Kurjuutta kehityksen vuoksi

KU-VIIKKOLEHTI 24.5.2013

Tulevana viikonloppuna Helsingissä järjestettävällä Maailma kylässä -festivaalilla voi tutustua indonesialaiseen indiepoppiin, kiinalaiseen kurkkulaulupunkkiin tai kenialaiseen Rasna Warahiin, yhteen Itä-Afrikan tämän hetken puhutuimmista kehityskriitikoista.

Festivaaliohjelman mukaan Warahin on määrä osallistua viikonlopun aikana moniin Kaisaniemen puiston ja Rautatientorin puhujalavoilla järjestettäviin keskusteluihin. Aiheina ovat ainakin kehitysavun haasteet, mustan Afrikan maiden poliittinen tilanne arabimaiden kansannousujen jälkeen sekä Kiinan rooli Afrikassa.

Intialaista sukujuurta oleva Rasna Warah on vapaa toimittaja, jonka viikoittaisia kolumneja kenialaisessa Daily Nation -lehdessä luetaan tänä päivänä verkon kautta ympäri maailmaa. Tuoreimmissa teksteissään hän on kritisoinut Kenian kansanedustajien palkankorotuksia ja hehkuttanut matkapuhelinten ja etenkin tekstiviesteillä toimivien rahansiirtopalvelujen myönteisiä vaikutuksia maan talouskasvuun.

Pari viikkoa sitten hän arveli, että Somalian pääkaupungista Mogadishusta voi lähiaikoina tulla suosittu turistikohde – mikäli rauhanomainen muutos maassa saa jatkua.

Rasna Warahin vuonna 2008 julkaisema kehityskriittinen antologia Missionaries, Mercenaries and Misfits, eli Lähetyssaarnaajia, palkkasotilaita ja muita väärässä paikassa olevia, on jo ehtinyt saada jonkinlaisen kulttimaineen kehitysavun ja koko kehitys-käsitteen arvostelijoiden keskuudessa.

Kyseessä on lähinnä Itä-Afrikan maista kotoisin olevien kirjoittajien kokoelma kriittisiä kuvauksia kehitysavusta ja sen lieveilmiöistä, kuten korruptiosta, käsitteen kaikissa muodoissa. Kirjoittajien mielestä kehitysapuhankkeista on hyvää tarkoittavista aikomuksista huolimatta usein enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ulkomainen raha tuhoaa oma-aloitteisuuden ja ajautuu yleensä vääriin paikkoihin.

Rasna Warah kertoo omassa kirjoituksessaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa sijaitsevassa Kiberan slummissa tekemästään haastattelusta. Warah oli töissä YK:n asumiseen ja kaupunkisuunnitteluun keskittyneen järjestön Habitatin konsulttina. Kiberan slummissa hänen tehtävänään oli selvittää, mitä muuan 58-vuotias rouva Mberita Katela söi aamiaiseksi, kuinka monen ihmisen kanssa hän jakoi kymmenen neliön kokoisen savihökkelinsä ja missä hän kävi ulostamassa.

Vastauksen viimeiseen kysymykseen olisi voinut arvata, sillä rouva Katelan hökkelin vieressä olevasta kuoppakäymälästä levisi hirvittävä löyhkä kaikkialle ympäristöön. Jatkokysymyksistä ilmeni, että Mberita Katelan, tämän tyttären ja kahden tyttärenlapsen lisäksi samaa kuoppakäymälää käytti satakunta ihmistä naapurista.

Haastattelun pohjalta kirjoitettu artikkeli päätyi YK-järjestö Habitatin lehteen, ja yhdysvaltalainen historiantutkija siteerasi artikkelia myöhemmin slummeista kertovassa kirjassaan. Kiberan slummissa asuva isoäiti Mberita Katela ei silti todennäköisesti itse tiedä, että hän esiintyy nimellään sekä kirjassa, lehdessä että internetissä. Eikä itse artikkeli varmasti millään tavalla kohentanut hänen elinolojaan.

Rasna Warah kertoo syventyneensä Kiberan kokemustensa jälkeen kehityskriitikkojen niin sanotun post-development-koulukunnan ajatuksiin, joiden mukaan koko kehityksen käsitteestä tulisi luopua.

Kehityksen edistämisen nimissä on vuosikymmenten saatossa luotu suuria instituutioita, YK-järjestöjä, kansainvälisiä kehitysrahoituslaitoksia, valtioiden kehitysyhteistyövirastoja ja ammattimaisia kansalaisjärjestöjä. Nämä kaikki työllistävät eri puolilla maailmaa satoja tuhansia ihmisiä, joista suuri osa lähinnä hallinnoi, luokittelee ja arvioi erilaisia teknisiä ja taloudellisia tilastotietoja, joiden pohjalta tehdään maksatuspäätöksiä köyhien maiden hallituksille tai yksittäisiin kehityshankkeisiin.

Rasna Warahin mielestä näistä byrokratioista on tullut vuosien varrella itsetarkoituksellisia ja niillä on vain hyvin vähän tekemistä köyhien maiden köyhimpien asukkaiden elämän kohentamisen kanssa.

Warah toteaa, että yli 40 vuotta jatkuneesta kehitysavusta huolimatta Afrikan maat ovat nyt köyhempiä kuin vuonna 1980. Eikä kehityksen kulku näytä kääntyvän, vaikka useissa maanosan maissa talous kasvaa nykyään yli viiden prosentin vuosivauhdilla. Talouskasvusta huolimatta köyhyydessä ja suurkaupunkien slummien kurjissa elinoloissa elävien määrä vain lisääntyy vuosi vuodelta.

Nairobissa slummeissa asuvien ihmisten määrä on kymmenkertaistunut sitten 1970-luvun. Itä-Afrikan moderneimmassa suurkaupungissa noin kaksi miljoonaa ihmistä, yli puolet kaupungin asukkaista, asuu Kiberassa tai muilla epävirallisilla asuinalueilla, yleensä pienissä pelti- tai savihökkeleissä ilman sähköä, juoksevaa vettä tai kunnollisia vessoja.

Sattumalta Nairobissa pitää päämajaansa myös YK:n asuinyhdyskuntajärjestö Habitat. Järjestön mukaan kaikkialla Afrikassa kaupunkiväestöstä yli puolet elää tänä päivänä slummeissa.

Slummien kasvu johtuu useasta eri tekijästä, muun muassa nopeasta kaupungistumisesta sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston 1980-luvulta lähtien määräämistä talouden rakennesopeutusohjelmista, jotka pakottivat hallitukset leikkaamaan rajusti julkisia peruspalveluja.

Uusien lainojen ehtona köyhät maat ovat myös avanneet markkinansa ulkomaisille maataloustuotteille, mikä puolestaan köyhdyttää maaseudun pienviljelijöitä ja houkuttelee ihmisiä muuttamaan paremman toimeentulon toivossa maalta kaupunkiin.

Rasna Warahin mielestä talouskasvun ja kehityksen nimissä on kurjistettu ihmisten elinoloja.

”Afrikan maiden suurkaupungit ovat täysin riippuvaisia slummien asukkaiden halvasta työvoimasta. Ellei slummeja olisi, useimmat Afrikan kaupungit pysähtyisivät”, Warah toteaa.

”Slummien asukkaat pyörittävät tehtaita, työskentelevät rakennustyömailla, siivoavat katuja ja kaikin puolin ylläpitävät talouskasvua. Mutta koska palkat ovat hyvin alhaiset ja työsuhteet usein tilapäisiä, työntekijöillä ja heidän perheillään ei ole varaa asua muualla kuin slummissa.”