin hallinnon arvostelemiseen on varmasti lukuisia syitä, mutta olisi kuitenkin pähkähullua ja asiatonta syyttää sitä tuhansien omien kansalaistensa tahallisesta surmaamisesta. Erityisesti WTC-iskujen kymmenvuotismuistopäivän yhteydessä tällaisen väittäminen on hyvin loukkaavaa iskuissa kuolleiden omaisia kohtaan.

* Salaliittoteorioiden suosion taustalla on ihmisten psykologinen tarve löytää helppoja ja kaikenkattavia selityksiä monimutkaisiin asioihin. Mutta maailma ei ole niin dramaattinen kuin elokuvissa. Salaliittoteoriat ovat haitallisia ihmisten mielenterveydelle.

* Bushin hallinto ei olisi edes tarvinnut syyskuun 11. päivän iskuja uusien sotien aloittamiseksi Afganistanissa ja Irakissa. USA voi tänä päivänä aloittaa sodan milloin haluaa. Usein voimatoimia ikävä kyllä myös tarvitaan siviilien suojelemiseksi hirmuteoilta.

* Virallinen teoria on totta. Asiantuntijoiden tekemät tutkimukset todistavat sen. Vaihtoehtoteoriat on osoitettu vääriksi useilla foorumeilla, esimerkiksi yhdysvaltalaisessa Popular Mechanics -lehdessä.

* Jokainen näki tv:stä omin silmin miten lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. On täysin päätöntä väittää, että tornit olisivat tuhoutuneet räjähteillä. Lentopetroli pehmitti tornien teräsrakenteita, minkä jälkeen tornit romahtivat.

* Ääri-islamilainen terrorismi on todellinen uhka. Osama bin Laden ja al-Qaida myönsivät olleensa iskujen takana.

* Räjähdeteoria ja koko salaliitto ei voi olla totta, sillä WTC-talojen panostaminen olisi kestänyt viikkoja ja operaatioon olisi pitänyt osallistua valtava määrä ihmisiä. Näistä joku olisi varmasti jo vuotanut asian julkisuuteen.

* Jos virallinen teoria ei olisi totta, valtamedian tutkivat journalistit olisivat varmasti jo osoittaneet sen vääräksi.

* Totuusliike ei ole kymmenen vuoden aikana kyennyt nimeämään yhtään ihmistä, joka olisi osallistunut väitettyyn salaliittoon.

Jotkut edellä mainitut argumentit tuovat esiin tärkeitä kysymyksiä, jotka vaatisivat seikkaperäistä tutkimusta (esimerkiksi miten räjähteet asennettiin torneihin). Mutta suurin osa näistä argumenteista on tarkoitettu vain teilaamaan koko keskustelu aiheesta, joka epämiellyttävällä tavalla sotii vastoin kaikkea sitä, mihin meidät syyskuussa 2001 saatiin uskomaan.

Voidaan tosiaan ihmetellä, miksi valtamedia ei ole ottanut asiakseen arvioida kriittisesti 911-tutkimuskomission raporttia tai Yhdysvaltojen teknillisen tutkimuskeskuksen NIST:n selvityksiä WTC:n kaksoistornien tuhosta ja reilun sadan metrin päässä sijainneen kolmannen tornitalon WTC-7:n romahtamisesta.

911-komission raportti oli hyvin valikoiva ja tarkoitushakuinen eikä käsitellyt lainkaan esimerkiksi palomiesten silminnäkijäkertomuksia tornitaloissa kuuluneista räjähdyksistä ennen niiden romahtamista.

NIST:n raporttien selvät puutteet ovat saaneet 1 500 asiaan perehtynyttä arkkitehtia ja insinööriä liittymään liikkeeseen, joka vaatii uutta ja puolueetonta tutkimusta siitä, mikä todella sai Manhattanin kolme pilvenpiirtäjää romahtamaan.

Toki olemme nähneet tv:stä, miten lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. Mutta lentokoneiden törmäykset ja näistä syttyneet tulipalot eivät selitä kolmen teräsrakenteisen tornitalon tuhoutumista purkuräjäytystä muistuttavalla tavalla.

Arkkitehtien ja insinöörien 911-totuusliikkeen mukaan virallinen teoria, siten kun se esitetään NIST:n raporteissa, ei ole eikä voi olla totta.

Yhdysvaltalainen, paikallista Tekniikan Maailmaa vastaava Popular Mechanics -lehti ei 911-teemanumerossaan myöskään kumonnut totuusliikkeen epäilyjä, vaan lähinnä vääristeli niitä ja toisti virallisten raporttien johtopäätöksiä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Uutta riippumatonta selvitystä syyskuun 11. päivän tapahtumista vaativat tänä päivänä myös lukuisat WTC:n kaksoistornien tuhossa kuolleiden omaiset.

Ennen tällaisen tutkimuksen tekemistä on kohtuutonta ja länsimaisten oikeuskäsitysten vastaista vaatia, että totuusliikkeen edustajat nimeäisivät yksittäisiä ihmisiä, jotka osallistuivat 911-salaliittoon.

Rikoksen selvittäminen vaatii rikostutkintaa ja näin suuren rikoksen selvittäminen sitäkin suurempaa tutkintaa, jossa selvitetään myös Yhdysvaltojen ilmavalvonnan lamaantuminen, sisäpiirikaupat sekä mitä tapahtui kahdelle muulle kaapatulle koneelle, sille jonka väitettiin törmänneen Pentagoniin ja sille jonka väitettiin syöksyneen maahan Pennsylvaniassa.

Pentagonin rakennuksen vauriot eivät vastaa Boeing-koneen törmäyksestä mahdollisesti aiheutuneita tuhoa, eikä rakennuksesta löytynyt jälkeäkään koneen hylystä. Neljännen koneen osia löytyi puolestaan usean kilometrin säteellä väitetystä maahansyöksypaikasta.

Osama bin Laden ei kuuluisalla videolla ottanut todellisuudessa mitään vastuuta iskuista. Yhdysvaltojen viranomaisten videoon lisäämä englanninkielinen tekstitys sen sijaan vääristeli bin Ladenin sanomisia. Bin Ladenia vastaan ei myöskään koskaan nostettu mitään syytettä syyskuun 11. päivän iskuista.

Terrori-isku vai tekosyy uusiin sotiin

2011-09-09T07:48:00.006+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 9.9.2011

Lähikaupasta tarttui mukaan kassan vieressä esillä ollut Ilta-Sanomien WTC-erikoislehti, jota myytiin iltapäivälehden kylkiäisenä. Lehti sisälsi aukeama toisensa perään värikkäitä ja dramaattisia kuvia lentokoneiden törmäyksistä New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin kymmenen vuotta sitten.

Sivulta 8 löytyy myös näyttävä kuva, jossa toisen kaksoistornin yläkerrokset räjähtävät valtavaksi pölypilveksi ennen koko tornitalon sortumista.

Lehden jutut ovat lähinnä henkilökuvia tornitalojen tuhossa kuolleista ihmisistä lapsuusajan valokuvien kera tai hengissä säilyneiden kertomuksia kymmenen vuoden takaisista tapahtumista ja elämästä sen jälkeen.

Arabiterroristeista kerrotaan kahdeksan sivun verran. Erillisissä kaaviokuvissa pyritään osoittamaan, miten lentokoneiden törmäysten aiheuttamat tulipalot saivat kaksoistornit lopulta romahtamaan.

Ilta-Sanomien WTC-lehti noudattaa varsin kritiikittömästi George W. Bushin hallinnon esittämää virallista versiota tapahtumien kulusta. Tosin lehden loppupuolella kaksi aukeamaa on omistettu virallista kertomusta epäileville salaliittoteorioille ja syyskuun 11. päivään liittyville oudoille tapauksille.

Keitä olivat esimerkiksi israelilaismiehet, jotka kuvasivat WTC-tornien tuhoja videokameralla New Jerseystä käsin ja tanssivat riemuissaan?

Ketkä tekivät iskujen alla hämäriä myyntioptiokauppoja kaappausten kohteeksi joutuneiden lentoyhtiöiden osakkeilla – ilmeisen tietoisina siitä, että osakkeiden hinta tulisi pian romahtamaan?

Entä miten selittää kaapatuista koneista soitetut kännykkäpuhelut, vaikka lentokoneista ei kymmenen vuotta sitten voinut soittaa matkapuhelimella?

Virallisen teorian fysiikan lakeja uhmaavia selityksiä tornitalojen sortumisesta käsitellään virallisten tuhoselvitysten sisältöä yksinkertaistaen ja 911-totuusliikkeen argumentteja vääristellen.

Tornitalojen massiivisten teräsrakenteiden pettäminen johtui Ilta-Sanomien WTC-liitteen mukaan lentopolttoaineen aiheuttamista rajuista tulipaloista, jotka heikensivät palosuojaamattomia rakenteita. ”Kun paljas teräs kuumenee tuhanteen asteeseen, se pehmenee ja sen kantokyky vähenee”, lehti siteeraa Yhdysvaltojen teknillisen tutkimuskeskuksen NIST:n virallista raporttia kaksoistornien tuhoista.

Sitä Ilta-Sanomat ei kerro, että samaisen virallisen raportin mukaan lentopetroli paloi loppuun muutamassa minuutissa ja tulipalojen lämpötila kohosi rakennusten teräspilarien kohdalla enimmillään vain 250 asteeseen, mikä ei millään riittäisi vaurioittamaan terästä.

Virallisen tutkimusraportin mukaan WTC-kaksoistornit romahtivat kuitenkin ”pohjimmiltaan vapaan pudotuksen nopeudella”, ilman että alla olevat kerrokset olisivat lainkaan hidastaneet yläkerrosten sortumista.

Ilta-Sanomien liite mainitsee myös World Trade Centerin rakennuksen 7, kolmannen tornitalon, joka romahti syyskuun 11. päivän iltana vuonna 2001, ilman että siihen törmäsi mitään lentokonetta. Tampereen Näsineulaa hiukan korkeampi mutta sata metriä leveä WTC-7 luhistui kasaan alle seitsemässä sekunnissa, aivan kuin kyseessä olisi ollut räjähteillä tehty hallittu purku.

NIST:n virallisen tutkimusraportin mukaan WTC-7 oli ensimmäinen tapaus maailmanhistoriassa, jossa teräsrakenteinen korkea talo romahti täydellisesti pelkästään tulipalon takia.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen teorian lukuisia hankaluuksia kerrataan myös suomalaisen 911-totuusaktiivin Mikael Böökin tällä viikolla julkaistussa kirjassa Sammansvärjning – Om konspirationsteori och sanningssökande (Salaliitto – Salaliittoteoriasta ja totuudenetsinnästä).

Suomen Attacin perustajiin kuulunut Böök käsittelee kirjassaan muun muassa Yhdysvaltojen ilmavalvonnan täydellistä lamaannusta, Yhdysvaltojen puolustusministeriön Pentagonin rakennuksen tuhoja, jotka eivät lainkaan vastaa Boeing-koneen törmäyksestä mahdollisesti aiheutuvia vaurioita, sekä New Yorkin entisen pormestarin Rudi Giulianin lausuntoja, joiden mukaan WTC-tornien romahtamisesta tiedettiin jo ennen romahdusten alkamista.

Böök kirjoittaa väitetyistä lentokonekaappaajista, joista ainakin kuusi osoittautui olevan iskujen jälkeen yhä hengissä antaen haastatteluja uutistoimisto AP:lle, Britannian yleisradiolle BBC:lle ja brittilehti Telegraphille.

Böök kertoo Osama bin Ladenin sairaalahoidosta Dubain yhdysvaltalaisessa sairaalassa kesällä 2001, jolloin tämä oli jo etsintäkuulutettu epäiltynä aiemmista terrori-iskuista.

Osittain Böökin aiemmista blogi- ja lehtikirjoituksista koostuva kirja sisältää myös luonnoksen syyskuun 11. päivää käsitteleväksi koulujen aamunavaukseksi.

Into Kustannuksen julkaisemassa kirjassa Böök pohtii, kuinka syyskuun 11. päivän miltei käsittämätön rikos saataisiin jonain päivänä selvitettyä. Kyseessä oli hänen mukaansa rikos ihmisyyttä vastaan, jonka avulla Yhdysvallat sai tekosyyn hyökkäyssotiin ja sotilastukikohtien pystyttämiselle Lähi-idän ja Keski-Aasian maiden öljyalueille.

”Ehkä joku, joka osallistui WTC-tornien räjäyttämiseen, tulee joskus ulos kaapista”, Böök kirjoittaa.

”Olemme edelleen tilanteessa, jossa rikostutkimus on vasta aluillaan. Vaihtoehtoisten teorioiden esittäjät eivät tiedä kaikkea, eivätkä voi tietää”, Böök totesi tiistaina kirjan julkistamistilaisuudessa.

Median rooli on ollut vähemmän mairitteleva. Eri maiden valtamedia on Böökin mukaan ollut keskeisesti mukana pönkittämässä virallista salaliittoa toistamalla papukaijamaisesti täysin todistamatonta teesiä Osama bin Ladenista ja arabiterroristeista syyskuun 11. päivän tapahtumien pääsyyllisinä.

”Samalla on kuitenkin muistettava, että vaikka virallinen versio tapahtumista ei ole totta, monet ihmiset pitävät yhä täysin mahdottomana ajatusta, että Yhdysvaltojen hallitus olisi ollut itse osallinen syyskuun 11. päivän tapahtumissa. Harva haluaisi uskoa, että edes Bushin hallituksella olisi ollut näin pahansuopaisia suunnitelmia.”

Mitä Libyassa oikeasti tapahtuu

2011-08-26T10:47:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 26.8.2011

Tätä kirjoittaessa Libyan tilanne on edelleen kaoottinen. Taistelut jatkuivat torstaina kapinallisten ja Muammar Gaddafin kannattajien välillä maan pääkaupungissa Tripolissa ja Gaddafin synnyinkaupungissa Sirtessä.

Kapinallisten Kansallisen väliaikaisneuvoston NTC:n kerrottiin suunnittelevan siirtymistä maan itäosissa sijaitsevasta Bengasista pääkaupunkiin Tripoliin. Britannian yleisradion BBC:n mukaan väliaikaisneuvoston johtajien välillä käytiin kuitenkin samaan aikaan valtataistelua siitä, kuka olisi lopulta sen johdossa.

Tripolin valtaus ei olisi ollut mahdollinen ilman Naton sotatoimia. Viikonloppuna tuhatkunta kapinallista kuljetettiin Nato-joukkojen avustuksella meritse Misratan kaupungista Tripoliin. Maihinnousua edelsivät Nato-maiden Ranskan, Yhdysvaltojen ja Britannian rajut ilmapommitukset.

Naton sotakoneet ovat tehneet viidessä kuukaudessa yli
7 000 ilmaiskua Libyaan.

Uutisoinnissa vähemmälle huomiolle ovat jääneet Naton pommitusten kuolonuhrit. Kanadalaisen Globalisaatiotutkimuksen keskuksen julkistamassa videossa näytettiin kuvia Zlitenin kaupungissa tehdyn ilmaiskun tuhoista ja uhreista. Pommituksessa kuoli 85 ihmistä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.

Kaikkiaan Naton pommituksissa Libyassa on kuollut ainakin tuhat siviiliä. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen välisissä taisteluissa on kuollut noin 4 000 siviiliä. Lisäksi taisteluissa on kaatunut ainakin 2 000 Gaddafin hallituksen sotilasta ja
4 000 kapinallista.

Nato-maiden Libya-operaation julkilausuttuna tarkoituksena oli nimenomaan siviilien suojelu. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman numero 1973, jossa YK:n jäsenmaita kehotettiin tarvittaviin toimiin siviilien ja asuinalueiden suojelemiseksi Gaddafin sotavoimien hyökkäyksiltä.

Libyan ylle määrättiin lentokielto, joka koski myös Libyan matkustajakoneita. Aseiden vienti Libyaan kiellettiin. Libyan korkeimpien sotilas- ja tiedusteluviranomaisten, maan keskuspankin, sijoitusrahaston sekä Libyan valtion öljy-yhtiön ulkomailla olevat pankkitilit jäädytettiin.

Nato-maiden sotatoimet Libyassa eivät silti saaneet muilta mailta epäilyksetöntä kannatusta. YK:n turvallisuusneuvostossa Venäjä, Kiina, Intia, Brasilia ja Naton jäsenmaa Saksa vastustivat päätöslauselmaa, mutta päättivät kuitenkin äänestää tyhjää.

Venäjä huomautti, ettei päätöslauselmassa määritelty, mitkä maat osallistuisivat Libya-operaatioon, eikä siinä selkeästi rajattu, mitä toimia siviilien suojeluun saattoi sisältyä. Kiina ja Intia kannattivat rauhanomaisia ratkaisuja ja neuvotteluja osapuolten välillä. Brasilia ja Saksa varoittivat, että mahdollinen sotaoperaatio aiheuttaisi todennäköisesti suuren määrän kuolonuhreja.

Kun Nato-maat parin päivän päästä aloittivat pommitukset Libyassa, Arabiliitto kritisoi niitä jyrkästi. Myös Afrikan unioni vaati Naton ilma-iskujen lopettamista välittömästi.

Päivittäiset pommitukset kuitenkin jatkuivat. Keväästä asti Ranskan, Yhdysvaltojen, Britannian ja Qatarin erikoisjoukot ovat myös kouluttaneet kapinallisia ja suunnitelleet näiden hyökkäyksiä Gaddafin joukkoja vastaan. Kesäkuussa Ranska toimitti aseita Libyan kapinallisille vastoin YK:n asevientikieltoa.

YK:n päätöslauselma ei antanut Nato-maille valtuutusta syöstä Gaddafin hallintoa vallasta, mutta tämä oli kuitenkin operaation todellinen tarkoitus – öljyn lisäksi.

”Gaddafi osoittautui kansainvälisille öljy-yhtiöille hankalaksi kumppaniksi, joka jatkuvasti nosti hintoja ja veroja ja asetti muita vaatimuksia. Uusi hallitus, jolla on läheiset siteet Natoon, voisi olla länsimaille helpompi kumppani”, New York Timesin taloussivuilla selitettiin maanantaina.

Libyan maaperässä on Afrikan suurimmat öljyvarat. Ennen sisällissotaa maa oli EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.

Gaddafin Libyassa suurimpia öljyalan toimijoita ovat olleet Italian öljy-yhtiö Eni, brittiläinen BP ja ranskalainen Total. Maassa operoivat myös yhdysvaltalaiset Conoco, Marathon ja ExxonMobil.

Öljy-yhtiöiden osakekurssit nousivat maanantaina, ja raakaöljyn hinta laski.

Länsimaita kiinnostavat Libyassa myös mahdolliset uudet sotilastukikohdat. Kun Gaddafi tuli Libyassa valtaan vuonna 1969, hän ensi töikseen sulki Britannian sotilastukikohdat Tobrukissa ja El Ademissa lähellä Egyptin vastaista rajaa. Seuraavaksi Yhdysvallat sai lähteä Wheelusin lentotukikohdasta Tripolin lähellä. Tilalle tulivat Neuvostoliiton Mig-hävittäjät ja Tu-22-pommikoneet.

Kulissien takana Yhdysvallat on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa Libyan valtion jäädytettyjä varoja puolentoista miljardin dollarin edestä. Hanke kuitenkin tyssäsi Etelä-Afrikan vastustukseen YK:ssa.

Yhdysvaltojen mukaan YK:n turvallisuusneuvoston aiempi päätöslauselma oikeuttaisi sen käyttämään yhdysvaltalaisten pankkien tileillä olevia Libyan valtion rahoja ”humanitaarisiin ja siviilitarkoituksiin”.

Yhdysvaltojen YK-suurlähettiläs Susan Rice ilmoitti YK:n Libyan pakotteita valvovalle komitealle, että vapautettavista varoista 500 miljoonaa dollaria käytettäisiin humanitaariseen apuun ja toiset 500 miljoonaa dollaria maksettaisiin öljy-yhtiöille polttoaineen toimittamisesta sairaaloihin ja sähkölaitoksiin kapinallisten hallitsemilla alueilla.

Viimeinen 500 miljoonaa taalaa olisi määrä maksaa palkkoina ja toimintakuluina Libyan kapinallisten väliaikaisneuvostolle. Kapinallisille tarkoitettu summa maksettaisiin kuitenkin Yhdysvaltojen hallituksen perustamalle Tilapäinen talousmekanismi -nimiselle toimistolle, jolle Nato-maat ovat antaneet tehtäväksi Libyan hallinnoimisen siihen asti kunnes maahan saadaan uusi hallitus.

Päivitys 26.8.2011: Perjantain vastaisena yönä Suomen aikaa YK:n turvallisuusneuvosto päätti vapauttaa Libyan jäädytettyjä varoja 1,5 miljardin dollarin arvosta Yhdysvaltojen suunnitelman mukaisesti.

Kahden kerroksen väkeä

2011-08-12T11:41:00.000+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 12.8.2011

Torstain uutisten perusteella näytti siltä, että Englannin mellakat olisivat laantumassa viisi yötä jatkuneen ryöstelyn jälkeen. Tuhannet mellakkapoliisit partioivat Lontoon ja muiden suurempien kaupunkien kaduilla, ja lisäksi nuorisojoukkoja rauhoittivat keskiviikkoillan rankkasateet.

Torstaihin mennessä Suur-Lontoon alueella oli pidätetty lähes 900 nuorta. Birminghamissa ja Manchesterissä poliisi otti kiinni yli 400 ihmistä.

Mellakointi sai alkunsa viime lauantaina Lontoon Tottenhamissa sen jälkeen kun sadan ihmisen rauhanomainen delegaatio yritti turhaan saada poliisilta selitystä, miksi poliisin erikoisjoukot olivat ampuneet kuoliaaksi 29-vuotiaan Mark Dugganin. Mustaihoinen Duggan oli neljän lapsen isä.

Nuorisojoukot lähtivät kaduille ja kauppakeskuksiin hajottamaan ikkunoita ja varastamaan kaupoista tavaraa, minkä mukaansa saivat. Tottenhamissa poltettiin poliisiautoja, busseja ja rakennuksia. Mellakointi levisi pian Lontoon muihin lähiöihin ja muihin suuriin kaupunkeihin, Birminghamiin, Liverpooliin, Manchesteriin, Bristoliin ja Nottinghamiin.

Tottenhamin ensimmäisen illan mellakoinnin jälkeen ryöstely ei enää juuri liittynyt alkuperäiseen protestiin Mark Dugganin surmaamista vastaan. Nuoret ovat ryöstelleet kaupoista ennen muuta merkkivaatteita, tossuja, matkapuhelimia, taulutelevisioita – ja tietysti alkoholia ja tupakkaa.

”Viime yön mellakointi oli mieletöntä, mutta hienoa”, selittivät Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat teinitytöt Croydonissa Etelä-Lontoossa tiistaina. Lähikaupasta varastettua roseeviiniä aamutuimaan juoneet tytöt kertoivat, että mellakoinnin syynä oli konservatiivien hallitus.

Haastateltavien mielestä ei ollut väärin varastaa kaupasta, sillä nämähän olivat rikkaiden ihmisten omistamia. ”Näytämme poliisille ja rikkaille, että voimme tehdä mitä haluamme.”

”Miksi emme käyttäisi hyväksi tilaisuutta, kun voimme saada kaupoista tavaroita ilmaiseksi? Tilanne ei ole enää hallituksen kontrollissa”, uhosivat puolestaan Manchesterissä haastatellut teinipojat.

Yksi pojista yritti kertoa, että opintotuen leikkausten takia monilla nuorilla ei ole enää varaa opiskella, mutta tässä vaiheessa BBC:n toimittaja siirtyi jo seuraavaan kysymykseen.

Britannian oikeistohallituksen pääministeri David Cameron kommentoi mellakoita keskiviikkona toteamalla, että osa yhteiskunnasta oli täysin sairas ja syynä olivat usein vanhemmat, jotka eivät ole kasvattaneet lapsiaan kunnolla.

Toiset kommentaattorit ovat puhuneet ”kulutusyhteiskunnan mellakoista” tai ”shoppailumellakoista”. Kun yhteiskunnan valtavirta keskittyy yhä enemmän kuluttamiseen, köyhä väestönosa, jolla ei ole varaa suosittuihin kulutustuotteisiin, on jäänyt kehityksen ulkopuolelle.

Nuoret saattaisivat saada enemmän sympatioita osakseen, jos he olisivat varastaneet nälkäänsä tai kohdistaneet raivonsa yläluokan muotiliikkeisiin, kirjoittaa Guardian-lehden kolumnisti Zoe Williams. ”Heidän heikkoutensa oli se, että he varastivat nimenomaan sellaisia tuotteita, joita he itse halusivat.”

Maanantaiyön Twitter-viesteissä kuulemma päiviteltiin sitä, että Lontoon Clapham Junctionin aseman lähettyvillä ainoa liikeyritys, joka säästyi nuorten rettelöinniltä, oli
Waterstone’s-ketjun kirjakauppa.

Monien mielestä mellakoinnin taustalla on brittiläisen yhteiskunnan yhä jyrkentynyt kahtiajako. Lontoolaisen Roehamptonin yliopiston filosofian lehtori Nina Power muistuttaa, että tänä päivänä Iso-Britanniassa rikkain kymmenesosa väestöstä on sata kertaa vauraampi kuin köyhin kymmenes. Tottenhamin työttömyysprosentti on kaksi kertaa suurempi kuin koko saarivaltakunnan keskiarvo.

Lontoossa köyhillä asuinalueella poliisi pysäyttää ja ratsaa jatkuvasti etenkin mustaihoisia nuoria miehiä. Vuoden 1998 jälkeen 333 ihmistä on kuollut Britanniassa poliisin pidätyksessä, mutta yhtäkään poliisia ei ole tuomittu näistä tapauksista.

Lontoolainen yhteisöaktiivi Stafford Scott arveli, että mellakoiden alkuvaiheessa poliisi näytti keskittyvän Tottenhamissa lähinnä poliisiaseman suojeluun ja antavan mellakoiville nuorille vapaat kädet riehua muualla alueella. Jotkut uskovat, että poliisi antoi tietoisesti mellakoiden aluksi riistäytyä käsistä, jotta hallitusta voitaisiin painostaa luopumaan suunnitelmista leikata poliisivoimien budjettia.

Mellakoiden leviämisen jälkeen vähemmän huomiota on kohdistettu siihen, mistä kaikki alkoi. Tottenhamilaisen Mark Dugganin kuolinsyytutkimus tulee tiettävästi kestämään ainakin puoli vuotta.

Poliisin toimintaa tutkivan valituselimen mukaan tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että Duggan kuoli poliisin Heckler & Koch MP5 -konepistoolilla ampumasta luodista. Kuollessaan Dugganilla oli hallussaan laiton pistooli, mutta hän ei ampunut sillä poliisia kohti.

Duggan ei ollut ihan tavallinen perheenisä. Sensaatiolehti Daily Mail selvitti, että hän kuului paikalliseen Star Gang
-jengiin, joka hallitsi kokaiinikauppaa Tottenhamissa Pohjois-Lontoon postitoimialueella N17. Viime vuosina mustaihoisten nuorten jengit ovat taistelleet keskenään huumekaupan reviireistä. Valtamedia on kutsunut jengien välienselvittelyjä postinumerosodaksi.

Dugganin pysäyttäneet poliisit kuuluivat Suur-Lontoon poliisin erikoisyksikköön, jonka keskeisiä tehtäviä on ollut selvittää ampuma-aserikoksia kaupungin lähiöissä.

Tottenhamin mellakointi muistutti lähtökohdiltaan paljon alueella syksyllä 1985 nähtyjä mellakoita, joissa valkoihoinen poliisimies hakattiin hengiltä. Tuolloin katuväkivaltaisuudet alkoivat sen jälkeen kun mustaihoinen perheenäiti Cynthia Jarrett kuoli sydänkohtaukseen poliisin hyökättyä hänen kotiinsa tekemään kotietsintää. Jarrettin poika oli aiemmin pidätetty epäiltynä auton veromerkin väärentämisestä.

Mikä teki Anders Breivikistä tappajan?

2011-07-29T09:40:00.000+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 29.7.2011

Norjan viikontakaisten tapahtumien ymmärtäminen on vaikeaa ja tuskallista. Helpointa olisi, jos Oslon pommi-iskusta ja kymmenien norjalaisnuorten kylmäverisestä surmaamisesta vangittu Anders Behring Breivik voitaisiin leimata mielisairaaksi ja maailmasta vieraantuneeksi mammanpojaksi, joka efedriinihumalassa kuvitteli olevansa muinainen temppeliritari.

Mutta itse asiassa Breivik tunnettiin ystäväpiirissään sosiaalisena ja työssään menestyneenä. Hänellä oli 26-vuotiaana oma ohjelmistofirma, ja hän oli ansainnut pienen omaisuuden pörssikaupoilla. Kouluaikana hän usein puolusti heikompia.

”Mikä pitää minut yöllä hereillä on se, että hän ei ole hirviö. Hän on tavallinen norjalainen kaveri, joka vain on kaivautunut syvälle täysin järjettömään poliittiseen analyysiin ja ollut valitettavasti riittävän neuvokas siirtämään ajatuksensa myös käytännön toiminnaksi”, toteaa Breivikin vanha koulukaveri, Norjan yleisradion toimittaja Peter Svaar.

Hullu tai ei, Breivikin tekoja on silti hedelmätöntä käsitellä irrallaan niistä rasistisista ja muukalaisvihamielisistä liikkeistä ja ideologioista, joista hän sai innoituksensa.

Kauppatieteitä opiskellut Breivik kuului vapaamuurareihin. Hän oli aiemmin Norjan oikeistopopulistisen Edistyspuolueen jäsen ja aktiivinen nettikeskustelija suomalaista Hommaforumia vastaavalla Document.no-sivustolla. 32-vuotias Breivik halusi luoda nettifoorumista äärioikeistolaisen sanomalehden.

Norjan työväenpuolueen kesäleirillä olleiden nuorten joukkomurhaaminen oli Breivikin mielestä poliittinen teko. Breivik halusi toimia esikuvana konservatiivisten kristittyjen vallankumoukselle, joka tulevina vuosikymmeninä ajaisi monikulttuurisuuden puolesta puhuvat vallanpitäjät vallasta ja pelastaisi Euroopan islamin aiheuttamalta tuholta.

Keskeisenä tavoitteena oli myös saada julkisuutta 1 500-sivuiselle manifestille. Kyseessä on eräänlainen äärioikeistovallankumouksen käsikirja, jota Breivik kirjoitti omien sanojensa mukaan yhdeksän vuoden ajan.

Englanninkielinen manifesti koostuu lähes 800-sivuisesta teoriaosuudesta sekä yhtä pitkästä, yksityiskohtaisesta ja sekavasta sotasuunnitelmasta.

Teoriaosuus on kattava kokoelma muiden äärioikeistolaisten ja maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tekstejä islaminuskon väitetystä väkivaltaisuudesta, muslimiväestön kasvusta Euroopassa ja niin sanotusta kulttuurimarxilaisesta poliittisesta eliitistä, joka monikulttuurisuuden nimissä sallii Euroopan kulttuurien alasajon.

Breivikin oman sotasuunnitelman mukaan Euroopan pelastamiseksi olisi yksinkertaisesti surmattava kaikki monikulttuurisuuteen uskovat poliittisen eliitin jäsenet, mukaan lukien puolueiden ja järjestöjen aktiivit, journalistit sekä kulttuurimarxilaisiksi luokiteltavat yhteiskuntatieteilijät.

Manifestin lopusta löytyy myös Breivikin itsestään tekemä pitkä haastattelu, hänen cv:nsä ja päiväkirjansa sekä tulevaa oikeudenkäyntiä varten valmiiksi kirjoitetut puolustuspuheenvuorot.

Manifestin nimi ”2083 – Euroopan itsenäisyysjulistus” viittaa norjalaisen blogikirjoittajan Fjordmanin kirjoittamaan tekstiin. Vuonna 2083 tulee kuluneeksi 400 vuotta Wienin taistelusta, jossa paavin Pyhän liiton joukot löivät kaupunkia piirittäneet Ottomaanien valtakunnan turkkilaiset soturit.

Breivik siteeraa manifestissään kymmeniä kertoja yhdysvaltalaista Robert Spenceriä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen islaminuskon mollaamisen. Spencerillä on oma verkkosivusto nimeltä Jihad Watch.

Breivikin tärkein oppi-isä on kuitenkin norjalaisbloggaaja Fjordman. Fjordmanin kirjoitusten keskeinen ajatus on, että monikulttuurisuus on vihaideologia, joka tuhoaa Euroopan maiden kulttuurit. Monikulttuurisuuden ja EU:n ajaman suvaitsevaisuuspolitiikan ansiosta Eurooppa on Fjordmanin mukaan vaivihkaa muuttumassa islamilaiseksi Eurabiaksi.

”Euroopan poliittiset eliitit toteuttavat vihollistemme esityslistaa eivätkä piittaa omien kansojensa intresseistä. He ovat näin ollen kätyreitä ja pettureita, ja heitä tulee kohdella sen mukaisesti”, Fjordman kirjoitti Gates of Vienna -blogissa vuonna 2008.

Juuri Fjordmanin teksteistä löytyvät myös viittaukset perussuomalaisten Jussi Halla-ahoon ja keskustan europarlamentaarikkoon Hannu Takkulaan.

Halla-ahon viiden vuoden takainen kirjoitus käsitteli Ruotsin tilannetta, kun sosiaalidemokraatit olivat vielä hallituksessa. Halla-ahon mukaan vasemmistoeliitti ylläpiti joutilasta maahanmuuttajaväestöä, joka tästä hyvästä äänesti vaaleissa vasemmistoa. ”Yhteiskunnalla on kyljessään kaksi parasiittia, jotka elävät keskenään sopuisassa symbioosissa.”

Takkula taas totesi eräässä puheessa vuonna 2006, että samat voimat, jotka vihaavat Israelia, vihaavat myös Eurooppaa.

Breivik on laatinut omiin arvioihinsa perustuvan tilaston, jonka mukaan muslimit olisivat syyllistyneet Länsi-Euroopan maissa viime vuonna yli 70 000 raiskaukseen ja 30 000 tuhopolttoon. Luvut eivät pidä paikkaansa. Hän päättelee kuitenkin, että muslimien tekemät rikokset lisääntyvät lähivuosina samassa mitassa kuin islaminuskoisen väestön määrä kasvaa.

Breivikin mukaan muslimeja itseään ei pidä syyttää, sillä he ovat kuin villieläimiä. Syyllisiä ovat monikulttuurisuuteen uskovat A- ja B-kategorioiden petturit, jotka sallivat muslimien pääsyn Eurooppaan.

Seurauksena on lopulta sisällissota, jossa temppeliritarit ja muut oikeistolaiset voimat ryhtyvät vallankumoukseen Euroopan maiden hallituksia vastaan. Breivikin mukaan ainakin 200 000 eurooppalaista petturia olisi surmattava – attentaateilla, pernaruttohyökkäyksillä sekä pommi-iskuilla ydinvoimaloihin tai öljynjalostamoihin.

Manifestista löytyvät ohjeet ammoniumnitraattipommin valmistamiseen sekä vinkit yhteistyöstä rikollisryhmien ja moottoripyöräjengien kanssa.

Breivik uskoo, että oikeistovoimien ja EU:n välinen sota syttyy viimeistään vuonna 2070. Tärkeintä olisi vapauttaa monikulttuurisuuden ikeestä Ranska, Saksa ja Iso-Britannia. Tämän jälkeen muslimit ja monikulttuurisuuden kannattajat karkotettaisiin Turkkiin.

Vihdoin vapaa Etelä-Sudan

2011-07-15T14:27:00.000+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 15.7.2011

Viime viikonloppuna tv-ryhmät ja valtionpäämiehet kerääntyivät kasapäin syrjäiseen Afrikan kolkkaan, kun
Etelä-Sudan itsenäistyi omaksi valtiokseen ja maanosan
pinta-alaltaan suurin maa Sudan jakautui sen myötä kahtia.

Tapaus oli historiallinen, sillä viimeksi uusi valtio on piirretty Afrikan kartalle 18 vuotta sitten, kun Eritrea irtaantui Etiopiasta. Tällä viikolla YK:n yleiskokouksen oli määrä hyväksyä Etelä-Sudan maailmanjärjestön 193. jäsenmaaksi.

Päätös Etelä-Sudanin itsenäisyydestä sinetöitiin kansanäänestyksessä viime tammikuussa. Äänestyksen tulos oli etukäteen selvä. Olin itse äänestysviikolla Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, enkä tavannut tuolloin ainuttakaan paikallista asukasta, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.

Loppujen lopuksi 99 prosenttia eteläsudanilaisista äänesti sen puolesta, että maa irrottautuisi Sudanista. Ulkomaisten vaalitarkkailijoiden mukaan äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.

Kansanäänestystä juhlittiin Jubassa railakkaasti tanssin, eksoottisen vaatetuksen ja ugandalaisen oluen voimalla, ja mitä viikonlopun aikana paikan päältä kuulin, niin itsenäistymiskarkeloissa pistettiin vielä paremmaksi.

Juban sairaalassa saatiin lauantaina hoitaa pääasiassa juhlayön jälkeen helteessä pyörtyneitä ihmisiä, kertoi sairaalassa työskentelevä Nhial Monykuany, joka asui aikoinaan parisenkymmentä vuotta Suomessa ja opiskeli täällä lääkäriksi.

Brittivallan alaisuudesta vuonna 1956 itsenäistyneen Sudanin pohjoista ja eteläistä osaa ei yhdistänyt oikeasti mikään muu kuin Niilin toinen päähaara, Valkoinen Niili, joka virtaa Victoriajärveltä Ugandan ja Etelä-Sudanin halki pohjoiseen Sudaniin ja sieltä Assuanin patoaltaan kautta edelleen Egyptiin.

Brittien ja Egyptin intresseissä oli, että Sudanin pohjoisosien arabiankielinen ja islaminuskoinen eliitti piti etelän lukuisat mustaihoiset heimokansat aisoissa eikä Niilin vedestä syntynyt arvaamattomia kiistoja.

Koko itsenäisen Sudanin historian ajan etelä jäi syrjään sekä vallasta että valtion resursseista. Pohjoisen hallitus yritti moneen otteeseen ulottaa islamilaiset sharia-lait myös kristinuskoiseen etelään, sillä seurauksella että maan eteläosissa ryhdyttiin aseelliseen vastarintaan.

Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli vuodesta 1983 vuoteen 2005 jatkuneessa sisällissodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä. Vuosien saatossa ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.

Etelä-Sudanin vapautusliike, Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA, taisteli ensin yhtenäisen ja maallisen Sudanin puolesta, mutta vuonna 2005 solmitun rauhansopimuksen ja liikkeen karismaattisen johtajan John Garangin kuoleman jälkeen päätavoitteeksi tuli etelän itsenäisyys.

Itsenäisen valtion synnyttämisessä helpoimpia tehtäviä on sopia uuden maan näkyvistä symboleista, lähtien maan nimestä, lipusta ja kansallishymnistä. Vielä tammikuussa monet eteläsudanilaiset ehdottivat valtion nimeksi Niilin tasavaltaa, mutta lopulta päädyttiin Etelä-Sudaniin. Lipuksi otettiin sissiliike SPLA:n lippu.

Kansallishymnistä järjestettiin kilpailu, jonka voittajaksi valittiin Juban yliopiston opiskelijoiden ja opettajien säveltämä kappale. Maan oma valuutta, Etelä-Sudanin punta, julkistetaan ensi viikolla.

Postimerkkien painatus saa vielä odottaa, ja perinteinen kirjeposti kulkee ainakin lähikuukaudet edelleen Pohjois-Sudanin kautta.

Etelä-Sudanin jalkapallomaajoukkue pelasi tällä viikolla ensimmäisen ottelunsa. Vastassa oli kenialainen valioliigajoukkue Tusker FC, joka voitti ottelun 3–1.

Etelä-Sudan tarvitsee lähivuosina valtavia panostuksia hyvinvointipalvelujen luomiseksi. Yhtenäisessä Sudanissa etelä jätettiin jatkuvasti kaiken kehityksen ulkopuolelle ja ihmiset oman onnensa nojaan.

Sisällissodan aikana Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja ulkomailta tuotu hätäapu aiheutti riippuvuuden avustustoimituksista.

Etelä-Sudan on itsenäistyessään kaikilla mittareilla maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Joka seitsemäs lapsi menehtyy ennen kuin on täyttänyt viisi vuotta. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.

Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.

Hyvät uutiset tulevat tässä: Etelä-Sudanin maaperässä on runsaasti öljyä. Yhtenäisen Sudanin puolen miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta arviolta 80 prosenttia on ollut peräisin Etelä-Sudanissa sijaitsevilta öljykentiltä. Öljyputket kulkevat kuitenkin pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.

Etelän öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja Sudanin ja
Etelä-Sudanin hallitusten kesken.

YK:n turvallisuusneuvosto päätti viime kuussa lähettää
4 000 etiopialaista rauhanturvaajaa valvomaan rajaa etenkin kiistellyllä Abyein alueella, jonka pohjoisen Sudanin joukot miehittivät toukokuussa muutaman viikon ajaksi.

Myönteistä on myös se, että Etelä-Sudan näyttäisi olevan houkutteleva sijoituskohde eteläisille naapurimaille. Pankit ovat kenialaisia. Vähittäiskaupasta ja tavarakuljetuksista huolehtivat ugandalaiset kauppiaat ja kuorma-autokuskit.

”Tuotteet menevät täällä hyvin kaupaksi, sillä myymme niitä ihmisille, joilla ei todellakaan ole mitään”, ugandalainen kauppiasrouva kertoi Al Jazeeralle.

Kiistaa kehitysapuprosenteista

2011-07-01T10:10:00.001+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 1.7.2011

Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö Kepa paheksuu Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa. Kepan mukaan hallitusohjelman tekstissä puhutaan kehitysyhteistyön määrärahojen tasaisesta kasvusta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta, mutta hallituksen leikkauslistasta voi nähdä, että kehitysyhteistyövaroista aiotaan kuitenkin vähentää 115 miljoonaa euroa.

Näin ollen Suomi luopuisi toistaiseksi kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoittelemisesta.

”Prosenttiosuus kääntyy laskuun vuonna 2013. Kahden edellisen hallituksen tekemä arvokas työ uhkaa valua hukkaan”, arvelee Kepan viestintäjohtaja Mika Railo.

Kehitystutkijat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen Helsingin yliopistosta ovat kehitysapujärjestöjen kanssa hiukan eri mieltä määrärahojen suuruuden merkityksestä.

”Yksi nyky-kehitysyhteistyön perusongelmia on, että sitä koskeva poliittinen keskustelu ja päätöksenteko pyörivät rahamäärien ympärillä”, Koponen ja Kontinen toteavat Into Kustannuksen tällä viikolla julkaisemassa kirjassa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.

”Kuuluisa 0,7 prosentin bktl-tavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”, Koponen ja Kontinen kirjoittavat.

Varsin rajusti ilmaistu ottaen huomioon, että Koponen on kehitysmaatutkimuksen professori ja Kontinen puolestaan Suomen kehitystutkimuksen seuran puheenjohtaja.

Rahan määrässä mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.

Viime vuonna kehitysavun määrärahojen osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Tänä vuonna osuuden uskotaan nousevan 0,58 prosenttiin.

”0,58 prosenttia bruttokansantulosta ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta se on myös kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista”, Koponen ja Kontinen huomauttavat.

Kehitysapuun käytetty rahamäärä on alle puolet Suomen sotilasmenoista tai maataloustuesta, mutta summa on myös suurempi kuin mitä koko Suomen poliisilaitoksen ylläpitämiseen käytetään.

Mistä tuo maaginen 0,7 prosentin kehitysaputavoite on oikeastaan peräisin? 1970-luvun alussa ajateltiin, että jos vauraat maat investoisivat köyhempiin maihin yhden prosentin tuloistaan – 0,7 prosenttia julkista ja 0,3 prosenttia yksityistä pääomaa – kehitysmaat voisivat lähteä kehittymään kuin läntiset teollisuusmaat aikoinaan.

Summa ei loppujen lopuksi ole päätähuimaava. Tänä päivänä 0,7 prosenttia teollisuusmaiden bruttokansantulosta vastaisi muutamaa kymmentä euroa kutakin kehitysmaan asukasta kohti.

Koposen ja Kontisen mukaan yhden prosentin investointitavoite on kuitenkin jo toteutunut – tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajateltu. Vaikka julkisen kehitysavun määrä on edelleen kaukana tavoitteestaan, yksityiset suorat investoinnit ovat jo yli vuosikymmenen ajan olleet monta kertaa suuremmat kuin kehitysapu.

Täytyy kuitenkin muistaa, että yksityisistä kaupallisista sijoituksista huomattava osa palautuu myöhemmin voittoina rikkaisiin maihin. Viime vuonna koko maailman julkisen kehitysavun määrä oli 129 miljardia dollaria. Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin on moninkertaisesti suurempi summa, vuosittain arviolta 700–800 dollaria.

Jos rahamääristä ja bruttokansantulo-osuuksista puhutaan paljon, niin vähemmän julkista keskustelua käydään siitä, millaiseen kehitysyhteistyöhön rahaa kannattaa käyttää. Koponen ja Kontinen muistuttavat, että määrärahojen taso ei kerro vielä mitään siitä, kenelle varat osoitetaan, kuinka ne käytetään ja kuka varoista lopulta hyötyy.

”Halutaanko tavoittaa köyhistä köyhimmät, lähetetäänkö rahat suoraan vastaanottajavaltion pankkitilille, palkataanko niillä suomalaista työvoimaa ja ostetaanko suomalaisia tavaroita kehitysmaihin lähetettäväksi, vai käytetäänkö moninaisia muita keinoja ja välikäsiä avun perille toimittamiseksi?”

Yhtenä keskustelun hankaluutena on kehitysaputoimijoiden omaksuma byrokraattinen slangi. Kehitysrahoitusikkunat, sektorituki ja köyhyydenvähentämisohjelmien seurantaindikaattorit jäävät helposti pienen asiaan vihkiytyneen porukan munkkilatinaksi.

Koposen ja Kontisen toimittamassa kirjassa johtavat suomalaiset kehitysmaatutkijat käyvät esimerkkitapauksin läpi Suomen kehitysavun ongelmia ja onnistumisia – sekä myös sitä, miten vaikeaa on arvioida, onko apuprojekti onnistunut.

Useimmiten hankkeet kyllä saavuttavat halutut tulokset, mutta olivatko nämä tulokset kohdemaan muun kehityksen kannalta olennaisia ja jatkuiko kehitys myös hankkeen päättymisen jälkeen? Entä missä suhteessa saavutetut tulokset olivat käytettyihin kustannuksiin? Mitä vastaavilla resursseilla olisi voitu saada aikaan, jos varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin?

Juhani Koponen erittelee kirjassa Tansanian kehitysyhteistyön tuloksia ja epäonnistumisia. Maaria Seppänen pohtii, pitäisikö Suomen edelleen jatkaa kehitysapuaan Nicaragualle presidentti Daniel Ortegan hallinnon epäkohdista huolimatta. Petri Hautaniemi toteaa, että Suomen tuki Nepalin opetushallinnolle lisäsi koulunkäyntiä etenkin maaseudun tyttöjen keskuudessa, mutta opetuksen laatu pysyi edelleen heikkona.

”On aika ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen mukana vaikuttamassa maailmanlaajuisissa ja paikallisissa kehitysprosesseissa – ja että nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin”, kirjoittavat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen.

Kehitysapu ennen ja nyt

2011-06-16T14:34:00.003+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 17.6.2011

Kehitysyhteistyön entiset ja nykyiset tekijät muistelivat suomalaisen kehitysyhteistyön käynnistymistä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkukuusta järjestetyssä juhlaseminaarissa. Kesäkuun alussa tuli nimittäin kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ulkoministeriöön palkattiin ensimmäinen virkamies valmistelemaan Suomen kehitysaputoimintaa.

Työpaikan sai juuri 29 vuotta täyttänyt Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen pääsihteeri Jaakko Iloniemi, joka sittemmin toimi myös suurlähettiläänä Washingtonissa sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan pitkäaikaisena johtajana.

Iloniemi korosti juhlapuheessaan, että suomalaisen kehitysavun käynnistymisen pontimena oli muiden Pohjoismaiden esimerkki. Vuonna 1962 Suomi lähti ensimmäistä kertaa mukaan yhteispohjoismaiseen kehityshankkeeseen Tanganyikassa, nykyisessä Tansaniassa.

Siinä missä ruotsalaiset puhuivat solidaarisuudesta, suomalaiset poliitikot olivat Iloniemen mukaan kuitenkin kiinnostuneempia Suomen vaikutusvallasta YK:ssa.

Suomen ensimmäinen oma kahdenvälinen kehityshanke oli vuonna 1965 käynnistynyt metsäalan hanke, jossa koulutettiin 600 metsuria Tunisiassa.

Presidentti Kekkonen kävi paikan päällä Tunisiassa ja totesi, että ”Suomella on oman historiansa perusteella kunniavelvoitus antaa apua niillä aloilla, joilla se on meille mahdollista”.

Alkuvaiheessa kaikki apu oli projektiapua ja vähäiset hankinnat pyrittiin sitomaan suomalaisiin toimituksiin.

”Projekteja valittaessa oli sovitettava yhteen suomalaisten osaaminen ja vastaanottajan tarpeet. Emme vielä silloin ymmärtäneet sitä, että niin pian kun avun saanti päättyi, projekti jäi ilman varoja ja hoitoa, olipa kyseessä sitten koulu tai kalastusalus. Kohdemailla oli muita, prioriteetiltaan tärkeämpiä hankkeita, jotka piti rahoittaa”, Iloniemi kertoi ulkoministeriön seminaarissa.

Kehitysyhteistyön painopisteet ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella. 70-luvulla puhuttiin ennen muuta teknisestä avusta, kun suomalaisia asiantuntijoita ja teknologiaa vietiin kehitysmaihin teollisuustuotannon tueksi.

80-luvulla käynnistettiin useita isoja sähköalan ja vesihuollon hankkeita ja kunnostettiin satamia Tansaniassa ja Mosambikissa. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry teki metsätaloussuunnitelmia Indonesiassa ja Thaimaassa. Muiden länsimaiden tavoin kehitysavulle asetettiin erilaisia talouspolitiikkaa ja myös demokratiaa koskevia ehtoja.

Kehitysyhteistyön määrärahat kasvoivat tasaisesti, ja vuonna 1991 ylitettiin ensimmäisen ja ainoan kerran YK:n suosittama 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta.

Puhtaassa rahassa mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä kuitenkin suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.

Avun muodot ovat nyt myös uudet, kun perinteisen hanketuen sijasta on siirrytty budjettitukeen tai rahalliseen tukeen eri hallinnonaloille. Suurimmissa kumppanimaissa Mosambikissa ja Tansaniassa suomalaisella kehitysavulla on tuettu muun muassa terveyshallintoa ja opetushallintoa, ja rahaa on maksettu myös suoraan valtioiden budjettiin.

Aiempien vuosien tapaan kehitysyhteistyön määrärahoja käytetään myös järjestöjen hankkeisiin, humanitaariseen kriisiapuun sekä Maailmanpankin ja EU:n kehitysapuhankkeisiin.

Suunnilleen samaan aikaan kun kehitysyhteistyöhallinto juhli omaa varhaishistoriaansa, Into Kustannus julkaisi Teppo Eskelisen pamfletin nimeltä Kehityksen loppu. Kirja on mainio katsaus kehitystavoitteiden muutoksiin ja ristiriitaisuuksiin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitysavusta tai ylipäänsä maailmanparantamisesta ja sen haasteista kiinnostuneille.

Kansan Uutisten talouskolumnistinakin toimiva Eskelinen on koulutukseltaan filosofi, ja filosofiassa tärkeintä on käsitteiden määrittely. Heti kirjansa kärkeen hän esittääkin kehitysavussa helposti unohtuneen tärkeän peruskysymyksen: Mistä oikein puhumme, kun puhumme kehityksestä?

Vastauksia on monia ja toteuttamisen tapoja yhtä lailla. Yhteistä niille on se, että kehityksellä tarkoitetaan yhteiskuntien muuttamista paremmiksi.

Kehitysavun kulta-aikana korostettiin sitä, että kehitys olisi nimenomaan yhteiskuntien modernisointia ja talouskasvua. Ajateltiin, että köyhiä maita teollistamalla ne voisivat muuttua länsimaiden kaltaisiksi. Viimeistään 80-luvulla kävi selväksi, että tämä olisi maapallon kestävyyden kannalta mahdotonta.

”Koska kehitys on laajamittaisena tavoitteena käynyt mahdottomaksi, kehitystavoitteet on käytännössä muutettu huomattavasti vaatimattomammiksi”, Eskelinen kirjoittaa.

”Kehityksellä pyritään tänä päivänä köyhyyden vähentämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hieman nykyistä pienempi ihmisjoukko eläisi hyvin matalalle määritellyn köyhyysrajan alapuolella.”

Myös Suomen kehityspolitiikan tavoitteena on nykyään köyhyyden vähentäminen ja kestävän kehityksen edistäminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Köyhyyden vähentämiseen pyritään kehitysyhteistyön avulla ”edistämällä kehitykselle suotuisien olosuhteiden vahvistumista köyhimmissä maissa elinkeinojen, investointien ja kaupan edellytysten parantamiseksi ja talouskasvun aikaansaamiseksi.”

Teppo Eskelinen kuitenkin muistuttaa, että monissa maissa juuri kehitys ja talouskasvu ovat olleet syynä köyhien ihmisten elämän kurjistumiseen. Talous ja investoinnit kasvavat ja jotkut toki vaurastuvat, mutta maaseudulta kaupunkiin paremman elintason toivossa muuttaneet ihmiset työskentelevät hikipajoissa ja asuvat surkeissa slummeissa.

”Ainoa todella uskottava keino köyhyyden vähentämiseen on, että köyhät ihmiset kykenevät itse organisoitumaan ja vaatimaan poliittisia parannuksia asemaansa”, Eskelinen toteaa.

Psykologista sodankäyntiä

2011-06-03T13:13:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 3.6.2011

Pöly on hiljalleen laskeutunut Abbottabadin ylle ja elämä jatkuu entisellään. Osama bin Ladenin surmauutisten jälkeen tämä hiljainen pakistanilainen kasarmikaupunki oli muutaman päivän ajan mediasirkuksen keskipisteenä, kun kameraryhmät eri puolilta maailmaa tulivat kysymään ihmisiltä miltä nyt tuntui kun Osama bin Laden oli tapettu heidän kotikaupungissaan.

Yhdysvaltojen vaihtoehtomedia on kaivanut esiin videoleikkeitä Osama bin Ladenin surmaoperaation jälkeen esitetyistä tv-haastatteluista. Harva paikallinen asukas näyttäisi ylipäänsä uskovan, että Osama bin Laden olisi asunut Abbottabadissa.

”Osama bin Ladenin surmaoperaatio oli silkkaa huijausta”, sanoi lehdenmyyjä Mohammed Britannian yleisradion BBC:n haastattelussa.

Toiset kaipasivat Yhdysvaltojen hallitukselta kunnollisia todisteita siitä, että bin Laden oli todella elänyt ja kuollut Abbottabadissa.

”Surmaoperaatio ei ole totta. Ehkä joku toinen ihminen tapettiin. Kukaan ei voi liikkua täällä salaa, sillä armeija tarkistaa kaikkialla ihmisten henkilöpaperit”, arveli Al Jazeeran haastattelema Jahingir Khan, jonka serkku asui iskun kohteena olleen talon naapurissa.

CNN:n kirjeenvaihtaja puolestaan kulki Osaman huvilaksi väitetyn rakennuksen ympärillä ja kiinnitti huomiota siihen, että talon muuriin oli maalattu tyttökoulun mainos puhelinnumeroineen ja muurin kupeessa olevan kaalimaan reunamilla kasvoi kannabishamppua.

Pakistanilaisen tv-kanavan esittämä yksityiskohtainen silminnäkijähaastattelu antoi aivan toisenlaisen kuvan vapunpäivän jälkeisen yön tapahtumista kuin mitä länsimedian välityksellä on kerrottu. Samaa TV:n haastattelun mukaan kyseessä oli epäonnistunut operaatio, jossa kuoli ainakin kymmenen yhdysvaltalaista sotilasta.

Yhdysvaltalainen sotaveteraanien järjestö Veterans Today julkaisi verkkosivuillaan englanninkielisen käännöksen haastattelusta, jossa operaation kohteena olleen talon naapuri kertoi oman versionsa Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen iskusta Abbottabadiin.

Haastattelussa Mohammad Bashir kertoi, että vapunpäivän jälkeisenä yönä Yhdysvaltojen helikopterista laskeutui 10–12 sotilasta. Sotilaat hakkasivat naapuritalojen ovia ja kielsivät talojen asukkaita tulemasta ulos. Ulkomaalaiset sotilaat puhuivat pashtun kieltä.

Bashir seurasi tapahtumia talonsa katolta. Kun hän näki Yhdysvaltojen helikopterin tulevan, hän luuli ensin, että amerikkalaiset olivat aikeissa hyökätä läheiseen Pakistanin sotilasakatemian kasarmiin.

Noin 20 minuuttia myöhemmin helikopteri palasi Bashirin mukaan hakemaan vieraat sotilaat pois, mutta ennen kuin kopteri pääsi jatkamaan matkaa, se jostain syystä räjähti ja syttyi palamaan.

”Naapurit riensivät avoimesta portista katsomaan, mitä oli tapahtunut. Helikopteri oli liekeissä ja räjähdyksessä kuolleiden ruumiinosia oli pitkin pihaa, jalkoja, käsivarsia, repeytyneitä kehonosia”, Mohammad Bashir kuvaili.

Naapuritalon miehen mukaan kaksi muuta helikopteria lensi lähettyvillä, mutta kumpikaan niistä ei koskaan laskeutunut. Sitten Pakistanin armeijan sotilaat tulivat paikalle ja ajoivat ihmiset pois.

”Amerikkalaiset väittävät, että he surmasivat Osaman ja veivät hänen ruumiinsa pois helikopterilla. Miten he hänet veivät? Kaikki, jotka tulivat tuolla helikopterilla, kuolivat räjähdyksessä. Jos myös Osama oli helikopterissa, hänkin varmasti kuoli”, Mohammad Bashir totesi.

Hänen mukaansa monet ihmiset naapurista näkivät tapahtumat, mutta heitä on käsketty olemaan hiljaa. Bashirin serkku, joka työskenteli talossa puutarhurina, pidätettiin ja asetettiin kotiarestiin. Naapurit kertoivat, että hyökkäyksen kohteena olleessa talossa asui kaksi ystävällistä herraa nimeltä Arshad ja Tariq.

Verkkolehti Asia Timesin kirjeenvaihtajan Pepe Escobarin mielestä Osama bin Ladenin väitetty surmaoperaatio oli taidokkaasti toteutettu ”psykologinen operaatio”, puhtaasti näytösluonteinen voimanosoitus, jossa tärkeintä on millainen kuva tapahtumasta annetaan mediassa.

Pepe Escobar kirjoittaa kolumnissaan, että presidentti Barack Obaman saamaa Nobelin rauhanpalkintoa voidaan hyvin perustein arvostella, mutta Obama on myös älykäs intellektuelli, joka ymmärtää amerikkalaisten kollektiivista mielentilaa.

”Niinpä surmatakseen symbolisesti terrorisminvastaisen sodan – joka keksittiin syyskuun 11. päivän tapahtumien takia – Obaman piti kirjaimellisesti tappaa väitetty rikoksentekijä, oli tämä sitten oikea tai väärä, syyllinen tai syytön, klooni tai aito.”

Juonen mahdolliset ristiriitaisuudet ovat Escobarin mukaan epäolennaisia, kuten missä tahansa Hollywoodin menestyselokuvassa. Tärkeämpää on lipunmyynnin suuruus.

”Freudin oppien mukaisesti Obama teki surmatyön ja vapautui koko trauman alkuperäisestä syystä. Hän laski, että se oli ainoa keino aloittaa alusta – näin voitaisiin vähitellen lopettaa sodat Afganistanissa ja Irakissa ja ruveta keskittymään asioihin, joilla on todellista merkitystä Yhdysvalloissa: opetusmenoihin ja infrastruktuuriin, valtiontalouden tilaan.”

Escobarin mukaan ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että Obaman hoito tepsii.

”Toki miljoonat amerikkalaiset ovat saaneet lisäpontta, ihan kuin koko maa olisi juonut tsunamillisen energiajuomaa. Mutta avainkysymys kuuluu, katoaako jihadismi kokonaan tämän päivän geopoliittisesta näköpiiristä. Itse asiassa historia oli hävittänyt sen jo ennen bin Ladenin iskua. Arabimaiden kansannousut ovat osoittaneet, että arabimaailma tahtoo demokratiaa, ei itsemurhapommittajia.”

Lisää kysymyksiä bin Ladenista

2011-05-20T09:39:00.008+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 20.5.2011

Kaikki eivät näytä nielevän sellaisenaan Yhdysvaltojen hallituksen kertomusta Osama bin Ladenin surmaoperaatiosta. Epäilysten hälventämiseksi puolustusministeriö Pentagon julkisti reilu viikko sitten joukon videoita, joiden kerrottiin löytyneen Al-Qaida-johtajan huvilasta Abbottabadista Pakistanista vapunpäivän jälkeisenä yönä tehdyn iskun yhteydessä.

Videoiden julkaisemisella pyrittiin ilmeisesti osoittamaan, että Osama bin Laden oli todella kuollut iskussa ja että hän oli kuolemaansa asti Al-Qaidan johdossa.

Monien tapausta hiukan kriittisemmin tarkastelleiden mielestä videot herättivät kuitenkin vain lisää kysymyksiä. Lukuisien eri maiden tiedustelulähteiden mukaan Osama bin Laden kuoli jo vuosia sitten munuaistautiin.

Neljällä Yhdysvaltojen julkistamalla videolla tummapartainen ja hyvävointisen näköinen Osama bin Laden näyttäisi harjoittelevan puhetta kameran edessä. Videoklipit julkaistiin kuitenkin ilman ääntä. Näin haluttiin Pentagonin mukaan välttyä siltä, että videoita voitaisiin käyttää propagandatarkoituksiin.

Viidennellä videolla Al-Qaida-johtaja näyttäisi katselevan itseään tv:stä. Arabiankielisen kanavan ohjelmassa Osama bin Laden kulkee alas kallionrinnettä, poseeraa kameralle rynnäkkökiväärin kanssa, ja yhdessä otoksessa bin Ladenin kasvokuva on laitettu New Yorkin World Trade Centerin savuavien tornitalojen viereen.

Pentagonin julkistamalla videolla pientä tv-ruutua tihrustava harmaapartainen vanhus istuu rähjäisessä huoneessa pipo päässään ja huopaan kääriytyneenä ja on muutenkin kaikin puolin surkean näköinen. Hän näprää kädessään olevaa kaukosäädintä. Kuvan laidassa voi nähdä tietokoneen ruudun ja laskukoneen. Tälläkään videolla ei ole ääntä.

”Kuvattiinko video ilman ääntä? Vai poistettiinkohan ääniraita Washingtonissa?” kyselee yhdysvaltalaiskolumnisti Paul Craig Roberts, entinen Wall Street Journalin toimittaja ja Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön korkea virkamies presidentti Reaganin aikakaudella.

”Bin Ladeniksi väitetty henkilö näyttäisi puhuvan videolla jollekin toiselle huoneessa olijalle. Eikö ääni ole bin Ladenin? Puhuuko bin Ladeniksi väitetty henkilö kuvaruudulla esiintyvästä bin Ladenista kolmannessa persoonassa?”

Roberts ihmettelee myös sitä, miksi bin Laden olisi ylipäänsä halunnut kuvata videon itsestään katsomassa itseään tv:stä.

”Miksi video bin Ladenista katsomassa itseään tv:stä on pääuutinen? Pyritäänkö tämän avulla sivuuttamaan se, ettei bin Ladenin ruumista ole näytetty?”

Yhdysvaltojen hallituksen virallisen kertomuksen mukaan bin Ladenin ruumis heitettiin surman jälkeisenä päivänä Intian valtamereen.

Brittitoimittaja Felicity Arbuthnot kiinnitti videolla huomiota toiseen yksityiskohtaan. Videolla itseään tv:stä katsova bin Laden pitää kaukosäädintä oikeassa kädessään. Osama bin Laden oli kuitenkin vasenkätinen.

Kuva bin Ladenista katsomassa itseään tv:stä oli etusivun juttu myös Pakistanin lehdissä. Abbottabadissa ihmiset eivät silti uskoneet, että kuvassa oleva vanhus oli Osama bin Laden. Britannian yleisradioyhtiö BBC haastatteli Abbottabadissa kymmeniä ihmisiä, joista useimmat arvelivat, että koko operaatio oli silkkaa huijausta. Kuvassa esiintynyt vanha mies oli tiettävästi Akbar Khan, joka omisti Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen hyökkäyksen kohteena olleen talon.

Financial Times ja talousuutistoimisto Bloomberg kertoivat jo aiemmin, että rakennuksen omisti kaksi Waziristanista Afganistanin rajan läheltä kotoisin olevaa miestä, Akbar Khan ja Rashid Khan. Abbottabadin kauppiaat tunsivat Khanit ja kertoivat, että nämä ostivat ruokatarpeita usein viikoksi kerrallaan, myös Pepsiä, Coca-Colaa, Nestlén maitoa, ulkomailta tuotua tuoremehua ja laatusaippuoita.

Washington Postin mukaan Akbar Khanin rakennus oli tiedustelupalvelu CIA:n tarkkailussa viime kesästä lähtien. Yhdysvaltojen kongressi myönsi Abbottabadissa sijaitsevalle CIA:n vakoiluasemalle kymmenien miljoonien dollarien lisämäärärahan viime joulukuussa.

Mikäli Osama bin Laden todella oli Abbottabadissa, CIA tiesi siitä jo viime vuonna, toteaa dokumenttielokuvaohjaaja Danny Schechter.

”CIA halusi järjestää suurta yleisöä varten tehdyn dramaattisen hyökkäyksen, jonka avulla tiedustelupalvelun työtä markkinoitiin kotiyleisölle Yhdysvalloissa”, Schechter kirjoitti Al Jazeeran verkkosivuilla.

Osama bin Ladenin 30-vuotias poika Omar bin Laden puolestaan kirjoitti yhdessä veljiensä kanssa koko bin Ladenin perheen puolesta laaditun lausunnon, jonka New York Times julkaisi viime viikolla. Qatarissa asuva Omar bin Laden pyysi presidentti Barack Obamaa esittämään bin Ladenin perheelle joko yksityisesti tai julkisesti kunnollisia todisteita siitä, että Osama bin Laden oli todella kuollut Pakistanissa tehdyssä iskussa.

Mikäli taas Osama bin Laden oli todella surmattu, perheenjäsenet vaativat YK:ta selvittämään, miksi Yhdysvallat oli teloittanut aseettoman miehen sen sijaan että olisi pidättänyt hänet ja nostanut häntä vastaan syytteen tuomioistuimessa.

Vähitellen juristit eri puolilla maailmaa ovat myös saaneet yhä selkeämmin sanankääntein todetuksi, että kyseessä oli laiton teloitus.

Terrorisminvastaisen taistelun kannalta operaatiossa ei ollut järjen hiventäkään. Mitä mieltä oli tappaa mies, joka Yhdysvaltojen hallituksen mukaan suunnitteli ja johti maailman pahinta terroristiliikettä? Osama bin Ladenilta jos keltään olisi varmasti saatu arvokasta tietoa, jonka avulla mahdolliset suunnitteilla olevat terrori-iskut olisi voitu estää. Tiesiköhän bin Laden esimerkiksi mihin päin Eurooppaa Al-Qaida oli piilottanut ydinpommin, jonka sen on väitetty aikovan räjäyttää, mikäli bin Laden otetaan kiinni tai surmataan?

Kuollut mies ei puhu

2011-05-06T09:26:00.007+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 6.5.2011

Osama bin Ladenin kasvokuva oli vielä torstaina ylimpänä Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n julkaisemalla maailman etsityimpien terroristien listalla. FBI:n verkkosivuilla bin Ladenin kuvan alalaitaan oli tosin lisätty teksti: Kuollut.

Etsintäkuulutuksessa todetaan, että Osama bin Laden syntyi vuonna 1957 Saudi-Arabiassa. Kuvauksen mukaan hän oli 193–196 senttiä pitkä ja painoi noin 72 kiloa. Hän oli vasenkätinen ja käytti kävelykeppiä. Erityishuomiona mainitaan, että bin Laden oli terroristijärjestö Al-Qaidan johtaja.

Osama bin Laden oli etsintäkuulutettu, sillä häntä vastaan oli nostettu syyte osallisuudesta elokuussa 1998 tehtyihin
pommi-iskuihin Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustalla Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Dar es Salaamissa Tansaniassa.

Etsintäkuulutustekstissä todetaan vielä, että bin Ladenia epäillään myös muista terrori-iskuista eri puolilla maailmaa.

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia ei kuitenkaan mainita erikseen.

FBI:n tiedotusjohtaja Rex Tomb selitti vuonna 2006, että bin Ladenin etsintäkuulutuksessa ei mainittu syyskuun 11. päivää siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä vastaan ei ollut nostettu syytettä osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin New Yorkissa ja Washingtonissa.

”FBI:lla ei ole mitään selkeitä todisteita bin Ladenin osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin”, tiedottaja totesi.

Kohta kymmenen vuoden ajan maailman medioissa on kuitenkin kerrottu itsestäänselvänä totuutena, että Osama bin Laden suunnitteli lentokoneiskut New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin ja Washingtonissa sijaitsevaan puolustusministeriön päämajaan Pentagoniin.

George W. Bushin hallinto selitti pitkään, että Al-Qaida suunnitteli ja toteutti syyskuun 11. päivän iskut, koska he myöntävät sen itse. Bushin hallinto julkaisi joulukuussa 2001 Yhdysvaltojen joukkojen Afganistanin sotaretkellä haltuunsa saaman kotivideon, jolla Osama bin Ladenin väitettiin kertovan osuudestaan New Yorkin ja Washingtonin iskuihin.

Videoon lisätyn englanninkielisen tekstityksen mukaan bin Laden kertoi tienneensä iskuista etukäteen, arvioineensa etukäteen kuolonuhrien määrän ja nimenomaan lähettäneensä iskujen tekijät aikoinaan marttyyrikomennukselle Amerikkaan. Saksan yleisradion WDR-kanavan haastattelemien kielenkääntäjien mukaan englanninkielinen teksti ei näiltä osin kuitenkaan vastaa videolla kuultavaa arabiankielistä puhetta.

Syyskuun 11. päivän tapahtumia ei muutenkaan ole vielä käsitelty missään kunnollisessa tuomioistuimessa. Pakistanilainen Khalid Sheikh Mohammed ja neljä muuta miestä odottavat oikeudenkäynnin alkamista sotilastuomioistuimessa Yhdysvaltojen tukikohdassa Guantánanossa.

Sotilastuomioistuimessa tuskin käsitellään lentokonetörmäysten yhteyttä World Trade Centerin kaksoistornien räjähdyksen kaltaiseen romahdukseen. Lentokoneiden törmäyksillä ei varmasti kyetä uskottavalla tavalla selittämään, miksi myös reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista sijainnut World Trade Centerin rakennus 7 luhistui kuin itsestään monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Osama bin Ladenin kuolemasta on annettu myös hyvin ristiriitaista tietoa. Ensin puhuttiin 40 minuuttia kestäneestä hyökkäyksestä, jonka päätteeksi Yhdysvaltojen Navy Seals
-erikoisjoukot surmasivat bin Ladenin, joka oli piiloutunut kolmikerroksisen rakennuksen ylimpään kerrokseen ja piteli vaimoaan ihmiskilpenä.

Myöhemmän version mukaan bin Laden ei ollut piiloutunut vaimonsa eikä kenenkään muunkaan taakse, mutta hän vastusti kiinniottoa, vaikka oli ilman asetta.

Operaatiosta vastannut tiedustelupalvelu CIA:n johtaja Leon Panetta totesi, että kommandojoukot löysivät tulitaistelun jälkeen bin Ladenin ja surmasivat hänet sekunnin murto-osassa. Bin Ladenia ammuttiin päähän vasemman silmän yläpuolelle sekä rintaan.

24 miehen helikopterihyökkäys tehtiin maanantain vastaisena yönä Abbottabadissa Pakistanissa. Presidentti Barack Obaman mukaan bin Ladenin ruumis valokuvattiin ja siitä otettiin dna-näyte. Maanantaina ruumis heitettiin lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.

Saudiarabialainen tv-kanava Al Arabiya puolestaan kertoi keskiviikkona pakistanilaisiin turvallisuuslähteisiin viitaten, että bin Ladenin rakennuksesta ei ammuttu ainuttakaan laukausta yhdysvaltalaissotilaita kohti. Pakistanilaislähteen mukaan bin Ladenin 12-vuotias tytär kertoi poliisikuulustelussa, että bin Laden otettiin heti kiinni ja teloitettiin perheenjäsentensä edessä.

Mediassa raportoituja reaktioita Osama bin Ladenin kuolemaan voi vain hämmästellä. Harvassa ovat olleet kommentit, joissa olisi pahoiteltu sitä, että bin Ladenia ei saatu oikeudenkäyntiin kertomaan osuudestaan syyskuun 11. päivän lentokonekaappauksiin ja New Yorkin tornitalojen romahtamiseen.

Syyskuun 11. päivän tapahtumista on esitetty virallisena totuutena niin paljon soopaa, että kannattaa suhtautua varauksella myös viralliseen totuuteen Osama bin Ladenin surmasta.

Lukuisat eri tiedustelulähteet Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Pakistanissa ovat ilmoittaneet bin Ladenin kuolleen jo vuosia sitten. Toiset ovat muistuttaneet, että bin Laden olisi ollut kiinniotettavissa useita kertoja syksyllä 2001 ja myöhemmin.

Joka tapauksessa Osama bin Ladenin surmauutisten seurauksena Barack Obaman kannatus lähti huimaan nousuun Yhdysvalloissa. Spekulaatiot Al-Qaidan mahdollisista kostoiskuista taas pönkittävät turvallisuusviranomaisten otetta ihmisten arjesta niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa.

Kuningas ilman vaatteita

2011-04-20T21:45:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 21.4.2011

Eteläisessä Afrikassa sijaitsevan Swazimaan demokratialiikkeen kamppailu Afrikan viimeistä absoluuttista monarkiaa vastaan on jäänyt meillä uutisoinnissa tyystin arabimaiden kansannousujen jalkoihin.

Pinta-alaltaan hiukan Uudenmaan maakuntaa suuremmassa, miljoonan asukkaan Swazimaassa ammattiliitot ja kielletty oppositio ovat pitkin kevättä osoittaneet mieltään julkisten alojen leikkauksia ja kuningas Mswati III:n yksinvaltaa vastaan.

Viime viikolla ammattiliitot, demokratialiike ja Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 12. päivän kansannousu yrittivät järjestää suurmielenosoituksen maan suurimmassa kaupungissa Manzinissa, mutta kuningas Mswatin turvallisuuskoneisto tukahdutti protestit väkivaltaisesti.

Suurmielenosoituksen ajankohdaksi valittiin 12. huhtikuuta, sillä tuolloin tuli kuluneeksi 38 vuotta siitä kun Mswatin isä, kuningas Sobhuza II kumosi perustuslain, kielsi kaikki puolueet ja julisti maahan poikkeustilan, joka on edelleen voimassa.

Nykyinen kuningas Mswati täytti tällä viikolla 43 vuotta. Hän on luotsannut maata kuninkaallisilla käskyillä 18-vuotiaasta asti. Kuningas omistaa Swazimaan kaikki maa-alueet ja suuren osan liike-elämästä. Viljelymaita hallinnoi 200 päällikköä, jotka ovat kuninkaan nimittämiä. Maassa on myös parlamentti, mutta se on käytännössä pelkkä kumileimasin.

Viime viikon suurmielenosoitusta odotettiin innolla paitsi Swazimaassa myös naapurimaassa Etelä-Afrikassa, missä ammattiliittojen keskusliitto Cosatu on tukenut aktiivisesti Swazimaan ay-liikettä. Cosatu seisautti päiväksi rajaliikenteen Swazimaan ja Etelä-Afrikan välillä.

Kuningas Mswatin hallitus teki kuitenkin kaikkensa suurmielenosoituksen pysäyttämiseksi. Mielenosoituspäivän alla puhelinliittymiä suljettiin ja verkkoyhteydet katkaistiin, kaikki keskeiset ay-johtajat pidätettiin ja Kansan yhdistyneen demokratialiikkeen Pudemon johtaja Mario Masuku määrättiin kotiarestiin.

Ay-aktiivien koteihin tehtiin kotietsintöjä terroristiepäilyjen nojalla. ”Jokainen on epäilty, kunnes toisin todistetaan”, kuninkaan poliisikomissaari perusteli.

Mielenosoituksen aattona turvallisuuspoliisi ja armeijan erikoisjoukot miehittivät Manzinin kadut ja pystyttivät tiesulkuja kaikkialle maahan. Manziniin matkalla olleet bussit käännytettiin pois kaupungista. Osa ihmisistä kuljetettiin kuorma-autoilla kaupungin ulkopuolelle ja jätettiin oman onnensa varaan keskelle erämaata.

Manzinissa poliisit hajottivat useamman kuin kolmen ihmisen kokoontumiset hakkaamalla ihmisiä pampuilla. 700 opettajaa suljettiin opettajien ammattijärjestön tiloihin. Myös ammattiliittojen keskusliiton rakennus piiritettiin. Swazimaan yliopiston opiskelijoita ei päästetty lähtemään koteihinsa yliopiston kampukselta.

Mielenosoitukseen osallistui lopulta noin 2 000 ihmistä, joita ammuttiin vesitykeillä, kumiluodeilla ja kyynelkaasulla.

Oppositiotoiminta Swazimaassa on kanavoitunut ammattiliittojen ja opiskelijajärjestön ympärille, etenkin sen jälkeen kun demokratialiike Pudemon jäsenten vainoaminen on yltynyt. Hallitus syyttää Pudemoa maanpetoksellisesta toiminnasta. Vuonna 1983 perustettu Pudemo kampanjoi monipuoluedemokratian palauttamiseksi maahan.

Liikkeen aktiivi, insinööriopiskelija Sipho Jele hakattiin vuosi sitten kuoliaaksi pidätyssellissä, mutta hallitus yritti lavastaa kuoleman itsemurhaksi. Nuorukainen pidätettiin sen vuoksi, että hänellä oli vappukulkueessa yllään Pudemon punainen t-paita.

Ammattijärjestöt kamppailevat poliittisten oikeuksien ohella palkkojen leikkauksia vastaan. Sairaanhoitajat olivat maaliskuussa lakossa maksamattomien ylityökorvausten vuoksi. Myöhemmin opettajat, julkisten alojen työntekijät ja opiskelijat osoittivat mieltään lomautuksia ja julkisten palvelujen alasajoa vastaan.

Swazimaa ajautui talouskriisiin, kun Eteläisen Afrikan maiden tulliliitto päätti vähentää maan saamaa osuutta alueen tuontimaksuista. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kehotti hallitusta leikkaamaan palkkoja paikatakseen valtiontalouden yli 300 miljoonan euron alijäämää.

Kuninkaan oma vuosibudjetti nostettiin kuitenkin 17 miljoonasta eurosta 21 miljoonaan. Liiketuotot mukaan laskettuna kuninkaan uskotaan tienaavan noin 50 miljoonaa euroa vuodessa.

Samaan aikaan Swazimaassa 70 prosenttia asukkaista elää täydellisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Hiv-tartunnan saaneiden osuus väestöstä on maailman suurin.

Swazimaassa kuningasta ja koko kuningasjärjestelmää on pidetty perinteisesti suuressa arvossa, mutta Mswati III:n ja tämän 14 vaimon tuhlaileva elämäntapa on saanut köyhyydessä elävät asukkaat vihastumaan.

Mswati osti muutama vuosi sitten itselleen puoli miljoonaa euroa maksaneen Maybach-loistoauton ja jokaiselle vaimolleen upouudet BMW:t. Vaimot ja lapset matkustelevat valtion varoilla shoppailumatkoille Eurooppaan ja Lähi-itään.

Nyt rakenteilla on uusi kuninkaallinen kongressikeskus sekä ledilampuilla valaistu moottoritieverkosto kokouskeskuksesta kuninkaanlinnaan ja Mswatin kahden suosikkivaimon palatsien luo.

Pääsiäislauantaina kuninkaan pojan, prinssi Lindanin 22-vuotispäivän kunniaksi Manzinin uudessa kauppakeskuksessa on määrä järjestää megakonsertti, jonka pääesiintyjäksi saapuu hiphoptähti Jadakiss suoraan New Yorkista. Etelä-Afrikasta käsin toimiva Swazimaan solidaarisuusverkosto on kehottanut boikotoimaan tapahtumaa.

Tuomiopäivän jälkeen

2011-04-07T12:52:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 8.4.2011

Britannian yleisradion BBC:n verkkosivustolla oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että entinen ruandalainen kunnanjohtaja oli tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudestaan Ruandan kansanmurhaan vuonna 1994.

Kyseessä oli Arushassa Tansaniassa sijaitsevan Ruandan kansainvälisen sotarikostuomioistuimen langettama ensimmäinen tuomio tänä vuonna. YK:n perustaman Ruandan kansanmurhatuomioistuimen on määrä lopettaa työnsä tämän vuoden loppuun mennessä.

Murambin kunnan entinen pormestari Jean-Baptiste Gatete oli tuomiolauselman mukaan toimittanut hutujen iskujoukoille rynnäkkökiväärejä ja käsikranaatteja ja käskenyt heitä surmaamaan tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ainakin kolmella paikkakunnalla.

Tuomioistuimen mukaan Gatete oli vastuussa muun muassa kahdesta verilöylystä, joissa surmattiin tuhansia tutseja, jotka olivat paenneet levottomuuksia kirkkoon.

Ruandalaisen New Times -lehden haastattelema kansanmurhasta henkiin jäänyt mies kertoi tällä viikolla, että Gatete oli kansanmurhan aikaan sanonut haluavansa olla roolimalli tappamalla Murambin kunnan kaikki tutsivähemmistöön kuuluvat asukkaat.

Tällä viikolla Ruandassa vietetään jokavuotista suruaikaa 17 vuoden takaisen kansanmurhan alkamisen muistoksi. Vuoden 1994 huhtikuussa käynnistyneessä kansanmurhassa hutujen ääriryhmät silpoivat ja surmasivat yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman kapinallisia.

Kansanmurha päättyi heinäkuun alussa, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta.

Ruandan kansanmurhan aikaan Jean-Baptiste Gatete oli 40-vuotias. Hän oli maata pitkään hallinneen MRND-puolueen puoluevaltuuston jäsen ja koulutukseltaan agronomi. Hän oli ollut Murambin kunnanjohtajana kymmenen vuoden ajan ja sinä aikana aktiivisesti värvännyt maaseudun köyhiä hutumiehiä valtapuolueen nuorisojärjestöön nimeltä Interahamwe, eli Ne, jotka tekevät työtä yhdessä.

Kun Ruandassa alkoi sisällissota vuonna 1990, Interahamwesta tehtiin aseellinen iskujoukko vainoamaan tutseja, joiden uskottiin kannattavan Isänmaallisen rintaman kapinallisia. Kapinallisarmeijan ydinjoukko koostui naapurimaassa Ugandassa varttuneista ruandalaisista tutseista.

Kansanmurhan alkaessa Gatete kehotti hutujoukkojaan aloittamaan tutsien teurastamisen. ”Tappakaa kaikki tutsit ja kaikki ne, jotka eivät kuulu MRND-puolueeseen”, hän komensi kyläläisiä.

Huhtikuussa 1994 suurimmat yksittäiset verilöylyt tehtiin juuri Murambissa ja naapurikunnissa. Tavallisia ihmisiä pakotettiin mukaan tappamaan naapureitaan viidakkoveitsillä. Muuten he olisivat itse tulleet tapetuiksi.

Kabugassa asui ennen kansanmurhaa kymmenen tuhatta ihmistä, joista 4 000 oli tutseja.

”Tapoimme melkein kaikki heistä”, kertoi tuolloin 16-vuotias hutunuorukainen. ”Kunnanjohtaja sanoi, että he ovat surmanneet presidentin, joten meidän käskettiin kostaa. Näin kuinka naisia joukkoraiskattiin ennen kuin heidän kallonsa murskattiin piikkinuijilla.”

Isänmaallisen rintaman kapinallisten lähdettyä suurhyökkäykseen kansanmurhan pysäyttämiseksi hutujohtajat pakenivat maasta ja määräsivät kaikki asukkaat lähtemään mukaansa. Tansanian rajan taakse keskelle savannia nousi maailman suurin pakolaisleiri. Benakon leirissä asui 300 000 ihmistä.

Tapasin Jean-Baptiste Gateten ruandalaispakolaisten leirillä Tansaniassa kesäkuussa 1994 ja haastattelin häntä Ylen radiodokumenttia varten. Pakolaisleirillä oli pelokas ja uhkaava tunnelma. Juuri kukaan ei uskaltanut kertoa, mitä Ruandan kylissä ja kukkuloilla oli todella tapahtunut. Kansanmurhaa lietsoneet hutujohtajat hallitsivat pakolaisia aivan kuin kotikylissä Ruandassa.

Gatete oli lyhyenläntä, rokonarpinen mies ja leirin varsinainen päällikkö. Kun tapasin hänet, hän oli pakannut omaisuutensa pienen kuorma-auton lavalle. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR oli päättänyt häätää leiristä miehen, joka oli johtanut kansanmurhaa maan itäosissa ja kiihotti iskujoukkojaan jatkamaan tappamista pakolaisleirillä.

Hän kertoi avoimesti, että hutut olivat tappaneet tutseja.

”Myös naisia ja lapsia tapettiin, sillä muuten he olisivat voineet auttaa tutsikapinallisia. Kyläläisiä oli mahdotonta pysäyttää. Hutut ja tutsit eivät yksinkertaisesti mahdu samaan maahan.”

Samana iltapäivänä kun Gatete oli lähdössä nuoren vaimonsa kanssa autollaan pois leiristä, viidakkoveitsin aseistautuneet hutumiehet käynnistivät mellakan. Tällä kertaa he uhkasivat tappaa myös kaikki valkoihoiset avustustyöntekijät ja lehtimiehet. Meidät ulkomaalaiset piilotettiin ensin tunniksi Punaisen Ristin telttaan ennen kuin meidät evakuoitiin leiristä.

Gatete oli kuukauden ajan pidätettynä Tansaniassa, mutta sen jälkeen hänet annettiin palata leiriin. Myöhemmin samana vuonna pakolaisjärjestö UNCHR lennätti hänet Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Ruandalaispakolaisten leirit Zairessa olivat yhtä lailla äärihutujen komennossa.

Gatete saatiin kiinni lopulta vuonna 2002 pakolaisleirillä Kongon tasavallassa, missä hän oli elänyt vuosien ajan salanimellä. Kansanmurhaoikeudenkäynti häntä vastaan käynnistyi syksyllä 2009.

Ruandan oikeusministeri Tharcisse Karugarama piti Gateten elinkautistuomiota oikeudenmukaisena ratkaisuna. ”Hän menee sinne minne kuuluu, pois ihmisten keskuudesta, jotka hän pyrki hävittämään.¨

Kansanmurhasta hengissä selvinnyt tutsimies toivoi, että Gatete tuotaisiin ennen lopullista vankeusrangaistustaan käymään Murambissa. ”Täällä hän saisi nähdä omin silmin, ettei hän onnistunut tuhoamaan meitä niin kuin hän halusi.”

Verkon pauloissa Dar es Salaamissa

2011-03-25T09:09:00.004+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 25.3.2011

Olin vastikään Tansaniassa reilun viikon ajan kouluttamassa paikallisia päätoimittajia ja toimituspäälliköitä internetin käytössä toimittajantyössä. Ulkoministeriön rahoittama kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin verkkokoulutushanketta tansanialaisille kollegoille.

Kurssiviikko oli intensiivinen, ja päivät vierähtivät nopeasti Dar es Salaamin kauppakorkeakoululla sijaitsevan kurssikeskuksen ilmastoidussa multimedialuokassa.

Suurin osa ajasta käytettiin tiedonhakuharjoituksiin ja tutustumiseen paikallisiin ja kansainvälisiin uutissivustoihin ja verkkoportaaleihin.

Tansanialaisille toimittajille oli yllätys huomata, että Suomessa sekä presidentti että pääministeri ovat naisia.

Ensimmäiset tiedot Japanin tsunamista saatiin luokkahuoneen valkokankaalle heijastetulta uutissivustolta.

Plagioimisen vaaroihin syvennyttiin hakemalla taustatietoja Saksan puolustusministerin tehtävästä eronneesta Karl-Theodor zu Guttenbergistä, jonka väitöskirja näyttäisi syntyneen pitkälti muista lähteistä kopioimalla.

Päätoimittajakurssin osanottajista vain kaksi tunsi entuudestaan verkkotietosanakirja Wikipedian.

”Luulin osaavani käyttää internetiä, mutta nyt huomaan, että olen ollut tietämätön. Tämä on erittäin hyödyllinen kurssi”, tokaisi hallituksen päivälehden Daily Newsin toimituspäällikkö Deogratias Mushi ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi.

Kurssin aikana tarkastelimme myös internetin käyttäjätilastoja eri maanosissa ja maissa. Tällä hetkellä lähes puolet maailman netinkäyttäjistä elää väkirikkaissa Aasian maissa, mutta käyttäjien määrä kasvaa nopeimmin Afrikassa. Monissa Afrikan maissa verkon käyttäjien määrä on kolminkertaistunut kolmen viime vuoden aikana.

Tansaniassa internetin käyttö on toistaiseksi kuitenkin vähäistä. Internet World Stats -sivuston mukaan vain noin joka 60:s tansanialainen käyttää verkkoa, kun esimerkiksi naapurimaassa Keniassa internetin käyttäjiä on neljä miljoonaa, kymmenen prosenttia koko väestöstä.

Syitä Tansanian vähäiseen internetin käyttäjien määrään on monia. Tansania kuuluu edelleen maailman köyhimpiin maihin, ja valtaosa väestöstä asuu maaseudulla vailla peruspalveluja. Ennen uuden laajakaistakaapelin tuloa reilu vuosi sitten yhteydet olivat koko maassa hitaat ja epäluotettavat, ja huonoilla yhteyksillä nettisivujen selaaminen on tuskallista.

Kun ei ole käyttäjiä, ei ole myöskään tarvetta tuottaa verkkoon kunnollista aineistoa. Jollei taas verkossa ole potentiaalisen yleisön kannalta relevanttia sisältöä, tavallisella kansalla ei ole konkreettista houkutusta opetella tietokoneen ja internetin käyttöä, puhumattakaan siitä, että siihen sijoittaisi rahaa.

Kenialaisilla kynnys ruveta käyttämään verkkoa on alhaisempi, sillä englanti on maassa valtakieli ja englanninkielistä aineistoa löytyy netistä paljon. Tansaniassa swahili on valtakieli ja englantia käytetään harvemmin. Toki Kenia on myös taloudellisesti kehittyneempi kuin eteläinen naapurimaa Tansania.

Verkkomediat ovat silti yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä viisi vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, nyt miltei kaikilla paikallisilla sanomalehdillä ja myös useilla sähköisillä medioilla on omat sivustonsa netissä, viimeisimpänä tulokkaana Tansanian yleisradio TBC.

Silti päätoimittajakurssin osanottajista vain yksi kertoi lukevansa paikallisia lehtiä verkosta – verkkosivuilla kun julkaistaan yleensä täsmälleen samat jutut kuin aamun printtilehdessä.

Tansanian suosituimpien verkkosivustojen Top 100 -listalta löytyykin vain muutama paikallinen mediasivusto: juorulehtiä julkaiseva Global Publishers sekä englanninkieliset päivälehdet The Citizen ja Daily News. Valtamediaa selvästi suositumpi oli Daily Newsin kuvajournalistin Issa Michuzin blogi, jolla hän julkaisee kuvia uutistapahtumista, poliitikoista ja julkkiksista.

”On selvää, että myös valtamedian täytyy keksiä uusia keinoja uutisten esittämiseen yleisölle”, Mtanzania-lehden toimituspäällikkö Revocatus Makaranga totesi kurssin päätteeksi.

Hallituksen sanomalehden valokuvaaja Issa Michuzi aloitti oman bloginsa sattumalta Helsingissä ollessaan Tansanian virallisen delegaation mukana raportoimassa oikeudenmukaisempaa globalisaatiota ajaneen Helsinki-prosessin päätöskokouksesta Finlandia-talossa syksyllä 2005.

Michuzin ohella Tansaniassa on tänä päivänä kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Vikesin aiemmalla verkkojournalismin kurssilla mukana ollut toimittaja Jiang Alipo julkaisee blogissaan lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Muotitoimittaja Shamim Mwashan blogissa voi ihailla paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä.

Nimimerkki Gloria Twiga avasi vuosi sitten Why work when you can sit -blogin, joka kiinnittää huomiota hallituksen ja ulkomaisten järjestöjen maksamiin suuriin kokouspalkkioihin ja päivärahoihin.

Eräät kenialaiset blogit ovat jo maailmankuuluja esimerkkejä innovatiivisesta kansalaisjournalismista.

Mzalendo-blogi perustettiin maan edellisten vaalien alla julkaisemaan tietoa maan parlamentin ja kansanedustajien toiminnasta – tai sen puutteista.

Etnisiin levottomuuksiin päättyneiden vaalien jälkeen joukko bloggaajia käynnisti Ushahidi-sivuston, jonne lukijat saivat lähettää tietoja uusista väkivaltaisuuksista ja avun tarpeesta. Yhteenotoista ilmestyi karttasivulle liekin kuva, jota klikkaamalla löytyi lisätietoa.

Myöhemmin sivustoa on sovellettu muun muassa Haitin avustustyössä maanjäristyksen jälkeen ja kartoittamaan rikollisuutta Atlantassa Yhdysvalloissa.

Paljastuksia Palestiinasta

2011-03-10T18:26:00.007+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 11.3.2011

Tammikuussa Egyptin kansanousun alla satelliittikanava Al-Jazeera julkaisi verkkosivustollaan yli 1 600 luottamuksellista asiakirjaa palestiinalaishallinnon ja Israelin edellisistä rauhanneuvotteluista, jotka päättyivät vuonna 2009. Nämä niin sanotut Palestiina-paperit herättivät maailmalla suurta huomiota, mutta Suomessa paljastukset hukkuivat Egyptin tapahtumien uutisoinnin alle.

Asiakirjat sisältävät yksityiskohtaista tietoa palestiinalaisten esittämistä mittavista myönnytyksistä, jotka eivät silti kelvanneet Israelille. Yhdysvaltojen johtamissa neuvotteluissa palestiinalaisia vietiin kuin pässiä narussa.

Al-Jazeeran julkistama aineisto sisältää keskustelumuistioita, sähköpostiviestejä, raportteja, karttoja ja sopimusluonnoksia. Vuodon takana on ilmeisesti turhautunut palestiinalaisten neuvotteluvaltuuskunnan entinen jäsen.

Kiinnostavimmat dokumentit ovat kesältä 2008, jolloin neuvoteltiin itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehdoista. Israelin puolelta neuvotteluihin osallistuivat silloinen pääministeri Ehud Olmert, silloinen ulkoministeri Tzipi Livni ja armeijan edustajia. Yhdysvaltoja edusti Bushin hallinnon ulkoministeri Condoleezza Rice. Palestiinalaisten pääneuvottelija oli Saeb Erekat, joka erosi tehtävästä helmikuussa Palestiina-papereiden julkistamisen jälkeen.

Kokousmuistioista käy ilmi, että palestiinalaiset olivat valmiita luovuttamaan Israelille miltei kaikki Itä-Jerusalemin miehitettyjen alueiden siirtokunnat. Siirtokunnat ovat laittomia, sillä ne sijaitsevat Israelin vuonna 1967 kuuden päivän sodan aikana valloittamilla alueilla.

Palestiinalaiset eivät olisi vaatineet alueluovutuksista minkäänlaisia vastaavia myönnytyksiä Israelilta.

”Tarjoamme teille kaikkien aikojen suurinta Yerushalayimia”, palestiinalaishallinnon pääneuvottelija Saeb Erekat sanoi käyttäen Jerusalemista sen hepreankielistä nimeä.

Palestiinalaiset eivät kuitenkaan hyväksyisi Israelin rakentamia siirtokuntia muualla Länsirannalla. Lisäksi olisi pitänyt sopia erikseen Jerusalemin Temppelivuoren asemasta. Israelin miehittämä alue Jerusalemin vanhassakaupungissa on pyhä sekä arabeille että juutalaisille. Siellä sijaitsevat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija. Sunnimuslimit uskovat, että profeetta Muhammed nousi siellä taivaaseen.

Syksyllä 2009 Erekat totesi Yhdysvaltojen uudelle Lähi-idän erikoislähettiläälle George Mitchellille, että Temppelivuoren tilanteen ratkaisemiseksi voitaisiin käyttää ”luovia keinoja”. Aluetta voisi hallinnoida esimerkiksi kansainvälinen puolueeton komitea.

Israel ei suostunut lainkaan neuvottelemaan Jerusalemista. Kadima-puolueen kumppaneina hallituksessa olleet ortodoksijuutalaiset uhkasivat erota hallituksesta, mikäli Jerusalemista keskusteltaisiin.

”En pidä tästä ehdotuksesta, sillä se ei vastaa meidän vaatimuksiamme”, ulkoministeri Tzipi Livni totesi. Hän lisäsi kuitenkin arvostavansa kovasti sitä, että palestiinalaiset tohtivat ehdottaa alueluovutuksia Itä-Jerusalemissa.

Vuonna 2000 Bill Clintonin johdolla käydyt rauhanneuvottelut Camp Davidissa kariutuivat, kun palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kieltäytyi kaikista kompromisseista Temppelivuoren suhteen.

Oma lukunsa Palestiina-papereissa oli niin sanottu nenäliinakartta. Israelin pääministeri Ehud Olmert ehdotti kahdenkeskisessä neuvottelussa palestiinalaishallinnon nykyisen presidentin Mahmud Abbasin kanssa, että itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehtona kymmenesosa Länsirannan alueesta olisi liitettävä Israeliin. Olmert ei silti suostunut antamaan Abbasille kopiota israelilaisten laatimasta kartasta, vaan Abbas joutui piirtämään kuvan kartasta nenäliinaansa.

Palestiinalaisten edustaja totesi myöhemmin Condoleezza Ricelle, että palestiinalaisten olisi vaikea suostua Länsirannan alueluovutuksiin.

”Sitten teillä ei tule olemaan valtiota”, Rice vastasi.

Palestiina-papereissa kerrotaan myös, että Israelin sotilastiedustelun johtaja varoitti palestiinalaishallintoa etukäteen Israelin hyökkäyksestä Gazaan vuoden 2009 alussa. Wikileaksin aiemmin julkistaman diplomaattiraportin mukaan Israelin puolustusministeri Ehud Barak oli ehdottanut, että palestiinalaisten Fatah-puolue ottaisi Gazan alueen hallintaansa yhdessä Egyptin armeijan kanssa sen jälkeen kun Israel olisi tuhonnut aluetta hallinnoivan
Hamas-järjestön.

Hamas ei tunnusta Israelin valtiota, toisin kuin Länsirantaa hallinnoiva Fatah.

Jerusalemilaisessa hotellissa pidetyssä kokouksessa Israelin sotilastiedustelun johtaja vaati, että tulevalla Palestiinan valtiolla ei saisi olla omaa armeijaa, vaan alueen tulisi olla demilitarisoitu. Israel auttaisi sen sijaan Fatahia luomaan vahvat turvallisuuspoliisin joukot.

Neuvottelut palestiinalaishallinnon ja Israelin välillä katkesivat vuonna 2009 Israelin vaalien ja oikeistolaisen Likud-puolueen vaalivoiton jälkeen. Benjamin Netanyahun hallitus ei hyväksy edellisen hallituksen rauhanehtoja.

Viime syksynä käynnistettiin kuitenkin uudet suorat rauhanneuvottelut Yhdysvaltojen johdolla. Presidentti Barack Obama on todennut, että pyrkimyksenä on saada aikaan itsenäinen Palestiinan valtio ensi syyskuuhun mennessä.

Tämä voi tuntua mahdottomalta tavoitteelta tilanteessa, jossa Israelin nykyinen hallitus soisi palestiinalaisille enimmillään puolet miehitetystä Länsirannasta.

Palestiina-paperien paljastukset ovat olleet takaisku erityisesti palestiinalaishallinnolle ja presidentti Abbasille, joka on nyt luvannut järjestää vaalit viimeistään ensi lokakuussa. Edellisten parlamenttivaalien voittaja Hamas vastustaa neuvotteluja Israelin kanssa ja on ilmoittanut, ettei se aio osallistua Fatahin järjestämiin vaaleihin.

Pitkä matka demokratiaan

2011-02-25T11:52:00.005+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 25.2.2011

Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa. Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.

Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.

Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.

Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.

Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).

”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.

26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.

Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.

Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.

Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?

Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.

Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.

Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.

Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.

Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.

Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.

Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.

Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.

”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.

Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.

Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.

Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.

”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.

”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”

Mitä Mubarakin jälkeen?

2011-02-10T20:33:00.003+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 11.2.2011

Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.

Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.

Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.

Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.

Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.

Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?

Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.

Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.

Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.

Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.

ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.

Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.

Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.

Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.

Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.

”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.

Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.

Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.

Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.

”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.

Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.

”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”

Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.

”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.

Edessä pitkä ja mutkainen tie

2011-01-28T19:30:00.005+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 28.1.2011

Yhtenä aamuna Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa Chuol Ngoi kertoi minulle elämäntarinansa. Ngoi oli yksi Etelä-Sudanin niin sanotuista unohdetuista pojista. 80-luvulla hänet lähetettiin sotaa pakoon rajan yli Etiopiaan. Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n pakolaisleirillä oli mahdollista käydä koulua.

Kun Etiopiassa vuonna 1991 valta vaihtui, pakolaiset ajettiin takaisin Sudaniin ja 8–14-vuotiaat pojat laitettiin omalle leirilleen. Pian Sudanin hallituksen helikopterit pommittivat leiriä. Yhdessä ulkomaisten avustusjärjestöjen kanssa kymmenen tuhatta poikaa organisoitiin pitkälle marssille 400 kilometrin päähän Keniaan.

Muutaman vuoden leirielämän ja lukuisien haastattelujen jälkeen Ngoi pääsi Keniasta kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi koulua Etelä-Dakotassa, opiskeli valtiotieteitä Nebraskassa ja työskenteli öljyhankkeissa Alaskassa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden.

Nyt hän on palannut synnyinmaahansa, ensimmäistä kertaa rauhan aikaan. Edellisenä päivänä hän kävi äänestämässä kansanäänestyksessä Etelä-Sudanin itsenäisyydestä.

”Itsenäisyys ei ole päämäärä, vaan vasta alkua uuden valtion rakentamiseksi”, Ngoi sanoo.

”Meillä on edessämme vielä pitkä ja mutkainen tie. Ensiksi ihmisille on saatava työtä. Olen ollut puoli vuotta täällä työttömänä. Julkisen hallinnon työpaikat jaetaan usein heimon mukaan. Etelä-Sudanin väliaikainen hallinto on korviaan myöten korruptoitunut.”

Chuol Ngoi ei ole väitteineen yksin. Useimpien eteläsudanilaisten mielestä viime kesänä järjestetyt osavaltiovaalit olivat vilpilliset. Ainakin neljässä osavaltiossa kuvernööriksi valittiin SPLA:n ehdokas, joka ei nauti asukkaiden luottamusta. Seurauksena on ollut aseellisia kapinoita.

Tammikuun alussa Etelä-Sudanin ulkoministeri Deng Alor nimitti yhdeksän uutta suurlähettilästä. Näistä kahdeksan kuuluu maan suurimpaan dinka-heimoon ja kolme on kotoisin samasta vaalipiiristä kuin presidentti Salva Kiir.

Yhdysvalloista palannut Ngoi kuuluu Etelä-Sudanin toiseksi suurimpaan kansanryhmään nuereihin.

Etelä-Sudanin korruptionvastainen komissio on tutkinut tarkkaan syytöksiä lahjuksista ja oman kansanryhmän suosimisesta. Tapaukset koskevat ennen muuta poliitikkoja, korkeampia virkamiehiä ja asevoimien upseereita, mutta myös pankinjohtajia sekä ulkomaisia avustusjärjestöjä.

”Yhdessä tapauksessa ulkomaalaiset avustustyöntekijät olivat viemässä maasta ulos 40 miljoonaa dollaria hallituksen rahoittaman hankkeen varoja. Toisessa tapauksessa avustusjärjestö määrättiin palauttamaan Etelä-Sudaniin suuri määrä rahaa, joka oli siirretty laittomasti ulkomaille”, kertoo korruptionvastaisen komission johtaja Pauline Riak.

”Etelä-Sudan elää yhä konfliktinjälkeistä nousukautta. Rakennusurakoita on paljon, ja avustushankkeiden myötä hinnat ovat taivaissa. Hallituksella ei ole vielä riittävästi osaamista. Tämä on mitä otollisin asetelma korruptiolle”, toteaa Muthoni Wanyeki naapurimaan Kenian ihmisoikeuskomissiosta.

Haasteista huolimatta eteläsudanilaiset haluavat itsenäisyyttä. Kansanäänestyksen alustavien tulosten mukaan 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin irrottautumista Sudanista. Ulkomaiset vaalitarkkailijat sanoivat, että äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.

Virallinen äänestystulos on määrä julkistaa ensi viikolla, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Etelä-Sudan itsenäistyy 9. heinäkuuta.

”Annamme tukemme uudelle valtiolle etelässä, sillä olemme naapureita ja tulemme pysymään ystävinä”, Sudanin presidentti Omar al-Bashir sanoi alkuviikosta.

Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puolestaan kehotti eteläsudanilaisia antamaan anteeksi pohjoiselle vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan tuhoista ja kuolonuhreista.

Etelä-Sudanista porattu öljy oli yhtenä syynä konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Nyt öljyntuotannon uskotaan ainakin aluksi yhdistävän uusia naapurimaita. 80 prosenttia Sudanin öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä, mutta öljyputket kulkevat pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.

Öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja pohjoisen ja etelän hallitusten välillä.

Öljyn vuoksi Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy olennaisesti myös suurvaltapolitiikkaan. Sudanin suurimmilla öljykentillä öljyntuotannosta on tähän asti vastannut Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden yhdessä Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.

Kiina toivoo öljynporauksen jatkuvan ennallaan myös Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen. Useat eteläsudanilaiset ministerit ja poliitikot ovat vierailleet Kiinassa viime kuukausina. Kiinan valtion öljy-yhtiö rakensi Juban yliopistolle vastikään uuden näyttävän atk-keskuksen.

Eteläsudanilaisten on silti vaikea olla muistamatta, että Kiina toimitti aseita Sudanin hallitukselle sodassa etelää vastaan. Sodan aikana öljyhankkeet olivat SPLA:n sisseille sotilaskohde. Paikallisia asukkaita myös pakkosiirrettiin öljynporauksen tieltä, ja Ylä-Niilin alueella öljy-yhtiöiden jätevedet ovat aiheuttaneet ympäristötuhoja.

Kilpailu Etelä-Sudanin öljyvaroista on kuitenkin kiihtymässä. Tällä viikolla ranskalaisyhtiö Total ilmoitti käynnistävänsä öljynetsinnät Etelä-Sudanissa.

Pian itsenäistymisen jälkeen maahan odotetaan myös yhdysvaltalaisia öljy-yhtiöitä, joista Chevronin kanssa neuvottelut ovat pisimmällä. Odottelun syynä ovat Yhdysvaltojen asettamat kauppapakotteet, jotka kieltävät yhdysvaltalaisyhtiöiden toiminnan Sudanissa. Tuleviin suunnitelmiin kuuluu myös uuden öljyputken rakentaminen Lamuun Kenian rannikolle.

Juhlapäivät Jubassa

2011-01-14T13:12:00.004+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 14.1.2011

Juban lentokentällä tuntuu siltä kuin ulkona puhaltaisi valtava lämmin fööni. Etelä-Sudanissa kuivan kauden aikana päivälämpötila nousee usein 40 asteeseen.

Saapuvien matkustajien terminaalin edessä iso mainoslakana toivottaa tervetulleeksi maailman 193. maahan. Juliste on aikaansa edellä. Etelä-Sudan itsenäistyy näillä näkymin heinäkuussa.

Tällä viikolla lähes neljä miljoonaa eteläsudanilaista on käynyt karnevaalitunnelmissa äänestämässä kansanäänestyksessä, jossa päätetään maan itsenäisyydestä. Äänestyslipukkeessa on kaksi vaihtoehtoa: kaksi yhteen puristettua kättä kuvaa yhtenäistä Sudania, Etelä-Sudanin itsenäisyyden tunnuksena taas on yksinäinen käsi.

Tulos on etukäteen selvä. En ole viikon aikana tavannut ainuttakaan eteläsudanilaista, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.

Viime sunnuntaina, ensimmäisenä äänestyspäivänä, tuhannet ihmiset jonottivat kärsivällisesti äänestyspaikoilla kuuman auringon alla. Aamukahdeksalta paikalle tulleet pääsivät antamaan äänensä kuuden tunnin jonotuksen jälkeen.

Iltapäivällä itsehallinnollisen Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puhui Pyhän Teresan katedraalissa, joka kohoaa keskellä köyhää Katorin kaupunginosaa. Presidentti kehotti ihmisiä äänestämään oikein ja elämään sovussa maan pohjoisosista kotoisin olevien sudanilaisten sekä naapurimaista Keniasta ja Ugandasta töiden perässä tulleiden kanssa.

Kesken afrikkalaisen messun myös Yhdysvaltojen demokraattien entinen presidenttiehdokas John Kerry pääsi ääneen ja siteerasi Nelson Mandelaa anteeksiantamisen tärkeydestä.

Illalla Juban kaljakuppilat olivat täynnä. ”Bye bye, Khartum”, ihmiset tervehtivät toisiaan heiluttaen toista kättään kuin vaalilipukkeen tunnuksessa, ikään kuin heittäen hyvästejä Pohjois-Sudanille.

Khartum on Sudanin pääkaupunki. Sudanin islamilaisen hallituksen julistama sharia-laki ja alkoholikielto ovat olleet kristinuskoisen etelän asukkaille keskeinen syrjinnän symboli.

Etelä-Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n perustajiin kuulunut Daniel Koat Mathews oli ensimmäisten äänestäjien joukossa Juban yliopiston äänestyspaikalla.

”Olemme odottaneet tätä päivää 55 vuotta”, hän kertoi myöhemmin kotonaan vaatimattomassa kahden huoneen asunnossaan.

Etelän ensimmäinen kapinaliike, käärmeenmyrkkyä tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Anyanya-liike käynnistyi vuonna 1955, vuotta ennen Sudanin itsenäistymistä, kun britit liittivät Etelä-Sudanin samaan hallintoalueeseen islaminuskoisen pohjoisen kanssa. Sota jatkui vuoteen 1972.

Uusi sisällissota etelän ja pohjoisen välillä alkoi vuonna 1983 ja kesti yhtäjaksoisesti vuoteen 2005. Sodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ja neljä miljoonaa joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.

Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja hätäapu synnytti riippuvuuden.

”Ratkaiseva käänne kamppailussa oli SPLA:n yhdistyminen vuonna 2002 liikkeen hajottua 90-luvun alussa kahtia”, arvelee Dabuol Lual, Etelä-Sudanin maanomistusasioista vastaavan ministeriön kansliapäällikkö.

Yhtenäinen vapautusliike kykeni haastamaan pohjoisen islamistijuntan ja ruveta vaatimaan osuutta öljytuloista. Dabuolin mukaan toinen olennainen tekijä oli Eritrean itsenäistyminen, mikä muutti muiden Afrikan maiden suhtautumista siirtomaavallan aikaisten rajojen koskemattomuuteen.

Kolmas syy oli Yhdysvaltojen yhä aktiivisempi rooli konfliktin ratkaisemisessa sen jälkeen kun kiinalaiset rupesivat poraamaan öljyä Sudanissa.

Sudan on tätä nykyä Afrikan kolmanneksi suurin öljyntuottaja. 80 prosenttia öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä. Öljyntuotannosta vastaa Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.

Vuoden 2005 rauhansopimuksen mukaan öljytulot olisi pitänyt jakaa tasan pohjoisen ja etelän välillä, mutta etelässä öljytuloista ei näy jälkeäkään.

Hyvinvointimittareilla Etelä-Sudan tulee olemaan aluksi maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.

Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.

Etelä-Sudanin pääkaupunki Juba on rutiköyhä hökkelikylä pölyisellä tasangolla Valkoisen Niilin varrella. Vesi ostetaan pulloissa tai tankkiautoista, sähkö tulee generaattoreista, ja elintarvikkeet tuodaan Ugandasta. Hinnat ovat kuitenkin taivaissa, avustusjärjestöjen maksamien päätähuimaavien rahasummien vuoksi.

Eteläsudanilaiset muistuttavat, että itsenäistyvän maan surkeat lähtökohdat ovat pitkällisen sorron ja riiston seurausta.

”Kuinka kukaan voisi kehittyä ja rakentaa infrastruktuuria, kun naapuri on vuosikymmenien ajan käynyt lypsämässä kaiken maidon lehmistä”, kommentoi Juban opetussairaalan lääkäri Nhial Monykuany.

Sudanin hallitus on suhtautunut etelän itsenäistymiseen vastentahtoisesti. Islamistihallituksen presidentti Omar al-Bashir vakuutti kyllä viime viikolla Jubassa, että pohjoinen tulee hyväksymään äänestystuloksen. Yhdysvallat on senaattori John Kerryn johdolla luvannut vastapalvelukseksi poistaa Sudanin vastaiset pakotteet ja sopia Maailmanpankin kanssa uudesta tukipaketista Sudanille.

Puhuessaan alkuviikosta Khartumissa al-Bashirilla oli kuitenkin toinen ääni kellossa. Presidentti ilmoitti, että mikäli Etelä-Sudan eroaa Sudanista, islamilainen sharia-laki ulotetaan koskemaan myös pohjoisessa asuvia kristinuskoisia eteläsudanilaisia.

”Sudan saattaa lähivuosina hajota kuin entinen Jugoslavia”, toteaa Khartumin yliopistolla työskentelevä eteläsudanilainen Kuma Chuol Biel.

Etelä-Sudanin irrottautumisen jälkeen hallitus joutuu hänen mukaansa tekemään myönnytyksiä myös Darfurissa ja Punaisenmeren rannikolla, missä kapinalliset ovat pitkään käyneet aseellista taistelua hallitusta vastaan.

Maailma vuonna 2100

2010-12-30T19:11:00.002+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 31.12.2010

Minun tämänvuotinen joulukirjani oli lentokentältä matkalukemiseksi ostettu pokkari, jossa yhdysvaltalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennustaa maailmanpolitiikan tulevia käänteitä tämän vuosisadan loppuun asti.

Friedman on strategisiin ennusteisiin erikoistuneen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja. The Next 100 Years -kirja ilmestyi vuonna 2009, pian sen jälkeen kun Barack Obama oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi.

Syksyllä julkaistussa pokkaripainoksessa Friedman toteaa, että ulkopolitiikassa Obama on seurannut pitkälti edeltäjiensä jalanjälkiä. Friedmanin teesinä on, että yksittäisillä mailla ja niiden päättäjillä ei ole juuri liikkumavaraa. Obama on joutunut keskelle käynnissä olevaa geopoliittista shakkipeliä, jossa järkevien siirtojen määrä on rajoitettu.

”Presidentit tulevat ja menevät, mutta elämäämme todella muuttavat pidempiaikaiset prosessit jäävät”, Friedman kirjoittaa.

George Friedman osoittaa muutamalla historian esimerkillä, miten hankalaa tulevaisuuden ennustaminen on.

Kuvitellaan maailma kesällä 1900. Lontoo on maailman ehdoton pääkaupunki. Eurooppa kukoistaa ja hallitsee koko maailmaa.

Kuvitellaan maailma sitten 20 vuotta myöhemmin, kesällä 1920. Eurooppa on tuhottu ensimmäisessä maailmansodassa, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Sota päättyi Yhdysvaltojen väliintuloon. Venäjällä kommunistit ovat tulleet valtaan, mutta tuskin pitkäksi aikaa. Varmaa on vain se, että Saksa ei tule enää nousemaan.

Kesä 1940. Saksa on valloittanut Ranskan ja hallitsee lähes koko Eurooppaa – liittoutuneena kommunistisen Neuvostoliiton kanssa.

20 vuotta myöhemmin, kesällä 1960, Saksa on tuhottu sodassa ja hajotettu kahtia. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat miehittäneet lähes koko Euroopan. Puhutaan kylmästä sodasta, mutta todellisuudessa Yhdysvallat on ydinaseineen ylivoimainen suurvalta.

Kesä 1980. Yhdysvallat on hävinnyt pitkän sodan, ei Neuvostoliittoa vaan pikkuista Pohjois-Vietnamia vastaan. Sen jälkeen se on ajettu pois Iranista. Kyetäkseen vastustamaan Neuvostoliiton nousua Yhdysvallat lähestyy Kiinaa.

Kesällä 2000 Neuvostoliitto on aikaa sitten hajonnut. Kiina on kapitalistinen, Eurooppa on yhdentynyt EU:ksi, ja Nato on laajentunut Itä-Eurooppaan. Sodasta ei ole enää tietoa kuin yksittäisissä kriisipesäkkeissä, kuten Kosovossa tai Kongossa.

Syyskuun 11. päivä 2001 käänsi kaiken taas päälaelleen.

Tällä vuosisadalla Yhdysvallat on Friedmanin mukaan maailman ainoa johtava suurvalta. Sillä on ylivoimaisesti suurin talous, suurin teollisuus, ja mittavasta öljyntuonnistaan huolimatta Yhdysvallat on edelleen maailman kolmanneksi suurin öljyn tuottaja. Sillä on otollinen sijainti kahden tärkeimmän valtameren välissä. Aseellisesti Yhdysvallat on täysin ylivoimainen. Sen laivasto hallitsee kaikkia maailman meriä ja sen myötä maailmankauppaa.

Toinen tämän vuosisadan merkittävä ilmiö tulee olemaan väestönkasvun pysähtyminen kaikkialla maailmassa. Euroopassa väkiluku vähenee YK:n mukaan 728 miljoonasta asukkaasta reiluun 500 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Kaikissa teollisuusmaissa väkiluvun väheneminen ja ikääntyneen väestön osuuden kasvu johtaa jo lähivuosina työvoimapulaan. Valtiot tulevat maksamaan rahaa houkutellakseen kehitysmaista maahanmuuttajia täyttämään työpaikkoja teollisuudessa ja hoiva-alalla.

Öljyn huvetessa kaikkialla maailmassa on ruvettava käyttämään uusiutuvaa energiaa. Tärkeimmäksi energialähteeksi tulee aurinkovoima. Friedman uskoo, että vuosisadan puolivälin jälkeen aurinkovoimaa otetaan talteen avaruuteen kuljetetuilla aurinkokennoilla.

Friedman omistaa suurimman osan kirjastaan spekulaatioille maailmanpolitiikan mahdollisista käänteistä. Sota islamisteja vastaan on hänen mukaansa ohimenevä ilmiö, joka tullaan muistamaan historiankirjoissa suunnilleen yhtä merkittävänä tapahtumana kuin Espanjan ja Yhdysvaltojen sota reilu sata vuotta sitten.

Yhdysvallat haluaa ennen muuta turvata merten ja maailmankaupan herruuden. Sen ei tarvitse voittaa sotia eikä luoda vakautta. Päinvastoin, epävakaus on sille eduksi, sillä se ei halua kilpailevaa suurvaltaa ainakaan Eurooppaan tai Aasiaan.

Kiina on Friedmanin mielestä paperitiikeri, joka on täysin riippuvainen tuotteidensa kysynnästä ulkomailla. Friedman ennustaa, että Kiina hajoaa vuoteen 2020 mennessä, kun vauraan rannikon ja köyhän sisämaan intressit menevät ristiin.

Venäjä taas on Putinin aikana keskittynyt nimenomaan raaka-aineiden, öljyn, maakaasun ja mineraalien, vientiin. Kun Venäjän väkiluku pienenee rajusti, sen on suojattava rajansa etupiireillä. Tiedossa on Friedmanin mukaan miehityssotia Kaukasuksella ja uusia liittoumia Keski-Aasiassa, mutta kun Venäjä yrittää laajentua taas länteen, Yhdysvallat pistää hanttiin ja lopulta myös Venäjä hajoaa.

Vuoteen 2030 mennessä maailmassa on Friedmanin arvion mukaan kolme uutta suurvaltaa. Japani ottaa kaiken hyödyn irti Kiinan hajoamisesta. Turkki on maailman kymmenen suurimman talousmahdin joukossa jo vuoteen 2020 mennessä ja yhdistää keskenään riitaisat Lähi-idän muslimimaat. Puolasta tulee Yhdysvaltojen tuella Euroopan uusi keskusvalta.

Vuosisadan suuri sota käydään Japania ja Turkkia vastaan mannertenvälisillä yliääniohjuksilla. Yhdysvaltojen etuna ovat avaruuteen laukaistut vakoiluasemat, joiden avulla se pystyy tarkkailemaan vastustajien jokaista liikettä.

Yhdysvaltojen asemaa uhkaa Friedmanin skenaariossa yllättäen Meksiko. Työvoimapulan vuoksi Yhdysvallat on houkutellut maahan kymmeniä miljoonia siirtolaisia, ja Teksasissa, Arizonassa ja Kaliforniassa väestön enemmistö on meksikolaisia. Vuosisadan lopulla monet heistä haluavat liittää osavaltiot vanhaan kotimaahansa, josta on kehittynyt vauras talousjätti.

Uutisvuotoja Nigeriasta

2010-12-17T09:02:00.009+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 17.12.2010

Paljastussivusto Wikileaksin julkaisemat Yhdysvaltojen diplomaattien raportit aiheuttavat hämmennystä eri puolilla maailmaa. Länsi-Afrikan öljyjättiä Nigeriaa ovat viime päivinä kohauttaneet tiedot Shellin entisen johtajan käymistä keskusteluista Yhdysvaltojen suurlähettilään kanssa.

Shellin Saharan eteläpuolisen Afrikan aluejohtaja kehuskeli Yhdysvaltojen suurlähettiläälle, että yhtiö on onnistunut sijoittamaan työntekijöitään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja pystyy näin ollen tarkasti seuraamaan, mitä ministeriöissä tapahtuu.

Wikileaks julkaisi viime viikolla kolme diplomaattiraporttia Shellin johtajan keskusteluista Yhdysvaltojen Nigerian-suurlähettilään ja Lagosin pääkonsulin kanssa.

Yksi raporteista keskittyi Nigerian öljyalueiden turvallisuustilanteeseen. Toinen raportti käsitteli Nigerian valmisteilla olevaa uutta lakia öljyteollisuuden toiminnasta. Kolmas raportti kertoi Yhdysvaltojen Afrikan asioista vastaavan apulaisulkoministerin Johnnie Carsonin tapaamisesta Shellin ja yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden Chevronin ja Exxon Mobilin johtajien kanssa.

Syyskuussa 2008 Shellin johtaja Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen Lagosin pääkonsulin Donna Blairin. Shell-johtaja kertoi pääkonsulille, että Nigerian armeijan erikoisjoukot hyökkäsivät öljyalueen kapinallisia vastaan helikoptereilla. Pickard halusi tietää, oliko Yhdysvalloilla tarkempia tietoja väitteistä, joiden mukaan öljyalueen kapinalliset olivat onnistuneet hankkimaan ilmatorjuntaohjuksia.

Pickardin mukaan armeijan erikoisjoukkojen ja kapinallisten välisessä konfliktissa oli todellisuudessa kyse Riversin osavaltion kuvernöörin ja tätä vastustavan poliitikon välisestä valtataistelusta.

Lokakuussa 2009 Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen suurlähettilään Robin Renee Sandersin Nigerian pääkaupungissa Abujassa. Shellin johtaja pyysi suurlähetystöä keskustelemaan Nigerian edustajainhuoneen puhemiehen kanssa öljyteollisuutta koskevasta lakiesityksestä. Jos laki hyväksyttäisiin sellaisenaan, se pakottaisi öljy-yhtiöt lopettamaan öljynporauksessa vapautuvan kaasun polton, mikä aiheuttaisi yhtiöille miljardiluokan kustannukset.

Kaasunpoltto on öljyvuotojen ohella öljyalueen pahin ympäristöongelma. Kaasua poltetaan Nigerian öljyporausasemilla kymmenen metrin korkuisina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Päästöt köyhdyttävät viljelymaan ja aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.

Ann Pickard kertoi suurlähettiläälle myös Nigerian viranomaisten käymistä keskusteluista Kiinan ja Venäjän öljy- ja kaasuyhtiöiden kanssa uusista öljynporausoikeuksista ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä.

”Hän sanoi, että Nigerian hallitus oli unohtanut sen, että Shell oli sijoittanut ihmisiään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja että tämän seurauksena Shell pystyy seuraamaan kaikkea, mitä näissä ministeriöissä tehdään”, suurlähettiläs kirjoitti raportissaan Yhdysvaltojen ulkoministeriölle.

Keskustelun lopuksi puhuttiin myös öljyalueiden turvallisuustilanteesta. Ann Pickard kertoi, että Shellin työntekijät olivat tavanneet israelilaisia turvallisuusasiantuntijoita Bayelsan osavaltiossa. Israelilaisten ansiosta öljy-yhtiöiden ulkomaalaisten työntekijöiden sieppaukset olivat selvästi vähentyneet.

Paljastukset Shellin johtajan yksityisistä keskusteluista Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa ovat saaneet suurta huomiota kansainvälisessä mediassa, mutta Nigeriassa monikaan ei ole yllättynyt uusista tiedoista.

”Paljastukset eivät sinänsä tuo ilmi mitään hirveän uutta tai mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat nigerialaiset eivät jo tietäisi”, kirjoittaa Oxfordin yliopiston nigerialainen politiikantutkija Kathryn Nwajiaku-Dahou brittilehti Guardianissa.

Nigeriassa kaikki tietävät, että Shellillä ja muilla öljy-yhtiöillä on hyvin läheiset välit valtaapitävien kanssa. Vuonna 1993 armeijan mitätöimien vaalien jälkeen maan väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin Shellin johtaja Ernest Shonekan.

Maan nykyinen öljyministeri Diezani Allison-Madueke työskenteli aikoinaan 15 vuotta Shellissä. Vuonna 2006 hänet nimitettiin Nigerian Shellin tiedotusjohtajaksi ja ensimmäisenä naisena myös Nigerian Shellin johtokunnan jäseneksi.

Huhtikuussa öljyministerinä aloittaneen Allison-Madueken isä oli Shellin ensimmäisiä nigerialaisia ylempiä työntekijöitä. Tytär varttui Shellin aidatulla asuinalueella, kävi Shellin päiväkotia ja Shellin koulua. Hän on nykyään naimisissa Nigerian merivoimien entisen komentajan kanssa.

Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat, ja öljyalueilla yhtiö toimii tiiviissä yhteistyössä armeijan erikoisjoukkojen kanssa.

Viikonloppuna nigerialaiset ympäristöaktiivit vaativat rikostutkinnan aloittamista Shellin johtajien ”maanpetoksellisesta toiminnasta”.

”Shellistä on tullut pseudopoliittinen organisaatio, joka pyrkii ottamaan maassa poliittisen vallan ja toimimaan vastoin Nigerian kansallisia etuja, maan turvallisuutta ja itsenäisyyttä”, totesi ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin (ERA) toiminnanjohtaja Nnimmo Bassey.

ERA:n mukaan öljyteollisuutta koskeva laki on onnistuttu vesittämään tehokkaasti uuden öljyministerin astuttua virkaan, eikä parlamentti ole vielä hyväksynyt uutta lakia.

Ympäristöjärjestön mielestä hallituksen tulisi pikaisesti selvittää, ketkä sen ministeriöiden työntekijöistä ovat todellisuudessa Shellin agentteja, ja nämä ihmiset tulisi erottaa virastaan.

Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa vuolaasti puhunut Ann Pickard ei enää vastaa Nigerian Shellistä, vaan toimii nykyään Australian Shellin maajohtajana. Hän on Yhdysvaltojen kansalainen.

Oikeutta öljyalueen ihmisille

2010-12-03T21:53:00.004+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 3.12.2010

Uusista Wikileaks-paljastuksista kertovat uutiset saanevat ensi viikolla hetkeksi hiukan vähemmän palstatilaa, kun Tukholmassa jaetaan jokavuotiset Nobel-palkinnot fysiikan, kemian, lääketieteen, taloustieteen ja kirjallisuuden alalla ansioituneille henkilöille. Nobelin rauhanpalkinto luovutetaan perinteisesti Oslon kaupungintalolla.

Ruotsin mediassa itse palkintotilaisuuksiakin suuremman huomion saa varmasti kuninkaanlinnan Nobel-vastaanotto, jonka pukuloistoa ja tarjoamisia seurataan länsinaapurissa kuin meillä itsenäisyyspäivän linnanjuhlia.

Maailman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta paljon tärkeämmät palkinnot jaetaan kuitenkin jo maanantaina Ruotsin valtiopäivätalossa Tukholmassa pidettävässä Right Livehood Award -palkinnonjakotilaisuudessa. Tämä vaihtoehtonobeliksi kutsuttu ”oikean elämisen palkinto” myönnetään tänä vuonna nigerialaiselle ympäristönsuojelijalle, Amazonin sademetsien alkuperäiskansoja puolustavalle piispalle, nepalilaiselle ruohonjuuritason kehitysaktivistille ja israelilaiselle lääkärien ihmisoikeusjärjestölle.

Right Livelihood -palkintoja on jaettu Tukholmassa vuodesta 1980 lähtien. Ajatuksen takana on postimerkkien keräilijä ja entinen europarlamentaarikko Jakob von Uexkull, jonka mielestä Nobel-palkinnot keskittyvät liiaksi teollisuusmaiden intressien ympärille. Right Livelihood -palkinto on yleensä annettu ihmisille ja järjestöille, jotka tekevät käytännön työtä ympäristön, ihmisoikeuksien ja köyhyyden poistamisen puolesta.

Tämänvuotisista Right Livelihood -palkinnon saajista ennestään tunnetuin on nigerialainen ympäristönsuojelija Nnimmo Bassey, joka palkitaan ”öljyntuotannon ekologisten ja inhimillisten kauheuksien paljastamisesta ja innoittavasta työstään ympäristöliikkeen vahvistamiseksi Nigeriassa ja koko maailmassa”.

Bassey työskentelee toiminnanjohtajana Nigerian öljyalueen asukkaiden ympäristöoikeuksien puolesta kamppailevassa Environmental Rights Action -järjestössä (ERA). Vuodesta 2008 hän on toiminut myös Kansainvälisen Maan ystävien puheenjohtajana.

Bassey on koulutukseltaan arkkitehti, mutta Nigerian sotilasvallan aikana hän liittyi mukaan ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Vuonna 1990 armeijan erikoisjoukot surmasivat Umuechemin kylässä 80 ihmistä, jotka olivat osoittaneet mieltään Shellin öljynporausasemalla. Pian tämän jälkeen Bassey perusti ERA-järjestön dokumentoimaan öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja ja ihmisoikeusloukkauksia ja kamppailemaan niitä vastaan.

Sotilashallinnon aikana Bassey oli useasti vangittuna ja häntä kiellettiin matkustamasta ulkomaille kertomaan Shellin ja muiden ylikansallisten öljy-yhtiöiden toiminnasta Nigeriassa. ERA oli keskeisesti mukana käynnistämässä kansainvälistä Shellin vastaista boikottikampanjaa kirjailija Ken Saro-Wiwan hirttämisen jälkeen vuonna 1995.

Nnimmo Bassey saapuu Tukholmaan suoraan YK:n ilmastokokouksesta Cancunista Meksikosta. Basseyn johtama Kansainvälinen Maan ystävät on ilmastokokouksen aikana arvostellut rajusti päästökaupan kytkemistä mukaan neuvotteluihin.

”Täällä ei juuri lainkaan puhuta teollisuusmaiden päästöjen vähentämisestä ja ylikulutuksen hillitsemisestä. Mitä erilaisimpia ehdotuksia esitetään sen sijaan siitä, miten päästöoikeuksilla voidaan käydä kauppaa. Mutta päästökauppa ei todellisuudessa vähennä päästöjä”, Bassey raportoi paikan päältä Cancunista.

Matkalla Meksikoon Bassey kävi Ecuadorissa nostamassa yhdessä paikallisten ympäristöaktivistien kanssa oikeuskanteen öljy-yhtiö BP:tä vastaan sen Meksikonlahdella aiheuttamasta ympäristötuhosta. Ecuadorin uuden perustuslain mukaan myös luonnolla on yleismaailmalliset oikeudet.

Ecuadorin oikeuskanteessa BP:tä ei pyydetä maksamaan vahingonkorvauksia, sillä öljyvuodon aiheuttama ympäristötuho ei ole korvattavissa millään rahasummalla. Yhtiötä vaaditaan sen sijaan vähentämään öljyntuotantoaan muualla maailmassa Meksikonlahden öljyvuodon suuruutta vastaavalla määrällä öljyä.

”BP:n vuoto on saanut paljon julkisuutta, ja hyvä niin. Mutta Nigeriassa ruostuneista öljyputkista vuotaa ympäristöön joka vuosi Meksikonlahden öljyvuotoa vastaava määrä öljyä. Jossain päin Nigerjoen suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto”, Bassey toteaa.

Öljyvuotojen ohella toinen vakava ympäristöongelma ovat kaasuloimut. Öljynporauksessa vapautuvaa kaasua poltetaan Nigeriassa kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.

ERA-järjestö on auttanut Nigerian öljyalueilla kyläläisiä peräämään oikeuksiaan tuomioistuimissa. Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.

Silti kaasun loimutus jatkuu edelleen – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.

Oikeusjutut Shelliä vastaan on viety myös ulkomaille. New Yorkissa Shell vetäytyi oikeudenkäynnistä, jossa sitä syytettiin osallisuudesta Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun ogoni-kansaan kuuluneen miehen teloituksiin. Shell kiisti syytteet mutta maksoi surmattujen miesten omaisille 15,5 miljoonaa dollaria jutun sovittelusta.

Parhaillaan Haagissa Hollannissa käsitellään oikeusjuttua, jossa neljä nigerialaista kalastajaa ja pienviljelijää vaatii Shelliä puhdistamaan putkivuotojen aiheuttamat öljytuhot pelloilta ja vesistöistä ja maksamaan vahingonkorvauksia öljytuhon vuoksi menetetyistä elinkeinoista.

Yhteisömediaa Tansaniassa

2010-11-19T21:56:00.002+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 19.11.2010

Viime päivät ovat olleet kiireistä aikaa Mtukwao Community Median pienessä toimistossa ja studiossa Tansanian cashewpähkinäviraston rakennuksessa Mtwarassa.

Muutaman neliön kokoisen studion puolella on editoitu kuvamateriaalia, jossa paikalliset asukkaat kommentoivat hallituksen suurta valtakunnallista maatalouden kehittämiskampanjaa. Toimiston puolella järjestön hallintomies Said Swallah on soitellut läheiseen Mikindanin kylään pystytettävän yhteisömediakeskuksen laitteiden perään ja sopinut äänieristeiden asentamisesta vastavalmistuneeseen radiorakennukseen.

Viime kuussa Mtukwao Media järjesti kymmenelle alueen nuorelle viikon mittaisen mediakurssin, jolla opeteltiin videokuvauksen, editoinnin ja radiotyön perusteita.

Heti kurssin jälkeen osanottajat pääsivät mukaan dokumentoimaan YK:n kehitysjärjestön UNDP:n rahoittamaa vaalikoulutusprojektia Mtwaran maaseudun kylissä. Äänestäjien koulutushanke huipentui pari viikkoa sitten pidettyihin Tansanian parlamentti- ja presidentinvaaleihin.

Loppukuusta Mtwarassa järjestetään vielä seminaari yhteisömedian roolista maaseudun kehityksessä.

Suomalaisten journalistijärjestöjen perustama Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on käynnistänyt tänä vuonna yhteistyöhankkeen Mtukwao Community Median kanssa. Kolmivuotisen hankkeen aikana Tansanian etelärannikon Mtwaraan rakennetaan yhteisöradioasema, järjestetään mediakursseja nuorille aloitteleville journalisteille ja tuetaan yhteistyökumppanin omia osallistavia videotuotantoja.

Mtukwao Media on pieni paikallinen kansalaisjärjestö, joka uskoo maaseudun tulevaisuuteen. Yhteisömediatoiminnalla pyritään herättämään keskustelua maaseudun tavallisille ihmisille tärkeistä aiheista. Ajatuksena on, että maaseudun syrjäseutujen asukkaat ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin.

Yhteisövideotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.

Radio-ohjelmat on toistaiseksi lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisella kaupallisella kanavalla.

Yhteisömedian tulokset Mtwarassa ovat olleet rohkaisevia. Mtukwao Median tekemä radio-ohjelmasarja vaikutti keskeisesti siihen, että cashewpähkinöiden myyntiketju muuttui oikeudenmukaisemmaksi. Cashewpähkinät ovat Mtwaran alueen tärkein vientituote.

Radio-ohjelmien herättämän keskustelun ansiosta alueen kaikki cashewpähkinät myydään nyt tuottajien osuuskunnalle. Aiemmin keinottelijat kävivät kylissä ostamassa jalostamattomat pähkinät pilkkahintaan.

”Kyläläisten saamat tulot ovat nyt moninkertaistuneet”, kertoo Mtukwaon puheenjohtaja, toimittaja Fakihi Mussa.

”Lisätulot on investoitu esimerkiksi kouluihin, kuorma-auton hankintaan tai uusien cashewpuuntaimien jalostamiseen.”

Tansaniassa on vain muutama toimiva yhteisöradio, mutta myös muualla maassa vaikutukset ovat olleet hyvin myönteiset.

”Maasai-heimon alueella Manyarassa Pohjois-Tansaniassa yhteisöradion ansiosta tietoisuus ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista on parantunut”, kertoo tansanialaisen Tumaini-yliopiston tutkija Ordination Mgongolwa.

Mgongolwan mukaan karjanhoito on tehostunut. Hallinto on kohentunut kaikilla hallinnon tasoilla. Tietoisuus ympäristöongelmista ja ympäristönsuojelun tarpeesta on kasvanut. Alueen asukkaiden yleinen terveydentila on parantunut, erityisesti naisten keskuudessa.

Ruotsin hallituksen kehitysyhteistyöviraston Sidan teettämässä arvioinnissa radion tärkeimpänä kehitysvaikutuksena pidettiin kuitenkin sitä, että se antoi maaseudun asukkaille äänen.

”On tärkeää, että ihmiset kuulevat oman äänensä radiossa”, iäkkäämpi maasaimies arveli. ”Kun kuulemme oman äänemme radiossa, se merkitsee sitä, että myös muut ihmiset kuulevat, mitä me sanomme. Tämä on suuresti kohentanut meidän omanarvontuntoamme.”

Ordination Mgongolwa muistuttaa, että suurissa osissa Tansanian maaseutua ihmiset elävät yhä luontaistaloudessa vailla kunnollisia hyvinvointipalveluja. Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä kaukaisemmissa kylissä ole edelleenkään sähköä. Maaseututaajamissa ruuan hinnan kallistuminen on heikentänyt elintasoa.

”Afrikan maissa maaseudulla tuotetaan miltei kaikki raaka-aineet ja luonnonvarat, joista kansakunta hankkii tulonsa. Kaupungeissa asuva eliitti on kuitenkin sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta. Eliitille riittää, että maaseutu tuottaa raaka-aineita mahdollisimman alhaisin työvoimakustannuksin”, Mgongolwa toteaa.

Tutkijan mielestä yhteisöradiotoiminnalla voidaan merkittävästi parantaa ihmisten elämänlaatua maaseudulla.

”Kaupallisten kanavien keskittyessä lähinnä musiikin soittoon yhteisöradio voi toimia opetuksen ja kansalaiskasvatuksen välineenä. Yhteisöradiot ovat myös keskustelukanavia, joissa ihmiset voivat vaihtaa ajatuksia alueen kehitystä koskevista hankkeista ja suunnitelmista.”

Mgongolwan mukaan toimiva tiedonkulku on yksi demokraattisen yhteiskunnan perusedellytyksistä.

”Asioista hyvin perillä olevat kansalaiset voivat paremmin edellytyksin vaatia hallinnoltaan vastuullisuutta – ei pelkästään vaalien alla, vaan jatkuvasti.”

Ylipäällikköä odotellessa

2010-11-04T16:16:00.005+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 5.11.2010

Liityin jokin aika sitten mukaan yhdysvaltalaisen yksityisen tiedusteluyhtiön Stratforin koeajaksi myönnettävään maksuttomaan sähköpostipalveluun ja aloin saada yhtiön turvallisuuspoliittisia katsauksia sähköpostiini miltei päivittäin.

Austinissa Teksasissa päämajaansa pitävän Stratforin päätuotteena ovat ”strategiset ennusteet”. Asiakkaita ovat lähinnä suuret ylikansalliset yhtiöt ja eri maiden hallitusten turvallisuuspolitiikkaa seuraavat viranomaiset. Uusista markkinointitarjouksista päätellen Stratfor yrittää nyt houkutella tilaajiksi myös yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta.

Viime viikolla sähköpostiin tupsahti Stratforin tiedustelupäällikön laatima geopoliittinen viikkokatsaus Yhdysvaltojen kongressivaalien vaikutuksista presidentti Barack Obaman loppukauden politiikkaan. Teksti olikin lopulta hurjaa luettavaa.

Strategiaennusteen mukaan oli selvää, että demokraatit häviävät vaalit ja Obaman loppukauden aikana lakiesitysten läpivieminen tulee olemaan hankalaa ilman republikaanien tukea. Mutta Obamalla on myös toinen vaihtoehto. Hän voi presidenttikautensa loppuajaksi keskittyä ulkopolitiikkaan ja kohottaa kannatustaan osoittamalla vahvuutta ulkopolitiikan johtajana.

Tiedusteluyhtiön mukaan paras vaihtoehto olisi hyökätä Iraniin. Hyökkäyksen perusteluna käytettäisiin sitä, että Iran on aikeissa rakentaa ydinaseen.

Stratforin viikkokatsauksessa kuvaillaan yksityiskohtaisesti tulevaa sotaa, joka koostuisi pääasiassa raskaista ilmapommituksista. Sota kestäisi useita kuukausia, kuten Jugoslavian pommitukset vuonna 1999. Katsauksessa käydään myös läpi riskejä, joita saattaisi syntyä, mikäli Iran turvautuisi terrori-iskuihin tai onnistuisi katkaisemaan öljykuljetukset Persianlahdelta Intian valtamerelle.

”Keskittyminen ulkopolitiikkaan on järkevää, mikäli Obama haluaa esiintyä tehokkaana asevoimien ylipäällikkönä, ja Iran on looginen kohde”, katsauksessa päätellään.

Stratforin logiikan takana oli ajatus, että voidakseen tulla valituksi toiselle presidenttikaudelle vuonna 2012 Obaman pitäisi jollain ilveellä kyetä nostamaan kannatuslukujaan.

Obama ei silti ole demokraattien ainoa vaihtoehto. Viime viikolla kerrottiin, että joukko demokraattipuolueen keskeisiä vaikuttajia on jo keskustellut Obaman neuvonantajien kanssa siitä, että tämä luopuisi tulevasta presidenttikisasta puolueen edun nimissä.

Presidentti Bill Clintonin entinen talousneuvonantaja Rob Shapiro tokaisi jo aiemmin, että vain jokin syyskuun 11. päivän tai Oklahoman pommi-iskun kaltainen dramaattinen tapahtuma voi enää pelastaa Obaman.

Washington Post -lehden veteraanikolumnisti David Broder kuitenkin palautti keskustelun takaisin Obaman uudelleenvalintaan ja ulkopolitiikkaan. Viime sunnuntaina ilmestyneen kolumnin lähtökohtana oli, että talous tulee saada kasvuun, jotta Obama voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Broderin mukaan varma keino talouskasvuun olisi sota.

”Kuinka Franklin D. Roosevelt lopulta ratkaisi suuren laman? Sillä, että Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan.”

Broderin mukaan sota Irania vastaan saisi aseteollisuuden kasvuun ja talouden pyörät pyörimään. Sodalla olisi vahva kannatus myös kongressin republikaanien keskuudessa.

”Koko kansa kannattaisi Obamaa, sillä Iran on tämän vuosituhannen suurin uhka maailmalle. Mikäli Obama pystyy estämään Iranin pyrkimykset ydinasevallaksi, hän tekee maailmasta turvallisemman ja hänet tullaan muistamaan yhtenä historian kaikkein menestyksekkäimpänä presidenttinä.”

Iranin ilmapommituksia saatetaan todella olla jo suunnittelemassa, ja Yhdysvaltojen sisäpoliittinen strategiapeli voi muutenkin pakottaa presidentti Obaman tukijoukkoineen keskittymään aiempaa enemmän nimenomaan turvallisuuspolitiikkaan ja lietsomaan terrorismin uhkaa.

Tämä selittää myös sen, miksi Obama viime perjantaina asteli Valkoisen talon lehdistöhuoneen tv-kameroiden eteen kertomaan epäilyttävistä paketeista, jotka oli lähetetty Jemenistä kuriiripalvelujen välityksellä Chicagossa sijaitsevien synagogien osoitteisiin.

Obama väitti lehdistötilaisuudessa, että ”alustavien tutkimusten mukaan paketit sisälsivät ilmeisesti räjähtävää ainetta”. Jemenin presidenttiin oli oltu jo yhteydessä, ja Yhdysvallat tekisi Obaman mukaan kaikkensa Al-Qaidan ja muiden väkivaltaisten ääriliikkeiden kitkemiseksi kaikissa muodoissaan.

Dubaista ja East Midlandsin rahtilentokentältä Englannista talteen otetut paketit olivatkin viikonloppuna suurin kansainvälinen uutinen maailmalla. Taustajutuissa kerrottiin Arabian niemimaan Al-Qaidan toiminnasta Jemenissä.

”Kunnes saamme alueen hallintaamme, Al-Qaidalla tulee olemaan siellä tukikohtansa ja he jatkavat räjähteiden laukaisemista meitä vastaan”, terrorisminvastainen konsultti Evan Kohlmann muotoili asian tv-kanava NBC:n uutisissa.

Barack Obama oli kuitenkin ensimmäinen henkilö, joka julkisesti väitti, että paketeissa oli räjähteitä.

Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat brittipoliisit kertoivat aiemmin, että kuriiriyhtiö UPS:n rahtikoneessa ollut paketti sisälsi printterin mustesäiliön, johon oli yhdistetty piirilevy ja johtoja, mutta räjähteistä ei löydetty jälkeäkään.

Scotland Yardin mukaan esine oli ”potentiaalisesti uhkaava, mutta ei missään tapauksessa kokonainen pommi”.

Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin FBI:n mukaan paketissa ei ollut räjähteitä.

Brittiläiset räjähdetutkijat arvelivat, että kyse oli mahdollisen pentriittipommin osista, mutta aineen räjäyttämiseen olisi tarvittu myös sytytin.

Laserprintterin mustesäiliöön kyhätyistä viritelmistä julkaistiin myöhemmin myös kuvia. Presidentti Obaman turvallisuusneuvonantaja John Brennan kertoi, että hänen käsityksensä mukaan pommit oli suunniteltu räjähtämään itsestään – ilman sytytintä ja ilman laukaisijaa.

Imperiumin vastaisku

2010-10-22T12:57:00.007+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 22.10.2010

Yksi vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien merkittävimmistä seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa terrorisminvastaisen sodan nimissä.

Virallisesti Yhdysvaltojen armeijalla, laivastolla ja ilmavoimilla on tänä päivänä 712 sotilastukikohtaa ulkomailla – 95 prosenttia kaikkien maiden ulkomailla olevista sotilaallisista tukikohdista.

Todellisuudessa Yhdysvaltojen tukikohtia on kuitenkin selvästi enemmän, sillä monet niistä ovat salaisia tai näennäisesti isäntämaan armeijan omia tukikohtia tai ne on muista syistä jätetty mainitsematta Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuosittain julkaisemissa tukikohtakiinteistöjen luetteloissa.

Yhdysvaltojen ulkomaantukikohdissa työskentelee kaikkiaan yli puoli miljoonaa sotilasta, vakoojaa, teknikkoa, sotilaskouluttajaa ja siviiliurakoitsijaa.

Kalifornian yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Chalmers Johnsonin mielestä juuri tukikohtien pystyttäminen on ollut Yhdysvaltojen viimeaikaisten sotien varsinaisena päämääränä ja terrorismi on usein pelkkä tekosyy.

”Todellinen syy Yhdysvaltojen uusien sotilastukikohtien rakentamiselle pitkin päiväntasaajaa on laajentaa imperiumiamme ja vahvistaa sotilaallista ylivaltaamme maailmassa”, Chalmers Johnson kirjoittaa vasemmistolaisella Common Dreams -sivustolla.

Afganistanin ja Irakin sotien ansiosta Yhdysvallat onnistui perustamaan ainakin 40 uutta pysyvää tukikohtaa Lähi-itään ja Keski-Aasian maihin – Venäjän ja Kiinan naapuriin.

Afganistanin hyökkäyksen alussa Yhdysvallat rakensi lentotukikohdat Bagramiin Kabulin lähelle, Kandahariin sekä Shindandiin reilun sadan kilometrin päähän Iranin rajalta. Vuoden 2005 jälkeen eri puolille maata on noussut yhdeksän uutta tukikohtaa.

Näiden lisäksi Yhdysvalloilla on nyt käytössään Manasin lentotukikohta Kirgisian pääkaupungin Bishkekin lähellä, Qarshin lentotukikohta Uzbekistanissa sekä kolme lentotukikohtaa Pakistanissa.

Vaikka Yhdysvallat elokuussa ilmoitti lopettaneensa sotatoimet Irakissa, sillä on maassa edelleen 14 pysyvää tukikohtaa. Niistä suurin ja tärkein on Baladin lentotukikohta Bagdadin pohjoispuolella. Camp Anacondaksi kutsutun tukikohdan koosta kertoo se, että alueella olevien 20 000 sotilaan käytössä on yhdeksän eri bussilinjaa.

Irakin sodan aikana pystytettiin tukikohdat myös Qatariin, Bahrainiin, Omaniin, Arabiemiraatteihin sekä tietysti Kuwaitiin, jonka pinta-alasta neljäsosa on ollut parhaimmillaan Yhdysvaltojen sotavoimien hallussa.

Jordaniaan rakennettiin useita salaisia tukikohtia Irakin ja Syyrian rajalle.

Irakin hyökkäyksen aikana Yhdysvallat otti käyttöön lentotukikohtia myös Bulgariassa, Romaniassa, Unkarissa ja Puolassa.

Uuden tukikohtaverkoston rakentaminen on tapahtunut vähin äänin, ikään kuin terrorisminvastaisen sodan sivutuotteena. Uutismedia ei ole juuri ehtinyt kiinnittää huomiota asiaan, mutta kansainvälisen politiikan erikoislehti Foreign Policy -lehti listasi jo vuonna 2006 Yhdysvaltojen uuden ulkopolitiikan tärkeimmät tukikohdat. Joukkoon mahtui kolme vanhaa sotilastukikohtaa ja kolme täysin uutta.

Baladin lentotukikohta Irakissa oli lehden mukaan tärkeä nimenomaan ”Yhdysvaltojen voiman osoittamiseksi koko Lähi-idän alueella”.

Bezmerin lentotukikohta Bulgariassa taas oli edullisempi ylläpitää kuin Yhdysvaltojen vanhat tukikohdat Länsi-Euroopan maissa, ja se sijaitsi lähempänä Lähi-idän ja Keski-Aasian mahdollisia kriisipesäkkeitä. Huomionarvoista oli myös se, että bulgarialaiset tuskin tulevat protestoimaan Yhdysvaltojen tulevia sotatoimia vastaan, kuten poliitikot ja kansalaiset Saksassa tai Italiassa.

Manasin tukikohdasta Kirgisiassa lehti totesi, että se sijaitsee lähellä Kaspianmeren valtavia energiavaroja ja myös lähellä Venäjää ja Kiinaa.

Yhdysvaltojen vanhoista tukikohdista tärkeimpiä olivat lehden mukaan Diego Garcian saari Intian valtameressä, Guamin saari Tyynellämerellä sekä viime aikoina lähinnä vankileirinä käytetty Guantánamon laivastotukikohta Kuubassa.

Yhdysvaltojen tukikohtia on pystytetty myös muihin maanosiin. Jugoslavian sodan aikana Yhdysvallat rakensi tukikohdat Albaniaan, Bosniaan, Kosovoon ja Makedoniaan. Suurin näistä tukikohdista on Kosovossa sijaitseva Camp Bondsteel, jonka urakoitsijana oli George W. Bushin varapresidentin Dick Cheneyn Halliburton-yhtiö.

Somalian YK-operaation aikana Yhdysvallat otti käyttöönsä Adenin laivastoaseman Jemenissä. Jemenin islamisteihin yhdistetyn nigerialaisnuorukaisen viimejouluisen lentokonepommiyrityksen jälkeen Yhdysvallat sai luvan rakentaa uuden tukikohdan Jemenille kuuluvalle Sokotran saarelle.

Afrikassa Yhdysvalloilla on tukikohdat Djiboutissa, Keniassa, Etiopiassa, Ugandassa, Senegalissa, Liberiassa, Mauritaniassa, Sao Toméssa ja Principessä sekä Pohjois-Afrikan maissa Marokossa, Algeriassa, Tunisiassa ja Egyptissä. Salaisia koulutusleirejä, lentokenttiä ja tutka-asemia kerrotaan olevan myös Botswanassa, Gabonissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Malissa, Nigerissä, Ruandassa, Tansaniassa ja Tšadissa.

Latinalaisessa Amerikassa Yhdysvallat on rakentanut huumeidenvastaisen sodan nimissä tukikohdat Kolumbiaan, Hondurasiin, El Salvadoriin sekä Venezuelan edustalla sijaitseviin, Hollannille kuuluviin saariin Arubaan ja Curaçaoon. Yhdysvaltojen lentotukikohta Mantassa Ecuadorissa kuitenkin suljettiin viime vuonna pitkällisten protestien jälkeen, kun kävi ilmi, että Yhdysvallat käytti tukikohtaa Kolumbian Farc-sissien vastaiseen sotaan.

Filippiineillä puolestaan Yhdysvallat pakotettiin sulkemaan tukikohtansa vuonna 1992 ja uusien tukikohtien perustaminen kiellettiin lailla. Vuoden 2001 syksynä yhdysvaltalaisjoukot kuitenkin palasivat Filippiineille taistelemaan Abu Sayyafin islamilaisia kapinallisia vastaan. Mindanaon saarelle on perustettu useita Yhdysvaltojen tukikohtia, joita kutsutaan sotilaskielellä ”turvallisuusyhteistyöasemiksi”. Abu Sayyafin sissit muistetaan Suomessa parhaiten Jolon panttivankikriisistä vuonna 2000.

Sotahaukkojen todelliset tavoitteet

2010-10-09T10:40:00.005+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 8.10.2010

Niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millä kaikilla tavoilla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa ja etenkin Yhdysvaltojen asemaa maailmassa, suosittelen tutustumista yhdysvaltalaisen tutkijan F. William Engdahlin kirjaan Full Spectrum Dominance.

Kirjan nimi, ”Täydellinen maailman herruus”, viittaa Yhdysvaltojen asevoimien kesällä 2000 lanseeraamaan doktriiniin, jossa pyrkimyksenä oli kontrolloida koko maailmaa, maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa – sekä myös tiedonvälitystä ja viestintää.

Engdahl on kolunnut läpi suuren määrän Yhdysvaltojen asevoimien ja Bushin hallinnon takana olleiden uuskonservatiivien asiakirjoja. Syyskuussa 2000 julkaistussa uuskonservatiivien Project for the New American Century
-järjestön raportissa Rebuilding America’s Defences peräänkuulutettiin Yhdysvaltojen sotilaallista maailmanherruutta ja vaadittiin asevoimien vallankumouksellista uudistusta.

Raportissa todettiin myös, että tällaisen muutoksen aikaansaaminen olisi pitkällinen prosessi ”ilman jonkinlaista katastrofaalista tapahtumaa, joka ohjaisi kehitystä haluttuun suuntaan – kuten uusi Pearl Harbor”.

Pearl Harborilla viitattiin Japanin ilmaiskuun vuonna 1941 Yhdysvaltojen Havaijilla sijaitsevaan laivastotukikohtaan. Hyökkäyksen seurauksena Yhdysvallat lähti mukaan toisen maailmansotaan.

Engdahlin mukaan kylmän sodan päättyminen oli takaisku Yhdysvaltojen vaikutusvaltaiselle niin sanotulle sotilaallis-teolliselle kompleksille, johon lukeutuvat paitsi asevoimat ja aseteollisuuden suuryhtiöt myös kaikki näiden raaka-ainevalmistukseen, huoltoon ja rakennustöihin erikoistuneet alihankkijat.

Sodan uhan vähennyttyä puolustusmäärärahoja leikattiin ja tukikohtia suljettiin.

Asevoimien ja ulkopolitiikan taustavaikuttajilla oli kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat, jotka juonsivat juurensa toisen maailmansodan päättymisen aikaisiin linjauksiin ”amerikkalaisesta vuosisadasta”. Yhdysvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen yliherruus edellytti valmiutta ennaltaehkäisevään ydiniskuun Neuvostoliittoa vastaan.

1900-luvun alun brittiläinen geopolitiikan tutkija Halford Mackinder piti pohjoista Euraasiaa hallitsevaa Venäjää ”maantieteellisenä keskusvaltana” ja ”sydänmaana”, jonka mahdollinen laajentuminen uhkasi brittiläisen imperiumin ylivaltaa.

Presidentti Jimmy Carterin entinen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kutsui Euraasiaa maailmanpolitiikan shakkilaudaksi, jonka tapahtumat vaikuttivat keskeisesti Yhdysvaltojen valta-asemaan.

Syyskuun 11. päivän tapahtumat olivat Bushin hallinnolle joka tapauksessa ”kuin uusi Pearl Harbor” – oli iskujen takana sitten kuka hyvänsä. Yhdysvallat hyökkäsi pian Afganistaniin ja Irakiin. Poliitikot puhuivat terrorismista ja joukkotuhoaseista, mutta todellisuudessa molempien maiden miehitystä oli suunniteltu jo pitkään aivan muista syistä.

Bill Clintonin presidenttikaudella Irakin sodan kiivaimpia puolestapuhujia olivat uuskonservatiivien sisäpiirin jäsenet, kuten Bushin tuleva puolustusministeri Donald Rumsfeld, tuleva YK-suurlähettiläs John Bolton ja Maailmanpankin tulevat johtajat Paul Wolfowitz ja Robert Zoellick.

Terrorisminvastainen sota oli yhdysvaltalaistutkija Engdahlin mukaan pelkkää hämäystä, sillä Pentagonin ja uuskonservatiivien asiakirjoista ilmenee, että Yhdysvalloilla oli kaksi tavoitetta ylitse muiden: öljyvarojen pitäminen Yhdysvaltojen ja Britannian öljy-yhtiöiden hallussa kaikkialla maailmassa sekä Euraasian mantereen mahtivaltojen Venäjän ja Kiinan horjuttaminen mitä erilaisin keinoin.

Yksi keskeisimmistä terrorisminvastaisen sodan seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa. Kun vuonna 2001 Yhdysvalloilla oli sotilastukikohtia 38 maassa, vuoteen 2003 mennessä Yhdysvallat oli rakentanut yli 700 tukikohtaa 130 maahan.

Bushin presidenttikaudella puolustusministeriön määrärahat yli kaksinkertaistettiin 333 miljardista dollarista 711 miljardiin dollariin. Vuonna 2008 Yhdysvaltojen sotilasmenot olivat suuremmat kuin Kiinan, Venäjän ja 43:n seuraavaksi suurimman sotilasmahdin yhteenlasketut sotilasmenot.

Venäjän vaikutusvaltaa onnistuttiin heikentämään myös manipuloimalla vallanvaihtoja Itä-Euroopan maissa ja entisissä neuvostotasavalloissa. Serbiassa, Georgiassa ja Ukrainassa kansannousujen seurauksena valtaan tuli Yhdysvalloille myötämielisiä johtajia. Georgian presidentin Mihail Saakashvilin kanssa neuvotellaan jo Nato-jäsenyydestä.

Vähemmän tunnettua on se, että kansannousujen takana olivat Yhdysvaltojen hallituksen rahoittamat kampanjat, joita toteuttivat tiedustelupalvelu CIA:ta lähellä olevat järjestöt, kuten National Endowment for Democracy, sananvapausjärjestö Freedom House ja kansalaisvastarinnan organisoimiseen erikoistunut Albert Einstein Institution.

Lopuksi vielä pieni tarkennus kahden viikon takaiseen kolumniini. Kirjoitin tuolloin, että Bushin hallituksen asettaman 911-tutkimuskomission raportti ei lainkaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7, joka luhistui kuin itsestään syyskuun 11. päivänä 2001, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin itse asiassa WTC-7 mainitaan 911-tutkimuskomission lähes 600-sivuisen raportin tekstissä viisi kertaa. Raportissa kerrotaan, että New Yorkin pormestarin Rudy Giulianin vuonna 1996 perustama kaupungin hätätilakeskus sijaitsi rakennuksen
23. kerroksessa. Hätätilakeskuksen tehtävänä oli koordinoida poliisin ja palolaitoksen toimintaa mahdollisen terrori-iskun sattuessa sekä suunnitella ja järjestää terrorisminvastaisia harjoituksia.

911-komission raportti ei kuitenkaan sanallakaan maininnut rakennuksen 7 mystistä romahdusta.

Monta tapaa vaientaa skeptikot

2010-09-25T16:14:00.005+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 24.9.2010

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla New Yorkin World Trade Centerin vähemmän tunnetusta rakennuksesta 7 ja sen mystisestä romahduksesta syyskuun 11. päivänä vuonna 2001. Reilun sadan metrin päässä World Trade Centerin kuuluisista kaksoistorneista sijainnut 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Kirjoitus oli viikon suositelluin juttu uutisportaali Ampparit.comissa ja synnytti vilkasta keskustelua myös Kansan Uutisten verkkosivuilla.

Jotkut verkkokeskustelijat pitivät juttua naurettavana ”salaliittoteoriana” ja kehottivat syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäileviä tutustumaan niin sanottuihin debunkkaussivustoihin. Esimerkiksi verkkosivusto Debunking911.com ilmoittaa ”kumoavansa
911-salaliittoteoriat ja WTC-rakennusten hallittua räjähdyspurkua koskevat myytit”.

Verkkokeskustelussa itseäni yllätti syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisten selitysten epäilijöiden suuri määrä. Monet kertoivat jo tutustuneensa debunkkaussivustoihin, mutta selitykset eivät olleet vakuuttaneet.

Yksi keskustelija suositteli YouTubesta löytyvää ”debunkkauksen pikakurssia” kaikille niille, jotka ”eivät halua keskustella faktoilla, vaan nimittelyn, auktoriteettien tai mielikuvien kautta”. Ironinen englanninkielinen video löytyy googlaamalla hakusanoilla 911 Debunking for Dummies.

Asiaa sivusta seuraavien kannalta keskustelu on mennyt kieltämättä hankalaksi.

Bushin hallituksen miltei välittömästi antama virallinen selitys kertoi Osama bin Ladenista ja arabiterroristien kaappaamista lentokoneista, joiden törmäykset romuttivat World Trade Centerin tornitalot. Maailman media toisti tätä tarinaa, joka oli pontimena myös Yhdysvaltojen hyökkäykseen Afganistaniin ja koko terrorisminvastaiseen sotaan.

Suurin osa meistä hyväksyi tuon version enempää kyselemättä, ja moni ei ole vielä muusta kuullutkaan.

Pölyn laskeuduttua Manhattanille yksittäiset kriittiset tutkijat alkoivat kuitenkin osoittaa ristiriitaisuuksia virallisessa kertomuksessa. Vuosien saatossa on avattu verkkosivustoja, kirjoitettu kirjoja ja julkaistu dokumenttielokuvia, joissa käydään yksityiskohtaisesti läpi virallisen tarinan puutteita ja mahdottomuuksia: Lentokoneiden törmäykset eivät yksinään voineet selittää tornitalojen romahduksia. Pentagonin rakennuksen vauriot eivät vastanneet jumbojetin mahdollisesti aiheuttamia tuhoja. Neljännen kaapatun koneen hylyn osia löytyi 12 kilometrin säteellä koneen väitetystä maahansyöksypaikasta. Osa kaappaajiksi nimetyistä miehistä oli vielä iskujen jälkeen elossa antaen lehtimiehille haastatteluja Saudi-Arabiassa ja Marokossa.

Useimpien ihmisten ensimmäinen reaktio 911-skeptikkojen väitteisiin on ollut terve epäluulo, sillä maailma ei voinut olla niin toisenlainen kuin mitä meille on päivästä päivään kerrottu.

Vähitellen kuitenkin yhä useammat ovat tutustuneet virallista kertomusta epäilevien tutkijoiden näkemyksiin – ja monet ovat vakuuttuneet siitä, että kaikki ei tosiaankaan tapahtunut niin kuin tähän asti oli kerrottu.

911-totuusliike vaatii kunnollista ja puolueetonta tutkimusta syyskuun 11. päivän tapahtumista. Bushin hallituksen asettaman 911-komission lähes 600-sivuinen raportti ei esimerkiksi sanallakaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7.

Yhdysvaltojen ja muiden maiden hallitukset eivät ole piitanneet 911-totuusliikkeen vaatimuksista – osittain sen vuoksi, ettei valtamedia Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa ole juuri lainkaan raportoinut virallisten selitysten ristiriidoista. Mediassa totuusliike on yleensä kuvattu lähinnä hölmöjen salaliittoteorioiden levittäjänä.

Kalifornian osavaltion yliopiston alaisuudessa toimiva mediatutkimuslaitos Project Censored puhuu median institutionalisoituneesta itsesensuurista, jonka seurauksena kansalaiset eivät ole saaneet riittävän monipuolista käsitystä syyskuun 11. päivän tapahtumista ja niiden taustoista.

Valtamedian lähes täydellisestä boikotista huolimatta 911-totuusliikettä pidetään silti uhkana vallanpitäjille. Kirjoitin jo edellisessä kolumnissani Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston johtajan Cass Sunsteinin ehdotuksesta, jonka mukaan hallituksen tulisi palkata näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä ja kirjoittamaan keskustelupalstoille syyskuun 11. päivän tapahtumien virallista versiota myötäileviä näkemyksiä.

911-debunkkaussivustot toteuttavat jo nyt tätä tehtävää usein kyseenalaisilla argumentointitavoilla. Hearstin mediasuvun omistama Popular Mechanics -lehti valitsi omaan, varsin paljon julkisuutta saaneeseen debunkkaukseensa 16 väitettä edustamaan totuusliikkeen näkemyksiä. Useimmat kumottaviksi valitut väitteet olivat mahdollisimman kärjistettyjä, käsittelivät kokonaisuuden kannalta pieniä yksityiskohtia eivätkä olleet totuusliikkeen tutkijoiden enemmistön kannattamia.

Yhdysvalloissa 911-totuusliikkeen piirissä ihmetellään myös rauhanliikkeen vihamielisyyttä syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen version kyseenalaistajia vastaan. Toimittaja Barrie Zwicker kirjoitti 911Blogger-sivustolle Bostonissa järjestetystä sodanvastaisesta konferenssista, jossa aihetta pohdittiin totuusliikkeen omassa työryhmässä.

Syyskuun 11. päivän tapahtumia jutuissaan käsitelleen Zwickerin mielestä keskeisenä syynä rauhanliikkeen ja totuusliikkeen kahtiajakoon ovat rauhanliikkeeseen soluttautuneet hallituksen agentit ja vakoojat, joiden tehtävänä on aiheuttaa liikkeiden sisällä eripuraa. Newyorkilaistoimittaja Sander Hicksin mukaan kyse oli liittovaltion poliisin FBI:n takavuosien Cointelpro-nimistä vakoiluohjelmaa muistuttavasta psykologisesta sodankäynnistä.

Mikä ihmeen rakennus 7?

2010-09-10T08:46:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 10.9.2010

Kaikki eivät näytä muistavan tai tietävän, että yhdeksän vuotta sitten, syyskuun 11. päivänä 2001, New Yorkissa romahti kolme tornitaloa.

Lentokoneiden törmäykset World Trade Centerin kaksoistorneihin ja tornitalojen romahdukset pari tuntia myöhemmin lienevät kaikille tuttuja. Mutta näiden kahden pilvenpiirtäjän lisäksi Manhattanilla tuhoutui myös kolmas tornitalo, World Trade Centerin rakennus 7, joka sijaitsi reilun sadan metrin päässä kuuluisista kaksoistorneista. 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäilevän 911-totuusliikkeen mielestä World Trade Centerin rakennus 7 on selvin merkki siitä, että tuona maailmaa mullistaneena päivänä kaikki ei suinkaan mennyt niin kuin meille on jo vuosien ajan väitetty.

Rakennus 7 romahti alle seitsemässä sekunnissa, ikään kuin kyseessä olisi ollut räjähteillä tehty hallittu purku.

BBC:n uutislähetyksessä WTC-7:n romahtamisesta kerrottiin jo 20 minuuttia ennen kuin rakennus romahti.

CNN:n uutiskuvassa syyskuun 11. päivältä rakennuksen lähistöllä olleet poliisit kommentoivat rakennuksen sisältä kuuluvia räjähdyksiä.

Viralliset onnettomuustutkimukset olivat kuitenkin farssi eivätkä onnistuneet selittämään rakennuksen sortumisen syitä.

Internetistä löytyy satoja paljastavia videoita ja verkkosivustoja rakennuksen 7 tuhosta esimerkiksi hakusanoilla ”WTC7” tai ”Building 7”.

911-totuusliikettä edustavien arkkitehtien, fyysikkojen ja insinöörien mukaan World Trade Centerin rakennus 7 purettiin räjähteillä – samoin kuin itse kaksoistornit. Lentokoneiden törmäykset eivät millään voineet selittää teräsrakenteisten pilvenpiirtäjien tuhoja. Tornit romahtivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempana olevat kerrokset lainkaan hidastivat luhistumista.

Totuusliikkeen ongelmana on kuitenkin se, että sen esittämillä väitteillä ja todistusaineistolla ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta Yhdysvaltojen politiikkaan, päätöksentekoon tai oikeuslaitokseen. Valtamedia ei juuri raportoi virallisten selitysten ristiriidoista, jotka uhmaavat fysiikan lakeja.

Valtamedian raportoinnissa 911-totuusliikettä kuvataan usein lähinnä salaliittoteorioita levittävinä höyrypäinä, jotka yrittävät hankkia itselleen taloudellista menestystä kirjoillaan ja dokumenttifilmeillään.

Totuusliike on tällä viikolla yrittänyt saada julkisuutta asialleen suurella tv-mainoskampanjalla. New Yorkin paikalliskanavilla esitettävässä mainosspotissa syyskuun 11. päivänä kuolleiden omaiset kertovat World Trade Centerin rakennuksesta 7 ja vaativat oikeutta omaisilleen. Tv-katsojia kehotetaan hakemaan lisätietoja kampanjan verkkosivuilta osoitteessa buildingwhat.org.

Kampanjan nimi Building What? tulee New Yorkin korkeimman oikeuden tuomarin lausahduksesta tuomioistuimen käsitellessä kansalaisaloitetta uuden puolueettoman tutkimuksen käynnistämiseksi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Kun oikeuskäsittelyssä mainittiin World Trade Centerin rakennus 7, tuomari tokaisi: ”Building what? Mikä ihmeen rakennus?”

911-totuusliikkeen saama marginaalinenkin julkisuus näyttää olevan joidenkin mielestä vaarallista ja epätoivottavaa.

911Truth.org-sivustolla kerrotaan brittiläisen Demos-järjestön tuoreesta raportista, jossa 911-totuusliike niputetaan yhteen äärioikeistoryhmien ja islamilaisten terroristien kanssa, sen vuoksi että nämä kaikki uskovat jonkinlaisiin salaliittoihin. Raportin mukaan salaliittoteoriat ovat haitallisia, sillä ne ovat omiaan heikentämään kansalaisten luottamusta viranomaisiin.

Brittijärjestön mielestä hallitusten tulisikin soluttautua 911-totuusliikkeeseen ja palkata ihmisiä kirjoittamaan internetin keskustelufoorumeille viranomaisten kantaa edustavia kommentteja syyskuun 11. päivän tapahtumista.

Ehdotus ei ole uusi. Chicagon yliopiston oikeustieteen professori Cass Sunstein kehotti pari vuotta sitten Yhdysvaltojen hallitusta käynnistämään salaisen hankkeen, jossa näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita värvättäisiin osallistumaan aktiivisesti verkon keskustelupalstoille ja kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä. Virallista versiota kannattavia näkemyksiä levitettäisiin myös sosiaalisessa mediassa.

Professori Sunstein kutsui menetelmäänsä kognitiiviseksi soluttautumiseksi.

Presidentti Barack Obaman vaalikampanjassa mukana ollut Cass Sunstein nimitettiin päivälleen vuosi sitten Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston (OIRA) johtajaksi, mikä on herättänyt epäilyjä, että ehdotetut menetelmät ovat jo käytössä.

Cass Sunsteinin ehdotukset ovat joka tapauksessa Yhdysvaltojen lain vastaisia, sillä valtion määrärahoja ei saa käyttää julkisuuskampanjoihin tai propagandaan. Yhdysvaltojen tilintarkastusviraston määritelmän mukaan propagandaa on sellainen hallituksen tuottama aineisto, jonka ei kerrota olevan hallituksen tuottamaa tai jonka annetaan ymmärtää olevan peräisin puolueettomista lähteistä.

Bushin hallitus jäi aikoinaan kiinni eläkkeellä olevien upseerien värväämisestä esiintymään suurimpien tv-kanavien sotilasasiantuntijoina Irakin hyökkäyksen alla. Konservatiivisille kolumnisteille maksettiin puolestaan satoja tuhansia dollareita siitä hyvästä, että nämä kirjoittivat myönteisiä lehtijuttuja Bushin hallinnon koulu-uudistuksesta sekä avioliiton merkityksestä yhteiskunnalle.

Oma lukunsa oli armeijan salainen hanke, jossa irakilaisilla peitenimillä esiintyneet armeijan upseerit kirjoittivat irakilaisiin päivälehtiin Yhdysvaltojen miehityksen kannalta myötämielisiä juttuja. Lehdille maksettiin miljoonia dollareita juttujen julkaisusta.

Kuka korjaa sotkut?

2010-08-27T12:43:00.005+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 27.8.2010

BBC:n uutisissa näytettiin kuvaa Yhdysvaltojen joukoista, jotka olivat poistumassa Irakista. Kuljetusajoneuvojen pitkä letka ylitti Kuwaitin rajan aamuyön pimeydessä. Kotiutettavien sotilaiden tunnelma oli katossa. Yksi yhdysvaltalaissoturi huuteli miehistönkuljetusvaunun perästä tv-kameroille: ”Me voitimme! Se on ohi! Toimme demokratian Irakiin!”

Aavikon halki ajaneen sotilasajoneuvojen karavaanin myötä Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama lunasti yhden keskeisistä vaalilupauksistaan. Astuessaan virkaansa Obama ilmoitti, että Yhdysvaltojen taistelujoukot poistuisivat Irakista tämän vuoden elokuun loppuun mennessä. Tänä vuonna kotiin on palannut yli 70 000 yhdysvaltalaissotilasta.

Samaan aikaan väkivaltaisuudet Irakissa ovat kuitenkin lisääntyneet. Ainakin 83 ihmistä menetti henkensä keskiviikon tuhoisissa pommi-iskuissa eri puolilla maata.

Irakiin jää vielä elokuun jälkeen vajaa 50 000 yhdysvaltalaista sotilasta kouluttamaan Irakin armeijaa ja ”suojaamaan Yhdysvaltojen intressejä”. Ensi vuoden aikana viimeistenkin yhdysvaltalaissotilaiden pitäisi poistua maasta.

Miten oikein pitäisi suhtautua Yhdysvaltojen joukkojen vetäytymiseen Irakista?

Seitsemän ja puoli vuotta sitten, helmi- ja maaliskuussa 2003, olin mukana mielenosoituskulkueissa Helsingissä protestoimassa Irakin sotaa vastaan. Senaatintorille päättyneessä suurmielenosoituksessa meitä oli kymmeniä tuhansia. Madridissa, Lontoossa ja New Yorkissa puhuttiin miljoonista.

Hyökkäys Irakiin perustui tietoiselle valheelle: Irakilla väitettiin olevan joukkotuhoaseita, ja sen sanottiin uhkaavan maailmanrauhaa, mutta YK:n asetarkastajat eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä joukkotuhoaseista.

Yhdysvallat kuitenkin hyökkäsi Irakiin, valtasi Bagdadin muutamassa päivässä, ja toukokuussa 2003 lentäjänpukuun sonnustautunut presidentti George W. Bush ilmoitti lentotukialus Abraham Lincolnin kannelta koko maailmalle, että sotatoimet Irakissa olivat päättyneet.

Sen jälkeen Irakin sodassa on kuollut yli sata tuhatta irakilaista siviiliä ja yli 4 000 Yhdysvaltojen sotilasta.

Kahden viime kuukauden aikana Irakissa on kuollut väkivaltaisuuksissa lähes tuhat ihmistä – enemmän kuin Afganistanissa.

Irakin yhteiskunta on edelleen kaaoksessa ja raunioina. Yhdysvaltojen miehitysjoukkojen läsnäolo synnytti sunnien vastarintaliikkeen sekä shiiojen ja sunnien aseellisten ryhmien välisen sisällissodan. Vuonna 2007 Yhdysvallat lisäsi joukkojaan taistelussa Al-Qaidaa ja muita epämääräisiä pommiryhmiä vastaan. Enimmillään Irakissa oli yli 170 000 yhdysvaltalaissotilasta.

Väkivaltaisuuksien keskellä eläneet irakilaiset ovat joutuneet olemaan pitkiä aikoja ilman vettä, sähköä ja polttoainetta. Julkisilla aloilla palkat ovat jääneet maksamatta, samalla kun jälleenrakennushankkeisiin tarkoitetut valtavat summat ovat kadonneet tietämättömiin.

Näissä oloissa on Yhdysvaltojen miehityshallinnon johdolla järjestetty myös vaaleja, edelliset viime keväänä. Puoli vuotta sitten pidettyjen vaalien jälkeen poliitikot eivät ole vielä kyenneet sopimaan uudesta hallituksesta.

Ei ihme, että tv-kuvat Irakin demokratiaa ylistäneestä yhdysvaltalaissotilaasta herättivät närkästystä irakilaisissa. ”Kuinka hän voi sanoa noin? Al-Qaida on yhä täällä. Ei ole ollenkaan selvää, että hauras demokratiamme tulee kestämään”, arveli BBC:n haastattelema kadunmies Bagdadissa.

Tänä päivänä suurin osa irakilaisista on itse asiassa sitä mieltä, että Yhdysvaltojen joukkojen pitäisi pysyä Irakissa siihen asti kunnes maahan on saatu rauha ja toimiva demokraattinen hallinto.

Al Jazeera -kanavan julkistaman mielipidemittauksen mukaan 60 prosenttia irakilaisista pitää yhdysvaltalaisten vetäytymisen ajankohtaa huonona ja selvä enemmistö uskoi yhdysvaltalaisjoukkojen poistumisen vaikuttavan kielteisesti tilanteeseen Irakissa.

”Yhdysvaltalaisjoukkojen lähtö pelottaa. Obama ei ajatellut Irakin etua päättäessään kutsua sotilaat pois Irakista. Heidän olisi pitänyt odottaa, että maahan saadaan kunnollinen hallitus, joka voisi palauttaa maahan laillisen järjestyksen”, totesi brittilehti Guardianin haastattelema 33-vuotias irakilaisnainen.

”Elokuun lopun jälkeen Irak ajautuu kaaokseen”, sanoi 40-vuotias maatalousministeriön virkamies. ”Irakin armeija ei pysty puolustamaan edes itseään. Kuinka he voisivat suojella siviilejä?”

Irakin armeijan komentaja Babakir Zebari myönsi jo aiemmin, että Irakin omat turvallisuusjoukot eivät tule pärjäämään yksin, mikäli viimeisetkin Yhdysvaltojen joukot poistuvat ensi vuonna maasta. Zebarin mukaan Yhdysvaltojen joukkojen lähtöä pitäisi miettiä uudestaan.

Samaa mieltä oli bagdadilaisessa vankilassa haastateltu Irakin entinen ulkoministeri Tariq Aziz. ”Presidentti Obama ei voi jättää meitä susille. Yhdysvallat tuhosi Irakin monin tavoin. Jos on tehnyt virheen, niin tuo virhe täytyy korjata, eikä jättää Irakia kuolemaan.”

Näkökulmasta riippuen Irakin pahimpina turvallisuusuhkina pidetään Iranin rahoittamia shiiamuslimien aseellisia kaarteja tai Al-Qaidaa. Taistelussa Al-Qaidaa vastaan Yhdysvaltojen armeija palkkasi puolelleen sunnikapinallisten Irakin pojat -liikkeen taistelijoita 300 dollarin kuukausipalkalla. Viime kuukausina Al-Qaida on onnistunut värväämään riveihinsä suuren osan näistä sunnitaistelijoista maksamalla heille enemmän palkkaa.

Yhdysvallat ei silti aio jättää Irakia kokonaan oman onnensa nojaan. Ulkoministeriön tiedottaja sanoi viime viikolla, että Yhdysvalloilla on Irakissa biljoonan dollarin sijoitukset suojeltavanaan. Al Jazeeran mukaan Yhdysvaltojen sotilaat aiotaan korvata yksityisten turvayhtiöiden palkka-armeijoilla.

Valta kuuluu kansalle

2010-08-14T11:40:00.003+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 13.8.2010

Viime päivien uutisaiheet Afrikasta ovat olleet kuvaava esimerkki siitä, minkälaiset tapahtumat ovat uutismedian portinvartijoiden mielestä tiedottamisen arvoisia täällä toisella puolella maapalloa.

Liberian entistä presidenttiä Charles Tayloria vastaan jo vuodesta 2007 asti jatkunut oikeudenkäynti sai vihdoin näyttävästi julkisuutta mediassa, kun entinen huippumalli Naomi Campbell kutsuttiin todistajaksi Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen.

Campbellin todistelun syynä ovat timantit, jotka hänen uskotaan saaneen lahjaksi Taylorilta vuonna 1997 Etelä-Afrikan presidentin Nelson Mandelan järjestämän illallisen jälkeen. Syyttäjän mukaan timantit olivat todennäköisesti peräisin julman sisällissodan runtelemasta Sierra Leonesta.

Viikon toinen Afrikka-uutinen tuli Ruandasta, missä pidettiin maanantaina presidentinvaalit. Vaalit ovat aina uutisaihe, ja mitä väkivaltaisemmat vaalit, sitä isommat ovat uutiset.

Ruandassa vaalit sujuivat rauhallisesti ja istuva presidentti Paul Kagame sai 95 prosenttia äänistä. Uutisjutuissa muistutettiin kuitenkin, että varsinaisen opposition ehdokkailta evättiin mahdollisuus osallistua vaaleihin.

Afrikassa järjestetään tai on järjestetty vaalit tänä vuonna yli 20 maassa. Presidentinvaalit on pidetty Burundissa, Guineassa, Somalimaassa, Sudanissa ja Togossa, ja parlamenttivaalit Burundissa, Etiopiassa, Mauritiuksella ja Sudanissa. Syksyllä vaalihumu jatkuu Burkina Fasossa, Nigerissä, Norsunluurannikolla, Tansaniassa ja Tšadissa.

Vielä 90-luvun alussa suurin osa Afrikan maista oli yksipuoluemaita, mutta parinkymmenen viime vuoden aikana muutos on ollut hurja. Tänä päivänä vaaleja pidetään kaikkialla Afrikassa ja kilpailevien puolueiden toiminta on sallittu maanosan kaikissa muissa maissa paitsi Eritreassa ja Libyassa.

Pelkät vaalit eivät silti takaa todellista valinnanvapautta. Burundin presidentinvaaleissa kesäkuussa oli opposition vaaliboikotin vuoksi vain yksi ehdokas. Togossa presidentti Faure Gnassingbén vastustajat osoittivat vaalien jälkeen mieltään ja syyttivät hallitusta vaalivilpistä.

Viime viikolla ulkomaansivuilla kerrottiin myös Kenian perustuslakiuudistuksesta. Rauhanomaisesti sujunut kansanäänestys uudesta perustuslaista ei kuulu kaikkein sensaatiomaisimpiin uutisaiheisiin, mutta todellisuudessa kyse oli paljon tärkeämmästä asiasta kuin henkilövaalit.

Selvällä ääntenenemmistöllä hyväksytty uusi perustuslaki määrittelee politiikan ja hallinnon pelisäännöt ja antaa mahdollisuuden yhteiskunnan aitoon demokratisoitumiseen. Uusi perustuslaki kaventaa olennaisesti presidentin valtaa, lisää parlamentin valtuuksia ja hajauttaa päätösvaltaa kuntatasolle. Perustuslaissa luetellaan ensimmäistä kertaa kansalaisten perusoikeudet.

Uuden perustuslain myötä Keniaan perustetaan valtakunnallinen maakomissio selvittämään maanomistusta koskevia historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia.

Perustuslain ensimmäisen pykälän mukaan valta kuuluu kansalle. Siirtomaavallan ajalta peräisin ollut vanha perustuslaki alkoi presidentin valtaoikeuksien listaamisella.

Kenian perustuslakiuudistus oli pitkä ja polveileva prosessi. Uutta perustuslakia ruvettiin suunnittelemaan vuonna 2000, presidentti Daniel arap Moin kuudennen virkakauden lopulla. Perustuslakiuudistusta valmistellut komissio ei päässyt työssään kunnolla alkuun, kun jo valta vaihtui vuonna 2002. Opposition ehdokkaana presidentiksi valittu Mwai Kibaki lupasi uuden perustuslain sadassa päivässä.

Kun sata päivää oli kulunut, ei tullut uutta perustuslakia, mutta perustuslakikomissio kutsui koolle 600 kenialaista eri järjestöistä ja eturyhmistä valtakunnalliseen perustuslakikonferenssiin Bomas of Kenyan kulttuurikeskukseen Nairobiin. Vuodessa tämä kirjava joukko kokosi perustuslakiehdotuksen, jossa toimeenpanovalta jaettaisiin presidentin ja pääministerin kesken.

Innostuneessa ilmapiirissä laadittu niin sanottu kansalaisten perustuslaki jäi kuitenkin omaan arvoonsa, kun parlamentin perustuslakivaliokunta kyhäsi kaksi kilpailevaa perustuslakia ja lopulta oikeuskansleri muotoili näiden pohjalta hallituksen perustuslakiehdotuksen, johon sisältyi kyllä uusi pääministerin virka, mutta presidentin valtaa ei olisi vähennetty juuri lainkaan.

Viiden vuoden takaisessa kansanäänestyksessä hallituksen ehdotus hävisi selvästi. Kenian puoluekartta meni samalla uusiksi, kun presidentti Kibakin Sateenkaarikoalitio hajosi ja Ei-kampanja yhdistyi nykyisen pääministerin Raila Odingan johdolla Oranssiksi demokratialiikkeeksi – tai Appelsiinidemokratialiikkeeksi.

Kansanäänestyksessä hallituksen ehdotuksen vastustajat laittoivat vaalilipukkeisiin rastin appelsiinitunnuksen kohdalle. Kannattajien tunnus oli banaani.

Vuoden 2007 etniseen väkivaltaan päättyneiden vaalien jälkeen perustuslakia alettiin luonnostella uudestaan. Lainoppineiden asiantuntijakomissio laati perustuslakiluonnoksen ja sai siihen yli 60 000 kommenttia kenialaisilta. Parlamentin perustuslakivaliokunta sopi lopuksi kiistanalaisista kysymyksistä, esimerkiksi siitä, että pääministeriä ei tarvita.

Tämänkertaisessa kansanäänestyksessä vastustajia olivat lähinnä ex-presidentti Moin kotimaakunnan Rift Valleyn asukkaat sekä vanhoilliset kirkolliset tahot, jotka kampanjoivat pykälää vastaan, joka sallii abortin, mikäli odottavan äidin henki on vaarassa.

Hedelmäpeliä edustivat tällä kertaa vesimelonit. Perustuslakiehdotuksen kannattajien väri oli vihreä ja vastustajien punainen. Vesimeloneiksi kutsuttiin niitä poliitikkoja, jotka olivat juhlapuheissa hallituksen esityksen puolella, mutta tekivät kulissien takana työtä perustuslakia vastaan. Siis vihreitä päältä, mutta sisältä punaisia.

Takaisin kotiin

2010-07-31T10:10:00.003+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 30.7.2010

Kapkaupungin ja Johannesburgin välisen valtatien risteykseen oli majoittunut ainakin 200 ihmistä matkatavaroineen ja kalusteineen. Miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia. Jotkut olivat odottaneet jo monta päivää kyytiä Johannesburgiin. Useimmat olivat kotoisin Zimbabwesta, mutta joukossa oli myös mosambikilaisia, malawilaisia ja muista Afrikan maista tulleita siirtolaisia.

”Olemme saaneet kuulla samaa paskaa jo viikkojen ajan. Että MM-kisojen päättymisen jälkeen meidät tapetaan”, kertoi Kongosta kotoisin oleva mies.

Hän oli tullut Etelä-Afrikkaan kaksi vuotta sitten, asunut mustien asuma-alueella Paarlin kaupungin liepeillä ja tehnyt työkseen erilaisia maalaushommia. Nyt kongolaismies oli saanut uhkauksista tarpeekseen ja oli tuhansien muiden siirtolaisten lailla palaamassa kotimaahansa.

MM-kisat eivät olleet vielä päättyneet, mutta Kapkaupungin köyhillä alueilla siirtolaisia vastaan oli tehty useita väkivaltaisia iskuja. Somalialaisten pitämiä kioskeja oli hajotettu Khayelitsassa. 26-vuotias zimbabwelainen Reason Wandi oli heitetty paikallisen miesjoukon voimin ulos liikkuvasta junasta. Kapkaupungin alueella kymmenkunta ihmistä oli joutunut sairaalahoitoon.

Sitäkin useammat siirtolaiset olivat saaneet tappouhkauksia. Dunoonin asuma-alueella uhkaukset alkoivat sen jälkeen kun alueella pidettiin kokous, jossa oli määrä päättää, ketkä palkattaisiin siivoamaan hallituksen alueelle tuomia julkisia vessoja.

Eteläafrikkalaisten mielestä uudet työpaikat kuuluivat heille, eivät ulkomaalaisille. Kokouksen jälkeen miesjoukko kiersi ympäri aluetta kehottaen siirtolaisia lähtemään maasta ennen jalkapallon MM-kisojen päättymistä tai heidät tapettaisiin, kuten vuoden 2008 muukalaisvastaisissa verilöylyissä.

Vuoden 2008 toukokuussa siirtolaisia vastaan tehdyissä iskuissa Etelä-Afrikassa kuoli kuukauden aikana 62 ihmistä. Hyökkäyksissä loukkaantui 700 ihmistä ja yli sata tuhatta siirtolaista pakeni kodeistaan. Tilanne saatiin hetkellisesti rauhoittumaan, kun armeijan sotilaita lähetettiin väkivallan riivaamille alueille Johannesburgin ja Kapkaupungin ulkopuolella.

”Väkivalta siirtolaisia vastaan ei kuitenkaan päättynyt armeijan väliintuloon. Kahden viime vuoden aikana joka kuukausi jossain päin Etelä-Afrikkaa on raportoitu iskuista ulkomaalaisia vastaan”, sanoo tutkija Jean Pierre Misago Witwatersrandin yliopistosta Johannesburgista.

Heti MM-kisojen päättymisen jälkeen hyökkäykset ulkomaalaisia vastaan levisivät Kapkaupungista muualle maahan. Kya Sandsin hökkelialueella Johannesburgin pohjoispuolella mosambikilaisia ja zimbabwelaisia lyötiin kirveillä ja ulkomaalaisten kioskeja poltettiin. Armeijan sotilaat komennettiin paikalle palauttamaan järjestystä.

Tämänkertaisten väkivaltaisuuksien ensimmäisistä kuolonuhreista kuultiin viime viikolla, kun kaksi etiopialaismiestä ja somalialainen kioskinomistaja ammuttiin kuoliaaksi Port Elizabethissa.

Väkivallan taustalla on köyhien alueiden lohduttomuus ja pula peruspalveluista. Hökkelialueilla suurin osa asukkaista on työttömiä ja kilpailu rajallisista voimavaroista voi olla raadollista. Hökkeleissä koko ikänsä asuneista eteläafrikkalaisista monet elävät siinä käsityksessä, että naapurimaista tulleet siirtolaiset vievät heidän työpaikkansa.

Mutta todellisuudessa siirtolaiset yleensä luovat työpaikkoja, ilmenee Witwatersrandin yliopiston tekemästä tutkimuksesta. Kotimaansa poliittista sortoa Etelä-Afrikkaan paenneet korkeasti koulutetut zimbabwelaiset ovat usein perustaneet pienyrityksiä, avanneet kauppoja ja palkanneet paikallisia eteläafrikkalaisia töihin.

Viime kuussa julkaistussa tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, mitkä tekijät laukaisivat kahden vuoden takaisen väkivallan siirtolaisia vastaan. Tutkimuksen mukaan työttömyys, köyhyys, heikko koulutustaso ja siirtolaisväestön suuri osuus eivät yksinään selittäneet väkivaltaa. Pahimman väkivallan alueilla sen sijaan miesten osuus asukkaista oli tavallista suurempi, ja alueilla puhuttiin lukuisia eri kieliä.

”Lähes kaikkialla väkivalta oli organisoitua. Paikalliset johtajat ja kauppiaat lietsoivat väkivaltaa ja hankkivat sen myötä lisää vaikutusvaltaa edistääkseen omia poliittisia ja taloudellisia intressejään”, arvelee tutkija Jean Pierre Misago.

Yleensä nämä paikalliset johtajat eivät suinkaan nauttineet alueen asukkaiden luottamusta. Monilla alueilla asukkaat suojelivat siirtolaisia ja näiden omaisuutta ja auttoivat heitä pakenemaan väkivaltaa.

Kahden vuoden takaisen muukalaisvastaisen väkivallan kierteen aikana Etelä-Afrikan tiedustelu uskoi, että hyökkäysten takana oli niin sanottu kolmas voima, äärioikeistolaisten valkoisten masinoima liike, jonka tarkoituksena oli aiheuttaa sekasortoa ja horjuttaa valtapuolue ANC:n asemaa ennen viime vuoden vaaleja.

Tällä kertaa hallitus on pyrkinyt kiistämään koko muukalaisvihan olemassaolon ja syyttänyt mediaa hysterian lietsomisesta. Poliisiministeri Nathi Mthethwan mukaan hyökkäykset siirtolaisia vastaan ovat rikollisten tekemiä, eikä niillä ole mitään tekemistä muukalaisvihan kanssa. Rikoksiin syyllistyneet tuomittaisiin jalkapallon MM-kisoja varten perustetuissa pikatuomioistuimissa.

Presidentti Jacob Zuma sanoi MM-kisojen päättymisen jälkeen, että siirtolaisten joukkopaon syynä ovat huhupuheet suunnitteilla olevasta väkivallasta mutta hänellä ei ollut varmaa tietoa siitä, oliko siirtolaisia todella uhkailtu.

Samaan aikaan kun kansalaisjärjestöt avasivat ympärivuorokautisen hätäpuhelimen muukalaisvastaisista hyökkäyksistä raportoimista varten ja käynnistivät suuren vetoomuskampanjan muukalaisvihaa vastaan, hallitus perusti ministerivaliokunnan, jonka yhtenä tehtävänä olisi selvittää, ketkä levittivät vääriä huhuja väkivallasta.

Paluu arkeen

2010-07-16T23:20:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 16.7.2010

Jalkapallon MM-kisat saatiin kunnialla päätökseen, ja kisojen kahdesta parhaasta joukkueesta parempi voitti.

Tällä kertaa seurasin MM-kisoja omalta osaltani tiiviimmin kuin koskaan aiemmin. Näin melkein kaikki matsit, aluksi tv:n välityksellä Suomessa, ja viimeisen reilun viikon ajan paikan päällä Etelä-Afrikassa, fanipuistoissa, paikallisissa baareissa ja yhden pelin verran myös vuvuzelojen huminassa Nelson Mandela Bayn stadionilla Port Elizabethin kylmenevässä illassa.

Etelä-Afrikassa oli helppo havaita, ettei kisoissa ollut kyse pelkästään iloisesta urheilujuhlasta. Lyhyt välähdys loppuottelun päätteeksi nähdystä palkinnonjaosta oli minusta kuvaava: Espanjan joukkueen pelaajat olivat saaneet mitalit kaulaansa, ja tapahtuman huipennusta odoteltiin. Vieressä seisoivat Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan puheenjohtaja Sepp Blatter ja Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma, Blatter iloisena ja itsevarmana, Zuma hiukan hämillään ja poissaolevan näköisenä.

Blatter nappasi MM-pokaalin toiseen käteensä ja tarttui toisella presidentti Zumaa kädestä. Herrat ojensivat pokaalin lopulta yhdessä Espanjan kapteenille Iker Casillasille, mutta ainakin minulle jäi sellainen mielikuva kuin Etelä-Afrikan presidentti olisi ollut tilaisuudessa lähinnä Fifan Sepp Blatterin avustajana.

Kisojen päättymisen jälkeen Etelä-Afrikassa on tällä viikolla pohdittu, mitä isäntämaalle jäi kisoista loppujen lopuksi käteen?

MM-kisajärjestelyt olivat kaiken kaikkiaan erinomaiset. Ottelut pelattiin huippuluokan stadioneilla. Ottelulipun lunastaneille oli ilmaiset bussit kisapaikoille eri puolilta isäntäkaupunkeja. Tunnelma oli rento, eikä koko kisojen aikana ei nähty väkivaltaisuuksia eikä juuri rikollisuuttakaan.

Etelä-Afrikan hallituksen mukaan MM-kisat tulivat maksamaan isäntämaalle kaikkiaan neljä miljardia euroa. Viimeisten arvioiden mukaan kisojen uskotaan tuottaneen maan kansantaloudelle voittoa samaiset neljä miljardia euroa.

”Pidemmällä aikavälillä voitot ovat kuitenkin moninkertaiset, kun Etelä-Afrikan ja koko maanosan kohentunut imago houkuttelee uusia investointeja”, arveli kisoja sponsoroineen matkapuhelinoperaattori MTN:n johtaja Nozipho January-Bardill.

”Kisoja varten rakennetut uudet lentokentät ja liikenneväylät tulevat myös edesauttamaan talouskasvua lähivuosina”, puhelinyhtiön johtaja muistutti samaan hengenvetoon.

Mutta jo nyt tiedetään, että suurin osa uusista stadioneista jää ilman käyttöä, vaikka rakennuskustannuksia maksetaan vielä vuosien päästä. Kisojen aikana niin hienosti toimineet bussit ovat jo lakanneet kulkemasta, eivätkä ne kisojen kuluessakaan yleensä menneet mustien asuma-alueille.

Kisojen aikana oikeutta luettiin erityisessä MM-kisojen pikatuomioistuimessa, mutta muuten Etelä-Afrikan oikeuslaitos on tuskallisen hidas eikä yleensä tuo oikeutta rikosten uhreille, mikäli he sattuvat kuulumaan maan mustaan enemmistöön.

Paikan päällä näki hyvin selvästi sen, että kyseessä olivat ennen muuta ulkomaalaisten jalkapallofanien ja rikkaiden, yleensä valkoihoisten, eteläafrikkalaisten MM-kisat.

Port Elizabethin stadionilla Etelä-Afrikan keltaisiin pelipaitoihin sonnustautuneet valkoiset eteläafrikkalaiset söivät hodareita koko perheen voimin ja ottivat toisistaan kuvia digikameroilla. Hollannin ja Brasilian välinen puolivälieräottelu oli näille katsojille epäilemättä toissijaista. Valkoiset eteläafrikkalaiset eivät yleensä seuraa jalkapalloa, vaan rugbya ja krikettiä.

Mustilla ei juuri ollut asiaa katsomoon. Jatkopeleissä halvimmat liput maksoivat 50 euroa, mikä vastaa useimpien eteläafrikkalaisten parin viikon tuloja.

Todellisemman kuvan eteläafrikkalaisesta jalkapalloyleisöstä sai nuhjuisessa baarissa East Londonin autotehdaskaupungissa maan etelärannikolla. Entisestä Transkein bantustanista työn perässä vapaakauppa-alueelle muuttaneet miehet istuivat hiljaa toppatakit yllään ja katsoivat keskittyneesti baarin seinään videotykillä heijastettua Espanjan ja Saksan välistä ottelua. Jotkut pelasivat ottelun aikana biljardia kuin minä tahansa tavallisena arki-iltana.

Bussimatka entisen Transkein halki paljastaa sen, kuinka räikeää rotuerottelu oli – ja on edelleen. Apartheidpolitiikan nimissä mustat ahdettiin kuivalle ja karulle, viljelykelvottomalle ylängölle työvoimareserviksi vailla peruspalveluja ja mahdollisuuksia kunnolliseen koulutukseen. Vielä 16 vuotta rotuerottelukauden päättymisen jälkeen monet asuvat yhä surkeissa peltihökkeleissä, joiden ympärillä käyskentelee muutama lammas.

Perillä Durbanissa paikallisten slummien asukasliikkeen aktiivit ovat MM-kisoista raivoissaan. Hökkelialueiden asukkaita pakkosiirrettiin kisojen alla peltikonttileireihin kauas kaupungin ulkopuolelle.

”Saamme joka päivä kuulla, miten hienosti hallitus osasi järjestää MM-kisat, mutta se ei pysty järjestämään meille asuntoja, sähköä, jätehuoltoa, puhdasta vettä, käymälöitä tai jakamaan maata köyhille”, luettelee Mnikelo Ndabankulu Durbanin hökkelialueiden kansanliikkeestä nimeltä Abahlali baseMjondolo, eli Hökkelien asukkaat.

”Emme voi syyttää MM-kisoja kaikista murheistamme, sillä kun kisat ovat ohi, murheet jatkuvat. MM-kisat eivät ole todellisuudessa muuttaneet mitään.”

Viimeinen vitsaus köyhien mustien asuma-alueilla ovat väkivaltaisuudet muista Afrikan maista tulleita siirtolaisia vastaan.

Somalialaisten pienyrittäjien kahviloita ja kauppoja on poltettu eri puolilla maata, ja Kapkaupungissa miesjoukko heitti zimbabwelaisen miehen ulos liikkuvasta junasta. Siirtolaiset ovat saaneet tappouhkauksia, ja monet ovat päättäneet palata kotimaihinsa.

Paras ei yleensä voita MM-kisoissa

2010-07-05T10:41:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 2.7.2010

Jalkapallon MM-kisoissa ratkaistaan tänä viikonloppuna, mitkä neljä joukkuetta jatkavat kisojen mitalipeleihin. Jos tässä vaiheessa pitäisi tehdä kisoista väliarvio, niin mitkähän olisivat mieleenpainuvimpia tapahtumia tähänastisista peleistä?

Ehkä yksi olisi kisojen avausmaali, Etelä-Afrikan Siphiwe Tshabalalan hurja vasemman jalan tykki takaylänurkkaan avausottelussa Meksikoa vastaan, ja maalituuletusta seurannut isäntämaan pelaajien riemukas tanssiesitys.

Afrikassa kun ollaan, niin toinen mieleen jäävä maali on varmasti Ghanan Asamoah Gyanin juhannuspäivän iltana nähty jatkoaikaosuma neljännesvälieräottelussa Yhdysvaltoja vastaan upean läpijuoksun ja taitavasti rinnalla tehdyn haltuunoton jälkeen.

Etelä-Afrikan kisojen maalikimaraan kelpuutetaan taatusti mukaan myös Argentiinan Carlos Tevezin oikeaan yläkulmaan laukoma 3–1-ratkaisumaali pudotuspelissä Meksikoa vastaan.

Epäilemättä puhutuin maalilaukaus lienee silti Englannin Frank Lampardin ylärimasta selvästi maaliin sisään pompannut veto, jota ei hyväksytty maaliksi ja joka käänsi jatkopelin Saksalle lopullisesti. Arvata voisi, että Lampardin kutia tullaan käyttämään keskeisenä perusteluna, kun videotarkistus päätetään vihdoin ottaa käyttöön kansainvälisissä jalkapallopeleissä viimeistään Brasilian kisoissa neljän vuoden päästä.

Omaa tämänkertaista MM-kisaelämystäni ovat syventäneet talouslehti Financial Timesin urheilukolumnistin Simon Kuperin kirjoitukset, joissa hän usein hienolla tavalla onnistuu yhdistämään yksittäisen jalkapallopelin laajempiin kokonaisuuksiin ja myös asioihin, joilla ei ensi alkuun arvaisi olevan paljoakaan tekemistä jalkapallon kanssa.

Simon Kuper on kirjoittanut paljon siitä, miksi Englanti ei voi pärjätä MM-kisoissa. Joukkueelle asetetaan kotimaaperällä joka kerta niin suuret odotukset, että peli muuttuu pakonomaiseksi kamppailuksi vailla luovuutta ja järkeä.

Kuperin mielestä Englannin MM-kisataival oli jälleen kerran eräänlainen koko kansakunnan puhdistusrituaali, jossa skandaalilehdistön ryvettämien pelaajien tehtävänä on taistella pelikentällä hampaat irvessä, vaikka kaikki alitajuisesti tietävät, että joukkueen kohtalona on lopulta pudota jatkosta entiselle sota-aikojen viholliselle kärsityn tappion jälkeen.

Ei ihme, ettei Englanti ole koskaan voittanut MM-kisoissa rangaistuspotkukilpailua. 14 laukojasta vain seitsemän on onnistunut maalinteossa.

Saksa taas ei ole tähän mennessä koskaan hävinnyt pilkkukisaa MM-kisoissa.

Simon Kuper ennusti myös sen, että Sveitsi voittaa alkulohkon pelissä Espanjan. ”Vedonlyöjien suosikki Espanja on maailman paras joukkue ja Sveitsi puolestaan maailman tylsin joukkue. Silti Espanja todennäköisesti häviää, koska MM-kisoissa paras joukkue yleensä häviää.”

Kuper muistuttaa, että toisin kuin koko kauden kestävässä kotimaanliigassa, jossa paras joukkue yleensä lopulta voittaa, maailmanmestaruuteen riittää oikeastaan vain neljä voittoa MM-kisojen jatkopeleissä. Pudotuspelit voitetaan useimmiten yhdellä maalilla tai rangaistuspotkukilpailussa. Lopputuloksen voi ratkaista erotuomarivirhe tai sattumanvarainen tekijä, esimerkiksi osuuko pallo tolppaan vai meneekö se maaliin.

Espanjan ongelmana on se, että kaikki tietävät, kuinka he pelaavat. Kuperin mukaan Espanjan koodin mursi lopullisesti José Mourinho, joka keväällä Inter Milanin valmentajana onnistui pudottamaan FC Barcelonan Euroopan mestarien liigan välierissä.

Barcelonan pysäyttämiseksi piti pysäyttää Lionel Messi, maailman tämän hetken paras hyökkääjä. Tämä taas olisi yksittäisille puolustajille ylivoimainen tehtävä. Mourinho oivalsi, että Barcelonan argentiinalaiskärki voitaisiin pysäyttää estämällä hänelle tulevat syötöt. Niinpä kolme miestä pantiin vartioimaan Barcelonan keskikentän syöttökonetta Xavia.

”Xavi on joukkueelleen sekä vahvuus että heikkous”, Simon Kuper kirjoittaa. ”Sekä Barcelonassa että Espanjan maajoukkueessa Xavi on aina pelattavana, koska hänen ei aina tarvitse osallistua puolustamiseen, mikä taas on hyvin harvinainen etuoikeus keskikenttäpelaajalle nykypäivän jalkapallossa.”

Mestarien liigan välierissä Interin vastahyökkäykset pelattiinkin lähes poikkeuksetta sen alueen kautta, jota Xavin olisi pitänyt puolustaa.

”Jokainen Espanjan MM-kisavastustaja on katsonut tarkkaan nuo kaksi Barcelonan peliä Interiä vastaan.”

Etelä-Afrikan kisojen aikana on toisteltu sitä, että Afrikan maiden joukkueet ovat Ghanaa lukuun ottamatta pelanneet alle odotusten. Etenkin kisojen alussa Kuperin mielestä suurempi yllätys oli kuitenkin Euroopan maiden heikko menestys.

”Euroopan huippumaiden Saksan, Englannin, Italian, Ranskan ja Espanjan yhdeksästä ensimmäisestä pelistä saldona oli vain yksi voitto. Jollei Saksan murskavoittoa Australiasta lasketa mukaan, Euroopan suurmaat onnistuivat kahdeksassa pelissä tekemään yhteensä kolme maalia.”

Yhtenä syynä vähäiseen maalimäärään on se, että useimmat kisoissa mukana olleet joukkueet ovat oppineet pelaamaan järjestelmällistä puolustuspeliä. Ghana, Etelä-Korea, Japani ja Yhdysvallat puolustavat tänä päivänä melkein kuin eurooppalaiset. Monet näiden maiden pelaajista ansaitsevat elantonsa keskitason seuroissa Euroopassa ja hallitsevat aluepuolustuksen perusteet, vaikka istuisivat seurassaan usein vaihtopenkillä.

”MM-kisojen historiassa ei ole varmasti pelattu montakaan peliä, jossa molempien joukkueiden maalivahdit olivat Englannin liigan Wiganin varamaalivahteja, mutta näin oli asian laita Serbian ja Ghanan välisessä ottelussa.”

Perjantain myöhäisottelussa nähdään, venyykö Wiganin ghanalainen kolmosvahti Richard Kingson Uruguayta vastaan samanlaisiin loistotorjuntoihin kuin viikko sitten Yhdysvaltoja vastaan.

Fifan kisat Afrikassa

2010-06-17T13:27:00.003+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 18.6.2010

Jalkapallon MM-kisoja markkinoitiin Etelä-Afrikassa kahtiajakautuneen kansankunnan yhdistäjänä ja, edellisen presidentin Thabo Mbekin sanoin, ”koko Afrikan mantereen uudelleensyntymisen vauhdittajana”. Mutta kun kisojen avajaisista on kulunut vasta viikko, tyytymättömyys on levinnyt laajalle.

Maanantaina Johannesburgissa linja-autonkuljettajat menivät lakkoon maksamattomien ylityökorvausten vuoksi ja kisavieraat joutuivat turvautumaan takseihin. Stadioneille palkatut vartijat poistuvat työpaikoiltaan Durbanissa ja Johannesburgissa parempien palkkojen toivossa.

Monien muiden mielestä MM-kisat ovat voimavarojen haaskausta ja hyödyttävät vain rikkaita ja Kansainvälistä jalkapalloliittoa Fifaa.

”Hallitus on ottanut veronmaksajilta rahaa ja ojentanut ne Fifalle. Jos meillä on varaa rakentaa stadioneita, meillä pitäisi olla rahaa rakentaa myös asuntoja eikä ihmisten tarvitsisi elää hökkeleissä”, totesi Allan Murphy, joka oli mukana järjestämässä tuhansien ihmisten mielenosoitusta Durbanissa.

Kaiken huipuksi Etelä-Afrikan joukkueen Bafana Bafanan pelitulokset eivät ole vastanneet kotiyleisön odotuksia. Keskiviikkona joukkue koki tappion Uruguaylle kyseenalaisesti tuomitun rangaistuspotkun ja maalivahti Itumeleng Khunen ulosajon jälkeen. Uruguay-pelin jälkeen näyttää todennäköiseltä, että isäntäjoukkue putoaa kisoista heti lohkovaiheen jälkeen – ensimmäisen kerran jalkapallon MM-kisojen historiassa.

Vaikka MM-kisat järjestetään Etelä-Afrikassa, kisajärjestelyjen yksityiskohdista on päätetty Fifan päämajassa Zürichissä Sveitsissä. Kisaisännyyden ehtona Etelä-Afrikan parlamentti määrättiin uudistamaan lakeja ja tarjoamaan verovapautuksia Fifalle ja kisojen yhteistyökumppaneille.

Fifa oli ratkaisevassa roolissa myös MM-kisojen isäntäkaupungeista ja stadionien sijainnista päätettäessä. Durbaniin Fifan vaatimuksesta rakennettu uusi Moses Mabhidan stadion tuli maksamaan lähes 300 miljoonaa euroa. Kadun toisella puolella sijaitseva rugbystadion olisi voitu kohentaa MM-kisojen vaatimusten mukaiseksi vain murto-osalla tuosta summasta.

Kapkaupungissa kisojen hakukomitea halusi kunnostaa historiallisesti merkittävän Athlonen stadionin, joka sijaitsee kaupungin laitamilla värillisten asuttamalla matalan tulotason asuma-alueella. Fifa kuitenkin tyrmäsi ajatuksen sillä perusteella, etteivät tv-katsojat halua nähdä kuvia hökkeleistä ja köyhyydestä. Uusi stadion piti rakentaa kaupungin kuuluisan Pöytävuoren edustalle, mikä tuli lopulta maksamaan 450 miljoonaa euroa.

Jalkapallon MM-kisojen pelipaikkojen ja niihin liittyvien liikennejärjestelyjen rakennuskustannukset ovat Etelä-Afrikan mitassa valtavat. Uudet stadionit tulivat maksamaan lähes kaksi miljardia euroa – seitsemän kertaa enemmän kuin rakennusbudjettiin oli alun perin varattu. Sillä summalla Etelä-Afrikassa olisi voitu rakentaa 450 000 asuintaloa.

Stadionien rakentamiseen on liittynyt myös muita epäkohtia. Nelspruitin kaupunkiin rakennettu Mbombelan stadion pystytettiin paikalliselta swazi-heimolta pakkolunastetuille maille. Kaksi koulurakennusta purettiin stadionin parkkipaikkojen tieltä, ja tänä päivänä alueen lapset käyvät koulua kuljetuskontteihin kyhätyissä luokkahuoneissa.

MM-kisojen rakennusurakoista ovat hyötyneet lähinnä Etelä-Afrikan rikkaiden valkoisten omistamat suuret rakennusyhtiöt ja hallitsevaa ANC-puoluetta lähellä olevat mustat liikemiehet. Rakennustyömailla oli jatkuvasti lakkoja. Työt olivat lyhytaikaisia pätkätöitä ja palkat niin pienet, ettei niillä tullut toimeen.

MM-kisojen tuotot eivät juuri välity paikallisille yrittäjille ja tavallisille eteläafrikkalaisille. Suurimpana syynä tähän ovat Fifan sponsorointimääräykset, joiden mukaan MM-kisojen sponsoreiksi hyväksytään vain maailmanlaajuisesti toimivia ylikansallisia yhtiöitä.

Sponsorointisopimukset on jaettu toimialakohtaisesti siten, että kullakin sponsorilla on omassa segmentissään yksinoikeus tuotemyyntiin ja mainostamiseen. Fifalla itsellään on yksinoikeus televisiointi- ja mainosoikeuksien myynnissä sekä kisapaikkojen tilankäytössä.

Etelä-Afrikan kisoissa Fifan pääyhteistyökumppaneita ovat Adidas, Sony, Visa, Coca-Cola, Hyundai sekä Dubain šeikkien lentoyhtiö Emirates.

Niin sanottuja paikallisia sponsoreita ovat paikallisen pankin ja matkapuhelinoperaattorin lisäksi saksalainen autonrengasyhtiö Continental, brittiläisen öljy-yhtiö BP:n voiteluöljymerkki Castrol sekä McDonald’s, jolla on yksinoikeus stadionien ruokamyyntiin.

Paikallisiksi nämä yhtiöt tekee se, että niillä on valmistus- tai myyntitoimintaa Etelä-Afrikassa.

Etelä-Afrikassa jalkapallon MM-kisoja arvioidaan kriittisesti myös yliopistoissa.

”Fifa hankkii massiiviset voitot kisojen tv-oikeuksista, sponsorisopimuksista ja MM-kisojen lisenssituotteiden myynnistä. Etelä-Afrikan tehtävänä on ollut kustantaa huipputason stadionit, järjestää maailmanluokan majoitus ja hoitaa kisojen edellyttämät liikenne- ja tietoliikennejärjestelyt”, kirjoittavat eteläafrikkalaiset sosiologit Ashwin Desai ja Goolam Vahed Soccer & Society
-lehdessä julkaistussa artikkelissa.

”Tämä on ollut haaste maalle, joka kamppailee yhä kasvavaa eriarvoisuutta vastaan rajallisin julkisin voimavaroin.”

Tutkijat toteavat, että Etelä-Afrikassa rikkain kymmenesosa väestöstä ansaitsee yli puolet maan tuloista ja köyhin viidennes joutuu tyytymään vain 1,5 prosenttiin kaikista tuloista. Mustien tulot ovat Etelä-Afrikassa kahdeksan kertaa pienemmät kuin valkoisten tulot.

Köyhällä mustalla kansanosalla ei ole edes varaa mennä katsomaan MM-kisojen otteluita, sillä edullisimmat liput vastaavat rakennustyöläisen lähes viikon palkkaa.

Länsi-Sahara on odottanut jo kauan

2010-06-04T17:26:00.007+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 4.6.2010

Marokon miehittämä ja itsenäisyytensä puolesta kamppaileva Länsi-Sahara on ollut viime aikoina tavallista suuremman huomion kohteena, vaikkei sitä pelkästään uutisia seuraamalla varmaan huomaisi.

Viikko sitten Länsi-Saharan presidentti ja vapautusrintama Polisarion pääsihteeri Mohamed Abdelaziz vieraili Sdp:n puoluekokouksessa Joensuussa, ja puoluekokous hyväksyi aloitteen, jonka mukaan puolue ”käytännön työssään tukee Länsi-Saharan itsenäisyyteen johtavaa kehitystä”.

Ruotsissa demarit päättivät jo viime vuonna, että mikäli he palaavat hallitusvastuuseen ensi syksynä pidettävien vaalien jälkeen, uusi hallitus aikoo tunnustaa Länsi-Saharan itsenäisyyden. Yhteensä 80 maata maailmassa on tunnustanut Länsi-Saharan valtion, viralliselta nimeltään Saharan demokraattinen arabitasavalta, mutta joukossa ei ole vielä yhtään EU-maata.

Suomen demarien istuessa puoluekokouksessaan TV1:n Ulkolinja esitti Ruotsin tv:n dokumenttiohjelman ruotsalaiskalastajista, jotka kalastivat Länsi-Saharan aluevesillä ruokakalaa norjalaisen kalaöljytehtaan raaka-aineeksi omega-3-tablettien valmistukseen. Ruotsissa ohjelmasta nousi jonkinmoinen kohu jo keväällä, kun pystyttiin osoittamaan, että lääkeyhtiö Cederrothin ja luontaistuoteketju Lifen omega-3-tablettien valmistukseen oli käytetty miehitetyn Länsi-Saharan vesiltä laittomasti hankittua kalaa.

Ruotsalainen kauppaketju Axfood puolestaan veti viime kuussa kaupoistaan kirsikkatomaatit, jotka olivat peräisin ranskalaisen yhtiön suurista kasvihuoneista Länsi-Saharan Dakhlassa.

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestetyssä Maailma kylässä -festivaalissa Länsi-Saharan tilanteesta ja taustoista kerrottiin Suomen Rauhanpuolustajien teltalla, jossa vapautusrintama Polisarion Suomen edustaja Maima Mahmud tarjoili festivaalivieraille teetä saharalaiseen tyyliin. Etukäteen pelättiin, että teltalla syntyisi konflikti Marokon hallituksen paikalle lähettämän ryhmän kanssa, mutta onneksi marokkolaisten tempaus jäi lopulta pelkäksi suunsoitoksi.

Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi kutsuttu Länsi-Sahara on entinen Espanjan siirtomaa. Maa sijaitsee nimensä mukaisesti Saharan läntisellä laidalla Atlantin rannikolla Marokon eteläpuolella ja Mauritanian pohjoispuolella. Jo Espanjan siirtomaavallan aikana YK vaati kansanäänestyksen järjestämistä alueen itsenäisyydestä, mutta Espanjan diktaattori, kenraali Franco ei piitannut maailmanjärjestön päätöksistä.

Länsi-Saharan vastarintaliike Polisario aloitti vuonna 1973 aseellisen taistelun siirtomaavaltaa vastaan. Vuoteen 1975 mennessä vapautusrintaman hallussa oli jo suurin osa aavikkoisesta maasta. Vain rannikon kaupungit pysyivät espanjalaisten valvonnassa.

Espanja lupasi lopulta suostua YK:n valvonnassa järjestettävään kansanäänestykseen maan itsenäisyydestä. Siirtomaassa laadittiin valmiit äänestysluettelot, jotka toimitettiin YK:lle.

Pohjoinen naapuri Marokko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan kansanäänestystä, vaan miehitti maan. Polisarion joukot ja kymmenet tuhannet Länsi-Saharan asukkaat pakenivat aavikolle, Algerian rajan taakse pystytetyille pakolaisleireille.

Espanja veti joukkonsa maasta, ja Francon päätöksellä Espanjan Sahara jaettiinkin Marokon ja Mauritanian kesken.

Marokko on vuodesta 1975 lähtien itsepintaisesti pitänyt kiinni miehitetyistä alueista. Polisarion hyökkäysten painostamana Mauritania vetäytyi Länsi-Saharasta vuonna 1979, jolloin Marokko miehitti koko maan. Marokon miehitysjoukot rakensivat suojakseen 2 700 kilometriä pitkän, koko matkaltaan miinoitetun hiekka- ja piikkilankamuurin, jota vartioi 150 000 sotilasta.

Polisario jatkoi aseellista taistelua itsemääräämisoikeuden puolesta vuoteen 1991 asti, jolloin YK lupasi uudemman kerran kansanäänestyksen maan itsenäisyydestä. Länsi-Saharaan lähetettiin YK:n sotilastarkkailijoita ja muuta henkilökuntaa valvomaan aselepoa ja valmistelemaan kansanäänestystä. Yhä jatkuva täysin tulokseton operaatio tunnetaan nimellä Minurso, ”YK:n operaatio Länsi-Saharan kansanäänestyksen järjestämisen puolesta”.

Länsi-Sahara on jämähtänyt vuosikymmeniä kestäneeseen pattitilanteeseen, ja etenkin pakolaisleireillä ihmisten kärsivällisyys on koetuksella. Pakolaishallituksen pääministeri Abdelkader Taleb Omar totesi viikonloppuna, että edessä on vain kaksi vaihtoehtoa: kansanäänestys tai sodan uudelleenaloittaminen.

Aikaa pelannut Marokko ei enää suostu kansanäänestykseen, jossa vaihtoehtona olisi Länsi-Saharan itsenäisyys. Ranskan ja Yhdysvaltojen tukema kuningas Mohammed VI puhuu mieluummin itsehallinnosta Marokon alaisuudessa, ja tätä linjaa ovat myötäilleet myös alati vaihtuvat YK:n erikoislähettiläät.

Länsisaharalaiset eli sahrawit elävät tänä päivänä toisen luokan kansalaisina Marokon asuttamilla miehitetyillä alueilla tai ankeilla pakolaisleireillä Algerian lounaiskolkan hiekka-aavikolla. Tindoufin pakolaisleirien asukkaista suurin osa ei ole koskaan käynyt kotimaassaan.

Miehitetyllä alueella poliittisesti aktiiviset länsisaharalaiset ovat joutuneet Marokon viranomaisten kidutuksen ja muiden julmien ihmisoikeusloukkausten kohteiksi.

Samaan aikaan Länsi-Saharan luonnonvaroja viedään maasta kansainvälisten oikeusperiaatteiden vastaisesti. Bou Craan kaivoksilta louhittua fosfaattia kuljetetaan maailman pisintä liukuhihnaa pitkin Laayounen satamaan ja myydään maailman lannoitemarkkinoille marokkolaisena fosfaattina. EU on puolestaan solminut Marokon kanssa kalastussopimuksen, jonka nojalla eurooppalaiset troolarit saavat kalastaa Länsi-Saharan aluevesillä.

Länsi-Saharassa etsitään parhaillaan myös öljyä sekä mantereelta että merenpohjasta. Suomalainen Wärtsilä taas on ollut mukana tukemassa Länsi-Saharan miehitystä toimittamalla Dakhlan kaupunkiin 16 megawatin dieselvoimalan.

Kokapensaan puolesta kapitalismia vastaan

2010-05-21T12:15:00.007+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 21.5.2010

Suomeen tänään perjantaina kaksipäiväiselle työvierailulle saapuva Bolivian presidentti Evo Morales on tavallista mielenkiintoisempi valtiovieras. Latinalaisen Amerikan vasemmistojohtajiin lukeutuva Morales tapaa vierailun aikana presidentti Halosen ja keskustelee yritysjohtajien kanssa suomalaisen teknologiaosaamisen hyödyntämisestä Bolivian öljy- ja maakaasuteollisuudessa.

Virallista ohjelmaa kiinnostavampaa on kuitenkin Evo Moralesin muu ohjelma. Lauantaina hän pitää Helsingin yliopistolla esitelmän ilmastonmuutoksesta ja Bolivian hallituksen aloitteista ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tänään iltapäivällä hän pelaa Helsingin Talissa jalkapalloa yhdessä suomalaisten poliitikkojen, ay-aktiivien, kansalaisjärjestöjen edustajien ja latinalaisamerikkalaisten maahanmuuttajien kanssa.

Epävirallisen ohjelman teemat liittyvät tiiviisti Moralesin poliittiseen kampanjointiin. Viime kuussa Morales isännöi Bolivian Cochabambassa pidettyä ympäristöliikkeiden ja kehitysmaiden kansanliikkeiden suurta ilmastokokousta, ”Maailman kansojen konferenssia ilmastonmuutoksesta ja Äiti Maan oikeuksista”.

Kööpenhaminan ilmastokokouksen tuloksettomuuteen pettyneet etelän kansanliikkeiden edustajat hyväksyivät Cochabambassa julkilausuman, jonka mukaan ilmastonmuutoksen syynä on teollisuusmaiden kapitalistinen kulutuskulttuuri, joka kohtelee maapalloa vain raaka-aineiden lähteenä.

Kokouksessa muotoiltiin yleismaailmallinen Äiti Maan oikeuksien julistus, ehdotettiin kansainvälisen ilmasto-oikeudenmukaisuustuomioistuimen perustamista ja vaadittiin teollisuusmaita maksamaan kehitysmaille korvauksia ilmastonmuutoksen aiheuttamista tuhoista.

Jalkapallo taas liittyy läheisesti Evo Moralesin julkisuuspolitiikkaan ja Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan kolmen vuoden takaisen päätökseen kieltää kansainvälisten jalkapallo-ottelujen pelaaminen yli 2 500 metrin korkeudessa.

Päätöksen taustalla oli brasilialaisjoukkue Flamengon tekemä valitus bolivialaisen Real Potosín kotikentällä 4 000 metrin korkeudella pelatun Etelä-Amerikan mestarien liigan ottelun jälkeen. Fifan mukaan ohuessa vuoristoilmassa pelaaminen voi olla vierasjoukkueiden pelaajien terveydelle vaarallista.

Fifan ratkaisu estäisi Boliviaa pelaamasta maaottelunsa
3 600 metrin korkeudessa sijaitsevalla stadionilla maan pääkaupungissa La Pazissa. Myös muut Andien maat Ecuador ja Kolumbia joutuisivat pelaamaan kansainväliset pelinsä muualla kuin pääkaupungissa.

Futishullussa Etelä-Amerikassa Morales otti kaiken hyödyn irti Fifan päätöksestä. 50-vuotias jalkapalloileva presidentti lensi seurueensa ja tiedotusvälineiden edustajien kanssa helikopterilla ylös Andien rinteille ja pelasi näytösottelun lumisella kentällä 6 000 korkeudella merenpinnasta.

Mediatempauksen jälkeen Fifa on joutunut lykkäämään korkean paikan pelikiellon täytäntöönpanoa.

Boliviassa Evo Morales on ennen muuta köyhän kansanosan ja alkuperäisväestön puolestapuhuja. Hän kuuluu itse aimara-intiaaneihin ja on maan ensimmäinen alkuperäiskansojen parista valittu presidentti. Bolivian kymmenestä miljoonasta asukkaasta enemmistö on intiaaneja, mutta poliittinen valta on perinteisesti ollut valkoisella väestöllä. Maa on tulotasoltaan Etelä-Amerikan köyhin.

Morales tulee itse vaatimattomista oloista Oruron departementista Andien vuoristossa. Hän asui lapsena perheensä kanssa kymmenen neliön kokoisessa olkikattoisessa savimajassa, auttoi perunanviljelyssä ja paimensi laamoja. Rahoittaakseen koulunkäyntinsä hän työskenteli muurarina, leipurina ja trumpetinsoittajana.

Vuonna 1980, kun Morales oli parikymppinen, perhe joutui muuttamaan kotiseudultaan El Niño -sääilmiön aiheuttaman kuivuuden vuoksi. Uusi koti löytyi Chaparen provinssista Cochabamban lähistöltä kokapensaan, appelsiinien ja banaanien viljelymailta.

Morales organisoi paikallisten kokapensaan viljelijöiden välisiä jalkapallo-otteluita ja päätyi lopulta kokaviljelijöiden ammattiliiton karismaattiseksi johtajaksi.

Kamppailu kokaviljelijöiden oikeuksien puolesta teki Moralesista maankuulun. Vielä presidenttinäkin hän on kiivaasti vastustanut Yhdysvaltojen lähinnä omien kaupallisten intressiensä vuoksi käymää ”huumeidenvastaista sotaa” ja yrittänyt selittää, että kokalehti on aivan eri asia kuin siitä jalostettu kokaiini.

Andien intiaanien perinteessä kokapensas on pyhä kasvi. Pensaan lehtien pureskelu piristää ja poistaa näläntunnetta.

Bolivian hallitus on tukenut kokalehdistä valmistetun pussiteen ja kokauutetta sisältävän Coca Colla -limun markkinointia. Evo Moralesilla on presidentinlinnassa työhuoneensa seinällä kokalehdistä tehty muotokuva vallankumoustaistelija Che Guevarasta.

Evo Morales valittiin presidentiksi vuonna 2005 Liike kohti sosialismia -puolueen ehdokkaana. Puolueen tavoitteena on kommunitaarinen sosialismi, joka kunnioittaa alkuperäiskansojen perinteitä ja ympäristöä.

Vaaleja edelsivät laajat protestit vedenjakelun yksityistämistä vastaan. Cochabambassa veden hinta kallistui rajusti sen jälkeen kun yhdysvaltalaisyhtiö Bechtel otti vesihuollon hoitaakseen.

Morales lupasi kansallistaa maan öljy- ja kaasuvarat, turvata kokaviljelyn tulevaisuuden ja kutsua koolle uutta perustuslakia säätävän kokouksen.

Moralesin presidenttikauden aluksi Bolivia liittyi Venezuelan ja Kuuban perustamaan yhteistyöjärjestöön, Amerikan kansojen bolivarilaiseen allianssiin Albaan. Terveyspalveluja on kohennettu etenkin maaseudulla, ja minimipalkkaa nostettiin 50 prosentilla. Intiaanikielten opetusta lisättiin kouluissa, ja lukutaitokampanjan avulla käytännössä koko kansa oppi lukemaan.

Kelvottomia pommeja

2010-05-08T10:42:00.006+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 7.5.2010

New Yorkissa ei ole viime päivinä puhuttu juuri muusta kuin Times Squaren epäonnistuneesta autopommi-iskusta viime viikonloppuna. Broadwayn suosittu teatterikortteli suljettiin vapunpäivän iltana yleisöltä sen jälkeen kun kadun varteen pysäköidyssä maasturissa poksahti ilotulituspommeja. Poliisi kertoi seuraavana päivänä, että autopommi oli amatöörimäinen viritelmä herätyskelloja, bensakanistereita ja lannoitesäkkejä, eivätkä lannoitteet olisi todennäköisesti edes räjähtäneet.

Mutta tämäkään ei vähentänyt mediakohua. Maanantai-iltana pakistanilaissyntyinen Yhdysvaltojen kansalainen Faisal Shahzad pidätettiin Dubaihin lähdössä olevasta lentokoneesta epäiltynä terrori-iskun ja joukkomurhan yrityksestä, ja sen jälkeen tiedotusvälineet ovat lyhyessä ajassa selvittäneet 30-vuotiaan finanssimeklarin taustasta lähes kaiken. Tv-ryhmät majoittuivat Shahzadin Connecticutissa sijaitsevan asunnon eteen lähettämään suoria uutislähetyksiä.

Vielä pidätyksen jälkeen presidentti Barack Obama on kehottanut kansalaisia pysymään valppaina ja oikeusministeri Eric Holder on luvannut, että Yhdysvaltojen viranomaiset eivät tule lepäämään ennen kuin kaikki terrori-iskun yritykseen osallistuneet on tuotu oikeuteen.

Parhaillaan tutkitaan Faisal Shahzadin mahdollisia yhteyksiä Pakistanin Taleban-liikkeeseen, jonka kerrottiin ottaneen pommiyrityksen vastuulleen.

Yhdysvaltojen taistelulennokkien iskuissa Waziristanissa Pakistanissa on reilun vuoden aikana kuollut ainakin tuhat ihmistä, suurin osa heistä siviilejä.

Kohun keskellä Britannian yleisradio BBC haastatteli Times Squaren välkkyviä neonvalomainoksia ihastelleita turisteja. Monien mielestä media reagoi pommiyritykseen liioitellusti ja lietsoi ihmisiin turhaa pelkoa.

Viranomaisten toimintaa kriittisesti seuraava yhdysvaltalainen uutissivusto Prison Planet puolestaan julkaisi Times Squaren evakuoinnin aikana kuvatun silminnäkijävideon, josta kävi ilmi, että alueelta evakuoitiin vain osa ihmisistä. West Side Storyn musikaaliesitykseen meneviä ei jostain syystä käännytetty paikalta. Läheinen McDonald’sin hampurilaisravintola tyhjennettiin asiakkaista, mutta työntekijät jäivät edelleen kassan taakse töihin.

Videon kuvaajan mielestä evakuointi vaikutti lähinnä pommiharjoitukselta eikä todelliselta hätätilanteelta.

Prison Planet -sivusto kiinnitti huomiota myös paikallisen tv-kanavan haastatteluun, jossa floridalaisen Leen piirikunnan sheriffi kertoi olleensa pommiyrityksen sattuessa Times Squarella New Yorkin poliisin pommiryhmän järjestämässä pommiharjoituksessa.

Sivusto muistutti, että terrori-iskuja on aiemminkin tehty juuri erilaisten terrorisminvastaisten harjoitusten aikana. Syyskuun 11. päivänä 2001 Yhdysvalloissa oli meneillään kaapattuja matkustajakoneita koskenut suurharjoitus. Lontoon metrossa kesällä 2005 tehtyjen pommi-iskujen aikaan käynnissä oli puolestaan tuhannen ihmisen kriisinhallintaharjoitus, jossa kuviteltiin, että pommi-iskuja tehtäisiin juuri samoilla metroasemilla ja samaan kellonaikaan kuin todellisuudessa tapahtui.

New Yorkissa vappupäivän pommiyritys tuli joka tapauksessa poliisiviranomaisille mieluisaan aikaan. Pormestari Michael Bloomberg ilmoitti tiistaina Manhattanille hankittavista uusista supermoderneista valvontalaitteista. Wall Streetin alueella jo käytössä oleva valvontajärjestelmä on aiemmin herättänyt kaupungin asukkaissa vastustusta.

Epäonnistuneesta pommiräjäytyksestä nousi edellisen kerran vastaavanlainen kohu, kun nigerialainen Umar Abdulmutallab yritti saada alushousuihinsa ommellun pentriittipommivirityksen syttymään viime jouluna Amsterdamista Detrotiin matkalla olleessa matkustajakoneessa.

Pentriitti on sotilaskäytössä oleva voimakas räjähde, mutta Abdulmutallabilta puuttui sytytin, jonka iskuvoima olisi saanut aineen räjähtämään. Jemenissä oleskellut nuorukainen onnistui lopulta vain sytyttämään vaatteensa tuleen.

Kalsaripommin seurauksena Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Italian lentokentille hankittiin kuitenkin pikaisesti uudet kokovartaloskannerit, jotka tunnistavat myös vaatteiden alle piilotetut esineet.

Obaman hallinto tiivisti sotilasyhteistyötä Jemenin korruptoituneen presidentin Ali Abdullah Salehin kanssa.

Yhdysvalloissa kansalaisoikeuksia kaventava terrorisminvastainen laki, Patriot Act, sai kongressin päätöksellä vuoden verran jatkoaikaa ilman sen kummempaa keskustelua.

Juuri minkäänlaista keskustelua ei ole käyty myöskään BBC:n aiemmin keväällä tekemästä dokumenttiohjelmasta, jossa kansainväliset räjähdeasiantuntijat yrittivät selvittää, miten suurta vahinkoa Umar Abdulmutallabin hallussa ollut pentriittimäärä olisi pahimmassa tapauksessa voinut aiheuttaa, jos aine olisi räjäytetty oikeaoppisesti.

Käytöstä poistetussa Boeing 747 -koneessa tehdyssä simulaatiossa koneen matkustamon alumiininen ulkokuori jousti hieman räjähdyksen voimasta mutta säilyi täysin ehjänä.

Räjähdyskokeen tekijöiden mukaan pommi-iskun tekijä ja tämän vierustoveri olisivat kuolleet iskussa, mutta pentriittimäärä ei olisi mitenkään riittänyt aiheuttamaan vaurioita matkustajakoneen ulkorakenteeseen.

”Olen aivan vakuuttunut siitä, että lentohenkilökunta olisi kyennyt jatkamaan lentoa ja kone olisi voinut laskeutua ilman ongelmia”, arveli yhdysvaltalainen lento-onnettomuustutkija J. F. Joseph.

Räjähdyssimulaatiota kuvaava video on edelleen nähtävissä BBC:n verkkosivuilla.

Umar Abdulmutallab odottaa puolestaan yhä oikeudenkäyntiä vankilassa Michiganissa. Hän on kiistänyt syytteet, joiden mukaan hän olisi yrittänyt surmata kaikki koneen 289 matkustajaa.

Yksityistämistä vastaan

2010-04-23T18:45:00.007+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 23.4.2010

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla eteläafrikkalaisen äärioikeistojohtajan Eugene Terreblanchen väkivaltaisesta surmasta ja siitä, miten Afrikkalaisen kansalliskongressin ANC:n nuorisoliiton johtaja Julius Malema heitti lisää löylyä laulamalla puhetilaisuuksissaan vapautustaistelun aikaista taistelulaulua, jossa kehotetaan tappamaan rotusorron aikana vallassa olleita buureja.

Etelä-Afrikan politiikan populistiset ääripäät ovat pysyneet kestoaiheina maan mediassa.

Kotonaan maatilallaan kuoliaaksi hakatun Eugene Terreblanchen murhaoikeudenkäyntiä on seurattu tarkkaan, etenkin sen jälkeen kun murhasta syytettynä olevan miehen asianajaja kertoi paikalliselle Sunday Times -lehdelle, että uusnatsijohtaja oli yrittänyt harrastaa seksiä 28- ja 15-vuotiaiden syytettyjen kanssa.

Oikeudenkäyntiasiakirjojen mukaan Terreblanche oli pääsiäislauantaina käynyt kahden mustan palkollisensa kanssa ostamassa isot määrät siideriä ja vodkaa ja juottanut miehet humalaan ennen kuin ilta oli päättynyt väkivaltaan. 69-vuotiaalla Terreblanchella oli poliisin mukaan spermaa alushousuissaan ja kehollaan.

Mail & Guardian -lehti haastatteli äärioikeistolaisen buurien vastarintaliikkeen AWB:n entistä jäsentä, jonka mukaan Terreblanche oli aina ollut kiinnostunut teini-ikäisistä pojista.

Miljoonien eurojen korruptiosta epäilty ANC:n nuorisojohtaja Julius Malema on puolestaan saanut esiintyä viime päivät suorapuheisena vallankumousjohtajana ja marttyyrina, kun valtapuolue on asettanut kurinpitolautakunnan arvioimaan hänen julkisuudessa esittämiään näkemyksiä.

29-vuotias Malema on vastoin puolueen suositusta jatkanut tuomioistuimen kieltämän taistelulaulun laulamista nuorisoliiton tilaisuuksissa.

Zimbabwen-matkallaan Malema kehui estottomasti presidentti Robert Mugaben kansallistamisohjelmaa ja haukkui maan yhteishallituksessa istuvan Demokraattisen muutoksen liikkeen (MDC) johtajat länsimaiden kätyreiksi.

Kesken nuorisoliiton lehdistötilaisuuden Malema ajoi Britannian yleisradion BBC:n kirjeenvaihtajan ulos huoneesta kutsuen tätä äpäräksi ja kirotuksi agentiksi.

Pahin rike saattoi kuitenkin olla se, että Malema totesi presidentti Jacob Zuman sekaantuvan liikaa nuorisoliiton asioihin. Vaalikampanjan aikana juuri nuorisoliitto oli Zuman tärkeimpiä tukijoita.

Murhaoikeudenkäynnit, seksiskandaalit ja räväkät poliittiset puheet saavat helposti julkisuutta mediassa miltei kaikkialla maailmassa, mutta sensaatiouutiset myös hämärtävät, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu.

Amnesty Internationalin vieraana Suomessa viime kuussa käväissyt eteläafrikkalaisaktivisti Trevor Ngwane esitteli hiukan syvällisemmän Etelä-Afrikan tilannetta 20 vuotta Nelson Mandelan vankilasta vapautumisen jälkeen.

”Mandela lupasi asuntoja kaikille, koulutusta kaikille, terveyspalveluja ja töitä kaikille. Meillä oli yhteinen unelma, jonka puolesta olimme taistelleet. Sillä jos kaikki saisivat koulutusta, se tarkoitti sitä, että myös minun lapseni pääsisivät kouluun”, Ngwane selitti Helsingin yliopistolla järjestetyssä tilaisuudessa.

Mutta toisin on käynyt. ”Nyt ajatuksena näyttää olevan, että minun on taisteltava oikeudesta asuntoon ennen kuin joku muu saa sen.”

Etelä-Afrikka siirtyi enemmistövaltaan vuonna 1994, jolloin ANC voitti maan ensimmäiset vapaat vaalit selvällä ääntenenemmistöllä. Uusi valtapuolue sai valkoiselta rotusortohallitukselta perinnöksi täydellisesti kahtia jakautuneen yhteiskunnan ja ylivelkaantuneen talouden.

Tässä tilanteessa ANC omaksui uusliberaalin talouspolitiikan, joka perustui valtionyhtiöiden ja julkisten palvelujen yksityistämiseen. Sähkönjakelu yksityistettiin, vedenjakelu yksityistettiin, terveyspalveluja on yksityistetty.

”Etelä-Afrikka on nyt koko maailman epätasa-arvoisin yhteiskunta, ja se johtuu nimenomaan ANC:n oikeistolaisesta politiikasta”, Trevor Ngwane arveli.

Yksityistämisen myötä sähkön ja veden hinta moninkertaistui lyhyessä ajassa, sillä seurauksella että mustien asuinalueilla suurin osa kotitalouksista ei ole kyennyt maksamaan laskuja. Johannesburgin liepeillä sijaitsevassa Sowetossa Ngwane on ollut organisoimassa kansanliikettä yksityistämistä vastaan.

”Kun sähköt katkaistaan maksamattomien laskujen takia, kytkemme sähkön takaisin. Sähköasentajat ovat samassa liemessä kuin kaikki muutkin eivätkä itsekään pysty maksamaan sähkölaskujaan.”

Vedenjakelun yksityistämisen jälkeen asuntoihin on asennettu vedenkulutusmittarit, jotka toimivat etukäteen ostettavilla arvokorteilla. Useimmilla kotitalouksilla ei kuitenkaan ole varaa vesikortteihin, joten monilla alueilla asukkaat ovat yksinkertaisesti hajottaneet vesimittarit ja käyttäneet vettä taas ilmaiseksi. Suoraa toimintaa on perusteltu sillä, että Etelä-Afrikan perustuslain mukaan puhdas vesi on jokaisen perusoikeus.

ANC on vastannut kansanliikkeiden toimintaan lähettämällä paikallisia iskujoukkojaan lietsomaan väkivaltaa mustien asuinalueille. Sowetossa Trevor Ngwane oli pitkään ANC:n edustajana paikallisvaltuustossa, mutta hänet erotettiin ryhmästä kampanjoituaan yksityistämistä vastaan.

Kesäkuussa Etelä-Afrikassa käynnistyvät jalkapallon MM-kisat, eivätkä kaikki ole asiasta suinkaan innoissaan. Ngwanen mukaan asukasryhmät protestoivat kisoja vastaan päivittäin eri puolilla maata.

”Kisojen kustannukset ovat seitsenkertaistuneet aiemmista arvioista. Hökkelialueiden asukkaita on häädetty kodeistaan stadionien ja liikenneväylien tieltä pois. Kouluja on jäänyt rakentamatta, kun kaikki sementti käytettiin stadioneihin. MM-kisat ovat kuvaava esimerkki siitä, miten ANC on laittanut asiat väärään tärkeysjärjestykseen.”

Kärjistyneitä rotusuhteita

2010-04-08T22:37:00.004+03:00

KU-VIIKKOLEHTI 9.4.2010

Valkoisten buurien asuttamassa Ventersdorpin pikkukaupungissa Etelä-Afrikassa ei välttämättä heti huomaa, että rotuerottelu lakkautettiin maassa 16 vuotta sitten. Vanhoillista eurooppalaista kylätaajamaa muistuttavassa kaupungissa asuu pelkästään valkoisia. Kaupungin laitamilta löytyy värillisten oma asuinalue, ja kauempana kuivalla ruohoarolla kaupungin ulkopuolella on etupäässä peltihökkeleistä koostuva mustien asuma-alue.

Tänään perjantaina Ventersdorp on kansainvälisen huomion kohteena, kun pääsiäisenä surmattu äärioikeistojohtaja Eugene Terreblanche haudataan maatilallaan kaupungin lähistöllä.

Buuriviljelijöiden aseellisen vastarintaliikkeen AWB:n johtaja hakattiin lauantaina nuijalla kuoliaaksi kotonaan maatilallaan tämän kieltäydyttyä maksamasta palkkoja kahdelle työntekijälleen. 28- ja 15-vuotiaita palkollisia syytetään murhasta, ryöstöstä ja vainajan häpäisystä. Terreblanche löydettiin surmattuna housut nilkoissaan.

Etelä-Afrikassa Terreblanche muistetaan lähinnä mahtipontisena rasistisena pellenä, joka järjesti paraateja natsiunivormuihin pukeutuneille kannattajilleen ja vastusti kiivaasti siirtymistä rotuerottelusta enemmistövaltaan. Vuonna 1994 AWB teki useita pommi-iskuja, muun muassa Johannesburgin lentokentälle, ja yritti asein valloittaa Bophuthatwsanan bantustanin.

Terreblanche tuomittiin kahdesti vankilaan, ensin bensa-aseman mustan työntekijän pahoinpitelystä, ja toisella kerralla tapon yrityksestä. Jälkimmäisen tuomion Terreblanche sai hakattuaan maatilallaan mustan työntekijän niin pahasti, että tämä sai elinikäisen aivovaurion.

Terreblanchen surma olisi hyvin voinut jäädä omaan arvoonsa rikostapauksena, jossa takavuosien uusnatsijohtaja sai ainakin useimpien eteläafrikkalaisten mielestä sen minkä ansaitsi.

Heti pääsiäispäivänä äärioikeistojärjestö AWB:n pääsihteeri Andre Visagie uhkasi kuitenkin kostaa johtajansa surman. Pääsihteeri syytti Afrikkalaisen kansalliskongressin ANC:n nuorisoliiton johtajaa Julius Malemaa osallisuudesta murhaan ja kehotti ulkomaita olemaan lähettämättä joukkueitaan Etelä-Afrikassa kesäkuussa alkaviin jalkapallon MM-kisoihin.

Valtapuolue ANC:n nuorisojohtaja Julius Malema liittyy asiaan sillä tavalla, että hän keksi viime kuussa ruveta laulamaan puhetilaisuuksissaan Etelä-Afrikan vapautustaistelun aikaisia taistelulauluja, joiden sanotuksissa kehotetaan tappamaan buureja. Buurit ovat afrikaansia puhuvia Etelä-Afrikan valkoisia, jotka hallitsivat maata rotuerottelun aikana.

Kalliita autojaan ja rannekellojaan mielellään esittelevä 29-vuotias nuorisoliiton johtaja joutui maaliskuun alussa korruptiosyytösten kohteeksi sen jälkeen kun useat hänen omistamansa yhtiön rakennuttamat sillat romahtivat Limpopon maakunnassa ja tiet huuhtoutuivat sateen mukana pois. Julius Maleman uskotaan tienanneen valtion rakennusurakoista ainakin 13 miljoonaa euroa.

Köyhän yksinhuoltajaäidin poika Malema väitti korruptiosyytteiden olevan valkoisten hallitseman median salaliitto häntä vastaan. Malema sanoi, että hänen naapurustossaan Johannesburgin vauraassa Sandtonissa valkoiset nuoret ajelevat kalliita urheiluautoja, mutta kun musta nuorukainen vaurastuu, sitä pidetään heti merkkinä korruptiosta.

Vanhojen taistelulaulujen laulaminen oli poliittisesti ovela provokaatio, jonka avulla keskustelu ANC:n nuorisojohtajan omasta korruptiosta vaihtui muihin aiheisiin.

Buurien äärioikeistopuoluetta Vapausrintamaa lähellä oleva järjestö AfriForum nosti oikeuskanteen laulusta, jossa laulettiin buurien ampumisesta. AfriForum julkaisi samalla listan 1 600 valkoisesta maanviljelijästä, jotka oli surmattu Etelä-Afrikassa viimeisen 16 vuoden aikana.

Maaliskuun lopulla johannesburgilainen tuomioistuin päätti kieltää perustuslain vastaisena ANC:n zulunkielisen taistelulaulun Ayesaba Amagwala, suomeksi ”Raukat pelkäävät”.

ANC vastasi tuomioistuimen päätökseen tyrmistyneenä. Puolueen mielestä laulu oli olennainen osa maan historiaa ja perinnettä. ANC:n pääsihteeri Gwede Mantashe totesi, että taistelulaulua ei kuulunut ymmärtää sananmukaisesti. ”Kun laulussa puhutaan buurien ampumisesta, sillä ei tarkoiteta yksittäisten ihmisten tappamista, vaan koko rotusortojärjestelmän tuhoamista.”

Tuomioistuimen kiellosta piittaamatta Julius Malema jatkoi laulun laulamista nuorisoliiton tilaisuudessa Mthathan kaupungissa viime viikolla. Malema selitti kuulijoilleen, että laulun tarkoituksena oli osoittaa kunnioitusta Etelä-Afrikan vapautustaistelun johtajille.

Äärioikeistojohtaja Eugene Terreblanchen surman jälkeen ANC on joutunut perumaan viikon takaisia kommenttejaan. Alkuviikosta puolue ilmoitti, että buurien äärijärjestöjen väitteet, joiden mukaan Julius Malema olisi jollain lailla osallinen surmaan, olivat vailla perusteita, sillä poliisitutkimusten mukaan kyse oli palkkakiistasta eikä asialla ollut myöskään mitään tekemistä jalkapallon MM-kisojen turvallisuuden kanssa.

Keskiviikkona presidentti Jacob Zuman virka-asunnossa pidetyn ANC:n viikkokokouksen jälkeen puolue kuitenkin kehotti jäseniään olemaan laulamatta vapautuslauluja, joiden sanojen ”voidaan tulkita myötävaikuttavan yhteiskunnan rotusuhteiden kärjistymiseen”.

Puuttumatta muuten Terreblanchen surman taustoihin ANC kummeksui sitä, että alaikäinen 15-vuotias nuorukainen oli ollut töissä Terreblanchen maatilalla.

Puolue ihmetteli myös sitä, miksei media ollut juuri uutisoinut viimeaikaisista tapauksista, joissa valkoinen viljelijä oli ampunut mustan metsästäjän ja toinen buuriviljelijä oli pahoinpidellyt seitsemää työntekijäänsä nuijalla.

Pommi-iskuja ja maanjäristyksiä

2010-03-26T21:05:00.003+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 26.3.2010

Olin alkuviikosta kehitysyhteistyöjärjestö Planin järjestämällä journalistikurssilla luennoimassa median välittämästä kuvasta kehitysmaista. Luentoa varten valmistelin pienen tapaustutkimuksen Helsingin Sanomien paperilehden kehitysmaajutuista parin viikon takaa.

Olen tehnyt opetustarkoituksiin vastaavanlaisen tutkimuksen muutaman kerran aiemminkin, joten itseäni tulokset eivät juuri yllättäneet. Planin kehitysmaajournalismin kurssille osallistuneet 15 naistoimittajaa tv:stä, sanomalehdistä ja aikakauslehdistä olivat tutkimustuloksista kuitenkin tyrmistyneitä.

Kolme päivää kattaneen tutkimusjakson aikana Helsingin Sanomissa julkaistiin yhteensä 49 toimituksellista juttua, joissa mainittiin jokin kehitysmaaksi luokiteltu maa, kehitysmaista koostuva maanosa, kehitysmaassa sijaitseva alue tai paikkakunta tai kehitysmaan kansalainen tai väestöryhmä.

Ulkomaiden tapahtumista kertovat varsinaiset uutisjutut julkaistaan yleensä tietysti ulkomaansivuilla, mutta kaikista kehitysmaamainintoja sisältäneistä jutuista suurin osa (60 %) löytyi kuitenkin lehden muista osioista: urheilusivuilta, kotimaansivuilta, taloussivuilta tai lehden loppuosan teemasivuilta.

Helsingin Sanomissa oli tutkimusviikolla keskimäärin 16 kehitysmaajuttua päivässä, joista seitsemän ulkomaansivuilla.

Tähän ei laskettu mukaan säätietoja, valuuttakursseja, urheilutuloksia tai tv-ohjelmatietoja, joissa kehitysmaamainintoja on myös yllättävän paljon.

Ulkomaansivuilla julkaistiin tutkimusjakson aikana yhteensä 39 juttua, joista 20, eli hieman yli puolet, kertoi tapahtumista kehitysmaassa tai sisälsi viittauksia kehitysmaihin.

Ulkomaansivujen kehitysmaauutiset olivat miltei poikkeuksetta kielteisiä ja kertoivat väkivaltaisuuksista tai luonnonmullistuksista. Uutisissa korostuivat Irakin vaalien aikana tehdyt pommi-iskut, nigerialaisessa kylässä tehdyt satojen ihmisten julmat joukkomurhat sekä maanjäristykset Haitissa, Chilessä ja Turkissa.

Ulkomaansivujen 20 kehitysmaajutusta kymmenen kertoi sodasta, aseellisesta hyökkäyksestä, pommi-iskuista, verilöylystä, terrorismista, uskonnollisesta radikalismista, merirosvoista tai kansainvälisestä sodan uhasta. Kolmasosa jutuista käsitteli maanjäristyksiä, sairauksia tai köyhyyttä. Kahdessa jutussa oli kyse sisäpoliittisista levottomuuksista, mielenosoituksista tai vakoilusta.

Kolmen päivän uutisteksteissä 4 000 ihmistä kuoli tai tapettiin väkivaltaisuuksissa, ainakin sata viidakkoveitsillä ja 38 kranaatti-iskuissa tai tienvarsipommeista. 600 ihmistä kuoli maanjäristyksessä tai tsunamissa. 104 ihmistä pidätettiin tai tuomittiin vankilaan. Noin puoli miljoonaa ihmistä oli menettänyt kotinsa, ja viiden miljoonan kerrottiin olevan hiv-positiivisia.

Helsingin Sanomien ulkomaansivuilta ei löytynyt yhtään selvästi myönteiseksi tulkittavissa olevaa kehitysmaajuttua.

Koko lehdessä useimmin mainittu kehitysmaa oli Kiina, joka mainittiin 32 kertaa. Kiina on säännöllisesti esillä taloussivuilla ja urheilusivuilla ja mainitaan usein jutuissa, joiden pääaihe ei varsinaisesti liity Kiinaan.

Useimmissa jutuissa esiintynyt kehitysmaa tai kehitysmaihin viittaava maantieteellinen alue oli Afrikka. Yli miljardin asukkaan maanosasta ja sieltä kotoisin olevista eri maiden kansalaisista puhutaan usein kuin kyseessä olisi yksittäinen maa tai kansakunta.

Tutkimusjakson kehitysmaajutuissa useimmin mainittu henkilö oli Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama, johon viitattiin neljässä Lähi-idän tilannetta käsitelleessä jutussa yhteensä 22 kertaa. Toiseksi eniten mainintoja sai kansanedustaja Veltto Virtanen, joka päätyi mukaan aineistoon laulettuaan perussuomalaisten laivaristeilyllä Hottentottilaulua.

Useimmin mainittu kehitysmaan kansalainen oli työtön mongolialaismies Purevsuren. Mongolian pääkaupunkiin Ulaanbaatariin muuttanut entinen paimentolainen esiintyi laajassa kuvareportaasissa, joka kertoi maaltamuuttajien köyhyydestä kaupungin slummeissa.

Muita ainakin kahdesti nimeltä mainittuja kehitysmaiden kansalaisia olivat Irakin pääministeri Nuri al-Maliki, Arabian niemimaan Al-Qaidan johtaja Abu Basir al-Wuhayshi sekä joulupäivän Detroitin-lennon epäonnistuneen pommi-iskuyrityksen myötä tunnetuksi tullut nigerialainen ”kalsaripommimies” Umar Farouk Abdulmutallab.

Yhteensä 32 kehitysmaan kansalaista mainittiin nimeltä, näistä kaksi oli naisia.

Kehitysmaiden asukkaat eivät juuri päässeet puhumaan kehitysmaita käsittelevissä jutuissa. Eniten suoria sitaatteja oli helsinkiläiseltä poliisilta, joka opetusministeriön ja Suomen somaliliiton järjestämässä seminaarissa paheksui khat-pensaan lehtien salakuljetusta Suomeen. Kehitysmaiden kansalaisista eniten ääneen pääsi uutistoimisto AP:n haastattelema 35-vuotias haitilaismies, jonka mielestä Yhdysvaltojen joukkojen pitäisi jäädä maanjäristyksen runtelemaan Haitiin.

Kehitysmaajutuissa toimijat ovat usein länsimaiden hallituksia, kansainvälisten järjestöjen edustajia, länsimaisia yrityksiä tai tutkijoita. Kehitysmaita edustivat tällä kertaa lähinnä aseelliset ryhmät, Al-Qaida, Hamas, Hizbollah ja Afganistanin Hezb-i-Islami ja Taleban.

Al-Qaidan verkkojulkaisuksi väitettyä lehteä esiteltiin näyttävästi puolen sivun jutussa, jossa lähteenä oli Washingtonissa toimivan Lähi-idän median tutkimusinstituutin Memrin edustaja. Jutusta ei käynyt ilmi, että kyseessä on entisten Israelin upseerien pyörittämä propagandajärjestö, joka lähettelee länsimaiden poliitikoille ja tiedotusvälineille valikoituja käännöksiä arabimaiden mediasta. Pyrkimyksenä on antaa arabimaista mahdollisimman uhkaava kuva.

Aseita Etiopiaan Live Aidin avulla

2010-03-12T08:46:00.009+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 12.3.2010

Brittimediassa on viime päivinä kohuttu neljännesvuosisadan takaisista avustustoimituksista Etiopiaan. 80-luvun puolivälin nälänhätä nousi jälleen uutisaiheeksi, kun Britannian yleisradio BBC julkaisi viime viikolla radiodokumentin, jonka mukaan osa Etiopian ruoka-apuun tarkoitetuista varoista käytettiin todellisuudessa asehankintoihin.

BBC:n Afrikan asioista vastaavan uutispäällikön toimittamassa ohjelmassa käsiteltiin ainoastaan sitä osaa avustusvaroista, joka oli tarkoitettu viljan ostamiseen Etiopian hallitusta vastaan taistelleiden sissien hallitsemille alueille. Ohjelmassa haastateltujen entisten sissijohtajien mukaan vain pieni osa näistä varoista päätyi lopulta avustustyöhön.

Brittiläiset avustusjärjestöt ja rockkonsertteja Etiopian hyväksi aikoinaan järjestänyt Bob Geldof kiistävät väitteet ja syyttävät BBC:tä nyt häpeällisestä raportoinnista ja tulevien avustuskeräysten vaikeuttamisesta.

Länsimaisen laatujournalismin lippulaivana pidetty BBC on joutunut avustusjärjestöjen vastahyökkäyksessä puolustuskannalle.

60-luvulla ja sitä ennen syntyneet muistavat hyvin tv-kuvat Etiopian nälänhädästä 80-luvun puolivälissä. BBC:n tuottama ensimmäinen uutisreportaasi Koremin nälkäleiriltä sai tv-katsojat kaikkialla maailmassa herkistymään. Avustusjärjestöjen mukaan Etiopiassa seitsemän miljoonaa ihmistä näki nälkää ja tuhannet olivat jo kuolleet.

BBC esitti kahdeksan minuuttia pitkän uutisfilmin lokakuun lopulla 1984. Jo kuukautta myöhemmin joukko poptähtiä Britanniasta ja Irlannista julkaisi joulumarkkinoille hyväntekeväisyyskappaleen Do They Know It’s Christmas?

The Boomtown Rats -yhtyeen laulajan Bob Geldofin ideoima ja sanoittama kappale nousi viikossa Britannian kaikkien aikojen myydyimmäksi singleksi ja keräsi 15 miljoonan dollarin hyväntekeväisyystuoton Etiopian nälkäänäkevien auttamiseksi.

Bob Geldofin ja brittipoppareiden Band Aidiä seurasi Michael Jacksonin ja muiden yhdysvaltalaislaulajien We Are the World, jonka julkaisusta tuli viikonloppuna kuluneeksi tarkalleen 25 vuotta.

Kesällä 1985 Etiopian hyväksi järjestettiin sitten Live Aid
-konsertti samanaikaisesti Lontoon Wembleyllä ja Philadelphian JFK-stadionilla. Puolitoista miljardia ihmistä näki konsertit tv:stä, ja tuottoa saatiin yli 80 miljoonaa dollaria.

Rockkonserttien innoittamana avustusjärjestöt ja hallitukset kokosivat moninkertaisen summan Etiopian avustustyöhön.

BBC:n kohua herättänyt tuore radiodokumentti perustui vuoden kestäneeseen tutkimustyöhön. Aikoinaan itsekin Etiopian nälänhädästä paikan päältä raportoinut Martin Plaut haastatteli entisiä diplomaatteja, avustustyöntekijöitä ja Tigren kansan vapautusrintaman (TPLF) entistä sotakomentajaa ja muita sissijohtajia.

Etiopia oli 80-luvun puolivälissä sotaa käyvä maa, jota hallitsi Mengistu Haile Mariamin johtama sotilasjuntta. Elettiin kylmä sodan aikaa, ja Neuvostoliitto tuki massiivisesti Mengistun hallintoa ja puolen miljoonan sotilaan armeijaa.

Nälänhätä ei johtunut pelkästään kuivuudesta, vaan siitä, että Mengistun hallitus käytti kuivuutta aseena sisällissodassa maan pohjoisosissa. Muualla Etiopiassa oli riittävästi viljaa koko maan väestön ruokkimiseen, mutta ruokakuljetuksia ei sallittu pohjoisen kuivuudesta kärsiville alueille.

Seurauksena oli nälänhätä ja ulkomainen ruoka-apu, josta huomattava osa käytettiin armeijan sotilaiden ylläpitämiseen. Arvioiden mukaan vain noin neljäsosa Etiopian hätäavusta tavoitti kaikkein pahimmassa ruoka-avun tarpeessa olleet.

BBC:n ohjelmassa keskityttiin vain siihen osaan avusta, joka kanavoitiin sissiliike TPLF:n oman avustusjärjestön kautta sissien hallitsemille alueille. Ulkomaisilla avustusjärjestöillä ei ollut pääsyä sota-alueille, joten paikallisille kauppiaille maksettiin rahaa viljan hankkimiseen Tigren avustusyhdistykselle Restille, jonka tehtävänä oli toimittaa hätäapu perille.

Viljakauppiaina ja Restin avustustyöntekijöinä esiintyneet ihmiset olivat kuitenkin sissiliikkeen korkeimpia päälliköitä, jotka johtivat länsimaisia avustusjärjestöjä tietoisesti harhaan.

TPLF:n perustaja ja entinen sotakomentaja Aregawi Berhe kertoo ohjelmassa järjestön johtajan Meles Zenawin määräyksestä, jonka mukaan ulkomailta saaduista avustusrahoista 95 prosenttia tuli luovuttaa sissiarmeijalle ja sen ydinryhmälle, albanialaismielistä kommunismia kannattaneelle Tigren marxilais-leniniläiselle liitolle (MLLT). Vain viisi prosenttia rahoista ohjattiin hätäapuun.

Nyttemmin Hollannissa politiikantutkijana työskentelevän Berhen mukaan avustusrahoista osa käytettiin aseiden hankkimiseen Lähi-idän maista.

Myös Yhdysvaltojen entinen asiainhoitaja Etiopiassa kertoo tienneensä, että TPLF ja Eritrean sissiliike EPLF ostivat avustusrahoilla aseita ja polttoainetta. Tämä ei haitannut Yhdysvaltoja, joka oli luvannut taistella Neuvostoliiton tukemia hallituksia vastaan kaikkialla maailmassa.

Entinen sissijohtaja Meles Zenawi on tänä päivänä Etiopian pääministeri ja kieltää väitteet aseostoista. Zenawi on ollut Etiopian johdossa vuodesta 1991, jolloin Neuvostoliiton tuen päättymisen jälkeen TPLF syrjäytti Mengistun hallituksen vallasta.

Vallanvaihdoksen jälkeen TPLF vaihtoi nimensä Etiopian kansan vallankumoukselliseksi demokraattiseksi rintamaksi (EPRDF) ja luopui kaikista viittauksista marxilaisuuteen.

Pelkästään vuonna 1985 Tigren avustusyhdistys sai länsimaiden lähinnä kirkollisilta avustusjärjestöiltä tukea sadan miljoonan dollarin edestä. Bob Geldofin Band Aid
-säätiö käytti Tigren maakunnan avustuksiin vuosina 1985–91 yhteensä 11 miljoonaa dollaria, vajaa kymmenen prosenttia koko Band Aidin tuotosta.

Intiaanien olympialaiset

2010-02-25T19:49:00.005+02:00

KU-VIIKKOLEHTI 26.2.2010

Vancouverin talvikisojen alla pidettiin kovasti ääntä siitä, että kyseessä olisivat ensimmäiset olympialaiset, joiden järjestelyissä myös alkuperäiskansat ovat mukana. Talvikisojen avajaisissa nähtiinkin hurjia intiaanitansseja, kisapaviljongissa on kaupattu paikallisten yrittäjien biisoniburgereita, ja onhan kisojen logona jäämeren rannikon inuittien kivipaasista koottu ihmishahmoinen maamerkki, inukshuk.

Todellisuudessa Kanadan alkuperäiskansojen rooli kisajärjestelyissä on ollut vaatimaton. Kun Vancouver vuonna 2003 nimettiin talvikisojen isännäksi, neljän paikallisen intiaanikansan edustajat houkuteltiin kymmenien miljoonien dollareiden maakaupoilla mukaan kisojen järjestelykomiteaan yhdessä Kanadan ja Brittiläisen Kolumbian provinssin hallitusten, Vancouverin kaupungin, Whistlerin kunnan sekä maan olympiakomitean edustajien kanssa.

Whistlerin hiihtokeskukseen ruvettiin rakentamaan
squamish-intiaanien kulttuurikeskusta, jonka hinnaksi tuli 28 miljoonaa dollaria.

Vancouverin kaupungin aluetta aiemmin asuttaneille musqueam-intiaaneille taas maksettiin 20 miljoonan dollarin korvaukset siitä hyvästä, että nämä luopuivat suurta golfkenttää ja uutta kasinoa koskeneista vaatimuksistaan.

Vancouverin kisojen järjestelykomitean johtokuntaan valittiin lopulta 13 liike-elämän edustajaa, kuusi paikallisen olympiakomitean jäsentä sekä alkuperäiskansojen edusmiehenä kaupunkilaistunut squamish-päällikkö, asianajaja Gibby Jacob.

Vancouverin kisojen järjestelykomiteassa mukana olevat intiaaniheimot kuuluvat jo ennestään Kanadan vauraimpiin alkuperäisasukkaisiin. Squamisheja, musqueameja, tsleil-waututheja ja lilwatteja on yhteensä noin 5 000, kun koko Brittiläisen Kolumbian provinssissa elää noin 200 000 alkuperäisasukasta, heistä 60 000 Vancouverissa.

Koko Kanadassa alkuperäisväestöön eli intiaaneihin ja inuitteihin lukeutuu 1,2 miljoonaa ihmistä, vajaa neljä prosenttia maan 33 miljoonasta asukkaasta.

Olympialaisia tukeneet paikalliset intiaaniheimot eivät suinkaan edusta alueen alkuperäisasukkaiden enemmistön mielipiteitä, arvioi vancouverilainen taiteilija ja aktivisti Gord Hill, joka itse kuuluu Tyynen valtameren rannikon kwakiutl-intiaaneihin.

”Olympialaiset ovat todellinen uhka ympäristölle ja alkuperäisasukkaille, sekä reservaateissa että kaupungin getoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluja on leikattu, jotta provinssin oikeistohallitus voisi syytää miljardeja dollareita rakennusfirmoille ja muille olympialaisista hyötyville yhtiöille.”

Tilastot kertovat Kanadan alkuperäisasukkaiden ahdingosta. Työttömyysaste on yli kaksinkertainen valtaväestöön verrattuna. Intiaanimiehet kuolevat keskimäärin seitsemän vuotta nuorempina kuin valtaväestöön kuuluvan miehet. Itsemurhien määrä on kaksinkertainen, 10–24-vuotiaiden keskuudessa peräti viisinkertainen.

Kaksi kolmasosaa reservaattien lapsista jää ilman koulun päästötodistusta.

Kanadan vankiloiden asukkaista joka viides kuuluu alkuperäisväestöön.

Intiaanireservaateissa elinolot ovat surkeita. Reservaateissa ei yleensä ole päällystettyjä teitä. Kraanavesi on usein juomakelvotonta. Valtion rakentamissa taloissa on homevaurioita.

Kanadan alkuperäisväestöstä yli puolet asuu tänä päivänä kaupungeissa. Monet ovat lähteneet tai heidät on ajettu kodeistaan kaivosten, öljyntuotannon tai metsänhakkuiden tieltä.

Olympialaisten rakennushankkeet ovat aiheuttaneet korvaamattomia tuhoja intiaanien perinteisille metsästysmaille. Kisoja varten on rakennettu uusia valtateitä ja hiihtokeskuksia. Vuonna 2006 tienrakennukseen tarvittavaa soraa louhittiin Fraserjoen pohjasta, sillä seurauksella että yli kaksi miljoonaa joessa kutevaa kyttyrälohta kuoli.

Poliisi on vastannut kovin ottein alkuperäisasukkaiden kampanjointiin hiihtokeskusten laajennuksia ja vuoristometsien avohakkuita vastaan. Kymmeniä
secwepemc-intiaaneihin kuuluvia nuoria ja vanhuksia on pidätetty.

Secwepemcien delegaatio matkusti myös Kansainvälisen olympiakomitean päämajaan Sveitsin Lausanneen jättämään virallisen valituksen kisarakentamisen aiheuttamista ympäristötuhoista ja intiaanikansoihin kohdistetuista ihmisoikeusloukkauksista.

Olympialaisten aikana protestit ovat jatkuneet Vancouverin keskustassa. Viime viikolla tuhannet ihmiset osoittivat mieltä naisiin kohdistunutta väkivaltaa vastaan. Yli 500 naista on viime vuosina murhattu Vancouverissa ja Brittiläistä Kolumbiaa halkovan valtatien varrella, useimmat heistä seksikauppaan turvautuneita intiaaninaisia.

Vancouverin keskustaan pystytettiin myös asunnottomien telttakylä, jossa parisataa kaupungin koditonta on viettänyt kisayönsä. Keskustan slummikorttelien naisjärjestöjen organisoima ”Olympialaisten telttakylä” sijaitsee Vancouverin jäähallin parkkipaikkana käytetyllä tyhjällä tontilla vain parin korttelin päässä jääkiekon ratkaisupelien näyttämöltä.

Eläkkeellä oleva dene-intiaani Peter Deranger kertoi elämäntarinansa telttakylän lehdessä julkaistussa haastattelussa. Mies syntyi pohjoisessa Saskatchewanissa, mutta joutui lapsena muuttamaan uraanikaivosten tieltä pois Albertan provinssin Fort McMurrayyn. ”Metsästimme isäni kanssa piisameja, majavia, sorsia ja hanhia, mutta nyt niitä ei enää ole.”

60-luvun lopulla erämaametsät hakattiin, kun alueella ruvettiin louhimaan öljyhiekkaa valtavissa avolouhoksissa.

”En voi palata enää kotiseudulleni, koska siellä minut pidätettäisiin luvattomasta oleskelusta kielletyllä alueella. Jos haluaisin asua kunnollisessa talossa, minun olisi pitänyt ryhtyä palkkaorjaksi yhtiölle, joka tuhoaa omaa maatani.”