KU-VIIKKOLEHTI 23.10.2009
Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksella on tapana kysellä nimeämiltään kotimaisilta tieteen ja kulttuurin vaikuttajilta näiden näkemyksiä milloin mihinkin kysymyksiin: vaalirahoitussotkusta, ay-liikkeen tulevaisuudesta tai Renny Harlinin elokuvista.
Viikko sitten tältä HS-raadilta kysyttiin, pitäisikö länsimaiden luopua pikaisesti sodankäynnistä Afganistanissa.
Kyselyn pohjalta tehdyn jutun otsikkona oli: ”HS-raati pitäisi lännen sotilaat Afganistanissa.” Otsikointi oli vähintäänkin harhaanjohtava. Jutun yhteydessä julkaistu graafinen kuvio nimittäin osoitti, että ainoastaan 42 prosenttia vastaajista, yhteensä 33 ihmistä, oli tätä mieltä, kun taas 39 prosenttia kyselyyn vastaajista, 31 HS-raadin jäsentä, valitsi kyllä-vaihtoehdon, jonka mukaan länsimaiden pitäisi pikaisesti luopua sodankäynnistä Afganistanissa.
15 vastaajaa ei ottanut kantaa kummankaan vaihtoehdon puolesta.
Sotatoimien jatkamista kannattaneiden kulttuurivaikuttajien joukossa oli muun muassa kansanedustaja Ben Zyskowicz, joka vastasi kysymykseen kysymällä, ”onko se niin väärin, että YK edes jossain yrittää vaikka asein puolustaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa”.
Mitenkähän Helsingin Sanomien kyselyssä olisi käynyt, jos olisikin kysytty, pitäisikö länsimaiden ”vähitellen” ruveta kotiuttamaan joukkojaan Afganistanista, tai pitäisikö Suomen vetää joukkonsa pois Afganistanista?
Myös Yhdysvalloissa on tällä viikolla kysytty kansalaisten näkemyksiä sotimisesta Afganistanissa. Washington Post
-lehden mielipidekyselyssä niukka enemmistö asiaan kantaa ottaneista vastaajista vastusti 40 000 lisäsotilaan lähettämistä Afganistaniin.
Suomessa viikon keskeinen uutisaihe on ollut kysymys Pohjois-Afganistanissa olevien suomalaisten lisäjoukkojen kotiinpaluun ajankohdasta. Afganistanin vaaleja turvaamaan lähetetyt lisäjoukot palaavat ensi viikolla kotimaahan työsopimusten päättyessä eivätkä jää valvomaan marraskuun alussa pidettävää presidentinvaalin toista kierrosta.
”Minulle tärkeintä on aina rauhanturvaajan turvallisuus”, totesi puolustusministeri Jyri Häkämies.
80 suomalaisen tilalle lennätetään ruotsalaisia rauhanturvaajia. Naton Afganistan-operaation pohjoismaiseen yksikköön Mazar-i-Sharifiin jää edelleen 115 suomalaissotilasta.
Vaikka Afganistanin tilanne näyttäisi olevan yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä Suomen ulkopolitiikassa, tavallisten afganistanilaisten mielipiteitä ei suomalaisessa keskustelussa juuri kuule. Afganistania käsittelevissä uutisissa puhuvat lähinnä ulkomaiset sotilaat ja poliitikot.
”Tilanne on hämmentävä, sillä onhan Kabul lopulta vain puhelinsoiton päässä”, kirjoittaa toimitussihteeri Janne Hukka viime viikolla ilmestyneessä Ydin-lehdessä.
Afganistanilaisten kansalaisjärjestöaktiivien haastattelujen pohjalta tehty Ydin-lehden juttu antaa monin verroin syvällisemmän kuvan Afganistanin tilanteesta ja haasteista kuin valtamedian uutiset pommi-iskuista, vaalivilpistä ja ulkomaisten lisäjoukkojen tarpeesta.
Paikallisten ihmisoikeusaktiivien mukaan olot Afganistanissa ovat selvästi parantuneet vuoden 2001 jälkeen, kun Yhdysvaltojen joukot ajoivat talebanhallinnon vallasta. Tänä päivänä yli 80 prosenttia väestöstä on terveydenhuollon piirissä. Viisi miljoonaa lasta käy koulua, huomattava osa heistä tyttöjä. Neljäsosa kansanedustajista on naisia.
Mutta kahdeksan vuotta talebanien syrjäyttämisen jälkeen yli kolme miljoonaa afganistanilaista elää yhä pakolaisleireillä naapurimaissa Iranissa ja Pakistanissa.
Työttömyys puolestaan ruokkii kapinallisliikkeitä, jotka ovat monelle ainoa tulonlähde.
Afganistanilaiset arvostelevat myös sitä, että ulkomainen tuki menee pääasiassa sotilaalliseen toimintaan. Yhdysvallat käyttää sotamenoihin Afganistanissa lähes 20 kertaa enemmän kuin kaikki avunantajamaat yhteensä maan jälleenrakentamiseen ja kehitysyhteistyöhön.
Länsimaiden sotilasoperaatioiden kiihtyessä turvallisuustilanne on itse asiassa heikentynyt. Tänä vuonna Afganistanin sodassa on kuollut YK:n mukaan yli 1 500 siviiliä, joista noin neljäsosa Yhdysvaltojen ilmaiskuissa. Kahdeksan vuoden aikana Nato-operaation iskuissa Afganistanissa on kuollut pahimpien arvioiden mukaan
yli 8 000 siviiliä.
Ytimen haastattelemat afganistanilaiset ovat huolissaan siitä, että tavallisen kansan mielipiteet ja tarpeet sivuutetaan, kun Afganistanin asioista päätetään ulkomaiden ja maan hallituksen kesken.
Afganistanin naisverkoston johtaja Orzala Ashraf ei usko vaalien tuovan muutosta tilanteeseen, sillä presidentti Hamid Karzai ja hänen vastaehdokkaansa Abdullah Abdullah ovat molemmat liittoutuneet paikallisten sotajohtajien kanssa.
”Nykyiset vallanpitäjät eivät juuri eroa talebaneista. Heidän valtaansa pönkittävät kansainvälisen yhteisön tuki ja tekosyyt turvallisuudesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä. Taleban on todellisuudessa vain toissijainen haaste”, Ashraf toteaa.
”Ei ole olemassa yhtä terroristiliikettä, jota vastaan länsimaat taistelevat, vaan lukuisia eri lähtökohdista toimivia ryhmittymiä. Sotilaallinen toiminta ei tule siksi koskaan ratkaisemaan turvallisuustilannetta”, arvelee Noor Marjani afganistanilaisesta naisten aikuiskoulutusjärjestöstä.
Ulkomaiset diplomaatit ovat esittäneet ratkaisuksi turvallisuustilanteeseen myös neuvotteluja talebanien maltillisen siiven kanssa. Naisten maanalaista lukutaitokampanjaa talebanien valtakaudella vetänyt Orzala Ashraf suhtautuu ajatukseen epäilevästi.
”Talebanien käsitys islamista sallii syrjintää ja oikeuksien polkemista. Mitä siis tarkoitetaan maltillisilla talebaneilla? Toisaalta ehdotus, että talebaneista voisi tulla osa demokraattista Afganistania, edellyttää ensin todellista demokratiaa Afganistanissa.”
torstai 22. lokakuuta 2009
perjantai 9. lokakuuta 2009
Kuka hyötyi terrori-iskuista
KU-VIIKKOLEHTI 9.10.2009
Parin viikon takainen kirjoitukseni nanotermiittilöydöksistä New Yorkin pölynäytteissä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen herätti melkoista keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla ja myös lukijapalstalla.
Verkkokeskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuka hyötyi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Yksi kirjoittaja kyseli, mitä etuja Yhdysvallat on voinut saada tuhoisista valloitussodista Afganistanissa ja Irakissa.
Ruotsalainen professori Ola Tunander Oslon rauhantutkimusinstituutista on selittänyt mielenkiintoisella tavalla syyskuun 11. päivän tapahtumien ja terrorisminvastaisen sodan yhteyksiä Yhdysvaltojen johtoasemaan tämän päivän maailmanpolitiikassa.
Tunanderin kirjoitus The War on Terror and the Pax Americana on julkaistu David Ray Griffinin ja Peter Dale Scottin toimittamassa kirjassa 9/11 and American Empire.
Ola Tunander on aiemmin tullut tunnetuksi tutkimuksestaan, joka paljasti, että Itämerellä Ruotsin vesillä 80-luvulla useasti havaitut sukellusveneet olivatkin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä, eivätkä neuvostoliittolaisia, kuten tuolloin pitkään uskottiin.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen monia eurooppalaisia viehätti Tunanderin mukaan ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi rauhanomaisen kilpailun periaatteille EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin sekä uusien talousmahtien Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Yhdysvaltojen sotilasmahdille maailma ilman aseellisia uhkakuvia olisi kuitenkin ollut katastrofi.
Syyskuun 11. päivän iskut sattuivat Yhdysvalloille otolliseen aikaan. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen terrori-iskun uhrina esiintynyt Yhdysvallat otti itselleen roolin globaalina suojelijana ja onnistui sotilaalliseen ylivoimaansa vedoten tekemään suuresta osasta maailman maista ikään kuin Yhdysvaltojen protektoraatteja, ruotsalaistutkija toteaa.
Jatkuvat terrori-iskut pakottivat monet maat sallimaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisten joukkojen asettumisen pysyvästi omien rajojensa sisäpuolelle. Terroristien hyökkäysuhka pakotti monet näistä maista jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin.
Tätä Tunander kutsuu Pax Americanaksi, amerikkalaiseksi rauhaksi tai maailmanjärjestykseksi.
”Tässä mielessä Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi, ei ensisijaisesti niinkään näitä kahta maata vastaan, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan ennemminkin muita suurvaltoja vastaan, joiden on nyt hyväksyttävä sotilaallisesti – pikemmin kuin taloudellisesti tai poliittisesti – määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.”
Terrorisminvastaisen sodan ansiosta koko maailmanpoliittinen keskustelu on Tunanderin mukaan nyt alistettu turvallisuuspolitiikalle.
”Terrorismi vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys, esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja”, Tunander kirjoittaa.
Kylmän sodan aikana syntynyt perinteinen käsitys terrorismista pitää terrori-iskuja lähinnä erilaisten sorrettujen tai marginaaliryhmien keinona taistella ylivoimaista vihollista vastaan, yleensä saadakseen julkisuutta kokemilleen epäkohdille. Useimmille tulevat varmasti mieleen 70-luvun palestiinalaiset terroristiryhmät ja äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt Saksassa ja Italiassa.
Tunanderin mukaan uudempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen tavanomaisen terrorismin on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. 70-luvun superterroristi Carlos, palestiinalainen Abu Nidal sekä Osama bin Laden ovat kaikki työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa.
”Vastarintaliikkeeseen yhteydessä olevat terroristit saavat tiedustelupalvelun tarkan seurannan alla usein jatkaa pommituksia vähentääkseen vastarintaliikkeen nauttimaa arvostusta”, Tunander kirjoittaa.
Oma lukunsa ovat valtion turvallisuusviranomaisten salaisten erikoisyksikköjen toteuttamat ”väärin tunnuksin” tehdyt terrori-iskut, jotka saadaan näyttämään terroristien tai kapinallisten tekemiltä.
Venäjän Ohrana teki 1900-luvun alussa pommi-iskuja anarkistien nimissä. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot hyökkäsivät siirtomaan ranskalaisväestöä vastaan. Italian Operaatio Gladiossa sotilastiedustelun ja CIA:n värväämät paikalliset fasistijoukot tekivät vasemmistojärjestöjen nimissä lukuisia terrori-iskuja siviilejä vastaan. Terroristijärjestö Punaiset prikaatit oli viime kädessä tiedustelupalvelun peitejärjestö.
Israelin Mossad järjesti puolestaan vuonna 1986 pommi-iskun yhdysvaltalaissotilaiden suosimassa diskossa Berliinissä, sillä seurauksella että Yhdysvaltojen pommikoneet hyökkäsivät kostoksi tuolloin syntipukiksi nimettyyn Libyaan.
Ola Tunander ei väitä, että Bushin hallinto olisi itse järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut. Hän toteaa sen sijaan yleisellä tasolla, että suurvalta voi käyttää hyväkseen terrori-iskua oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen.
”Turvallisuuspalvelu voi myös seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle.
Turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi myös asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle.”
Joskus turvautuminen pelkästään tavanomaiseen terroritoimintaan on toivotun tuloksen kannalta liian epävarmaa. ”Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen”, Tunander kirjoittaa.
Parin viikon takainen kirjoitukseni nanotermiittilöydöksistä New Yorkin pölynäytteissä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen herätti melkoista keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla ja myös lukijapalstalla.
Verkkokeskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuka hyötyi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Yksi kirjoittaja kyseli, mitä etuja Yhdysvallat on voinut saada tuhoisista valloitussodista Afganistanissa ja Irakissa.
Ruotsalainen professori Ola Tunander Oslon rauhantutkimusinstituutista on selittänyt mielenkiintoisella tavalla syyskuun 11. päivän tapahtumien ja terrorisminvastaisen sodan yhteyksiä Yhdysvaltojen johtoasemaan tämän päivän maailmanpolitiikassa.
Tunanderin kirjoitus The War on Terror and the Pax Americana on julkaistu David Ray Griffinin ja Peter Dale Scottin toimittamassa kirjassa 9/11 and American Empire.
Ola Tunander on aiemmin tullut tunnetuksi tutkimuksestaan, joka paljasti, että Itämerellä Ruotsin vesillä 80-luvulla useasti havaitut sukellusveneet olivatkin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä, eivätkä neuvostoliittolaisia, kuten tuolloin pitkään uskottiin.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen monia eurooppalaisia viehätti Tunanderin mukaan ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi rauhanomaisen kilpailun periaatteille EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin sekä uusien talousmahtien Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Yhdysvaltojen sotilasmahdille maailma ilman aseellisia uhkakuvia olisi kuitenkin ollut katastrofi.
Syyskuun 11. päivän iskut sattuivat Yhdysvalloille otolliseen aikaan. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen terrori-iskun uhrina esiintynyt Yhdysvallat otti itselleen roolin globaalina suojelijana ja onnistui sotilaalliseen ylivoimaansa vedoten tekemään suuresta osasta maailman maista ikään kuin Yhdysvaltojen protektoraatteja, ruotsalaistutkija toteaa.
Jatkuvat terrori-iskut pakottivat monet maat sallimaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisten joukkojen asettumisen pysyvästi omien rajojensa sisäpuolelle. Terroristien hyökkäysuhka pakotti monet näistä maista jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin.
Tätä Tunander kutsuu Pax Americanaksi, amerikkalaiseksi rauhaksi tai maailmanjärjestykseksi.
”Tässä mielessä Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi, ei ensisijaisesti niinkään näitä kahta maata vastaan, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan ennemminkin muita suurvaltoja vastaan, joiden on nyt hyväksyttävä sotilaallisesti – pikemmin kuin taloudellisesti tai poliittisesti – määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.”
Terrorisminvastaisen sodan ansiosta koko maailmanpoliittinen keskustelu on Tunanderin mukaan nyt alistettu turvallisuuspolitiikalle.
”Terrorismi vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys, esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja”, Tunander kirjoittaa.
Kylmän sodan aikana syntynyt perinteinen käsitys terrorismista pitää terrori-iskuja lähinnä erilaisten sorrettujen tai marginaaliryhmien keinona taistella ylivoimaista vihollista vastaan, yleensä saadakseen julkisuutta kokemilleen epäkohdille. Useimmille tulevat varmasti mieleen 70-luvun palestiinalaiset terroristiryhmät ja äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt Saksassa ja Italiassa.
Tunanderin mukaan uudempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen tavanomaisen terrorismin on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. 70-luvun superterroristi Carlos, palestiinalainen Abu Nidal sekä Osama bin Laden ovat kaikki työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa.
”Vastarintaliikkeeseen yhteydessä olevat terroristit saavat tiedustelupalvelun tarkan seurannan alla usein jatkaa pommituksia vähentääkseen vastarintaliikkeen nauttimaa arvostusta”, Tunander kirjoittaa.
Oma lukunsa ovat valtion turvallisuusviranomaisten salaisten erikoisyksikköjen toteuttamat ”väärin tunnuksin” tehdyt terrori-iskut, jotka saadaan näyttämään terroristien tai kapinallisten tekemiltä.
Venäjän Ohrana teki 1900-luvun alussa pommi-iskuja anarkistien nimissä. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot hyökkäsivät siirtomaan ranskalaisväestöä vastaan. Italian Operaatio Gladiossa sotilastiedustelun ja CIA:n värväämät paikalliset fasistijoukot tekivät vasemmistojärjestöjen nimissä lukuisia terrori-iskuja siviilejä vastaan. Terroristijärjestö Punaiset prikaatit oli viime kädessä tiedustelupalvelun peitejärjestö.
Israelin Mossad järjesti puolestaan vuonna 1986 pommi-iskun yhdysvaltalaissotilaiden suosimassa diskossa Berliinissä, sillä seurauksella että Yhdysvaltojen pommikoneet hyökkäsivät kostoksi tuolloin syntipukiksi nimettyyn Libyaan.
Ola Tunander ei väitä, että Bushin hallinto olisi itse järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut. Hän toteaa sen sijaan yleisellä tasolla, että suurvalta voi käyttää hyväkseen terrori-iskua oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen.
”Turvallisuuspalvelu voi myös seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle.
Turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi myös asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle.”
Joskus turvautuminen pelkästään tavanomaiseen terroritoimintaan on toivotun tuloksen kannalta liian epävarmaa. ”Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen”, Tunander kirjoittaa.
perjantai 25. syyskuuta 2009
Nanotermiittiä New Yorkin pölyssä
KU-VIIKKOLEHTI 25.9.2009
Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen version lukuisista epäselvyyksistä. Kolumni synnytti kohtalaisen vilkasta keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla.
Jotkut kirjoittajista muistelivat omia tuntemuksiaan tuona päivänä, osa arvosteli Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Joku piti jutun väitteitä virheellisinä ja koko jutun julkaisemista nolona Kansan Uutisille. Toiset taas oikaisivat juttua kritisoineen verkkokeskustelijan näkemyksiä ja esittävät uutta tietoa muun muassa New Yorkin World Trade Centerin rakennusten tuhoutumisesta.
Kiitoksia nimimerkki Nordicille hyvästä juttuvinkistä!
Suuressa maailmassa syyskuun 11. päivän tapahtumia on käsitelty viime aikoina lähinnä tutkijoiden ja eri alojen ammattilaisten julkaisuissa. Johtava arkkitehtuurialan uutissivusto World Architecture News julkaisi WTC-tornien romahduksen vuosipäivän alla kalifornialaisarkkitehti Richard Gagen puheenvuoron syyskuun 11. päivän yhä selittämättömistä arvoituksista.
Arkkitehtien ja insinöörien 911-totuusliikkeen toiminnanjohtaja ihmetteli WTC:n kaksoistornien romahdustapaa ja romahduksen nopeutta. Tornit romahtivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempana olevat kerrokset lainkaan hidastivat luhistumista. Vaurioituneiden yläkerrosten olisi kuvitellut kallistuvan sivulle alakerrosten muodostaman vastuksen seurauksena.
Yhdysvaltojen teknillinen tutkimuskeskus (NIST) on todennut raporteissaan, että lentopetroli World Trade Centerin kaksoistornien yläkerroksissa paloi loppuun alle kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen oli kyse toimistopaloista, jotka eivät yksinään olisi kyenneet sulattamaan pilvenpiirtäjän teräsrakenteita. Molemmissa torneissa oli 288 massiivista teräspilaria, jotka hajosivat palasiksi yli 400 metrin matkalta.
Oma lukunsa oli World Trade Centerin rakennus 7 reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista. WTC-7 romahti 11. syyskuuta myöhään iltapäivällä, vaikkei siihen osunut mitään lentokonetta.
Arkkitehtilehden kirjoituksessa hämmästeltiin myös WTC-tornien raunioissa ollutta sulaa terästä ja Manhattanilta tuhopäivänä talteen otetuista pölynäytteistä löytyneitä pisaran muotoon tiivistyneitä rautahiukkasia ja mikroskooppisen pieniä nanotermiittihiukkasia.
Fysiikan professori Steven Jones esitti vuonna 2006 ensimmäisen kerran teoriansa nanotermiitin osuudesta
WTC-tornien tuhossa. Mormonikirkon hallinnoiman Brigham Youngin yliopiston nyt jo entisen professorin mukaan pilvenpiirtäjien tuhot olivat selitettävissä vain räjähteiden käytöllä – niin karmealta kuin se kuulostaakin.
Nanotermiitti, tai supertermiitti, on Yhdysvaltojen asevoimien laboratorioissa kehitetty huippumoderni sotilasräjähde. Alumiinijauheen ja rautaoksidin seoksesta saadaan aikaan humahtava termiittireaktio, kun alumiini yhdistyy rautaoksidimolekyylien sisältämään happeen ja prosessissa vapautuva palovoima saa rautaoksidin pelkistymään sulaksi raudaksi.
Los Alamosin sotilaslaboratorion räjähdetutkimusprojektin johtaja Steven Son kertoi vuonna 2005, kuinka nanoteknologiaa hyväksikäyttäen oli kehitetty mikroskooppisen pienistä seososista koostuvia supertermiittejä, joiden reaktiovoima oli tuhatkertainen tavalliseen termiittiin verrattuna.
Tavanomaista, teollisesti valmistettua termiittiä on käytetty hitsauksessa yli sadan vuoden ajan.
Professori Steven Jonesin mukaan World Trade Centerin pilvenpiirtäjien räjähdepurku selittäisi rakennusten romahdusnopeuden ja teräspilareiden hajoamisen siisteiksi, lähes samanmittaisiksi palkeiksi. Räjähteiden käytöllä voitaisiin selittää myös ikkunoista ulos purkautuneet savupatsaat tornien yläkerrosten alapuolella hiukan ennen romahdusten alkamista.
Räjähteet selittäisivät myös sen, miksi WTC:n etelätornin ylimmät kerrokset hajosivat ilmassa pelkäksi pulveriksi jo ennen niiden putoamisen alkamista.
Jos räjähteenä tai räjähdysten käynnistäjänä käytettiin nanotermiittiä, tämä selittäisi myös sen, miten oli mahdollista, että tuhopaikoilta löytyi sulan metallin lammikoita vielä viikkoja talojen romahtamisen jälkeen. Termiittireaktiota on lähes mahdotonta sammuttaa, sillä termiittiseoksen palamiseen tarvittava happi tulee seoksesta itsestään.
Nanotermiittiteoria sai vahvistusta The Open Chemical Physics Journal -lehdessä huhtikuussa julkaistusta tutkimuksesta.
Kööpenhaminan yliopiston kemiantutkijan, tanskalaisen Niels Harritin johtama tutkimusryhmä sai haltuunsa eri puolilta Manhattania pian World Trade Centerin rakennusten tuhoutumisen jälkeen talteen otettuja pölynäytteitä. Jokaisesta pölynäytteestä löytyi samanlaisia, millimetrin kymmenesosaa pienempiä puna-harmaita hiukkasia, jotka reagoivat magneettiin.
Hiukkasilla tehtiin erilaisia testejä, joissa niiden todettiin sisältävän puhdasta alumiinia, rautaoksidia, silikonia ja hiiltä. Hiukkasia kuumennettaessa niissä käynnistyi erittäin suuren kuumuuden tuottanut kemiallinen reaktio, jonka seurauksena rautaoksidi suli tiivistyen sen jälkeen pallomaisiksi pieniksi rautahiukkasiksi.
Koska hiukkasten tuottama kuumuus oli moninkertainen verrattuna tavanomaiseen termiittiin, tutkijat päättelivät, että oli kyse nanotermiitistä.
Nanotermiitistä on olemassa hyvin vähän julkista tietoa. Räjähdetekniikan kansainvälisissä seminaareissa on kuitenkin esitelty esimerkiksi juoksevan geelin muodossa valmistettuja nanoräjähteitä, joita voidaan tarvittaessa suihkuttaa tai maalata räjäytettäviin pintoihin tai liimata niihin kiinni ohuena kalvona.
Los Alamosin laboratorio valmistaa viranomaisille räätälöitynä myös erilaisia supertermiittisytyttimiä purkuoperaatioihin.
Niels Harritia haastateltiin Tanskan tv:ssä keväällä heti tutkimuksen julkaisemisen jälkeen, mutta sen jälkeen tutkimus ei ole saanut juuri mitään muuta mediahuomiota.
Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen version lukuisista epäselvyyksistä. Kolumni synnytti kohtalaisen vilkasta keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla.
Jotkut kirjoittajista muistelivat omia tuntemuksiaan tuona päivänä, osa arvosteli Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Joku piti jutun väitteitä virheellisinä ja koko jutun julkaisemista nolona Kansan Uutisille. Toiset taas oikaisivat juttua kritisoineen verkkokeskustelijan näkemyksiä ja esittävät uutta tietoa muun muassa New Yorkin World Trade Centerin rakennusten tuhoutumisesta.
Kiitoksia nimimerkki Nordicille hyvästä juttuvinkistä!
Suuressa maailmassa syyskuun 11. päivän tapahtumia on käsitelty viime aikoina lähinnä tutkijoiden ja eri alojen ammattilaisten julkaisuissa. Johtava arkkitehtuurialan uutissivusto World Architecture News julkaisi WTC-tornien romahduksen vuosipäivän alla kalifornialaisarkkitehti Richard Gagen puheenvuoron syyskuun 11. päivän yhä selittämättömistä arvoituksista.
Arkkitehtien ja insinöörien 911-totuusliikkeen toiminnanjohtaja ihmetteli WTC:n kaksoistornien romahdustapaa ja romahduksen nopeutta. Tornit romahtivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempana olevat kerrokset lainkaan hidastivat luhistumista. Vaurioituneiden yläkerrosten olisi kuvitellut kallistuvan sivulle alakerrosten muodostaman vastuksen seurauksena.
Yhdysvaltojen teknillinen tutkimuskeskus (NIST) on todennut raporteissaan, että lentopetroli World Trade Centerin kaksoistornien yläkerroksissa paloi loppuun alle kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen oli kyse toimistopaloista, jotka eivät yksinään olisi kyenneet sulattamaan pilvenpiirtäjän teräsrakenteita. Molemmissa torneissa oli 288 massiivista teräspilaria, jotka hajosivat palasiksi yli 400 metrin matkalta.
Oma lukunsa oli World Trade Centerin rakennus 7 reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista. WTC-7 romahti 11. syyskuuta myöhään iltapäivällä, vaikkei siihen osunut mitään lentokonetta.
Arkkitehtilehden kirjoituksessa hämmästeltiin myös WTC-tornien raunioissa ollutta sulaa terästä ja Manhattanilta tuhopäivänä talteen otetuista pölynäytteistä löytyneitä pisaran muotoon tiivistyneitä rautahiukkasia ja mikroskooppisen pieniä nanotermiittihiukkasia.
Fysiikan professori Steven Jones esitti vuonna 2006 ensimmäisen kerran teoriansa nanotermiitin osuudesta
WTC-tornien tuhossa. Mormonikirkon hallinnoiman Brigham Youngin yliopiston nyt jo entisen professorin mukaan pilvenpiirtäjien tuhot olivat selitettävissä vain räjähteiden käytöllä – niin karmealta kuin se kuulostaakin.
Nanotermiitti, tai supertermiitti, on Yhdysvaltojen asevoimien laboratorioissa kehitetty huippumoderni sotilasräjähde. Alumiinijauheen ja rautaoksidin seoksesta saadaan aikaan humahtava termiittireaktio, kun alumiini yhdistyy rautaoksidimolekyylien sisältämään happeen ja prosessissa vapautuva palovoima saa rautaoksidin pelkistymään sulaksi raudaksi.
Los Alamosin sotilaslaboratorion räjähdetutkimusprojektin johtaja Steven Son kertoi vuonna 2005, kuinka nanoteknologiaa hyväksikäyttäen oli kehitetty mikroskooppisen pienistä seososista koostuvia supertermiittejä, joiden reaktiovoima oli tuhatkertainen tavalliseen termiittiin verrattuna.
Tavanomaista, teollisesti valmistettua termiittiä on käytetty hitsauksessa yli sadan vuoden ajan.
Professori Steven Jonesin mukaan World Trade Centerin pilvenpiirtäjien räjähdepurku selittäisi rakennusten romahdusnopeuden ja teräspilareiden hajoamisen siisteiksi, lähes samanmittaisiksi palkeiksi. Räjähteiden käytöllä voitaisiin selittää myös ikkunoista ulos purkautuneet savupatsaat tornien yläkerrosten alapuolella hiukan ennen romahdusten alkamista.
Räjähteet selittäisivät myös sen, miksi WTC:n etelätornin ylimmät kerrokset hajosivat ilmassa pelkäksi pulveriksi jo ennen niiden putoamisen alkamista.
Jos räjähteenä tai räjähdysten käynnistäjänä käytettiin nanotermiittiä, tämä selittäisi myös sen, miten oli mahdollista, että tuhopaikoilta löytyi sulan metallin lammikoita vielä viikkoja talojen romahtamisen jälkeen. Termiittireaktiota on lähes mahdotonta sammuttaa, sillä termiittiseoksen palamiseen tarvittava happi tulee seoksesta itsestään.
Nanotermiittiteoria sai vahvistusta The Open Chemical Physics Journal -lehdessä huhtikuussa julkaistusta tutkimuksesta.
Kööpenhaminan yliopiston kemiantutkijan, tanskalaisen Niels Harritin johtama tutkimusryhmä sai haltuunsa eri puolilta Manhattania pian World Trade Centerin rakennusten tuhoutumisen jälkeen talteen otettuja pölynäytteitä. Jokaisesta pölynäytteestä löytyi samanlaisia, millimetrin kymmenesosaa pienempiä puna-harmaita hiukkasia, jotka reagoivat magneettiin.
Hiukkasilla tehtiin erilaisia testejä, joissa niiden todettiin sisältävän puhdasta alumiinia, rautaoksidia, silikonia ja hiiltä. Hiukkasia kuumennettaessa niissä käynnistyi erittäin suuren kuumuuden tuottanut kemiallinen reaktio, jonka seurauksena rautaoksidi suli tiivistyen sen jälkeen pallomaisiksi pieniksi rautahiukkasiksi.
Koska hiukkasten tuottama kuumuus oli moninkertainen verrattuna tavanomaiseen termiittiin, tutkijat päättelivät, että oli kyse nanotermiitistä.
Nanotermiitistä on olemassa hyvin vähän julkista tietoa. Räjähdetekniikan kansainvälisissä seminaareissa on kuitenkin esitelty esimerkiksi juoksevan geelin muodossa valmistettuja nanoräjähteitä, joita voidaan tarvittaessa suihkuttaa tai maalata räjäytettäviin pintoihin tai liimata niihin kiinni ohuena kalvona.
Los Alamosin laboratorio valmistaa viranomaisille räätälöitynä myös erilaisia supertermiittisytyttimiä purkuoperaatioihin.
Niels Harritia haastateltiin Tanskan tv:ssä keväällä heti tutkimuksen julkaisemisen jälkeen, mutta sen jälkeen tutkimus ei ole saanut juuri mitään muuta mediahuomiota.
perjantai 11. syyskuuta 2009
Mitä 11. syyskuuta todella tapahtui?
KU-VIIKKOLEHTI 11.9.2009
Matkustajakoneiden törmäykset New Yorkin World Trade Centerin tornitaloihin ja kaksoistornien romahdus jäävät historiaan tapauksena, joka mullisti maailman monin tavoin.
Syyskuun 11. päivän tapahtumat päivälleen kahdeksan vuotta sitten pönkittivät uusia viholliskuvia, rajoittivat kansalaisoikeuksia ja hankaloittivat lentomatkailua kaikkialla maailmassa. Pelko ja kaikenlainen kontrolli lisääntyivät.
Iskut vahvistivat Yhdysvaltojen hallituksen ylivaltaa maailmanpolitiikassa ja antoivat sille syyn ryhtyä terrorisminvastaiseksi sodaksi kutsuttuihin hyökkäyssotiin. Yhdysvallat perusti sotilastukikohtia ympäri maailman ja siirsi valtavasti voimavaroja sotavoimille, aseteollisuudelle ja turvallisuudesta vastaaville julkisille ja yksityisille organisaatioille.
Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 tapahtui yhtäaikaisesti monta asiaa, joiden ei pitänyt olla mahdollisia. Yhdysvaltojen ilmavalvonta lamaantui täydellisesti. Normaalisti hävittäjäkoneet olisivat olleet reitiltään poistuneen lentokoneen vieressä muutamassa minuutissa täydessä iskuvalmiudessa.
Lentokoneet kuitenkin törmäsivät pilvenpiirtäjiin sytyttäen tulipalot tornien yläkerroksissa. Paikalla olleet palomiehet, talonmiehet, kadulla olleet kaupunkilaiset ja paikalliset tv-toimittajat kertoivat räjähdyksistä tornitalojen kellarissa ja ylemmissä kerroksissa.
Sitten tornit vuoron perään romahtivat – lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alakerrosten muodostama vastus lainkaan hidasti luhistumista.
Vuonna 1966 valmistuneet yli 400-metriset WTC-tornit oli rakennettu kestämään sekä hirmumyrskyjä että mahdollisia Boeing-koneiden törmäyksiä.
Pian asiantuntijat ilmestyivät tv-ruutuihin ja selittivät, että lentokoneiden polttoaineen palaminen oli saanut tornitalojen teräsrakenteet pettämään. Tätä toistettiin siitä eteenpäin virallisena selityksenä, ja mediassa julkaistiin piirroksia, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Iskujen takana kerrottiin olevan saudiarabialainen terroristi Osama bin Laden.
Virallisesta selityksestä kiinnipitävillä insinööreillä ja fysiikan tuntijoilla on ollut kuitenkin vaikea tehtävä osoittaa, kuinka yläkerroksissa palanut lentopetroli olisi voinut sulattaa koko rakennuksen mahtavat teräsrakenteet. Lentopetrolin palamislämpötila on enimmillään noin 800 astetta, kun taas teräksen sulamiseen tarvitaan noin 1 500 asteen lämpötila.
Koskaan aikaisemmin teräsrakenteinen pilvenpiirtäjä tai kerrostalo ei ole romahtanut pelkästään tulipalojen ansiosta.
Vielä vaikeampaa on ollut selittää World Trade Centerin rakennuksen 7 sortumista reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista. 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
BBC:n syyskuun 11. päivän tv-lähetyksessä kerrottiin WTC-7:n romahtamisesta jo 20 minuuttia ennen sen romahtamista.
WTC-tornien onnettomuustutkinta oli täydellinen farssi. Onnettomuustutkijoita ei päästetty tuhopaikalle. Romahtaneiden pilvenpiirtäjien teräspalkit kuljetettiin pikaisesti pois. Teräs sulatettiin ja myytiin Kiinaan ja Intiaan.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisten selitysten epätarkkuudet eivät koske vain World Trade Centerin torneja.
Puolustusministeriön päämajaan Pentagoniin kohdistuneen iskun vauriot eivät näyttäneet Boeing-koneen törmäyksen aiheuttamilta. Nurmikenttä rakennuksen edessä oli iskun jälkeen lähes koskematon, eikä Boeing-kone millään olisi voinut mahtua rakennuksen törmäysaukkoon. Koneen hylystä ei löytynyt jälkiä.
Pitkän väännön jälkeen julkistetut valvontakameran videokuvat eivät myöskään vakuuta, että kyseessä olisi ollut nimenomaan matkustajakoneen törmäys.
Kertomus neljännen kaapatuksi väitetyn koneen kohtalosta on yhtä lailla ristiriitainen. Tämän koneen kerrottiin syöksyneen maahan Shanksvillessä Pennsylvanian osavaltiossa pian sen jälkeen kun matkustajat olivat taltuttaneet kaapparit. Aiheesta on tehty myös Hollywood-elokuva United 93.
Matkustajien kerrottiin aluksi soittaneen lentokoneesta matkapuhelimilla perheenjäsenilleen, vaikka matkapuhelimet eivät toimi lentokoneissa kilometrien korkeudessa.
Koneen hylyn osia löytyi useiden kilometrien säteeltä, mikä viittaisi siihen, että kone ammuttiin alas.
Virallista kertomusta epäilevät tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota myös Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen saamiin lukuisiin etukäteisvaroituksiin sekä presidentti Bushin, varapresidentti Dick Cheneyn ja puolustusministeri Donald Rumsfeldin antamiin ristiriitaisiin lausuntoihin siitä, milloin he saivat tietää kaapatuista koneista ja WTC-torneihin tehdyistä iskuista.
Muutama päivä iskujen jälkeen kävi myös ilmi, että osa kaappaajiksi väitetyistä arabimiehistä oli edelleen elossa antaen lehtimiehille haastatteluja Saudi-Arabiassa ja Marokossa. Mohammed Attan ja kumppanusten rietas elämäntyyli Floridassa ei myöskään vastannut kuvaa islamilaisista kiihkouskovaisista.
Kesällä 2004 julkaistu syyskuun 11. päivän tutkimuskomission raportti ei juuri lainkaan selvittänyt näitä ja monia muita ristiriitaisuuksia. 570-sivuiseen raporttiin pikemminkin valikoitiin sellaista todistusaineistoa, joka vahvisti virallista kertomusta, ja siitä jätettiin pois yksityiskohtia, jotka sotivat virallista versiota vastaan.
Media ei ole jaksanut syventyä syyskuun 11. päivän tapahtumiin ja virallisen version puutteisiin tai mahdottomuuksiin. Silloin harvoin kun virallisen version ongelmia onkin käsitelty, toisinajattelijoiden keskeiset argumentit on useimmiten sivuutettu ja sävy on ollut pilkallinen.
Tästäkin huolimatta viimeisten mielipidetutkimusten mukaan Yhdysvalloissa kolmasosa kansasta uskoo Bushin hallituksen olleen itse jollain lailla osallinen syyskuun 11. päivän iskuissa ja alle 35-vuotiaista tätä mieltä oli selvä enemmistö vastaajista.
Matkustajakoneiden törmäykset New Yorkin World Trade Centerin tornitaloihin ja kaksoistornien romahdus jäävät historiaan tapauksena, joka mullisti maailman monin tavoin.
Syyskuun 11. päivän tapahtumat päivälleen kahdeksan vuotta sitten pönkittivät uusia viholliskuvia, rajoittivat kansalaisoikeuksia ja hankaloittivat lentomatkailua kaikkialla maailmassa. Pelko ja kaikenlainen kontrolli lisääntyivät.
Iskut vahvistivat Yhdysvaltojen hallituksen ylivaltaa maailmanpolitiikassa ja antoivat sille syyn ryhtyä terrorisminvastaiseksi sodaksi kutsuttuihin hyökkäyssotiin. Yhdysvallat perusti sotilastukikohtia ympäri maailman ja siirsi valtavasti voimavaroja sotavoimille, aseteollisuudelle ja turvallisuudesta vastaaville julkisille ja yksityisille organisaatioille.
Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 tapahtui yhtäaikaisesti monta asiaa, joiden ei pitänyt olla mahdollisia. Yhdysvaltojen ilmavalvonta lamaantui täydellisesti. Normaalisti hävittäjäkoneet olisivat olleet reitiltään poistuneen lentokoneen vieressä muutamassa minuutissa täydessä iskuvalmiudessa.
Lentokoneet kuitenkin törmäsivät pilvenpiirtäjiin sytyttäen tulipalot tornien yläkerroksissa. Paikalla olleet palomiehet, talonmiehet, kadulla olleet kaupunkilaiset ja paikalliset tv-toimittajat kertoivat räjähdyksistä tornitalojen kellarissa ja ylemmissä kerroksissa.
Sitten tornit vuoron perään romahtivat – lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alakerrosten muodostama vastus lainkaan hidasti luhistumista.
Vuonna 1966 valmistuneet yli 400-metriset WTC-tornit oli rakennettu kestämään sekä hirmumyrskyjä että mahdollisia Boeing-koneiden törmäyksiä.
Pian asiantuntijat ilmestyivät tv-ruutuihin ja selittivät, että lentokoneiden polttoaineen palaminen oli saanut tornitalojen teräsrakenteet pettämään. Tätä toistettiin siitä eteenpäin virallisena selityksenä, ja mediassa julkaistiin piirroksia, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Iskujen takana kerrottiin olevan saudiarabialainen terroristi Osama bin Laden.
Virallisesta selityksestä kiinnipitävillä insinööreillä ja fysiikan tuntijoilla on ollut kuitenkin vaikea tehtävä osoittaa, kuinka yläkerroksissa palanut lentopetroli olisi voinut sulattaa koko rakennuksen mahtavat teräsrakenteet. Lentopetrolin palamislämpötila on enimmillään noin 800 astetta, kun taas teräksen sulamiseen tarvitaan noin 1 500 asteen lämpötila.
Koskaan aikaisemmin teräsrakenteinen pilvenpiirtäjä tai kerrostalo ei ole romahtanut pelkästään tulipalojen ansiosta.
Vielä vaikeampaa on ollut selittää World Trade Centerin rakennuksen 7 sortumista reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista. 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
BBC:n syyskuun 11. päivän tv-lähetyksessä kerrottiin WTC-7:n romahtamisesta jo 20 minuuttia ennen sen romahtamista.
WTC-tornien onnettomuustutkinta oli täydellinen farssi. Onnettomuustutkijoita ei päästetty tuhopaikalle. Romahtaneiden pilvenpiirtäjien teräspalkit kuljetettiin pikaisesti pois. Teräs sulatettiin ja myytiin Kiinaan ja Intiaan.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisten selitysten epätarkkuudet eivät koske vain World Trade Centerin torneja.
Puolustusministeriön päämajaan Pentagoniin kohdistuneen iskun vauriot eivät näyttäneet Boeing-koneen törmäyksen aiheuttamilta. Nurmikenttä rakennuksen edessä oli iskun jälkeen lähes koskematon, eikä Boeing-kone millään olisi voinut mahtua rakennuksen törmäysaukkoon. Koneen hylystä ei löytynyt jälkiä.
Pitkän väännön jälkeen julkistetut valvontakameran videokuvat eivät myöskään vakuuta, että kyseessä olisi ollut nimenomaan matkustajakoneen törmäys.
Kertomus neljännen kaapatuksi väitetyn koneen kohtalosta on yhtä lailla ristiriitainen. Tämän koneen kerrottiin syöksyneen maahan Shanksvillessä Pennsylvanian osavaltiossa pian sen jälkeen kun matkustajat olivat taltuttaneet kaapparit. Aiheesta on tehty myös Hollywood-elokuva United 93.
Matkustajien kerrottiin aluksi soittaneen lentokoneesta matkapuhelimilla perheenjäsenilleen, vaikka matkapuhelimet eivät toimi lentokoneissa kilometrien korkeudessa.
Koneen hylyn osia löytyi useiden kilometrien säteeltä, mikä viittaisi siihen, että kone ammuttiin alas.
Virallista kertomusta epäilevät tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota myös Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen saamiin lukuisiin etukäteisvaroituksiin sekä presidentti Bushin, varapresidentti Dick Cheneyn ja puolustusministeri Donald Rumsfeldin antamiin ristiriitaisiin lausuntoihin siitä, milloin he saivat tietää kaapatuista koneista ja WTC-torneihin tehdyistä iskuista.
Muutama päivä iskujen jälkeen kävi myös ilmi, että osa kaappaajiksi väitetyistä arabimiehistä oli edelleen elossa antaen lehtimiehille haastatteluja Saudi-Arabiassa ja Marokossa. Mohammed Attan ja kumppanusten rietas elämäntyyli Floridassa ei myöskään vastannut kuvaa islamilaisista kiihkouskovaisista.
Kesällä 2004 julkaistu syyskuun 11. päivän tutkimuskomission raportti ei juuri lainkaan selvittänyt näitä ja monia muita ristiriitaisuuksia. 570-sivuiseen raporttiin pikemminkin valikoitiin sellaista todistusaineistoa, joka vahvisti virallista kertomusta, ja siitä jätettiin pois yksityiskohtia, jotka sotivat virallista versiota vastaan.
Media ei ole jaksanut syventyä syyskuun 11. päivän tapahtumiin ja virallisen version puutteisiin tai mahdottomuuksiin. Silloin harvoin kun virallisen version ongelmia onkin käsitelty, toisinajattelijoiden keskeiset argumentit on useimmiten sivuutettu ja sävy on ollut pilkallinen.
Tästäkin huolimatta viimeisten mielipidetutkimusten mukaan Yhdysvalloissa kolmasosa kansasta uskoo Bushin hallituksen olleen itse jollain lailla osallinen syyskuun 11. päivän iskuissa ja alle 35-vuotiaista tätä mieltä oli selvä enemmistö vastaajista.
perjantai 28. elokuuta 2009
Lockerbien isku jää selvittämättä
KU-VIIKKOLEHTI 28.8.2009
Lockerbien pommi-iskusta tuomitun libyalaisen Abdelbaset Al-Megrahin kotiinpaluusta kehkeytyi varsinainen mediaspektaakkeli, ja mediapeli näyttää vain jatkuvan.
Pitkälle edennyttä eturauhassyöpää sairastava 57-vuotias Al-Megrahi armahdettiin Skotlannissa viikko sitten kärsittyään elinkautista vankeusrangaistustaan kymmenen vuotta tutkintavankeus mukaan laskettuna.
Libyan lentoyhtiön entinen turvallisuuspäällikkö Al-Megrahi lennätettiin kotimaahan Libyan valtion lentokoneella yhdessä perheenjäsenten ja Libyan johtajan Muammar Gaddafin pojan Saif al-Islam Gaddafin kanssa.
Gaddafin pojalla Saifilla ei ole virallista asemaa Libyan hallinnossa, mutta maan vallankumouksellisen hyväntekeväisyysjärjestön puheenjohtajan ominaisuudessa hän neuvotteli Ison-Britannian hallituksen kanssa Al-Megrahin vapauttamisesta ja brittiyhtiöiden öljyhankkeista Libyassa.
Tripolin lentokentällä Al-Megrahi sai sankarillisen vastaanoton. Terrori-iskusta tuomion saanutta miestä vastassa oli tuhatkunta Libyan nuorisoliiton jäsentä, jotka heiluttivat Libyan ja Skotlannin lippuja. Al-Megrahi tapasi myös Muammar Gaddafin Libyan tv:n kuvaamassa tilaisuudessa.
Al-Megrahi on kiistänyt osallisuutensa yhdysvaltalaiseen Pan Amin koneeseen tehtyyn pommi-iskuun. Joulukuussa 1988 tehdyssä iskussa kuoli 259 matkustajaa ja 11 skotlantilaisen Lockerbien kylän asukasta.
Libyan hallitus ei myöskään ole ottanut iskua vastuulleen, vaikka Libya suostuikin luovuttamaan Al-Megrahin ja toisen libyalaismiehen oikeudenkäyntiin ja maksoi myöhemmin korvauksia iskussa kuolleiden omaisille.
Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset suuttuivat Al-Megrahin näyttävästä kotiinpaluusta, jonka uutiskanavat välittivät kaikkialle maailmaan.
Yhdysvallat vastusti koko armahdusta ainakin puheen tasolla ja yritti saada sitä lykättyä. Brittilehdet puolestaan julkistivat pääministeri Gordon Brownin Muammar Gaddafille kirjoittaman kirjeen, jossa hän toivotti Libyan johtajalle onnellista ramadania ja pyysi, ettei Al-Megrahille järjestetä korkean profiilin kotiinpaluuta, joka voisi loukata pommi-iskun uhrien omaisia.
Tiistaina Gordon Brown ilmoitti olevansa vihainen Lockerbien iskusta tuomitun miehen vastanotosta Libyassa.
Britannian kauppaministeriön erityisedustajana työskentelevä prinssi Andrew puolestaan peruutti osallistumisensa ensi kuussa järjestettäviin Libyan vallankumouksen 40-vuotisjuhliin, joihin Al-Megrahia kaavaillaan juhlavieraaksi.
Yhdysvalloissa käynnistettiin Skotlannin-vastainen boikotti, jossa ihmisiä kehotetaan välttämään skottiviskejä sekä autojen tankkaamista brittiläisen öljy-yhtiön BP:n huoltoasemilla.
Toinen kansanliike kampanjoi estääkseen YK:n yleiskokoukseen ensi kuussa matkustavaa Muammar Gaddafia pystyttämästä kuuluisan beduiinitelttansa Libyan valtion omistamalle tontille New Jerseyyn.
Kun kansainvälinen uutisointi on keskittynyt Al-Megrahin juhlalliseen kotiinpaluuseen ja ulkomaiden ärtyneisiin reaktioihin, libyalaismiehen vapauttamisen taustat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Al-Megrahin armahduksen ehtona oli, että hän sitä ennen luopui valituksestaan korkeimpaan oikeuteen.
Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomission mielestä Al-Megrahin tuomio oli oikeusmurha. Lockerbie-jutun oli määrä tulla uuteen käsittelyyn lähiaikoina, mutta armahduksen myötä jatkokäsittely peruttiin.
Vuonna 2001 annetun tuomion mukaan Al-Megrahi oli asettanut sveitsiläisen Mebo-yhtiön valmistamalla ajastimella varustetun pommin Toshiban kasettinauhuriin ja pakannut nauhurin matkalaukkuun Maltasta ostettujen lastenvaatteiden sekaan. Tuomion mukaan laukku oli onnistuttu ujuttamaan ilman matkustajaa ensin Maltan lentokentältä Air Maltan koneella Frankfurtiin, sieltä edelleen Pan Amin koneeseen Lontoon Heathrowiin ja siellä edelleen Pan Amin New Yorkin koneeseen.
Oikeudenkäynnissä avaintodistajana ollut maltalainen vaatekauppias ei ollut Skotlannin rikostuomioiden muutoksenhakuelimen mukaan kuitenkaan luotettava. Maltalaismies antoi poliisikuulusteluissa 20 keskenään ristiriitaista todistajanlausuntoa, ja hänelle maksettiin todistamisestaan kahden miljoonan dollarin palkkio.
Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA myös tekaisi todistuskappaleita ja väitti niiden löytyneen Lockerbiesta. Yksi tällainen todiste oli pikkurillin kynnen kokoinen piirilevyn pala, jonka väitettiin olevan osa sveitsiläistä Mebo-ajastinta. Sveitsiläisfirman entinen insinööri myöntää valehdelleensa oikeudenkäynnissä ja luovuttaneensa itse tekemänsä piirilevyn palasen jutun tutkijoille kesällä 1989 puoli vuotta pommi-iskun jälkeen.
Mebo-yhtiö oli aiemmin myynyt Libyaan ajastimia, joissa oli kuitenkin toisenlaiset piirilevyt kuin Lockerbie-tutkinnassa esitetyssä piirilevynpalassa.
Air Malta pystyi myöhemmin osoittamaan, ettei sen lennolla Frankfurtiin ollut yksinäistä laukkua ilman matkustajaa.
Uusien todisteiden valossa Abdelbaset Al-Megrahi oli siis ilmeisen syytön Lockerbien iskuun, ja todennäköisesti hänet vapautettiin juuri sen vuoksi ennen kuin uusi oikeudenkäynti pääsi alkamaan. Ainakin Yhdysvaltojen armeija näyttää olleen alusta asti varma siitä, ettei Libyalla ollut minkäänlaista roolia iskussa.
Al-Megrahin puolustuksen haltuunsa saaman Yhdysvaltojen armeijan tiedustelun vuonna 1989 laatiman muistion mukaan Pan Amin koneen räjäytys oli Iranin suunnittelema kostoisku Yhdysvaltojen sotalaivan ammuttua alas iranilaisen matkustajakoneen Persianlahdella heinäkuussa 1988. Iran Airin lentokoneiskussa kuoli 290 matkustajaa.
Brittilehdet julkistivat tällä viikolla otteita Yhdysvaltojen armeijan muistiosta.
”Pan Amin lennon pommi-iskun suunnitteli, valtuutti ja rahoitti Iranin sisäministeri Ali Akbar Mohtashami”, muistiossa todetaan.
”Operaation toteuttajaksi palkattiin Palestiinan vapautuksen kansanrintaman yleisesikunnan (PFLP-GC) johtaja Ahmed Jibril, miljoonan dollarin summasta. Tästä summasta sata tuhatta dollaria luovutettiin Jibrilille toteutuskustannuksiin Damaskoksessa Iranin suurlähettilään Mohamed Hassan Akhtarin toimesta. Jäljelle jäävä osuus rahoista oli määrä maksaa tehtävän onnistuneen loppuunsaattamisen jälkeen.”
Lockerbien pommi-iskusta tuomitun libyalaisen Abdelbaset Al-Megrahin kotiinpaluusta kehkeytyi varsinainen mediaspektaakkeli, ja mediapeli näyttää vain jatkuvan.
Pitkälle edennyttä eturauhassyöpää sairastava 57-vuotias Al-Megrahi armahdettiin Skotlannissa viikko sitten kärsittyään elinkautista vankeusrangaistustaan kymmenen vuotta tutkintavankeus mukaan laskettuna.
Libyan lentoyhtiön entinen turvallisuuspäällikkö Al-Megrahi lennätettiin kotimaahan Libyan valtion lentokoneella yhdessä perheenjäsenten ja Libyan johtajan Muammar Gaddafin pojan Saif al-Islam Gaddafin kanssa.
Gaddafin pojalla Saifilla ei ole virallista asemaa Libyan hallinnossa, mutta maan vallankumouksellisen hyväntekeväisyysjärjestön puheenjohtajan ominaisuudessa hän neuvotteli Ison-Britannian hallituksen kanssa Al-Megrahin vapauttamisesta ja brittiyhtiöiden öljyhankkeista Libyassa.
Tripolin lentokentällä Al-Megrahi sai sankarillisen vastaanoton. Terrori-iskusta tuomion saanutta miestä vastassa oli tuhatkunta Libyan nuorisoliiton jäsentä, jotka heiluttivat Libyan ja Skotlannin lippuja. Al-Megrahi tapasi myös Muammar Gaddafin Libyan tv:n kuvaamassa tilaisuudessa.
Al-Megrahi on kiistänyt osallisuutensa yhdysvaltalaiseen Pan Amin koneeseen tehtyyn pommi-iskuun. Joulukuussa 1988 tehdyssä iskussa kuoli 259 matkustajaa ja 11 skotlantilaisen Lockerbien kylän asukasta.
Libyan hallitus ei myöskään ole ottanut iskua vastuulleen, vaikka Libya suostuikin luovuttamaan Al-Megrahin ja toisen libyalaismiehen oikeudenkäyntiin ja maksoi myöhemmin korvauksia iskussa kuolleiden omaisille.
Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset suuttuivat Al-Megrahin näyttävästä kotiinpaluusta, jonka uutiskanavat välittivät kaikkialle maailmaan.
Yhdysvallat vastusti koko armahdusta ainakin puheen tasolla ja yritti saada sitä lykättyä. Brittilehdet puolestaan julkistivat pääministeri Gordon Brownin Muammar Gaddafille kirjoittaman kirjeen, jossa hän toivotti Libyan johtajalle onnellista ramadania ja pyysi, ettei Al-Megrahille järjestetä korkean profiilin kotiinpaluuta, joka voisi loukata pommi-iskun uhrien omaisia.
Tiistaina Gordon Brown ilmoitti olevansa vihainen Lockerbien iskusta tuomitun miehen vastanotosta Libyassa.
Britannian kauppaministeriön erityisedustajana työskentelevä prinssi Andrew puolestaan peruutti osallistumisensa ensi kuussa järjestettäviin Libyan vallankumouksen 40-vuotisjuhliin, joihin Al-Megrahia kaavaillaan juhlavieraaksi.
Yhdysvalloissa käynnistettiin Skotlannin-vastainen boikotti, jossa ihmisiä kehotetaan välttämään skottiviskejä sekä autojen tankkaamista brittiläisen öljy-yhtiön BP:n huoltoasemilla.
Toinen kansanliike kampanjoi estääkseen YK:n yleiskokoukseen ensi kuussa matkustavaa Muammar Gaddafia pystyttämästä kuuluisan beduiinitelttansa Libyan valtion omistamalle tontille New Jerseyyn.
Kun kansainvälinen uutisointi on keskittynyt Al-Megrahin juhlalliseen kotiinpaluuseen ja ulkomaiden ärtyneisiin reaktioihin, libyalaismiehen vapauttamisen taustat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Al-Megrahin armahduksen ehtona oli, että hän sitä ennen luopui valituksestaan korkeimpaan oikeuteen.
Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomission mielestä Al-Megrahin tuomio oli oikeusmurha. Lockerbie-jutun oli määrä tulla uuteen käsittelyyn lähiaikoina, mutta armahduksen myötä jatkokäsittely peruttiin.
Vuonna 2001 annetun tuomion mukaan Al-Megrahi oli asettanut sveitsiläisen Mebo-yhtiön valmistamalla ajastimella varustetun pommin Toshiban kasettinauhuriin ja pakannut nauhurin matkalaukkuun Maltasta ostettujen lastenvaatteiden sekaan. Tuomion mukaan laukku oli onnistuttu ujuttamaan ilman matkustajaa ensin Maltan lentokentältä Air Maltan koneella Frankfurtiin, sieltä edelleen Pan Amin koneeseen Lontoon Heathrowiin ja siellä edelleen Pan Amin New Yorkin koneeseen.
Oikeudenkäynnissä avaintodistajana ollut maltalainen vaatekauppias ei ollut Skotlannin rikostuomioiden muutoksenhakuelimen mukaan kuitenkaan luotettava. Maltalaismies antoi poliisikuulusteluissa 20 keskenään ristiriitaista todistajanlausuntoa, ja hänelle maksettiin todistamisestaan kahden miljoonan dollarin palkkio.
Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA myös tekaisi todistuskappaleita ja väitti niiden löytyneen Lockerbiesta. Yksi tällainen todiste oli pikkurillin kynnen kokoinen piirilevyn pala, jonka väitettiin olevan osa sveitsiläistä Mebo-ajastinta. Sveitsiläisfirman entinen insinööri myöntää valehdelleensa oikeudenkäynnissä ja luovuttaneensa itse tekemänsä piirilevyn palasen jutun tutkijoille kesällä 1989 puoli vuotta pommi-iskun jälkeen.
Mebo-yhtiö oli aiemmin myynyt Libyaan ajastimia, joissa oli kuitenkin toisenlaiset piirilevyt kuin Lockerbie-tutkinnassa esitetyssä piirilevynpalassa.
Air Malta pystyi myöhemmin osoittamaan, ettei sen lennolla Frankfurtiin ollut yksinäistä laukkua ilman matkustajaa.
Uusien todisteiden valossa Abdelbaset Al-Megrahi oli siis ilmeisen syytön Lockerbien iskuun, ja todennäköisesti hänet vapautettiin juuri sen vuoksi ennen kuin uusi oikeudenkäynti pääsi alkamaan. Ainakin Yhdysvaltojen armeija näyttää olleen alusta asti varma siitä, ettei Libyalla ollut minkäänlaista roolia iskussa.
Al-Megrahin puolustuksen haltuunsa saaman Yhdysvaltojen armeijan tiedustelun vuonna 1989 laatiman muistion mukaan Pan Amin koneen räjäytys oli Iranin suunnittelema kostoisku Yhdysvaltojen sotalaivan ammuttua alas iranilaisen matkustajakoneen Persianlahdella heinäkuussa 1988. Iran Airin lentokoneiskussa kuoli 290 matkustajaa.
Brittilehdet julkistivat tällä viikolla otteita Yhdysvaltojen armeijan muistiosta.
”Pan Amin lennon pommi-iskun suunnitteli, valtuutti ja rahoitti Iranin sisäministeri Ali Akbar Mohtashami”, muistiossa todetaan.
”Operaation toteuttajaksi palkattiin Palestiinan vapautuksen kansanrintaman yleisesikunnan (PFLP-GC) johtaja Ahmed Jibril, miljoonan dollarin summasta. Tästä summasta sata tuhatta dollaria luovutettiin Jibrilille toteutuskustannuksiin Damaskoksessa Iranin suurlähettilään Mohamed Hassan Akhtarin toimesta. Jäljelle jäävä osuus rahoista oli määrä maksaa tehtävän onnistuneen loppuunsaattamisen jälkeen.”
torstai 13. elokuuta 2009
Mitä Pakistanissa todella tapahtuu?
KU-VIIKKOLEHTI 14.8.2009
Uutiset 170 miljoonan asukkaan Pakistanista, maailman kuudenneksi väkirikkaimmasta maasta, ovat viime aikoina olleet poikkeuksetta kielteisiä ja väkivaltaisia. Viikonloppuna uutisvälineet kertoivat Pakistanin talebanjohtajan Baitullah Mehsudin surmasta, tosin ristiriitaisesti.
Yhden version mukaan talebanpäällikkö kuoli ohjusiskussa, kun hän oli appivanhempiensa talossa saamassa lääkehoitoa munuaisvaivoihin. Muutamaa päivää myöhemmin kerrottiin, että talon katolla ollut Mehsud tapettiinkin kesken jalkahieronnan, mutta nyt ei ollut enää sataprosenttista varmuutta siitä, oliko surman saanut pyyleväksi kuvailtu mies sittenkään Baitullah Mehsud.
Useat Pakistanin Taleban-liikkeen edustajat kiistivät surman. Tosin yksi liikkeen johtajista, joka otti yhteyttä uutistoimisto AFP:hen, oli aiempien uutisten mukaan tapettu talebanien sisäisessä välienselvittelyssä neljä päivää aiemmin.
Varmaa näyttää olevan kuitenkin se, että Etelä-Waziristanissa Pakistanin luoteisosassa sijainnut rakennus tuhottiin Yhdysvaltojen Predator-taistelulennokista ammutuilla Hellfire-ohjuksilla. Miehittämätöntä sotalennokkia kauko-ohjattiin satelliittiyhteydellä Las Vegasin lähellä sijaitsevasta lentotukikohdasta käsin.
Osana terrorisminvastaista sotaa Yhdysvallat on taistellut Pakistanin luoteisosissa paikallisia talebaneja vastaan viime syksystä asti.
Talebanien lisäksi Pakistania riivaa myös Kashmirista lähtöisin oleva sissiarmeija Lashkar-e-Taiba (”Oikeauskoisten armeija”), jota on syytetty muun muassa Mumbain viime syksyn terrori-iskuista naapurimaassa Intiassa sekä hyökkäyksestä Sri Lankan vierailevaa krikettijoukkuetta vastaan viime keväänä.
Sattumalta samana päivänä kun mediat kertoivat isoin otsikoin talebanjohtaja Baitullah Mehsudin surmasta, brittilehti Guardian julkaisi viikonloppuliitteessään artikkelin aivan toisenlaisesta Pakistanista. Siinä kirjailija Mohammed Hanif kuvaili elämää maan suurimmassa kaupungissa Karachissa vuosi sen jälkeen kun hän päätti perheineen muuttaa Lontoosta takaisin kotimaahansa Pakistaniin. Kirjoituksen otsikkona oli Happy to be home, Mukava olla kotona.
Lontoossa BBC:n urdunkielisen palvelun uutispäällikkönä työskennellyt Hanif toteaa maailman medioiden näyttävän olevan yksimielisiä siitä, että Pakistan on tuhoon tuomittu. ”Time, Newsweek ja The Economist ovat kaikki vuorollaan julkaisseet muistokirjoituksen Pakistanista, jotkut pariinkin otteeseen.”
Pakistanin uskonnolliset väkivaltaisuudet tulisi kuitenkin asettaa oikeisiin mittasuhteisiinsa. Islamilaisilla herätysliikkeillä saattaa olla kannatusta maan pohjoisosissa ja Waziristanin pashtunkielisillä heimoalueilla Afganistanin rajan tuntumassa, mutta maan eteläosat ja etenkin maan suurin kaupunki, 18 miljoonan asukkaan Karachi, ovat toista maata.
”Uusia pankkeja perustetaan joka kadunkulmaan, ja uudet mediat, teleoperaattorit ja kiinteistönvälittäjät tekevät ylitöitä myydessään maata toisilleen pala kerrallaan”, Mohammed Hanif kirjoittaa.
”Kun täällä Karachissa ihmiset istuvat iltaa, he eivät suinkaan keskustele siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, koska maailman johtavat poliittiset ajankohtaislehdet ovat julistaneet meidät kuolleiksi. He valittavat sähkökatkoista ja kasvavasta rikollisuudesta. He puhuvat palvelusväen seksielämästä ja yhä kehnompien tv-sarjojen uusista käänteistä.”
Pakistanissa ihmisten enemmistön huolet ovat arkisia ja liittyvät kamppailuun toimeentulosta. Arviolta neljäsosa Pakistanin asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Kasvavaa keskiluokkaa taas kiinnostavat pääasiassa samat asiat kuin keskiluokkaa muualla maailmassa.
Sitten viime syksyn Karachissa on ollut lukuisia sähkökatkoja, kolme yleislakkoa ja myös verisiä etnisiä selkkauksia.
”Mutta samaan aikaan täällä on järjestetty erittäin menestyksekäs kansainvälinen elokuvafestivaali, 40 popkonserttia, yli 20 teatteriensi-iltaa ja satoja mielenosoituksia”, Mohammed Hanif kirjoittaa.
Tv:stä voi katsoa kahta ympärivuorokautista muotikanavaa, kolmea ruokakanavaa, viittä uskonnollista kanavaa ja yli pariakymmentä uutiskanavaa.
Hanifin vaimo on näyttelijä, ja hän on esittänyt Diktaattorin vaimo -nimistä monologiesitystä täysille saleille Lahoressa ja Karachissa.
Fakta on kuitenkin myös se, että Pakistan käy pohjoisen syrjäalueilla parhaillaan kahta eri sisällissotaa.
”Pakistanissa on tuomiopäivän julistajia, jotka mieluusti lähettävät köyhiä nuoria räjäyttämään itsensä ja tappamaan muita köyhiä ihmisiä”, Hanif kirjoittaa.
”Mutta jos pienviljelijät ja työläiset olisivat yhtä mieltä tulossa olevasta maailmanlopusta, he tuskin marssisivat kaduilla eri puolilla maata vaatimassa parempaa palkkaa ja parempia työoloja.”
On myös totta, että viiden tähden hotelleja on räjäytetty taivaan tuuliin, samoin moskeijoita, jotka olivat täynnä rukoilemassa olleita uskovaisia.
Mutta Hanif muistuttaa, että parin viime vuoden aikana sadat tuhannet ihmiset Pakistanissa ovat myös osallistuneet Etelä-Aasian lähihistorian suurimpaan rauhanomaiseen poliittiseen liikkeeseen, joka onnistui lopulta syrjäyttämään Pervez Musharrafin sotilasdiktatuurin.
Talebaneilla ei ole Hanifin mukaan minkäänlaista kannatusta Karachissa. Yksi ärhäkkäimmistä talebaneja vastustavista paikallisista puolueista on nimeltään Sunni Tehrik. Heidän kannattajillaan on tuuheat parrat ja tuimat puheet, eikä ulkopuolinen varmasti pystyisi erottamaan heitä heidän vastustamistaan talebaneista.
”Mutta yhtä paljon kuin he vastustavat tv:n uusia muotikanavia, he vihaavat talebaneja, tai talebanisoitumista, kuten Karachissa sanotaan. Jopa paikallinen viinakauppa laittoi ikkunaansa ison julisteen: Varokaa talebanisoitumista.”
Uutiset 170 miljoonan asukkaan Pakistanista, maailman kuudenneksi väkirikkaimmasta maasta, ovat viime aikoina olleet poikkeuksetta kielteisiä ja väkivaltaisia. Viikonloppuna uutisvälineet kertoivat Pakistanin talebanjohtajan Baitullah Mehsudin surmasta, tosin ristiriitaisesti.
Yhden version mukaan talebanpäällikkö kuoli ohjusiskussa, kun hän oli appivanhempiensa talossa saamassa lääkehoitoa munuaisvaivoihin. Muutamaa päivää myöhemmin kerrottiin, että talon katolla ollut Mehsud tapettiinkin kesken jalkahieronnan, mutta nyt ei ollut enää sataprosenttista varmuutta siitä, oliko surman saanut pyyleväksi kuvailtu mies sittenkään Baitullah Mehsud.
Useat Pakistanin Taleban-liikkeen edustajat kiistivät surman. Tosin yksi liikkeen johtajista, joka otti yhteyttä uutistoimisto AFP:hen, oli aiempien uutisten mukaan tapettu talebanien sisäisessä välienselvittelyssä neljä päivää aiemmin.
Varmaa näyttää olevan kuitenkin se, että Etelä-Waziristanissa Pakistanin luoteisosassa sijainnut rakennus tuhottiin Yhdysvaltojen Predator-taistelulennokista ammutuilla Hellfire-ohjuksilla. Miehittämätöntä sotalennokkia kauko-ohjattiin satelliittiyhteydellä Las Vegasin lähellä sijaitsevasta lentotukikohdasta käsin.
Osana terrorisminvastaista sotaa Yhdysvallat on taistellut Pakistanin luoteisosissa paikallisia talebaneja vastaan viime syksystä asti.
Talebanien lisäksi Pakistania riivaa myös Kashmirista lähtöisin oleva sissiarmeija Lashkar-e-Taiba (”Oikeauskoisten armeija”), jota on syytetty muun muassa Mumbain viime syksyn terrori-iskuista naapurimaassa Intiassa sekä hyökkäyksestä Sri Lankan vierailevaa krikettijoukkuetta vastaan viime keväänä.
Sattumalta samana päivänä kun mediat kertoivat isoin otsikoin talebanjohtaja Baitullah Mehsudin surmasta, brittilehti Guardian julkaisi viikonloppuliitteessään artikkelin aivan toisenlaisesta Pakistanista. Siinä kirjailija Mohammed Hanif kuvaili elämää maan suurimmassa kaupungissa Karachissa vuosi sen jälkeen kun hän päätti perheineen muuttaa Lontoosta takaisin kotimaahansa Pakistaniin. Kirjoituksen otsikkona oli Happy to be home, Mukava olla kotona.
Lontoossa BBC:n urdunkielisen palvelun uutispäällikkönä työskennellyt Hanif toteaa maailman medioiden näyttävän olevan yksimielisiä siitä, että Pakistan on tuhoon tuomittu. ”Time, Newsweek ja The Economist ovat kaikki vuorollaan julkaisseet muistokirjoituksen Pakistanista, jotkut pariinkin otteeseen.”
Pakistanin uskonnolliset väkivaltaisuudet tulisi kuitenkin asettaa oikeisiin mittasuhteisiinsa. Islamilaisilla herätysliikkeillä saattaa olla kannatusta maan pohjoisosissa ja Waziristanin pashtunkielisillä heimoalueilla Afganistanin rajan tuntumassa, mutta maan eteläosat ja etenkin maan suurin kaupunki, 18 miljoonan asukkaan Karachi, ovat toista maata.
”Uusia pankkeja perustetaan joka kadunkulmaan, ja uudet mediat, teleoperaattorit ja kiinteistönvälittäjät tekevät ylitöitä myydessään maata toisilleen pala kerrallaan”, Mohammed Hanif kirjoittaa.
”Kun täällä Karachissa ihmiset istuvat iltaa, he eivät suinkaan keskustele siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, koska maailman johtavat poliittiset ajankohtaislehdet ovat julistaneet meidät kuolleiksi. He valittavat sähkökatkoista ja kasvavasta rikollisuudesta. He puhuvat palvelusväen seksielämästä ja yhä kehnompien tv-sarjojen uusista käänteistä.”
Pakistanissa ihmisten enemmistön huolet ovat arkisia ja liittyvät kamppailuun toimeentulosta. Arviolta neljäsosa Pakistanin asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Kasvavaa keskiluokkaa taas kiinnostavat pääasiassa samat asiat kuin keskiluokkaa muualla maailmassa.
Sitten viime syksyn Karachissa on ollut lukuisia sähkökatkoja, kolme yleislakkoa ja myös verisiä etnisiä selkkauksia.
”Mutta samaan aikaan täällä on järjestetty erittäin menestyksekäs kansainvälinen elokuvafestivaali, 40 popkonserttia, yli 20 teatteriensi-iltaa ja satoja mielenosoituksia”, Mohammed Hanif kirjoittaa.
Tv:stä voi katsoa kahta ympärivuorokautista muotikanavaa, kolmea ruokakanavaa, viittä uskonnollista kanavaa ja yli pariakymmentä uutiskanavaa.
Hanifin vaimo on näyttelijä, ja hän on esittänyt Diktaattorin vaimo -nimistä monologiesitystä täysille saleille Lahoressa ja Karachissa.
Fakta on kuitenkin myös se, että Pakistan käy pohjoisen syrjäalueilla parhaillaan kahta eri sisällissotaa.
”Pakistanissa on tuomiopäivän julistajia, jotka mieluusti lähettävät köyhiä nuoria räjäyttämään itsensä ja tappamaan muita köyhiä ihmisiä”, Hanif kirjoittaa.
”Mutta jos pienviljelijät ja työläiset olisivat yhtä mieltä tulossa olevasta maailmanlopusta, he tuskin marssisivat kaduilla eri puolilla maata vaatimassa parempaa palkkaa ja parempia työoloja.”
On myös totta, että viiden tähden hotelleja on räjäytetty taivaan tuuliin, samoin moskeijoita, jotka olivat täynnä rukoilemassa olleita uskovaisia.
Mutta Hanif muistuttaa, että parin viime vuoden aikana sadat tuhannet ihmiset Pakistanissa ovat myös osallistuneet Etelä-Aasian lähihistorian suurimpaan rauhanomaiseen poliittiseen liikkeeseen, joka onnistui lopulta syrjäyttämään Pervez Musharrafin sotilasdiktatuurin.
Talebaneilla ei ole Hanifin mukaan minkäänlaista kannatusta Karachissa. Yksi ärhäkkäimmistä talebaneja vastustavista paikallisista puolueista on nimeltään Sunni Tehrik. Heidän kannattajillaan on tuuheat parrat ja tuimat puheet, eikä ulkopuolinen varmasti pystyisi erottamaan heitä heidän vastustamistaan talebaneista.
”Mutta yhtä paljon kuin he vastustavat tv:n uusia muotikanavia, he vihaavat talebaneja, tai talebanisoitumista, kuten Karachissa sanotaan. Jopa paikallinen viinakauppa laittoi ikkunaansa ison julisteen: Varokaa talebanisoitumista.”
torstai 30. heinäkuuta 2009
Hondurasin kaappauksen apuvoimat
KU-VIIKKOLEHTI 31.7.2009
Kuukausi vallankaappauksen jälkeen Hondurasin kriisiin ei toistaiseksi näytä löytyvän ratkaisua. Vallasta ajettu presidentti Manuel Zelaya on leiriytynyt kannattajineen naapurimaan Nicaraguan rajan taakse ja luvannut palata Hondurasiin lähiaikoina. Presidentin syrjäyttänyt juntta pyrkii puolestaan pitkittämään kriisiä toivoen tilanteen normalisoituvan ensi syksyn vaalien myötä.
Venezuelan Hugo Chávezin ja muiden Latinalaisen Amerikan vasemmistolaisten johtajien kanssa ystävystynyt presidentti pidätettiin sotilaiden toimesta varhain aamulla 28. kesäkuuta ja lennätettiin pelkässä pyjamassa Costa Ricaan. Tätä ennen korkein oikeus oli antanut hänestä pidätysmääräyksen, ja maan parlamentti vahvisti presidentin erottamisen vielä samana päivänä.
Väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin parlamentin puhemies Roberto Micheletti, jota Hondurasin mielenosoittajat rupesivat pian kutsumaan ”Pinochelettiksi”, Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin mukaan.
Ennen vanhaan vallankaappaus pienessä Väli-Amerikan maassa ei ollut epätavallinen uutinen, mutta sen verran ovat ajat muuttuneet, että kylmän sodan päättymisen jälkeen koko Latinalaisessa Amerikassa valtionpäämies on vain kahdesti syrjäytetty vallankaappauksella, Ecuadorissa vuonna 2000 ja Haitissa vuonna 2004. Keski-Amerikan maiden edellinen vallankaappaus nähtiin Guatemalassa vuonna 1983.
Manuel Zelaya valittiin Hondurasin presidentiksi vuonna 2005 oikeistolaisen liberaalipuolueen ehdokkaana. Zelaya lupasi vaalikampanjassaan taistella rikollisuutta vastaan kaksinkertaistamalla poliisien määrän maassa.
Zelayaa ei pidetty millään muotoa vasemmistolaisena. Hän on vauras karjatilallinen, joka omistaa menestyksekkään metsänhakkuuyhtiön. Ennen poliitikoksi ryhtymistä hän toimi myös Hondurasin vaikutusvaltaisen yksityisyrittäjien neuvoston johtajana.
Presidenttinä Zelaya teki kuitenkin muutamia uudistuksia, jotka lisäsivät hänet suosiotaan kansan keskuudessa. Hän rakennutti kouluja maaseudun syrjäkyliin, perusti terveyskeskuksia ja lähes kaksinkertaisti maan minimipalkan reilusta sadasta eurosta 200 euroon.
Viime syksynä Honduras liittyi Venezuelan ja Kuuban perustamaan yhteistyöjärjestöön, Amerikan kansojen bolivarilaiseen allianssiin Albaan. Talousliiton jäsenenä maa alkoi saada Venezuelasta öljyä edulliseen hintaan.
Zelayan varsinainen rikos oli kuitenkin se, että hän halusi järjestää kesäkuun lopulla valtakunnallisen mielipidekyselyn siitä, tulisiko syksyllä pidettävien presidentinvaalien yhteydessä järjestää myös kansanäänestys, jossa äänestäjiltä kysyttäisiin, pitäisikö maan perustuslakia uudistaa.
Hondurasin poliittisen eliitin mukaan Zelaya halusi muuttaa perustuslakia, jotta voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Olemassa olevan perustuslain mukaan pelkkä jatkokauden ehdottaminen on rangaistavaa.
Zelayan vastustajien toistama argumentti kuitenkin ontuu, koska mahdollinen kansanäänestys ensi marraskuussa olisi ollut määrä järjestää samana päivänä kun maalle valittaisiin jo uutta presidenttiä.
Vallankaappauksen todellisia syitä voidaan vain arvailla. Brittiläisessä Independent-lehdessä kirjoittavan Latinalaisen Amerikan veteraanitoimittajan Hugh O'Shaughnessyn mielestä lienee kuitenkin selvää, että kaappauksen takana oli joukko oikeistolaisia voimia Hondurasissa, Venezuelassa ja Yhdysvalloissa.
Honduras on se varsinainen banaanitasavalta, jossa United Fruit Company eli nykyinen Chiquita järjesteli vallankaappauksia mielensä mukaan viime vuosisadan alusta alkaen. Maa on Latinalaisen Amerikan kolmanneksi köyhin, Haitin ja Nicaraguan jälkeen. Jyrkässä luokkayhteiskunnassa asioista määräävät muutamat mahtisuvut, jotka omistavat liike-elämän ja tiedotusvälineet. Parlamentti on pelkkä kumileimasin.
Armeija on Yhdysvaltojen kouluttama, ja vallankaappausta johtaneet kenraalit ovat Yhdysvaltojen pahamaineisen kidutuskoulun School of the Americasin käyneitä. Hondurasissa, vajaan sadan kilometrin päässä pääkaupungista Tegucigalpasta, sijaitsee myös Yhdysvaltojen suurin lentotukikohta Latinalaisessa Amerikassa. 80-luvulla täältä käsin johdettiin Nicaraguan contrasissien taistelua sandinistihallitusta vastaan.
Yhdysvaltojen hallituksen rooli vallankaappauksessa on epäselvä. Presidentti Barack Obama on tuominnut Zelayan syrjäyttämisen, ulkoministeri Hillary Clinton on sen sijaan vedonnut neuvotteluihin osapuolten kesken ja nimenomaan välttänyt käyttämästä sanaa vallankaappaus.
Bill Clintonin asianajaja ja Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjan voimahahmo Lanny Davis on viime päivät lobbaillut ahkerasti Washingtonissa Hondurasin juntan tunnustamiseksi. Bill Clintonin vaalikampanjoiden pr-mies Bennet Ratcliff on puolestaan istunut juntan edustajana mukana Costa Rican presidentin Oscar Ariasin vetämissä sovintoneuvotteluissa.
Hondurasissa ja kaikissa naapurimaissa Yhdysvaltojen suurlähettiläinä on presidentti Bushin nimittämiä äärioikeistolaisia amerikankuubalaisia, jotka mielellään näkisivät vasemmistohallitusten katoavan Latinalaisen Amerikan politiikasta kokonaan. Yhdysvallat on Bushin kaudella myöntänyt kymmenien miljoonien dollarien ”demokratiatukea” vallankaappausta suunnitelleille Hondurasin liike-elämän etujärjestöille.
Useilla yhdysvaltalaisyhtiöillä oli syitä pitää Zelayan politiikkaa uhkana intresseilleen. Uusi minimipalkkalaki heikensi paitsi Chiquitan myös Fruit of the Loomin ja muiden yhdysvaltalaisten vaatetehtaiden voittoja. Lääketeollisuus säikähti Zelayan aikeita ruveta tuottamaan edullisia rinnakkaislääkkeitä. Johtava teleoperaattori AT&T oli jo pitkään yrittänyt saada Zelayan suostumaan Hondurasin valtion puhelinyhtiön myymiseen.
Pentagonissa taas ei varmasti pidetty hyvänä Zelayan suunnitelmia muuttaa Yhdysvaltojen Soto Canon lentotukikohta siviililentokentäksi – Venezuelan hallituksen tuella.
Kuukausi vallankaappauksen jälkeen Hondurasin kriisiin ei toistaiseksi näytä löytyvän ratkaisua. Vallasta ajettu presidentti Manuel Zelaya on leiriytynyt kannattajineen naapurimaan Nicaraguan rajan taakse ja luvannut palata Hondurasiin lähiaikoina. Presidentin syrjäyttänyt juntta pyrkii puolestaan pitkittämään kriisiä toivoen tilanteen normalisoituvan ensi syksyn vaalien myötä.
Venezuelan Hugo Chávezin ja muiden Latinalaisen Amerikan vasemmistolaisten johtajien kanssa ystävystynyt presidentti pidätettiin sotilaiden toimesta varhain aamulla 28. kesäkuuta ja lennätettiin pelkässä pyjamassa Costa Ricaan. Tätä ennen korkein oikeus oli antanut hänestä pidätysmääräyksen, ja maan parlamentti vahvisti presidentin erottamisen vielä samana päivänä.
Väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin parlamentin puhemies Roberto Micheletti, jota Hondurasin mielenosoittajat rupesivat pian kutsumaan ”Pinochelettiksi”, Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin mukaan.
Ennen vanhaan vallankaappaus pienessä Väli-Amerikan maassa ei ollut epätavallinen uutinen, mutta sen verran ovat ajat muuttuneet, että kylmän sodan päättymisen jälkeen koko Latinalaisessa Amerikassa valtionpäämies on vain kahdesti syrjäytetty vallankaappauksella, Ecuadorissa vuonna 2000 ja Haitissa vuonna 2004. Keski-Amerikan maiden edellinen vallankaappaus nähtiin Guatemalassa vuonna 1983.
Manuel Zelaya valittiin Hondurasin presidentiksi vuonna 2005 oikeistolaisen liberaalipuolueen ehdokkaana. Zelaya lupasi vaalikampanjassaan taistella rikollisuutta vastaan kaksinkertaistamalla poliisien määrän maassa.
Zelayaa ei pidetty millään muotoa vasemmistolaisena. Hän on vauras karjatilallinen, joka omistaa menestyksekkään metsänhakkuuyhtiön. Ennen poliitikoksi ryhtymistä hän toimi myös Hondurasin vaikutusvaltaisen yksityisyrittäjien neuvoston johtajana.
Presidenttinä Zelaya teki kuitenkin muutamia uudistuksia, jotka lisäsivät hänet suosiotaan kansan keskuudessa. Hän rakennutti kouluja maaseudun syrjäkyliin, perusti terveyskeskuksia ja lähes kaksinkertaisti maan minimipalkan reilusta sadasta eurosta 200 euroon.
Viime syksynä Honduras liittyi Venezuelan ja Kuuban perustamaan yhteistyöjärjestöön, Amerikan kansojen bolivarilaiseen allianssiin Albaan. Talousliiton jäsenenä maa alkoi saada Venezuelasta öljyä edulliseen hintaan.
Zelayan varsinainen rikos oli kuitenkin se, että hän halusi järjestää kesäkuun lopulla valtakunnallisen mielipidekyselyn siitä, tulisiko syksyllä pidettävien presidentinvaalien yhteydessä järjestää myös kansanäänestys, jossa äänestäjiltä kysyttäisiin, pitäisikö maan perustuslakia uudistaa.
Hondurasin poliittisen eliitin mukaan Zelaya halusi muuttaa perustuslakia, jotta voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Olemassa olevan perustuslain mukaan pelkkä jatkokauden ehdottaminen on rangaistavaa.
Zelayan vastustajien toistama argumentti kuitenkin ontuu, koska mahdollinen kansanäänestys ensi marraskuussa olisi ollut määrä järjestää samana päivänä kun maalle valittaisiin jo uutta presidenttiä.
Vallankaappauksen todellisia syitä voidaan vain arvailla. Brittiläisessä Independent-lehdessä kirjoittavan Latinalaisen Amerikan veteraanitoimittajan Hugh O'Shaughnessyn mielestä lienee kuitenkin selvää, että kaappauksen takana oli joukko oikeistolaisia voimia Hondurasissa, Venezuelassa ja Yhdysvalloissa.
Honduras on se varsinainen banaanitasavalta, jossa United Fruit Company eli nykyinen Chiquita järjesteli vallankaappauksia mielensä mukaan viime vuosisadan alusta alkaen. Maa on Latinalaisen Amerikan kolmanneksi köyhin, Haitin ja Nicaraguan jälkeen. Jyrkässä luokkayhteiskunnassa asioista määräävät muutamat mahtisuvut, jotka omistavat liike-elämän ja tiedotusvälineet. Parlamentti on pelkkä kumileimasin.
Armeija on Yhdysvaltojen kouluttama, ja vallankaappausta johtaneet kenraalit ovat Yhdysvaltojen pahamaineisen kidutuskoulun School of the Americasin käyneitä. Hondurasissa, vajaan sadan kilometrin päässä pääkaupungista Tegucigalpasta, sijaitsee myös Yhdysvaltojen suurin lentotukikohta Latinalaisessa Amerikassa. 80-luvulla täältä käsin johdettiin Nicaraguan contrasissien taistelua sandinistihallitusta vastaan.
Yhdysvaltojen hallituksen rooli vallankaappauksessa on epäselvä. Presidentti Barack Obama on tuominnut Zelayan syrjäyttämisen, ulkoministeri Hillary Clinton on sen sijaan vedonnut neuvotteluihin osapuolten kesken ja nimenomaan välttänyt käyttämästä sanaa vallankaappaus.
Bill Clintonin asianajaja ja Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjan voimahahmo Lanny Davis on viime päivät lobbaillut ahkerasti Washingtonissa Hondurasin juntan tunnustamiseksi. Bill Clintonin vaalikampanjoiden pr-mies Bennet Ratcliff on puolestaan istunut juntan edustajana mukana Costa Rican presidentin Oscar Ariasin vetämissä sovintoneuvotteluissa.
Hondurasissa ja kaikissa naapurimaissa Yhdysvaltojen suurlähettiläinä on presidentti Bushin nimittämiä äärioikeistolaisia amerikankuubalaisia, jotka mielellään näkisivät vasemmistohallitusten katoavan Latinalaisen Amerikan politiikasta kokonaan. Yhdysvallat on Bushin kaudella myöntänyt kymmenien miljoonien dollarien ”demokratiatukea” vallankaappausta suunnitelleille Hondurasin liike-elämän etujärjestöille.
Useilla yhdysvaltalaisyhtiöillä oli syitä pitää Zelayan politiikkaa uhkana intresseilleen. Uusi minimipalkkalaki heikensi paitsi Chiquitan myös Fruit of the Loomin ja muiden yhdysvaltalaisten vaatetehtaiden voittoja. Lääketeollisuus säikähti Zelayan aikeita ruveta tuottamaan edullisia rinnakkaislääkkeitä. Johtava teleoperaattori AT&T oli jo pitkään yrittänyt saada Zelayan suostumaan Hondurasin valtion puhelinyhtiön myymiseen.
Pentagonissa taas ei varmasti pidetty hyvänä Zelayan suunnitelmia muuttaa Yhdysvaltojen Soto Canon lentotukikohta siviililentokentäksi – Venezuelan hallituksen tuella.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Vaarallista meditaatiota
KU-VIIKKOLEHTI 17.7.2009
Uutiset ovat kertoneet islaminuskoisten uiguurien mellakoista ja Kiinan valtaväestöön kuuluvien han-kiinalaisten kostotoimista Urumqissa Xinjiangin alueella Kiinan luoteiskolkassa. Kiinan hallitus on lähettänyt alueelle parikymmentä tuhatta sotilasta ja mellakkapoliisia rauhoittamaan tilannetta. Viime viikolla moskeijat määrättiin suljettaviksi.
Paikallinen kommunistipuolueen johtaja ilmoitti, että julmiin rikoksiin syyllistyneet tullaan teloittamaan.
Tätä kirjoitettaessa väkivaltaisuuksissa on kuollut viranomaisten mukaan 156 ihmistä ja 1 400 ihmistä on pidätetty. Maanpaossa olevien uiguurien mukaan surmansa saaneita oli kuitenkin useita satoja, joista suurin osa menehtyi poliisien luoteihin.
Ulkomaiset toimittajat ovat saaneet raportoida Xinjiangin levottomuuksista Kiinan oloissa yllättävänkin vapaasti. Yhtenä syynä saattaa olla se, että ensi viikolla tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Falun Gong -liikkeen väkivaltaisen vainon käynnistymisestä.
Kiinan hallinto on pyrkinyt parhaansa mukaan tukahduttamaan kaikenlaiset mielenilmaukset hallituksen kannalta kielteisten vuosipäivien alla, kuten viimeksi kesäkuussa Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn 20-vuotispäivän tienoilla nähtiin.
Uiguurien ja valtaväestön etnisten kahakoiden uutisointi sopii sen sijaan mainiosti Kiinan imagosta huolta kantavalle kommunistipuolueelle. Uiguurien mellakoinnin on väitetty olevan ulkomailta masinoitua ja yhteydessä islamilaiseen terrorismiin.
Kirjeenvaihtajien keskittyessä raportoimaan uiguurialueen levottomuuksista kymmenien tuhansien kiinalaisten Falun Gong -meditaation harjoittajien yhä jatkuva järjestelmällinen vaino julmine kidutusmenetelmineen jää varmasti myös vähemmälle huomiolle.
Falun Gong on Li Hongzhin kehittämä ja vuonna 1992 julkistama perinteisen kiinalaisen qigong-terveysliikunnan muoto, jossa tehdään erilaisia joogaa muistuttavia liikkeitä ja hengitysharjoituksia. Näiden niin sanottujen kultivointiharjoitusten tavoitteena on kehittää mielenlaatua ja jalostaa etenkin kolmea tiettyä ominaisuutta: totuudenmukaisuutta, laupeutta ja kärsivällisyyttä.
Li Hongzhi kirjasi oppinsa kahteen kirjaan, jotka on käännetty myös suomeksi.
Falun Gong nautti aluksi hallituksen suosiota. Li Hongzhi luennoi menetelmästään hallituksen terveysliikunnan tutkimuskeskusten järjestämissä tilaisuuksissa, ja vuoden 1993 itämaisen lääketieteen messuilla hänet nimettiin ”kaikkein suosituimmaksi qigong-mestariksi”.
Falun Gong oli hyvin suosittua myös kansan keskuudessa. Kiinan tilastokeskuksen arvion mukaan vuonna 1999 aktiivisia Falun Gongin harjoittajia oli peräti 70 miljoonaa, enemmän kuin kommunistipuolueen jäseniä.
Tuhansien ihmisten joukkomeditaatioihin kokoontuvia Falun Gongin harjoittajia alettiin pian pitää puoluejohdossa uhkana puolueen vallalle.
Falun Gongin tukahduttamiseen tarvittiin kuitenkin provokaatio. Huhtikuussa 1999 Tianjinin kasvatustieteellisen korkeakoulun lehdessä julkaistiin Kiinan tiedeakatemian jäsenen kirjoitus, jonka mukaan Falun Gong oli taikauskoon perustuva vaarallinen kultti, joka olisi paras kieltää.
Kirjoituksesta närkästyneinä tuhannet paikalliset Falun Gongin harjoittajat kerääntyivät korkeakoululle hiljaiseen joukkomeditaatioon protestoidakseen artikkelia vastaan. Poliisi hajotti mielenilmauksen väkivaltaisesti ja pidätti 45 Falun Gongin harjoittajaa.
Pidätyksiä arvostelleita kehotettiin valittamaan Pekingissä sijaitsevaan vetoomustoimistoon. Niinpä kolmen päivän kuluttua, 25. huhtikuuta 1999, kymmenen tuhatta Falun Gongin harjoittajaa seisoi hiljaa jonossa vetoomustoimiston luona piirittäen käytännössä koko kommunistipuolueen päämajan.
Kommunistipuolueen johto kehotti lopulta ihmisiä palaamaan koteihinsa ja lupasi, että pidätetyt Falun Gongin harjoittajat vapautetaan.
Mutta nyt oli tullut liikkeen murskaamisen aika. Presidentti Jiang Zeminin aloitteesta kesäkuun 10. päivänä perustettiin erityinen salaisen poliisin yksikkö, 6-10-toimisto, jonka tehtävänä oli hävittää koko Falun Gong -liike ”mustaamalla heidän maineensa, tuhoamalla heidän toimeentulonsa ja murskaamalla heidät fyysisesti”.
Heinäkuun 20. päivän yönä alkoivat pidätykset, ja 22. heinäkuuta presidentti Jiang julisti Falun Gongin harjoittamisen olevan lain vastaista.
Ihmisoikeusjärjestöjen ja ulkomailta käsin toimivien Falun Gong -tiedotuskeskusten kuvaukset pidätettyjen Falun Gongin harjoittajien kohtelusta ovat kamalaa luettavaa.
Kymmenen viime vuoden aikana satoja tuhansia Falun Gongin harjoittajia on pidätetty ja suljettu pakkotyöleireille, joilla vangit joutuvat tekemään pahimmillaan 20-tuntisia työpäiviä palkatta, valmistaen leluja, joulukuusenkynttilöitä tai jalkapalloja.
Kymmenien tuhansien Falun Gongin harjoittajien uskotaan saaneen surmansa pidätyskeskuksissa, osa kidutukseen, osa elinsiirtojen vuoksi.
Kidutuksen tarkoituksena on saada pidätetyt allekirjoittamaan lausunto, jonka mukaan he luopuvat Falun Gongista. Pidätettyjä on hakattu sähköpampuilla, heitä on poltettu silitysraudoilla, heiltä on revitty kynnet irti.
Salaisen poliisin 6-10-toimisto vaikuttaisi olevan erityisen kiintynyt seksuaaliseen kidutukseen. Dalianin pidätyskeskuksessa naiset on sidottu roikkuvaan asentoon jalat levälleen ja sukuelimiin on työnnetty pitkiä tankoja.
Kanadalaisten ihmisoikeustutkijoiden mukaan tuhansilta vangituilta Falun Gongin harjoittajilta on poistettu maksoja, munuaisia ja sarveiskalvoja puoluejohtajien ja ylempien upseerien elinsiirtoihin ja silmäleikkauksiin. Useat sairaalat ympäri Kiinaa myönsivät puhelinkeskusteluissa käyttävänsä elinsiirtoihin Falun Gongin harjoittajien sisäelimiä.
Uutiset ovat kertoneet islaminuskoisten uiguurien mellakoista ja Kiinan valtaväestöön kuuluvien han-kiinalaisten kostotoimista Urumqissa Xinjiangin alueella Kiinan luoteiskolkassa. Kiinan hallitus on lähettänyt alueelle parikymmentä tuhatta sotilasta ja mellakkapoliisia rauhoittamaan tilannetta. Viime viikolla moskeijat määrättiin suljettaviksi.
Paikallinen kommunistipuolueen johtaja ilmoitti, että julmiin rikoksiin syyllistyneet tullaan teloittamaan.
Tätä kirjoitettaessa väkivaltaisuuksissa on kuollut viranomaisten mukaan 156 ihmistä ja 1 400 ihmistä on pidätetty. Maanpaossa olevien uiguurien mukaan surmansa saaneita oli kuitenkin useita satoja, joista suurin osa menehtyi poliisien luoteihin.
Ulkomaiset toimittajat ovat saaneet raportoida Xinjiangin levottomuuksista Kiinan oloissa yllättävänkin vapaasti. Yhtenä syynä saattaa olla se, että ensi viikolla tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Falun Gong -liikkeen väkivaltaisen vainon käynnistymisestä.
Kiinan hallinto on pyrkinyt parhaansa mukaan tukahduttamaan kaikenlaiset mielenilmaukset hallituksen kannalta kielteisten vuosipäivien alla, kuten viimeksi kesäkuussa Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn 20-vuotispäivän tienoilla nähtiin.
Uiguurien ja valtaväestön etnisten kahakoiden uutisointi sopii sen sijaan mainiosti Kiinan imagosta huolta kantavalle kommunistipuolueelle. Uiguurien mellakoinnin on väitetty olevan ulkomailta masinoitua ja yhteydessä islamilaiseen terrorismiin.
Kirjeenvaihtajien keskittyessä raportoimaan uiguurialueen levottomuuksista kymmenien tuhansien kiinalaisten Falun Gong -meditaation harjoittajien yhä jatkuva järjestelmällinen vaino julmine kidutusmenetelmineen jää varmasti myös vähemmälle huomiolle.
Falun Gong on Li Hongzhin kehittämä ja vuonna 1992 julkistama perinteisen kiinalaisen qigong-terveysliikunnan muoto, jossa tehdään erilaisia joogaa muistuttavia liikkeitä ja hengitysharjoituksia. Näiden niin sanottujen kultivointiharjoitusten tavoitteena on kehittää mielenlaatua ja jalostaa etenkin kolmea tiettyä ominaisuutta: totuudenmukaisuutta, laupeutta ja kärsivällisyyttä.
Li Hongzhi kirjasi oppinsa kahteen kirjaan, jotka on käännetty myös suomeksi.
Falun Gong nautti aluksi hallituksen suosiota. Li Hongzhi luennoi menetelmästään hallituksen terveysliikunnan tutkimuskeskusten järjestämissä tilaisuuksissa, ja vuoden 1993 itämaisen lääketieteen messuilla hänet nimettiin ”kaikkein suosituimmaksi qigong-mestariksi”.
Falun Gong oli hyvin suosittua myös kansan keskuudessa. Kiinan tilastokeskuksen arvion mukaan vuonna 1999 aktiivisia Falun Gongin harjoittajia oli peräti 70 miljoonaa, enemmän kuin kommunistipuolueen jäseniä.
Tuhansien ihmisten joukkomeditaatioihin kokoontuvia Falun Gongin harjoittajia alettiin pian pitää puoluejohdossa uhkana puolueen vallalle.
Falun Gongin tukahduttamiseen tarvittiin kuitenkin provokaatio. Huhtikuussa 1999 Tianjinin kasvatustieteellisen korkeakoulun lehdessä julkaistiin Kiinan tiedeakatemian jäsenen kirjoitus, jonka mukaan Falun Gong oli taikauskoon perustuva vaarallinen kultti, joka olisi paras kieltää.
Kirjoituksesta närkästyneinä tuhannet paikalliset Falun Gongin harjoittajat kerääntyivät korkeakoululle hiljaiseen joukkomeditaatioon protestoidakseen artikkelia vastaan. Poliisi hajotti mielenilmauksen väkivaltaisesti ja pidätti 45 Falun Gongin harjoittajaa.
Pidätyksiä arvostelleita kehotettiin valittamaan Pekingissä sijaitsevaan vetoomustoimistoon. Niinpä kolmen päivän kuluttua, 25. huhtikuuta 1999, kymmenen tuhatta Falun Gongin harjoittajaa seisoi hiljaa jonossa vetoomustoimiston luona piirittäen käytännössä koko kommunistipuolueen päämajan.
Kommunistipuolueen johto kehotti lopulta ihmisiä palaamaan koteihinsa ja lupasi, että pidätetyt Falun Gongin harjoittajat vapautetaan.
Mutta nyt oli tullut liikkeen murskaamisen aika. Presidentti Jiang Zeminin aloitteesta kesäkuun 10. päivänä perustettiin erityinen salaisen poliisin yksikkö, 6-10-toimisto, jonka tehtävänä oli hävittää koko Falun Gong -liike ”mustaamalla heidän maineensa, tuhoamalla heidän toimeentulonsa ja murskaamalla heidät fyysisesti”.
Heinäkuun 20. päivän yönä alkoivat pidätykset, ja 22. heinäkuuta presidentti Jiang julisti Falun Gongin harjoittamisen olevan lain vastaista.
Ihmisoikeusjärjestöjen ja ulkomailta käsin toimivien Falun Gong -tiedotuskeskusten kuvaukset pidätettyjen Falun Gongin harjoittajien kohtelusta ovat kamalaa luettavaa.
Kymmenen viime vuoden aikana satoja tuhansia Falun Gongin harjoittajia on pidätetty ja suljettu pakkotyöleireille, joilla vangit joutuvat tekemään pahimmillaan 20-tuntisia työpäiviä palkatta, valmistaen leluja, joulukuusenkynttilöitä tai jalkapalloja.
Kymmenien tuhansien Falun Gongin harjoittajien uskotaan saaneen surmansa pidätyskeskuksissa, osa kidutukseen, osa elinsiirtojen vuoksi.
Kidutuksen tarkoituksena on saada pidätetyt allekirjoittamaan lausunto, jonka mukaan he luopuvat Falun Gongista. Pidätettyjä on hakattu sähköpampuilla, heitä on poltettu silitysraudoilla, heiltä on revitty kynnet irti.
Salaisen poliisin 6-10-toimisto vaikuttaisi olevan erityisen kiintynyt seksuaaliseen kidutukseen. Dalianin pidätyskeskuksessa naiset on sidottu roikkuvaan asentoon jalat levälleen ja sukuelimiin on työnnetty pitkiä tankoja.
Kanadalaisten ihmisoikeustutkijoiden mukaan tuhansilta vangituilta Falun Gongin harjoittajilta on poistettu maksoja, munuaisia ja sarveiskalvoja puoluejohtajien ja ylempien upseerien elinsiirtoihin ja silmäleikkauksiin. Useat sairaalat ympäri Kiinaa myönsivät puhelinkeskusteluissa käyttävänsä elinsiirtoihin Falun Gongin harjoittajien sisäelimiä.
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Valiojäätelön karvas sivumaku
KU-VIIKKOLEHTI 3.7.2009
Kesän parhaina hellepäivinä oikeista uutisista on pulaa ja suomalaiset syövät jäätelöä. Näin varmaan ajateltiin Helsingin Sanomien taloustoimituksessa, joka viime viikonloppuna puffasi jätskimyyntiä järjestämällä lehden toimittajien kesken pienet testimaistajaiset.
Helsingin Sanomien jäätelötestissä kahden suurimman valmistajan irtojäätelöitä ja uutuustuotteita pidettiin turhankin kermaisina ja makeina. Nestlé-yhtiön liiketoimintajohtajan kesän suosituimmaksi jäätelöuutuudeksi nimeämällä Classic-valkosuklaa-salmiakkipuikolla oli raadin mielestä ”hieman keinotekoinen jälkimaku”.
Testin yhteydessä olleen pääjutun sanomana tuntui kuitenkin olevan riemu siitä, ettei Valiojäätelön myynti suinkaan romahtanut sen jälkeen kun yhtiö viisi vuotta sitten myytiin sveitsiläis-ylikansalliselle Nestlélle. Nestlén ja Valiojäätelön osuus Suomen jäätelömyynnistä oli alkuvuodesta 44 prosenttia, Ingmanin 28 prosenttia.
Miksi ihmeessä jotkut kuitenkin karttavat Valiojäätelön pingviinituotteita nimenomaan sen vuoksi että omistaja vaihtui? Sitä ei Helsingin Sanomien jutussa käsitelty.
Nestlé on maailman suurin elintarvikeyritys, maailman suurin pullotetun veden myyjä, maailman suurin vauvanruokien valmistaja ja maailman suurimman kosmetiikkayhtiön L’Oréalin toinen pääomistaja.
Nestlén liikevaihto oli viime vuonna 73 miljardia euroa
– suunnilleen yhtä paljon kuin 30 miljoonan asukkaan Perun bruttokansantuote tai reilu puolitoista kertaa Suomen tämän vuoden budjetin kokonaisarvo. Puhdasta voittoa Nestlé teki 12 miljardia euroa.
Maitojauheiden, äidinmaidonkorvikkeiden, vauvanruokien ja jäätelöiden osuus firman liikevaihdosta oli viime vuonna 28 prosenttia, Nescafé-murukahvin ja Nesquik-kaakaon osuus oli 17 prosenttia, Maggin ja muiden valmisruokien osuus samoin 17 prosenttia. Kissan- ja koiranruokien osuus oli noin kymmenen prosenttia kokonaismyynnistä, yhtä paljon kuin pulloveden osuus.
Nestlén maitojauheiden ja murukahvin myynti kasvoi viime vuonna 3–4 prosenttia. Jäätelömyynti puolestaan väheni maailmanlaajuisesti seitsemällä prosentilla. Nestlé Nutrition
-yksikön myynti, joka koostuu lähinnä vauvanruuista ja äidinmaidonkorvikkeista, kasvoi peräti 23 prosenttia.
Äidinmaidonkorvikkeiden ja vauvanruokien markkinointi on kylmäveristä liiketoimintaa. Myynnin kasvun edellytyksenä kun on, että äidit luopuvat kokonaan tai osittain vauvojensa imetyksestä tai ryhtyvät ennenaikaisesti syöttämään näille teollisesti valmistettuja vellejä.
Etenkin kehitysmaissa tuttipulloruokinnan seuraukset voivat olla vakavat. Puhtaan veden puutteessa maitokorvikkeen on todettu 25-kertaistavan vauvojen riskin kuolla ripuliin. Jos vanhemmilla ei ole varaa ostaa riittävästi äidinmaidonkorviketta, vauva jää aliravituksi.
Maailman terveysjärjestö WHO ja Unicef arvioivat, että joka vuosi puolitoista miljoonaa vauvaa menehtyy sen vuoksi, että rintaruokinnasta luovutaan liian aikaisin.
Tämän vuoksi ainakin parissakymmenessä maailman maassa kuluttajaliikkeet kehottavat ihmisiä boikotoimaan kaikkia Nestlén tuotteita.
Nestléllä on koko maailman vajaan yhdeksän miljardin euron äidinmaitokorvikekaupasta noin 40 prosentin markkinaosuus. Ranskalaisyhtiö Danone lähenee 25 prosentin osuutta.
Valion Turengin tehtailla valmistettavat Tutteli-äidinmaidonkorvikkeet ja Muksu-vellit ovat Danonen omistaman Nutrician tuotteita. Bona ja Piltti ovat puolestaan Nestlén brändejä.
Pulloruokinnan haittojen ehkäisemiseksi Maailman terveysjärjestö laati vuonna 1981 äidinmaidonkorvikkeiden kansainvälisen markkinointisäännöstön, joka kieltää korvikkeiden mainonnan, ilmaisnäytteet, korvikeyhtiöiden antamat lahjat terveydenhoitohenkilökunnalle, suorat kontaktit odottavien äitien tai vastasyntyneiden ja pienten lasten äitien kanssa sekä äidinmaidonkorvikkeita ihannoivat kuvat tai tekstit myyntipakkauksissa.
Äidinmaidonkorvikkeiden markkinointia valvovan Ibfan-järjestön raporteista ja brittiläisen kampanjajärjestön Baby Milk Actionin verkkosivuilta löytyy kuitenkin satoja esimerkkejä Nestlén rikkomuksista äidinmaidonkorvikkeiden markkinointisäännöstöä vastaan kymmenissä eri maissa.
Indonesiassa ja Guatemalassa äideille jaetaan ilmaisia korvikkeita synnytyssairaaloissa. Filippiineillä terveydenhoitajille maksetaan provisiota korvikemaidon käyttäjiksi värvätyistä asiakkaista. Bangladeshissa myyntiedustajat käyvät lääkärien luona parin viikon välein ja tuovat näille lahjoja.
Laosissa Nestlén kahvikermajauhetta myydään nallelogolla samanlaisessa purkissa kuin äidinmaidonkorviketta, sillä seurauksella että tuhannet äidit ovat juottaneet vauvoilleen veteen liuotettua kahvikermaa.
Hiv-tartuntojen riivaamassa Etelä-Afrikassa Nestlé väittää maitokorvikkeen tehostavan lapsen immuunisuojaa. Malesiassa korvikemaidon väitetään kehittävän aivoja ja parantavan näkökykyä.
Nestléä ei arvostella maailmalla pelkästään äidinmaidonkorvikkeiden markkinoinnin vuoksi.
Yhdysvalloissa odotetaan tuomioistuimen päätöstä jutussa, jossa kolme malilaista entistä kaakaotilan lapsiorjaa syyttää Nestléä Norsunluurannikon orjatiloilta ostetun kaakaon käytöstä ja piittaamattomuudesta lapsiorjien ihmisoikeuksia kohtaan.
Brasiliassa ja useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa paikallisyhteisöt kamppailevat Nestlén pullovesituotantoa vastaan ja syyttävät yhtiötä pohjavesien riistokäytöstä.
Indonesiassa, Perussa ja Dominikaanisessa tasavallassa ammattiliitot arvostelevat Nestléä surkeista palkoista ja liittoon kuuluvien tehdastyöläisten irtisanomisista. Kolumbiassa Nestlén maitojauhetehtaan työoloja kritisoineet elintarviketyöläisten liiton jäsenet ovat saaneet tappouhkauksia.
Kesän parhaina hellepäivinä oikeista uutisista on pulaa ja suomalaiset syövät jäätelöä. Näin varmaan ajateltiin Helsingin Sanomien taloustoimituksessa, joka viime viikonloppuna puffasi jätskimyyntiä järjestämällä lehden toimittajien kesken pienet testimaistajaiset.
Helsingin Sanomien jäätelötestissä kahden suurimman valmistajan irtojäätelöitä ja uutuustuotteita pidettiin turhankin kermaisina ja makeina. Nestlé-yhtiön liiketoimintajohtajan kesän suosituimmaksi jäätelöuutuudeksi nimeämällä Classic-valkosuklaa-salmiakkipuikolla oli raadin mielestä ”hieman keinotekoinen jälkimaku”.
Testin yhteydessä olleen pääjutun sanomana tuntui kuitenkin olevan riemu siitä, ettei Valiojäätelön myynti suinkaan romahtanut sen jälkeen kun yhtiö viisi vuotta sitten myytiin sveitsiläis-ylikansalliselle Nestlélle. Nestlén ja Valiojäätelön osuus Suomen jäätelömyynnistä oli alkuvuodesta 44 prosenttia, Ingmanin 28 prosenttia.
Miksi ihmeessä jotkut kuitenkin karttavat Valiojäätelön pingviinituotteita nimenomaan sen vuoksi että omistaja vaihtui? Sitä ei Helsingin Sanomien jutussa käsitelty.
Nestlé on maailman suurin elintarvikeyritys, maailman suurin pullotetun veden myyjä, maailman suurin vauvanruokien valmistaja ja maailman suurimman kosmetiikkayhtiön L’Oréalin toinen pääomistaja.
Nestlén liikevaihto oli viime vuonna 73 miljardia euroa
– suunnilleen yhtä paljon kuin 30 miljoonan asukkaan Perun bruttokansantuote tai reilu puolitoista kertaa Suomen tämän vuoden budjetin kokonaisarvo. Puhdasta voittoa Nestlé teki 12 miljardia euroa.
Maitojauheiden, äidinmaidonkorvikkeiden, vauvanruokien ja jäätelöiden osuus firman liikevaihdosta oli viime vuonna 28 prosenttia, Nescafé-murukahvin ja Nesquik-kaakaon osuus oli 17 prosenttia, Maggin ja muiden valmisruokien osuus samoin 17 prosenttia. Kissan- ja koiranruokien osuus oli noin kymmenen prosenttia kokonaismyynnistä, yhtä paljon kuin pulloveden osuus.
Nestlén maitojauheiden ja murukahvin myynti kasvoi viime vuonna 3–4 prosenttia. Jäätelömyynti puolestaan väheni maailmanlaajuisesti seitsemällä prosentilla. Nestlé Nutrition
-yksikön myynti, joka koostuu lähinnä vauvanruuista ja äidinmaidonkorvikkeista, kasvoi peräti 23 prosenttia.
Äidinmaidonkorvikkeiden ja vauvanruokien markkinointi on kylmäveristä liiketoimintaa. Myynnin kasvun edellytyksenä kun on, että äidit luopuvat kokonaan tai osittain vauvojensa imetyksestä tai ryhtyvät ennenaikaisesti syöttämään näille teollisesti valmistettuja vellejä.
Etenkin kehitysmaissa tuttipulloruokinnan seuraukset voivat olla vakavat. Puhtaan veden puutteessa maitokorvikkeen on todettu 25-kertaistavan vauvojen riskin kuolla ripuliin. Jos vanhemmilla ei ole varaa ostaa riittävästi äidinmaidonkorviketta, vauva jää aliravituksi.
Maailman terveysjärjestö WHO ja Unicef arvioivat, että joka vuosi puolitoista miljoonaa vauvaa menehtyy sen vuoksi, että rintaruokinnasta luovutaan liian aikaisin.
Tämän vuoksi ainakin parissakymmenessä maailman maassa kuluttajaliikkeet kehottavat ihmisiä boikotoimaan kaikkia Nestlén tuotteita.
Nestléllä on koko maailman vajaan yhdeksän miljardin euron äidinmaitokorvikekaupasta noin 40 prosentin markkinaosuus. Ranskalaisyhtiö Danone lähenee 25 prosentin osuutta.
Valion Turengin tehtailla valmistettavat Tutteli-äidinmaidonkorvikkeet ja Muksu-vellit ovat Danonen omistaman Nutrician tuotteita. Bona ja Piltti ovat puolestaan Nestlén brändejä.
Pulloruokinnan haittojen ehkäisemiseksi Maailman terveysjärjestö laati vuonna 1981 äidinmaidonkorvikkeiden kansainvälisen markkinointisäännöstön, joka kieltää korvikkeiden mainonnan, ilmaisnäytteet, korvikeyhtiöiden antamat lahjat terveydenhoitohenkilökunnalle, suorat kontaktit odottavien äitien tai vastasyntyneiden ja pienten lasten äitien kanssa sekä äidinmaidonkorvikkeita ihannoivat kuvat tai tekstit myyntipakkauksissa.
Äidinmaidonkorvikkeiden markkinointia valvovan Ibfan-järjestön raporteista ja brittiläisen kampanjajärjestön Baby Milk Actionin verkkosivuilta löytyy kuitenkin satoja esimerkkejä Nestlén rikkomuksista äidinmaidonkorvikkeiden markkinointisäännöstöä vastaan kymmenissä eri maissa.
Indonesiassa ja Guatemalassa äideille jaetaan ilmaisia korvikkeita synnytyssairaaloissa. Filippiineillä terveydenhoitajille maksetaan provisiota korvikemaidon käyttäjiksi värvätyistä asiakkaista. Bangladeshissa myyntiedustajat käyvät lääkärien luona parin viikon välein ja tuovat näille lahjoja.
Laosissa Nestlén kahvikermajauhetta myydään nallelogolla samanlaisessa purkissa kuin äidinmaidonkorviketta, sillä seurauksella että tuhannet äidit ovat juottaneet vauvoilleen veteen liuotettua kahvikermaa.
Hiv-tartuntojen riivaamassa Etelä-Afrikassa Nestlé väittää maitokorvikkeen tehostavan lapsen immuunisuojaa. Malesiassa korvikemaidon väitetään kehittävän aivoja ja parantavan näkökykyä.
Nestléä ei arvostella maailmalla pelkästään äidinmaidonkorvikkeiden markkinoinnin vuoksi.
Yhdysvalloissa odotetaan tuomioistuimen päätöstä jutussa, jossa kolme malilaista entistä kaakaotilan lapsiorjaa syyttää Nestléä Norsunluurannikon orjatiloilta ostetun kaakaon käytöstä ja piittaamattomuudesta lapsiorjien ihmisoikeuksia kohtaan.
Brasiliassa ja useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa paikallisyhteisöt kamppailevat Nestlén pullovesituotantoa vastaan ja syyttävät yhtiötä pohjavesien riistokäytöstä.
Indonesiassa, Perussa ja Dominikaanisessa tasavallassa ammattiliitot arvostelevat Nestléä surkeista palkoista ja liittoon kuuluvien tehdastyöläisten irtisanomisista. Kolumbiassa Nestlén maitojauhetehtaan työoloja kritisoineet elintarviketyöläisten liiton jäsenet ovat saaneet tappouhkauksia.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Albiinot elävät pelossa
KU-VIIKKOLEHTI 18.6.2009
Tansanialaisessa Shinyangan kaupungissa käynnistyi viime viikolla oikeudenkäynti, jossa neljää paikallista pienviljelijää syytetään 54-vuotiaan kehitysvammaisen albiinomiehen surmasta ja tämän ruumiinosien anastamisesta.
Surmatun albiinomiehen ruumis löydettiin viime syksynä lannoitesäkistä, joka oli heitetty karjan juottamiseen käytettyyn kaivoon. Vainajan pää ja toinen alaraaja kaivettiin myöhemmin esiin syytettynä olevan miehen kotipihasta. Toinen alaraaja oli ilmeisesti ehditty myydä eteenpäin.
Shinyangassa alkanutta oikeudenkäyntiä on odotettu Tansaniassa kuukausien ajan. Lähiaikoina tuomioistuinten käsittelyyn on tulossa useita muitakin tapauksia, joissa etsitään syyllisiä albiinojen murhiin ja silpomisiin maan luoteisosissa Victoriajärven läheisyydessä.
Yli 50 albiinoa on saanut surmansa Tansaniassa ja naapurimaassa Burundissa viimeisen kahden vuoden aikana.
Albinismi eli pigmenttipuutos johtuu piilevästä perinnöllisestä geenimuutoksesta, jonka seurauksena albiinojen elimistö ei pysty tuottamaan pigmenttiä iholle ja hiuksiin. Albiinot ovat erityisen herkkiä auringonvalolle ja kärsivät usein likinäköisyydestä.
Afrikassa albiinoja syntyy usein täysin mustaihoisille vanhemmille, joilla molemmilla on pigmenttipuutos piilevänä ominaisuutena.
Koko maailmassa noin joka 20 000:s ihminen on albiino, mutta Victoriajärven alueella albinismi on selvästi yleisempää. Tansaniassa uskotaan olevan kaikkiaan noin
150 000 albiinoa, eli vajaa puoli prosenttia väestöstä. Tarkkaa lukua ei tosin tiedetä.
Albiinoja on syrjitty Afrikan maissa kautta aikain. Heitä on kutsuttu kummituksiksi, syytetty noituudesta tai pilkattu muuten vain. Mutta mitään Tansanian viime vuosien
murha-aallon kaltaista ei ole aiemmin nähty.
Murhien taustalla on joukko noitatohtoreita, jotka väittävät osaavansa valmistaa albiinojen ruumiinosista ja sisäelimistä ihmerohtoja, jotka tekevät ihmisistä rikkaita. Rohto maksaa valtavia summia, joten asiakkaina ovat lähinnä kaupunkien liikemiehet ja vaalikampanjoihin valmistautuvat poliitikot.
BBC:n paikallisen kirjeenvaihtajan mukaan koko toiminta tapahtuu poliisin suojeluksessa ja poliisilla on usein myös läheiset yhteydet surmien takana olevien rikollisjengien kanssa.
Noitatohtorit ovat ihmisten taikauskoisuutta hyödyntäviä puoskareita, joita ei pidä sekoittaa herbalisteihin, paikallisia lääkitseviä yrttejä tunteviin kansanparantajiin. Monet kansanparantajat ovat myös kyläyhteisöjen ihmissuhteiden asiantuntijoita ja taitavia ratkaisemaan konflikteja.
Albiinojen murhia on yritetty selittää Tansaniassa maaseudun köyhtymisellä, rahanvallan kasvulla ja yhteiskunnan yleisen ilmapiirin kiristymisellä.
Jos rutiköyhällä maaseudulla joku on valmis maksamaan kymmenen tuhatta euroa kokonaisesta surmatusta albiinosta, likaisen työn tekijöitä valitettavasti löytyy. Rikollisjengit ovat myös häpäisseet hautoja albiinojen ruumiinosista maksettavan palkkion toivossa.
Mbeyassa helluntailaispappi pidätettiin tämän yritettyä kaupata torilla albiinon ranteita. Mwanzassa surmatun albiinotytön molemmat vanhemmat pidätettiin epäiltynä osallisuudesta tyttären palkkamurhaan. Rukwassa mies yritti myydä albiinovaimonsa kongolaisille liikemiehille 3 000 dollarin hinnasta.
Joissain lehtijutuissa albiinojen murhista on syytetty Victoriajärven kalastajia. Erään uskomuksen mukaan kalaonnea voi kohentaa kietomalla albiinojen kiharoita kalaverkkoihin.
Mistä noitatohtorit rauhanomaisena tunnetussa Tansaniassa sitten yhtäkkiä keksivät ruveta valmistamaan rohtoja, jotka edellyttävät kanssaihmisten surmaamista? Yhdeksi syyksi on ehdotettu kaikkialla Afrikassa huippusuosittuja nigerialaisia elokuvia. Dvd:llä myytävät halpisfilmit ovat eräänlaista kulttikamaa, joissa voodoota muistuttavat länsiafrikkalaiset juju-uskomukset ovat keskeisessä roolissa.
Albiinojen murhat alkoivat syksyllä 2007, mutta Tansanian hallitus reagoi asiaan vasta vuoden päästä. Hallitus ei halunnut tehdä liian suurta numeroa uutisista, jotka antoivat primitiivisen kuvan Tansaniasta juuri kun maa oli alkanut saada kipeästi kaivattuja investointeja ulkomailta.
Lopulta presidentti Jakaya Kikwete kuitenkin osallistui albiinojen yhdistyksen tilaisuuteen ja ilmoitti, että syylliset tuotaisiin oikeuteen ja albiinojen asemaa oli muutenkin parannettava. Presidentti nimitti parlamentin naiskiintiössä kansanedustajaksi albiinonaisen.
Tammikuussa hallitus pidätti toimiluvat kaikilta kansanparantajilta ja matkapuhelinoperaattorit puolestaan jakoivat puhelimia 350 albiinolle, jotta nämä voisivat vaaran uhatessa soittaa poliisille.
Pääministeri Mizengo Pinda adoptoi yhdeksänvuotiaan albiinopojan ja totesi hallituspuolueen nuorisoliiton joukkokokouksessa, että albiinojen surmaajat pitäisi tappaa kiinniotettaessa. Maaliskuussa Tansaniassa otettiin käyttöön ilmiantolomakkeet, joilla voi nimettömästi paljastaa viranomaisille tietoja albiinojen surmaajista.
Näiden käänteiden jälkeen surmat saatiin vihdoin loppumaan, mutta Tansanian albiinot elävät yhä pelossa. Albiinojen yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi maan albiinoyhdistys on järjestänyt ompelu- ja kankaanvärjäyskursseja jäsenilleen helpottamaan näiden työllistymistä.
Albiinokansanedustaja Al-Shymaa Kwegyirin aloitteesta Tansaniassa käynnistettiin väestönlaskenta albiinojen todellisen määrän selvittämiseksi. Albiinojen rekisteröiminen on edellytyksenä myös erilaisille tukitoimille. Albiinojen tulisi saada ihoa suojaavia vaatteita ja suojavoidetta auringonpaahdetta vastaan. Useimmat albiinot kaipaavat myös silmälaseja ja säännöllistä näkökyvyn seurantaa.
Tansanialaisessa Shinyangan kaupungissa käynnistyi viime viikolla oikeudenkäynti, jossa neljää paikallista pienviljelijää syytetään 54-vuotiaan kehitysvammaisen albiinomiehen surmasta ja tämän ruumiinosien anastamisesta.
Surmatun albiinomiehen ruumis löydettiin viime syksynä lannoitesäkistä, joka oli heitetty karjan juottamiseen käytettyyn kaivoon. Vainajan pää ja toinen alaraaja kaivettiin myöhemmin esiin syytettynä olevan miehen kotipihasta. Toinen alaraaja oli ilmeisesti ehditty myydä eteenpäin.
Shinyangassa alkanutta oikeudenkäyntiä on odotettu Tansaniassa kuukausien ajan. Lähiaikoina tuomioistuinten käsittelyyn on tulossa useita muitakin tapauksia, joissa etsitään syyllisiä albiinojen murhiin ja silpomisiin maan luoteisosissa Victoriajärven läheisyydessä.
Yli 50 albiinoa on saanut surmansa Tansaniassa ja naapurimaassa Burundissa viimeisen kahden vuoden aikana.
Albinismi eli pigmenttipuutos johtuu piilevästä perinnöllisestä geenimuutoksesta, jonka seurauksena albiinojen elimistö ei pysty tuottamaan pigmenttiä iholle ja hiuksiin. Albiinot ovat erityisen herkkiä auringonvalolle ja kärsivät usein likinäköisyydestä.
Afrikassa albiinoja syntyy usein täysin mustaihoisille vanhemmille, joilla molemmilla on pigmenttipuutos piilevänä ominaisuutena.
Koko maailmassa noin joka 20 000:s ihminen on albiino, mutta Victoriajärven alueella albinismi on selvästi yleisempää. Tansaniassa uskotaan olevan kaikkiaan noin
150 000 albiinoa, eli vajaa puoli prosenttia väestöstä. Tarkkaa lukua ei tosin tiedetä.
Albiinoja on syrjitty Afrikan maissa kautta aikain. Heitä on kutsuttu kummituksiksi, syytetty noituudesta tai pilkattu muuten vain. Mutta mitään Tansanian viime vuosien
murha-aallon kaltaista ei ole aiemmin nähty.
Murhien taustalla on joukko noitatohtoreita, jotka väittävät osaavansa valmistaa albiinojen ruumiinosista ja sisäelimistä ihmerohtoja, jotka tekevät ihmisistä rikkaita. Rohto maksaa valtavia summia, joten asiakkaina ovat lähinnä kaupunkien liikemiehet ja vaalikampanjoihin valmistautuvat poliitikot.
BBC:n paikallisen kirjeenvaihtajan mukaan koko toiminta tapahtuu poliisin suojeluksessa ja poliisilla on usein myös läheiset yhteydet surmien takana olevien rikollisjengien kanssa.
Noitatohtorit ovat ihmisten taikauskoisuutta hyödyntäviä puoskareita, joita ei pidä sekoittaa herbalisteihin, paikallisia lääkitseviä yrttejä tunteviin kansanparantajiin. Monet kansanparantajat ovat myös kyläyhteisöjen ihmissuhteiden asiantuntijoita ja taitavia ratkaisemaan konflikteja.
Albiinojen murhia on yritetty selittää Tansaniassa maaseudun köyhtymisellä, rahanvallan kasvulla ja yhteiskunnan yleisen ilmapiirin kiristymisellä.
Jos rutiköyhällä maaseudulla joku on valmis maksamaan kymmenen tuhatta euroa kokonaisesta surmatusta albiinosta, likaisen työn tekijöitä valitettavasti löytyy. Rikollisjengit ovat myös häpäisseet hautoja albiinojen ruumiinosista maksettavan palkkion toivossa.
Mbeyassa helluntailaispappi pidätettiin tämän yritettyä kaupata torilla albiinon ranteita. Mwanzassa surmatun albiinotytön molemmat vanhemmat pidätettiin epäiltynä osallisuudesta tyttären palkkamurhaan. Rukwassa mies yritti myydä albiinovaimonsa kongolaisille liikemiehille 3 000 dollarin hinnasta.
Joissain lehtijutuissa albiinojen murhista on syytetty Victoriajärven kalastajia. Erään uskomuksen mukaan kalaonnea voi kohentaa kietomalla albiinojen kiharoita kalaverkkoihin.
Mistä noitatohtorit rauhanomaisena tunnetussa Tansaniassa sitten yhtäkkiä keksivät ruveta valmistamaan rohtoja, jotka edellyttävät kanssaihmisten surmaamista? Yhdeksi syyksi on ehdotettu kaikkialla Afrikassa huippusuosittuja nigerialaisia elokuvia. Dvd:llä myytävät halpisfilmit ovat eräänlaista kulttikamaa, joissa voodoota muistuttavat länsiafrikkalaiset juju-uskomukset ovat keskeisessä roolissa.
Albiinojen murhat alkoivat syksyllä 2007, mutta Tansanian hallitus reagoi asiaan vasta vuoden päästä. Hallitus ei halunnut tehdä liian suurta numeroa uutisista, jotka antoivat primitiivisen kuvan Tansaniasta juuri kun maa oli alkanut saada kipeästi kaivattuja investointeja ulkomailta.
Lopulta presidentti Jakaya Kikwete kuitenkin osallistui albiinojen yhdistyksen tilaisuuteen ja ilmoitti, että syylliset tuotaisiin oikeuteen ja albiinojen asemaa oli muutenkin parannettava. Presidentti nimitti parlamentin naiskiintiössä kansanedustajaksi albiinonaisen.
Tammikuussa hallitus pidätti toimiluvat kaikilta kansanparantajilta ja matkapuhelinoperaattorit puolestaan jakoivat puhelimia 350 albiinolle, jotta nämä voisivat vaaran uhatessa soittaa poliisille.
Pääministeri Mizengo Pinda adoptoi yhdeksänvuotiaan albiinopojan ja totesi hallituspuolueen nuorisoliiton joukkokokouksessa, että albiinojen surmaajat pitäisi tappaa kiinniotettaessa. Maaliskuussa Tansaniassa otettiin käyttöön ilmiantolomakkeet, joilla voi nimettömästi paljastaa viranomaisille tietoja albiinojen surmaajista.
Näiden käänteiden jälkeen surmat saatiin vihdoin loppumaan, mutta Tansanian albiinot elävät yhä pelossa. Albiinojen yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi maan albiinoyhdistys on järjestänyt ompelu- ja kankaanvärjäyskursseja jäsenilleen helpottamaan näiden työllistymistä.
Albiinokansanedustaja Al-Shymaa Kwegyirin aloitteesta Tansaniassa käynnistettiin väestönlaskenta albiinojen todellisen määrän selvittämiseksi. Albiinojen rekisteröiminen on edellytyksenä myös erilaisille tukitoimille. Albiinojen tulisi saada ihoa suojaavia vaatteita ja suojavoidetta auringonpaahdetta vastaan. Useimmat albiinot kaipaavat myös silmälaseja ja säännöllistä näkökyvyn seurantaa.
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Mitä Afrikka hyötyy Kiinasta?
KU-VIIKKOLEHTI 5.6.2009
Kiinan kaupan ja investointien kasvu useissa Afrikan maissa herättää ristiriitaisia tunteita. Länsimaissa on paheksuttu etenkin Kiinan öljynporaushankkeita Sudanissa, missä maan hallitus käy veristä sisällissotaa Darfurin maakunnassa.
Toiset kuitenkin muistuttavat, että Kiina tekee vain samaa kuin entiset siirtomaavallat ja Yhdysvallat ovat tehneet jo vuosisatojen ajan: hankkii talouskasvuunsa kaipaamiaan raaka-aineita sieltä mistä saa.
Monet Afrikan hallitukset ovat sen sijaan tyytyväisiä, kun kauppa käy ja luvassa on rakennushankkeita ja lainoja uudelta mahtavalta yhteistyökumppanilta, joka ei puutu Afrikan maiden sisäpolitiikkaan eikä aseta lainoille ja lahja-avulle hankalia ehtoja, kuten länsimaat. Vuoden 2006 kiinalais-afrikkalaisessa huippukokouksessa Kiina lupasi rakennusurakoita Afrikkaan lähes kahden miljardin dollarin edestä.
Afrikan maiden mineraalien kasvanut kysyntä taas on nostanut useiden raaka-aineiden maailmanmarkkinahintoja ja tehnyt kaivosbisneksestä aiempaa kannattavampaa.
Kaupunkien köyhät, jotka elävät usein vain muutamalla eurolla päivässä, ovat puolestaan innoissaan, kun katukaupassa on saatavilla halpoja kulutustuotteita, keittiöastioista kankaisiin ja radioista matkapuhelimiin.
Afrikan maiden kapea älymystö ei ole varma kannastaan, Kiina-suhteilla kun on sekä etunsa että haittansa.
Kiina on tänä päivänä maailman suurin tietotekniikan, lelujen ja kenkien valmistaja ja toiseksi suurin autojen valmistaja, heti Yhdysvaltojen jälkeen. Kiina on myös maailman suurin kivihiilen, raudan, teräksen, alumiinin ja sementin kuluttaja sekä maailman suurin ulkomaisten sijoitusten kohde. Öljynkulutuksessa Kiina on noussut maailmantilaston kakkoseksi, Yhdysvaltojen jälkeen.
Pelkästään vuonna 2006 Kiinan ja Afrikan maiden välisen kaupan arvo kasvoi yli 40 prosenttia. Kiina on nyt Afrikan maiden kolmanneksi suurin kauppakumppani (Yhdysvaltojen ja Ranskan jälkeen). Kiinan tuonnin arvo Afrikasta oli viime vuonna 29 miljardia dollaria. Samaan aikaan kiinalaistuotteita vietiin Afrikkaan 27 miljardin dollarin edestä.
Pääministeri Wen Jiabao asetti pari vuotta sitten tavoitteeksi Kiinan ja Afrikan maiden välisen kaupan kasvattamisen sataan miljardiin dollariin vuoteen 2010 mennessä.
Kiina hankkii Afrikan maista ennen muuta öljyä, mineraaleja ja raakapuuta. Vuonna 2007 öljyn osuus Kiinan Afrikan-tuonnista oli peräti 62 prosenttia.
Kiinasta viedään Afrikkaan lähinnä kulutustuotteita ja koneita, etenkin öljynporauslaitteistoa ja metsäkoneita.
Kiinan koko öljyntuonnista 25 prosenttia on peräisin Afrikan maista: Angolasta, Sudanista, Nigeriasta, Gabonista ja Päiväntasaajan Guineasta.
Samalla on kuitenkin huomattava, että Afrikan maiden koko öljyviennistä suurin osa menee edelleen Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Vuonna 2006 Afrikan maiden öljyviennistä vain 14 prosenttia päätyi Kiinaan.
Kiinan suuria investointeja Afrikan maissa onkin syytä tarkastella Kiinan omien intressien kannalta. Kun vuonna 2006 kiinalais-afrikkalaisessa huippukokouksessa sovittiin lukuisista suurhankkeista, pääpaino oli nimenomaan kaivosteollisuudessa ja tiehankkeissa.
Egyptiin rakennetaan parhaillaan kiinalaisvoimin suurta alumiinitehdasta, Sambiaan kuparitehdasta ja Etelä-Afrikkaan ferrokromisulattoa. Nigeriassa kiinalaiset urakoivat suurta valtatietä, Angolassa kunnostetaan teitä ja siltoja. Ghanassa maaseudun puhelinyhteyksiä kehitetään kiinalaisrahalla.
Kiinalaisyhtiöt vastasivat Ghanassa myös jalkapallostadionien rakentamisesta Afrikan viimevuotisten jalkapallomestaruuskisojen alla. Maanosan ensi vuoden jalkapallokisoja varten kiinalaiset rakentavat parhaillaan neljää suurta stadionia Angolassa.
Tällainen lahja-apu nostaa varmasti Kiinan osakkeita futishullujen afrikkalaisten silmissä.
Viime viikolla julkistettu raportti työoloista Afrikan maissa toteutettavissa kiinalaishankkeissa antaa vähemmän ruusuisen kuvan Kiinan panoksesta mustan maanosan hyväksi. Afrikan maiden ammattiliittoja lähellä olevien tutkimuslaitosten kokoamassa ja Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen Saskin rahoittamassa yli 400-sivuisessa tutkimuksessa haastateltiin afrikkalaisia työntekijöitä kiinalaistehtaissa ja rakennushankkeissa kymmenessä Saharan eteläpuolisen Afrikan maassa.
Työolot vaihtelivat tietysti eri maiden ja eri hankkeiden välillä, mutta yhteistä miltei kaikkialla oli se, ettei kiinalaisprojekteissa sallittu ammattiliittojen toimintaa. Työntekijät palkataan pätkäsuhteisiin yleensä ilman kirjallista työsopimusta. Työolojen kannalta seuraukset ovat arvattavissa.
”Esimerkiksi Namibiassa rakennusalalla minimipalkka on yhdeksän Namibian dollaria eli vajaa euro tunnissa, mutta kiinalaiset yhtiöt maksavat paikallisille rakennusmiehille vain kolmasosan lainmukaisesta minimistä. Kiinalaisella tekstiilitehtaalla monet työntekijät eivät olleet ikinä pitäneet lomaa”, summasi namibialainen tutkija Herbert Jauch viime viikolla Metalliliiton tiloissa Helsingissä.
Afrikan maissa toimivat kiinalaisyhtiöt ovat Kiinan valtion omistamia. Niinpä Namibiassa tutkijaryhmän edustajat valittivat kiinalaisfirmojen lainvastaisesta toiminnasta paitsi kauppa- ja teollisuusministeriöön myös Kiinan suurlähetystöön.
”Molemmilta tahoilta saatiin kutakuinkin samat vastaukset. Molempien mielestä tärkeintä oli, että luodaan työpaikkoja. Suurlähetystöstä sanottiin, että Kiinassakin kamppailtiin pitkään ennen kuin elinolot kohenivat. Kauppa- ja teollisuusministeri totesi, että on parempi kärsiä nyt, jotta lapsillamme olisi paremmat olot.”
Kiinan kaupan ja investointien kasvu useissa Afrikan maissa herättää ristiriitaisia tunteita. Länsimaissa on paheksuttu etenkin Kiinan öljynporaushankkeita Sudanissa, missä maan hallitus käy veristä sisällissotaa Darfurin maakunnassa.
Toiset kuitenkin muistuttavat, että Kiina tekee vain samaa kuin entiset siirtomaavallat ja Yhdysvallat ovat tehneet jo vuosisatojen ajan: hankkii talouskasvuunsa kaipaamiaan raaka-aineita sieltä mistä saa.
Monet Afrikan hallitukset ovat sen sijaan tyytyväisiä, kun kauppa käy ja luvassa on rakennushankkeita ja lainoja uudelta mahtavalta yhteistyökumppanilta, joka ei puutu Afrikan maiden sisäpolitiikkaan eikä aseta lainoille ja lahja-avulle hankalia ehtoja, kuten länsimaat. Vuoden 2006 kiinalais-afrikkalaisessa huippukokouksessa Kiina lupasi rakennusurakoita Afrikkaan lähes kahden miljardin dollarin edestä.
Afrikan maiden mineraalien kasvanut kysyntä taas on nostanut useiden raaka-aineiden maailmanmarkkinahintoja ja tehnyt kaivosbisneksestä aiempaa kannattavampaa.
Kaupunkien köyhät, jotka elävät usein vain muutamalla eurolla päivässä, ovat puolestaan innoissaan, kun katukaupassa on saatavilla halpoja kulutustuotteita, keittiöastioista kankaisiin ja radioista matkapuhelimiin.
Afrikan maiden kapea älymystö ei ole varma kannastaan, Kiina-suhteilla kun on sekä etunsa että haittansa.
Kiina on tänä päivänä maailman suurin tietotekniikan, lelujen ja kenkien valmistaja ja toiseksi suurin autojen valmistaja, heti Yhdysvaltojen jälkeen. Kiina on myös maailman suurin kivihiilen, raudan, teräksen, alumiinin ja sementin kuluttaja sekä maailman suurin ulkomaisten sijoitusten kohde. Öljynkulutuksessa Kiina on noussut maailmantilaston kakkoseksi, Yhdysvaltojen jälkeen.
Pelkästään vuonna 2006 Kiinan ja Afrikan maiden välisen kaupan arvo kasvoi yli 40 prosenttia. Kiina on nyt Afrikan maiden kolmanneksi suurin kauppakumppani (Yhdysvaltojen ja Ranskan jälkeen). Kiinan tuonnin arvo Afrikasta oli viime vuonna 29 miljardia dollaria. Samaan aikaan kiinalaistuotteita vietiin Afrikkaan 27 miljardin dollarin edestä.
Pääministeri Wen Jiabao asetti pari vuotta sitten tavoitteeksi Kiinan ja Afrikan maiden välisen kaupan kasvattamisen sataan miljardiin dollariin vuoteen 2010 mennessä.
Kiina hankkii Afrikan maista ennen muuta öljyä, mineraaleja ja raakapuuta. Vuonna 2007 öljyn osuus Kiinan Afrikan-tuonnista oli peräti 62 prosenttia.
Kiinasta viedään Afrikkaan lähinnä kulutustuotteita ja koneita, etenkin öljynporauslaitteistoa ja metsäkoneita.
Kiinan koko öljyntuonnista 25 prosenttia on peräisin Afrikan maista: Angolasta, Sudanista, Nigeriasta, Gabonista ja Päiväntasaajan Guineasta.
Samalla on kuitenkin huomattava, että Afrikan maiden koko öljyviennistä suurin osa menee edelleen Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Vuonna 2006 Afrikan maiden öljyviennistä vain 14 prosenttia päätyi Kiinaan.
Kiinan suuria investointeja Afrikan maissa onkin syytä tarkastella Kiinan omien intressien kannalta. Kun vuonna 2006 kiinalais-afrikkalaisessa huippukokouksessa sovittiin lukuisista suurhankkeista, pääpaino oli nimenomaan kaivosteollisuudessa ja tiehankkeissa.
Egyptiin rakennetaan parhaillaan kiinalaisvoimin suurta alumiinitehdasta, Sambiaan kuparitehdasta ja Etelä-Afrikkaan ferrokromisulattoa. Nigeriassa kiinalaiset urakoivat suurta valtatietä, Angolassa kunnostetaan teitä ja siltoja. Ghanassa maaseudun puhelinyhteyksiä kehitetään kiinalaisrahalla.
Kiinalaisyhtiöt vastasivat Ghanassa myös jalkapallostadionien rakentamisesta Afrikan viimevuotisten jalkapallomestaruuskisojen alla. Maanosan ensi vuoden jalkapallokisoja varten kiinalaiset rakentavat parhaillaan neljää suurta stadionia Angolassa.
Tällainen lahja-apu nostaa varmasti Kiinan osakkeita futishullujen afrikkalaisten silmissä.
Viime viikolla julkistettu raportti työoloista Afrikan maissa toteutettavissa kiinalaishankkeissa antaa vähemmän ruusuisen kuvan Kiinan panoksesta mustan maanosan hyväksi. Afrikan maiden ammattiliittoja lähellä olevien tutkimuslaitosten kokoamassa ja Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen Saskin rahoittamassa yli 400-sivuisessa tutkimuksessa haastateltiin afrikkalaisia työntekijöitä kiinalaistehtaissa ja rakennushankkeissa kymmenessä Saharan eteläpuolisen Afrikan maassa.
Työolot vaihtelivat tietysti eri maiden ja eri hankkeiden välillä, mutta yhteistä miltei kaikkialla oli se, ettei kiinalaisprojekteissa sallittu ammattiliittojen toimintaa. Työntekijät palkataan pätkäsuhteisiin yleensä ilman kirjallista työsopimusta. Työolojen kannalta seuraukset ovat arvattavissa.
”Esimerkiksi Namibiassa rakennusalalla minimipalkka on yhdeksän Namibian dollaria eli vajaa euro tunnissa, mutta kiinalaiset yhtiöt maksavat paikallisille rakennusmiehille vain kolmasosan lainmukaisesta minimistä. Kiinalaisella tekstiilitehtaalla monet työntekijät eivät olleet ikinä pitäneet lomaa”, summasi namibialainen tutkija Herbert Jauch viime viikolla Metalliliiton tiloissa Helsingissä.
Afrikan maissa toimivat kiinalaisyhtiöt ovat Kiinan valtion omistamia. Niinpä Namibiassa tutkijaryhmän edustajat valittivat kiinalaisfirmojen lainvastaisesta toiminnasta paitsi kauppa- ja teollisuusministeriöön myös Kiinan suurlähetystöön.
”Molemmilta tahoilta saatiin kutakuinkin samat vastaukset. Molempien mielestä tärkeintä oli, että luodaan työpaikkoja. Suurlähetystöstä sanottiin, että Kiinassakin kamppailtiin pitkään ennen kuin elinolot kohenivat. Kauppa- ja teollisuusministeri totesi, että on parempi kärsiä nyt, jotta lapsillamme olisi paremmat olot.”
tiistai 19. toukokuuta 2009
Tamilitiikerien nousu ja tuho
KU-VIIKKOLEHTI 20.5.2009
Lääkärit ilman rajoja -järjestöllä on ollut tapana julkistaa vuosittain lista kymmenestä humanitaarisesta kriisistä, jotka eivät ole juuri saaneet huomiota maailman medioissa. Sri Lankan saarivaltio Intian kaakkoispuolella oli aiempina vuosina vakituinen vieras vaiettujen uutisaiheiden listalla, mutta ei enää.
Viime päivänä tv:ssä on näytetty kuvia hallitusarmeijan pommituksia paenneista tamilisiviileistä ja uutistenlukijat ovat saaneet opetella lausumaan suomalaisittain hullunkuriselta kuulostavia singaleesin- ja tamilinkielisiä nimiä.
”Olemme tänään vapauttaneet koko maan terrorismin kynsistä”, presidentti Mahinda Rajapaksa julisti eilen Sri Lankan parlamentissa. ”Olemme onnistuneet tuhoamaan yhden pahimmista terroristiryhmistä maailmassa.”
Edellisenä päivänä Sri Lankan armeija ilmoitti surmanneensa itsenäisen tamilien valtion puolesta taistelleiden Tamil Eelamin vapautuksen tiikereiden (LTTE) johtajan Velupillai Prabhakaranin ja joukon muita tamilitiikereiden johtajia näiden yrittäessä paeta taistelukentältä ambulanssin kyydissä.
Hallitus lähetti kaikille matkapuhelimen omistajille tekstiviestin sissipäällikön surmasta, ja paikallinen tv-kanava esitti tiistaina videokuvaa maastopukuisesta ruumiista, jonka uskottiin olevan tamilitiikereiden surmattu johtaja.
Vuodesta 1983 Sri Lankan konfliktissa on saanut surmansa yli 70 000 ihmistä. Tämän vuoden taisteluissa tamilitiikereiden viimeisiä tukikohtia vastaan on kuollut lähes kymmenen tuhatta ihmistä ja sadat tuhannet ovat joutuneet lähtemään kodeistaan.
Sri Lankan kriisin taustoja on etsittävä siirtomaavallan ajoista asti. Brittiläisen siirtomaavallan aikana maan itä- ja pohjoisosien tamilivähemmistö pääsi englanninkielisiin lähetyskouluihin ja Intian Tamil Nadusta kuljetettiin paikallisia tamileja silloisen Ceylonin teeplantaaseille töihin.
Maan itsenäistyttyä vuonna 1948 singaleesienemmistöä edustaneet puolueet saivat vallan, ja pian singaleesistä tehtiin maan ainoa virallinen kieli. Tamileista tuli toisen luokan kansalaisia. Sadat tuhannet intialaisperäiset tamilit karkotettiin Intiaan.
Sri Lankan väestöryhmiä erottaa myös uskonto. Singaleesit ovat pääasiassa buddhalaisia, tamilit hinduja. Molempien väestöryhmien joukossa on myös kristinuskoisia ja muslimeja.
Tamilivähemmistöön kohdistuneiden vainojen jälkeen joukko nuoria tamileja perusti vuonna 1972 Velupillai Prabhakaranin johdolla Tamil Eelamin vapautuksen tiikerit käymään aseellista taistelua itsenäisen tamilivaltion puolesta.
Prabhakaranin esikuvia olivat Intian vapautustaistelun johtohahmoihin kuuluneet Bhagat Singh ja Subhas Chandra Bose. Singh oli marxilainen anarkisti, Intian kansalliskongressin johtaja Bose puolestaan piti Ganhdin väkivallatonta vastarintaa tehottomana ja kehotti intialaisia tarttumaan aseisiin brittiläistä yliherruutta vastaan.
Tamilitiikereiden ensimmäinen aseellinen isku nähtiin vuonna 1975, kun tuolloin 20-vuotias Prabhakaran ampui Jaffnan pormestarin, jota tämä piti syypäänä verilöylyyn, jossa mellakkapoliisi avasi tulen tuhansia tamilien kansainvälisen kulttuuritapahtuman osanottajia vastaan.
Tamilitiikerit käynnistivät varsinaisen aseellisen taistelun 80-luvun alussa, sen jälkeen kun singaleesipoliisien johtama väkijoukko oli polttanut Jaffnan kirjastotalon ja sen sisältämät lähes sata tuhatta kirjaa ja muita tamilien kulttuuriaarteita.
Kostoksi tamilitiikereiden ensimmäiselle iskulle armeijan sotilaita vastaan singaleeseihin kuuluneet väkijoukot hyökkäsivät tamilisiviilejä vastaan maan eteläosissa, raiskasivat naisia ja surmasivat tuhansia ihmisiä.
Hallitus vastasi tamilitiikereiden iskuihin kovin ottein, eivätkä tamilitiikeritkään säälineet siviilejä. Wikipediasta löytyvät omat sivut, joilla on yksityiskohtaisesti lueteltu niin hallituksen kuin tamilitiikereidenkin 26 vuoden aikana tekemät iskut ja kuolonuhrien määrät.
Tamilitiikerit kehittyivät hyvin organisoiduksi armeijaksi, jossa oli parhaimmillaan kymmeniä tuhansia rivisotilaita, joukossa myös naisia. Millään muulla sissiliikkeellä ei tiettävästi ole ollut omia merivoimia sekä salaisista viidakkotukikohdista operoivia omia ilmavoimia.
Tamilitiikerit ottivat käyttöön itsemurhaiskut toistakymmentä vuotta ennen Al-Qaidaa. Vangituksi tulemisen varalta kaikki tiikerisoturit kantoivat kaulassaan syanidikapselia, joka tuli niellä ennen mahdollista kiinnijoutumista, jotta kidutuksesta kuulu hallituksen armeija ei saisi hankittua heiltä salaisia tietoja.
Tamilitiikerien hallitsemilla alueilla maan pohjoisosissa oli
90-luvun alusta viime vuoden loppuun asti lähes parinkymmenen vuoden ajan oma toimiva hallinto, pankkeineen, kouluineen ja tv-asemineen. Tamil Eelamilla oli omat postimerkit, omat poliisivoimat ja oma ihmisoikeusjärjestö.
Viime päivien taisteluissa Sri Lankan tamilien valtio on kuitenkin tuhottu täydellisesti ja pommituksista hengissä säilyneet alueen asukkaat on suljettu armeijan valvomiin leireihin, joita kutsutaan irvokkaasti hyvinvointikyliksi.
Sota-alueiden todellisesta tilanteesta on vaikea saada puolueetonta tietoa, sillä alueelle ei ole päästetty avustusjärjestöjä ja journalisteja.
”Meidän on löydettävä ristiriitoihimme buddhalaiseen ajatteluun perustuva kotimainen ratkaisu, joka on kaikkien yhteisöjen hyväksyttävissä”, presidentti Rajapaksa sanoi eilen uutistoimistojen mukaan.
Presidentti myös kiisti, että Sri Lankassa olisi etnisiä jännitteitä. ”Maassamme ei ole vähemmistöjä, on vain kaksi väestönosaa, joista toinen rakastaa maataan ja toinen ei.”
Lääkärit ilman rajoja -järjestöllä on ollut tapana julkistaa vuosittain lista kymmenestä humanitaarisesta kriisistä, jotka eivät ole juuri saaneet huomiota maailman medioissa. Sri Lankan saarivaltio Intian kaakkoispuolella oli aiempina vuosina vakituinen vieras vaiettujen uutisaiheiden listalla, mutta ei enää.
Viime päivänä tv:ssä on näytetty kuvia hallitusarmeijan pommituksia paenneista tamilisiviileistä ja uutistenlukijat ovat saaneet opetella lausumaan suomalaisittain hullunkuriselta kuulostavia singaleesin- ja tamilinkielisiä nimiä.
”Olemme tänään vapauttaneet koko maan terrorismin kynsistä”, presidentti Mahinda Rajapaksa julisti eilen Sri Lankan parlamentissa. ”Olemme onnistuneet tuhoamaan yhden pahimmista terroristiryhmistä maailmassa.”
Edellisenä päivänä Sri Lankan armeija ilmoitti surmanneensa itsenäisen tamilien valtion puolesta taistelleiden Tamil Eelamin vapautuksen tiikereiden (LTTE) johtajan Velupillai Prabhakaranin ja joukon muita tamilitiikereiden johtajia näiden yrittäessä paeta taistelukentältä ambulanssin kyydissä.
Hallitus lähetti kaikille matkapuhelimen omistajille tekstiviestin sissipäällikön surmasta, ja paikallinen tv-kanava esitti tiistaina videokuvaa maastopukuisesta ruumiista, jonka uskottiin olevan tamilitiikereiden surmattu johtaja.
Vuodesta 1983 Sri Lankan konfliktissa on saanut surmansa yli 70 000 ihmistä. Tämän vuoden taisteluissa tamilitiikereiden viimeisiä tukikohtia vastaan on kuollut lähes kymmenen tuhatta ihmistä ja sadat tuhannet ovat joutuneet lähtemään kodeistaan.
Sri Lankan kriisin taustoja on etsittävä siirtomaavallan ajoista asti. Brittiläisen siirtomaavallan aikana maan itä- ja pohjoisosien tamilivähemmistö pääsi englanninkielisiin lähetyskouluihin ja Intian Tamil Nadusta kuljetettiin paikallisia tamileja silloisen Ceylonin teeplantaaseille töihin.
Maan itsenäistyttyä vuonna 1948 singaleesienemmistöä edustaneet puolueet saivat vallan, ja pian singaleesistä tehtiin maan ainoa virallinen kieli. Tamileista tuli toisen luokan kansalaisia. Sadat tuhannet intialaisperäiset tamilit karkotettiin Intiaan.
Sri Lankan väestöryhmiä erottaa myös uskonto. Singaleesit ovat pääasiassa buddhalaisia, tamilit hinduja. Molempien väestöryhmien joukossa on myös kristinuskoisia ja muslimeja.
Tamilivähemmistöön kohdistuneiden vainojen jälkeen joukko nuoria tamileja perusti vuonna 1972 Velupillai Prabhakaranin johdolla Tamil Eelamin vapautuksen tiikerit käymään aseellista taistelua itsenäisen tamilivaltion puolesta.
Prabhakaranin esikuvia olivat Intian vapautustaistelun johtohahmoihin kuuluneet Bhagat Singh ja Subhas Chandra Bose. Singh oli marxilainen anarkisti, Intian kansalliskongressin johtaja Bose puolestaan piti Ganhdin väkivallatonta vastarintaa tehottomana ja kehotti intialaisia tarttumaan aseisiin brittiläistä yliherruutta vastaan.
Tamilitiikereiden ensimmäinen aseellinen isku nähtiin vuonna 1975, kun tuolloin 20-vuotias Prabhakaran ampui Jaffnan pormestarin, jota tämä piti syypäänä verilöylyyn, jossa mellakkapoliisi avasi tulen tuhansia tamilien kansainvälisen kulttuuritapahtuman osanottajia vastaan.
Tamilitiikerit käynnistivät varsinaisen aseellisen taistelun 80-luvun alussa, sen jälkeen kun singaleesipoliisien johtama väkijoukko oli polttanut Jaffnan kirjastotalon ja sen sisältämät lähes sata tuhatta kirjaa ja muita tamilien kulttuuriaarteita.
Kostoksi tamilitiikereiden ensimmäiselle iskulle armeijan sotilaita vastaan singaleeseihin kuuluneet väkijoukot hyökkäsivät tamilisiviilejä vastaan maan eteläosissa, raiskasivat naisia ja surmasivat tuhansia ihmisiä.
Hallitus vastasi tamilitiikereiden iskuihin kovin ottein, eivätkä tamilitiikeritkään säälineet siviilejä. Wikipediasta löytyvät omat sivut, joilla on yksityiskohtaisesti lueteltu niin hallituksen kuin tamilitiikereidenkin 26 vuoden aikana tekemät iskut ja kuolonuhrien määrät.
Tamilitiikerit kehittyivät hyvin organisoiduksi armeijaksi, jossa oli parhaimmillaan kymmeniä tuhansia rivisotilaita, joukossa myös naisia. Millään muulla sissiliikkeellä ei tiettävästi ole ollut omia merivoimia sekä salaisista viidakkotukikohdista operoivia omia ilmavoimia.
Tamilitiikerit ottivat käyttöön itsemurhaiskut toistakymmentä vuotta ennen Al-Qaidaa. Vangituksi tulemisen varalta kaikki tiikerisoturit kantoivat kaulassaan syanidikapselia, joka tuli niellä ennen mahdollista kiinnijoutumista, jotta kidutuksesta kuulu hallituksen armeija ei saisi hankittua heiltä salaisia tietoja.
Tamilitiikerien hallitsemilla alueilla maan pohjoisosissa oli
90-luvun alusta viime vuoden loppuun asti lähes parinkymmenen vuoden ajan oma toimiva hallinto, pankkeineen, kouluineen ja tv-asemineen. Tamil Eelamilla oli omat postimerkit, omat poliisivoimat ja oma ihmisoikeusjärjestö.
Viime päivien taisteluissa Sri Lankan tamilien valtio on kuitenkin tuhottu täydellisesti ja pommituksista hengissä säilyneet alueen asukkaat on suljettu armeijan valvomiin leireihin, joita kutsutaan irvokkaasti hyvinvointikyliksi.
Sota-alueiden todellisesta tilanteesta on vaikea saada puolueetonta tietoa, sillä alueelle ei ole päästetty avustusjärjestöjä ja journalisteja.
”Meidän on löydettävä ristiriitoihimme buddhalaiseen ajatteluun perustuva kotimainen ratkaisu, joka on kaikkien yhteisöjen hyväksyttävissä”, presidentti Rajapaksa sanoi eilen uutistoimistojen mukaan.
Presidentti myös kiisti, että Sri Lankassa olisi etnisiä jännitteitä. ”Maassamme ei ole vähemmistöjä, on vain kaksi väestönosaa, joista toinen rakastaa maataan ja toinen ei.”
maanantai 11. toukokuuta 2009
Turmiollista kehitysapua
KU-VIIKKOLEHTI 8.5.2009
Tansanialainen kollega työskentelee uutispäällikkönä maan suurimmassa päivälehdessä. Hän on arvostettu journalisti, taitava työssään ja merkittävä mielipidevaikuttaja maassa. Hän tuntee politiikan sisäpiirit ja on ollut mukana paljastamassa useita maan politiikkaa ravistaneita korruptioskandaaleja. Myös palkka on paikallisen toimittajakunnan parhaita.
Mutta joka kerta tavatessamme mies kertoo hakevansa työtä jostakin lukuisista Tansaniassa toimivista ulkomaisista kansalaisjärjestöistä.
Ulkomaisen järjestön työntekijänä pääsisi matkustamaan enemmän ja palkka olisi hiukan suurempi, vaikka työmäärä olisi varmasti vähäisempi kuin maan johtavan päivälehden uutishuoneessa.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt tansanialaisen kollegan ajatuksenjuoksua, mutta tunnistin oireet, kun vastikään luin sambialaisen taloustutkijan Dambisa Moyon kirjoittaman kirjan Dead Aid (”Kuollut kehitysapu”).
Dambisa Moyon teos on saanut näyttävästi julkisuutta länsimaiden medioissa. Talouslehti Financial Times teki helmikuussa Dambisa Moyosta kokosivun haastattelun, ja vapun alla yhdysvaltalainen Time-lehti listasi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon. Tähän päivään mennessä tämä sambialaisnainen on vieraillut ainakin kuusi kertaa Britannian yleisradion BBC:n eri kanavien keskusteluohjelmissa.
Dambisa Moyo on maailman huippuyliopistoista Harvardista ja Oxfordista valmistunut taloustieteen tohtori. Hän on työskennellyt konsulttina Maailmanpankissa ja viimeksi kahdeksan vuotta kansainvälisten velkapääomamarkkinoiden asiantuntijana sijoitusyhtiö Goldman Sachsissa.
Moyon kirjan teesi on pelkistettynä se, että kehitysapu on turmiollista avunsaajamaiden kansantaloudelle ja pitäisi lopettaa.
Sambialainen taloustutkija ei ole toki ensimmäinen kolmannen maailman maasta kotoisin oleva kehitysavun kriitikko. Kehitysapua on arvosteltu 60-luvulta lähtien ainakin siitä, että se luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota ja voi usein olla tuhoisaa ympäristölle, paikallisyhteisöille ja perinteisille elinkeinoille.
Dambisa Moyon näkökulma on kuitenkin puhtaasti ekonomistinen: kehitysapu ei johda talouskasvuun eikä vähennä köyhyyttä.
Rikkaista maista on sitten 60-luvun alun siirretty köyhiin maihin kehitysapuna yli kaksi biljoonaa dollaria – ja suurin osa siitä nimenomaan Afrikkaan. Moyon mielestä useimmissa Afrikan maissa mittava kehitysapu on itse asiassa ollut keskeisenä syynä dramaattiseen köyhyyteen.
Kun Moyon omassa kotimaassa Sambiassa vielä 60-luvun lopulla useimmat talousindikaattorit osoittivat nousujohteisuutta, vain vuosikymmen myöhemmin maa oli taloudellisesti raunioina.
New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Bill Easterly on arvioinut, että mikäli Sambia olisi käyttänyt investointeihin kaiken 60-luvulta asti saamansa kehitysavun, maan bruttokansantuote olisi ollut 90-luvun alussa 20 000 dollaria asukasta kohti, eli Puolan tai Liettuan nykyisen tulotason verran.
Mutta todellisuudessa Sambian kansantuote asukasta kohti oli vuonna 1990 alle 500 dollaria, eli vähemmän kuin vuonna 1960.
”Ulkomailta tullut kehitysapu pönkittää korruptoituneita hallituksia tehden kaupallisista investoinneista vähemmän houkuttelevia. Investointien vähäisyys heikentää talouskasvua, mikä puolestaan johtaa työttömyyteen ja köyhyyden lisääntymiseen. Köyhyyden määrän kasvaessa avunantajat antavat lisää kehitysapua, joka vain kiihdyttää köyhyyden kierrettä”, Dambisa Moyo kirjoittaa.
Kehitysavun ympärille on kuitenkin vuosikymmenten saatossa rakennettu valtavia instituutioita. Moyo laskeskelee, että Maailmanpankissa yksinään on kymmenen tuhatta työntekijää, YK-järjestöjen palkkalistoilla on karkeasti saman verran ihmisiä, ja kaikki kansalaisjärjestöt ja hallitusten kehitysapuvirastot mukaan luettuna kehitysavun piirissä työskentelee noin puoli miljoonaa ihmistä, joiden tehtävänä on pitää huoli siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoille on käyttöä.
Kehitysavun konkreettisia kielteisiä vaikutuksia selostaessaan Moyo toteaa, että avun vastaanottajamaissa Afrikassa ei ole toistaiseksi olemassa varsinaista keskiluokkaa, joka maksaisi veroja ja voisi sen myötä edellyttää hallitukselta korkeatasoisia julkisia palveluja. Hallitukset voivat puolestaan viis veisata kansalaisistaan, sillä sehän ei ole näille ikään kuin mitään velkaa. Tärkeämpää on miellyttää niitä, jotka maksavat rahaa, eli ulkomaisia avunantajia.
Tämä johtaa Moyon mukaan vakavaan luottamuspulaan yhteiskunnassa. Kun investoinnit ovat epävarmoja, koulutetuin väestönosa hakeutuu mieluiten ulkomaisten avustusjärjestöjen parempipalkkaisiin töihin.
Dambisa Moyo ehdottaa, että kehitysavun sijasta Afrikan tulisi pyrkiä lisäämään entisestään kaupankäyntiä Kiinan kanssa. Kaupan esteistä olisi päästävä eroon Afrikan maiden välillä, ja vapaakaupan nimissä Afrikan maiden pitäisi vaatia EU:ta ja Yhdysvaltoja luopumaan omista maataloustukiaisistaan.
Moyo kannattaa mikroluottoja ja niin sanottuja köyhien pankkeja. Kaikkein köyhimmälläkin kansanosalla on säästöjä, jotka tulisi saada investoitua tuottavaan työhön. Perulainen ekonomisti Hernando de Soto on arvioinut, että Aasian ja Afrikan köyhien yhteenlaskettujen säästöjen arvo on 40 kertaa enemmän kuin koko maailman kehitysavun määrä viimeisen 50 vuoden aikana.
Dambisa Moyo esittää kaiken kehitysavun lopettamista Afrikassa viiden vuoden siirtymäjaksolla. Sambialaistutkija muistuttaa, että vielä 30 vuotta sitten Afrikan maat Malawi, Burundi ja Burkina Faso olivat rikkaampia kuin Kiina.
”Mikäli monet Aasian maat ovat onnistuneet kehittymään ilman kehitysapua, se on mahdollista myös Afrikassa.”
Tansanialainen kollega työskentelee uutispäällikkönä maan suurimmassa päivälehdessä. Hän on arvostettu journalisti, taitava työssään ja merkittävä mielipidevaikuttaja maassa. Hän tuntee politiikan sisäpiirit ja on ollut mukana paljastamassa useita maan politiikkaa ravistaneita korruptioskandaaleja. Myös palkka on paikallisen toimittajakunnan parhaita.
Mutta joka kerta tavatessamme mies kertoo hakevansa työtä jostakin lukuisista Tansaniassa toimivista ulkomaisista kansalaisjärjestöistä.
Ulkomaisen järjestön työntekijänä pääsisi matkustamaan enemmän ja palkka olisi hiukan suurempi, vaikka työmäärä olisi varmasti vähäisempi kuin maan johtavan päivälehden uutishuoneessa.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt tansanialaisen kollegan ajatuksenjuoksua, mutta tunnistin oireet, kun vastikään luin sambialaisen taloustutkijan Dambisa Moyon kirjoittaman kirjan Dead Aid (”Kuollut kehitysapu”).
Dambisa Moyon teos on saanut näyttävästi julkisuutta länsimaiden medioissa. Talouslehti Financial Times teki helmikuussa Dambisa Moyosta kokosivun haastattelun, ja vapun alla yhdysvaltalainen Time-lehti listasi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon. Tähän päivään mennessä tämä sambialaisnainen on vieraillut ainakin kuusi kertaa Britannian yleisradion BBC:n eri kanavien keskusteluohjelmissa.
Dambisa Moyo on maailman huippuyliopistoista Harvardista ja Oxfordista valmistunut taloustieteen tohtori. Hän on työskennellyt konsulttina Maailmanpankissa ja viimeksi kahdeksan vuotta kansainvälisten velkapääomamarkkinoiden asiantuntijana sijoitusyhtiö Goldman Sachsissa.
Moyon kirjan teesi on pelkistettynä se, että kehitysapu on turmiollista avunsaajamaiden kansantaloudelle ja pitäisi lopettaa.
Sambialainen taloustutkija ei ole toki ensimmäinen kolmannen maailman maasta kotoisin oleva kehitysavun kriitikko. Kehitysapua on arvosteltu 60-luvulta lähtien ainakin siitä, että se luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota ja voi usein olla tuhoisaa ympäristölle, paikallisyhteisöille ja perinteisille elinkeinoille.
Dambisa Moyon näkökulma on kuitenkin puhtaasti ekonomistinen: kehitysapu ei johda talouskasvuun eikä vähennä köyhyyttä.
Rikkaista maista on sitten 60-luvun alun siirretty köyhiin maihin kehitysapuna yli kaksi biljoonaa dollaria – ja suurin osa siitä nimenomaan Afrikkaan. Moyon mielestä useimmissa Afrikan maissa mittava kehitysapu on itse asiassa ollut keskeisenä syynä dramaattiseen köyhyyteen.
Kun Moyon omassa kotimaassa Sambiassa vielä 60-luvun lopulla useimmat talousindikaattorit osoittivat nousujohteisuutta, vain vuosikymmen myöhemmin maa oli taloudellisesti raunioina.
New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Bill Easterly on arvioinut, että mikäli Sambia olisi käyttänyt investointeihin kaiken 60-luvulta asti saamansa kehitysavun, maan bruttokansantuote olisi ollut 90-luvun alussa 20 000 dollaria asukasta kohti, eli Puolan tai Liettuan nykyisen tulotason verran.
Mutta todellisuudessa Sambian kansantuote asukasta kohti oli vuonna 1990 alle 500 dollaria, eli vähemmän kuin vuonna 1960.
”Ulkomailta tullut kehitysapu pönkittää korruptoituneita hallituksia tehden kaupallisista investoinneista vähemmän houkuttelevia. Investointien vähäisyys heikentää talouskasvua, mikä puolestaan johtaa työttömyyteen ja köyhyyden lisääntymiseen. Köyhyyden määrän kasvaessa avunantajat antavat lisää kehitysapua, joka vain kiihdyttää köyhyyden kierrettä”, Dambisa Moyo kirjoittaa.
Kehitysavun ympärille on kuitenkin vuosikymmenten saatossa rakennettu valtavia instituutioita. Moyo laskeskelee, että Maailmanpankissa yksinään on kymmenen tuhatta työntekijää, YK-järjestöjen palkkalistoilla on karkeasti saman verran ihmisiä, ja kaikki kansalaisjärjestöt ja hallitusten kehitysapuvirastot mukaan luettuna kehitysavun piirissä työskentelee noin puoli miljoonaa ihmistä, joiden tehtävänä on pitää huoli siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoille on käyttöä.
Kehitysavun konkreettisia kielteisiä vaikutuksia selostaessaan Moyo toteaa, että avun vastaanottajamaissa Afrikassa ei ole toistaiseksi olemassa varsinaista keskiluokkaa, joka maksaisi veroja ja voisi sen myötä edellyttää hallitukselta korkeatasoisia julkisia palveluja. Hallitukset voivat puolestaan viis veisata kansalaisistaan, sillä sehän ei ole näille ikään kuin mitään velkaa. Tärkeämpää on miellyttää niitä, jotka maksavat rahaa, eli ulkomaisia avunantajia.
Tämä johtaa Moyon mukaan vakavaan luottamuspulaan yhteiskunnassa. Kun investoinnit ovat epävarmoja, koulutetuin väestönosa hakeutuu mieluiten ulkomaisten avustusjärjestöjen parempipalkkaisiin töihin.
Dambisa Moyo ehdottaa, että kehitysavun sijasta Afrikan tulisi pyrkiä lisäämään entisestään kaupankäyntiä Kiinan kanssa. Kaupan esteistä olisi päästävä eroon Afrikan maiden välillä, ja vapaakaupan nimissä Afrikan maiden pitäisi vaatia EU:ta ja Yhdysvaltoja luopumaan omista maataloustukiaisistaan.
Moyo kannattaa mikroluottoja ja niin sanottuja köyhien pankkeja. Kaikkein köyhimmälläkin kansanosalla on säästöjä, jotka tulisi saada investoitua tuottavaan työhön. Perulainen ekonomisti Hernando de Soto on arvioinut, että Aasian ja Afrikan köyhien yhteenlaskettujen säästöjen arvo on 40 kertaa enemmän kuin koko maailman kehitysavun määrä viimeisen 50 vuoden aikana.
Dambisa Moyo esittää kaiken kehitysavun lopettamista Afrikassa viiden vuoden siirtymäjaksolla. Sambialaistutkija muistuttaa, että vielä 30 vuotta sitten Afrikan maat Malawi, Burundi ja Burkina Faso olivat rikkaampia kuin Kiina.
”Mikäli monet Aasian maat ovat onnistuneet kehittymään ilman kehitysapua, se on mahdollista myös Afrikassa.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)