Budjettitukea ja pähkinäkauppaa Tansaniassa

KU-VIIKKOLEHTI 25.10.2013

Minulla oli viikko sitten kunnia saada osallistua tilaisuuteen, jossa juhlistettiin Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön 40-vuotista historiaa Tansaniassa ja etenkin maan eteläisimmissä lääneissä Mtwarassa ja Lindissä, missä suomalaisia kehityshankkeita on toteutettu yhtäjaksoisesti vuodesta 1973.

Intian valtameren rannalla sijaitsevan Mtwaran ammattikoulun juhlasaliin oli kutsuttu entisten ja nykyisten suomalaishankkeiden vastuuhenkilöitä, ulkoministeriön virkamiehiä Helsingistä ja Saharan eteläpuolisen Afrikan suurlähetystöistä sekä satakunta paikallista kutsuvierasta, joukossa muun muassa ministeri ja maaherra.

Puheita pidettiin englanniksi ja swahiliksi, ja kehityshankkeiden konkareita kutsuttiin lavalle haastateltavaksi. Langaton mikrofoni pätki, mutta kehitysyhteistyössä Afrikan maissa on jo totuttu moisiin pieniin hankaluuksiin.

Jo ennen vuotta 1973 suomalaisia oli mukana Tansaniassa toteutetuissa yhteispohjoismaisissa hankkeissa, joissa rakennettiin oppikoulu Kibahan kylään maan pääkaupungin Dar es Salaamin liepeille sekä maatalousoppilaitos Mbeyaan lähellä Sambian vastaista rajaa. Kibahan koulun nimekkäin oppilas lienee Tansanian nykyinen presidentti Jakaya Kikwete.

Ensimmäinen täysin suomalaisin voimin käynnistetty projekti Tansaniassa oli Mtwaran ja Lindin vesihuoltohanke. Vuosina 1973–93 eteläisiin lääneihin rakennettiin yli 2 000 pumppukaivoa ja järjestettiin puhdasta vettä sadoille tuhansille ihmisille.

Kaivohanketta seurasi 17 vuotta jatkunut maaseudun kehittämishanke, joka tunnetaan paremmin projektin englanninkielisellä lyhenteellä RIPS (Rural Integrated Project Support). Samaan aikaan Mtwaran ja Lindin maaseudulle rakennettiin suomalaisin varoin ensimmäisiä päällystettyjä teitä.

Tätä nykyä Suomi rahoittaa Mtwarassa ja Lindissä pienviljelijöitä ja maataloustuotteiden jalostusta ja markkinointia tukevaa Limas-hanketta.

Suomalaisia järjestöhankkeita alueella ovat Liike ry:n koululiikuntaprojektit, journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin yhteisömediahanke sekä WaterFinns-yhdistyksen vesihanke, jossa on kunnostettu vanhoja kaivoja ja järjestetty sanitaatiokoulutusta kyläläisten perustamille vesikomiteoille.

Juhlaseminaarissa puhuttiin avoimesti ja hymyssä suin yhteistyön lukuisista haasteista ja epäonnistumisista. 40 vuotta jatkuneista kehityshankkeista huolimatta Mtwaran ja Lindin alueet ovat edelleen maan köyhää syrjäseutua. Kylissä ihmiset asuvat yhä savimajoissa vailla sähköä ja muita hyvinvointipalveluja.

Esimerkiksi uuden vesihankkeen tarpeellisuutta selittää se tosiasia, että vuonna 2000, vain seitsemän vuotta Suomen rahoittaman mittavan kaivohankkeen päättymisen jälkeen, ainoastaan kolmasosa kaivoista oli enää toiminnassa – osittain johtuen varaosien ja kunnossapidon puutteesta, osittain muista syistä.

Kaivoja rakennettaessa ei yleensä kysytty paikallisilta naisilta, mihin kaivot olisi parasta rakentaa. Keskelle kylää asennetut kaivot jäivät usein käyttämättä, sillä perinteiset vedenhakumatkat olivat naisille tärkeä osa päivittäistä rutiinia. Vedenhaun ajaksi naiset pääsivät muutamaksi tunniksi poistumaan kodeistaan ja vaihtamaan keskenään kuulumisia ja henkilökohtaisia huoliaan.

Jotain virheistä kuitenkin opittiin. Vammalan Konepajan suunnittelemia Nira AF-85 -pumppukaivoja ruvettiin valmistamaan Dar es Salaamiin perustetulla tehtaalla, ja tätä kaivomallia on myöhemmin käytetty menestyksekkäästi vesihankkeissa Keniassa ja Etiopiassa.

Maaseudun kokonaisvaltaiseen kehittämiseen tähdänneen RIPS-hankkeen myötä Mtwarasta ja Lindistä tehtiin niin sanottujen osallistavien menetelmien koealue.

Osallistavaa suunnittelua oli määrä käyttää hallinnon kaikilla tasoilla. Ensin tarkasteltiin kyläläisten kanssa tapauskohtaisesti kylien omia mahdollisuuksia ja voimavaroja, ja sen jälkeen ryhdyttiin kehittämään alueita ihmisten omien intressien mukaisesti.

Paikan päällä nämä pehmeät lähestymistavat saivat suurta kannatusta. Hankkeen puitteissa rahoitettiin lähes tuhatta pienhanketta. Kyliin rakennettiin kouluja, apteekkeja, kaivoja ja sadevesisäiliöitä. Cashewpähkinätuholaisten torjuntakeinoja kokeiltiin. Kyläläisille annettiin pienluottoja vuohien hankkimiseen.

”Kyläläiset ottivat itse vastuuta omasta kehityksestään ja kykenivät mobilisoimaan voimavaroja lähialueen elinolojen kohentamiseksi”, hankkeessa työskennellyt Elizabeth Ndedya kuvaili tuloksia.

”Tärkeintä ei ollut se, mitä tarkkaan ottaen tehtiin, vaan miten”, totesi RIPS-hankkeen johtajana 90-luvulla työskennellyt Tor Lundström.

Hankkeeseen käytettiin 17 vuoden aikana yhteensä noin 35 miljoonaa euroa, josta tosin kolmasosa meni konsulttiyhtiö Scanagrin työntekijöiden palkkoihin ja toinen mokoma erilaisten koulutustilaisuuksien menoihin ja hallintokuluihin.

Kun Suomen rahoitus päättyi vuonna 2005, tarkoituksena oli, että kunnat olisivat jatkaneet kylähankkeita. Todellisuudessa kylät jäivät taas pitkälti oman onnensa nojaan.

Tällä hetkellä Suomi tukee Tansaniaa laittamalla 11 miljoonaa euroa vuodessa suoraan valtion budjettiin, muutaman miljoonan kuntien kehittämiseen ja kaksi miljoonaa euroa maan metsähallinnolle.

Suurin yksittäinen kehityshanke on Mtwaran ja Lindin pienviljelijöiden pienimuotoista yritystoimintaa tukeva Limas-hanke. Hankkeen avulla syrjäalueiden ihmisiä autetaan saamaan tuotteensa markkinoille, oli kyse sitten kyyhkyherneistä, cashewpähkinöistä, kananmunista tai hunajasta.

Kaiken kaikkiaan Suomen tuki Tansanialle on tänä vuonna 27 miljoonaa euroa.

”Tansania on epäonnistunut siinä, että maassa on liian monta avunantajaa ja liian paljon hankkeita. Kun hanke päättyy, kaikki voimat käytetään uuden hankkeen etsimiseen”, tokaisi juhlaseminaarissa kutsuvieraana ollut antropologi Marja-Liisa Swantz.

On hyvinkin mahdollista, että tulevaisuudessa Tansanian avun tarve vähenee. Maan rannikolta, etenkin juuri Mtwaran edustalta, merenpohjan uumenista on nimittäin löytynyt lupaavia määriä maakaasua. Jo tällä hetkellä Mtwaran alueelta porattu maakaasu riittäisi tekemään maasta sähkön osalta omavaraisen.