KU-VIIKKOLEHTI 25.2.2011
Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa. Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.
Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.
Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.
Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).
”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.
26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.
Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.
Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.
Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?
Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.
Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.
Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.
Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.
Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.
Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.
Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.
Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.
”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.
”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”
perjantai 25. helmikuuta 2011
torstai 10. helmikuuta 2011
Mitä Mubarakin jälkeen?
KU-VIIKKOLEHTI 11.2.2011
Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.
Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.
Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.
Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.
Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.
Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?
Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.
Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.
Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.
ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.
Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.
Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.
Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.
Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.
”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.
Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.
Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.
Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.
”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.
Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.
”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”
Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.
”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.
Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.
Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.
Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.
Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.
Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.
Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?
Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.
Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.
Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.
ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.
Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.
Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.
Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.
Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.
”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.
Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.
Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.
Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.
”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.
Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.
”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”
Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.
”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Edessä pitkä ja mutkainen tie
KU-VIIKKOLEHTI 28.1.2011
Yhtenä aamuna Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa Chuol Ngoi kertoi minulle elämäntarinansa. Ngoi oli yksi Etelä-Sudanin niin sanotuista unohdetuista pojista. 80-luvulla hänet lähetettiin sotaa pakoon rajan yli Etiopiaan. Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n pakolaisleirillä oli mahdollista käydä koulua.
Kun Etiopiassa vuonna 1991 valta vaihtui, pakolaiset ajettiin takaisin Sudaniin ja 8–14-vuotiaat pojat laitettiin omalle leirilleen. Pian Sudanin hallituksen helikopterit pommittivat leiriä. Yhdessä ulkomaisten avustusjärjestöjen kanssa kymmenen tuhatta poikaa organisoitiin pitkälle marssille 400 kilometrin päähän Keniaan.
Muutaman vuoden leirielämän ja lukuisien haastattelujen jälkeen Ngoi pääsi Keniasta kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi koulua Etelä-Dakotassa, opiskeli valtiotieteitä Nebraskassa ja työskenteli öljyhankkeissa Alaskassa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden.
Nyt hän on palannut synnyinmaahansa, ensimmäistä kertaa rauhan aikaan. Edellisenä päivänä hän kävi äänestämässä kansanäänestyksessä Etelä-Sudanin itsenäisyydestä.
”Itsenäisyys ei ole päämäärä, vaan vasta alkua uuden valtion rakentamiseksi”, Ngoi sanoo.
”Meillä on edessämme vielä pitkä ja mutkainen tie. Ensiksi ihmisille on saatava työtä. Olen ollut puoli vuotta täällä työttömänä. Julkisen hallinnon työpaikat jaetaan usein heimon mukaan. Etelä-Sudanin väliaikainen hallinto on korviaan myöten korruptoitunut.”
Chuol Ngoi ei ole väitteineen yksin. Useimpien eteläsudanilaisten mielestä viime kesänä järjestetyt osavaltiovaalit olivat vilpilliset. Ainakin neljässä osavaltiossa kuvernööriksi valittiin SPLA:n ehdokas, joka ei nauti asukkaiden luottamusta. Seurauksena on ollut aseellisia kapinoita.
Tammikuun alussa Etelä-Sudanin ulkoministeri Deng Alor nimitti yhdeksän uutta suurlähettilästä. Näistä kahdeksan kuuluu maan suurimpaan dinka-heimoon ja kolme on kotoisin samasta vaalipiiristä kuin presidentti Salva Kiir.
Yhdysvalloista palannut Ngoi kuuluu Etelä-Sudanin toiseksi suurimpaan kansanryhmään nuereihin.
Etelä-Sudanin korruptionvastainen komissio on tutkinut tarkkaan syytöksiä lahjuksista ja oman kansanryhmän suosimisesta. Tapaukset koskevat ennen muuta poliitikkoja, korkeampia virkamiehiä ja asevoimien upseereita, mutta myös pankinjohtajia sekä ulkomaisia avustusjärjestöjä.
”Yhdessä tapauksessa ulkomaalaiset avustustyöntekijät olivat viemässä maasta ulos 40 miljoonaa dollaria hallituksen rahoittaman hankkeen varoja. Toisessa tapauksessa avustusjärjestö määrättiin palauttamaan Etelä-Sudaniin suuri määrä rahaa, joka oli siirretty laittomasti ulkomaille”, kertoo korruptionvastaisen komission johtaja Pauline Riak.
”Etelä-Sudan elää yhä konfliktinjälkeistä nousukautta. Rakennusurakoita on paljon, ja avustushankkeiden myötä hinnat ovat taivaissa. Hallituksella ei ole vielä riittävästi osaamista. Tämä on mitä otollisin asetelma korruptiolle”, toteaa Muthoni Wanyeki naapurimaan Kenian ihmisoikeuskomissiosta.
Haasteista huolimatta eteläsudanilaiset haluavat itsenäisyyttä. Kansanäänestyksen alustavien tulosten mukaan 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin irrottautumista Sudanista. Ulkomaiset vaalitarkkailijat sanoivat, että äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Virallinen äänestystulos on määrä julkistaa ensi viikolla, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Etelä-Sudan itsenäistyy 9. heinäkuuta.
”Annamme tukemme uudelle valtiolle etelässä, sillä olemme naapureita ja tulemme pysymään ystävinä”, Sudanin presidentti Omar al-Bashir sanoi alkuviikosta.
Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puolestaan kehotti eteläsudanilaisia antamaan anteeksi pohjoiselle vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan tuhoista ja kuolonuhreista.
Etelä-Sudanista porattu öljy oli yhtenä syynä konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Nyt öljyntuotannon uskotaan ainakin aluksi yhdistävän uusia naapurimaita. 80 prosenttia Sudanin öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä, mutta öljyputket kulkevat pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja pohjoisen ja etelän hallitusten välillä.
Öljyn vuoksi Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy olennaisesti myös suurvaltapolitiikkaan. Sudanin suurimmilla öljykentillä öljyntuotannosta on tähän asti vastannut Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden yhdessä Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Kiina toivoo öljynporauksen jatkuvan ennallaan myös Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen. Useat eteläsudanilaiset ministerit ja poliitikot ovat vierailleet Kiinassa viime kuukausina. Kiinan valtion öljy-yhtiö rakensi Juban yliopistolle vastikään uuden näyttävän atk-keskuksen.
Eteläsudanilaisten on silti vaikea olla muistamatta, että Kiina toimitti aseita Sudanin hallitukselle sodassa etelää vastaan. Sodan aikana öljyhankkeet olivat SPLA:n sisseille sotilaskohde. Paikallisia asukkaita myös pakkosiirrettiin öljynporauksen tieltä, ja Ylä-Niilin alueella öljy-yhtiöiden jätevedet ovat aiheuttaneet ympäristötuhoja.
Kilpailu Etelä-Sudanin öljyvaroista on kuitenkin kiihtymässä. Tällä viikolla ranskalaisyhtiö Total ilmoitti käynnistävänsä öljynetsinnät Etelä-Sudanissa.
Pian itsenäistymisen jälkeen maahan odotetaan myös yhdysvaltalaisia öljy-yhtiöitä, joista Chevronin kanssa neuvottelut ovat pisimmällä. Odottelun syynä ovat Yhdysvaltojen asettamat kauppapakotteet, jotka kieltävät yhdysvaltalaisyhtiöiden toiminnan Sudanissa. Tuleviin suunnitelmiin kuuluu myös uuden öljyputken rakentaminen Lamuun Kenian rannikolle.
Yhtenä aamuna Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa Chuol Ngoi kertoi minulle elämäntarinansa. Ngoi oli yksi Etelä-Sudanin niin sanotuista unohdetuista pojista. 80-luvulla hänet lähetettiin sotaa pakoon rajan yli Etiopiaan. Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n pakolaisleirillä oli mahdollista käydä koulua.
Kun Etiopiassa vuonna 1991 valta vaihtui, pakolaiset ajettiin takaisin Sudaniin ja 8–14-vuotiaat pojat laitettiin omalle leirilleen. Pian Sudanin hallituksen helikopterit pommittivat leiriä. Yhdessä ulkomaisten avustusjärjestöjen kanssa kymmenen tuhatta poikaa organisoitiin pitkälle marssille 400 kilometrin päähän Keniaan.
Muutaman vuoden leirielämän ja lukuisien haastattelujen jälkeen Ngoi pääsi Keniasta kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi koulua Etelä-Dakotassa, opiskeli valtiotieteitä Nebraskassa ja työskenteli öljyhankkeissa Alaskassa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden.
Nyt hän on palannut synnyinmaahansa, ensimmäistä kertaa rauhan aikaan. Edellisenä päivänä hän kävi äänestämässä kansanäänestyksessä Etelä-Sudanin itsenäisyydestä.
”Itsenäisyys ei ole päämäärä, vaan vasta alkua uuden valtion rakentamiseksi”, Ngoi sanoo.
”Meillä on edessämme vielä pitkä ja mutkainen tie. Ensiksi ihmisille on saatava työtä. Olen ollut puoli vuotta täällä työttömänä. Julkisen hallinnon työpaikat jaetaan usein heimon mukaan. Etelä-Sudanin väliaikainen hallinto on korviaan myöten korruptoitunut.”
Chuol Ngoi ei ole väitteineen yksin. Useimpien eteläsudanilaisten mielestä viime kesänä järjestetyt osavaltiovaalit olivat vilpilliset. Ainakin neljässä osavaltiossa kuvernööriksi valittiin SPLA:n ehdokas, joka ei nauti asukkaiden luottamusta. Seurauksena on ollut aseellisia kapinoita.
Tammikuun alussa Etelä-Sudanin ulkoministeri Deng Alor nimitti yhdeksän uutta suurlähettilästä. Näistä kahdeksan kuuluu maan suurimpaan dinka-heimoon ja kolme on kotoisin samasta vaalipiiristä kuin presidentti Salva Kiir.
Yhdysvalloista palannut Ngoi kuuluu Etelä-Sudanin toiseksi suurimpaan kansanryhmään nuereihin.
Etelä-Sudanin korruptionvastainen komissio on tutkinut tarkkaan syytöksiä lahjuksista ja oman kansanryhmän suosimisesta. Tapaukset koskevat ennen muuta poliitikkoja, korkeampia virkamiehiä ja asevoimien upseereita, mutta myös pankinjohtajia sekä ulkomaisia avustusjärjestöjä.
”Yhdessä tapauksessa ulkomaalaiset avustustyöntekijät olivat viemässä maasta ulos 40 miljoonaa dollaria hallituksen rahoittaman hankkeen varoja. Toisessa tapauksessa avustusjärjestö määrättiin palauttamaan Etelä-Sudaniin suuri määrä rahaa, joka oli siirretty laittomasti ulkomaille”, kertoo korruptionvastaisen komission johtaja Pauline Riak.
”Etelä-Sudan elää yhä konfliktinjälkeistä nousukautta. Rakennusurakoita on paljon, ja avustushankkeiden myötä hinnat ovat taivaissa. Hallituksella ei ole vielä riittävästi osaamista. Tämä on mitä otollisin asetelma korruptiolle”, toteaa Muthoni Wanyeki naapurimaan Kenian ihmisoikeuskomissiosta.
Haasteista huolimatta eteläsudanilaiset haluavat itsenäisyyttä. Kansanäänestyksen alustavien tulosten mukaan 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin irrottautumista Sudanista. Ulkomaiset vaalitarkkailijat sanoivat, että äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Virallinen äänestystulos on määrä julkistaa ensi viikolla, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Etelä-Sudan itsenäistyy 9. heinäkuuta.
”Annamme tukemme uudelle valtiolle etelässä, sillä olemme naapureita ja tulemme pysymään ystävinä”, Sudanin presidentti Omar al-Bashir sanoi alkuviikosta.
Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puolestaan kehotti eteläsudanilaisia antamaan anteeksi pohjoiselle vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan tuhoista ja kuolonuhreista.
Etelä-Sudanista porattu öljy oli yhtenä syynä konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Nyt öljyntuotannon uskotaan ainakin aluksi yhdistävän uusia naapurimaita. 80 prosenttia Sudanin öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä, mutta öljyputket kulkevat pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja pohjoisen ja etelän hallitusten välillä.
Öljyn vuoksi Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy olennaisesti myös suurvaltapolitiikkaan. Sudanin suurimmilla öljykentillä öljyntuotannosta on tähän asti vastannut Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden yhdessä Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Kiina toivoo öljynporauksen jatkuvan ennallaan myös Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen. Useat eteläsudanilaiset ministerit ja poliitikot ovat vierailleet Kiinassa viime kuukausina. Kiinan valtion öljy-yhtiö rakensi Juban yliopistolle vastikään uuden näyttävän atk-keskuksen.
Eteläsudanilaisten on silti vaikea olla muistamatta, että Kiina toimitti aseita Sudanin hallitukselle sodassa etelää vastaan. Sodan aikana öljyhankkeet olivat SPLA:n sisseille sotilaskohde. Paikallisia asukkaita myös pakkosiirrettiin öljynporauksen tieltä, ja Ylä-Niilin alueella öljy-yhtiöiden jätevedet ovat aiheuttaneet ympäristötuhoja.
Kilpailu Etelä-Sudanin öljyvaroista on kuitenkin kiihtymässä. Tällä viikolla ranskalaisyhtiö Total ilmoitti käynnistävänsä öljynetsinnät Etelä-Sudanissa.
Pian itsenäistymisen jälkeen maahan odotetaan myös yhdysvaltalaisia öljy-yhtiöitä, joista Chevronin kanssa neuvottelut ovat pisimmällä. Odottelun syynä ovat Yhdysvaltojen asettamat kauppapakotteet, jotka kieltävät yhdysvaltalaisyhtiöiden toiminnan Sudanissa. Tuleviin suunnitelmiin kuuluu myös uuden öljyputken rakentaminen Lamuun Kenian rannikolle.
perjantai 14. tammikuuta 2011
Juhlapäivät Jubassa
KU-VIIKKOLEHTI 14.1.2011
Juban lentokentällä tuntuu siltä kuin ulkona puhaltaisi valtava lämmin fööni. Etelä-Sudanissa kuivan kauden aikana päivälämpötila nousee usein 40 asteeseen.
Saapuvien matkustajien terminaalin edessä iso mainoslakana toivottaa tervetulleeksi maailman 193. maahan. Juliste on aikaansa edellä. Etelä-Sudan itsenäistyy näillä näkymin heinäkuussa.
Tällä viikolla lähes neljä miljoonaa eteläsudanilaista on käynyt karnevaalitunnelmissa äänestämässä kansanäänestyksessä, jossa päätetään maan itsenäisyydestä. Äänestyslipukkeessa on kaksi vaihtoehtoa: kaksi yhteen puristettua kättä kuvaa yhtenäistä Sudania, Etelä-Sudanin itsenäisyyden tunnuksena taas on yksinäinen käsi.
Tulos on etukäteen selvä. En ole viikon aikana tavannut ainuttakaan eteläsudanilaista, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Viime sunnuntaina, ensimmäisenä äänestyspäivänä, tuhannet ihmiset jonottivat kärsivällisesti äänestyspaikoilla kuuman auringon alla. Aamukahdeksalta paikalle tulleet pääsivät antamaan äänensä kuuden tunnin jonotuksen jälkeen.
Iltapäivällä itsehallinnollisen Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puhui Pyhän Teresan katedraalissa, joka kohoaa keskellä köyhää Katorin kaupunginosaa. Presidentti kehotti ihmisiä äänestämään oikein ja elämään sovussa maan pohjoisosista kotoisin olevien sudanilaisten sekä naapurimaista Keniasta ja Ugandasta töiden perässä tulleiden kanssa.
Kesken afrikkalaisen messun myös Yhdysvaltojen demokraattien entinen presidenttiehdokas John Kerry pääsi ääneen ja siteerasi Nelson Mandelaa anteeksiantamisen tärkeydestä.
Illalla Juban kaljakuppilat olivat täynnä. ”Bye bye, Khartum”, ihmiset tervehtivät toisiaan heiluttaen toista kättään kuin vaalilipukkeen tunnuksessa, ikään kuin heittäen hyvästejä Pohjois-Sudanille.
Khartum on Sudanin pääkaupunki. Sudanin islamilaisen hallituksen julistama sharia-laki ja alkoholikielto ovat olleet kristinuskoisen etelän asukkaille keskeinen syrjinnän symboli.
Etelä-Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n perustajiin kuulunut Daniel Koat Mathews oli ensimmäisten äänestäjien joukossa Juban yliopiston äänestyspaikalla.
”Olemme odottaneet tätä päivää 55 vuotta”, hän kertoi myöhemmin kotonaan vaatimattomassa kahden huoneen asunnossaan.
Etelän ensimmäinen kapinaliike, käärmeenmyrkkyä tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Anyanya-liike käynnistyi vuonna 1955, vuotta ennen Sudanin itsenäistymistä, kun britit liittivät Etelä-Sudanin samaan hallintoalueeseen islaminuskoisen pohjoisen kanssa. Sota jatkui vuoteen 1972.
Uusi sisällissota etelän ja pohjoisen välillä alkoi vuonna 1983 ja kesti yhtäjaksoisesti vuoteen 2005. Sodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ja neljä miljoonaa joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja hätäapu synnytti riippuvuuden.
”Ratkaiseva käänne kamppailussa oli SPLA:n yhdistyminen vuonna 2002 liikkeen hajottua 90-luvun alussa kahtia”, arvelee Dabuol Lual, Etelä-Sudanin maanomistusasioista vastaavan ministeriön kansliapäällikkö.
Yhtenäinen vapautusliike kykeni haastamaan pohjoisen islamistijuntan ja ruveta vaatimaan osuutta öljytuloista. Dabuolin mukaan toinen olennainen tekijä oli Eritrean itsenäistyminen, mikä muutti muiden Afrikan maiden suhtautumista siirtomaavallan aikaisten rajojen koskemattomuuteen.
Kolmas syy oli Yhdysvaltojen yhä aktiivisempi rooli konfliktin ratkaisemisessa sen jälkeen kun kiinalaiset rupesivat poraamaan öljyä Sudanissa.
Sudan on tätä nykyä Afrikan kolmanneksi suurin öljyntuottaja. 80 prosenttia öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä. Öljyntuotannosta vastaa Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Vuoden 2005 rauhansopimuksen mukaan öljytulot olisi pitänyt jakaa tasan pohjoisen ja etelän välillä, mutta etelässä öljytuloista ei näy jälkeäkään.
Hyvinvointimittareilla Etelä-Sudan tulee olemaan aluksi maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Etelä-Sudanin pääkaupunki Juba on rutiköyhä hökkelikylä pölyisellä tasangolla Valkoisen Niilin varrella. Vesi ostetaan pulloissa tai tankkiautoista, sähkö tulee generaattoreista, ja elintarvikkeet tuodaan Ugandasta. Hinnat ovat kuitenkin taivaissa, avustusjärjestöjen maksamien päätähuimaavien rahasummien vuoksi.
Eteläsudanilaiset muistuttavat, että itsenäistyvän maan surkeat lähtökohdat ovat pitkällisen sorron ja riiston seurausta.
”Kuinka kukaan voisi kehittyä ja rakentaa infrastruktuuria, kun naapuri on vuosikymmenien ajan käynyt lypsämässä kaiken maidon lehmistä”, kommentoi Juban opetussairaalan lääkäri Nhial Monykuany.
Sudanin hallitus on suhtautunut etelän itsenäistymiseen vastentahtoisesti. Islamistihallituksen presidentti Omar al-Bashir vakuutti kyllä viime viikolla Jubassa, että pohjoinen tulee hyväksymään äänestystuloksen. Yhdysvallat on senaattori John Kerryn johdolla luvannut vastapalvelukseksi poistaa Sudanin vastaiset pakotteet ja sopia Maailmanpankin kanssa uudesta tukipaketista Sudanille.
Puhuessaan alkuviikosta Khartumissa al-Bashirilla oli kuitenkin toinen ääni kellossa. Presidentti ilmoitti, että mikäli Etelä-Sudan eroaa Sudanista, islamilainen sharia-laki ulotetaan koskemaan myös pohjoisessa asuvia kristinuskoisia eteläsudanilaisia.
”Sudan saattaa lähivuosina hajota kuin entinen Jugoslavia”, toteaa Khartumin yliopistolla työskentelevä eteläsudanilainen Kuma Chuol Biel.
Etelä-Sudanin irrottautumisen jälkeen hallitus joutuu hänen mukaansa tekemään myönnytyksiä myös Darfurissa ja Punaisenmeren rannikolla, missä kapinalliset ovat pitkään käyneet aseellista taistelua hallitusta vastaan.
Juban lentokentällä tuntuu siltä kuin ulkona puhaltaisi valtava lämmin fööni. Etelä-Sudanissa kuivan kauden aikana päivälämpötila nousee usein 40 asteeseen.
Saapuvien matkustajien terminaalin edessä iso mainoslakana toivottaa tervetulleeksi maailman 193. maahan. Juliste on aikaansa edellä. Etelä-Sudan itsenäistyy näillä näkymin heinäkuussa.
Tällä viikolla lähes neljä miljoonaa eteläsudanilaista on käynyt karnevaalitunnelmissa äänestämässä kansanäänestyksessä, jossa päätetään maan itsenäisyydestä. Äänestyslipukkeessa on kaksi vaihtoehtoa: kaksi yhteen puristettua kättä kuvaa yhtenäistä Sudania, Etelä-Sudanin itsenäisyyden tunnuksena taas on yksinäinen käsi.
Tulos on etukäteen selvä. En ole viikon aikana tavannut ainuttakaan eteläsudanilaista, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Viime sunnuntaina, ensimmäisenä äänestyspäivänä, tuhannet ihmiset jonottivat kärsivällisesti äänestyspaikoilla kuuman auringon alla. Aamukahdeksalta paikalle tulleet pääsivät antamaan äänensä kuuden tunnin jonotuksen jälkeen.
Iltapäivällä itsehallinnollisen Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puhui Pyhän Teresan katedraalissa, joka kohoaa keskellä köyhää Katorin kaupunginosaa. Presidentti kehotti ihmisiä äänestämään oikein ja elämään sovussa maan pohjoisosista kotoisin olevien sudanilaisten sekä naapurimaista Keniasta ja Ugandasta töiden perässä tulleiden kanssa.
Kesken afrikkalaisen messun myös Yhdysvaltojen demokraattien entinen presidenttiehdokas John Kerry pääsi ääneen ja siteerasi Nelson Mandelaa anteeksiantamisen tärkeydestä.
Illalla Juban kaljakuppilat olivat täynnä. ”Bye bye, Khartum”, ihmiset tervehtivät toisiaan heiluttaen toista kättään kuin vaalilipukkeen tunnuksessa, ikään kuin heittäen hyvästejä Pohjois-Sudanille.
Khartum on Sudanin pääkaupunki. Sudanin islamilaisen hallituksen julistama sharia-laki ja alkoholikielto ovat olleet kristinuskoisen etelän asukkaille keskeinen syrjinnän symboli.
Etelä-Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n perustajiin kuulunut Daniel Koat Mathews oli ensimmäisten äänestäjien joukossa Juban yliopiston äänestyspaikalla.
”Olemme odottaneet tätä päivää 55 vuotta”, hän kertoi myöhemmin kotonaan vaatimattomassa kahden huoneen asunnossaan.
Etelän ensimmäinen kapinaliike, käärmeenmyrkkyä tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Anyanya-liike käynnistyi vuonna 1955, vuotta ennen Sudanin itsenäistymistä, kun britit liittivät Etelä-Sudanin samaan hallintoalueeseen islaminuskoisen pohjoisen kanssa. Sota jatkui vuoteen 1972.
Uusi sisällissota etelän ja pohjoisen välillä alkoi vuonna 1983 ja kesti yhtäjaksoisesti vuoteen 2005. Sodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ja neljä miljoonaa joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja hätäapu synnytti riippuvuuden.
”Ratkaiseva käänne kamppailussa oli SPLA:n yhdistyminen vuonna 2002 liikkeen hajottua 90-luvun alussa kahtia”, arvelee Dabuol Lual, Etelä-Sudanin maanomistusasioista vastaavan ministeriön kansliapäällikkö.
Yhtenäinen vapautusliike kykeni haastamaan pohjoisen islamistijuntan ja ruveta vaatimaan osuutta öljytuloista. Dabuolin mukaan toinen olennainen tekijä oli Eritrean itsenäistyminen, mikä muutti muiden Afrikan maiden suhtautumista siirtomaavallan aikaisten rajojen koskemattomuuteen.
Kolmas syy oli Yhdysvaltojen yhä aktiivisempi rooli konfliktin ratkaisemisessa sen jälkeen kun kiinalaiset rupesivat poraamaan öljyä Sudanissa.
Sudan on tätä nykyä Afrikan kolmanneksi suurin öljyntuottaja. 80 prosenttia öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä. Öljyntuotannosta vastaa Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Vuoden 2005 rauhansopimuksen mukaan öljytulot olisi pitänyt jakaa tasan pohjoisen ja etelän välillä, mutta etelässä öljytuloista ei näy jälkeäkään.
Hyvinvointimittareilla Etelä-Sudan tulee olemaan aluksi maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Etelä-Sudanin pääkaupunki Juba on rutiköyhä hökkelikylä pölyisellä tasangolla Valkoisen Niilin varrella. Vesi ostetaan pulloissa tai tankkiautoista, sähkö tulee generaattoreista, ja elintarvikkeet tuodaan Ugandasta. Hinnat ovat kuitenkin taivaissa, avustusjärjestöjen maksamien päätähuimaavien rahasummien vuoksi.
Eteläsudanilaiset muistuttavat, että itsenäistyvän maan surkeat lähtökohdat ovat pitkällisen sorron ja riiston seurausta.
”Kuinka kukaan voisi kehittyä ja rakentaa infrastruktuuria, kun naapuri on vuosikymmenien ajan käynyt lypsämässä kaiken maidon lehmistä”, kommentoi Juban opetussairaalan lääkäri Nhial Monykuany.
Sudanin hallitus on suhtautunut etelän itsenäistymiseen vastentahtoisesti. Islamistihallituksen presidentti Omar al-Bashir vakuutti kyllä viime viikolla Jubassa, että pohjoinen tulee hyväksymään äänestystuloksen. Yhdysvallat on senaattori John Kerryn johdolla luvannut vastapalvelukseksi poistaa Sudanin vastaiset pakotteet ja sopia Maailmanpankin kanssa uudesta tukipaketista Sudanille.
Puhuessaan alkuviikosta Khartumissa al-Bashirilla oli kuitenkin toinen ääni kellossa. Presidentti ilmoitti, että mikäli Etelä-Sudan eroaa Sudanista, islamilainen sharia-laki ulotetaan koskemaan myös pohjoisessa asuvia kristinuskoisia eteläsudanilaisia.
”Sudan saattaa lähivuosina hajota kuin entinen Jugoslavia”, toteaa Khartumin yliopistolla työskentelevä eteläsudanilainen Kuma Chuol Biel.
Etelä-Sudanin irrottautumisen jälkeen hallitus joutuu hänen mukaansa tekemään myönnytyksiä myös Darfurissa ja Punaisenmeren rannikolla, missä kapinalliset ovat pitkään käyneet aseellista taistelua hallitusta vastaan.
torstai 30. joulukuuta 2010
Maailma vuonna 2100
KU-VIIKKOLEHTI 31.12.2010
Minun tämänvuotinen joulukirjani oli lentokentältä matkalukemiseksi ostettu pokkari, jossa yhdysvaltalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennustaa maailmanpolitiikan tulevia käänteitä tämän vuosisadan loppuun asti.
Friedman on strategisiin ennusteisiin erikoistuneen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja. The Next 100 Years -kirja ilmestyi vuonna 2009, pian sen jälkeen kun Barack Obama oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi.
Syksyllä julkaistussa pokkaripainoksessa Friedman toteaa, että ulkopolitiikassa Obama on seurannut pitkälti edeltäjiensä jalanjälkiä. Friedmanin teesinä on, että yksittäisillä mailla ja niiden päättäjillä ei ole juuri liikkumavaraa. Obama on joutunut keskelle käynnissä olevaa geopoliittista shakkipeliä, jossa järkevien siirtojen määrä on rajoitettu.
”Presidentit tulevat ja menevät, mutta elämäämme todella muuttavat pidempiaikaiset prosessit jäävät”, Friedman kirjoittaa.
George Friedman osoittaa muutamalla historian esimerkillä, miten hankalaa tulevaisuuden ennustaminen on.
Kuvitellaan maailma kesällä 1900. Lontoo on maailman ehdoton pääkaupunki. Eurooppa kukoistaa ja hallitsee koko maailmaa.
Kuvitellaan maailma sitten 20 vuotta myöhemmin, kesällä 1920. Eurooppa on tuhottu ensimmäisessä maailmansodassa, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Sota päättyi Yhdysvaltojen väliintuloon. Venäjällä kommunistit ovat tulleet valtaan, mutta tuskin pitkäksi aikaa. Varmaa on vain se, että Saksa ei tule enää nousemaan.
Kesä 1940. Saksa on valloittanut Ranskan ja hallitsee lähes koko Eurooppaa – liittoutuneena kommunistisen Neuvostoliiton kanssa.
20 vuotta myöhemmin, kesällä 1960, Saksa on tuhottu sodassa ja hajotettu kahtia. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat miehittäneet lähes koko Euroopan. Puhutaan kylmästä sodasta, mutta todellisuudessa Yhdysvallat on ydinaseineen ylivoimainen suurvalta.
Kesä 1980. Yhdysvallat on hävinnyt pitkän sodan, ei Neuvostoliittoa vaan pikkuista Pohjois-Vietnamia vastaan. Sen jälkeen se on ajettu pois Iranista. Kyetäkseen vastustamaan Neuvostoliiton nousua Yhdysvallat lähestyy Kiinaa.
Kesällä 2000 Neuvostoliitto on aikaa sitten hajonnut. Kiina on kapitalistinen, Eurooppa on yhdentynyt EU:ksi, ja Nato on laajentunut Itä-Eurooppaan. Sodasta ei ole enää tietoa kuin yksittäisissä kriisipesäkkeissä, kuten Kosovossa tai Kongossa.
Syyskuun 11. päivä 2001 käänsi kaiken taas päälaelleen.
Tällä vuosisadalla Yhdysvallat on Friedmanin mukaan maailman ainoa johtava suurvalta. Sillä on ylivoimaisesti suurin talous, suurin teollisuus, ja mittavasta öljyntuonnistaan huolimatta Yhdysvallat on edelleen maailman kolmanneksi suurin öljyn tuottaja. Sillä on otollinen sijainti kahden tärkeimmän valtameren välissä. Aseellisesti Yhdysvallat on täysin ylivoimainen. Sen laivasto hallitsee kaikkia maailman meriä ja sen myötä maailmankauppaa.
Toinen tämän vuosisadan merkittävä ilmiö tulee olemaan väestönkasvun pysähtyminen kaikkialla maailmassa. Euroopassa väkiluku vähenee YK:n mukaan 728 miljoonasta asukkaasta reiluun 500 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Kaikissa teollisuusmaissa väkiluvun väheneminen ja ikääntyneen väestön osuuden kasvu johtaa jo lähivuosina työvoimapulaan. Valtiot tulevat maksamaan rahaa houkutellakseen kehitysmaista maahanmuuttajia täyttämään työpaikkoja teollisuudessa ja hoiva-alalla.
Öljyn huvetessa kaikkialla maailmassa on ruvettava käyttämään uusiutuvaa energiaa. Tärkeimmäksi energialähteeksi tulee aurinkovoima. Friedman uskoo, että vuosisadan puolivälin jälkeen aurinkovoimaa otetaan talteen avaruuteen kuljetetuilla aurinkokennoilla.
Friedman omistaa suurimman osan kirjastaan spekulaatioille maailmanpolitiikan mahdollisista käänteistä. Sota islamisteja vastaan on hänen mukaansa ohimenevä ilmiö, joka tullaan muistamaan historiankirjoissa suunnilleen yhtä merkittävänä tapahtumana kuin Espanjan ja Yhdysvaltojen sota reilu sata vuotta sitten.
Yhdysvallat haluaa ennen muuta turvata merten ja maailmankaupan herruuden. Sen ei tarvitse voittaa sotia eikä luoda vakautta. Päinvastoin, epävakaus on sille eduksi, sillä se ei halua kilpailevaa suurvaltaa ainakaan Eurooppaan tai Aasiaan.
Kiina on Friedmanin mielestä paperitiikeri, joka on täysin riippuvainen tuotteidensa kysynnästä ulkomailla. Friedman ennustaa, että Kiina hajoaa vuoteen 2020 mennessä, kun vauraan rannikon ja köyhän sisämaan intressit menevät ristiin.
Venäjä taas on Putinin aikana keskittynyt nimenomaan raaka-aineiden, öljyn, maakaasun ja mineraalien, vientiin. Kun Venäjän väkiluku pienenee rajusti, sen on suojattava rajansa etupiireillä. Tiedossa on Friedmanin mukaan miehityssotia Kaukasuksella ja uusia liittoumia Keski-Aasiassa, mutta kun Venäjä yrittää laajentua taas länteen, Yhdysvallat pistää hanttiin ja lopulta myös Venäjä hajoaa.
Vuoteen 2030 mennessä maailmassa on Friedmanin arvion mukaan kolme uutta suurvaltaa. Japani ottaa kaiken hyödyn irti Kiinan hajoamisesta. Turkki on maailman kymmenen suurimman talousmahdin joukossa jo vuoteen 2020 mennessä ja yhdistää keskenään riitaisat Lähi-idän muslimimaat. Puolasta tulee Yhdysvaltojen tuella Euroopan uusi keskusvalta.
Vuosisadan suuri sota käydään Japania ja Turkkia vastaan mannertenvälisillä yliääniohjuksilla. Yhdysvaltojen etuna ovat avaruuteen laukaistut vakoiluasemat, joiden avulla se pystyy tarkkailemaan vastustajien jokaista liikettä.
Yhdysvaltojen asemaa uhkaa Friedmanin skenaariossa yllättäen Meksiko. Työvoimapulan vuoksi Yhdysvallat on houkutellut maahan kymmeniä miljoonia siirtolaisia, ja Teksasissa, Arizonassa ja Kaliforniassa väestön enemmistö on meksikolaisia. Vuosisadan lopulla monet heistä haluavat liittää osavaltiot vanhaan kotimaahansa, josta on kehittynyt vauras talousjätti.
Minun tämänvuotinen joulukirjani oli lentokentältä matkalukemiseksi ostettu pokkari, jossa yhdysvaltalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennustaa maailmanpolitiikan tulevia käänteitä tämän vuosisadan loppuun asti.
Friedman on strategisiin ennusteisiin erikoistuneen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja. The Next 100 Years -kirja ilmestyi vuonna 2009, pian sen jälkeen kun Barack Obama oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi.
Syksyllä julkaistussa pokkaripainoksessa Friedman toteaa, että ulkopolitiikassa Obama on seurannut pitkälti edeltäjiensä jalanjälkiä. Friedmanin teesinä on, että yksittäisillä mailla ja niiden päättäjillä ei ole juuri liikkumavaraa. Obama on joutunut keskelle käynnissä olevaa geopoliittista shakkipeliä, jossa järkevien siirtojen määrä on rajoitettu.
”Presidentit tulevat ja menevät, mutta elämäämme todella muuttavat pidempiaikaiset prosessit jäävät”, Friedman kirjoittaa.
George Friedman osoittaa muutamalla historian esimerkillä, miten hankalaa tulevaisuuden ennustaminen on.
Kuvitellaan maailma kesällä 1900. Lontoo on maailman ehdoton pääkaupunki. Eurooppa kukoistaa ja hallitsee koko maailmaa.
Kuvitellaan maailma sitten 20 vuotta myöhemmin, kesällä 1920. Eurooppa on tuhottu ensimmäisessä maailmansodassa, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Sota päättyi Yhdysvaltojen väliintuloon. Venäjällä kommunistit ovat tulleet valtaan, mutta tuskin pitkäksi aikaa. Varmaa on vain se, että Saksa ei tule enää nousemaan.
Kesä 1940. Saksa on valloittanut Ranskan ja hallitsee lähes koko Eurooppaa – liittoutuneena kommunistisen Neuvostoliiton kanssa.
20 vuotta myöhemmin, kesällä 1960, Saksa on tuhottu sodassa ja hajotettu kahtia. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat miehittäneet lähes koko Euroopan. Puhutaan kylmästä sodasta, mutta todellisuudessa Yhdysvallat on ydinaseineen ylivoimainen suurvalta.
Kesä 1980. Yhdysvallat on hävinnyt pitkän sodan, ei Neuvostoliittoa vaan pikkuista Pohjois-Vietnamia vastaan. Sen jälkeen se on ajettu pois Iranista. Kyetäkseen vastustamaan Neuvostoliiton nousua Yhdysvallat lähestyy Kiinaa.
Kesällä 2000 Neuvostoliitto on aikaa sitten hajonnut. Kiina on kapitalistinen, Eurooppa on yhdentynyt EU:ksi, ja Nato on laajentunut Itä-Eurooppaan. Sodasta ei ole enää tietoa kuin yksittäisissä kriisipesäkkeissä, kuten Kosovossa tai Kongossa.
Syyskuun 11. päivä 2001 käänsi kaiken taas päälaelleen.
Tällä vuosisadalla Yhdysvallat on Friedmanin mukaan maailman ainoa johtava suurvalta. Sillä on ylivoimaisesti suurin talous, suurin teollisuus, ja mittavasta öljyntuonnistaan huolimatta Yhdysvallat on edelleen maailman kolmanneksi suurin öljyn tuottaja. Sillä on otollinen sijainti kahden tärkeimmän valtameren välissä. Aseellisesti Yhdysvallat on täysin ylivoimainen. Sen laivasto hallitsee kaikkia maailman meriä ja sen myötä maailmankauppaa.
Toinen tämän vuosisadan merkittävä ilmiö tulee olemaan väestönkasvun pysähtyminen kaikkialla maailmassa. Euroopassa väkiluku vähenee YK:n mukaan 728 miljoonasta asukkaasta reiluun 500 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Kaikissa teollisuusmaissa väkiluvun väheneminen ja ikääntyneen väestön osuuden kasvu johtaa jo lähivuosina työvoimapulaan. Valtiot tulevat maksamaan rahaa houkutellakseen kehitysmaista maahanmuuttajia täyttämään työpaikkoja teollisuudessa ja hoiva-alalla.
Öljyn huvetessa kaikkialla maailmassa on ruvettava käyttämään uusiutuvaa energiaa. Tärkeimmäksi energialähteeksi tulee aurinkovoima. Friedman uskoo, että vuosisadan puolivälin jälkeen aurinkovoimaa otetaan talteen avaruuteen kuljetetuilla aurinkokennoilla.
Friedman omistaa suurimman osan kirjastaan spekulaatioille maailmanpolitiikan mahdollisista käänteistä. Sota islamisteja vastaan on hänen mukaansa ohimenevä ilmiö, joka tullaan muistamaan historiankirjoissa suunnilleen yhtä merkittävänä tapahtumana kuin Espanjan ja Yhdysvaltojen sota reilu sata vuotta sitten.
Yhdysvallat haluaa ennen muuta turvata merten ja maailmankaupan herruuden. Sen ei tarvitse voittaa sotia eikä luoda vakautta. Päinvastoin, epävakaus on sille eduksi, sillä se ei halua kilpailevaa suurvaltaa ainakaan Eurooppaan tai Aasiaan.
Kiina on Friedmanin mielestä paperitiikeri, joka on täysin riippuvainen tuotteidensa kysynnästä ulkomailla. Friedman ennustaa, että Kiina hajoaa vuoteen 2020 mennessä, kun vauraan rannikon ja köyhän sisämaan intressit menevät ristiin.
Venäjä taas on Putinin aikana keskittynyt nimenomaan raaka-aineiden, öljyn, maakaasun ja mineraalien, vientiin. Kun Venäjän väkiluku pienenee rajusti, sen on suojattava rajansa etupiireillä. Tiedossa on Friedmanin mukaan miehityssotia Kaukasuksella ja uusia liittoumia Keski-Aasiassa, mutta kun Venäjä yrittää laajentua taas länteen, Yhdysvallat pistää hanttiin ja lopulta myös Venäjä hajoaa.
Vuoteen 2030 mennessä maailmassa on Friedmanin arvion mukaan kolme uutta suurvaltaa. Japani ottaa kaiken hyödyn irti Kiinan hajoamisesta. Turkki on maailman kymmenen suurimman talousmahdin joukossa jo vuoteen 2020 mennessä ja yhdistää keskenään riitaisat Lähi-idän muslimimaat. Puolasta tulee Yhdysvaltojen tuella Euroopan uusi keskusvalta.
Vuosisadan suuri sota käydään Japania ja Turkkia vastaan mannertenvälisillä yliääniohjuksilla. Yhdysvaltojen etuna ovat avaruuteen laukaistut vakoiluasemat, joiden avulla se pystyy tarkkailemaan vastustajien jokaista liikettä.
Yhdysvaltojen asemaa uhkaa Friedmanin skenaariossa yllättäen Meksiko. Työvoimapulan vuoksi Yhdysvallat on houkutellut maahan kymmeniä miljoonia siirtolaisia, ja Teksasissa, Arizonassa ja Kaliforniassa väestön enemmistö on meksikolaisia. Vuosisadan lopulla monet heistä haluavat liittää osavaltiot vanhaan kotimaahansa, josta on kehittynyt vauras talousjätti.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Uutisvuotoja Nigeriasta
KU-VIIKKOLEHTI 17.12.2010
Paljastussivusto Wikileaksin julkaisemat Yhdysvaltojen diplomaattien raportit aiheuttavat hämmennystä eri puolilla maailmaa. Länsi-Afrikan öljyjättiä Nigeriaa ovat viime päivinä kohauttaneet tiedot Shellin entisen johtajan käymistä keskusteluista Yhdysvaltojen suurlähettilään kanssa.
Shellin Saharan eteläpuolisen Afrikan aluejohtaja kehuskeli Yhdysvaltojen suurlähettiläälle, että yhtiö on onnistunut sijoittamaan työntekijöitään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja pystyy näin ollen tarkasti seuraamaan, mitä ministeriöissä tapahtuu.
Wikileaks julkaisi viime viikolla kolme diplomaattiraporttia Shellin johtajan keskusteluista Yhdysvaltojen Nigerian-suurlähettilään ja Lagosin pääkonsulin kanssa.
Yksi raporteista keskittyi Nigerian öljyalueiden turvallisuustilanteeseen. Toinen raportti käsitteli Nigerian valmisteilla olevaa uutta lakia öljyteollisuuden toiminnasta. Kolmas raportti kertoi Yhdysvaltojen Afrikan asioista vastaavan apulaisulkoministerin Johnnie Carsonin tapaamisesta Shellin ja yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden Chevronin ja Exxon Mobilin johtajien kanssa.
Syyskuussa 2008 Shellin johtaja Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen Lagosin pääkonsulin Donna Blairin. Shell-johtaja kertoi pääkonsulille, että Nigerian armeijan erikoisjoukot hyökkäsivät öljyalueen kapinallisia vastaan helikoptereilla. Pickard halusi tietää, oliko Yhdysvalloilla tarkempia tietoja väitteistä, joiden mukaan öljyalueen kapinalliset olivat onnistuneet hankkimaan ilmatorjuntaohjuksia.
Pickardin mukaan armeijan erikoisjoukkojen ja kapinallisten välisessä konfliktissa oli todellisuudessa kyse Riversin osavaltion kuvernöörin ja tätä vastustavan poliitikon välisestä valtataistelusta.
Lokakuussa 2009 Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen suurlähettilään Robin Renee Sandersin Nigerian pääkaupungissa Abujassa. Shellin johtaja pyysi suurlähetystöä keskustelemaan Nigerian edustajainhuoneen puhemiehen kanssa öljyteollisuutta koskevasta lakiesityksestä. Jos laki hyväksyttäisiin sellaisenaan, se pakottaisi öljy-yhtiöt lopettamaan öljynporauksessa vapautuvan kaasun polton, mikä aiheuttaisi yhtiöille miljardiluokan kustannukset.
Kaasunpoltto on öljyvuotojen ohella öljyalueen pahin ympäristöongelma. Kaasua poltetaan Nigerian öljyporausasemilla kymmenen metrin korkuisina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Päästöt köyhdyttävät viljelymaan ja aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
Ann Pickard kertoi suurlähettiläälle myös Nigerian viranomaisten käymistä keskusteluista Kiinan ja Venäjän öljy- ja kaasuyhtiöiden kanssa uusista öljynporausoikeuksista ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä.
”Hän sanoi, että Nigerian hallitus oli unohtanut sen, että Shell oli sijoittanut ihmisiään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja että tämän seurauksena Shell pystyy seuraamaan kaikkea, mitä näissä ministeriöissä tehdään”, suurlähettiläs kirjoitti raportissaan Yhdysvaltojen ulkoministeriölle.
Keskustelun lopuksi puhuttiin myös öljyalueiden turvallisuustilanteesta. Ann Pickard kertoi, että Shellin työntekijät olivat tavanneet israelilaisia turvallisuusasiantuntijoita Bayelsan osavaltiossa. Israelilaisten ansiosta öljy-yhtiöiden ulkomaalaisten työntekijöiden sieppaukset olivat selvästi vähentyneet.
Paljastukset Shellin johtajan yksityisistä keskusteluista Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa ovat saaneet suurta huomiota kansainvälisessä mediassa, mutta Nigeriassa monikaan ei ole yllättynyt uusista tiedoista.
”Paljastukset eivät sinänsä tuo ilmi mitään hirveän uutta tai mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat nigerialaiset eivät jo tietäisi”, kirjoittaa Oxfordin yliopiston nigerialainen politiikantutkija Kathryn Nwajiaku-Dahou brittilehti Guardianissa.
Nigeriassa kaikki tietävät, että Shellillä ja muilla öljy-yhtiöillä on hyvin läheiset välit valtaapitävien kanssa. Vuonna 1993 armeijan mitätöimien vaalien jälkeen maan väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin Shellin johtaja Ernest Shonekan.
Maan nykyinen öljyministeri Diezani Allison-Madueke työskenteli aikoinaan 15 vuotta Shellissä. Vuonna 2006 hänet nimitettiin Nigerian Shellin tiedotusjohtajaksi ja ensimmäisenä naisena myös Nigerian Shellin johtokunnan jäseneksi.
Huhtikuussa öljyministerinä aloittaneen Allison-Madueken isä oli Shellin ensimmäisiä nigerialaisia ylempiä työntekijöitä. Tytär varttui Shellin aidatulla asuinalueella, kävi Shellin päiväkotia ja Shellin koulua. Hän on nykyään naimisissa Nigerian merivoimien entisen komentajan kanssa.
Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat, ja öljyalueilla yhtiö toimii tiiviissä yhteistyössä armeijan erikoisjoukkojen kanssa.
Viikonloppuna nigerialaiset ympäristöaktiivit vaativat rikostutkinnan aloittamista Shellin johtajien ”maanpetoksellisesta toiminnasta”.
”Shellistä on tullut pseudopoliittinen organisaatio, joka pyrkii ottamaan maassa poliittisen vallan ja toimimaan vastoin Nigerian kansallisia etuja, maan turvallisuutta ja itsenäisyyttä”, totesi ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin (ERA) toiminnanjohtaja Nnimmo Bassey.
ERA:n mukaan öljyteollisuutta koskeva laki on onnistuttu vesittämään tehokkaasti uuden öljyministerin astuttua virkaan, eikä parlamentti ole vielä hyväksynyt uutta lakia.
Ympäristöjärjestön mielestä hallituksen tulisi pikaisesti selvittää, ketkä sen ministeriöiden työntekijöistä ovat todellisuudessa Shellin agentteja, ja nämä ihmiset tulisi erottaa virastaan.
Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa vuolaasti puhunut Ann Pickard ei enää vastaa Nigerian Shellistä, vaan toimii nykyään Australian Shellin maajohtajana. Hän on Yhdysvaltojen kansalainen.
Paljastussivusto Wikileaksin julkaisemat Yhdysvaltojen diplomaattien raportit aiheuttavat hämmennystä eri puolilla maailmaa. Länsi-Afrikan öljyjättiä Nigeriaa ovat viime päivinä kohauttaneet tiedot Shellin entisen johtajan käymistä keskusteluista Yhdysvaltojen suurlähettilään kanssa.
Shellin Saharan eteläpuolisen Afrikan aluejohtaja kehuskeli Yhdysvaltojen suurlähettiläälle, että yhtiö on onnistunut sijoittamaan työntekijöitään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja pystyy näin ollen tarkasti seuraamaan, mitä ministeriöissä tapahtuu.
Wikileaks julkaisi viime viikolla kolme diplomaattiraporttia Shellin johtajan keskusteluista Yhdysvaltojen Nigerian-suurlähettilään ja Lagosin pääkonsulin kanssa.
Yksi raporteista keskittyi Nigerian öljyalueiden turvallisuustilanteeseen. Toinen raportti käsitteli Nigerian valmisteilla olevaa uutta lakia öljyteollisuuden toiminnasta. Kolmas raportti kertoi Yhdysvaltojen Afrikan asioista vastaavan apulaisulkoministerin Johnnie Carsonin tapaamisesta Shellin ja yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden Chevronin ja Exxon Mobilin johtajien kanssa.
Syyskuussa 2008 Shellin johtaja Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen Lagosin pääkonsulin Donna Blairin. Shell-johtaja kertoi pääkonsulille, että Nigerian armeijan erikoisjoukot hyökkäsivät öljyalueen kapinallisia vastaan helikoptereilla. Pickard halusi tietää, oliko Yhdysvalloilla tarkempia tietoja väitteistä, joiden mukaan öljyalueen kapinalliset olivat onnistuneet hankkimaan ilmatorjuntaohjuksia.
Pickardin mukaan armeijan erikoisjoukkojen ja kapinallisten välisessä konfliktissa oli todellisuudessa kyse Riversin osavaltion kuvernöörin ja tätä vastustavan poliitikon välisestä valtataistelusta.
Lokakuussa 2009 Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen suurlähettilään Robin Renee Sandersin Nigerian pääkaupungissa Abujassa. Shellin johtaja pyysi suurlähetystöä keskustelemaan Nigerian edustajainhuoneen puhemiehen kanssa öljyteollisuutta koskevasta lakiesityksestä. Jos laki hyväksyttäisiin sellaisenaan, se pakottaisi öljy-yhtiöt lopettamaan öljynporauksessa vapautuvan kaasun polton, mikä aiheuttaisi yhtiöille miljardiluokan kustannukset.
Kaasunpoltto on öljyvuotojen ohella öljyalueen pahin ympäristöongelma. Kaasua poltetaan Nigerian öljyporausasemilla kymmenen metrin korkuisina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Päästöt köyhdyttävät viljelymaan ja aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
Ann Pickard kertoi suurlähettiläälle myös Nigerian viranomaisten käymistä keskusteluista Kiinan ja Venäjän öljy- ja kaasuyhtiöiden kanssa uusista öljynporausoikeuksista ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä.
”Hän sanoi, että Nigerian hallitus oli unohtanut sen, että Shell oli sijoittanut ihmisiään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja että tämän seurauksena Shell pystyy seuraamaan kaikkea, mitä näissä ministeriöissä tehdään”, suurlähettiläs kirjoitti raportissaan Yhdysvaltojen ulkoministeriölle.
Keskustelun lopuksi puhuttiin myös öljyalueiden turvallisuustilanteesta. Ann Pickard kertoi, että Shellin työntekijät olivat tavanneet israelilaisia turvallisuusasiantuntijoita Bayelsan osavaltiossa. Israelilaisten ansiosta öljy-yhtiöiden ulkomaalaisten työntekijöiden sieppaukset olivat selvästi vähentyneet.
Paljastukset Shellin johtajan yksityisistä keskusteluista Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa ovat saaneet suurta huomiota kansainvälisessä mediassa, mutta Nigeriassa monikaan ei ole yllättynyt uusista tiedoista.
”Paljastukset eivät sinänsä tuo ilmi mitään hirveän uutta tai mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat nigerialaiset eivät jo tietäisi”, kirjoittaa Oxfordin yliopiston nigerialainen politiikantutkija Kathryn Nwajiaku-Dahou brittilehti Guardianissa.
Nigeriassa kaikki tietävät, että Shellillä ja muilla öljy-yhtiöillä on hyvin läheiset välit valtaapitävien kanssa. Vuonna 1993 armeijan mitätöimien vaalien jälkeen maan väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin Shellin johtaja Ernest Shonekan.
Maan nykyinen öljyministeri Diezani Allison-Madueke työskenteli aikoinaan 15 vuotta Shellissä. Vuonna 2006 hänet nimitettiin Nigerian Shellin tiedotusjohtajaksi ja ensimmäisenä naisena myös Nigerian Shellin johtokunnan jäseneksi.
Huhtikuussa öljyministerinä aloittaneen Allison-Madueken isä oli Shellin ensimmäisiä nigerialaisia ylempiä työntekijöitä. Tytär varttui Shellin aidatulla asuinalueella, kävi Shellin päiväkotia ja Shellin koulua. Hän on nykyään naimisissa Nigerian merivoimien entisen komentajan kanssa.
Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat, ja öljyalueilla yhtiö toimii tiiviissä yhteistyössä armeijan erikoisjoukkojen kanssa.
Viikonloppuna nigerialaiset ympäristöaktiivit vaativat rikostutkinnan aloittamista Shellin johtajien ”maanpetoksellisesta toiminnasta”.
”Shellistä on tullut pseudopoliittinen organisaatio, joka pyrkii ottamaan maassa poliittisen vallan ja toimimaan vastoin Nigerian kansallisia etuja, maan turvallisuutta ja itsenäisyyttä”, totesi ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin (ERA) toiminnanjohtaja Nnimmo Bassey.
ERA:n mukaan öljyteollisuutta koskeva laki on onnistuttu vesittämään tehokkaasti uuden öljyministerin astuttua virkaan, eikä parlamentti ole vielä hyväksynyt uutta lakia.
Ympäristöjärjestön mielestä hallituksen tulisi pikaisesti selvittää, ketkä sen ministeriöiden työntekijöistä ovat todellisuudessa Shellin agentteja, ja nämä ihmiset tulisi erottaa virastaan.
Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa vuolaasti puhunut Ann Pickard ei enää vastaa Nigerian Shellistä, vaan toimii nykyään Australian Shellin maajohtajana. Hän on Yhdysvaltojen kansalainen.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Oikeutta öljyalueen ihmisille
KU-VIIKKOLEHTI 3.12.2010
Uusista Wikileaks-paljastuksista kertovat uutiset saanevat ensi viikolla hetkeksi hiukan vähemmän palstatilaa, kun Tukholmassa jaetaan jokavuotiset Nobel-palkinnot fysiikan, kemian, lääketieteen, taloustieteen ja kirjallisuuden alalla ansioituneille henkilöille. Nobelin rauhanpalkinto luovutetaan perinteisesti Oslon kaupungintalolla.
Ruotsin mediassa itse palkintotilaisuuksiakin suuremman huomion saa varmasti kuninkaanlinnan Nobel-vastaanotto, jonka pukuloistoa ja tarjoamisia seurataan länsinaapurissa kuin meillä itsenäisyyspäivän linnanjuhlia.
Maailman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta paljon tärkeämmät palkinnot jaetaan kuitenkin jo maanantaina Ruotsin valtiopäivätalossa Tukholmassa pidettävässä Right Livehood Award -palkinnonjakotilaisuudessa. Tämä vaihtoehtonobeliksi kutsuttu ”oikean elämisen palkinto” myönnetään tänä vuonna nigerialaiselle ympäristönsuojelijalle, Amazonin sademetsien alkuperäiskansoja puolustavalle piispalle, nepalilaiselle ruohonjuuritason kehitysaktivistille ja israelilaiselle lääkärien ihmisoikeusjärjestölle.
Right Livelihood -palkintoja on jaettu Tukholmassa vuodesta 1980 lähtien. Ajatuksen takana on postimerkkien keräilijä ja entinen europarlamentaarikko Jakob von Uexkull, jonka mielestä Nobel-palkinnot keskittyvät liiaksi teollisuusmaiden intressien ympärille. Right Livelihood -palkinto on yleensä annettu ihmisille ja järjestöille, jotka tekevät käytännön työtä ympäristön, ihmisoikeuksien ja köyhyyden poistamisen puolesta.
Tämänvuotisista Right Livelihood -palkinnon saajista ennestään tunnetuin on nigerialainen ympäristönsuojelija Nnimmo Bassey, joka palkitaan ”öljyntuotannon ekologisten ja inhimillisten kauheuksien paljastamisesta ja innoittavasta työstään ympäristöliikkeen vahvistamiseksi Nigeriassa ja koko maailmassa”.
Bassey työskentelee toiminnanjohtajana Nigerian öljyalueen asukkaiden ympäristöoikeuksien puolesta kamppailevassa Environmental Rights Action -järjestössä (ERA). Vuodesta 2008 hän on toiminut myös Kansainvälisen Maan ystävien puheenjohtajana.
Bassey on koulutukseltaan arkkitehti, mutta Nigerian sotilasvallan aikana hän liittyi mukaan ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Vuonna 1990 armeijan erikoisjoukot surmasivat Umuechemin kylässä 80 ihmistä, jotka olivat osoittaneet mieltään Shellin öljynporausasemalla. Pian tämän jälkeen Bassey perusti ERA-järjestön dokumentoimaan öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja ja ihmisoikeusloukkauksia ja kamppailemaan niitä vastaan.
Sotilashallinnon aikana Bassey oli useasti vangittuna ja häntä kiellettiin matkustamasta ulkomaille kertomaan Shellin ja muiden ylikansallisten öljy-yhtiöiden toiminnasta Nigeriassa. ERA oli keskeisesti mukana käynnistämässä kansainvälistä Shellin vastaista boikottikampanjaa kirjailija Ken Saro-Wiwan hirttämisen jälkeen vuonna 1995.
Nnimmo Bassey saapuu Tukholmaan suoraan YK:n ilmastokokouksesta Cancunista Meksikosta. Basseyn johtama Kansainvälinen Maan ystävät on ilmastokokouksen aikana arvostellut rajusti päästökaupan kytkemistä mukaan neuvotteluihin.
”Täällä ei juuri lainkaan puhuta teollisuusmaiden päästöjen vähentämisestä ja ylikulutuksen hillitsemisestä. Mitä erilaisimpia ehdotuksia esitetään sen sijaan siitä, miten päästöoikeuksilla voidaan käydä kauppaa. Mutta päästökauppa ei todellisuudessa vähennä päästöjä”, Bassey raportoi paikan päältä Cancunista.
Matkalla Meksikoon Bassey kävi Ecuadorissa nostamassa yhdessä paikallisten ympäristöaktivistien kanssa oikeuskanteen öljy-yhtiö BP:tä vastaan sen Meksikonlahdella aiheuttamasta ympäristötuhosta. Ecuadorin uuden perustuslain mukaan myös luonnolla on yleismaailmalliset oikeudet.
Ecuadorin oikeuskanteessa BP:tä ei pyydetä maksamaan vahingonkorvauksia, sillä öljyvuodon aiheuttama ympäristötuho ei ole korvattavissa millään rahasummalla. Yhtiötä vaaditaan sen sijaan vähentämään öljyntuotantoaan muualla maailmassa Meksikonlahden öljyvuodon suuruutta vastaavalla määrällä öljyä.
”BP:n vuoto on saanut paljon julkisuutta, ja hyvä niin. Mutta Nigeriassa ruostuneista öljyputkista vuotaa ympäristöön joka vuosi Meksikonlahden öljyvuotoa vastaava määrä öljyä. Jossain päin Nigerjoen suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto”, Bassey toteaa.
Öljyvuotojen ohella toinen vakava ympäristöongelma ovat kaasuloimut. Öljynporauksessa vapautuvaa kaasua poltetaan Nigeriassa kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
ERA-järjestö on auttanut Nigerian öljyalueilla kyläläisiä peräämään oikeuksiaan tuomioistuimissa. Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.
Silti kaasun loimutus jatkuu edelleen – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.
Oikeusjutut Shelliä vastaan on viety myös ulkomaille. New Yorkissa Shell vetäytyi oikeudenkäynnistä, jossa sitä syytettiin osallisuudesta Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun ogoni-kansaan kuuluneen miehen teloituksiin. Shell kiisti syytteet mutta maksoi surmattujen miesten omaisille 15,5 miljoonaa dollaria jutun sovittelusta.
Parhaillaan Haagissa Hollannissa käsitellään oikeusjuttua, jossa neljä nigerialaista kalastajaa ja pienviljelijää vaatii Shelliä puhdistamaan putkivuotojen aiheuttamat öljytuhot pelloilta ja vesistöistä ja maksamaan vahingonkorvauksia öljytuhon vuoksi menetetyistä elinkeinoista.
Uusista Wikileaks-paljastuksista kertovat uutiset saanevat ensi viikolla hetkeksi hiukan vähemmän palstatilaa, kun Tukholmassa jaetaan jokavuotiset Nobel-palkinnot fysiikan, kemian, lääketieteen, taloustieteen ja kirjallisuuden alalla ansioituneille henkilöille. Nobelin rauhanpalkinto luovutetaan perinteisesti Oslon kaupungintalolla.
Ruotsin mediassa itse palkintotilaisuuksiakin suuremman huomion saa varmasti kuninkaanlinnan Nobel-vastaanotto, jonka pukuloistoa ja tarjoamisia seurataan länsinaapurissa kuin meillä itsenäisyyspäivän linnanjuhlia.
Maailman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta paljon tärkeämmät palkinnot jaetaan kuitenkin jo maanantaina Ruotsin valtiopäivätalossa Tukholmassa pidettävässä Right Livehood Award -palkinnonjakotilaisuudessa. Tämä vaihtoehtonobeliksi kutsuttu ”oikean elämisen palkinto” myönnetään tänä vuonna nigerialaiselle ympäristönsuojelijalle, Amazonin sademetsien alkuperäiskansoja puolustavalle piispalle, nepalilaiselle ruohonjuuritason kehitysaktivistille ja israelilaiselle lääkärien ihmisoikeusjärjestölle.
Right Livelihood -palkintoja on jaettu Tukholmassa vuodesta 1980 lähtien. Ajatuksen takana on postimerkkien keräilijä ja entinen europarlamentaarikko Jakob von Uexkull, jonka mielestä Nobel-palkinnot keskittyvät liiaksi teollisuusmaiden intressien ympärille. Right Livelihood -palkinto on yleensä annettu ihmisille ja järjestöille, jotka tekevät käytännön työtä ympäristön, ihmisoikeuksien ja köyhyyden poistamisen puolesta.
Tämänvuotisista Right Livelihood -palkinnon saajista ennestään tunnetuin on nigerialainen ympäristönsuojelija Nnimmo Bassey, joka palkitaan ”öljyntuotannon ekologisten ja inhimillisten kauheuksien paljastamisesta ja innoittavasta työstään ympäristöliikkeen vahvistamiseksi Nigeriassa ja koko maailmassa”.
Bassey työskentelee toiminnanjohtajana Nigerian öljyalueen asukkaiden ympäristöoikeuksien puolesta kamppailevassa Environmental Rights Action -järjestössä (ERA). Vuodesta 2008 hän on toiminut myös Kansainvälisen Maan ystävien puheenjohtajana.
Bassey on koulutukseltaan arkkitehti, mutta Nigerian sotilasvallan aikana hän liittyi mukaan ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Vuonna 1990 armeijan erikoisjoukot surmasivat Umuechemin kylässä 80 ihmistä, jotka olivat osoittaneet mieltään Shellin öljynporausasemalla. Pian tämän jälkeen Bassey perusti ERA-järjestön dokumentoimaan öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja ja ihmisoikeusloukkauksia ja kamppailemaan niitä vastaan.
Sotilashallinnon aikana Bassey oli useasti vangittuna ja häntä kiellettiin matkustamasta ulkomaille kertomaan Shellin ja muiden ylikansallisten öljy-yhtiöiden toiminnasta Nigeriassa. ERA oli keskeisesti mukana käynnistämässä kansainvälistä Shellin vastaista boikottikampanjaa kirjailija Ken Saro-Wiwan hirttämisen jälkeen vuonna 1995.
Nnimmo Bassey saapuu Tukholmaan suoraan YK:n ilmastokokouksesta Cancunista Meksikosta. Basseyn johtama Kansainvälinen Maan ystävät on ilmastokokouksen aikana arvostellut rajusti päästökaupan kytkemistä mukaan neuvotteluihin.
”Täällä ei juuri lainkaan puhuta teollisuusmaiden päästöjen vähentämisestä ja ylikulutuksen hillitsemisestä. Mitä erilaisimpia ehdotuksia esitetään sen sijaan siitä, miten päästöoikeuksilla voidaan käydä kauppaa. Mutta päästökauppa ei todellisuudessa vähennä päästöjä”, Bassey raportoi paikan päältä Cancunista.
Matkalla Meksikoon Bassey kävi Ecuadorissa nostamassa yhdessä paikallisten ympäristöaktivistien kanssa oikeuskanteen öljy-yhtiö BP:tä vastaan sen Meksikonlahdella aiheuttamasta ympäristötuhosta. Ecuadorin uuden perustuslain mukaan myös luonnolla on yleismaailmalliset oikeudet.
Ecuadorin oikeuskanteessa BP:tä ei pyydetä maksamaan vahingonkorvauksia, sillä öljyvuodon aiheuttama ympäristötuho ei ole korvattavissa millään rahasummalla. Yhtiötä vaaditaan sen sijaan vähentämään öljyntuotantoaan muualla maailmassa Meksikonlahden öljyvuodon suuruutta vastaavalla määrällä öljyä.
”BP:n vuoto on saanut paljon julkisuutta, ja hyvä niin. Mutta Nigeriassa ruostuneista öljyputkista vuotaa ympäristöön joka vuosi Meksikonlahden öljyvuotoa vastaava määrä öljyä. Jossain päin Nigerjoen suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto”, Bassey toteaa.
Öljyvuotojen ohella toinen vakava ympäristöongelma ovat kaasuloimut. Öljynporauksessa vapautuvaa kaasua poltetaan Nigeriassa kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
ERA-järjestö on auttanut Nigerian öljyalueilla kyläläisiä peräämään oikeuksiaan tuomioistuimissa. Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.
Silti kaasun loimutus jatkuu edelleen – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.
Oikeusjutut Shelliä vastaan on viety myös ulkomaille. New Yorkissa Shell vetäytyi oikeudenkäynnistä, jossa sitä syytettiin osallisuudesta Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun ogoni-kansaan kuuluneen miehen teloituksiin. Shell kiisti syytteet mutta maksoi surmattujen miesten omaisille 15,5 miljoonaa dollaria jutun sovittelusta.
Parhaillaan Haagissa Hollannissa käsitellään oikeusjuttua, jossa neljä nigerialaista kalastajaa ja pienviljelijää vaatii Shelliä puhdistamaan putkivuotojen aiheuttamat öljytuhot pelloilta ja vesistöistä ja maksamaan vahingonkorvauksia öljytuhon vuoksi menetetyistä elinkeinoista.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Yhteisömediaa Tansaniassa
KU-VIIKKOLEHTI 19.11.2010
Viime päivät ovat olleet kiireistä aikaa Mtukwao Community Median pienessä toimistossa ja studiossa Tansanian cashewpähkinäviraston rakennuksessa Mtwarassa.
Muutaman neliön kokoisen studion puolella on editoitu kuvamateriaalia, jossa paikalliset asukkaat kommentoivat hallituksen suurta valtakunnallista maatalouden kehittämiskampanjaa. Toimiston puolella järjestön hallintomies Said Swallah on soitellut läheiseen Mikindanin kylään pystytettävän yhteisömediakeskuksen laitteiden perään ja sopinut äänieristeiden asentamisesta vastavalmistuneeseen radiorakennukseen.
Viime kuussa Mtukwao Media järjesti kymmenelle alueen nuorelle viikon mittaisen mediakurssin, jolla opeteltiin videokuvauksen, editoinnin ja radiotyön perusteita.
Heti kurssin jälkeen osanottajat pääsivät mukaan dokumentoimaan YK:n kehitysjärjestön UNDP:n rahoittamaa vaalikoulutusprojektia Mtwaran maaseudun kylissä. Äänestäjien koulutushanke huipentui pari viikkoa sitten pidettyihin Tansanian parlamentti- ja presidentinvaaleihin.
Loppukuusta Mtwarassa järjestetään vielä seminaari yhteisömedian roolista maaseudun kehityksessä.
Suomalaisten journalistijärjestöjen perustama Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on käynnistänyt tänä vuonna yhteistyöhankkeen Mtukwao Community Median kanssa. Kolmivuotisen hankkeen aikana Tansanian etelärannikon Mtwaraan rakennetaan yhteisöradioasema, järjestetään mediakursseja nuorille aloitteleville journalisteille ja tuetaan yhteistyökumppanin omia osallistavia videotuotantoja.
Mtukwao Media on pieni paikallinen kansalaisjärjestö, joka uskoo maaseudun tulevaisuuteen. Yhteisömediatoiminnalla pyritään herättämään keskustelua maaseudun tavallisille ihmisille tärkeistä aiheista. Ajatuksena on, että maaseudun syrjäseutujen asukkaat ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin.
Yhteisövideotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.
Radio-ohjelmat on toistaiseksi lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisella kaupallisella kanavalla.
Yhteisömedian tulokset Mtwarassa ovat olleet rohkaisevia. Mtukwao Median tekemä radio-ohjelmasarja vaikutti keskeisesti siihen, että cashewpähkinöiden myyntiketju muuttui oikeudenmukaisemmaksi. Cashewpähkinät ovat Mtwaran alueen tärkein vientituote.
Radio-ohjelmien herättämän keskustelun ansiosta alueen kaikki cashewpähkinät myydään nyt tuottajien osuuskunnalle. Aiemmin keinottelijat kävivät kylissä ostamassa jalostamattomat pähkinät pilkkahintaan.
”Kyläläisten saamat tulot ovat nyt moninkertaistuneet”, kertoo Mtukwaon puheenjohtaja, toimittaja Fakihi Mussa.
”Lisätulot on investoitu esimerkiksi kouluihin, kuorma-auton hankintaan tai uusien cashewpuuntaimien jalostamiseen.”
Tansaniassa on vain muutama toimiva yhteisöradio, mutta myös muualla maassa vaikutukset ovat olleet hyvin myönteiset.
”Maasai-heimon alueella Manyarassa Pohjois-Tansaniassa yhteisöradion ansiosta tietoisuus ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista on parantunut”, kertoo tansanialaisen Tumaini-yliopiston tutkija Ordination Mgongolwa.
Mgongolwan mukaan karjanhoito on tehostunut. Hallinto on kohentunut kaikilla hallinnon tasoilla. Tietoisuus ympäristöongelmista ja ympäristönsuojelun tarpeesta on kasvanut. Alueen asukkaiden yleinen terveydentila on parantunut, erityisesti naisten keskuudessa.
Ruotsin hallituksen kehitysyhteistyöviraston Sidan teettämässä arvioinnissa radion tärkeimpänä kehitysvaikutuksena pidettiin kuitenkin sitä, että se antoi maaseudun asukkaille äänen.
”On tärkeää, että ihmiset kuulevat oman äänensä radiossa”, iäkkäämpi maasaimies arveli. ”Kun kuulemme oman äänemme radiossa, se merkitsee sitä, että myös muut ihmiset kuulevat, mitä me sanomme. Tämä on suuresti kohentanut meidän omanarvontuntoamme.”
Ordination Mgongolwa muistuttaa, että suurissa osissa Tansanian maaseutua ihmiset elävät yhä luontaistaloudessa vailla kunnollisia hyvinvointipalveluja. Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä kaukaisemmissa kylissä ole edelleenkään sähköä. Maaseututaajamissa ruuan hinnan kallistuminen on heikentänyt elintasoa.
”Afrikan maissa maaseudulla tuotetaan miltei kaikki raaka-aineet ja luonnonvarat, joista kansakunta hankkii tulonsa. Kaupungeissa asuva eliitti on kuitenkin sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta. Eliitille riittää, että maaseutu tuottaa raaka-aineita mahdollisimman alhaisin työvoimakustannuksin”, Mgongolwa toteaa.
Tutkijan mielestä yhteisöradiotoiminnalla voidaan merkittävästi parantaa ihmisten elämänlaatua maaseudulla.
”Kaupallisten kanavien keskittyessä lähinnä musiikin soittoon yhteisöradio voi toimia opetuksen ja kansalaiskasvatuksen välineenä. Yhteisöradiot ovat myös keskustelukanavia, joissa ihmiset voivat vaihtaa ajatuksia alueen kehitystä koskevista hankkeista ja suunnitelmista.”
Mgongolwan mukaan toimiva tiedonkulku on yksi demokraattisen yhteiskunnan perusedellytyksistä.
”Asioista hyvin perillä olevat kansalaiset voivat paremmin edellytyksin vaatia hallinnoltaan vastuullisuutta – ei pelkästään vaalien alla, vaan jatkuvasti.”
Viime päivät ovat olleet kiireistä aikaa Mtukwao Community Median pienessä toimistossa ja studiossa Tansanian cashewpähkinäviraston rakennuksessa Mtwarassa.
Muutaman neliön kokoisen studion puolella on editoitu kuvamateriaalia, jossa paikalliset asukkaat kommentoivat hallituksen suurta valtakunnallista maatalouden kehittämiskampanjaa. Toimiston puolella järjestön hallintomies Said Swallah on soitellut läheiseen Mikindanin kylään pystytettävän yhteisömediakeskuksen laitteiden perään ja sopinut äänieristeiden asentamisesta vastavalmistuneeseen radiorakennukseen.
Viime kuussa Mtukwao Media järjesti kymmenelle alueen nuorelle viikon mittaisen mediakurssin, jolla opeteltiin videokuvauksen, editoinnin ja radiotyön perusteita.
Heti kurssin jälkeen osanottajat pääsivät mukaan dokumentoimaan YK:n kehitysjärjestön UNDP:n rahoittamaa vaalikoulutusprojektia Mtwaran maaseudun kylissä. Äänestäjien koulutushanke huipentui pari viikkoa sitten pidettyihin Tansanian parlamentti- ja presidentinvaaleihin.
Loppukuusta Mtwarassa järjestetään vielä seminaari yhteisömedian roolista maaseudun kehityksessä.
Suomalaisten journalistijärjestöjen perustama Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on käynnistänyt tänä vuonna yhteistyöhankkeen Mtukwao Community Median kanssa. Kolmivuotisen hankkeen aikana Tansanian etelärannikon Mtwaraan rakennetaan yhteisöradioasema, järjestetään mediakursseja nuorille aloitteleville journalisteille ja tuetaan yhteistyökumppanin omia osallistavia videotuotantoja.
Mtukwao Media on pieni paikallinen kansalaisjärjestö, joka uskoo maaseudun tulevaisuuteen. Yhteisömediatoiminnalla pyritään herättämään keskustelua maaseudun tavallisille ihmisille tärkeistä aiheista. Ajatuksena on, että maaseudun syrjäseutujen asukkaat ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin.
Yhteisövideotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.
Radio-ohjelmat on toistaiseksi lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisella kaupallisella kanavalla.
Yhteisömedian tulokset Mtwarassa ovat olleet rohkaisevia. Mtukwao Median tekemä radio-ohjelmasarja vaikutti keskeisesti siihen, että cashewpähkinöiden myyntiketju muuttui oikeudenmukaisemmaksi. Cashewpähkinät ovat Mtwaran alueen tärkein vientituote.
Radio-ohjelmien herättämän keskustelun ansiosta alueen kaikki cashewpähkinät myydään nyt tuottajien osuuskunnalle. Aiemmin keinottelijat kävivät kylissä ostamassa jalostamattomat pähkinät pilkkahintaan.
”Kyläläisten saamat tulot ovat nyt moninkertaistuneet”, kertoo Mtukwaon puheenjohtaja, toimittaja Fakihi Mussa.
”Lisätulot on investoitu esimerkiksi kouluihin, kuorma-auton hankintaan tai uusien cashewpuuntaimien jalostamiseen.”
Tansaniassa on vain muutama toimiva yhteisöradio, mutta myös muualla maassa vaikutukset ovat olleet hyvin myönteiset.
”Maasai-heimon alueella Manyarassa Pohjois-Tansaniassa yhteisöradion ansiosta tietoisuus ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista on parantunut”, kertoo tansanialaisen Tumaini-yliopiston tutkija Ordination Mgongolwa.
Mgongolwan mukaan karjanhoito on tehostunut. Hallinto on kohentunut kaikilla hallinnon tasoilla. Tietoisuus ympäristöongelmista ja ympäristönsuojelun tarpeesta on kasvanut. Alueen asukkaiden yleinen terveydentila on parantunut, erityisesti naisten keskuudessa.
Ruotsin hallituksen kehitysyhteistyöviraston Sidan teettämässä arvioinnissa radion tärkeimpänä kehitysvaikutuksena pidettiin kuitenkin sitä, että se antoi maaseudun asukkaille äänen.
”On tärkeää, että ihmiset kuulevat oman äänensä radiossa”, iäkkäämpi maasaimies arveli. ”Kun kuulemme oman äänemme radiossa, se merkitsee sitä, että myös muut ihmiset kuulevat, mitä me sanomme. Tämä on suuresti kohentanut meidän omanarvontuntoamme.”
Ordination Mgongolwa muistuttaa, että suurissa osissa Tansanian maaseutua ihmiset elävät yhä luontaistaloudessa vailla kunnollisia hyvinvointipalveluja. Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä kaukaisemmissa kylissä ole edelleenkään sähköä. Maaseututaajamissa ruuan hinnan kallistuminen on heikentänyt elintasoa.
”Afrikan maissa maaseudulla tuotetaan miltei kaikki raaka-aineet ja luonnonvarat, joista kansakunta hankkii tulonsa. Kaupungeissa asuva eliitti on kuitenkin sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta. Eliitille riittää, että maaseutu tuottaa raaka-aineita mahdollisimman alhaisin työvoimakustannuksin”, Mgongolwa toteaa.
Tutkijan mielestä yhteisöradiotoiminnalla voidaan merkittävästi parantaa ihmisten elämänlaatua maaseudulla.
”Kaupallisten kanavien keskittyessä lähinnä musiikin soittoon yhteisöradio voi toimia opetuksen ja kansalaiskasvatuksen välineenä. Yhteisöradiot ovat myös keskustelukanavia, joissa ihmiset voivat vaihtaa ajatuksia alueen kehitystä koskevista hankkeista ja suunnitelmista.”
Mgongolwan mukaan toimiva tiedonkulku on yksi demokraattisen yhteiskunnan perusedellytyksistä.
”Asioista hyvin perillä olevat kansalaiset voivat paremmin edellytyksin vaatia hallinnoltaan vastuullisuutta – ei pelkästään vaalien alla, vaan jatkuvasti.”
torstai 4. marraskuuta 2010
Ylipäällikköä odotellessa
KU-VIIKKOLEHTI 5.11.2010
Liityin jokin aika sitten mukaan yhdysvaltalaisen yksityisen tiedusteluyhtiön Stratforin koeajaksi myönnettävään maksuttomaan sähköpostipalveluun ja aloin saada yhtiön turvallisuuspoliittisia katsauksia sähköpostiini miltei päivittäin.
Austinissa Teksasissa päämajaansa pitävän Stratforin päätuotteena ovat ”strategiset ennusteet”. Asiakkaita ovat lähinnä suuret ylikansalliset yhtiöt ja eri maiden hallitusten turvallisuuspolitiikkaa seuraavat viranomaiset. Uusista markkinointitarjouksista päätellen Stratfor yrittää nyt houkutella tilaajiksi myös yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta.
Viime viikolla sähköpostiin tupsahti Stratforin tiedustelupäällikön laatima geopoliittinen viikkokatsaus Yhdysvaltojen kongressivaalien vaikutuksista presidentti Barack Obaman loppukauden politiikkaan. Teksti olikin lopulta hurjaa luettavaa.
Strategiaennusteen mukaan oli selvää, että demokraatit häviävät vaalit ja Obaman loppukauden aikana lakiesitysten läpivieminen tulee olemaan hankalaa ilman republikaanien tukea. Mutta Obamalla on myös toinen vaihtoehto. Hän voi presidenttikautensa loppuajaksi keskittyä ulkopolitiikkaan ja kohottaa kannatustaan osoittamalla vahvuutta ulkopolitiikan johtajana.
Tiedusteluyhtiön mukaan paras vaihtoehto olisi hyökätä Iraniin. Hyökkäyksen perusteluna käytettäisiin sitä, että Iran on aikeissa rakentaa ydinaseen.
Stratforin viikkokatsauksessa kuvaillaan yksityiskohtaisesti tulevaa sotaa, joka koostuisi pääasiassa raskaista ilmapommituksista. Sota kestäisi useita kuukausia, kuten Jugoslavian pommitukset vuonna 1999. Katsauksessa käydään myös läpi riskejä, joita saattaisi syntyä, mikäli Iran turvautuisi terrori-iskuihin tai onnistuisi katkaisemaan öljykuljetukset Persianlahdelta Intian valtamerelle.
”Keskittyminen ulkopolitiikkaan on järkevää, mikäli Obama haluaa esiintyä tehokkaana asevoimien ylipäällikkönä, ja Iran on looginen kohde”, katsauksessa päätellään.
Stratforin logiikan takana oli ajatus, että voidakseen tulla valituksi toiselle presidenttikaudelle vuonna 2012 Obaman pitäisi jollain ilveellä kyetä nostamaan kannatuslukujaan.
Obama ei silti ole demokraattien ainoa vaihtoehto. Viime viikolla kerrottiin, että joukko demokraattipuolueen keskeisiä vaikuttajia on jo keskustellut Obaman neuvonantajien kanssa siitä, että tämä luopuisi tulevasta presidenttikisasta puolueen edun nimissä.
Presidentti Bill Clintonin entinen talousneuvonantaja Rob Shapiro tokaisi jo aiemmin, että vain jokin syyskuun 11. päivän tai Oklahoman pommi-iskun kaltainen dramaattinen tapahtuma voi enää pelastaa Obaman.
Washington Post -lehden veteraanikolumnisti David Broder kuitenkin palautti keskustelun takaisin Obaman uudelleenvalintaan ja ulkopolitiikkaan. Viime sunnuntaina ilmestyneen kolumnin lähtökohtana oli, että talous tulee saada kasvuun, jotta Obama voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Broderin mukaan varma keino talouskasvuun olisi sota.
”Kuinka Franklin D. Roosevelt lopulta ratkaisi suuren laman? Sillä, että Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan.”
Broderin mukaan sota Irania vastaan saisi aseteollisuuden kasvuun ja talouden pyörät pyörimään. Sodalla olisi vahva kannatus myös kongressin republikaanien keskuudessa.
”Koko kansa kannattaisi Obamaa, sillä Iran on tämän vuosituhannen suurin uhka maailmalle. Mikäli Obama pystyy estämään Iranin pyrkimykset ydinasevallaksi, hän tekee maailmasta turvallisemman ja hänet tullaan muistamaan yhtenä historian kaikkein menestyksekkäimpänä presidenttinä.”
Iranin ilmapommituksia saatetaan todella olla jo suunnittelemassa, ja Yhdysvaltojen sisäpoliittinen strategiapeli voi muutenkin pakottaa presidentti Obaman tukijoukkoineen keskittymään aiempaa enemmän nimenomaan turvallisuuspolitiikkaan ja lietsomaan terrorismin uhkaa.
Tämä selittää myös sen, miksi Obama viime perjantaina asteli Valkoisen talon lehdistöhuoneen tv-kameroiden eteen kertomaan epäilyttävistä paketeista, jotka oli lähetetty Jemenistä kuriiripalvelujen välityksellä Chicagossa sijaitsevien synagogien osoitteisiin.
Obama väitti lehdistötilaisuudessa, että ”alustavien tutkimusten mukaan paketit sisälsivät ilmeisesti räjähtävää ainetta”. Jemenin presidenttiin oli oltu jo yhteydessä, ja Yhdysvallat tekisi Obaman mukaan kaikkensa Al-Qaidan ja muiden väkivaltaisten ääriliikkeiden kitkemiseksi kaikissa muodoissaan.
Dubaista ja East Midlandsin rahtilentokentältä Englannista talteen otetut paketit olivatkin viikonloppuna suurin kansainvälinen uutinen maailmalla. Taustajutuissa kerrottiin Arabian niemimaan Al-Qaidan toiminnasta Jemenissä.
”Kunnes saamme alueen hallintaamme, Al-Qaidalla tulee olemaan siellä tukikohtansa ja he jatkavat räjähteiden laukaisemista meitä vastaan”, terrorisminvastainen konsultti Evan Kohlmann muotoili asian tv-kanava NBC:n uutisissa.
Barack Obama oli kuitenkin ensimmäinen henkilö, joka julkisesti väitti, että paketeissa oli räjähteitä.
Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat brittipoliisit kertoivat aiemmin, että kuriiriyhtiö UPS:n rahtikoneessa ollut paketti sisälsi printterin mustesäiliön, johon oli yhdistetty piirilevy ja johtoja, mutta räjähteistä ei löydetty jälkeäkään.
Scotland Yardin mukaan esine oli ”potentiaalisesti uhkaava, mutta ei missään tapauksessa kokonainen pommi”.
Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin FBI:n mukaan paketissa ei ollut räjähteitä.
Brittiläiset räjähdetutkijat arvelivat, että kyse oli mahdollisen pentriittipommin osista, mutta aineen räjäyttämiseen olisi tarvittu myös sytytin.
Laserprintterin mustesäiliöön kyhätyistä viritelmistä julkaistiin myöhemmin myös kuvia. Presidentti Obaman turvallisuusneuvonantaja John Brennan kertoi, että hänen käsityksensä mukaan pommit oli suunniteltu räjähtämään itsestään – ilman sytytintä ja ilman laukaisijaa.
Liityin jokin aika sitten mukaan yhdysvaltalaisen yksityisen tiedusteluyhtiön Stratforin koeajaksi myönnettävään maksuttomaan sähköpostipalveluun ja aloin saada yhtiön turvallisuuspoliittisia katsauksia sähköpostiini miltei päivittäin.
Austinissa Teksasissa päämajaansa pitävän Stratforin päätuotteena ovat ”strategiset ennusteet”. Asiakkaita ovat lähinnä suuret ylikansalliset yhtiöt ja eri maiden hallitusten turvallisuuspolitiikkaa seuraavat viranomaiset. Uusista markkinointitarjouksista päätellen Stratfor yrittää nyt houkutella tilaajiksi myös yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta.
Viime viikolla sähköpostiin tupsahti Stratforin tiedustelupäällikön laatima geopoliittinen viikkokatsaus Yhdysvaltojen kongressivaalien vaikutuksista presidentti Barack Obaman loppukauden politiikkaan. Teksti olikin lopulta hurjaa luettavaa.
Strategiaennusteen mukaan oli selvää, että demokraatit häviävät vaalit ja Obaman loppukauden aikana lakiesitysten läpivieminen tulee olemaan hankalaa ilman republikaanien tukea. Mutta Obamalla on myös toinen vaihtoehto. Hän voi presidenttikautensa loppuajaksi keskittyä ulkopolitiikkaan ja kohottaa kannatustaan osoittamalla vahvuutta ulkopolitiikan johtajana.
Tiedusteluyhtiön mukaan paras vaihtoehto olisi hyökätä Iraniin. Hyökkäyksen perusteluna käytettäisiin sitä, että Iran on aikeissa rakentaa ydinaseen.
Stratforin viikkokatsauksessa kuvaillaan yksityiskohtaisesti tulevaa sotaa, joka koostuisi pääasiassa raskaista ilmapommituksista. Sota kestäisi useita kuukausia, kuten Jugoslavian pommitukset vuonna 1999. Katsauksessa käydään myös läpi riskejä, joita saattaisi syntyä, mikäli Iran turvautuisi terrori-iskuihin tai onnistuisi katkaisemaan öljykuljetukset Persianlahdelta Intian valtamerelle.
”Keskittyminen ulkopolitiikkaan on järkevää, mikäli Obama haluaa esiintyä tehokkaana asevoimien ylipäällikkönä, ja Iran on looginen kohde”, katsauksessa päätellään.
Stratforin logiikan takana oli ajatus, että voidakseen tulla valituksi toiselle presidenttikaudelle vuonna 2012 Obaman pitäisi jollain ilveellä kyetä nostamaan kannatuslukujaan.
Obama ei silti ole demokraattien ainoa vaihtoehto. Viime viikolla kerrottiin, että joukko demokraattipuolueen keskeisiä vaikuttajia on jo keskustellut Obaman neuvonantajien kanssa siitä, että tämä luopuisi tulevasta presidenttikisasta puolueen edun nimissä.
Presidentti Bill Clintonin entinen talousneuvonantaja Rob Shapiro tokaisi jo aiemmin, että vain jokin syyskuun 11. päivän tai Oklahoman pommi-iskun kaltainen dramaattinen tapahtuma voi enää pelastaa Obaman.
Washington Post -lehden veteraanikolumnisti David Broder kuitenkin palautti keskustelun takaisin Obaman uudelleenvalintaan ja ulkopolitiikkaan. Viime sunnuntaina ilmestyneen kolumnin lähtökohtana oli, että talous tulee saada kasvuun, jotta Obama voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Broderin mukaan varma keino talouskasvuun olisi sota.
”Kuinka Franklin D. Roosevelt lopulta ratkaisi suuren laman? Sillä, että Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan.”
Broderin mukaan sota Irania vastaan saisi aseteollisuuden kasvuun ja talouden pyörät pyörimään. Sodalla olisi vahva kannatus myös kongressin republikaanien keskuudessa.
”Koko kansa kannattaisi Obamaa, sillä Iran on tämän vuosituhannen suurin uhka maailmalle. Mikäli Obama pystyy estämään Iranin pyrkimykset ydinasevallaksi, hän tekee maailmasta turvallisemman ja hänet tullaan muistamaan yhtenä historian kaikkein menestyksekkäimpänä presidenttinä.”
Iranin ilmapommituksia saatetaan todella olla jo suunnittelemassa, ja Yhdysvaltojen sisäpoliittinen strategiapeli voi muutenkin pakottaa presidentti Obaman tukijoukkoineen keskittymään aiempaa enemmän nimenomaan turvallisuuspolitiikkaan ja lietsomaan terrorismin uhkaa.
Tämä selittää myös sen, miksi Obama viime perjantaina asteli Valkoisen talon lehdistöhuoneen tv-kameroiden eteen kertomaan epäilyttävistä paketeista, jotka oli lähetetty Jemenistä kuriiripalvelujen välityksellä Chicagossa sijaitsevien synagogien osoitteisiin.
Obama väitti lehdistötilaisuudessa, että ”alustavien tutkimusten mukaan paketit sisälsivät ilmeisesti räjähtävää ainetta”. Jemenin presidenttiin oli oltu jo yhteydessä, ja Yhdysvallat tekisi Obaman mukaan kaikkensa Al-Qaidan ja muiden väkivaltaisten ääriliikkeiden kitkemiseksi kaikissa muodoissaan.
Dubaista ja East Midlandsin rahtilentokentältä Englannista talteen otetut paketit olivatkin viikonloppuna suurin kansainvälinen uutinen maailmalla. Taustajutuissa kerrottiin Arabian niemimaan Al-Qaidan toiminnasta Jemenissä.
”Kunnes saamme alueen hallintaamme, Al-Qaidalla tulee olemaan siellä tukikohtansa ja he jatkavat räjähteiden laukaisemista meitä vastaan”, terrorisminvastainen konsultti Evan Kohlmann muotoili asian tv-kanava NBC:n uutisissa.
Barack Obama oli kuitenkin ensimmäinen henkilö, joka julkisesti väitti, että paketeissa oli räjähteitä.
Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat brittipoliisit kertoivat aiemmin, että kuriiriyhtiö UPS:n rahtikoneessa ollut paketti sisälsi printterin mustesäiliön, johon oli yhdistetty piirilevy ja johtoja, mutta räjähteistä ei löydetty jälkeäkään.
Scotland Yardin mukaan esine oli ”potentiaalisesti uhkaava, mutta ei missään tapauksessa kokonainen pommi”.
Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin FBI:n mukaan paketissa ei ollut räjähteitä.
Brittiläiset räjähdetutkijat arvelivat, että kyse oli mahdollisen pentriittipommin osista, mutta aineen räjäyttämiseen olisi tarvittu myös sytytin.
Laserprintterin mustesäiliöön kyhätyistä viritelmistä julkaistiin myöhemmin myös kuvia. Presidentti Obaman turvallisuusneuvonantaja John Brennan kertoi, että hänen käsityksensä mukaan pommit oli suunniteltu räjähtämään itsestään – ilman sytytintä ja ilman laukaisijaa.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Imperiumin vastaisku
KU-VIIKKOLEHTI 22.10.2010
Yksi vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien merkittävimmistä seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa terrorisminvastaisen sodan nimissä.
Virallisesti Yhdysvaltojen armeijalla, laivastolla ja ilmavoimilla on tänä päivänä 712 sotilastukikohtaa ulkomailla – 95 prosenttia kaikkien maiden ulkomailla olevista sotilaallisista tukikohdista.
Todellisuudessa Yhdysvaltojen tukikohtia on kuitenkin selvästi enemmän, sillä monet niistä ovat salaisia tai näennäisesti isäntämaan armeijan omia tukikohtia tai ne on muista syistä jätetty mainitsematta Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuosittain julkaisemissa tukikohtakiinteistöjen luetteloissa.
Yhdysvaltojen ulkomaantukikohdissa työskentelee kaikkiaan yli puoli miljoonaa sotilasta, vakoojaa, teknikkoa, sotilaskouluttajaa ja siviiliurakoitsijaa.
Kalifornian yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Chalmers Johnsonin mielestä juuri tukikohtien pystyttäminen on ollut Yhdysvaltojen viimeaikaisten sotien varsinaisena päämääränä ja terrorismi on usein pelkkä tekosyy.
”Todellinen syy Yhdysvaltojen uusien sotilastukikohtien rakentamiselle pitkin päiväntasaajaa on laajentaa imperiumiamme ja vahvistaa sotilaallista ylivaltaamme maailmassa”, Chalmers Johnson kirjoittaa vasemmistolaisella Common Dreams -sivustolla.
Afganistanin ja Irakin sotien ansiosta Yhdysvallat onnistui perustamaan ainakin 40 uutta pysyvää tukikohtaa Lähi-itään ja Keski-Aasian maihin – Venäjän ja Kiinan naapuriin.
Afganistanin hyökkäyksen alussa Yhdysvallat rakensi lentotukikohdat Bagramiin Kabulin lähelle, Kandahariin sekä Shindandiin reilun sadan kilometrin päähän Iranin rajalta. Vuoden 2005 jälkeen eri puolille maata on noussut yhdeksän uutta tukikohtaa.
Näiden lisäksi Yhdysvalloilla on nyt käytössään Manasin lentotukikohta Kirgisian pääkaupungin Bishkekin lähellä, Qarshin lentotukikohta Uzbekistanissa sekä kolme lentotukikohtaa Pakistanissa.
Vaikka Yhdysvallat elokuussa ilmoitti lopettaneensa sotatoimet Irakissa, sillä on maassa edelleen 14 pysyvää tukikohtaa. Niistä suurin ja tärkein on Baladin lentotukikohta Bagdadin pohjoispuolella. Camp Anacondaksi kutsutun tukikohdan koosta kertoo se, että alueella olevien 20 000 sotilaan käytössä on yhdeksän eri bussilinjaa.
Irakin sodan aikana pystytettiin tukikohdat myös Qatariin, Bahrainiin, Omaniin, Arabiemiraatteihin sekä tietysti Kuwaitiin, jonka pinta-alasta neljäsosa on ollut parhaimmillaan Yhdysvaltojen sotavoimien hallussa.
Jordaniaan rakennettiin useita salaisia tukikohtia Irakin ja Syyrian rajalle.
Irakin hyökkäyksen aikana Yhdysvallat otti käyttöön lentotukikohtia myös Bulgariassa, Romaniassa, Unkarissa ja Puolassa.
Uuden tukikohtaverkoston rakentaminen on tapahtunut vähin äänin, ikään kuin terrorisminvastaisen sodan sivutuotteena. Uutismedia ei ole juuri ehtinyt kiinnittää huomiota asiaan, mutta kansainvälisen politiikan erikoislehti Foreign Policy -lehti listasi jo vuonna 2006 Yhdysvaltojen uuden ulkopolitiikan tärkeimmät tukikohdat. Joukkoon mahtui kolme vanhaa sotilastukikohtaa ja kolme täysin uutta.
Baladin lentotukikohta Irakissa oli lehden mukaan tärkeä nimenomaan ”Yhdysvaltojen voiman osoittamiseksi koko Lähi-idän alueella”.
Bezmerin lentotukikohta Bulgariassa taas oli edullisempi ylläpitää kuin Yhdysvaltojen vanhat tukikohdat Länsi-Euroopan maissa, ja se sijaitsi lähempänä Lähi-idän ja Keski-Aasian mahdollisia kriisipesäkkeitä. Huomionarvoista oli myös se, että bulgarialaiset tuskin tulevat protestoimaan Yhdysvaltojen tulevia sotatoimia vastaan, kuten poliitikot ja kansalaiset Saksassa tai Italiassa.
Manasin tukikohdasta Kirgisiassa lehti totesi, että se sijaitsee lähellä Kaspianmeren valtavia energiavaroja ja myös lähellä Venäjää ja Kiinaa.
Yhdysvaltojen vanhoista tukikohdista tärkeimpiä olivat lehden mukaan Diego Garcian saari Intian valtameressä, Guamin saari Tyynellämerellä sekä viime aikoina lähinnä vankileirinä käytetty Guantánamon laivastotukikohta Kuubassa.
Yhdysvaltojen tukikohtia on pystytetty myös muihin maanosiin. Jugoslavian sodan aikana Yhdysvallat rakensi tukikohdat Albaniaan, Bosniaan, Kosovoon ja Makedoniaan. Suurin näistä tukikohdista on Kosovossa sijaitseva Camp Bondsteel, jonka urakoitsijana oli George W. Bushin varapresidentin Dick Cheneyn Halliburton-yhtiö.
Somalian YK-operaation aikana Yhdysvallat otti käyttöönsä Adenin laivastoaseman Jemenissä. Jemenin islamisteihin yhdistetyn nigerialaisnuorukaisen viimejouluisen lentokonepommiyrityksen jälkeen Yhdysvallat sai luvan rakentaa uuden tukikohdan Jemenille kuuluvalle Sokotran saarelle.
Afrikassa Yhdysvalloilla on tukikohdat Djiboutissa, Keniassa, Etiopiassa, Ugandassa, Senegalissa, Liberiassa, Mauritaniassa, Sao Toméssa ja Principessä sekä Pohjois-Afrikan maissa Marokossa, Algeriassa, Tunisiassa ja Egyptissä. Salaisia koulutusleirejä, lentokenttiä ja tutka-asemia kerrotaan olevan myös Botswanassa, Gabonissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Malissa, Nigerissä, Ruandassa, Tansaniassa ja Tšadissa.
Latinalaisessa Amerikassa Yhdysvallat on rakentanut huumeidenvastaisen sodan nimissä tukikohdat Kolumbiaan, Hondurasiin, El Salvadoriin sekä Venezuelan edustalla sijaitseviin, Hollannille kuuluviin saariin Arubaan ja Curaçaoon. Yhdysvaltojen lentotukikohta Mantassa Ecuadorissa kuitenkin suljettiin viime vuonna pitkällisten protestien jälkeen, kun kävi ilmi, että Yhdysvallat käytti tukikohtaa Kolumbian Farc-sissien vastaiseen sotaan.
Filippiineillä puolestaan Yhdysvallat pakotettiin sulkemaan tukikohtansa vuonna 1992 ja uusien tukikohtien perustaminen kiellettiin lailla. Vuoden 2001 syksynä yhdysvaltalaisjoukot kuitenkin palasivat Filippiineille taistelemaan Abu Sayyafin islamilaisia kapinallisia vastaan. Mindanaon saarelle on perustettu useita Yhdysvaltojen tukikohtia, joita kutsutaan sotilaskielellä ”turvallisuusyhteistyöasemiksi”. Abu Sayyafin sissit muistetaan Suomessa parhaiten Jolon panttivankikriisistä vuonna 2000.
Yksi vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien merkittävimmistä seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa terrorisminvastaisen sodan nimissä.
Virallisesti Yhdysvaltojen armeijalla, laivastolla ja ilmavoimilla on tänä päivänä 712 sotilastukikohtaa ulkomailla – 95 prosenttia kaikkien maiden ulkomailla olevista sotilaallisista tukikohdista.
Todellisuudessa Yhdysvaltojen tukikohtia on kuitenkin selvästi enemmän, sillä monet niistä ovat salaisia tai näennäisesti isäntämaan armeijan omia tukikohtia tai ne on muista syistä jätetty mainitsematta Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuosittain julkaisemissa tukikohtakiinteistöjen luetteloissa.
Yhdysvaltojen ulkomaantukikohdissa työskentelee kaikkiaan yli puoli miljoonaa sotilasta, vakoojaa, teknikkoa, sotilaskouluttajaa ja siviiliurakoitsijaa.
Kalifornian yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Chalmers Johnsonin mielestä juuri tukikohtien pystyttäminen on ollut Yhdysvaltojen viimeaikaisten sotien varsinaisena päämääränä ja terrorismi on usein pelkkä tekosyy.
”Todellinen syy Yhdysvaltojen uusien sotilastukikohtien rakentamiselle pitkin päiväntasaajaa on laajentaa imperiumiamme ja vahvistaa sotilaallista ylivaltaamme maailmassa”, Chalmers Johnson kirjoittaa vasemmistolaisella Common Dreams -sivustolla.
Afganistanin ja Irakin sotien ansiosta Yhdysvallat onnistui perustamaan ainakin 40 uutta pysyvää tukikohtaa Lähi-itään ja Keski-Aasian maihin – Venäjän ja Kiinan naapuriin.
Afganistanin hyökkäyksen alussa Yhdysvallat rakensi lentotukikohdat Bagramiin Kabulin lähelle, Kandahariin sekä Shindandiin reilun sadan kilometrin päähän Iranin rajalta. Vuoden 2005 jälkeen eri puolille maata on noussut yhdeksän uutta tukikohtaa.
Näiden lisäksi Yhdysvalloilla on nyt käytössään Manasin lentotukikohta Kirgisian pääkaupungin Bishkekin lähellä, Qarshin lentotukikohta Uzbekistanissa sekä kolme lentotukikohtaa Pakistanissa.
Vaikka Yhdysvallat elokuussa ilmoitti lopettaneensa sotatoimet Irakissa, sillä on maassa edelleen 14 pysyvää tukikohtaa. Niistä suurin ja tärkein on Baladin lentotukikohta Bagdadin pohjoispuolella. Camp Anacondaksi kutsutun tukikohdan koosta kertoo se, että alueella olevien 20 000 sotilaan käytössä on yhdeksän eri bussilinjaa.
Irakin sodan aikana pystytettiin tukikohdat myös Qatariin, Bahrainiin, Omaniin, Arabiemiraatteihin sekä tietysti Kuwaitiin, jonka pinta-alasta neljäsosa on ollut parhaimmillaan Yhdysvaltojen sotavoimien hallussa.
Jordaniaan rakennettiin useita salaisia tukikohtia Irakin ja Syyrian rajalle.
Irakin hyökkäyksen aikana Yhdysvallat otti käyttöön lentotukikohtia myös Bulgariassa, Romaniassa, Unkarissa ja Puolassa.
Uuden tukikohtaverkoston rakentaminen on tapahtunut vähin äänin, ikään kuin terrorisminvastaisen sodan sivutuotteena. Uutismedia ei ole juuri ehtinyt kiinnittää huomiota asiaan, mutta kansainvälisen politiikan erikoislehti Foreign Policy -lehti listasi jo vuonna 2006 Yhdysvaltojen uuden ulkopolitiikan tärkeimmät tukikohdat. Joukkoon mahtui kolme vanhaa sotilastukikohtaa ja kolme täysin uutta.
Baladin lentotukikohta Irakissa oli lehden mukaan tärkeä nimenomaan ”Yhdysvaltojen voiman osoittamiseksi koko Lähi-idän alueella”.
Bezmerin lentotukikohta Bulgariassa taas oli edullisempi ylläpitää kuin Yhdysvaltojen vanhat tukikohdat Länsi-Euroopan maissa, ja se sijaitsi lähempänä Lähi-idän ja Keski-Aasian mahdollisia kriisipesäkkeitä. Huomionarvoista oli myös se, että bulgarialaiset tuskin tulevat protestoimaan Yhdysvaltojen tulevia sotatoimia vastaan, kuten poliitikot ja kansalaiset Saksassa tai Italiassa.
Manasin tukikohdasta Kirgisiassa lehti totesi, että se sijaitsee lähellä Kaspianmeren valtavia energiavaroja ja myös lähellä Venäjää ja Kiinaa.
Yhdysvaltojen vanhoista tukikohdista tärkeimpiä olivat lehden mukaan Diego Garcian saari Intian valtameressä, Guamin saari Tyynellämerellä sekä viime aikoina lähinnä vankileirinä käytetty Guantánamon laivastotukikohta Kuubassa.
Yhdysvaltojen tukikohtia on pystytetty myös muihin maanosiin. Jugoslavian sodan aikana Yhdysvallat rakensi tukikohdat Albaniaan, Bosniaan, Kosovoon ja Makedoniaan. Suurin näistä tukikohdista on Kosovossa sijaitseva Camp Bondsteel, jonka urakoitsijana oli George W. Bushin varapresidentin Dick Cheneyn Halliburton-yhtiö.
Somalian YK-operaation aikana Yhdysvallat otti käyttöönsä Adenin laivastoaseman Jemenissä. Jemenin islamisteihin yhdistetyn nigerialaisnuorukaisen viimejouluisen lentokonepommiyrityksen jälkeen Yhdysvallat sai luvan rakentaa uuden tukikohdan Jemenille kuuluvalle Sokotran saarelle.
Afrikassa Yhdysvalloilla on tukikohdat Djiboutissa, Keniassa, Etiopiassa, Ugandassa, Senegalissa, Liberiassa, Mauritaniassa, Sao Toméssa ja Principessä sekä Pohjois-Afrikan maissa Marokossa, Algeriassa, Tunisiassa ja Egyptissä. Salaisia koulutusleirejä, lentokenttiä ja tutka-asemia kerrotaan olevan myös Botswanassa, Gabonissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Malissa, Nigerissä, Ruandassa, Tansaniassa ja Tšadissa.
Latinalaisessa Amerikassa Yhdysvallat on rakentanut huumeidenvastaisen sodan nimissä tukikohdat Kolumbiaan, Hondurasiin, El Salvadoriin sekä Venezuelan edustalla sijaitseviin, Hollannille kuuluviin saariin Arubaan ja Curaçaoon. Yhdysvaltojen lentotukikohta Mantassa Ecuadorissa kuitenkin suljettiin viime vuonna pitkällisten protestien jälkeen, kun kävi ilmi, että Yhdysvallat käytti tukikohtaa Kolumbian Farc-sissien vastaiseen sotaan.
Filippiineillä puolestaan Yhdysvallat pakotettiin sulkemaan tukikohtansa vuonna 1992 ja uusien tukikohtien perustaminen kiellettiin lailla. Vuoden 2001 syksynä yhdysvaltalaisjoukot kuitenkin palasivat Filippiineille taistelemaan Abu Sayyafin islamilaisia kapinallisia vastaan. Mindanaon saarelle on perustettu useita Yhdysvaltojen tukikohtia, joita kutsutaan sotilaskielellä ”turvallisuusyhteistyöasemiksi”. Abu Sayyafin sissit muistetaan Suomessa parhaiten Jolon panttivankikriisistä vuonna 2000.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Sotahaukkojen todelliset tavoitteet
KU-VIIKKOLEHTI 8.10.2010
Niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millä kaikilla tavoilla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa ja etenkin Yhdysvaltojen asemaa maailmassa, suosittelen tutustumista yhdysvaltalaisen tutkijan F. William Engdahlin kirjaan Full Spectrum Dominance.
Kirjan nimi, ”Täydellinen maailman herruus”, viittaa Yhdysvaltojen asevoimien kesällä 2000 lanseeraamaan doktriiniin, jossa pyrkimyksenä oli kontrolloida koko maailmaa, maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa – sekä myös tiedonvälitystä ja viestintää.
Engdahl on kolunnut läpi suuren määrän Yhdysvaltojen asevoimien ja Bushin hallinnon takana olleiden uuskonservatiivien asiakirjoja. Syyskuussa 2000 julkaistussa uuskonservatiivien Project for the New American Century
-järjestön raportissa Rebuilding America’s Defences peräänkuulutettiin Yhdysvaltojen sotilaallista maailmanherruutta ja vaadittiin asevoimien vallankumouksellista uudistusta.
Raportissa todettiin myös, että tällaisen muutoksen aikaansaaminen olisi pitkällinen prosessi ”ilman jonkinlaista katastrofaalista tapahtumaa, joka ohjaisi kehitystä haluttuun suuntaan – kuten uusi Pearl Harbor”.
Pearl Harborilla viitattiin Japanin ilmaiskuun vuonna 1941 Yhdysvaltojen Havaijilla sijaitsevaan laivastotukikohtaan. Hyökkäyksen seurauksena Yhdysvallat lähti mukaan toisen maailmansotaan.
Engdahlin mukaan kylmän sodan päättyminen oli takaisku Yhdysvaltojen vaikutusvaltaiselle niin sanotulle sotilaallis-teolliselle kompleksille, johon lukeutuvat paitsi asevoimat ja aseteollisuuden suuryhtiöt myös kaikki näiden raaka-ainevalmistukseen, huoltoon ja rakennustöihin erikoistuneet alihankkijat.
Sodan uhan vähennyttyä puolustusmäärärahoja leikattiin ja tukikohtia suljettiin.
Asevoimien ja ulkopolitiikan taustavaikuttajilla oli kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat, jotka juonsivat juurensa toisen maailmansodan päättymisen aikaisiin linjauksiin ”amerikkalaisesta vuosisadasta”. Yhdysvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen yliherruus edellytti valmiutta ennaltaehkäisevään ydiniskuun Neuvostoliittoa vastaan.
1900-luvun alun brittiläinen geopolitiikan tutkija Halford Mackinder piti pohjoista Euraasiaa hallitsevaa Venäjää ”maantieteellisenä keskusvaltana” ja ”sydänmaana”, jonka mahdollinen laajentuminen uhkasi brittiläisen imperiumin ylivaltaa.
Presidentti Jimmy Carterin entinen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kutsui Euraasiaa maailmanpolitiikan shakkilaudaksi, jonka tapahtumat vaikuttivat keskeisesti Yhdysvaltojen valta-asemaan.
Syyskuun 11. päivän tapahtumat olivat Bushin hallinnolle joka tapauksessa ”kuin uusi Pearl Harbor” – oli iskujen takana sitten kuka hyvänsä. Yhdysvallat hyökkäsi pian Afganistaniin ja Irakiin. Poliitikot puhuivat terrorismista ja joukkotuhoaseista, mutta todellisuudessa molempien maiden miehitystä oli suunniteltu jo pitkään aivan muista syistä.
Bill Clintonin presidenttikaudella Irakin sodan kiivaimpia puolestapuhujia olivat uuskonservatiivien sisäpiirin jäsenet, kuten Bushin tuleva puolustusministeri Donald Rumsfeld, tuleva YK-suurlähettiläs John Bolton ja Maailmanpankin tulevat johtajat Paul Wolfowitz ja Robert Zoellick.
Terrorisminvastainen sota oli yhdysvaltalaistutkija Engdahlin mukaan pelkkää hämäystä, sillä Pentagonin ja uuskonservatiivien asiakirjoista ilmenee, että Yhdysvalloilla oli kaksi tavoitetta ylitse muiden: öljyvarojen pitäminen Yhdysvaltojen ja Britannian öljy-yhtiöiden hallussa kaikkialla maailmassa sekä Euraasian mantereen mahtivaltojen Venäjän ja Kiinan horjuttaminen mitä erilaisin keinoin.
Yksi keskeisimmistä terrorisminvastaisen sodan seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa. Kun vuonna 2001 Yhdysvalloilla oli sotilastukikohtia 38 maassa, vuoteen 2003 mennessä Yhdysvallat oli rakentanut yli 700 tukikohtaa 130 maahan.
Bushin presidenttikaudella puolustusministeriön määrärahat yli kaksinkertaistettiin 333 miljardista dollarista 711 miljardiin dollariin. Vuonna 2008 Yhdysvaltojen sotilasmenot olivat suuremmat kuin Kiinan, Venäjän ja 43:n seuraavaksi suurimman sotilasmahdin yhteenlasketut sotilasmenot.
Venäjän vaikutusvaltaa onnistuttiin heikentämään myös manipuloimalla vallanvaihtoja Itä-Euroopan maissa ja entisissä neuvostotasavalloissa. Serbiassa, Georgiassa ja Ukrainassa kansannousujen seurauksena valtaan tuli Yhdysvalloille myötämielisiä johtajia. Georgian presidentin Mihail Saakashvilin kanssa neuvotellaan jo Nato-jäsenyydestä.
Vähemmän tunnettua on se, että kansannousujen takana olivat Yhdysvaltojen hallituksen rahoittamat kampanjat, joita toteuttivat tiedustelupalvelu CIA:ta lähellä olevat järjestöt, kuten National Endowment for Democracy, sananvapausjärjestö Freedom House ja kansalaisvastarinnan organisoimiseen erikoistunut Albert Einstein Institution.
Lopuksi vielä pieni tarkennus kahden viikon takaiseen kolumniini. Kirjoitin tuolloin, että Bushin hallituksen asettaman 911-tutkimuskomission raportti ei lainkaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7, joka luhistui kuin itsestään syyskuun 11. päivänä 2001, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin itse asiassa WTC-7 mainitaan 911-tutkimuskomission lähes 600-sivuisen raportin tekstissä viisi kertaa. Raportissa kerrotaan, että New Yorkin pormestarin Rudy Giulianin vuonna 1996 perustama kaupungin hätätilakeskus sijaitsi rakennuksen
23. kerroksessa. Hätätilakeskuksen tehtävänä oli koordinoida poliisin ja palolaitoksen toimintaa mahdollisen terrori-iskun sattuessa sekä suunnitella ja järjestää terrorisminvastaisia harjoituksia.
911-komission raportti ei kuitenkaan sanallakaan maininnut rakennuksen 7 mystistä romahdusta.
Niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millä kaikilla tavoilla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumat muuttivat maailmanpolitiikkaa ja etenkin Yhdysvaltojen asemaa maailmassa, suosittelen tutustumista yhdysvaltalaisen tutkijan F. William Engdahlin kirjaan Full Spectrum Dominance.
Kirjan nimi, ”Täydellinen maailman herruus”, viittaa Yhdysvaltojen asevoimien kesällä 2000 lanseeraamaan doktriiniin, jossa pyrkimyksenä oli kontrolloida koko maailmaa, maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa – sekä myös tiedonvälitystä ja viestintää.
Engdahl on kolunnut läpi suuren määrän Yhdysvaltojen asevoimien ja Bushin hallinnon takana olleiden uuskonservatiivien asiakirjoja. Syyskuussa 2000 julkaistussa uuskonservatiivien Project for the New American Century
-järjestön raportissa Rebuilding America’s Defences peräänkuulutettiin Yhdysvaltojen sotilaallista maailmanherruutta ja vaadittiin asevoimien vallankumouksellista uudistusta.
Raportissa todettiin myös, että tällaisen muutoksen aikaansaaminen olisi pitkällinen prosessi ”ilman jonkinlaista katastrofaalista tapahtumaa, joka ohjaisi kehitystä haluttuun suuntaan – kuten uusi Pearl Harbor”.
Pearl Harborilla viitattiin Japanin ilmaiskuun vuonna 1941 Yhdysvaltojen Havaijilla sijaitsevaan laivastotukikohtaan. Hyökkäyksen seurauksena Yhdysvallat lähti mukaan toisen maailmansotaan.
Engdahlin mukaan kylmän sodan päättyminen oli takaisku Yhdysvaltojen vaikutusvaltaiselle niin sanotulle sotilaallis-teolliselle kompleksille, johon lukeutuvat paitsi asevoimat ja aseteollisuuden suuryhtiöt myös kaikki näiden raaka-ainevalmistukseen, huoltoon ja rakennustöihin erikoistuneet alihankkijat.
Sodan uhan vähennyttyä puolustusmäärärahoja leikattiin ja tukikohtia suljettiin.
Asevoimien ja ulkopolitiikan taustavaikuttajilla oli kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat, jotka juonsivat juurensa toisen maailmansodan päättymisen aikaisiin linjauksiin ”amerikkalaisesta vuosisadasta”. Yhdysvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen yliherruus edellytti valmiutta ennaltaehkäisevään ydiniskuun Neuvostoliittoa vastaan.
1900-luvun alun brittiläinen geopolitiikan tutkija Halford Mackinder piti pohjoista Euraasiaa hallitsevaa Venäjää ”maantieteellisenä keskusvaltana” ja ”sydänmaana”, jonka mahdollinen laajentuminen uhkasi brittiläisen imperiumin ylivaltaa.
Presidentti Jimmy Carterin entinen turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kutsui Euraasiaa maailmanpolitiikan shakkilaudaksi, jonka tapahtumat vaikuttivat keskeisesti Yhdysvaltojen valta-asemaan.
Syyskuun 11. päivän tapahtumat olivat Bushin hallinnolle joka tapauksessa ”kuin uusi Pearl Harbor” – oli iskujen takana sitten kuka hyvänsä. Yhdysvallat hyökkäsi pian Afganistaniin ja Irakiin. Poliitikot puhuivat terrorismista ja joukkotuhoaseista, mutta todellisuudessa molempien maiden miehitystä oli suunniteltu jo pitkään aivan muista syistä.
Bill Clintonin presidenttikaudella Irakin sodan kiivaimpia puolestapuhujia olivat uuskonservatiivien sisäpiirin jäsenet, kuten Bushin tuleva puolustusministeri Donald Rumsfeld, tuleva YK-suurlähettiläs John Bolton ja Maailmanpankin tulevat johtajat Paul Wolfowitz ja Robert Zoellick.
Terrorisminvastainen sota oli yhdysvaltalaistutkija Engdahlin mukaan pelkkää hämäystä, sillä Pentagonin ja uuskonservatiivien asiakirjoista ilmenee, että Yhdysvalloilla oli kaksi tavoitetta ylitse muiden: öljyvarojen pitäminen Yhdysvaltojen ja Britannian öljy-yhtiöiden hallussa kaikkialla maailmassa sekä Euraasian mantereen mahtivaltojen Venäjän ja Kiinan horjuttaminen mitä erilaisin keinoin.
Yksi keskeisimmistä terrorisminvastaisen sodan seurauksista on ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien määrän hurja kasvu eri puolilla maailmaa. Kun vuonna 2001 Yhdysvalloilla oli sotilastukikohtia 38 maassa, vuoteen 2003 mennessä Yhdysvallat oli rakentanut yli 700 tukikohtaa 130 maahan.
Bushin presidenttikaudella puolustusministeriön määrärahat yli kaksinkertaistettiin 333 miljardista dollarista 711 miljardiin dollariin. Vuonna 2008 Yhdysvaltojen sotilasmenot olivat suuremmat kuin Kiinan, Venäjän ja 43:n seuraavaksi suurimman sotilasmahdin yhteenlasketut sotilasmenot.
Venäjän vaikutusvaltaa onnistuttiin heikentämään myös manipuloimalla vallanvaihtoja Itä-Euroopan maissa ja entisissä neuvostotasavalloissa. Serbiassa, Georgiassa ja Ukrainassa kansannousujen seurauksena valtaan tuli Yhdysvalloille myötämielisiä johtajia. Georgian presidentin Mihail Saakashvilin kanssa neuvotellaan jo Nato-jäsenyydestä.
Vähemmän tunnettua on se, että kansannousujen takana olivat Yhdysvaltojen hallituksen rahoittamat kampanjat, joita toteuttivat tiedustelupalvelu CIA:ta lähellä olevat järjestöt, kuten National Endowment for Democracy, sananvapausjärjestö Freedom House ja kansalaisvastarinnan organisoimiseen erikoistunut Albert Einstein Institution.
Lopuksi vielä pieni tarkennus kahden viikon takaiseen kolumniini. Kirjoitin tuolloin, että Bushin hallituksen asettaman 911-tutkimuskomission raportti ei lainkaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7, joka luhistui kuin itsestään syyskuun 11. päivänä 2001, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin itse asiassa WTC-7 mainitaan 911-tutkimuskomission lähes 600-sivuisen raportin tekstissä viisi kertaa. Raportissa kerrotaan, että New Yorkin pormestarin Rudy Giulianin vuonna 1996 perustama kaupungin hätätilakeskus sijaitsi rakennuksen
23. kerroksessa. Hätätilakeskuksen tehtävänä oli koordinoida poliisin ja palolaitoksen toimintaa mahdollisen terrori-iskun sattuessa sekä suunnitella ja järjestää terrorisminvastaisia harjoituksia.
911-komission raportti ei kuitenkaan sanallakaan maininnut rakennuksen 7 mystistä romahdusta.
lauantai 25. syyskuuta 2010
Monta tapaa vaientaa skeptikot
KU-VIIKKOLEHTI 24.9.2010
Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla New Yorkin World Trade Centerin vähemmän tunnetusta rakennuksesta 7 ja sen mystisestä romahduksesta syyskuun 11. päivänä vuonna 2001. Reilun sadan metrin päässä World Trade Centerin kuuluisista kaksoistorneista sijainnut 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Kirjoitus oli viikon suositelluin juttu uutisportaali Ampparit.comissa ja synnytti vilkasta keskustelua myös Kansan Uutisten verkkosivuilla.
Jotkut verkkokeskustelijat pitivät juttua naurettavana ”salaliittoteoriana” ja kehottivat syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäileviä tutustumaan niin sanottuihin debunkkaussivustoihin. Esimerkiksi verkkosivusto Debunking911.com ilmoittaa ”kumoavansa
911-salaliittoteoriat ja WTC-rakennusten hallittua räjähdyspurkua koskevat myytit”.
Verkkokeskustelussa itseäni yllätti syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisten selitysten epäilijöiden suuri määrä. Monet kertoivat jo tutustuneensa debunkkaussivustoihin, mutta selitykset eivät olleet vakuuttaneet.
Yksi keskustelija suositteli YouTubesta löytyvää ”debunkkauksen pikakurssia” kaikille niille, jotka ”eivät halua keskustella faktoilla, vaan nimittelyn, auktoriteettien tai mielikuvien kautta”. Ironinen englanninkielinen video löytyy googlaamalla hakusanoilla 911 Debunking for Dummies.
Asiaa sivusta seuraavien kannalta keskustelu on mennyt kieltämättä hankalaksi.
Bushin hallituksen miltei välittömästi antama virallinen selitys kertoi Osama bin Ladenista ja arabiterroristien kaappaamista lentokoneista, joiden törmäykset romuttivat World Trade Centerin tornitalot. Maailman media toisti tätä tarinaa, joka oli pontimena myös Yhdysvaltojen hyökkäykseen Afganistaniin ja koko terrorisminvastaiseen sotaan.
Suurin osa meistä hyväksyi tuon version enempää kyselemättä, ja moni ei ole vielä muusta kuullutkaan.
Pölyn laskeuduttua Manhattanille yksittäiset kriittiset tutkijat alkoivat kuitenkin osoittaa ristiriitaisuuksia virallisessa kertomuksessa. Vuosien saatossa on avattu verkkosivustoja, kirjoitettu kirjoja ja julkaistu dokumenttielokuvia, joissa käydään yksityiskohtaisesti läpi virallisen tarinan puutteita ja mahdottomuuksia: Lentokoneiden törmäykset eivät yksinään voineet selittää tornitalojen romahduksia. Pentagonin rakennuksen vauriot eivät vastanneet jumbojetin mahdollisesti aiheuttamia tuhoja. Neljännen kaapatun koneen hylyn osia löytyi 12 kilometrin säteellä koneen väitetystä maahansyöksypaikasta. Osa kaappaajiksi nimetyistä miehistä oli vielä iskujen jälkeen elossa antaen lehtimiehille haastatteluja Saudi-Arabiassa ja Marokossa.
Useimpien ihmisten ensimmäinen reaktio 911-skeptikkojen väitteisiin on ollut terve epäluulo, sillä maailma ei voinut olla niin toisenlainen kuin mitä meille on päivästä päivään kerrottu.
Vähitellen kuitenkin yhä useammat ovat tutustuneet virallista kertomusta epäilevien tutkijoiden näkemyksiin – ja monet ovat vakuuttuneet siitä, että kaikki ei tosiaankaan tapahtunut niin kuin tähän asti oli kerrottu.
911-totuusliike vaatii kunnollista ja puolueetonta tutkimusta syyskuun 11. päivän tapahtumista. Bushin hallituksen asettaman 911-komission lähes 600-sivuinen raportti ei esimerkiksi sanallakaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7.
Yhdysvaltojen ja muiden maiden hallitukset eivät ole piitanneet 911-totuusliikkeen vaatimuksista – osittain sen vuoksi, ettei valtamedia Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa ole juuri lainkaan raportoinut virallisten selitysten ristiriidoista. Mediassa totuusliike on yleensä kuvattu lähinnä hölmöjen salaliittoteorioiden levittäjänä.
Kalifornian osavaltion yliopiston alaisuudessa toimiva mediatutkimuslaitos Project Censored puhuu median institutionalisoituneesta itsesensuurista, jonka seurauksena kansalaiset eivät ole saaneet riittävän monipuolista käsitystä syyskuun 11. päivän tapahtumista ja niiden taustoista.
Valtamedian lähes täydellisestä boikotista huolimatta 911-totuusliikettä pidetään silti uhkana vallanpitäjille. Kirjoitin jo edellisessä kolumnissani Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston johtajan Cass Sunsteinin ehdotuksesta, jonka mukaan hallituksen tulisi palkata näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä ja kirjoittamaan keskustelupalstoille syyskuun 11. päivän tapahtumien virallista versiota myötäileviä näkemyksiä.
911-debunkkaussivustot toteuttavat jo nyt tätä tehtävää usein kyseenalaisilla argumentointitavoilla. Hearstin mediasuvun omistama Popular Mechanics -lehti valitsi omaan, varsin paljon julkisuutta saaneeseen debunkkaukseensa 16 väitettä edustamaan totuusliikkeen näkemyksiä. Useimmat kumottaviksi valitut väitteet olivat mahdollisimman kärjistettyjä, käsittelivät kokonaisuuden kannalta pieniä yksityiskohtia eivätkä olleet totuusliikkeen tutkijoiden enemmistön kannattamia.
Yhdysvalloissa 911-totuusliikkeen piirissä ihmetellään myös rauhanliikkeen vihamielisyyttä syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen version kyseenalaistajia vastaan. Toimittaja Barrie Zwicker kirjoitti 911Blogger-sivustolle Bostonissa järjestetystä sodanvastaisesta konferenssista, jossa aihetta pohdittiin totuusliikkeen omassa työryhmässä.
Syyskuun 11. päivän tapahtumia jutuissaan käsitelleen Zwickerin mielestä keskeisenä syynä rauhanliikkeen ja totuusliikkeen kahtiajakoon ovat rauhanliikkeeseen soluttautuneet hallituksen agentit ja vakoojat, joiden tehtävänä on aiheuttaa liikkeiden sisällä eripuraa. Newyorkilaistoimittaja Sander Hicksin mukaan kyse oli liittovaltion poliisin FBI:n takavuosien Cointelpro-nimistä vakoiluohjelmaa muistuttavasta psykologisesta sodankäynnistä.
Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla New Yorkin World Trade Centerin vähemmän tunnetusta rakennuksesta 7 ja sen mystisestä romahduksesta syyskuun 11. päivänä vuonna 2001. Reilun sadan metrin päässä World Trade Centerin kuuluisista kaksoistorneista sijainnut 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Kirjoitus oli viikon suositelluin juttu uutisportaali Ampparit.comissa ja synnytti vilkasta keskustelua myös Kansan Uutisten verkkosivuilla.
Jotkut verkkokeskustelijat pitivät juttua naurettavana ”salaliittoteoriana” ja kehottivat syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäileviä tutustumaan niin sanottuihin debunkkaussivustoihin. Esimerkiksi verkkosivusto Debunking911.com ilmoittaa ”kumoavansa
911-salaliittoteoriat ja WTC-rakennusten hallittua räjähdyspurkua koskevat myytit”.
Verkkokeskustelussa itseäni yllätti syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisten selitysten epäilijöiden suuri määrä. Monet kertoivat jo tutustuneensa debunkkaussivustoihin, mutta selitykset eivät olleet vakuuttaneet.
Yksi keskustelija suositteli YouTubesta löytyvää ”debunkkauksen pikakurssia” kaikille niille, jotka ”eivät halua keskustella faktoilla, vaan nimittelyn, auktoriteettien tai mielikuvien kautta”. Ironinen englanninkielinen video löytyy googlaamalla hakusanoilla 911 Debunking for Dummies.
Asiaa sivusta seuraavien kannalta keskustelu on mennyt kieltämättä hankalaksi.
Bushin hallituksen miltei välittömästi antama virallinen selitys kertoi Osama bin Ladenista ja arabiterroristien kaappaamista lentokoneista, joiden törmäykset romuttivat World Trade Centerin tornitalot. Maailman media toisti tätä tarinaa, joka oli pontimena myös Yhdysvaltojen hyökkäykseen Afganistaniin ja koko terrorisminvastaiseen sotaan.
Suurin osa meistä hyväksyi tuon version enempää kyselemättä, ja moni ei ole vielä muusta kuullutkaan.
Pölyn laskeuduttua Manhattanille yksittäiset kriittiset tutkijat alkoivat kuitenkin osoittaa ristiriitaisuuksia virallisessa kertomuksessa. Vuosien saatossa on avattu verkkosivustoja, kirjoitettu kirjoja ja julkaistu dokumenttielokuvia, joissa käydään yksityiskohtaisesti läpi virallisen tarinan puutteita ja mahdottomuuksia: Lentokoneiden törmäykset eivät yksinään voineet selittää tornitalojen romahduksia. Pentagonin rakennuksen vauriot eivät vastanneet jumbojetin mahdollisesti aiheuttamia tuhoja. Neljännen kaapatun koneen hylyn osia löytyi 12 kilometrin säteellä koneen väitetystä maahansyöksypaikasta. Osa kaappaajiksi nimetyistä miehistä oli vielä iskujen jälkeen elossa antaen lehtimiehille haastatteluja Saudi-Arabiassa ja Marokossa.
Useimpien ihmisten ensimmäinen reaktio 911-skeptikkojen väitteisiin on ollut terve epäluulo, sillä maailma ei voinut olla niin toisenlainen kuin mitä meille on päivästä päivään kerrottu.
Vähitellen kuitenkin yhä useammat ovat tutustuneet virallista kertomusta epäilevien tutkijoiden näkemyksiin – ja monet ovat vakuuttuneet siitä, että kaikki ei tosiaankaan tapahtunut niin kuin tähän asti oli kerrottu.
911-totuusliike vaatii kunnollista ja puolueetonta tutkimusta syyskuun 11. päivän tapahtumista. Bushin hallituksen asettaman 911-komission lähes 600-sivuinen raportti ei esimerkiksi sanallakaan maininnut World Trade Centerin rakennusta 7.
Yhdysvaltojen ja muiden maiden hallitukset eivät ole piitanneet 911-totuusliikkeen vaatimuksista – osittain sen vuoksi, ettei valtamedia Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa ole juuri lainkaan raportoinut virallisten selitysten ristiriidoista. Mediassa totuusliike on yleensä kuvattu lähinnä hölmöjen salaliittoteorioiden levittäjänä.
Kalifornian osavaltion yliopiston alaisuudessa toimiva mediatutkimuslaitos Project Censored puhuu median institutionalisoituneesta itsesensuurista, jonka seurauksena kansalaiset eivät ole saaneet riittävän monipuolista käsitystä syyskuun 11. päivän tapahtumista ja niiden taustoista.
Valtamedian lähes täydellisestä boikotista huolimatta 911-totuusliikettä pidetään silti uhkana vallanpitäjille. Kirjoitin jo edellisessä kolumnissani Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston johtajan Cass Sunsteinin ehdotuksesta, jonka mukaan hallituksen tulisi palkata näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä ja kirjoittamaan keskustelupalstoille syyskuun 11. päivän tapahtumien virallista versiota myötäileviä näkemyksiä.
911-debunkkaussivustot toteuttavat jo nyt tätä tehtävää usein kyseenalaisilla argumentointitavoilla. Hearstin mediasuvun omistama Popular Mechanics -lehti valitsi omaan, varsin paljon julkisuutta saaneeseen debunkkaukseensa 16 väitettä edustamaan totuusliikkeen näkemyksiä. Useimmat kumottaviksi valitut väitteet olivat mahdollisimman kärjistettyjä, käsittelivät kokonaisuuden kannalta pieniä yksityiskohtia eivätkä olleet totuusliikkeen tutkijoiden enemmistön kannattamia.
Yhdysvalloissa 911-totuusliikkeen piirissä ihmetellään myös rauhanliikkeen vihamielisyyttä syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen version kyseenalaistajia vastaan. Toimittaja Barrie Zwicker kirjoitti 911Blogger-sivustolle Bostonissa järjestetystä sodanvastaisesta konferenssista, jossa aihetta pohdittiin totuusliikkeen omassa työryhmässä.
Syyskuun 11. päivän tapahtumia jutuissaan käsitelleen Zwickerin mielestä keskeisenä syynä rauhanliikkeen ja totuusliikkeen kahtiajakoon ovat rauhanliikkeeseen soluttautuneet hallituksen agentit ja vakoojat, joiden tehtävänä on aiheuttaa liikkeiden sisällä eripuraa. Newyorkilaistoimittaja Sander Hicksin mukaan kyse oli liittovaltion poliisin FBI:n takavuosien Cointelpro-nimistä vakoiluohjelmaa muistuttavasta psykologisesta sodankäynnistä.
perjantai 10. syyskuuta 2010
Mikä ihmeen rakennus 7?
KU-VIIKKOLEHTI 10.9.2010
Kaikki eivät näytä muistavan tai tietävän, että yhdeksän vuotta sitten, syyskuun 11. päivänä 2001, New Yorkissa romahti kolme tornitaloa.
Lentokoneiden törmäykset World Trade Centerin kaksoistorneihin ja tornitalojen romahdukset pari tuntia myöhemmin lienevät kaikille tuttuja. Mutta näiden kahden pilvenpiirtäjän lisäksi Manhattanilla tuhoutui myös kolmas tornitalo, World Trade Centerin rakennus 7, joka sijaitsi reilun sadan metrin päässä kuuluisista kaksoistorneista. 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäilevän 911-totuusliikkeen mielestä World Trade Centerin rakennus 7 on selvin merkki siitä, että tuona maailmaa mullistaneena päivänä kaikki ei suinkaan mennyt niin kuin meille on jo vuosien ajan väitetty.
Rakennus 7 romahti alle seitsemässä sekunnissa, ikään kuin kyseessä olisi ollut räjähteillä tehty hallittu purku.
BBC:n uutislähetyksessä WTC-7:n romahtamisesta kerrottiin jo 20 minuuttia ennen kuin rakennus romahti.
CNN:n uutiskuvassa syyskuun 11. päivältä rakennuksen lähistöllä olleet poliisit kommentoivat rakennuksen sisältä kuuluvia räjähdyksiä.
Viralliset onnettomuustutkimukset olivat kuitenkin farssi eivätkä onnistuneet selittämään rakennuksen sortumisen syitä.
Internetistä löytyy satoja paljastavia videoita ja verkkosivustoja rakennuksen 7 tuhosta esimerkiksi hakusanoilla ”WTC7” tai ”Building 7”.
911-totuusliikettä edustavien arkkitehtien, fyysikkojen ja insinöörien mukaan World Trade Centerin rakennus 7 purettiin räjähteillä – samoin kuin itse kaksoistornit. Lentokoneiden törmäykset eivät millään voineet selittää teräsrakenteisten pilvenpiirtäjien tuhoja. Tornit romahtivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempana olevat kerrokset lainkaan hidastivat luhistumista.
Totuusliikkeen ongelmana on kuitenkin se, että sen esittämillä väitteillä ja todistusaineistolla ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta Yhdysvaltojen politiikkaan, päätöksentekoon tai oikeuslaitokseen. Valtamedia ei juuri raportoi virallisten selitysten ristiriidoista, jotka uhmaavat fysiikan lakeja.
Valtamedian raportoinnissa 911-totuusliikettä kuvataan usein lähinnä salaliittoteorioita levittävinä höyrypäinä, jotka yrittävät hankkia itselleen taloudellista menestystä kirjoillaan ja dokumenttifilmeillään.
Totuusliike on tällä viikolla yrittänyt saada julkisuutta asialleen suurella tv-mainoskampanjalla. New Yorkin paikalliskanavilla esitettävässä mainosspotissa syyskuun 11. päivänä kuolleiden omaiset kertovat World Trade Centerin rakennuksesta 7 ja vaativat oikeutta omaisilleen. Tv-katsojia kehotetaan hakemaan lisätietoja kampanjan verkkosivuilta osoitteessa buildingwhat.org.
Kampanjan nimi Building What? tulee New Yorkin korkeimman oikeuden tuomarin lausahduksesta tuomioistuimen käsitellessä kansalaisaloitetta uuden puolueettoman tutkimuksen käynnistämiseksi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Kun oikeuskäsittelyssä mainittiin World Trade Centerin rakennus 7, tuomari tokaisi: ”Building what? Mikä ihmeen rakennus?”
911-totuusliikkeen saama marginaalinenkin julkisuus näyttää olevan joidenkin mielestä vaarallista ja epätoivottavaa.
911Truth.org-sivustolla kerrotaan brittiläisen Demos-järjestön tuoreesta raportista, jossa 911-totuusliike niputetaan yhteen äärioikeistoryhmien ja islamilaisten terroristien kanssa, sen vuoksi että nämä kaikki uskovat jonkinlaisiin salaliittoihin. Raportin mukaan salaliittoteoriat ovat haitallisia, sillä ne ovat omiaan heikentämään kansalaisten luottamusta viranomaisiin.
Brittijärjestön mielestä hallitusten tulisikin soluttautua 911-totuusliikkeeseen ja palkata ihmisiä kirjoittamaan internetin keskustelufoorumeille viranomaisten kantaa edustavia kommentteja syyskuun 11. päivän tapahtumista.
Ehdotus ei ole uusi. Chicagon yliopiston oikeustieteen professori Cass Sunstein kehotti pari vuotta sitten Yhdysvaltojen hallitusta käynnistämään salaisen hankkeen, jossa näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita värvättäisiin osallistumaan aktiivisesti verkon keskustelupalstoille ja kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä. Virallista versiota kannattavia näkemyksiä levitettäisiin myös sosiaalisessa mediassa.
Professori Sunstein kutsui menetelmäänsä kognitiiviseksi soluttautumiseksi.
Presidentti Barack Obaman vaalikampanjassa mukana ollut Cass Sunstein nimitettiin päivälleen vuosi sitten Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston (OIRA) johtajaksi, mikä on herättänyt epäilyjä, että ehdotetut menetelmät ovat jo käytössä.
Cass Sunsteinin ehdotukset ovat joka tapauksessa Yhdysvaltojen lain vastaisia, sillä valtion määrärahoja ei saa käyttää julkisuuskampanjoihin tai propagandaan. Yhdysvaltojen tilintarkastusviraston määritelmän mukaan propagandaa on sellainen hallituksen tuottama aineisto, jonka ei kerrota olevan hallituksen tuottamaa tai jonka annetaan ymmärtää olevan peräisin puolueettomista lähteistä.
Bushin hallitus jäi aikoinaan kiinni eläkkeellä olevien upseerien värväämisestä esiintymään suurimpien tv-kanavien sotilasasiantuntijoina Irakin hyökkäyksen alla. Konservatiivisille kolumnisteille maksettiin puolestaan satoja tuhansia dollareita siitä hyvästä, että nämä kirjoittivat myönteisiä lehtijuttuja Bushin hallinnon koulu-uudistuksesta sekä avioliiton merkityksestä yhteiskunnalle.
Oma lukunsa oli armeijan salainen hanke, jossa irakilaisilla peitenimillä esiintyneet armeijan upseerit kirjoittivat irakilaisiin päivälehtiin Yhdysvaltojen miehityksen kannalta myötämielisiä juttuja. Lehdille maksettiin miljoonia dollareita juttujen julkaisusta.
Kaikki eivät näytä muistavan tai tietävän, että yhdeksän vuotta sitten, syyskuun 11. päivänä 2001, New Yorkissa romahti kolme tornitaloa.
Lentokoneiden törmäykset World Trade Centerin kaksoistorneihin ja tornitalojen romahdukset pari tuntia myöhemmin lienevät kaikille tuttuja. Mutta näiden kahden pilvenpiirtäjän lisäksi Manhattanilla tuhoutui myös kolmas tornitalo, World Trade Centerin rakennus 7, joka sijaitsi reilun sadan metrin päässä kuuluisista kaksoistorneista. 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisia selityksiä epäilevän 911-totuusliikkeen mielestä World Trade Centerin rakennus 7 on selvin merkki siitä, että tuona maailmaa mullistaneena päivänä kaikki ei suinkaan mennyt niin kuin meille on jo vuosien ajan väitetty.
Rakennus 7 romahti alle seitsemässä sekunnissa, ikään kuin kyseessä olisi ollut räjähteillä tehty hallittu purku.
BBC:n uutislähetyksessä WTC-7:n romahtamisesta kerrottiin jo 20 minuuttia ennen kuin rakennus romahti.
CNN:n uutiskuvassa syyskuun 11. päivältä rakennuksen lähistöllä olleet poliisit kommentoivat rakennuksen sisältä kuuluvia räjähdyksiä.
Viralliset onnettomuustutkimukset olivat kuitenkin farssi eivätkä onnistuneet selittämään rakennuksen sortumisen syitä.
Internetistä löytyy satoja paljastavia videoita ja verkkosivustoja rakennuksen 7 tuhosta esimerkiksi hakusanoilla ”WTC7” tai ”Building 7”.
911-totuusliikettä edustavien arkkitehtien, fyysikkojen ja insinöörien mukaan World Trade Centerin rakennus 7 purettiin räjähteillä – samoin kuin itse kaksoistornit. Lentokoneiden törmäykset eivät millään voineet selittää teräsrakenteisten pilvenpiirtäjien tuhoja. Tornit romahtivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempana olevat kerrokset lainkaan hidastivat luhistumista.
Totuusliikkeen ongelmana on kuitenkin se, että sen esittämillä väitteillä ja todistusaineistolla ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta Yhdysvaltojen politiikkaan, päätöksentekoon tai oikeuslaitokseen. Valtamedia ei juuri raportoi virallisten selitysten ristiriidoista, jotka uhmaavat fysiikan lakeja.
Valtamedian raportoinnissa 911-totuusliikettä kuvataan usein lähinnä salaliittoteorioita levittävinä höyrypäinä, jotka yrittävät hankkia itselleen taloudellista menestystä kirjoillaan ja dokumenttifilmeillään.
Totuusliike on tällä viikolla yrittänyt saada julkisuutta asialleen suurella tv-mainoskampanjalla. New Yorkin paikalliskanavilla esitettävässä mainosspotissa syyskuun 11. päivänä kuolleiden omaiset kertovat World Trade Centerin rakennuksesta 7 ja vaativat oikeutta omaisilleen. Tv-katsojia kehotetaan hakemaan lisätietoja kampanjan verkkosivuilta osoitteessa buildingwhat.org.
Kampanjan nimi Building What? tulee New Yorkin korkeimman oikeuden tuomarin lausahduksesta tuomioistuimen käsitellessä kansalaisaloitetta uuden puolueettoman tutkimuksen käynnistämiseksi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Kun oikeuskäsittelyssä mainittiin World Trade Centerin rakennus 7, tuomari tokaisi: ”Building what? Mikä ihmeen rakennus?”
911-totuusliikkeen saama marginaalinenkin julkisuus näyttää olevan joidenkin mielestä vaarallista ja epätoivottavaa.
911Truth.org-sivustolla kerrotaan brittiläisen Demos-järjestön tuoreesta raportista, jossa 911-totuusliike niputetaan yhteen äärioikeistoryhmien ja islamilaisten terroristien kanssa, sen vuoksi että nämä kaikki uskovat jonkinlaisiin salaliittoihin. Raportin mukaan salaliittoteoriat ovat haitallisia, sillä ne ovat omiaan heikentämään kansalaisten luottamusta viranomaisiin.
Brittijärjestön mielestä hallitusten tulisikin soluttautua 911-totuusliikkeeseen ja palkata ihmisiä kirjoittamaan internetin keskustelufoorumeille viranomaisten kantaa edustavia kommentteja syyskuun 11. päivän tapahtumista.
Ehdotus ei ole uusi. Chicagon yliopiston oikeustieteen professori Cass Sunstein kehotti pari vuotta sitten Yhdysvaltojen hallitusta käynnistämään salaisen hankkeen, jossa näennäisesti puolueettomia eri alojen asiantuntijoita värvättäisiin osallistumaan aktiivisesti verkon keskustelupalstoille ja kyseenalaistamaan totuusliikkeen väitteitä. Virallista versiota kannattavia näkemyksiä levitettäisiin myös sosiaalisessa mediassa.
Professori Sunstein kutsui menetelmäänsä kognitiiviseksi soluttautumiseksi.
Presidentti Barack Obaman vaalikampanjassa mukana ollut Cass Sunstein nimitettiin päivälleen vuosi sitten Yhdysvaltojen hallituksen tiedotusviraston (OIRA) johtajaksi, mikä on herättänyt epäilyjä, että ehdotetut menetelmät ovat jo käytössä.
Cass Sunsteinin ehdotukset ovat joka tapauksessa Yhdysvaltojen lain vastaisia, sillä valtion määrärahoja ei saa käyttää julkisuuskampanjoihin tai propagandaan. Yhdysvaltojen tilintarkastusviraston määritelmän mukaan propagandaa on sellainen hallituksen tuottama aineisto, jonka ei kerrota olevan hallituksen tuottamaa tai jonka annetaan ymmärtää olevan peräisin puolueettomista lähteistä.
Bushin hallitus jäi aikoinaan kiinni eläkkeellä olevien upseerien värväämisestä esiintymään suurimpien tv-kanavien sotilasasiantuntijoina Irakin hyökkäyksen alla. Konservatiivisille kolumnisteille maksettiin puolestaan satoja tuhansia dollareita siitä hyvästä, että nämä kirjoittivat myönteisiä lehtijuttuja Bushin hallinnon koulu-uudistuksesta sekä avioliiton merkityksestä yhteiskunnalle.
Oma lukunsa oli armeijan salainen hanke, jossa irakilaisilla peitenimillä esiintyneet armeijan upseerit kirjoittivat irakilaisiin päivälehtiin Yhdysvaltojen miehityksen kannalta myötämielisiä juttuja. Lehdille maksettiin miljoonia dollareita juttujen julkaisusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)