Kansanmurha, joka jäi uutisoimatta

KU-VIIKKOLEHTI 11.4.2014

Huhtikuussa 1994 Ruandan hallituksen organisoimat iskujoukot surmasivat järjestelmällisesti satoja tuhansia maan tutsivähemmistön jäseniä. Presidentinkaartin sotilaiden tehtävänä oli puolestaan eliminoida äärihutuja vastustavat ministerit ja muut poliitikot sekä maan älymystön edustajat, papit, lääkärit, lakimiehet, toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit. Nämä olivat pääasiassa valtaväestöön kuuluvia hutuja.

Mediassa on vuosia myöhemmin syytetty YK:ta ja suurvaltoja siitä, etteivät nämä tehneet oikeastaan yhtään mitään kansanmurhan estämiseksi. Mutta kansainvälinen media vaikutti myös keskeisesti ulkopuolisen maailman piittaamattomuuteen.

Maailman lehdissä ja tv-uutisissa ei huhtikuussa 1994 kerrottu, mitä pienessä Keski-Afrikan maassa Ruandassa todella tapahtui.

Uutisoinnissa sotkettiin keskenään siviilien systemaattiset joukkomurhat ja maan pohjoisosissa käydyt taistelut hallituksen armeijan ja kapinallisen Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) sotilaiden välillä. Kansanmurhan sijasta uutisissa puhuttiin anarkiasta, silmittömästä väkivallasta ja Ruandan ikivanhoista heimoriidoista.

Kolmen kuukauden aikana äärihutujen iskujoukot surmasivat ja silpoivat viidakkoveitsillä miljoona ihmistä, mutta kameramiehet eivät olleet joukoittain tallentamassa väkivallantekoja.

Ruandan kansanmurhan ajalta on olemassa vain kolme kaukaa kuvattua, rakeista videopätkää, joissa iskujoukkojen jäsenet silpovat ihmisiä kuoliaaksi Ruandan pääkaupungissa Kigalissa.

Hiukan enemmän kuvia löytyy maaseudun kirkkojen edustalla surmattujen ihmisten pääkalloista ja luurangoista, joita päästiin kuvaamaan viikkoja tai kuukausia joukkomurhien jälkeen.

Olin itse toimittajana Ruandassa ja pakolaisleirillä naapurimaassa Tansaniassa kesäkuussa 1994, kaksi kuukautta kansanmurhan alkamisen jälkeen. Olin keräämässä aineistoa Ylen radiodokumenttia varten.

Biumban kaupungin reunamilla FPR:n sissien vapauttamalla alueella tapasin Ruandan opposition edustajia, jotka olivat selvinneet joukkomurhista hengissä: ministeri, puoluejohtajia, suurlähettiläs, ranskan kielen professori ja sairaalan ylijohtaja.

Kaikki olivat hutuja ja järkyttyneitä ulkomaisen median raportoinnin yksipuolisuudesta.

”Puhuminen Ruandan heimosodasta on kuin lukisi paksusta kirjasta vain yhden sivun”, totesi Bonaventure Ubalijoro, Ruandan entinen Ranskan ja Yhdysvaltojen suurlähettiläs.

”Kyseessä on poliittinen verilöyly. Ihmiset, jotka on tapettu – sekä tutsit että hutut – tapettiin heidän poliittisten mielipiteidensä takia, koska he vastustivat presidentti Habyarimanan puoluetta, joka oli aiemmin ainoa sallittu poliittinen puolue.”

Vuotta myöhemmin olin mukana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, joka arvioi ulkomaiden reaktioita Ruandan konfliktiin ja kansanmurhaan. Tutkimus oli avunantajamaiden järjestön OECD:n rahoittama. Minun tehtävänäni oli käydä läpi Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan suurimpien sanomalehtien uutisointia Ruandan kansanmurhan ajalta.

Kaivoin tällä viikolla esiin tuon vanhan tutkimusaineiston – joka on hämmentävää luettavaa.

Kansanmurha käynnistyi pian sen jälkeen kun Ruandan ja naapurimaan Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone ammuttiin alas Kigalin lähellä huhtikuun 6. päivän iltana 1994. Kahden Afrikan maan presidentin lentoturma oli uutinen länsimaiden valtalehtien etusivuja myöten.

Kun presidentinkaarti lähti tappamaan Ruandan hutuministereitä ja kuolemanpartiot aloittivat tutsien järjestelmällisen surmaamisen, länsimaiden laatulehtien raportointi keskittyi valkoihoisten ulkomaalaisten evakuoimiseen.

Tämän jälkeen Ruanda vajosi pariksi viikoksi lähes täydelliseen uutispimentoon, kunnes kymmeniä tuhansia ruumiita ajelehti Ruandan rajalla virtaavaa Kagerajokea pitkin Victoriajärveen. Toukokuuhun mennessä ainakin 300 000 ihmistä oli tapettu Ruandan kylissä ja kaupungeissa maailman tiedotusvälineiden siitä kertomatta.

Brittiläinen The Times -lehti kertoi 11.4.1994 pääkirjoituksessaan, että Ranska ja Belgia olivat lähettäneet Ruandaan joukkojaan evakuoimaan omia kansalaisiaan.

”Mutta ulkomaiset joukot eivät pysty häivyttämään Ruandan verikiihkoa. Tämä on ruandalaisten itsensä tehtävä, ennen kuin mielettömyyden vuoksi menehtyy lisää ihmishenkiä”, lontoolaislehti linjasi päivälleen 20 vuotta sitten.

New York Times puolestaan totesi 10.4.1994, että YK:n tulee toimittaa Ruandaan hätäapua ja pyrkiä rauhansovitteluun.

”Mutta jossain vaiheessa maailman voi olla syytä kysyä, että jos nämä toimet eivät auta, olisiko parempi siirtyä sivuun, mikäli kiistakumppanit eivät kykene pääsemään sopuun.”

Kesti pitkään ennen kuin asioiden todellinen laita valkeni median valtavirralle ja kotitoimitusten päälliköille – ja Suomessa vielä pidempään.

Suomen Kuvalehti kirjoitti vielä kesäkuun alussa, kuinka Ruandassa ja Burundissa tapetaan silmittömästi. ”Tosin hutut ja tutsit ovat tappaneet toisiaan satoja vuosia, mutta nyt kuolleiden määrä on noussut yli uutiskynnyksen. Nyt näyttää siltä, että kumpikin osapuoli aikoo tuhota toisensa viimeiseen mieheen. Heimot ovat käyneet sotaa koko ajan, mutta sellaista tappamista kuin nyt ei ole esiintynyt aikaisemmin.”

Ruanda ei ollut kansanmurhan aikana suinkaan mikään maailman ykkösuutinen. Koko huhtikuun aikana maassa oli enimmillään vain 15 ulkomaalaista toimittajaa.

Äärihutut saivat jatkaa tutsien surmaamista vailla sen suurempaa huolta maailman median huomiosta.

Kevään ja kesän 1994 suurimpia uutisaiheita olivat taistelut Bosniassa, Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit, jalkapallon MM-kisat ja Yhdysvalloissa ex-vaimonsa murhasta syytetyn entisen amerikkalaisen jalkapallon pelaajan O. J. Simpsonin vangitsemisoikeudenkäynti.

Ruandasta tuli iso uutisaihe vasta heinäkuun lopulla, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta ja äärihutut pakottivat miljoona ihmistä mukaansa maanpakoon silloisen Zairen rajan taakse. Zaireen lennätetyt ulkomaalaiset toimittajat eivät kuitenkaan raportoineet tuolloin jo päättyneestä kansanmurhasta, vaan humanitaarisesta katastrofista pakolaisleireillä, jotka olivat täydellisesti äärihutujen hallinnassa.