torstai 20. marraskuuta 2008

Afrikan oma poika

KU-VIIKKOLEHTI 21.11.2008

Suomessa 90-luvun alussa asunut ruandalainen kaverini lähetti sähköpostia. ”En voi vieläkään uskoa, että tämän planeetan mahtavin henkilö voi olla neekeri. Tämän jälkeen kaikki on mahdollista”, hän kirjoitti pari päivää Yhdysvaltojen presidentinvaalin jälkeen.

Viikkoa myöhemmin istuin hotellin terassilla Dar es Salaamissa ja kuuntelin, kuinka parikymppinen William analysoi Barack Obaman vaalivoittoa kuin olisi selostanut Manchester Unitedin jalkapallomatsia. Tansaniassa mikään muu urheilu ei ole niin suosittua kuin Englannin liigan jalkapallo.

Kesken kaiken puhe vaihtuikin sitten Lewis Hamiltonin yllättävään ohitukseen Brasilian GP:n viimeisessä mutkassa, minkä ansiosta nuoresta tummaihoisesta brittiläisestä formulakuskista tuli maailmanmestari. ”Tiesitkö, että Lewis Hamilton seurustelee Pussycat Dolls -yhtyeen laulajan Nicole Scherzingerin kanssa? Tänä päivänä kaikki on mahdollista.”

Naapurimaassa Keniassa, Barack Obaman biologisen isän synnyinmaassa, Yhdysvaltojen presidentinvaalista otettiin kaikki ilo irti. Obaman kuvat komeilivat pikkubussien kyljissä, t-paitoja myytiin ja Obama-tarroja liimattiin autojen takatuulilasiin.

Vaalivoiton jälkeen Keniaan julistettiin yleinen vapaapäivä. Mombasan pormestari lupasi nimetä yhden kaupungin pääkaduista Obaman mukaan. Barack Obaman isän syrjäiseen kotikylään alettiin vetää sähkölinjoja.

Talouslehti The East African julkaisi aukeaman kirjoituksen takavuosien kuuluisista luo-heimon poliitikoista ja antoi ymmärtää, että Barack Obaman puheenlahjat olivat geneettistä perua. Obaman isä oli luo, ja Keniassa luot ovat tunnettuja kaunopuheisuudestaan ja kyvystään agitoida massoja.

On tietysti ymmärrettävää, että kenialaiset ovat ylpeitä, kun maailman mahtavimman maan presidentiksi valittiin mies, jolla on osittain kenialaiset sukujuuret, kirjoittaa Afrikan yhtenäisyyttä ajavan Globaalin panafrikkalaisen liikkeen pääsihteeri Tajudeen Abdul-Raheem Pambazuka-nettisivustolla.

Mutta vielä tärkeämpää hänen mielestään on Obaman vaalivoiton osoittama esimerkki, että kuka tahansa voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä.

Abdul-Raheemin mukaan Obaman vaalivoitto on myös voitto kaikille yksinhuoltajaäideille ja laajennetulle perhekäsitykselle. ”Tässä on äidinpuoleisten isovanhempien kasvattama mies, joka on saanut kotoaan niin paljon rakkautta, turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta, että hän on uskonut kykenevänsä päihittämään kaikkein parhaat maailmassa, jossa rotu ja yhteiskuntaluokka ovat asettaneet rajoituksia hänen pyrkimyksilleen.”

Afrikan mantereen on silti turha odottaa liikaa Yhdysvaltojen uudelta presidentiltä.

”Meidän ei pidä odottaa häneltä ihmeitä”, kommentoi Senegalin presidentti Abdoulaye Wade. ”Amerikka ei tule hukuttamaan Afrikkaa rahaan, joka muuttaisi maanosamme. Niin ei tule tapahtumaan, eikä se olisi hyvä asia.”

Tansanialaisen päivälehden The Citizenin pääkirjoittaja muistutti lukijoilleen, että kenialaisesta isästään huolimatta Obama on ennen muuta yhdysvaltalainen ja että Yhdysvaltojen presidenttinä hänen tehtävänään on pyrkiä edistämään Yhdysvaltojen etuja.

”Afrikan haasteina ovat lukuisat vitsaukset, kuten aids, malaria ja aliravitsemus, mutta meillä on myös valtavasti voimavaroja, jotka kunnolla hyödynnettynä voivat lievittää ongelmien taakkaa. Parasta mitä afrikkalaiset voivat tehdä, on käydä enemmän kauppaa Yhdysvaltojen kanssa. Kunhan juhlahumu laantuu, todellinen työ on vierottaa Afrikka apuriippuvuudesta ja lisätä kauppaa ja investointeja.”

Malawilainen filosofi Steve Sharra on pohtinut Obaman suhdetta Afrikkaan vertailemalla hänen kahta kirjaansa.

Obaman esikoisteos, Dreams from My Father vuodelta 1995, on omaelämäkerta, jossa hän etsii juuriaan ja identiteettiään ja kertoo vierailustaan nuorena valtio-opin kandina 80-luvun lopulla isänsä kotikylässä Keniassa. Kolmasosa kirjasta on omistettu Afrikalle, jossa hän vietti yhteensä reilun kuukauden.

Obaman myöhempi kirja, Illinois’n osavaltion senaattorina kirjoitettu poliittinen ohjelmanjulistus The Audacity of Hope taas ei juuri mainitse Afrikkaa. Ja jos mainitseekin, niin lähinnä länsimaisten stereotypioiden muodossa maanosana, jota vaivaavat sodat, sairaudet ja köyhyys.

Vuonna 2006 Obama matkusti toista kertaa Afrikkaan, nyt yhdessä perheensä kanssa. Matkaohjelmasta voidaan päätellä jotain tulevan presidentin kiinnostuksen kohteista.

Senaattori Obama vieraili Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan entisessä sellissä Robben Islandin vankilasaarella ja tapasi aidslääkkeiden lisäämisen puolesta kampanjoivia aktivisteja. Hän kävi Darfurin pakolaisten leirillä Tšadissa ja vaati sotilasinterventiota Sudaniin. Keniassa hän osallistui Yhdysvaltojen suurlähetystön pommi-iskussa vuonna 1998 kuolleiden muistotapahtumaan, kävi Michelle-vaimonsa kanssa hiv-testissä ja kehotti Kenian hallitusta kitkemään korruptiota.

Obaman virallinen ulkopoliittinen toimintasuunnitelma on loppujen lopuksi karua luettavaa: Iranin vastaisia pakotteita on tiukennettava, sotilastukea Israelille on lisättävä, Natoa on vahvistettava ja terrorisminvastaista sotaa on jatkettava etenkin Afganistanissa.

Afrikan osalta ensimmäinen prioriteetti on lisätä joukkoja Darfurissa. Obama lupaa myös kaksinkertaistaa Afrikan maille myönnettävän kehitysavun määrän 50 miljardiin dollariin ja lisäksi yhtä paljon rahaa aidsinvastaisiin hankkeisiin eri puolilla maailmaa.

Obaman hallinto haluaa myös pystyttää Africomin nimellä tunnetun sotilastukikohdan johonkin Afrikan maahan, kaikkien maanosan maiden yksimielisestä vastustuksesta huolimatta.

torstai 6. marraskuuta 2008

Siitä mistä ei saa puhua

KU-VIIKKOLEHTI 7.11.2008

Yhdysvaltojen presidentinvaalin tulosta odotellessa sain luettua loppuun Hannu Yli-Karjanmaan viime kuussa ilmestyneen kirjan Valtiot ja terrorismi. Kyseessä on 450-sivuinen hurja tietopaketti valtioiden ja tiedustelupalveluiden kytkennöistä terroristijärjestöihin eri puolilla maailmaa.

Uskallanpa väittää, että Yli-Karjanmaan teos edustaa tässä aihepiirissä sellaista tutkivaa journalismia, jota Suomessa ei ole aiemmin nähty.

Hannu Yli-Karjanmaa on Helsingissä asuva vapaa kirjoittaja, syyskuun 11. päivän tapahtumia käsittelevän nettisivuston ylläpitäjä ja entinen Suomi-Tshetshenia-seuran aktiivi. Varsinaiselta ammatiltaan hän on artesaanipuuseppä, joka on suunnitellut muun muassa Nokian liikelahjoina käyttämät Haapa-Aspen-designastiastot ja valmistanut lampunjalustimia presidentin virka-asuntoon Mäntyniemeen.

Mediassa ja verkkolehtien keskustelupalstoilla Yli-Karjanmaa tunnetaan nettisivustostaan www.11syyskuu.org. Yhdessä muiden Suomen 11.9.-toimintaryhmän jäsenten kanssa Yli-Karjanmaa on jo vuosien ajan lyönyt päätään seinään yrittäessään saada valtamediassa läpi faktoja vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumista New Yorkissa ja Washingtonissa.

Helsingin Sanomat on puhunut hölmöjen salaliitosta. Ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja vertasi blogissaan iskujen virallisen version epäilyjä ufoteorioihin.

Yli-Karjanmaan teos on sujuvasti kirjoitettu, ja asiantuntemusta löytyy niin maailmanhistoriasta, räjähdetekniikasta kuin myös viime aikojen finanssikeinottelusta. Kirjassa on toistatuhatta lähdeviittausta, joissa listataan tutkimuksia, asiakirjoja ja valtamediassa julkaistuja kirjoituksia, jotka ovat yleensä luettavissa myös internetissä.

Italialaisen situationistin Gianfranco Sanguinettin ajatuksiin nojautuen Yli-Karjanmaan teesi näyttää olevan, että tiedustelupalveluilla on oma roolinsa lähes kaikissa terroristiliikkeissä maailmassa. Puhutaan synteettisestä terrorismista, pseudo-operaatioista tai väärän lipun alla toteutettavista false flag -operaatioista.

Jos terroristijärjestö on alkujaan autenttinen ryhmä, siihen solutetaan agentteja ja provokaattoreita, jotka raportoivat tiedustelupalveluille tai yllyttävät rivijäseniä järjettömiin operaatioihin. Usein erikoisjoukot toteuttavat varsinaiset iskut ja terroristiryhmien rivijäsenet vain luulevat olevansa niistä vastuussa.

Joissain tapauksissa mitään todellista terroristijärjestöä ei ole, vaan on kyse tiedustelupalvelun perustamista iskuryhmistä, jotka tekevät iskuja keksityn ääriryhmän nimissä. Tarkoituksena on aiheuttaa sopivassa määrin kaaosta, manipuloida mediaa ja kansalaisia, oikeuttaa vastatoimia ja pönkittää vallassa olevaa hallintoa.

Luettelen tässä vain muutamia esimerkkejä, joista Yli-Karjanmaa kertoo kirjassaan.

Jolon panttivankidraamasta Filippiineillä vuonna 2000 tunnetuksi tullut Abu Sayyaf -järjestö on ollut alusta pitäen läheisesti kytköksissä maan armeijan kanssa, samoin Indonesian Jemaah Islamiyah, jonka vastuulle pantiin Balin pommi-iskut vuonna 2002.

Algerian siviiliväestöä terrorisoiva äärijärjestö GIA taas synnytettiin salaisen palvelun toimesta heikentämään vuoden 1991 vaalit voittaneiden islamistien kannatusta. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot tekivät vastaavalla tavalla iskuja siirtomaan ranskalaisia vastaan.

Libyan järjestämiksi väitetyt pommi-iskut berliiniläisessä diskossa vuonna 1986 sekä Skotlannin Lockerbien yllä räjähtäneessä Pan Amin koneessa vuonna 1988 eivät todellisuudessa olleet syytettyjen libyalaismiesten tekemiä, mikä on osoitettu myös oikeudenkäynneissä vuosia myöhemmin.

Moskovan ja Volgodonskin kerrostaloräjäytyksissä syyskuussa 1999 kuoli yli 200 ihmistä, ja Venäjä sai tekosyyn hyökätä uudestaan Tšetšeniaan. Turvallisuuspalvelu FSB esti kunnollisen poliisitutkinnan tekemisen iskuista.

Italiassa CIA:n perustamat fasistien ja vapaamuurarien iskujoukot tekivät useita satoja terrori-iskuja vuosien 1969 ja 1980 välillä. Sotilasliitto Naton Operaatio Gladion tarkoituksena oli pitää huoli siitä, etteivät kommunistit pääse valtaan Naton jäsenmaassa. Myös Punaiset prikaatit solutettiin, ja pääministeri Aldo Moron kidnappaus ja murha vuonna 1978 vaikuttaa todisteiden valossa lähinnä vallankaappaukselta.

Pohjois-Irlannissa Britannian erikoisjoukot soluttautuivat sekä Irlannin tasavaltalaisarmeijaan IRA:han että protestanttien terroristijärjestöjen johtopaikoille. Pommi-iskuja provosoitiin tai niiden annettiin tarkoituksella tapahtua.

Yli-Karjanmaan kirja huipentuu loppua kohden, kun päästään käsittelemään Yhdysvalloissa tehtyjä pommi-iskuja World Trade Centerissä vuonna 1993 ja Oklahoma Cityssä vuonna 1995.

Aivan kuten New Yorkin WTC-torneissa vuonna 2001, myös Oklahoma Cityn liittovaltion toimistorakennukseen asetettiin räjähteitä etukäteen. Rakennuksen edustalle pysäköidyssä kuorma-autossa räjähtänyt ammoniumnitraattipommi ei mitenkään olisi voinut katkaista rakennuksen sisäosien teräsbetonipilareita kuin veitsellä leikattuna. Rakennusvauriotutkijoita ei koskaan päästetty 60 metriä lähemmäksi talon raunioita.

Brittiläisen Sussexin yliopiston politiikantutkijan Nafeez Mosaddeq Ahmedin kokoamien tietojen pohjalta Yli-Karjanmaa selostaa myös Madridin junapommeja huhtikuussa 2003 ja Lontoon metron pommi-iskuja heinäkuussa 2005. Islamistiterroristien syyksi laitettujen iskujen jäljet viittaavat pikemminkin tiedustelupalvelujen suuntaan.

Lontoon iskuista ei ole tehty virallista tutkimusta. Pääministeri Tony Blair totesi mahdollisen tutkimuksen olevan voimavarojen haaskausta, joka haittaisi syyllisten kiinnisaamista.