Ugandan ja Ruandan kriisin syyt

KANSAN UUTISET 26.7.2019

Car Wash -ravintolassa Ruandan pääkaupungissa Kigalissa oli vaivautunut tunnelma, kun tv-ruuduissa näytettiin Ugandan ja Senegalin välistä Afrikan mestaruuskisojen jalkapallopeliä. Ruandan ja Ugandan välit ovat olleet monin tavoin läheiset, ja varmasti useampi ravintolan asiakkaista on varttunut, opiskellut tai työskennellyt Ugandassa. Silti kukaan ei halunnut osoittaa kannattavansa naapurimaan joukkuetta.

Ruanda ja Uganda ovat nimittäin lähes sotatilassa. Maiden välinen raja on suljettu tieliikenteeltä, ja ruandalaisia on kielletty matkustamasta pohjoiseen naapurimaahan. Juuri tämä autopesulan yhteyteen pystytetty grilliravintola tunnetaan myös paikallisen tiedustelupalvelun agenttien kantapaikkana.

Ruandan hallitus syyttää Ugandaa maassa asuvien ruandalaisten vainoamisesta ja aseellisen kapinallisliikkeen tukemisesta. Ugandan hallitus puolestaan väittää, että Ruanda on soluttanut vakoojia maan tiedustelupalvelun ja armeijan johtopaikoille.

Kriisin seurauksena Mombasan satamasta lähteneet ugandalaiset rekat eivät pääse ajamaan Ruandan kautta itäiseen Kongoon tai Burundiin. Ruandan maaseudulla on pulaa lääkkeistä. Keniasta Ugandan halki Ruandaan kaavailtu rautatiehanke on jäissä.

Kigali on epätodellisen siisti afrikkalainen pääkaupunki. Roskia ei näy missään. Mutta verkkaisesti kävelevät vakavailmeiset sotilaat partioivat siellä täällä katujen varsilla, aina neljän miehen letkassa.

Monien ruandalaisten mielestä sotilaiden partiointi pääkaupungin kaduilla on tarpeen, sillä terroristit ovat tehneet kranaatti-iskuja maan rajaseuduilla viimeksi huhtikuussa.

Ruandalaisia aseellisia oppositioliikkeitä on kahta laatua. Äärihutujen iskujoukot ovat terrorisoineet Kongon itäosien siviiliväestöä vuoden 1994 kansanmurhasta lähtien, siitäkin huolimatta, että Ruandan hallituksen joukot ovat käyneet vuosikymmenten saatossa useaan otteeseen naapurimaan puolella eliminoimassa entisiä kansanmurhaajia ja heidän perheenjäseniään.

Tuoreempi oppositioliike nimeltä Ruandan kansalliskongressi koostuu maan armeijan ja tiedustelupalvelun entisistä upseereista ja vapautustaistelun veteraaneista, jotka ovat lähteneet maanpakoon ajauduttuaan välirikkoon presidentti Paul Kagamen kanssa.

Kagamen hallinto näyttäisi pitävän suurimpana uhkanaan Ruandan kansalliskongressin johtajaa Kayumba Nyamwasaa. Etelä-Afrikkaan vuonna 2010 paennut Nyamwasa on säilynyt hengissä kahdesta ruandalaisagenttien tekemästä murhayrityksestä. Nyamwasan mukaan presidentti Kagame haluaa päästä hänestä eroon, koska hän tietää liikaa tämän salaisista operaatioista.

Ruandan tiedustelupalvelun agenttien uskotaan surmanneen useita maanpakoon lähteneitä entisiä vapautusliikkeen veteraaneja Etelä-Afrikassa, Keniassa, Ugandassa ja Britanniassa. Myös Belgiassa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa viranomaiset ovat varoittaneet maassa asuvia ruandalaisia toisinajattelijoita Ruandan tiedustelupalvelun vakoojista ja palkkamurhaajista.

Ennen maastapakoaan Nyamwasa oli vuosien ajan Paul Kagamen lähin toveri. Hän oli yhdessä Kagamen ja muiden Ugandassa varttuneiden ruandalaisten kanssa perustamassa Ruandan isänmaallista rintamaa, joka pysäytti kansanmurhan vuonna 1994. Hän toimi myöhemmin Ruandan armeijan komentajana ja tiedustelupalvelun johtajana. Hän on myös Kagamen pojan kummisetä.

Ruandalaisten lehtitietojen mukaan Nyamwasa on perustanut Ugandaan sotilasleirin, jossa ranskalaiset sotilaat ovat kouluttaneet uusia kapinallistaistelijoita.

Ruandan hallituksen kannattajien mielestä Ugandan presidentti Yoweri Museveni haluaa käyttää kapinallisliikettä hyväksi päästäkseen eroon Paul Kagamesta, jota hän pitää kilpailijanaan kamppailussa hegemoniasta Itä-Afrikassa ja Afrikan suurten järvien alueella.

Museveni, Kagame ja Nyamwasa taistelivat kaikki nuorina miehinä Ugandan kansallisessa vastarintaliikkeessä, joka toi Musevenin valtaan vuonna 1986. Musevenin ja Kagamen välit viilenivät viimeistään Kongon sodassa vuonna 2000, kun Ugandan joukot hävisivät ruandalaisille taistelun Kisanganin kaupungin hallinnasta.

Paluu rikospaikalle

KANSAN UUTISET 12.7.2019

Ruandan pääkaupungissa Kigalissa vietettiin viikko sitten 25 vuoden takaisen kansanmurhan päättymisen vuosipäivää. Katselin hotellihuoneen tv:stä kaupungin päästadionilla pidettyä vapautuksen päivän muistotilaisuutta.

Vuoden 1994 keväällä ja kesällä Ruandan kylissä ja kaupungeissa sotilaat, poliisit ja äärihutujen iskujoukkojen humalaiset miehet surmasivat sadan päivän aikana lähes miljoona ihmistä, joista suurin osa kuului maan tutsivähemmistöön.

Ihmisiä tapettiin kirkkoihin, koteihin ja kaduille viidakkoveitsillä, puunuijilla, kivääreillä ja kranaateilla. 70 prosenttia Ruandan tutseista surmattiin, kymmenesosa maan väestöstä.

Kansanmurha päättyi, kun Ruandan isänmaallisen rintaman RPF:n joukot ajoivat hallitusarmeijan sotilaat ja äärihutujen iskujoukot maasta.

Vapautuksen päivän juhlassa nähtiin sotilasparaati ja maan kansallisbaletin perinnetansseja. Armeijan bändi esitti lauluja, joiden sanomana oli, että nuorten tulee osallistua maan jälleenrakennukseen ja infrastruktuurihankkeisiin, sillä vain ruandalaiset itse voivat tehdä maastaan paremman paikan.

Presidentti Paul Kagame muisteli puheessaan vuoden 1994 tapahtumia. Huhtikuun alussa, hutuenemmistöön kuuluneiden ministereiden ja tutsisiviilien murhaamisen alkamisen jälkeen RPF:n joukot onnistuvat valtaamaan muistojuhlan stadionin ja suojelemaan tuhansia ihmisiä, jotka hakivat sieltä turvaa. Kagame oli itse tuolloin RPF:n komentaja.

”Vapautustaistelun tavoitteena oli palauttaa ruandalaisten oikeus ihmisarvoon ja kaikkien tasavertaisuuteen”, presidentti Kagame sanoi.

Ruandan kansallisstadion oli viime viikon torstaina ääriään myöten täynnä. Kolme kuukautta kestäneen suruajan päättymistä juhlivien ruandalaisten lisäksi paikalla oli valtionpäämiehiä muista Afrikan maista. Länsimaiden hallituksia edustivat kehitysministerit tai suurlähettiläät.

Olin itse Ruandassa kesäkuussa 1994 tekemässä radiodokumenttia Yleisradiolle. Vierailin RPF:n sissien kanssa joukkomurhapaikoilla ja tapasin kansanmurhasta henkiin jääneitä. Kävin naapurimaassa Tansaniassa pakolaisleirillä, jonne tappajat olivat paenneet. Juhannuksena olin tuolla samalla Kigalin stadionilla haastattelemassa vähälukuisia YK:n rauhanturvaajia, jotka eivät voineet tehdä paljoakaan kansanmurhan pysäyttämiseksi.

Kotiin palattuani perehdyin tarkemmin Ruandan historiaan ja kriisin taustoihin ja kirjoitin kirjan nimeltä Kuolema Ruandassa.

Uutismediassa ei tuolloin puhuttu kansanmurhasta, vaan hutujen ja tutsien välisestä heimosodasta. Tapahtumien todellinen laita valkeni ulkopuoliselle maailmalle vasta kuukausia tai vuosia myöhemmin.

Olin toisen kerran Ruandassa vuonna 2004, kymmenen vuotta kansanmurhan jälkeen, kun rauha oli palannut maahan ja sovintoa tehtiin kylien ja kaupunginosien gacaca-oikeudenkäynneissä.

Kigalissa rakennettiin pilvenpiirtäjiä ja uusia asuinalueita. Kansanmurhaan osallistuneet miehet vaaleanpunaisissa vanginpuvuissaan olivat mukana erilaisissa yhteisöhankkeissa, siivoamassa kaupunkia tai rakentamassa penkereitä maan viljaville kukkuloille.

Viime viikolla melkein kaikki tapaamani ruandalaiset halusivat kuulla, miten maa oli muuttunut minun silmissäni 15 vuodessa.

Ihmiset olivat ylpeitä pääkaupungin uudesta kongressikeskuksesta, ostoskeskuksista ja rakenteilla olevasta ilmaisesta langattomasta verkosta. Nuoret opiskelivat tietotekniikkaa tai taloushallintoa.

Ruanda kuuluu Afrikan vähiten korruptoituneisiin maihin ja on maailman kärkeä liiketoiminnan helppoudessa. Erään tilaston mukaan Ruanda on maailman kolmanneksi turvallisin maa kulkea yksin öiseen aikaan. Kigalin väitetään olevan myös yksi maailman siisteimmistä kaupungeista. Roskia ei todellakaan näy kaduilla. Kansanedustajista yli 60 prosenttia on naisia, enemmän kuin missään muussa maassa.

Joidenkin mielestä maasta on myös tullut poliisivaltio ja käytännössä vallassa on yksipuoluejärjestelmä, jossa media on vaiennettu eikä ihmisoikeuksia kunnioiteta. Osa entisistä vapautusliikkeen johtajista on paennut ulkomaille ja perustanut oppositioliikkeen maanpaossa.