Mitä arabikeväästä jäi käteen

KU-VIIKKOLEHTI 24.10.2014

Tunisiassa järjestetään sunnuntaina parlamenttivaalit, mutta vain harva uskoo vaalien ratkaisevan maan ongelmia – työttömyyttä, näköalattomuutta, taloudellista eriarvoisuutta tai islamistien ja liberaalimpaa elämänmenoa kaipaavien tunisialaisten vastakkainasettelua.

Mielipidetutkimusten perusteella Tunisian vaalien voitosta kilpailee kaksi puoluetta: Muslimiveljeskunnan islamilaisen renessanssin puolue Ennahda sekä pitkälti vanhan vallan poliitikoista ja liikemiehistä koostuva Tunisian kutsu -puolue. Äänestysprosentin uskotaan jäävän alhaiseksi.

Vanhoillinen islamistipuolue Ennahda otti selvän vaalivoiton kansannousun jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä vapaissa vaaleissa syksyllä 2011. Liberaaleja oikeuksia ajaneet kansannousun aktivistit jäivät tuolloin lähes täysin syrjään poliittisesta päätöksenteosta.

Varteenotettavien poliittisten vaihtoehtojen puutteessa myös jotkut ammattiliittojen johtohenkilöt ovat liittyneet Tunisian kutsu -puolueeseen kamppailemaan islamisteja vastaan.

Laajalle levinneestä tyytymättömyydestä huolimatta Tunisia vaikuttaisi kuitenkin olevan ainoa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista, jossa kansannousun herättämä toivo ei ole päättynyt katastrofiin.

Samaan aikaan Egypti on vajonnut vaaleilla sinetöityyn sotilasvaltaan ja Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä on ajauduttu poliittiseen sekasortoon ja sisällissotaan.

Miksi ihmeessä arabimaiden valoisalta näyttänyt tulevaisuus on onnistunut romahtamaan näin täydellisesti vain kolmessa vuodessa?

”Koskaan aikaisemmin Lähi-idän maiden nykyhistorian aikana yhtä monessa maassa ei ole koettu samaan aikaan näin rajua, usein väkivaltaista sisäistä konfliktia ja poliittista lamaannusta”, Beirutin Amerikkalaisen yliopiston ulkopoliittisen instituutin johtaja Rami Khouri totesi aiemmin tässä kuussa libanonilaiseen Daily Star -lehteen kirjoittamassaan viikkokolumnissaan.

Joidenkin mielestä on ennen muuta kyse siirtomaakaudella Ison-Britannian ja Ranskan kesken luotujen keinotekoisten rajojen romuttumisesta.

Toiset tutkijat puhuvat šiiojen ja sunnimuslimien tai Saudi-Arabian ja Iranin välisten jännitteiden synnyttämistä sijaissodista.

Kolmannen selityksen mukaan monissa arabimaissa epäonnistunutta valtiokeskeistä nationalismia korvataan nyt uskonnollisilla tai etnisillä identiteeteillä.

Viime viikon Viikkolehden paperilehden välissä tilaajille tulleessa tuoreessa Le Monde diplomatique -lehdessä tarjottiin lisää selityksiä arabimaiden kriisiin.

Ranskalaistoimittaja Alain Gresh availi Lähi-idän alueen geopolitiikan solmuja ja luetteli etenkin Turkin, Saudi-Arabian ja Iranin intressejä ja syitä näiden maiden saamattomuuteen kamppailussa islamistijärjestö Isistä vastaan.

International Crisis Groupin tutkija Peter Harling käsitteli omassa kirjoituksessaan Isisin uhkaa, jota hänen mielestään on mediassa paisuteltu. Harlingin mukaan Isis on lähinnä onnistunut valtaamaan Syyrian ja Irakin sunnienemmistöisiä syrjäalueita, jotka kummankin maan hallitukset olivat jättäneet hunningolle.

Yhdysvaltalaisen Tuftsin yliopiston kauppatieteiden dosentti Ibrahim Warde puolestaan syytti G8-maita ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää petetyistä lupauksista. G8-maat lupasivat kansannousujen jälkeen syntyneille uusille hallituksille 80 miljardin dollarin tukea köyhyyden lievittämiseen ja maiden jälleenrakennukseen, mutta rahat jäivät saamatta, kun IMF asetti tuen ehdoksi peruselintarvikkeiden hintasäännöstelystä luopumista ja muuta talouden sokkiterapiaa.

Jotain jäi kuitenkin käteen myös arabimaiden vuoden 2011 mullistuksista. Beirutin Amerikkalaisen yliopiston Rami Khourin mielestä kolme tekijää nousee ylitse muiden.

Ensinnäkin ajatus historiasta kansalaisten toiminnan tuotoksena teki vihdoin paluun arabimaihin vuosikymmeniä kestäneen kansalaistoiminnan täydellisen tukahduttamisen jälkeen. Mihin kaikkeen tämä tulisi johtamaan, oli vielä epäselvää, mutta joka tapauksessa olisi kyse keskenään kilpailevista näkemyksistä kehityksen suunnasta.

Toiseksi, kansannousujen jälkeisessä maailmassa arabimaiden asukkaat puhuvat nyt vapaasti ja pelottomasti näkemyksistään koskien politiikan suuntaa tai mitä tahansa muitakin aiheita. Keskustelua käydään niin kaduilla, tiedotusvälineissä kuin myös sosiaalisessa mediassa. Aikaisemmin julkinen kiistely politiikasta oli monissa maissa ennenkuulumatonta.

Kolmanneksi, Rami Khourin mielestä viimeinen taistelu siirtomaavaltaa vastaan on käynnistynyt. Tällä hän tarkoittaa sitä, että siirtomaavallan aikana pystytetyt valtiot tulevat ennen pitkää hajoamaan ja syntyisi uusia yksiköitä, osa väkivaltaisen kehityksen myötä, osa toivottavasti rauhanomaisesti.

Rami Khourin mielestä arabikevään sijasta olisikin ollut aiheellista puhua pikemminkin arabimaiden poliittisesta alkuräjähdyksestä.

Rami Khourin mukaan arabimaiden kansannousujen perimmäisenä syynä olivat itsevaltaisten hallitusten väärinkäytökset ja niiden kykenemättömyys tarjota ihmisille töitä ja palveluja. Mutta monissa alueen maissa myös koko valtio oli keinotekoinen ja epäonnistunut ja pysyi pystyssä vain Saddam Husseinin tai Muammar Gaddafin kaltaisten vahvojen johtajien ansiosta.

Niinpä kun arabikansat vaativat itselleen oikeuksia ja vapautta, seuraukset olivat hyvin erilaiset riippuen siitä, pyrittiinkö ensisijaisesti nimenomaan hallinnon muuttamiseen vai oliko peräti koko valtio kansalaisten mielestä epälegitiimi.

”Muutosprosessi diktatuurista kohti demokraattisempaa hallintoa on näistä helpommin toteuttavissa. Esimerkiksi Tunisian tapauksessa koko valtio ei ole uhattuna, vaan muutosvaatimusten kohteena ovat olleet lähinnä maan sisäiset valtarakenteet ja hallintojärjestelmä”, Khouri totesi.

Joidenkin muiden arabimaiden paljon vaikeampi haaste olisi päästä irti täysin keinotekoisesti synnytettyjen valtiorakenteiden vääristymistä.

”Diktaattorien lähdön jälkeen voimme nähdä Irakin ja Libyan kaltaisten valtioiden haurauden. Vastaavanlaisia helposti särkyviä valtiorakenteita näemme myös Jemenissä ja Syyriassa.”