KU-VIIKKOLEHTI 20.5.2009
Lääkärit ilman rajoja -järjestöllä on ollut tapana julkistaa vuosittain lista kymmenestä humanitaarisesta kriisistä, jotka eivät ole juuri saaneet huomiota maailman medioissa. Sri Lankan saarivaltio Intian kaakkoispuolella oli aiempina vuosina vakituinen vieras vaiettujen uutisaiheiden listalla, mutta ei enää.
Viime päivänä tv:ssä on näytetty kuvia hallitusarmeijan pommituksia paenneista tamilisiviileistä ja uutistenlukijat ovat saaneet opetella lausumaan suomalaisittain hullunkuriselta kuulostavia singaleesin- ja tamilinkielisiä nimiä.
”Olemme tänään vapauttaneet koko maan terrorismin kynsistä”, presidentti Mahinda Rajapaksa julisti eilen Sri Lankan parlamentissa. ”Olemme onnistuneet tuhoamaan yhden pahimmista terroristiryhmistä maailmassa.”
Edellisenä päivänä Sri Lankan armeija ilmoitti surmanneensa itsenäisen tamilien valtion puolesta taistelleiden Tamil Eelamin vapautuksen tiikereiden (LTTE) johtajan Velupillai Prabhakaranin ja joukon muita tamilitiikereiden johtajia näiden yrittäessä paeta taistelukentältä ambulanssin kyydissä.
Hallitus lähetti kaikille matkapuhelimen omistajille tekstiviestin sissipäällikön surmasta, ja paikallinen tv-kanava esitti tiistaina videokuvaa maastopukuisesta ruumiista, jonka uskottiin olevan tamilitiikereiden surmattu johtaja.
Vuodesta 1983 Sri Lankan konfliktissa on saanut surmansa yli 70 000 ihmistä. Tämän vuoden taisteluissa tamilitiikereiden viimeisiä tukikohtia vastaan on kuollut lähes kymmenen tuhatta ihmistä ja sadat tuhannet ovat joutuneet lähtemään kodeistaan.
Sri Lankan kriisin taustoja on etsittävä siirtomaavallan ajoista asti. Brittiläisen siirtomaavallan aikana maan itä- ja pohjoisosien tamilivähemmistö pääsi englanninkielisiin lähetyskouluihin ja Intian Tamil Nadusta kuljetettiin paikallisia tamileja silloisen Ceylonin teeplantaaseille töihin.
Maan itsenäistyttyä vuonna 1948 singaleesienemmistöä edustaneet puolueet saivat vallan, ja pian singaleesistä tehtiin maan ainoa virallinen kieli. Tamileista tuli toisen luokan kansalaisia. Sadat tuhannet intialaisperäiset tamilit karkotettiin Intiaan.
Sri Lankan väestöryhmiä erottaa myös uskonto. Singaleesit ovat pääasiassa buddhalaisia, tamilit hinduja. Molempien väestöryhmien joukossa on myös kristinuskoisia ja muslimeja.
Tamilivähemmistöön kohdistuneiden vainojen jälkeen joukko nuoria tamileja perusti vuonna 1972 Velupillai Prabhakaranin johdolla Tamil Eelamin vapautuksen tiikerit käymään aseellista taistelua itsenäisen tamilivaltion puolesta.
Prabhakaranin esikuvia olivat Intian vapautustaistelun johtohahmoihin kuuluneet Bhagat Singh ja Subhas Chandra Bose. Singh oli marxilainen anarkisti, Intian kansalliskongressin johtaja Bose puolestaan piti Ganhdin väkivallatonta vastarintaa tehottomana ja kehotti intialaisia tarttumaan aseisiin brittiläistä yliherruutta vastaan.
Tamilitiikereiden ensimmäinen aseellinen isku nähtiin vuonna 1975, kun tuolloin 20-vuotias Prabhakaran ampui Jaffnan pormestarin, jota tämä piti syypäänä verilöylyyn, jossa mellakkapoliisi avasi tulen tuhansia tamilien kansainvälisen kulttuuritapahtuman osanottajia vastaan.
Tamilitiikerit käynnistivät varsinaisen aseellisen taistelun 80-luvun alussa, sen jälkeen kun singaleesipoliisien johtama väkijoukko oli polttanut Jaffnan kirjastotalon ja sen sisältämät lähes sata tuhatta kirjaa ja muita tamilien kulttuuriaarteita.
Kostoksi tamilitiikereiden ensimmäiselle iskulle armeijan sotilaita vastaan singaleeseihin kuuluneet väkijoukot hyökkäsivät tamilisiviilejä vastaan maan eteläosissa, raiskasivat naisia ja surmasivat tuhansia ihmisiä.
Hallitus vastasi tamilitiikereiden iskuihin kovin ottein, eivätkä tamilitiikeritkään säälineet siviilejä. Wikipediasta löytyvät omat sivut, joilla on yksityiskohtaisesti lueteltu niin hallituksen kuin tamilitiikereidenkin 26 vuoden aikana tekemät iskut ja kuolonuhrien määrät.
Tamilitiikerit kehittyivät hyvin organisoiduksi armeijaksi, jossa oli parhaimmillaan kymmeniä tuhansia rivisotilaita, joukossa myös naisia. Millään muulla sissiliikkeellä ei tiettävästi ole ollut omia merivoimia sekä salaisista viidakkotukikohdista operoivia omia ilmavoimia.
Tamilitiikerit ottivat käyttöön itsemurhaiskut toistakymmentä vuotta ennen Al-Qaidaa. Vangituksi tulemisen varalta kaikki tiikerisoturit kantoivat kaulassaan syanidikapselia, joka tuli niellä ennen mahdollista kiinnijoutumista, jotta kidutuksesta kuulu hallituksen armeija ei saisi hankittua heiltä salaisia tietoja.
Tamilitiikerien hallitsemilla alueilla maan pohjoisosissa oli
90-luvun alusta viime vuoden loppuun asti lähes parinkymmenen vuoden ajan oma toimiva hallinto, pankkeineen, kouluineen ja tv-asemineen. Tamil Eelamilla oli omat postimerkit, omat poliisivoimat ja oma ihmisoikeusjärjestö.
Viime päivien taisteluissa Sri Lankan tamilien valtio on kuitenkin tuhottu täydellisesti ja pommituksista hengissä säilyneet alueen asukkaat on suljettu armeijan valvomiin leireihin, joita kutsutaan irvokkaasti hyvinvointikyliksi.
Sota-alueiden todellisesta tilanteesta on vaikea saada puolueetonta tietoa, sillä alueelle ei ole päästetty avustusjärjestöjä ja journalisteja.
”Meidän on löydettävä ristiriitoihimme buddhalaiseen ajatteluun perustuva kotimainen ratkaisu, joka on kaikkien yhteisöjen hyväksyttävissä”, presidentti Rajapaksa sanoi eilen uutistoimistojen mukaan.
Presidentti myös kiisti, että Sri Lankassa olisi etnisiä jännitteitä. ”Maassamme ei ole vähemmistöjä, on vain kaksi väestönosaa, joista toinen rakastaa maataan ja toinen ei.”
tiistai 19. toukokuuta 2009
maanantai 11. toukokuuta 2009
Turmiollista kehitysapua
KU-VIIKKOLEHTI 8.5.2009
Tansanialainen kollega työskentelee uutispäällikkönä maan suurimmassa päivälehdessä. Hän on arvostettu journalisti, taitava työssään ja merkittävä mielipidevaikuttaja maassa. Hän tuntee politiikan sisäpiirit ja on ollut mukana paljastamassa useita maan politiikkaa ravistaneita korruptioskandaaleja. Myös palkka on paikallisen toimittajakunnan parhaita.
Mutta joka kerta tavatessamme mies kertoo hakevansa työtä jostakin lukuisista Tansaniassa toimivista ulkomaisista kansalaisjärjestöistä.
Ulkomaisen järjestön työntekijänä pääsisi matkustamaan enemmän ja palkka olisi hiukan suurempi, vaikka työmäärä olisi varmasti vähäisempi kuin maan johtavan päivälehden uutishuoneessa.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt tansanialaisen kollegan ajatuksenjuoksua, mutta tunnistin oireet, kun vastikään luin sambialaisen taloustutkijan Dambisa Moyon kirjoittaman kirjan Dead Aid (”Kuollut kehitysapu”).
Dambisa Moyon teos on saanut näyttävästi julkisuutta länsimaiden medioissa. Talouslehti Financial Times teki helmikuussa Dambisa Moyosta kokosivun haastattelun, ja vapun alla yhdysvaltalainen Time-lehti listasi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon. Tähän päivään mennessä tämä sambialaisnainen on vieraillut ainakin kuusi kertaa Britannian yleisradion BBC:n eri kanavien keskusteluohjelmissa.
Dambisa Moyo on maailman huippuyliopistoista Harvardista ja Oxfordista valmistunut taloustieteen tohtori. Hän on työskennellyt konsulttina Maailmanpankissa ja viimeksi kahdeksan vuotta kansainvälisten velkapääomamarkkinoiden asiantuntijana sijoitusyhtiö Goldman Sachsissa.
Moyon kirjan teesi on pelkistettynä se, että kehitysapu on turmiollista avunsaajamaiden kansantaloudelle ja pitäisi lopettaa.
Sambialainen taloustutkija ei ole toki ensimmäinen kolmannen maailman maasta kotoisin oleva kehitysavun kriitikko. Kehitysapua on arvosteltu 60-luvulta lähtien ainakin siitä, että se luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota ja voi usein olla tuhoisaa ympäristölle, paikallisyhteisöille ja perinteisille elinkeinoille.
Dambisa Moyon näkökulma on kuitenkin puhtaasti ekonomistinen: kehitysapu ei johda talouskasvuun eikä vähennä köyhyyttä.
Rikkaista maista on sitten 60-luvun alun siirretty köyhiin maihin kehitysapuna yli kaksi biljoonaa dollaria – ja suurin osa siitä nimenomaan Afrikkaan. Moyon mielestä useimmissa Afrikan maissa mittava kehitysapu on itse asiassa ollut keskeisenä syynä dramaattiseen köyhyyteen.
Kun Moyon omassa kotimaassa Sambiassa vielä 60-luvun lopulla useimmat talousindikaattorit osoittivat nousujohteisuutta, vain vuosikymmen myöhemmin maa oli taloudellisesti raunioina.
New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Bill Easterly on arvioinut, että mikäli Sambia olisi käyttänyt investointeihin kaiken 60-luvulta asti saamansa kehitysavun, maan bruttokansantuote olisi ollut 90-luvun alussa 20 000 dollaria asukasta kohti, eli Puolan tai Liettuan nykyisen tulotason verran.
Mutta todellisuudessa Sambian kansantuote asukasta kohti oli vuonna 1990 alle 500 dollaria, eli vähemmän kuin vuonna 1960.
”Ulkomailta tullut kehitysapu pönkittää korruptoituneita hallituksia tehden kaupallisista investoinneista vähemmän houkuttelevia. Investointien vähäisyys heikentää talouskasvua, mikä puolestaan johtaa työttömyyteen ja köyhyyden lisääntymiseen. Köyhyyden määrän kasvaessa avunantajat antavat lisää kehitysapua, joka vain kiihdyttää köyhyyden kierrettä”, Dambisa Moyo kirjoittaa.
Kehitysavun ympärille on kuitenkin vuosikymmenten saatossa rakennettu valtavia instituutioita. Moyo laskeskelee, että Maailmanpankissa yksinään on kymmenen tuhatta työntekijää, YK-järjestöjen palkkalistoilla on karkeasti saman verran ihmisiä, ja kaikki kansalaisjärjestöt ja hallitusten kehitysapuvirastot mukaan luettuna kehitysavun piirissä työskentelee noin puoli miljoonaa ihmistä, joiden tehtävänä on pitää huoli siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoille on käyttöä.
Kehitysavun konkreettisia kielteisiä vaikutuksia selostaessaan Moyo toteaa, että avun vastaanottajamaissa Afrikassa ei ole toistaiseksi olemassa varsinaista keskiluokkaa, joka maksaisi veroja ja voisi sen myötä edellyttää hallitukselta korkeatasoisia julkisia palveluja. Hallitukset voivat puolestaan viis veisata kansalaisistaan, sillä sehän ei ole näille ikään kuin mitään velkaa. Tärkeämpää on miellyttää niitä, jotka maksavat rahaa, eli ulkomaisia avunantajia.
Tämä johtaa Moyon mukaan vakavaan luottamuspulaan yhteiskunnassa. Kun investoinnit ovat epävarmoja, koulutetuin väestönosa hakeutuu mieluiten ulkomaisten avustusjärjestöjen parempipalkkaisiin töihin.
Dambisa Moyo ehdottaa, että kehitysavun sijasta Afrikan tulisi pyrkiä lisäämään entisestään kaupankäyntiä Kiinan kanssa. Kaupan esteistä olisi päästävä eroon Afrikan maiden välillä, ja vapaakaupan nimissä Afrikan maiden pitäisi vaatia EU:ta ja Yhdysvaltoja luopumaan omista maataloustukiaisistaan.
Moyo kannattaa mikroluottoja ja niin sanottuja köyhien pankkeja. Kaikkein köyhimmälläkin kansanosalla on säästöjä, jotka tulisi saada investoitua tuottavaan työhön. Perulainen ekonomisti Hernando de Soto on arvioinut, että Aasian ja Afrikan köyhien yhteenlaskettujen säästöjen arvo on 40 kertaa enemmän kuin koko maailman kehitysavun määrä viimeisen 50 vuoden aikana.
Dambisa Moyo esittää kaiken kehitysavun lopettamista Afrikassa viiden vuoden siirtymäjaksolla. Sambialaistutkija muistuttaa, että vielä 30 vuotta sitten Afrikan maat Malawi, Burundi ja Burkina Faso olivat rikkaampia kuin Kiina.
”Mikäli monet Aasian maat ovat onnistuneet kehittymään ilman kehitysapua, se on mahdollista myös Afrikassa.”
Tansanialainen kollega työskentelee uutispäällikkönä maan suurimmassa päivälehdessä. Hän on arvostettu journalisti, taitava työssään ja merkittävä mielipidevaikuttaja maassa. Hän tuntee politiikan sisäpiirit ja on ollut mukana paljastamassa useita maan politiikkaa ravistaneita korruptioskandaaleja. Myös palkka on paikallisen toimittajakunnan parhaita.
Mutta joka kerta tavatessamme mies kertoo hakevansa työtä jostakin lukuisista Tansaniassa toimivista ulkomaisista kansalaisjärjestöistä.
Ulkomaisen järjestön työntekijänä pääsisi matkustamaan enemmän ja palkka olisi hiukan suurempi, vaikka työmäärä olisi varmasti vähäisempi kuin maan johtavan päivälehden uutishuoneessa.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt tansanialaisen kollegan ajatuksenjuoksua, mutta tunnistin oireet, kun vastikään luin sambialaisen taloustutkijan Dambisa Moyon kirjoittaman kirjan Dead Aid (”Kuollut kehitysapu”).
Dambisa Moyon teos on saanut näyttävästi julkisuutta länsimaiden medioissa. Talouslehti Financial Times teki helmikuussa Dambisa Moyosta kokosivun haastattelun, ja vapun alla yhdysvaltalainen Time-lehti listasi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon. Tähän päivään mennessä tämä sambialaisnainen on vieraillut ainakin kuusi kertaa Britannian yleisradion BBC:n eri kanavien keskusteluohjelmissa.
Dambisa Moyo on maailman huippuyliopistoista Harvardista ja Oxfordista valmistunut taloustieteen tohtori. Hän on työskennellyt konsulttina Maailmanpankissa ja viimeksi kahdeksan vuotta kansainvälisten velkapääomamarkkinoiden asiantuntijana sijoitusyhtiö Goldman Sachsissa.
Moyon kirjan teesi on pelkistettynä se, että kehitysapu on turmiollista avunsaajamaiden kansantaloudelle ja pitäisi lopettaa.
Sambialainen taloustutkija ei ole toki ensimmäinen kolmannen maailman maasta kotoisin oleva kehitysavun kriitikko. Kehitysapua on arvosteltu 60-luvulta lähtien ainakin siitä, että se luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota ja voi usein olla tuhoisaa ympäristölle, paikallisyhteisöille ja perinteisille elinkeinoille.
Dambisa Moyon näkökulma on kuitenkin puhtaasti ekonomistinen: kehitysapu ei johda talouskasvuun eikä vähennä köyhyyttä.
Rikkaista maista on sitten 60-luvun alun siirretty köyhiin maihin kehitysapuna yli kaksi biljoonaa dollaria – ja suurin osa siitä nimenomaan Afrikkaan. Moyon mielestä useimmissa Afrikan maissa mittava kehitysapu on itse asiassa ollut keskeisenä syynä dramaattiseen köyhyyteen.
Kun Moyon omassa kotimaassa Sambiassa vielä 60-luvun lopulla useimmat talousindikaattorit osoittivat nousujohteisuutta, vain vuosikymmen myöhemmin maa oli taloudellisesti raunioina.
New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Bill Easterly on arvioinut, että mikäli Sambia olisi käyttänyt investointeihin kaiken 60-luvulta asti saamansa kehitysavun, maan bruttokansantuote olisi ollut 90-luvun alussa 20 000 dollaria asukasta kohti, eli Puolan tai Liettuan nykyisen tulotason verran.
Mutta todellisuudessa Sambian kansantuote asukasta kohti oli vuonna 1990 alle 500 dollaria, eli vähemmän kuin vuonna 1960.
”Ulkomailta tullut kehitysapu pönkittää korruptoituneita hallituksia tehden kaupallisista investoinneista vähemmän houkuttelevia. Investointien vähäisyys heikentää talouskasvua, mikä puolestaan johtaa työttömyyteen ja köyhyyden lisääntymiseen. Köyhyyden määrän kasvaessa avunantajat antavat lisää kehitysapua, joka vain kiihdyttää köyhyyden kierrettä”, Dambisa Moyo kirjoittaa.
Kehitysavun ympärille on kuitenkin vuosikymmenten saatossa rakennettu valtavia instituutioita. Moyo laskeskelee, että Maailmanpankissa yksinään on kymmenen tuhatta työntekijää, YK-järjestöjen palkkalistoilla on karkeasti saman verran ihmisiä, ja kaikki kansalaisjärjestöt ja hallitusten kehitysapuvirastot mukaan luettuna kehitysavun piirissä työskentelee noin puoli miljoonaa ihmistä, joiden tehtävänä on pitää huoli siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoille on käyttöä.
Kehitysavun konkreettisia kielteisiä vaikutuksia selostaessaan Moyo toteaa, että avun vastaanottajamaissa Afrikassa ei ole toistaiseksi olemassa varsinaista keskiluokkaa, joka maksaisi veroja ja voisi sen myötä edellyttää hallitukselta korkeatasoisia julkisia palveluja. Hallitukset voivat puolestaan viis veisata kansalaisistaan, sillä sehän ei ole näille ikään kuin mitään velkaa. Tärkeämpää on miellyttää niitä, jotka maksavat rahaa, eli ulkomaisia avunantajia.
Tämä johtaa Moyon mukaan vakavaan luottamuspulaan yhteiskunnassa. Kun investoinnit ovat epävarmoja, koulutetuin väestönosa hakeutuu mieluiten ulkomaisten avustusjärjestöjen parempipalkkaisiin töihin.
Dambisa Moyo ehdottaa, että kehitysavun sijasta Afrikan tulisi pyrkiä lisäämään entisestään kaupankäyntiä Kiinan kanssa. Kaupan esteistä olisi päästävä eroon Afrikan maiden välillä, ja vapaakaupan nimissä Afrikan maiden pitäisi vaatia EU:ta ja Yhdysvaltoja luopumaan omista maataloustukiaisistaan.
Moyo kannattaa mikroluottoja ja niin sanottuja köyhien pankkeja. Kaikkein köyhimmälläkin kansanosalla on säästöjä, jotka tulisi saada investoitua tuottavaan työhön. Perulainen ekonomisti Hernando de Soto on arvioinut, että Aasian ja Afrikan köyhien yhteenlaskettujen säästöjen arvo on 40 kertaa enemmän kuin koko maailman kehitysavun määrä viimeisen 50 vuoden aikana.
Dambisa Moyo esittää kaiken kehitysavun lopettamista Afrikassa viiden vuoden siirtymäjaksolla. Sambialaistutkija muistuttaa, että vielä 30 vuotta sitten Afrikan maat Malawi, Burundi ja Burkina Faso olivat rikkaampia kuin Kiina.
”Mikäli monet Aasian maat ovat onnistuneet kehittymään ilman kehitysapua, se on mahdollista myös Afrikassa.”
torstai 23. huhtikuuta 2009
Elämää hökkelissä
KU-VIIKKOLEHTI 24.4.2009
Kun äänestäjät Sowetossa jonottivat keskiviikkoaamuna vaalipaikalle Orlando Westin yläasteenkoululle, joukko työmiehiä päällysti kaikessa rauhassa autotietä äänestyspaikan edessä. Etelä-Afrikan parlamenttivaalien äänestyspäivä oli yleinen vapaapäivä, ja niinpä asvalttimiehille maksettaisiin kaksinkertainen palkka.
”Minulla ei ole ollut töitä vähään aikaan, joten oli käytettävä tilaisuus hyväksi”, 42-vuotias Nathe Sibeko kertoi BBC:n toimittajalle.
Johannesburgin laitamilla sijaitseva mustien asuma-alue Soweto on Afrikkalaisen kansalliskongressin ANC:n sydänaluetta. Orlando Westin koulu sijaitsee vain kivenheiton päässä Nelson Mandelan vanhasta kotitalosta.
Nathe Sibeko sanoi aikovansa äänestää heti kello 14:n jälkeen, kun työvuoro päättyy. Sitten hän menisi kotiin ja viettäisi rauhallisen illan perheensä kanssa.
ANC on ollut Etelä-Afrikassa vallassa nyt jo 15 vuotta, ja monet arvostelevat puoluetta siitä, ettei se ole tehnyt riittävästi maan köyhän mustan enemmistön elinolojen parantamiseksi.
”15 vuotta on lyhyt aika. Jos he saavat yrittää vielä toiset 15 vuotta, voimme ehkä nähdä tuloksia.”
56-vuotias Lenny Mkhize ei ollut yhtä kärsivällinen. Hän asuu vaimonsa kanssa puuhökkelissä Joe Slovon asuma-alueella Port Elizabethin kaupungin reunamilla, eikä voisi vähempää välittää vaaleista.
Itäisen Kapmaan provinssin asukkaista 41 prosenttia on työttömiä, elinkustannukset ovat kohonneet, ja rikollisuus rehottaa.
Kaupunki rakennutti jokunen vuosi sitten Mkhizen hökkelin viereen uuden sementtitalon, mutta rakennustyöt jäivät kesken ja talon seinät halkeilevat.
”Äänestimme aikaisemmin, mutta mikään ei ole muuttunut. Meillä ei edelleenkään ole juoksevaa vettä, sisävessoja tai kunnon kattoa pään päällä.”
Kapkaupungin laitamilla Symphony Wayn hökkelialueella koko yhteisö päätti yksissä tuumin olla äänestämättä vaaleissa. Symphony Wayn asukkaat ovat eläneet nyt toista vuotta jalkakäytävälle kyhätyissä asumuksissa sen jälkeen kun heidät häädettiin edellisestä asuinpaikasta. Asukkaat kielsivät puolueita liimaamasta alueelle vaalimainoksia.
Kareemah Linneveldt toimii kampanjasihteerinä paikallisessa asukasliikkeessä nimeltä Häätöjenvastainen kampanja. Vaalipäivän alla hänellä oli yllään t-paita, jossa luki: No houses, no land, no vote, ”Ei taloja, ei maata, ei ääntä.”
”Yli vuoteen yksikään poliitikko ei ole ollut kiinnostunut meidän kohtalostamme, mutta nyt vaalien alla kaikki tarjoavat meille apuaan”, Linneveldt selitti.
ANC:stä irronnut uusi oppositiopuolue Kansankongressi Cope tarjoutui jopa palkkaamaan juristin ajamaan asunnottomien asiaa, mikäli nämä vastapalvelukseksi suostuisivat kulkemaan Cope-puolueen t-paidoissa.
Tänä päivänä lähes seitsemän miljoonaa eteläafrikkalaista, 14 prosenttia maan väestöstä, on asunnottomia tai elää niin sanotuissa epävirallisissa asumuksissa, ilmenee Etelä-Afrikan rotusuhteiden instituutin tilastoista.
Instituutin tietojen mukaan ANC:n hallitus on vuoden 1994 jälkeen rakentanut 2,7 miljoonaa uutta ilmaista asuintaloa köyhille. Sähkövaloa ja sähköliettä käyttävien kotitalouksien määrä on vastaavasti kaksinkertaistunut vuodesta 1996.
Mutta samaan aikaan asunnottomien ja hökkeliasujien määrä on vain kasvanut, lähinnä maaltamuuton vuoksi. Maattomilla mustilla ei ole toimeentulomahdollisuuksia maaseudulla.
Kun rotuerottelujärjestelmästä luovuttiin Etelä-Afrikassa, maan valkoinen vähemmistö, alle kymmenen prosenttia koko väestöstä, omisti lähes 90 prosenttia viljelymaasta. Mustien enemmistö oli suljettu reservaatteihin.
ANC:n hallitus lupasi valtaan tultuaan, että vuoteen 2014 mennessä 30 prosenttia valkoisten hallussa olevasta viljelymaasta jaettaisiin mustalle enemmistölle. Tähän mennessä kuitenkin vain neljä prosenttia viljelymaasta on palautettu mustille ja 85 prosenttia viljelymaasta on edelleen valkoisten suurtilallisten omistuksessa.
Apartheidin aikana mustien maiden anastaminen oli tietoista politiikkaa. Maattomista mustista saatiin halpaa työvoimaa valkoisten maatiloille ja kaivoksiin.
Rotuerottelun päättymisen jälkeen Nelson Mandelan hallitus päätti toteuttaa maareformia vapaaehtoisuuden periaatteella. Mustalle väestönosalle on ollut tarjolla pientä tukea viljelymaan ostamiseen niiltä valkoisilta maanomistajilta, jotka ovat olleet halukkaita myymään osan maistaan.
Kuten tilastot osoittavat, tämä ei ole toiminut. Niissäkin harvoissa tapauksissa, joissa kaupat on tehty, maanomistajat ovat voineet sanella hinnat todellisia markkinahintoja korkeammaksi. Ostajat ovat yleensä olleet mustia liikemiehiä, eivätkä maata kipeästi kaipaavia maattomia pienviljelijöitä.
Hallitus valmisteli pitkään uutta maauudistuslakia, joka olisi sallinut valkoisten maatilojen pakkolunastuksen. Viime syksynä parlamentin lakivaliokunta kuitenkin hyllytti lakialoitteen ja palautti sen ministeriöön uuteen valmisteluun.
Maakysymys ei ollut keskeisiä teemoja Etelä-Afrikan vaalikampanjan aikana. ANC:n johtaja ja maan tuleva presidentti Jacob Zuma sanoi kuitenkin viime kuussa pyrkivänsä kiirehtimään maareformia ja maan jakamista maaseudun köyhille. Zuma lupasi uusille maanomistajille maatalousneuvontaa ja erilaisia tukitoimia, mutta ei määritellyt sen tarkemmin, mistä ja millä keinoin köyhille tarjottavat maat hankitaan.
Maareformi on Etelä-Afrikan hallitukselle kovin delikaatti asia. Maaseudun mustien enemmistö janoaa omaa viljelymaata, mutta hallituksen täytyy samalla pitää huolta myös siitä, että maatilat tuottavat ruokaa kansalle ja että mahdollisten pakkolunastusten pelästyttämät sijoittajat eivät vedä rahojaan pois Etelä-Afrikasta.
Kun äänestäjät Sowetossa jonottivat keskiviikkoaamuna vaalipaikalle Orlando Westin yläasteenkoululle, joukko työmiehiä päällysti kaikessa rauhassa autotietä äänestyspaikan edessä. Etelä-Afrikan parlamenttivaalien äänestyspäivä oli yleinen vapaapäivä, ja niinpä asvalttimiehille maksettaisiin kaksinkertainen palkka.
”Minulla ei ole ollut töitä vähään aikaan, joten oli käytettävä tilaisuus hyväksi”, 42-vuotias Nathe Sibeko kertoi BBC:n toimittajalle.
Johannesburgin laitamilla sijaitseva mustien asuma-alue Soweto on Afrikkalaisen kansalliskongressin ANC:n sydänaluetta. Orlando Westin koulu sijaitsee vain kivenheiton päässä Nelson Mandelan vanhasta kotitalosta.
Nathe Sibeko sanoi aikovansa äänestää heti kello 14:n jälkeen, kun työvuoro päättyy. Sitten hän menisi kotiin ja viettäisi rauhallisen illan perheensä kanssa.
ANC on ollut Etelä-Afrikassa vallassa nyt jo 15 vuotta, ja monet arvostelevat puoluetta siitä, ettei se ole tehnyt riittävästi maan köyhän mustan enemmistön elinolojen parantamiseksi.
”15 vuotta on lyhyt aika. Jos he saavat yrittää vielä toiset 15 vuotta, voimme ehkä nähdä tuloksia.”
56-vuotias Lenny Mkhize ei ollut yhtä kärsivällinen. Hän asuu vaimonsa kanssa puuhökkelissä Joe Slovon asuma-alueella Port Elizabethin kaupungin reunamilla, eikä voisi vähempää välittää vaaleista.
Itäisen Kapmaan provinssin asukkaista 41 prosenttia on työttömiä, elinkustannukset ovat kohonneet, ja rikollisuus rehottaa.
Kaupunki rakennutti jokunen vuosi sitten Mkhizen hökkelin viereen uuden sementtitalon, mutta rakennustyöt jäivät kesken ja talon seinät halkeilevat.
”Äänestimme aikaisemmin, mutta mikään ei ole muuttunut. Meillä ei edelleenkään ole juoksevaa vettä, sisävessoja tai kunnon kattoa pään päällä.”
Kapkaupungin laitamilla Symphony Wayn hökkelialueella koko yhteisö päätti yksissä tuumin olla äänestämättä vaaleissa. Symphony Wayn asukkaat ovat eläneet nyt toista vuotta jalkakäytävälle kyhätyissä asumuksissa sen jälkeen kun heidät häädettiin edellisestä asuinpaikasta. Asukkaat kielsivät puolueita liimaamasta alueelle vaalimainoksia.
Kareemah Linneveldt toimii kampanjasihteerinä paikallisessa asukasliikkeessä nimeltä Häätöjenvastainen kampanja. Vaalipäivän alla hänellä oli yllään t-paita, jossa luki: No houses, no land, no vote, ”Ei taloja, ei maata, ei ääntä.”
”Yli vuoteen yksikään poliitikko ei ole ollut kiinnostunut meidän kohtalostamme, mutta nyt vaalien alla kaikki tarjoavat meille apuaan”, Linneveldt selitti.
ANC:stä irronnut uusi oppositiopuolue Kansankongressi Cope tarjoutui jopa palkkaamaan juristin ajamaan asunnottomien asiaa, mikäli nämä vastapalvelukseksi suostuisivat kulkemaan Cope-puolueen t-paidoissa.
Tänä päivänä lähes seitsemän miljoonaa eteläafrikkalaista, 14 prosenttia maan väestöstä, on asunnottomia tai elää niin sanotuissa epävirallisissa asumuksissa, ilmenee Etelä-Afrikan rotusuhteiden instituutin tilastoista.
Instituutin tietojen mukaan ANC:n hallitus on vuoden 1994 jälkeen rakentanut 2,7 miljoonaa uutta ilmaista asuintaloa köyhille. Sähkövaloa ja sähköliettä käyttävien kotitalouksien määrä on vastaavasti kaksinkertaistunut vuodesta 1996.
Mutta samaan aikaan asunnottomien ja hökkeliasujien määrä on vain kasvanut, lähinnä maaltamuuton vuoksi. Maattomilla mustilla ei ole toimeentulomahdollisuuksia maaseudulla.
Kun rotuerottelujärjestelmästä luovuttiin Etelä-Afrikassa, maan valkoinen vähemmistö, alle kymmenen prosenttia koko väestöstä, omisti lähes 90 prosenttia viljelymaasta. Mustien enemmistö oli suljettu reservaatteihin.
ANC:n hallitus lupasi valtaan tultuaan, että vuoteen 2014 mennessä 30 prosenttia valkoisten hallussa olevasta viljelymaasta jaettaisiin mustalle enemmistölle. Tähän mennessä kuitenkin vain neljä prosenttia viljelymaasta on palautettu mustille ja 85 prosenttia viljelymaasta on edelleen valkoisten suurtilallisten omistuksessa.
Apartheidin aikana mustien maiden anastaminen oli tietoista politiikkaa. Maattomista mustista saatiin halpaa työvoimaa valkoisten maatiloille ja kaivoksiin.
Rotuerottelun päättymisen jälkeen Nelson Mandelan hallitus päätti toteuttaa maareformia vapaaehtoisuuden periaatteella. Mustalle väestönosalle on ollut tarjolla pientä tukea viljelymaan ostamiseen niiltä valkoisilta maanomistajilta, jotka ovat olleet halukkaita myymään osan maistaan.
Kuten tilastot osoittavat, tämä ei ole toiminut. Niissäkin harvoissa tapauksissa, joissa kaupat on tehty, maanomistajat ovat voineet sanella hinnat todellisia markkinahintoja korkeammaksi. Ostajat ovat yleensä olleet mustia liikemiehiä, eivätkä maata kipeästi kaipaavia maattomia pienviljelijöitä.
Hallitus valmisteli pitkään uutta maauudistuslakia, joka olisi sallinut valkoisten maatilojen pakkolunastuksen. Viime syksynä parlamentin lakivaliokunta kuitenkin hyllytti lakialoitteen ja palautti sen ministeriöön uuteen valmisteluun.
Maakysymys ei ollut keskeisiä teemoja Etelä-Afrikan vaalikampanjan aikana. ANC:n johtaja ja maan tuleva presidentti Jacob Zuma sanoi kuitenkin viime kuussa pyrkivänsä kiirehtimään maareformia ja maan jakamista maaseudun köyhille. Zuma lupasi uusille maanomistajille maatalousneuvontaa ja erilaisia tukitoimia, mutta ei määritellyt sen tarkemmin, mistä ja millä keinoin köyhille tarjottavat maat hankitaan.
Maareformi on Etelä-Afrikan hallitukselle kovin delikaatti asia. Maaseudun mustien enemmistö janoaa omaa viljelymaata, mutta hallituksen täytyy samalla pitää huolta myös siitä, että maatilat tuottavat ruokaa kansalle ja että mahdollisten pakkolunastusten pelästyttämät sijoittajat eivät vedä rahojaan pois Etelä-Afrikasta.
torstai 9. huhtikuuta 2009
Kobolttia kännykän akkuun
KU-VIIKKOLEHTI 9.4.2009
Keskiviikon Kansan Uutisissa kerrottiin matkapuhelinten ja muiden elektronisten laitteiden komponenttien valmistuksessa tarvittavien mineraalien louhinnasta Kongon itäosissa.
Yhdysvaltalaisjärjestö Enough Project raportoi etenkin tinan ja tantaliittimalmin salakuljetuksesta sodan ja raiskausten keskeltä Aasian elektroniikkateollisuuden tarpeisiin ja loppujen lopuksi myös Nokian ja muiden merkkiyhtiöiden puhelimiin ja laitteisiin.
Tinaa tarvitaan elektroniikkateollisuudessa piirilevyjen juotoksiin. Elektronisten laitteiden kondensaattorit sisältävät puolestaan tantaalia, sähköä tehokkaasti eristävää metallia, jota jalostetaan tantaliittimalmista.
Tantaliittikaupan osuudesta Kongon sisällissodassa on tiedetty jo vuosien ajan, mutta valitettavasti asia on edelleen yhtä ajankohtainen.
Suurin osa maailman tantaliitista tulee tänä päivänä Australiasta ja Kanadasta, mutta sitä louhitaan myös Kongossa. Arviolta 60 prosenttia koko maailman tantaliittivaroista sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan maaperässä.
Tantaliittibisneksellä on rahoitettu Kongon sisällissotaa, jossa on kuollut miljoonia ihmisiä kymmenen vuoden aikana – enemmän kuin missään muussa aseellisessa konfliktissa sitten toisen maailmansodan.
Vuonna 2001 tantaliitin hinnan ollessa korkeimmillaan itäisen Kongon aseellisten ryhmien uskotaan tienanneen 300 miljoonaa dollaria tantaliittikaupalla.
Kongossa tantaliittia kaivetaan purojen pohjamudan alta miesvoimin hakuilla ja lapioilla ja salakuljetetaan yleensä rajan yli Ruandaan ja Ugandaan. Ulkomaiset malmin ostajat myyvät raakatantaliitin edelleen tantaalijalostamoihin Yhdysvaltoihin, Saksaan, Kazakstaniin ja Kiinaan.
Jalostettu tantaalijauhe toimitetaan kondensaattoreita valmistaville yhtiöille, joilta elektroniikkateollisuus ja matkapuhelinvalmistajat hankkivat tarvitsemansa komponentit.
Suurimmista kännykkäyhtiöistä Nokia, Motorola ja Sony Ericsson ovat kaikki viime vuosina kehottaneet tavarantoimittajiaan välttämään tantaliitin ostamista Kongosta.
Raaka-aineketju on kuitenkin niin pitkä ja mutkikas, etteivät firmat myöskään uskalla väittää, ettei niiden komponenteissa olisi Kongosta peräisin olevaa tantaalia.
”Sitä salakuljetetaan sieltä miten sattuu, ja viime kädessä kukaan ei pysty sanomaan, ettei meidän komponenteissa ole mukana joku siru, joka on peräisin Kongosta”, arveli Nokian ympäristöviestintäpäällikkö muutama vuosi sitten tekemässäni haastattelussa Voima-lehdessä.
Samaan aikaan kun yhdysvaltalaisjärjestö Enough Project käynnisti oman tantaliittikampanjansa, myös eurooppalaiset järjestöt vetosivat kulutuselektroniikan valmistajiin, jotta nämä jäljittäisivät omat raaka-ainelähteensä. Kansalaisjärjestöjen make IT fair -kampanja painostaa nimenomaan Nokiaa maailman johtavana matkapuhelinvalmistajana toimimaan asiassa edelläkävijänä.
Eurooppalainen kampanja keskittyy kännyköiden ja sylimikrojen akkujen raaka-aineen, koboltin tuotantoon. Kevyet, litteänmuotoiset ladattavat litiumioniakut eli lion-akut ovat tänä päivänä tavallisimpia virtalähteitä kannettavissa laitteissa. Akkujen keskeinen ainesosa on koboltista jalostettu kobolttioksidi.
Koboltin raaka-aineketju on yksinkertaisempi kuin monilla muilla mineraaleilla. Noin puolet koko maailman koboltista tuotetaan Katangan maakunnassa Kongossa. Koboltin kokonaistuotannosta puolestaan noin neljäsosa käytetään lion-akkujen valmistukseen, pääasiassa Etelä-Koreassa ja Kiinassa.
Tanskalaisen DanWatchin ja ruotsalaisen SwedWatchin selvitysten mukaan kongolaista kobolttia löytyy takuuvarmasti ainakin Nokian, LG:n, Motorolan ja Samsungin matkapuhelinten akuista.
Kobolttia louhitaan Kongon eteläisessä Katangan maakunnassa sekä teollisesti että käsivoimin. Teollisesti toimivat kaivokset ovat muutaman hämäräperäisen länsimaisen tai kiinalaisen yhtiön hallussa yhteistyössä valtionyhtiö Gécaminesin kanssa.
Kongon sisällissodan pahimmassa vaiheessa silloinen presidentti Laurent Kabila luovutti suuren osan valtion kaivoshankkeista lähipiirinsä ja Zimbabwen armeijan kenraalien yksityiseksi liiketoiminnaksi. Zimbabwen armeijan joukot taistelivat 90-luvulla Kongon hallitusarmeijan rinnalla maan itäosia miehittäneitä Ruandan ja Ugandan joukkoja vastaan.
Epävirallinen koboltinkaivu työllistää Katangassa noin
150 000 pienkaivajaa, joista noin kolmasosa on alaikäisiä, nuorimmat vain 7-vuotiaita. Belgialaisliikemies George Forrestin teollisella kobolttikaivoksella Luiswishissä on myös tavattu lapsityöläisiä.
Kaivosmiesten työ on raskasta ja vaarallista, palkka on urakkapalkkaa noin dollari päivässä, eikä sosiaali- ja terveyspalveluja ole olemassa.
Suuri osa Katangan koboltista viedään maasta epävirallisesti, jolloin hallitus ei saa siitä lainkaan tuloja.
Suomalaiset kytkennät Kongon kobolttiin eivät jää pelkästään Nokian akkujen ainesosiin. Yhdysvaltalaiseen metalliyhtiö OM Groupiin kuuluva OMG Kokkola Chemicals tuo Suomeen Katangan vanhojen kuparikaivosten kaivoskuonasta rikastettua kobolttia jalostettavaksi edelleen Kokkolassa. OMG hankkii kobolttia myös George Forrestin kaivoksesta.
OMG Kokkolan ansiosta Suomi on Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurin jalostetun koboltin tuottaja.
”Tänä päivänä maailmanlaajuisesti jo lähes joka toinen kännykän akku sisältää Kokkolassa jalostettua kobolttia”, tehtaan nettisivuilla todetaan.
YK:n asiantuntijapaneeli syytti OMG:tä vuonna 2002 epäeettisen liiketoiminnan harjoittamisesta Kongossa sisällissodan aikana.
Keskiviikon Kansan Uutisissa kerrottiin matkapuhelinten ja muiden elektronisten laitteiden komponenttien valmistuksessa tarvittavien mineraalien louhinnasta Kongon itäosissa.
Yhdysvaltalaisjärjestö Enough Project raportoi etenkin tinan ja tantaliittimalmin salakuljetuksesta sodan ja raiskausten keskeltä Aasian elektroniikkateollisuuden tarpeisiin ja loppujen lopuksi myös Nokian ja muiden merkkiyhtiöiden puhelimiin ja laitteisiin.
Tinaa tarvitaan elektroniikkateollisuudessa piirilevyjen juotoksiin. Elektronisten laitteiden kondensaattorit sisältävät puolestaan tantaalia, sähköä tehokkaasti eristävää metallia, jota jalostetaan tantaliittimalmista.
Tantaliittikaupan osuudesta Kongon sisällissodassa on tiedetty jo vuosien ajan, mutta valitettavasti asia on edelleen yhtä ajankohtainen.
Suurin osa maailman tantaliitista tulee tänä päivänä Australiasta ja Kanadasta, mutta sitä louhitaan myös Kongossa. Arviolta 60 prosenttia koko maailman tantaliittivaroista sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan maaperässä.
Tantaliittibisneksellä on rahoitettu Kongon sisällissotaa, jossa on kuollut miljoonia ihmisiä kymmenen vuoden aikana – enemmän kuin missään muussa aseellisessa konfliktissa sitten toisen maailmansodan.
Vuonna 2001 tantaliitin hinnan ollessa korkeimmillaan itäisen Kongon aseellisten ryhmien uskotaan tienanneen 300 miljoonaa dollaria tantaliittikaupalla.
Kongossa tantaliittia kaivetaan purojen pohjamudan alta miesvoimin hakuilla ja lapioilla ja salakuljetetaan yleensä rajan yli Ruandaan ja Ugandaan. Ulkomaiset malmin ostajat myyvät raakatantaliitin edelleen tantaalijalostamoihin Yhdysvaltoihin, Saksaan, Kazakstaniin ja Kiinaan.
Jalostettu tantaalijauhe toimitetaan kondensaattoreita valmistaville yhtiöille, joilta elektroniikkateollisuus ja matkapuhelinvalmistajat hankkivat tarvitsemansa komponentit.
Suurimmista kännykkäyhtiöistä Nokia, Motorola ja Sony Ericsson ovat kaikki viime vuosina kehottaneet tavarantoimittajiaan välttämään tantaliitin ostamista Kongosta.
Raaka-aineketju on kuitenkin niin pitkä ja mutkikas, etteivät firmat myöskään uskalla väittää, ettei niiden komponenteissa olisi Kongosta peräisin olevaa tantaalia.
”Sitä salakuljetetaan sieltä miten sattuu, ja viime kädessä kukaan ei pysty sanomaan, ettei meidän komponenteissa ole mukana joku siru, joka on peräisin Kongosta”, arveli Nokian ympäristöviestintäpäällikkö muutama vuosi sitten tekemässäni haastattelussa Voima-lehdessä.
Samaan aikaan kun yhdysvaltalaisjärjestö Enough Project käynnisti oman tantaliittikampanjansa, myös eurooppalaiset järjestöt vetosivat kulutuselektroniikan valmistajiin, jotta nämä jäljittäisivät omat raaka-ainelähteensä. Kansalaisjärjestöjen make IT fair -kampanja painostaa nimenomaan Nokiaa maailman johtavana matkapuhelinvalmistajana toimimaan asiassa edelläkävijänä.
Eurooppalainen kampanja keskittyy kännyköiden ja sylimikrojen akkujen raaka-aineen, koboltin tuotantoon. Kevyet, litteänmuotoiset ladattavat litiumioniakut eli lion-akut ovat tänä päivänä tavallisimpia virtalähteitä kannettavissa laitteissa. Akkujen keskeinen ainesosa on koboltista jalostettu kobolttioksidi.
Koboltin raaka-aineketju on yksinkertaisempi kuin monilla muilla mineraaleilla. Noin puolet koko maailman koboltista tuotetaan Katangan maakunnassa Kongossa. Koboltin kokonaistuotannosta puolestaan noin neljäsosa käytetään lion-akkujen valmistukseen, pääasiassa Etelä-Koreassa ja Kiinassa.
Tanskalaisen DanWatchin ja ruotsalaisen SwedWatchin selvitysten mukaan kongolaista kobolttia löytyy takuuvarmasti ainakin Nokian, LG:n, Motorolan ja Samsungin matkapuhelinten akuista.
Kobolttia louhitaan Kongon eteläisessä Katangan maakunnassa sekä teollisesti että käsivoimin. Teollisesti toimivat kaivokset ovat muutaman hämäräperäisen länsimaisen tai kiinalaisen yhtiön hallussa yhteistyössä valtionyhtiö Gécaminesin kanssa.
Kongon sisällissodan pahimmassa vaiheessa silloinen presidentti Laurent Kabila luovutti suuren osan valtion kaivoshankkeista lähipiirinsä ja Zimbabwen armeijan kenraalien yksityiseksi liiketoiminnaksi. Zimbabwen armeijan joukot taistelivat 90-luvulla Kongon hallitusarmeijan rinnalla maan itäosia miehittäneitä Ruandan ja Ugandan joukkoja vastaan.
Epävirallinen koboltinkaivu työllistää Katangassa noin
150 000 pienkaivajaa, joista noin kolmasosa on alaikäisiä, nuorimmat vain 7-vuotiaita. Belgialaisliikemies George Forrestin teollisella kobolttikaivoksella Luiswishissä on myös tavattu lapsityöläisiä.
Kaivosmiesten työ on raskasta ja vaarallista, palkka on urakkapalkkaa noin dollari päivässä, eikä sosiaali- ja terveyspalveluja ole olemassa.
Suuri osa Katangan koboltista viedään maasta epävirallisesti, jolloin hallitus ei saa siitä lainkaan tuloja.
Suomalaiset kytkennät Kongon kobolttiin eivät jää pelkästään Nokian akkujen ainesosiin. Yhdysvaltalaiseen metalliyhtiö OM Groupiin kuuluva OMG Kokkola Chemicals tuo Suomeen Katangan vanhojen kuparikaivosten kaivoskuonasta rikastettua kobolttia jalostettavaksi edelleen Kokkolassa. OMG hankkii kobolttia myös George Forrestin kaivoksesta.
OMG Kokkolan ansiosta Suomi on Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurin jalostetun koboltin tuottaja.
”Tänä päivänä maailmanlaajuisesti jo lähes joka toinen kännykän akku sisältää Kokkolassa jalostettua kobolttia”, tehtaan nettisivuilla todetaan.
YK:n asiantuntijapaneeli syytti OMG:tä vuonna 2002 epäeettisen liiketoiminnan harjoittamisesta Kongossa sisällissodan aikana.
perjantai 27. maaliskuuta 2009
Mistä on pienet pelikonsolit tehty?
KU-VIIKKOLEHTI 27.3.2009
”Minulla ei ole aavistustakaan, missä matkapuhelimeni on valmistettu”, sanoo 14-vuotias koululainen Charlotte hollantilaisjärjestö Somon tuottamalla kampanjavideolla.
”En tiennyt, että puhelimen valmistajat voisivat olla köyhiä ihmisiä, jotka joutuvat tekemään töitä kovissa oloissa.”
Hollantilaistyttö puhuu varmasti monien ikäistensä – ja todennäköisesti vanhempienkin – elektroniikan kuluttajien puolesta. Uusimpien älypuhelinten ominaisuuksia ihastellessa ei ehkä heti tule miettineeksi, millaisissa oloissa ne on valmistettu.
Ylikansallisten yhtiöiden toimintaa tarkkaileva Somo-järjestö julkisti viime syksynä raportin työoloista Nokian, Samsungin, LG:n, Sony Ericssonin, Motorolan ja Applen matkapuhelinten osia valmistavilla tehtailla Kiinassa ja Filippiineillä.
Nuoret naiset tekivät kännykkätehtaiden liukuhihnalla 12-tuntisia työpäiviä 6–7 päivää viikossa minimipalkalla, joka ei riitä elämiseen. Pahimmassa tapauksessa naiset joutuivat käsittelemään vaarallisia kemikaaleja ilman kunnollisia suojavarusteita.
Tutkimus matkapuhelintehtaiden työoloista oli osa Somo-järjestön ja muutamien muiden eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen yhteistä make IT fair -kampanjaa. Kampanjan tarkoituksena on kiinnittää huomiota tietotekniikan tuotteiden valmistuskaaressa esiintyviin epäkohtiin.
Maaliskuun alussa tiedotuskampanja jatkui uudella raportilla, jossa kuvaillaan työoloja tehtailla, joilla valmistetaan mp3-soittimia, multimediapuhelimia ja tunnetuimpia pelikonsoleita. Tällä kertaa pyrkimyksenä oli selvittää nimenomaan teini-ikäisten ja nuorten aikuisten suosimien vempaimien valmistusprosessin eettisyyttä.
Suomalaisen FinnWatchin yhdessä hongkongilaisen Sacom-järjestön kanssa laatima raportti on nimeltään Playing with Labour Rights (”Pelaamista työntekijöiden oikeuksilla”).
Ihme kyllä, raportista ei ole näkynyt uutisia ainakaan Suomen mediassa.
Mp3-soittimia ja muita kannettavia mediasoittimia myytiin maailmassa viime vuonna 21 miljardin dollarin edestä. Suosituin yksittäinen brändituote oli Applen tuottama iPod, joita oli tämän vuoden helmikuuhun mennessä myyty yhteensä 200 miljoonaa kappaletta. Suomessa myydyimpiä ovat Zen-tuotemerkillä kaupatut singaporelaisen Creativen mp3-soittimet.
Kannettavien mediasoittimien myynnin uskotaan kuitenkin vähenevän tänä vuonna, ei pelkästään talouskriisin takia, vaan ennen muuta sen vuoksi, että äänitiedostoja voi nykyään kuunnella myös useimmilla uusilla puhelimilla.
Maailman pelikonsolimarkkinat ovat kolmen kauppaa. Tämän hetken myydyin tuote on japanilaisen Nintendon Wii, tiukasti perässään Sonyn PlayStation 3 ja Microsoftin Xbox 360.
Yhteistä näille kaikille tuotteille on se, että niiden valmistus on ulkoistettu alihankkijoille. Tunnetut brändituotteet valmistetaankin yleensä suurelle yleisölle täysin tuntemattomien tavarantoimittajien tehtailla lähinnä Kiinassa.
Maailman suurin yksittäinen elektroniikanvalmistaja on taiwanilaispohatta Terry Goun omistama Foxconn. Kyseessä on myös Kiinan suurin vientiyritys. Foxconnin Shenzhenin tehtailla Kiinassa työskentelee 270 000 ihmistä. Tehtailla valmistetaan niin Wii-konsoleita kuin Pleikkareitakin, Applen iPodeja ja iPhoneja, tietokoneiden osia Dellille ja Hewlett-Packardille sekä kännyköiden komponentteja muun muassa Nokialle.
FinnWatchin raportissa keskityttiin työoloihin neljällä elektroniikkatehtaalla Guangdongin maakunnassa Etelä-Kiinassa. Kahdella tehtaalla valmistettiin Microsoftin Xbox-pelikonsoleita, yhdellä nestekidenäyttöjä mp3-soittimiin ja kameramoduuleja puhelimiin. Neljäs tutkittu tehdas oli Foxconnin yksinomaan iPhone-puhelinten valmistukseen keskittynyt tuotantoyksikkö.
Yhteistä näille kaikille oli se, että työntekijät olivat pääasiassa maaseudulta kotoisin olevia nuoria naisia, joukossa myös 16-vuotiaita opiskelijaharjoittelijoita ammattikouluista. Töitä tehtiin 11–12 tunnin vuoroissa 6–7 päivänä viikossa, vuorokuukausina päivä- ja yövuorossa.
Peruspalkkana oli 72–90 euron suuruinen minimipalkka kuussa. Ylityölisät mukaan laskettuna kuukausitulot saattoivat kohota enimmillään 150 euroon, josta kuitenkin vähennettiin maksut asuntolapaikasta ja työpaikkaruokailusta sekä työnvälitystoimiston palkkio.
Xboxeja valmistavilla tehtailla työntekijöiden oli seistävä koko pitkän työvuoron ajan. Työpäivän aikana tuotantolinjalta on valmistuttava 2 800 pelikonsolia, eli noin viisi kappaletta minuutissa. Muuten työntekijät jäävät ylitöihin.
Ylitöitä oli parhaimmillaan 180 tuntia kuukaudessa, kun lain sallima enimmäismäärä on 36 ylityötuntia kuussa.
Tehtailla vallitsi sotilaallinen kuri. Singaporelaisyhtiö Flextronicsin Xbox-tehtaalla uusille työntekijöille järjestettiin sulkeisharjoituksia. Työpaikalla ei saanut puhua muusta kuin työtä koskevista asioista. Kolmen tai useamman työntekijän keskustelusta tuli sakkoja. Vessassa käyntiä oli rajoitettu niin, että sataa työntekijää kohti oli yksi wc-kortti.
Sonyn mp3-soittimien näyttöjä valmistavalla tehtaalla sattui huomattava määrä työtapaturmia: haavoja, ruhjeita ja luunmurtumia. Tehtaalla oli 44 määräystä, joiden rikkomisesta sai sakkoja. Tottelemattomuudesta tai kellokortin väärästä leimaamisesta vähennettiin palkkapussista yhden päivän bruttopalkkaa vastaava viisi euroa.
Foxconnin tehtaan iPhoneja valmistavalla osastolla työntekijöiltä oli kielletty rannekellojen tai omien puhelinten tuominen tehdashalliin. Jos esimies kysyi, mitä kuuluu, tähän piti vastata: ”Hyvää! Oikein hyvää! Oikein, oikein hyvää!” Kaikesta muusta puhumisesta rangaistiin.
”Minulla ei ole aavistustakaan, missä matkapuhelimeni on valmistettu”, sanoo 14-vuotias koululainen Charlotte hollantilaisjärjestö Somon tuottamalla kampanjavideolla.
”En tiennyt, että puhelimen valmistajat voisivat olla köyhiä ihmisiä, jotka joutuvat tekemään töitä kovissa oloissa.”
Hollantilaistyttö puhuu varmasti monien ikäistensä – ja todennäköisesti vanhempienkin – elektroniikan kuluttajien puolesta. Uusimpien älypuhelinten ominaisuuksia ihastellessa ei ehkä heti tule miettineeksi, millaisissa oloissa ne on valmistettu.
Ylikansallisten yhtiöiden toimintaa tarkkaileva Somo-järjestö julkisti viime syksynä raportin työoloista Nokian, Samsungin, LG:n, Sony Ericssonin, Motorolan ja Applen matkapuhelinten osia valmistavilla tehtailla Kiinassa ja Filippiineillä.
Nuoret naiset tekivät kännykkätehtaiden liukuhihnalla 12-tuntisia työpäiviä 6–7 päivää viikossa minimipalkalla, joka ei riitä elämiseen. Pahimmassa tapauksessa naiset joutuivat käsittelemään vaarallisia kemikaaleja ilman kunnollisia suojavarusteita.
Tutkimus matkapuhelintehtaiden työoloista oli osa Somo-järjestön ja muutamien muiden eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen yhteistä make IT fair -kampanjaa. Kampanjan tarkoituksena on kiinnittää huomiota tietotekniikan tuotteiden valmistuskaaressa esiintyviin epäkohtiin.
Maaliskuun alussa tiedotuskampanja jatkui uudella raportilla, jossa kuvaillaan työoloja tehtailla, joilla valmistetaan mp3-soittimia, multimediapuhelimia ja tunnetuimpia pelikonsoleita. Tällä kertaa pyrkimyksenä oli selvittää nimenomaan teini-ikäisten ja nuorten aikuisten suosimien vempaimien valmistusprosessin eettisyyttä.
Suomalaisen FinnWatchin yhdessä hongkongilaisen Sacom-järjestön kanssa laatima raportti on nimeltään Playing with Labour Rights (”Pelaamista työntekijöiden oikeuksilla”).
Ihme kyllä, raportista ei ole näkynyt uutisia ainakaan Suomen mediassa.
Mp3-soittimia ja muita kannettavia mediasoittimia myytiin maailmassa viime vuonna 21 miljardin dollarin edestä. Suosituin yksittäinen brändituote oli Applen tuottama iPod, joita oli tämän vuoden helmikuuhun mennessä myyty yhteensä 200 miljoonaa kappaletta. Suomessa myydyimpiä ovat Zen-tuotemerkillä kaupatut singaporelaisen Creativen mp3-soittimet.
Kannettavien mediasoittimien myynnin uskotaan kuitenkin vähenevän tänä vuonna, ei pelkästään talouskriisin takia, vaan ennen muuta sen vuoksi, että äänitiedostoja voi nykyään kuunnella myös useimmilla uusilla puhelimilla.
Maailman pelikonsolimarkkinat ovat kolmen kauppaa. Tämän hetken myydyin tuote on japanilaisen Nintendon Wii, tiukasti perässään Sonyn PlayStation 3 ja Microsoftin Xbox 360.
Yhteistä näille kaikille tuotteille on se, että niiden valmistus on ulkoistettu alihankkijoille. Tunnetut brändituotteet valmistetaankin yleensä suurelle yleisölle täysin tuntemattomien tavarantoimittajien tehtailla lähinnä Kiinassa.
Maailman suurin yksittäinen elektroniikanvalmistaja on taiwanilaispohatta Terry Goun omistama Foxconn. Kyseessä on myös Kiinan suurin vientiyritys. Foxconnin Shenzhenin tehtailla Kiinassa työskentelee 270 000 ihmistä. Tehtailla valmistetaan niin Wii-konsoleita kuin Pleikkareitakin, Applen iPodeja ja iPhoneja, tietokoneiden osia Dellille ja Hewlett-Packardille sekä kännyköiden komponentteja muun muassa Nokialle.
FinnWatchin raportissa keskityttiin työoloihin neljällä elektroniikkatehtaalla Guangdongin maakunnassa Etelä-Kiinassa. Kahdella tehtaalla valmistettiin Microsoftin Xbox-pelikonsoleita, yhdellä nestekidenäyttöjä mp3-soittimiin ja kameramoduuleja puhelimiin. Neljäs tutkittu tehdas oli Foxconnin yksinomaan iPhone-puhelinten valmistukseen keskittynyt tuotantoyksikkö.
Yhteistä näille kaikille oli se, että työntekijät olivat pääasiassa maaseudulta kotoisin olevia nuoria naisia, joukossa myös 16-vuotiaita opiskelijaharjoittelijoita ammattikouluista. Töitä tehtiin 11–12 tunnin vuoroissa 6–7 päivänä viikossa, vuorokuukausina päivä- ja yövuorossa.
Peruspalkkana oli 72–90 euron suuruinen minimipalkka kuussa. Ylityölisät mukaan laskettuna kuukausitulot saattoivat kohota enimmillään 150 euroon, josta kuitenkin vähennettiin maksut asuntolapaikasta ja työpaikkaruokailusta sekä työnvälitystoimiston palkkio.
Xboxeja valmistavilla tehtailla työntekijöiden oli seistävä koko pitkän työvuoron ajan. Työpäivän aikana tuotantolinjalta on valmistuttava 2 800 pelikonsolia, eli noin viisi kappaletta minuutissa. Muuten työntekijät jäävät ylitöihin.
Ylitöitä oli parhaimmillaan 180 tuntia kuukaudessa, kun lain sallima enimmäismäärä on 36 ylityötuntia kuussa.
Tehtailla vallitsi sotilaallinen kuri. Singaporelaisyhtiö Flextronicsin Xbox-tehtaalla uusille työntekijöille järjestettiin sulkeisharjoituksia. Työpaikalla ei saanut puhua muusta kuin työtä koskevista asioista. Kolmen tai useamman työntekijän keskustelusta tuli sakkoja. Vessassa käyntiä oli rajoitettu niin, että sataa työntekijää kohti oli yksi wc-kortti.
Sonyn mp3-soittimien näyttöjä valmistavalla tehtaalla sattui huomattava määrä työtapaturmia: haavoja, ruhjeita ja luunmurtumia. Tehtaalla oli 44 määräystä, joiden rikkomisesta sai sakkoja. Tottelemattomuudesta tai kellokortin väärästä leimaamisesta vähennettiin palkkapussista yhden päivän bruttopalkkaa vastaava viisi euroa.
Foxconnin tehtaan iPhoneja valmistavalla osastolla työntekijöiltä oli kielletty rannekellojen tai omien puhelinten tuominen tehdashalliin. Jos esimies kysyi, mitä kuuluu, tähän piti vastata: ”Hyvää! Oikein hyvää! Oikein, oikein hyvää!” Kaikesta muusta puhumisesta rangaistiin.
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Elämää tossutehtaalla
KU-VIIKKOLEHTI 13.3.2009
Osallistuin maanantaina Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen Saskin järjestämään seminaariin urheiluvaatteiden ja urheiluvälineiden valmistuksen eettisyydestä halpatuotantomaissa. Alustusten päätteeksi esitettiin kysymys palkkakustannusten osuudesta yhden t-paidan hinnassa.
Tekstiilialan työntekijöiden kansainvälisen liiton ITGLWF:n edustaja Doug Miller kertoi esimerkin Bangladeshista, missä paitatehtaiden työntekijöille maksettava minimipalkka ei yleensä riitä elämiseen.
Esimerkkitapauksessa oli kyse tavallisesta t-paidasta ilman logopainatuksia. Tuotantolinjalla työskentelee 50 työntekijää, jotka valmistavat 900 t-paitaa päivässä. Yhteenlasketut palkkakustannukset 900 paidan valmistuksesta olivat Millerin mukaan 4 133 Bangladeshin takaa, eli vajaa 48 euroa. Yhtä paitaa kohti laskettuna palkkojen osuudeksi saadaan viisi eurosenttiä.
ITGLWF:n arvion mukaan Bangladeshin vaatetehtaissa palkat tulisi kolminkertaistaa, jotta työntekijöiden ansiot kattaisivat päivittäiset elinkustannukset. Elämiseen riittävä palkka edellyttäisi siis kymmenen sentin lisäkustannusta yhden paidan ostohintaan.
Eurooppalaisessa kaupassa vähän alle kymmenen euroa maksava paita kallistuisi kymmenellä sentillä, mutta paidan valmistajat saisivat sen myötä kolme kertaa enemmän palkkaa ja voisivat hankkia perheelleen riittävästi ruokaa.
Brittiläisen War on Want -järjestön viime vuonna julkistama raportti antaa vielä tarkempaa tietoa bangladeshilaisten tekstiilityöntekijöiden palkoista. Bangladeshin lain mukaan normaali työviikko saa olla enintään 48 tuntia, mutta isolle brittiläiselle Tesco-kauppaketjulle vaatteita valmistavissa tehtaissa töitä tehtiin joka päivä 10–14 tuntia, vajaan kymmenen sentin tuntipalkalla.
Lain mukaisella työviikolla kuukausipalkka olisi ollut noin 19 euroa, mutta useimpien työntekijöiden oli pakko tehdä ylitöitä myös vapaapäivänä, jotta saisivat hiukan enemmän tuloja kasaan. 80-tuntisella työviikolla palkka oli 31 euroa kuussa, eli euro päivässä.
War on Wantin raportin mukaan euro päivässäkään ei riitä elämiseen Bangladeshin pääkaupungissa Dhakassa. Ruuan hinnannousun jälkeen riisin hinta on lähes kaksinkertaistunut. Ruokaöljy, linssit ja kikherneet ovat kahdessa vuodessa kallistuneet 60 prosenttia.
Tekstiilityöntekijän pitäisikin tienata Bangladeshissa noin 60 euroa kuussa, jotta rahat riittäisivät peruselintarvikkeisiin, vesimaksuihin, vuokraan, vaatteisiin, lasten koulunkäyntiin, terveydenhoitoon ja työmatkoihin.
Peruspalkan kolminkertaistamisella tuohon summaan yltäisi tekemällä laillista työviikkoa. Nyt työntekijöiden on paiskittava ylitöitä tai leikattava perusmenoista.
”Rahat eivät riitä siihen, että lapset saisivat kolme ateriaa päivässä”, kertoi eräs haastatelluista työntekijöistä.
Urheiluvaatteiden ja -välineiden tuotanto on kuitenkin erittäin tuottoisaa liiketoimintaa. Urheiluvarusteiden vuosimyynnin arvo maailmassa on noin 70 miljardia euroa. Suurin urheiluvälinefirma, yhdysvaltalainen Nike, tuotti vuonna 2007 miltei kaksi miljardia euroa puhdasta voittoa. Saksalais-ylikansallinen Adidas teki vajaa miljardi euroa voittoa.
Näillä kahdella yhtiöllä on yli 60 prosentin osuus urheilutossujen maailmanmarkkinoista.
Kolmanneksi suurin urheiluvälinebrändi on nykyään ranskalaisomistuksessa oleva Puma, perässään taiwanilaisyhtiö Yue Yuen sekä japanilainen Asics, joka on peräti kolminkertaistanut liikevoittonsa vuodesta 2004.
Tekstiilityöntekijöiden kansainvälinen liitto ja joukko eurooppalaisia kansalaisjärjestöjä selvittivät Pekingin olympialaisten alla, millä keinoilla urheiluvälineyhtiöt hankkivat voittonsa. Play Fair -kampanjan raportissa kerrotaan ennen muuta taiwanilaisen Yue Yuen toiminnasta.
Vaikka länsimaissa monikaan ei liene koskaan kuullut Yue Yuesta, on varsin todennäköistä, että kulutamme juuri kyseisen firman valmistamia tossuja. Joka viides urheilukenkä maailmassa valmistetaan Yue Yuenin tehtailla Kiinassa, Vietnamissa tai Indonesiassa. Firma tuottaa muun muassa Niken, Adidaksen, Puman ja Asicsin tossuja.
Maailmankuulujen asiakasfirmojen hienoista eettisistä periaatteista huolimatta Yue Yuen tehtaat vaikuttavat hyvin tavanomaisilta hikipajoilta. Työpäivät ovat 12-tuntisia, eikä palkka riitä elämiseen. Työ on uuvuttavaa, yksitoikkoista ja kemikaaleja käyttävillä osastoilla vaarallista. Esimiehet kohtelevat kaltoin työntekijöitä, eikä tehtailla ole välttämättä lainkaan työsopimuksia.
Donguanissa Kiinassa Yue Yuen alihankkijan tehtaassa työpäivä kestää 13 tuntia ja urakkapalkalla tienattu kuukausiansio jää noin 55 euroon, eli selvästi alle 76 euron minimipalkan. Muutenkin riittämättömästä palkasta vähennetään vielä 17 euron asuntolamaksu vuodepaikasta 12 hengen huoneessa.
Kyseisellä tehtaalla tuotetaan valmistusmateriaaleja Reebokin ja New Balancen tossuihin.
Kansainvälinen tekstiililiitto ITGLWF yrittää nyt saada merkkivalmistajat sitoutumaan siihen, että niiden tavarantoimittajat sallivat työntekijöiden järjestäytymisen ja ammattiliittojen toiminnan. Tavoitteena on, että vuoden 2012 Lontoon olympialaisiin mennessä kaikki suurimmat merkkiyhtiöt lisäävät eettisiin toimintaohjeisiinsa työntekijöiden oikeuden järjestäytyä ja liittyä ammattiliittoon.
Tällä hetkellä liittoon kuuluvista työntekijöistä päästään tehtailla eroon yleensä jättämällä yksinkertaisesti heidän pätkätyösuhteensa uusimatta. Indonesiassa ja Thaimaassa kokonaisia tehtaita on suljettu ja tuotanto siirretty muualle, kun työntekijät ovat vaatineet oikeuksiaan. Kiinassa ja Vietnamissa muut kuin kommunistipuolueen ammattiliitot ovat kokonaan kiellettyjä.
Osallistuin maanantaina Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksen Saskin järjestämään seminaariin urheiluvaatteiden ja urheiluvälineiden valmistuksen eettisyydestä halpatuotantomaissa. Alustusten päätteeksi esitettiin kysymys palkkakustannusten osuudesta yhden t-paidan hinnassa.
Tekstiilialan työntekijöiden kansainvälisen liiton ITGLWF:n edustaja Doug Miller kertoi esimerkin Bangladeshista, missä paitatehtaiden työntekijöille maksettava minimipalkka ei yleensä riitä elämiseen.
Esimerkkitapauksessa oli kyse tavallisesta t-paidasta ilman logopainatuksia. Tuotantolinjalla työskentelee 50 työntekijää, jotka valmistavat 900 t-paitaa päivässä. Yhteenlasketut palkkakustannukset 900 paidan valmistuksesta olivat Millerin mukaan 4 133 Bangladeshin takaa, eli vajaa 48 euroa. Yhtä paitaa kohti laskettuna palkkojen osuudeksi saadaan viisi eurosenttiä.
ITGLWF:n arvion mukaan Bangladeshin vaatetehtaissa palkat tulisi kolminkertaistaa, jotta työntekijöiden ansiot kattaisivat päivittäiset elinkustannukset. Elämiseen riittävä palkka edellyttäisi siis kymmenen sentin lisäkustannusta yhden paidan ostohintaan.
Eurooppalaisessa kaupassa vähän alle kymmenen euroa maksava paita kallistuisi kymmenellä sentillä, mutta paidan valmistajat saisivat sen myötä kolme kertaa enemmän palkkaa ja voisivat hankkia perheelleen riittävästi ruokaa.
Brittiläisen War on Want -järjestön viime vuonna julkistama raportti antaa vielä tarkempaa tietoa bangladeshilaisten tekstiilityöntekijöiden palkoista. Bangladeshin lain mukaan normaali työviikko saa olla enintään 48 tuntia, mutta isolle brittiläiselle Tesco-kauppaketjulle vaatteita valmistavissa tehtaissa töitä tehtiin joka päivä 10–14 tuntia, vajaan kymmenen sentin tuntipalkalla.
Lain mukaisella työviikolla kuukausipalkka olisi ollut noin 19 euroa, mutta useimpien työntekijöiden oli pakko tehdä ylitöitä myös vapaapäivänä, jotta saisivat hiukan enemmän tuloja kasaan. 80-tuntisella työviikolla palkka oli 31 euroa kuussa, eli euro päivässä.
War on Wantin raportin mukaan euro päivässäkään ei riitä elämiseen Bangladeshin pääkaupungissa Dhakassa. Ruuan hinnannousun jälkeen riisin hinta on lähes kaksinkertaistunut. Ruokaöljy, linssit ja kikherneet ovat kahdessa vuodessa kallistuneet 60 prosenttia.
Tekstiilityöntekijän pitäisikin tienata Bangladeshissa noin 60 euroa kuussa, jotta rahat riittäisivät peruselintarvikkeisiin, vesimaksuihin, vuokraan, vaatteisiin, lasten koulunkäyntiin, terveydenhoitoon ja työmatkoihin.
Peruspalkan kolminkertaistamisella tuohon summaan yltäisi tekemällä laillista työviikkoa. Nyt työntekijöiden on paiskittava ylitöitä tai leikattava perusmenoista.
”Rahat eivät riitä siihen, että lapset saisivat kolme ateriaa päivässä”, kertoi eräs haastatelluista työntekijöistä.
Urheiluvaatteiden ja -välineiden tuotanto on kuitenkin erittäin tuottoisaa liiketoimintaa. Urheiluvarusteiden vuosimyynnin arvo maailmassa on noin 70 miljardia euroa. Suurin urheiluvälinefirma, yhdysvaltalainen Nike, tuotti vuonna 2007 miltei kaksi miljardia euroa puhdasta voittoa. Saksalais-ylikansallinen Adidas teki vajaa miljardi euroa voittoa.
Näillä kahdella yhtiöllä on yli 60 prosentin osuus urheilutossujen maailmanmarkkinoista.
Kolmanneksi suurin urheiluvälinebrändi on nykyään ranskalaisomistuksessa oleva Puma, perässään taiwanilaisyhtiö Yue Yuen sekä japanilainen Asics, joka on peräti kolminkertaistanut liikevoittonsa vuodesta 2004.
Tekstiilityöntekijöiden kansainvälinen liitto ja joukko eurooppalaisia kansalaisjärjestöjä selvittivät Pekingin olympialaisten alla, millä keinoilla urheiluvälineyhtiöt hankkivat voittonsa. Play Fair -kampanjan raportissa kerrotaan ennen muuta taiwanilaisen Yue Yuen toiminnasta.
Vaikka länsimaissa monikaan ei liene koskaan kuullut Yue Yuesta, on varsin todennäköistä, että kulutamme juuri kyseisen firman valmistamia tossuja. Joka viides urheilukenkä maailmassa valmistetaan Yue Yuenin tehtailla Kiinassa, Vietnamissa tai Indonesiassa. Firma tuottaa muun muassa Niken, Adidaksen, Puman ja Asicsin tossuja.
Maailmankuulujen asiakasfirmojen hienoista eettisistä periaatteista huolimatta Yue Yuen tehtaat vaikuttavat hyvin tavanomaisilta hikipajoilta. Työpäivät ovat 12-tuntisia, eikä palkka riitä elämiseen. Työ on uuvuttavaa, yksitoikkoista ja kemikaaleja käyttävillä osastoilla vaarallista. Esimiehet kohtelevat kaltoin työntekijöitä, eikä tehtailla ole välttämättä lainkaan työsopimuksia.
Donguanissa Kiinassa Yue Yuen alihankkijan tehtaassa työpäivä kestää 13 tuntia ja urakkapalkalla tienattu kuukausiansio jää noin 55 euroon, eli selvästi alle 76 euron minimipalkan. Muutenkin riittämättömästä palkasta vähennetään vielä 17 euron asuntolamaksu vuodepaikasta 12 hengen huoneessa.
Kyseisellä tehtaalla tuotetaan valmistusmateriaaleja Reebokin ja New Balancen tossuihin.
Kansainvälinen tekstiililiitto ITGLWF yrittää nyt saada merkkivalmistajat sitoutumaan siihen, että niiden tavarantoimittajat sallivat työntekijöiden järjestäytymisen ja ammattiliittojen toiminnan. Tavoitteena on, että vuoden 2012 Lontoon olympialaisiin mennessä kaikki suurimmat merkkiyhtiöt lisäävät eettisiin toimintaohjeisiinsa työntekijöiden oikeuden järjestäytyä ja liittyä ammattiliittoon.
Tällä hetkellä liittoon kuuluvista työntekijöistä päästään tehtailla eroon yleensä jättämällä yksinkertaisesti heidän pätkätyösuhteensa uusimatta. Indonesiassa ja Thaimaassa kokonaisia tehtaita on suljettu ja tuotanto siirretty muualle, kun työntekijät ovat vaatineet oikeuksiaan. Kiinassa ja Vietnamissa muut kuin kommunistipuolueen ammattiliitot ovat kokonaan kiellettyjä.
perjantai 27. helmikuuta 2009
Sota shampoopulloja vastaan
KU-VIIKKOLEHTI 27.2.2009
Keskisuomalainen uutisoi alkukuusta, että lentomatkustajien käsimatkatavaroita koskeviin rajoituksiin on tulossa lievennyksiä. Lehdessä haastateltu Ilmailuhallinnon edustaja kertoi, että EU-maiden kesken neuvotellaan parhaillaan nesteiden sallimisesta käsimatkatavaroissa.
Turvapäällikkö Kauko Lehtinen arveli, että lomamatkalta ostetun tuliaispullon saa lähiaikoina taas ottaa koneeseen normaalina käsimatkatavarana. Nykyisten määräysten mukaan yli desilitran kokoiset nesteitä sisältävät pullot ja purkit on pakattava ruumaan meneviin matkatavaroihin – poikkeuksena matkan aikana tarvittavat lääkkeet ja vauvanruuat sekä lentokentältä turvatarkastuksen jälkeen ostetut tuotteet.
Syksystä 2006 lähtien kaikki käsimatkatavaroiden joukossa olevat hammastahnatuubit ja muut nesteiksi luokitellut tuotteet on pitänyt pakata läpinäkyvään minigrip-pussiin ja asettaa turvatarkastuksessa läpivalaisuhihnalle erillään muista matkatavaroista.
Joillain lentokentillä äidit ovat saaneet maistella vauvojensa tuttipulloista osoittaakseen, ettei vain ole kyse nestemäisestä räjähdysaineesta. Talteen otettuja vesipulloja ja shampoopurkkeja on viety jäteautolasteittain kaatopaikoille.
Nesterajoitukset ajettiin läpi EU:ssa marraskuussa 2006, Suomen ollessa unionin puheenjohtajamaana. Yhdysvalloissa samat määräykset otettiin käyttöön pari kuukautta aiemmin. Viranomaisten mukaan rajoitusten tarkoituksena on ollut suojella lentomatkustajia terroristeilta.
Lentomatkustajien uusia nestemääräyksiä edelsivät kohu-uutiset Britanniassa tehdyistä pidätyksistä, joilla oli estetty terroristeja räjäyttämästä kymmenen Lontoosta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan matkalla ollutta lentokonetta Atlantin yllä.
Britannian sisäministeri John Reid kertoi elokuussa 2006 viranomaisten onnistuneen pysäyttämään iskun, jossa olisi kuollut ”ennennäkemätön määrä” ihmisiä. Suur-Lontoon poliisi sanoi terroristien suunnitelleen ”joukkomurhia, joiden laajuus olisi ylittänyt käsityskyvyn rajat”.
Kymmeneen Boeing-koneeseen olisi mahtunut 2 500 ihmistä.
Terroristien kerrottiin suunnitelleen lentokoneiden räjäyttämistä pommeilla, jotka valmistettaisiin koneen vessassa sekoittamalla nestemäistä vetyperoksidia ja muita aineita energiajuomiin ja mehutiivisteeseen.
Kaikki pidätetyt 24 miestä olivat brittiläisiä muslimeja, useimmat pakistanilaisista perheistä, mutta joukossa myös islaminuskoon kääntyneitä englantilaisia ja yksi jamaikalaista syntyperää oleva entinen rastafari. Useimmat miehistä olivat hiukan yli parikymppisiä ja kotoisin Itä-Lontoon lähiöistä.
Jotkut miehistä olivat tehneet itsemurhavideoita, joissa he uhkasivat Yhdysvaltoja ja Britanniaa pyhällä sodalla kostoksi Irakin ja Afganistanin miehityksestä.
Viime vuonna käydyssä oikeudenkäynnissä syytettynä oli lopulta kahdeksan miestä. Heitä syytettiin salaliitosta pommien räjäyttämiseksi lentokoneessa, tuntemattomien ihmisten murhan suunnittelusta sekä vahingonteon ja räjähdysten suunnittelusta.
Oikeudenkäynnissä kuultiin, että kolme miehistä oli tavannut Pakistanissa vuonna 2003 ollessaan itälontoolaisen islamilaisen avustusjärjestön vapaaehtoistyössä afganistanilaisten pakolaisten leirillä.
Syytetyt olivat olleet työttöminä tai pätkätöissä, ja useimmilla olivat opiskelut jääneet kesken. Miehet kävivät paikallisessa moskeijassa, mutta viihtyivät myös biljardisaleissa ja polttelivat kannabista. 24-vuotias Waheed Zaman oli aiemmin toiminut Suur-Lontoon yliopiston islamilaisen yhdistyksen puheenjohtajana.
27-vuotiasta Ahmed Alia kuvailtiin joukon johtajaksi. Ali oli kehottanut muut mukaan tekemään itsemurhavideoita, joista oli tarkoitus koostaa dokumentti YouTube-sivustolle. Alin kotoa löytyi myös muistiinpanoja hänen suunnittelemistaan kokeista, joissa vetyperoksidin avulla yritettiin valmistaa räjähteitä.
Salainen palvelu MI5 oli suostutellut Alin koulutoveria Arafat Khania tiedonantajaksi jo vuonna 2005. Kaikki olivat olleet poliisin tarkkailussa vuosien ajan.
Assad Sarwarin tiedettiin ostaneen kierrätyskeskuksesta ison määrän hiustenvalkaisuaineena myytävää vetyperoksidia. Ahmed Ali oli puolestaan istunut kahden tunnin ajan internetkahvilassa etsimässä tietoja lennoista Lontoosta Pohjois-Amerikkaan.
Oikeudenkäynnissä ei kyetty osoittamaan, että brittimiehet olivat todella aikeissa räjäyttää lentokoneita. Ainuttakaan pommia ei ollut valmistettu, lentolippuja ei ollut hankittu, eikä kaikilla syytetyillä ollut edes passia.
Britannian sotilastiedustelun entinen räjähdeasiantuntija Nigel Wylde kertoi jo elokuussa 2006, ettei peroksidipommien valmistaminen ollut mahdollista lentokoneen vessassa. Nesteiden tislaamiseen olisi tarvittu jäädytyslaitteita, ja valmiiksi eroteltujen aineiden sekoittaminen aiheuttaisi valtavasti höyryjä. Laboratorio-oloissakin prosessi olisi niin monimutkainen, että siihen menisi yli vuorokausi.
Vaikka brittimiehet olisivatkin halunneet räjäyttää pommeja lentokoneissa, heillä ei mitä ilmeisimmin olisi ollut siihen minkäänlaisia rahkeita.
Syytettynä olleista kahdeksasta miehestä kolme tuomittiin marraskuussa lopulta pommien suunnittelusta ja surma-aikeista. Syytteet lentokoneiskuista kumottiin. Itsemurhavideoilla esiintyneet seitsemän miestä tuomittiin julkisen vahingonteon suunnittelusta. Yksi miehistä vapautettiin kaikista syytteistä.
Monet lentoyhtiöt olivat alioikeuden päätöksestä iloissaan. Etenkin brittiläiset halpalentoyhtiöt ovat viime aikoina kovasti lobbailleet käsimatkatavaroiden nestemääräysten poistamiseksi.
Nestepommijutun oikeuskäsittely ei kuitenkaan päättynyt tähän. Viime viikolla tapausta alettiin puida ylemmässä tuomioistuimessa.
Keskisuomalainen uutisoi alkukuusta, että lentomatkustajien käsimatkatavaroita koskeviin rajoituksiin on tulossa lievennyksiä. Lehdessä haastateltu Ilmailuhallinnon edustaja kertoi, että EU-maiden kesken neuvotellaan parhaillaan nesteiden sallimisesta käsimatkatavaroissa.
Turvapäällikkö Kauko Lehtinen arveli, että lomamatkalta ostetun tuliaispullon saa lähiaikoina taas ottaa koneeseen normaalina käsimatkatavarana. Nykyisten määräysten mukaan yli desilitran kokoiset nesteitä sisältävät pullot ja purkit on pakattava ruumaan meneviin matkatavaroihin – poikkeuksena matkan aikana tarvittavat lääkkeet ja vauvanruuat sekä lentokentältä turvatarkastuksen jälkeen ostetut tuotteet.
Syksystä 2006 lähtien kaikki käsimatkatavaroiden joukossa olevat hammastahnatuubit ja muut nesteiksi luokitellut tuotteet on pitänyt pakata läpinäkyvään minigrip-pussiin ja asettaa turvatarkastuksessa läpivalaisuhihnalle erillään muista matkatavaroista.
Joillain lentokentillä äidit ovat saaneet maistella vauvojensa tuttipulloista osoittaakseen, ettei vain ole kyse nestemäisestä räjähdysaineesta. Talteen otettuja vesipulloja ja shampoopurkkeja on viety jäteautolasteittain kaatopaikoille.
Nesterajoitukset ajettiin läpi EU:ssa marraskuussa 2006, Suomen ollessa unionin puheenjohtajamaana. Yhdysvalloissa samat määräykset otettiin käyttöön pari kuukautta aiemmin. Viranomaisten mukaan rajoitusten tarkoituksena on ollut suojella lentomatkustajia terroristeilta.
Lentomatkustajien uusia nestemääräyksiä edelsivät kohu-uutiset Britanniassa tehdyistä pidätyksistä, joilla oli estetty terroristeja räjäyttämästä kymmenen Lontoosta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan matkalla ollutta lentokonetta Atlantin yllä.
Britannian sisäministeri John Reid kertoi elokuussa 2006 viranomaisten onnistuneen pysäyttämään iskun, jossa olisi kuollut ”ennennäkemätön määrä” ihmisiä. Suur-Lontoon poliisi sanoi terroristien suunnitelleen ”joukkomurhia, joiden laajuus olisi ylittänyt käsityskyvyn rajat”.
Kymmeneen Boeing-koneeseen olisi mahtunut 2 500 ihmistä.
Terroristien kerrottiin suunnitelleen lentokoneiden räjäyttämistä pommeilla, jotka valmistettaisiin koneen vessassa sekoittamalla nestemäistä vetyperoksidia ja muita aineita energiajuomiin ja mehutiivisteeseen.
Kaikki pidätetyt 24 miestä olivat brittiläisiä muslimeja, useimmat pakistanilaisista perheistä, mutta joukossa myös islaminuskoon kääntyneitä englantilaisia ja yksi jamaikalaista syntyperää oleva entinen rastafari. Useimmat miehistä olivat hiukan yli parikymppisiä ja kotoisin Itä-Lontoon lähiöistä.
Jotkut miehistä olivat tehneet itsemurhavideoita, joissa he uhkasivat Yhdysvaltoja ja Britanniaa pyhällä sodalla kostoksi Irakin ja Afganistanin miehityksestä.
Viime vuonna käydyssä oikeudenkäynnissä syytettynä oli lopulta kahdeksan miestä. Heitä syytettiin salaliitosta pommien räjäyttämiseksi lentokoneessa, tuntemattomien ihmisten murhan suunnittelusta sekä vahingonteon ja räjähdysten suunnittelusta.
Oikeudenkäynnissä kuultiin, että kolme miehistä oli tavannut Pakistanissa vuonna 2003 ollessaan itälontoolaisen islamilaisen avustusjärjestön vapaaehtoistyössä afganistanilaisten pakolaisten leirillä.
Syytetyt olivat olleet työttöminä tai pätkätöissä, ja useimmilla olivat opiskelut jääneet kesken. Miehet kävivät paikallisessa moskeijassa, mutta viihtyivät myös biljardisaleissa ja polttelivat kannabista. 24-vuotias Waheed Zaman oli aiemmin toiminut Suur-Lontoon yliopiston islamilaisen yhdistyksen puheenjohtajana.
27-vuotiasta Ahmed Alia kuvailtiin joukon johtajaksi. Ali oli kehottanut muut mukaan tekemään itsemurhavideoita, joista oli tarkoitus koostaa dokumentti YouTube-sivustolle. Alin kotoa löytyi myös muistiinpanoja hänen suunnittelemistaan kokeista, joissa vetyperoksidin avulla yritettiin valmistaa räjähteitä.
Salainen palvelu MI5 oli suostutellut Alin koulutoveria Arafat Khania tiedonantajaksi jo vuonna 2005. Kaikki olivat olleet poliisin tarkkailussa vuosien ajan.
Assad Sarwarin tiedettiin ostaneen kierrätyskeskuksesta ison määrän hiustenvalkaisuaineena myytävää vetyperoksidia. Ahmed Ali oli puolestaan istunut kahden tunnin ajan internetkahvilassa etsimässä tietoja lennoista Lontoosta Pohjois-Amerikkaan.
Oikeudenkäynnissä ei kyetty osoittamaan, että brittimiehet olivat todella aikeissa räjäyttää lentokoneita. Ainuttakaan pommia ei ollut valmistettu, lentolippuja ei ollut hankittu, eikä kaikilla syytetyillä ollut edes passia.
Britannian sotilastiedustelun entinen räjähdeasiantuntija Nigel Wylde kertoi jo elokuussa 2006, ettei peroksidipommien valmistaminen ollut mahdollista lentokoneen vessassa. Nesteiden tislaamiseen olisi tarvittu jäädytyslaitteita, ja valmiiksi eroteltujen aineiden sekoittaminen aiheuttaisi valtavasti höyryjä. Laboratorio-oloissakin prosessi olisi niin monimutkainen, että siihen menisi yli vuorokausi.
Vaikka brittimiehet olisivatkin halunneet räjäyttää pommeja lentokoneissa, heillä ei mitä ilmeisimmin olisi ollut siihen minkäänlaisia rahkeita.
Syytettynä olleista kahdeksasta miehestä kolme tuomittiin marraskuussa lopulta pommien suunnittelusta ja surma-aikeista. Syytteet lentokoneiskuista kumottiin. Itsemurhavideoilla esiintyneet seitsemän miestä tuomittiin julkisen vahingonteon suunnittelusta. Yksi miehistä vapautettiin kaikista syytteistä.
Monet lentoyhtiöt olivat alioikeuden päätöksestä iloissaan. Etenkin brittiläiset halpalentoyhtiöt ovat viime aikoina kovasti lobbailleet käsimatkatavaroiden nestemääräysten poistamiseksi.
Nestepommijutun oikeuskäsittely ei kuitenkaan päättynyt tähän. Viime viikolla tapausta alettiin puida ylemmässä tuomioistuimessa.
torstai 12. helmikuuta 2009
Kieroa peliä Nigerian öljymailla
KU-VIIKKOLEHTI 13.2.2009
Kansainväliset uutistoimistot ovat viime päivinä raportoineet sieppauksista ja uusista iskuista öljy-yhtiöitä vastaan Nigerian öljyntuotantoalueilla. Sieppausten kohteena ovat olleet lähinnä öljy-yhtiöiden ulkomaalaiset työntekijät tai yhtiöiden nigerialaisten johtajien perheenjäsenet.
Viikko sitten Nigerjoen suiston vapautusliikkeen Mendin kapinalliset hyökkäsivät Shellin vanhaan maakaasuvoimalaan Utogorussa Deltan osavaltiossa öljyrikkaalla suistoalueella keskeyttäen syksyllä julistamansa tulitauon.
Kapinalliset vaativat öljyalueiden asukkaille suurempaa osuutta Nigerian öljytuloista. Nigeria on maailman kahdeksanneksi suurin raakaöljyn viejä, mutta öljyalueiden asukkaat elävät ympäristötuhojen keskellä absoluuttisessa köyhyydessä, yleensä ilman sähköä ja juomakelpoista vettä.
Suomessa Nigerian öljyalueiden ympäristötuho ja viime aikojen levottomuudet ovat toistaiseksi jääneet vaille suurempaa huomiota, siitäkin huolimatta että öljyntuotannon leikkaukset Nigeriassa olivat keskeinen syy öljyn hinnannousuun viime vuonna. 90-luvun Shell-boikottikampanjan jälkeen Nigeria miltei katosi meillä uutisotsikoista, eikä öljyalueiden ahdingosta ole juuri puhuttu senkään jälkeen kun Jorma Ollila aloitti Shellin hallituksen puheenjohtajana vuonna 2006.
Öljyalueiden asukkaiden protestit eivät aina ole olleet väkivaltaisia. Nigerjoen suiston ensimmäinen ja varmasti tunnetuin kansannousu oli ogoni-kansan väkivallaton kamppailu alueen ympäristöä vuosikymmenien ajan liannutta Shelliä vastaan. Kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla ogonit järjestivät 90-luvun alussa massiivisia mielenosoituksia Shellin öljynporausasemille ja ajoivat lopulta öljyjätin pois mailtaan.
Ogonikansan eloonjäämisliike Mosop vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta Ogonimaan öljystä saaduista voitoista.
Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.
”Shellin operaatiot eivät edelleenkään ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentajan Paul Okuntimon laatimassa muistiossa todettiin.
Syksyllä 1995 Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogoniaktivistia hirtettiin.
Asiasta olisi tuskin noussut isompaa kohua ulkomailla, jollei Shell olisi päättänyt julkaista länsimaiden lehdissä kokosivun ilmoituksia, joissa se pyrki luistamaan kaikesta vastuusta.
Ympäristöjärjestö Friends of the Earthin nigerialainen puheenjohtaja Nnimmo Bassey vieraili viime kuussa Suomessa kertomassa öljyntuotannon ympäristöhaitoista.
Friends of the Earth, eli Kansainvälinen Maan ystävät, kampanjoi tällä hetkellä laitonta kaasuloimutusta vastaan Nigerian öljyalueilla. Öljy-yhtiöt ovat jatkaneet öljynporauksessa vapautuvan kaasun polttamista Nigeriassa, vaikka se on ollut lainvastaista vuodesta 1984.
Monien kylien keskellä kaasua on poltettu kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina vuorokauden ympäri 60-luvulta lähtien. Kaasun polttaminen aiheuttaa kasvihuonepäästöjen lisäksi rikki- ja typpipäästöjä. Samalla ilmakehään vapautuu myrkyllistä dioksiinia, bentseeniä ja tolueenia.
”Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia, astmaa, leukemiaa ja sydänsairauksia”, Bassey luettelee.
Terveyshaittojen lisäksi kaasun polttaminen on kuin heittäisi rahaa taivaan tuuliin. Nigerian öljyntuotannon yhteydessä poltettu kaasu riittäisi Basseyn mukaan tyydyttämään 75 prosenttia koko Saharan eteläpuolisen Afrikan energiatarpeesta.
Toinen vakava ongelma ovat jatkuvat öljyvuodot. Nigeriassa öljyputket kulkevat maan pinnan yläpuolella ja ovat pääosin peräisin 60-luvulta.
”Kymmenen viime vuoden aikana Nigeriassa on sattunut yli 2 000 öljyvuotoa. Jossain päin suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto. Kun öljyä suihkuaa ruostuneista putkista, se tuhoaa viljelykset ja pohjaveden ja valuu myöhemmin jokiin. Ihmiset menettävät elinkeinonsa. Nigerjoen suiston asukkaat elävät edelleen luontaistaloudessa kalastaen ja viljellen maata.”
Kaasuloimujen piti sammua Nigeriassa vuosi sitten. Öljy-yhtiöt saivat hallitukselta vuoden verran jatkoaikaa, mutta vuodenvaihteessa myös lisäaika meni umpeen.
Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.
Mutta silti kaasun loimutus jatkuu – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.
”Siis jos väkivaltaisuudet jatkuvat, myös kaasuloimutukset voivat jatkua… Siksi väkivaltaisuudet ovat usein myös järjestettyjä, niin kauhealta kuin se kuulostaakin”, Nnimmo Bassey toteaa.
Mendin kapinallisten lisäksi öljyalueilla toimii iso joukko yksittäisiä jengejä, jotka voidaan tarvittaessa palkata väkivaltaisuuksiin. Vaalien alla poliitikot ovat usein värvänneet omia iskujoukkojaan uhkailemaan vastustajiaan ja näiden kannattajia. Nigerian valtion öljy-yhtiö on myös maksanut kapinallisille öljyputkien suojelusta.
”Niin kauan kuin alue on militarisoitu, mitään parannuksia ei tarvitse tehdä, sillä Shell ja muut öljy-yhtiöt voivat vedota vaikeaan turvallisuustilanteeseen. Asukasryhmien kanssa ei tarvitse neuvotella, vaan heidät voidaan leimata terroristeiksi.”
Kansainväliset uutistoimistot ovat viime päivinä raportoineet sieppauksista ja uusista iskuista öljy-yhtiöitä vastaan Nigerian öljyntuotantoalueilla. Sieppausten kohteena ovat olleet lähinnä öljy-yhtiöiden ulkomaalaiset työntekijät tai yhtiöiden nigerialaisten johtajien perheenjäsenet.
Viikko sitten Nigerjoen suiston vapautusliikkeen Mendin kapinalliset hyökkäsivät Shellin vanhaan maakaasuvoimalaan Utogorussa Deltan osavaltiossa öljyrikkaalla suistoalueella keskeyttäen syksyllä julistamansa tulitauon.
Kapinalliset vaativat öljyalueiden asukkaille suurempaa osuutta Nigerian öljytuloista. Nigeria on maailman kahdeksanneksi suurin raakaöljyn viejä, mutta öljyalueiden asukkaat elävät ympäristötuhojen keskellä absoluuttisessa köyhyydessä, yleensä ilman sähköä ja juomakelpoista vettä.
Suomessa Nigerian öljyalueiden ympäristötuho ja viime aikojen levottomuudet ovat toistaiseksi jääneet vaille suurempaa huomiota, siitäkin huolimatta että öljyntuotannon leikkaukset Nigeriassa olivat keskeinen syy öljyn hinnannousuun viime vuonna. 90-luvun Shell-boikottikampanjan jälkeen Nigeria miltei katosi meillä uutisotsikoista, eikä öljyalueiden ahdingosta ole juuri puhuttu senkään jälkeen kun Jorma Ollila aloitti Shellin hallituksen puheenjohtajana vuonna 2006.
Öljyalueiden asukkaiden protestit eivät aina ole olleet väkivaltaisia. Nigerjoen suiston ensimmäinen ja varmasti tunnetuin kansannousu oli ogoni-kansan väkivallaton kamppailu alueen ympäristöä vuosikymmenien ajan liannutta Shelliä vastaan. Kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla ogonit järjestivät 90-luvun alussa massiivisia mielenosoituksia Shellin öljynporausasemille ja ajoivat lopulta öljyjätin pois mailtaan.
Ogonikansan eloonjäämisliike Mosop vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta Ogonimaan öljystä saaduista voitoista.
Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.
”Shellin operaatiot eivät edelleenkään ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentajan Paul Okuntimon laatimassa muistiossa todettiin.
Syksyllä 1995 Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogoniaktivistia hirtettiin.
Asiasta olisi tuskin noussut isompaa kohua ulkomailla, jollei Shell olisi päättänyt julkaista länsimaiden lehdissä kokosivun ilmoituksia, joissa se pyrki luistamaan kaikesta vastuusta.
Ympäristöjärjestö Friends of the Earthin nigerialainen puheenjohtaja Nnimmo Bassey vieraili viime kuussa Suomessa kertomassa öljyntuotannon ympäristöhaitoista.
Friends of the Earth, eli Kansainvälinen Maan ystävät, kampanjoi tällä hetkellä laitonta kaasuloimutusta vastaan Nigerian öljyalueilla. Öljy-yhtiöt ovat jatkaneet öljynporauksessa vapautuvan kaasun polttamista Nigeriassa, vaikka se on ollut lainvastaista vuodesta 1984.
Monien kylien keskellä kaasua on poltettu kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina vuorokauden ympäri 60-luvulta lähtien. Kaasun polttaminen aiheuttaa kasvihuonepäästöjen lisäksi rikki- ja typpipäästöjä. Samalla ilmakehään vapautuu myrkyllistä dioksiinia, bentseeniä ja tolueenia.
”Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia, astmaa, leukemiaa ja sydänsairauksia”, Bassey luettelee.
Terveyshaittojen lisäksi kaasun polttaminen on kuin heittäisi rahaa taivaan tuuliin. Nigerian öljyntuotannon yhteydessä poltettu kaasu riittäisi Basseyn mukaan tyydyttämään 75 prosenttia koko Saharan eteläpuolisen Afrikan energiatarpeesta.
Toinen vakava ongelma ovat jatkuvat öljyvuodot. Nigeriassa öljyputket kulkevat maan pinnan yläpuolella ja ovat pääosin peräisin 60-luvulta.
”Kymmenen viime vuoden aikana Nigeriassa on sattunut yli 2 000 öljyvuotoa. Jossain päin suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto. Kun öljyä suihkuaa ruostuneista putkista, se tuhoaa viljelykset ja pohjaveden ja valuu myöhemmin jokiin. Ihmiset menettävät elinkeinonsa. Nigerjoen suiston asukkaat elävät edelleen luontaistaloudessa kalastaen ja viljellen maata.”
Kaasuloimujen piti sammua Nigeriassa vuosi sitten. Öljy-yhtiöt saivat hallitukselta vuoden verran jatkoaikaa, mutta vuodenvaihteessa myös lisäaika meni umpeen.
Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.
Mutta silti kaasun loimutus jatkuu – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.
”Siis jos väkivaltaisuudet jatkuvat, myös kaasuloimutukset voivat jatkua… Siksi väkivaltaisuudet ovat usein myös järjestettyjä, niin kauhealta kuin se kuulostaakin”, Nnimmo Bassey toteaa.
Mendin kapinallisten lisäksi öljyalueilla toimii iso joukko yksittäisiä jengejä, jotka voidaan tarvittaessa palkata väkivaltaisuuksiin. Vaalien alla poliitikot ovat usein värvänneet omia iskujoukkojaan uhkailemaan vastustajiaan ja näiden kannattajia. Nigerian valtion öljy-yhtiö on myös maksanut kapinallisille öljyputkien suojelusta.
”Niin kauan kuin alue on militarisoitu, mitään parannuksia ei tarvitse tehdä, sillä Shell ja muut öljy-yhtiöt voivat vedota vaikeaan turvallisuustilanteeseen. Asukasryhmien kanssa ei tarvitse neuvotella, vaan heidät voidaan leimata terroristeiksi.”
torstai 29. tammikuuta 2009
Äärihutujen viimeinen taisto
KU-VIIKKOLEHTI 30.1.2009
Itäisen Kongon syrjäisissä takametsissä, kaukana uutiskuvaajien salamavaloista, tehdään parhaillaan Afrikan mantereen historiaa, kun Kongon ja naapurimaan Ruandan armeijan joukot ovat ryhtyneet yhteiseen sotilasoperaatioon aluetta pitkään terrorisoineita ruandalaisten hutujen iskujoukkoja vastaan.
Yhteisoperaatio käynnistyi viikko sitten, kun tuhannet Ruandan sotilaat ylittivät Kongon rajan ja pidättivät ensin paikallisten tutsijoukkojen komentajan Laurent Nkundan. Psykologiaa opiskellut adventistipastori uhkasi kaapata maassa vallan suojellakseen Itä-Kongon tutsiväestöä ruandalaisten äärihutujen iskuilta.
Nkundan pidätyksen jälkeen operaation kohteena ovat olleet pelätyt äärihutut, jotka kutsuvat muutaman tuhannen miehen armeijaansa Ruandan vapautuksen demokraattiseksi rintamaksi FDLR:ksi.
BBC:ltä, uutistoimisto Reutersilta ja ruandalaislehti New Timesista kerättyjen tietojen perusteella ainakin 500 hutusissiä on tähän mennessä antautunut ja kymmenet ovat saaneet taisteluissa surmansa. 200 äärihutua pakeni keskiviikkona Ugandan rajan yli vuorigorilloista kuuluisaan Bwindin kansallispuistoon.
Tapahtumien taustojen ymmärtämiseksi on palattava 15 vuoden taakse – ja Ruandan kansanmurhaan.
Keväällä ja kesällä 1994 Ruandan silloisen hallituksen lietsomat hutujen ääriryhmät, interahamwet, silpoivat ja surmasivat kolmessa kuukaudessa yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) kapinallisia.
Kansanmurha päättyi, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta ja perustivat kaikkien kansanryhmien laajan yhteishallituksen.
Äärihutut onnistuivat kuitenkin Ranskan lähettämien sotilaiden avustuksella vetäytymään rajan yli Kongoon, silloiseen Zaireen, pakottaen mukaansa kaksi miljoonaa ihmistä, lähinnä Ruandan hutuenemmistön jäseniä. Kyseessä oli kolmasosa maan tuolloisesta väestöstä.
Tässä vaiheessa ulkopuolinen maailma heräsi ja alkoi massiivinen avustusoperaatio pakolaisille, jotka olivat käytännössä äärihutujen panttivankina.
Pakolaisleireiltä käsin äärihutut jatkoivat tutsien kansanmurhaa, tällä kertaa naapurimaassa Kongossa, missä on vuosisatojen ajan elänyt huomattava ruandankielinen tutsivähemmistö. Uudelleen järjestäytyneet hutujoukot tekivät myös iskuja Ruandan puolelle rajaa.
Syksyllä 1996 tapahtumat saivat uuden käänteen, kun Laurent Kabilan johtama kongolainen kapinaliike aloitti Ruandan ja Ugandan joukkojen tuella hyökkäyksen koko silloisen Zairen valloittamiseksi.
Pakolaisleirit hajotettiin, ja suurin osa ruandalaisista pakolaisista palasi kotimaahan. Kymmenet tuhannet kansanmurhaoikeudenkäyntejä välttelevät äärihutut pakenivat kuitenkin tukikohtiin syvälle Kongon sademetsiin.
Toukokuussa 1997 Kabilan joukot marssivat pääkaupunkiin Kinshasaan ja syöksivät diktaattori Mobutun vallasta.
Kabilan voiton herättämä optimismi oli ennenaikaista, sillä vain vuotta myöhemmin käynnistyi niin sanottu ”toinen Kongon sota”. Kabila kutsui Angolan, Zimbabwen ja Namibian joukkoja avuksi ajamaan maasta Ruandan ja Ugandan armeijat, joiden kanssa välit olivat kylmenneet. Kabila liittoutui myös ruandalaisten äärihutujen kanssa taisteluissa miehittäjinä pidettyjä Ruandan hallituksen joukkoja vastaan.
Vuonna 2001 Laurent Kabila murhattiin vallankaappausyrityksessä ja hänen poikansa Joseph Kabila tuli valtaan. Ruandan armeija lähti Kongosta seuraavana vuonna, sen jälkeen kun poika-Kabila lupasi, että äärihutut riisutaan aseista.
Joseph Kabila ei pitänyt lupaustaan, vaan äärihutut jatkoivat iskujaan kongolaisia tutseja ja muita paikallisia asukkaita vastaan. Äärihutut valvoivat myös kultakaivoksia, joiden tuotot jaettiin Kongon armeijan upseerien kanssa.
Itä-Kongon tutseihin kuuluva armeijan kenraali Laurent Nkunda sai lopulta tarpeekseen hallituksen saamattomuudesta. Hän erosi joukkoineen Kongon armeijasta ja ryhtyi taistelemaan äärihutujen FDLR:ää ja myös hallituksen joukkoja vastaan.
Viime syksynä Nkunda pääsi maailman uutisiin, kun hänen johtamansa Kansan puolustuksen kansalliskongressi (CNDP) marssi Goman kaupungin lähettyville ja ilmoitti aikovansa valloittaa koko Kongon.
Nkundan julkisuuskampanja oli liikaa presidentti Joseph Kabilalle. Hän pyysi Ruandaa avuksi yhteisoperaatioon, jonka tavoitteena olisi riisua aseista sekä Laurent Nkunda että ruandalaiset äärihutut. Suunnitelmat lyötin lukkoon joulun alla, kun Kongon ja Ruandan ulkoministerit ja puolustusministerit tapasivat useaan otteeseen.
Operaation käynnistymisen jälkeen myös Kongossa olevat YK-joukot lupautuivat mukaan tarjoamalla tällä viikolla kuljetuskalustoa Kongon ja Ruandan joukoille. Tähän asti
YK-joukot ovat olleet Kongossa täysin hyödyttömiä sivustakatsojia.
Äärihutujen vastainen sotilasoperaatio ei ole ainoa Kongon maaperällä meneillään oleva yhteisoperaatio. Kongo pyysi joulukuussa Ugandan ja Etelä-Sudanin joukkoja mukaan riisumaan aseista maan koilliskolkassa siviiliväestöä terrorisoivaa ugandalaista sotajoukkoa, Herran vastarinta-armeijaa LRA:ta.
Ruandan äärihutut ja LRA ovat raakalaismaisimpia aseellisia ryhmiä, mitä viime vuosikymmeninä on nähty. Molemmat ryhmät tunnetaan uhriensa raajojen katkomisista, joukkoraiskauksista ja ihmisten polttamisesta kuoliaaksi kirkoissa.
Raamatun kymmenen käskyn nimeen vannova Herran vastarinta-armeija on naapurimaiden yhteisoperaatiota paetessaan turvautunut hirmuisiin kostoiskuihin. Joulupäivän jälkeen tehdyissä iskuissa on surmattu ainakin 600 ihmistä ja harvoilta henkiin jätetyiltä on silvottu huulet.
Itäisen Kongon syrjäisissä takametsissä, kaukana uutiskuvaajien salamavaloista, tehdään parhaillaan Afrikan mantereen historiaa, kun Kongon ja naapurimaan Ruandan armeijan joukot ovat ryhtyneet yhteiseen sotilasoperaatioon aluetta pitkään terrorisoineita ruandalaisten hutujen iskujoukkoja vastaan.
Yhteisoperaatio käynnistyi viikko sitten, kun tuhannet Ruandan sotilaat ylittivät Kongon rajan ja pidättivät ensin paikallisten tutsijoukkojen komentajan Laurent Nkundan. Psykologiaa opiskellut adventistipastori uhkasi kaapata maassa vallan suojellakseen Itä-Kongon tutsiväestöä ruandalaisten äärihutujen iskuilta.
Nkundan pidätyksen jälkeen operaation kohteena ovat olleet pelätyt äärihutut, jotka kutsuvat muutaman tuhannen miehen armeijaansa Ruandan vapautuksen demokraattiseksi rintamaksi FDLR:ksi.
BBC:ltä, uutistoimisto Reutersilta ja ruandalaislehti New Timesista kerättyjen tietojen perusteella ainakin 500 hutusissiä on tähän mennessä antautunut ja kymmenet ovat saaneet taisteluissa surmansa. 200 äärihutua pakeni keskiviikkona Ugandan rajan yli vuorigorilloista kuuluisaan Bwindin kansallispuistoon.
Tapahtumien taustojen ymmärtämiseksi on palattava 15 vuoden taakse – ja Ruandan kansanmurhaan.
Keväällä ja kesällä 1994 Ruandan silloisen hallituksen lietsomat hutujen ääriryhmät, interahamwet, silpoivat ja surmasivat kolmessa kuukaudessa yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) kapinallisia.
Kansanmurha päättyi, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta ja perustivat kaikkien kansanryhmien laajan yhteishallituksen.
Äärihutut onnistuivat kuitenkin Ranskan lähettämien sotilaiden avustuksella vetäytymään rajan yli Kongoon, silloiseen Zaireen, pakottaen mukaansa kaksi miljoonaa ihmistä, lähinnä Ruandan hutuenemmistön jäseniä. Kyseessä oli kolmasosa maan tuolloisesta väestöstä.
Tässä vaiheessa ulkopuolinen maailma heräsi ja alkoi massiivinen avustusoperaatio pakolaisille, jotka olivat käytännössä äärihutujen panttivankina.
Pakolaisleireiltä käsin äärihutut jatkoivat tutsien kansanmurhaa, tällä kertaa naapurimaassa Kongossa, missä on vuosisatojen ajan elänyt huomattava ruandankielinen tutsivähemmistö. Uudelleen järjestäytyneet hutujoukot tekivät myös iskuja Ruandan puolelle rajaa.
Syksyllä 1996 tapahtumat saivat uuden käänteen, kun Laurent Kabilan johtama kongolainen kapinaliike aloitti Ruandan ja Ugandan joukkojen tuella hyökkäyksen koko silloisen Zairen valloittamiseksi.
Pakolaisleirit hajotettiin, ja suurin osa ruandalaisista pakolaisista palasi kotimaahan. Kymmenet tuhannet kansanmurhaoikeudenkäyntejä välttelevät äärihutut pakenivat kuitenkin tukikohtiin syvälle Kongon sademetsiin.
Toukokuussa 1997 Kabilan joukot marssivat pääkaupunkiin Kinshasaan ja syöksivät diktaattori Mobutun vallasta.
Kabilan voiton herättämä optimismi oli ennenaikaista, sillä vain vuotta myöhemmin käynnistyi niin sanottu ”toinen Kongon sota”. Kabila kutsui Angolan, Zimbabwen ja Namibian joukkoja avuksi ajamaan maasta Ruandan ja Ugandan armeijat, joiden kanssa välit olivat kylmenneet. Kabila liittoutui myös ruandalaisten äärihutujen kanssa taisteluissa miehittäjinä pidettyjä Ruandan hallituksen joukkoja vastaan.
Vuonna 2001 Laurent Kabila murhattiin vallankaappausyrityksessä ja hänen poikansa Joseph Kabila tuli valtaan. Ruandan armeija lähti Kongosta seuraavana vuonna, sen jälkeen kun poika-Kabila lupasi, että äärihutut riisutaan aseista.
Joseph Kabila ei pitänyt lupaustaan, vaan äärihutut jatkoivat iskujaan kongolaisia tutseja ja muita paikallisia asukkaita vastaan. Äärihutut valvoivat myös kultakaivoksia, joiden tuotot jaettiin Kongon armeijan upseerien kanssa.
Itä-Kongon tutseihin kuuluva armeijan kenraali Laurent Nkunda sai lopulta tarpeekseen hallituksen saamattomuudesta. Hän erosi joukkoineen Kongon armeijasta ja ryhtyi taistelemaan äärihutujen FDLR:ää ja myös hallituksen joukkoja vastaan.
Viime syksynä Nkunda pääsi maailman uutisiin, kun hänen johtamansa Kansan puolustuksen kansalliskongressi (CNDP) marssi Goman kaupungin lähettyville ja ilmoitti aikovansa valloittaa koko Kongon.
Nkundan julkisuuskampanja oli liikaa presidentti Joseph Kabilalle. Hän pyysi Ruandaa avuksi yhteisoperaatioon, jonka tavoitteena olisi riisua aseista sekä Laurent Nkunda että ruandalaiset äärihutut. Suunnitelmat lyötin lukkoon joulun alla, kun Kongon ja Ruandan ulkoministerit ja puolustusministerit tapasivat useaan otteeseen.
Operaation käynnistymisen jälkeen myös Kongossa olevat YK-joukot lupautuivat mukaan tarjoamalla tällä viikolla kuljetuskalustoa Kongon ja Ruandan joukoille. Tähän asti
YK-joukot ovat olleet Kongossa täysin hyödyttömiä sivustakatsojia.
Äärihutujen vastainen sotilasoperaatio ei ole ainoa Kongon maaperällä meneillään oleva yhteisoperaatio. Kongo pyysi joulukuussa Ugandan ja Etelä-Sudanin joukkoja mukaan riisumaan aseista maan koilliskolkassa siviiliväestöä terrorisoivaa ugandalaista sotajoukkoa, Herran vastarinta-armeijaa LRA:ta.
Ruandan äärihutut ja LRA ovat raakalaismaisimpia aseellisia ryhmiä, mitä viime vuosikymmeninä on nähty. Molemmat ryhmät tunnetaan uhriensa raajojen katkomisista, joukkoraiskauksista ja ihmisten polttamisesta kuoliaaksi kirkoissa.
Raamatun kymmenen käskyn nimeen vannova Herran vastarinta-armeija on naapurimaiden yhteisoperaatiota paetessaan turvautunut hirmuisiin kostoiskuihin. Joulupäivän jälkeen tehdyissä iskuissa on surmattu ainakin 600 ihmistä ja harvoilta henkiin jätetyiltä on silvottu huulet.
torstai 15. tammikuuta 2009
Israelin itse luoma vihollinen
KU-VIIKKOLEHTI 16.1.2009
Israelin hyökkäys Gazaan on hallinnut alkuvuoden ulkomaanuutisia. Juuri sopivasti ennen Israelissa ensi kuussa pidettäviä parlamenttivaaleja käynnistetyssä rynnäkössä on tähän mennessä saanut surmansa yli tuhat ihmistä ja noin
5 000 Gazan asukasta on vammautunut, suuri osa heistä lapsia ja naisia. Hamasin raketti-iskuissa Israelin puolelle on samaan aikaan kuollut kolme israelilaista siviiliä.
Pelkästään uutisia silmäillessä voi kuulostaa oudolta, että Israel on vuodesta 1978 lähtien monin tavoin tukenut ja rahoittanut Hamasia ja sen edeltäjää, šeikki Ahmed Yassinin perustamaa Islamilaista yhdistystä.
Israelin oikeiston Likud-puolue piti islamisteja aluksi hyvänä vastapainona Jasser Arafatin Palestiinan vapautusjärjestölle PLO:lle. Alkuvaiheessa rahat kanavoitiin palestiinalaisalueiden islamisteille Israelin hallituksen perustamien kyläneuvostojen kautta. Šeikki Yassinin Islamilainen yhdistys rakensi moskeijoita, kouluja ja sairaaloita ja jakoi avustuksia miehitetyiltä alueilta pois ajetuille köyhille palestiinalaispakolaisille.
Kyläneuvostot olivat tuolloin puolustusministerinä olleen Ariel Sharonin keksintöä. Kyläneuvostojen johtajia lahjottiin antamaan salaiselle palvelulle tietoja PLO:n aktiivien toiminnasta. Israel antoi sotilaskoulutusta sadoille kyläneuvostojen jäsenille. Armeijan tiedustelupalvelun Shin Betin palkkalistoilla on ollut tuhansia palestiinalaisia ilmiantajia.
Ahmed Yassin perusti Hamasin vuonna 1987 Islamilaisen yhdistyksen aseelliseksi siiveksi. Samana vuonna oli käynnistynyt ensimmäiseksi intifadaksi kutsuttu palestiinalaisten kansannousu. Palestiinalaisten suosima vasemmistolainen ja maallinen PLO toimi maanpaossa Tunisiasta käsin, ja islamistinen Hamas yritti täyttää valtatyhjiötä palestiinalaisalueilla.
Israelin tiedustelupalvelu Mossad järjesti sotilaskoulutusta Hamasille, joka kielsi Israelin valtion olemassaolon. Samaan aikaan PLO:n tavoitteet olivat muuttuneet yhä maltillisemmiksi. Vuonna 1988 se hyväksyi YK:n päätöslauselman, joka tunnusti Israelin valtion olemassaolon ja asetti tavoitteeksi Palestiinan valtion perustamisen Israelin miehittämille alueille.
Ensimmäinen intifada jatkui aina vuoteen 1993, jolloin Israelissa valtaan päässyt Työväenpuolue allekirjoitti yhdessä PLO:n kanssa Oslon rauhansopimuksen. Sopimuksen mukaan Israel lupasi purkaa siirtokuntansa ja vetää joukkonsa palestiinalaisalueilta, jotka saisivat pitkään kaipaamansa itsenäisyyden.
Rauhansuunnitelman eteneminen pysähtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna, kun Hamas aloitti itsemurhaiskut Israelissa kostoksi äärioikeistolaisen juutalaispuolueen kannattajan tekemälle 52 palestiinalaisen joukkomurhalle moskeijassa Hebronissa.
Hamasin ja Israelin oikeiston yhteyksiä tutkinut yhdysvaltalais-palestiinalainen toimittaja Ray Hanania toteaa, että aina kun Israelin ja palestiinalaisten rauhansuunnitelmat ovat edistyneet hiukan, Hamas on tehnyt uuden iskun, joka on lisännyt oikeiston kannatusta ja ajanut rauhanprosessin umpikujaan.
PLO esitti jo vuonna 1995 todisteita, joiden mukaan Netanyan kaupungin lähellä vilkkaassa tienristeyksessä tehdyn itsemurhaiskun tekijät toimivat yhteistyössä Israelin armeijan kanssa. Muuten miehet eivät olisi päässeet pommien kanssa Gazasta useiden tarkastuspisteiden läpi yli sadan kilometrin päähän Netanyaan.
Hamas on myös avoimesti myöntänyt tehneensä terrori-iskuja vaikuttaakseen vaalitulokseen Israelissa.
Vuoden 1996 alussa Hamas teki kolme iskua Jerusalemissa ja Tel Avivissa pian sen jälkeen kun Israel oli surmannut järjestön kuuluisan pomminrakentajan Yahya Ayyashin matkapuhelimeen asennetulla pommilla. Hamasin tiedottaja Jordaniassa paljasti myöhemmin, että vaikka Hamasin iskujen sanottiin olevan kostoiskuja, niiden tarkoituksena oli varmistaa, että Likud-puolue voittaa vaalit ja Benjamin Netanyahu nimetään seuraavaksi pääministeriksi.
Kovan linjan edustajana tunnettu Netanyahu pysäytti rauhansuunnitelmat vuosiksi eteenpäin.
Monien yllätykseksi Netanyahu myös armahti Hamasin johtajan Ahmed Yassinin, joka oli vuotta aiemmin tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Pyörätuoliin sidottu neliraajahalvaantunut šeikki päästettiin vapaaksi humanitaarisista syistä ja karkotettiin saman tien Jordaniaan. Seuraavana vuonna Netanyahu antoi Yassinin kuitenkin palata Gazaan, missä hän sai sankarin vastaanoton.
Israelin salainen tuki Hamasille jatkui vielä ainakin vuonna 2001, kun Ariel Sharonista tuli pääministeri. Hamas teki heti vaalien jälkeisinä kuukausina kymmenkunta itsemurhaiskua, sillä seurauksella että Israelin joukot saivat verukkeen hyökätä Jassef Arafatin johtaman palestiinalaishallinnon tukikohtiin Länsirannalla.
Arafatin kuoleman jälkeen palestiinalaisalueilla järjestettiin vuonna 2006 vaalit, jotka Hamas hieman yllättäen voitti. Monet olivat kyllästyneitä PLO:n ja sen suurimman puolueen Fatahin joukkojen koviin otteisiin Hamasin kannattajiksi epäiltyjä vastaan.
”Hamasin voitto sopi täydellisesti hallituksen tavoitteisiin”, israelilaistoimittaja Uri Avnery kirjoitti yhdysvaltalaisessa Counterpunch-lehdessä. ”Hamas voitiin leimata hirviöksi ja terroristiliikkeeksi, jonka kanssa ei tarvinnut keskustella ja jolle ei tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä.”
Israelin ei vähään aikaan tarvinnut ruveta purkamaan siirtokuntia ja vetäytyä miehitetyiltä alueilta.
Viime viikkojen ylimitoitettu hyökkäys Gazaan taas on ollut Hamasille onnenpotku, arvelee palestiinalaistoimittaja Daoud Kuttab Washington Post -lehdessä. Kuttabin mukaan kuolonuhrien määrä on vain lisännyt Hamasin hiipunutta kannatusta ja herättänyt liikkeen uudelleen henkiin. Paluu rauhanprosessiin on sen sijaan entistä hankalampaa.
Israelin hyökkäys Gazaan on hallinnut alkuvuoden ulkomaanuutisia. Juuri sopivasti ennen Israelissa ensi kuussa pidettäviä parlamenttivaaleja käynnistetyssä rynnäkössä on tähän mennessä saanut surmansa yli tuhat ihmistä ja noin
5 000 Gazan asukasta on vammautunut, suuri osa heistä lapsia ja naisia. Hamasin raketti-iskuissa Israelin puolelle on samaan aikaan kuollut kolme israelilaista siviiliä.
Pelkästään uutisia silmäillessä voi kuulostaa oudolta, että Israel on vuodesta 1978 lähtien monin tavoin tukenut ja rahoittanut Hamasia ja sen edeltäjää, šeikki Ahmed Yassinin perustamaa Islamilaista yhdistystä.
Israelin oikeiston Likud-puolue piti islamisteja aluksi hyvänä vastapainona Jasser Arafatin Palestiinan vapautusjärjestölle PLO:lle. Alkuvaiheessa rahat kanavoitiin palestiinalaisalueiden islamisteille Israelin hallituksen perustamien kyläneuvostojen kautta. Šeikki Yassinin Islamilainen yhdistys rakensi moskeijoita, kouluja ja sairaaloita ja jakoi avustuksia miehitetyiltä alueilta pois ajetuille köyhille palestiinalaispakolaisille.
Kyläneuvostot olivat tuolloin puolustusministerinä olleen Ariel Sharonin keksintöä. Kyläneuvostojen johtajia lahjottiin antamaan salaiselle palvelulle tietoja PLO:n aktiivien toiminnasta. Israel antoi sotilaskoulutusta sadoille kyläneuvostojen jäsenille. Armeijan tiedustelupalvelun Shin Betin palkkalistoilla on ollut tuhansia palestiinalaisia ilmiantajia.
Ahmed Yassin perusti Hamasin vuonna 1987 Islamilaisen yhdistyksen aseelliseksi siiveksi. Samana vuonna oli käynnistynyt ensimmäiseksi intifadaksi kutsuttu palestiinalaisten kansannousu. Palestiinalaisten suosima vasemmistolainen ja maallinen PLO toimi maanpaossa Tunisiasta käsin, ja islamistinen Hamas yritti täyttää valtatyhjiötä palestiinalaisalueilla.
Israelin tiedustelupalvelu Mossad järjesti sotilaskoulutusta Hamasille, joka kielsi Israelin valtion olemassaolon. Samaan aikaan PLO:n tavoitteet olivat muuttuneet yhä maltillisemmiksi. Vuonna 1988 se hyväksyi YK:n päätöslauselman, joka tunnusti Israelin valtion olemassaolon ja asetti tavoitteeksi Palestiinan valtion perustamisen Israelin miehittämille alueille.
Ensimmäinen intifada jatkui aina vuoteen 1993, jolloin Israelissa valtaan päässyt Työväenpuolue allekirjoitti yhdessä PLO:n kanssa Oslon rauhansopimuksen. Sopimuksen mukaan Israel lupasi purkaa siirtokuntansa ja vetää joukkonsa palestiinalaisalueilta, jotka saisivat pitkään kaipaamansa itsenäisyyden.
Rauhansuunnitelman eteneminen pysähtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna, kun Hamas aloitti itsemurhaiskut Israelissa kostoksi äärioikeistolaisen juutalaispuolueen kannattajan tekemälle 52 palestiinalaisen joukkomurhalle moskeijassa Hebronissa.
Hamasin ja Israelin oikeiston yhteyksiä tutkinut yhdysvaltalais-palestiinalainen toimittaja Ray Hanania toteaa, että aina kun Israelin ja palestiinalaisten rauhansuunnitelmat ovat edistyneet hiukan, Hamas on tehnyt uuden iskun, joka on lisännyt oikeiston kannatusta ja ajanut rauhanprosessin umpikujaan.
PLO esitti jo vuonna 1995 todisteita, joiden mukaan Netanyan kaupungin lähellä vilkkaassa tienristeyksessä tehdyn itsemurhaiskun tekijät toimivat yhteistyössä Israelin armeijan kanssa. Muuten miehet eivät olisi päässeet pommien kanssa Gazasta useiden tarkastuspisteiden läpi yli sadan kilometrin päähän Netanyaan.
Hamas on myös avoimesti myöntänyt tehneensä terrori-iskuja vaikuttaakseen vaalitulokseen Israelissa.
Vuoden 1996 alussa Hamas teki kolme iskua Jerusalemissa ja Tel Avivissa pian sen jälkeen kun Israel oli surmannut järjestön kuuluisan pomminrakentajan Yahya Ayyashin matkapuhelimeen asennetulla pommilla. Hamasin tiedottaja Jordaniassa paljasti myöhemmin, että vaikka Hamasin iskujen sanottiin olevan kostoiskuja, niiden tarkoituksena oli varmistaa, että Likud-puolue voittaa vaalit ja Benjamin Netanyahu nimetään seuraavaksi pääministeriksi.
Kovan linjan edustajana tunnettu Netanyahu pysäytti rauhansuunnitelmat vuosiksi eteenpäin.
Monien yllätykseksi Netanyahu myös armahti Hamasin johtajan Ahmed Yassinin, joka oli vuotta aiemmin tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Pyörätuoliin sidottu neliraajahalvaantunut šeikki päästettiin vapaaksi humanitaarisista syistä ja karkotettiin saman tien Jordaniaan. Seuraavana vuonna Netanyahu antoi Yassinin kuitenkin palata Gazaan, missä hän sai sankarin vastaanoton.
Israelin salainen tuki Hamasille jatkui vielä ainakin vuonna 2001, kun Ariel Sharonista tuli pääministeri. Hamas teki heti vaalien jälkeisinä kuukausina kymmenkunta itsemurhaiskua, sillä seurauksella että Israelin joukot saivat verukkeen hyökätä Jassef Arafatin johtaman palestiinalaishallinnon tukikohtiin Länsirannalla.
Arafatin kuoleman jälkeen palestiinalaisalueilla järjestettiin vuonna 2006 vaalit, jotka Hamas hieman yllättäen voitti. Monet olivat kyllästyneitä PLO:n ja sen suurimman puolueen Fatahin joukkojen koviin otteisiin Hamasin kannattajiksi epäiltyjä vastaan.
”Hamasin voitto sopi täydellisesti hallituksen tavoitteisiin”, israelilaistoimittaja Uri Avnery kirjoitti yhdysvaltalaisessa Counterpunch-lehdessä. ”Hamas voitiin leimata hirviöksi ja terroristiliikkeeksi, jonka kanssa ei tarvinnut keskustella ja jolle ei tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä.”
Israelin ei vähään aikaan tarvinnut ruveta purkamaan siirtokuntia ja vetäytyä miehitetyiltä alueilta.
Viime viikkojen ylimitoitettu hyökkäys Gazaan taas on ollut Hamasille onnenpotku, arvelee palestiinalaistoimittaja Daoud Kuttab Washington Post -lehdessä. Kuttabin mukaan kuolonuhrien määrä on vain lisännyt Hamasin hiipunutta kannatusta ja herättänyt liikkeen uudelleen henkiin. Paluu rauhanprosessiin on sen sijaan entistä hankalampaa.
tiistai 30. joulukuuta 2008
Islamistien paluu
KU-VIIKKOLEHTI 31.12.2008
Somalian edustalla rahtilaivojen kimppuun hyökkäävät merirosvot ovat olleet ulkomaanuutisten aiheena pitkin syksyä. Joulun lähestyessä meitä säikyteltiin jo sillä, että Adeninlahden pelätyt piraatit saattaisivat hidastaa elektroniikkakuljetuksia Aasiasta Euroopan joulumarkkinoille, mikäli laivat joutuisivat turvallisuussyistä muuttamaan reittejään ja kiertämään koko Afrikan ympäri sen sijaan että ne oikaisevat Suezin kanavan läpi.
Somalialaiset merirosvot ovat tänä vuonna hyökänneet yli sadan aluksen kimppuun ja onnistuneet kaappaamaan niistä 36. Yleensä laivat ovat päässeet jatkamaan matkaa lunnaita vastaan.
Tällä hetkellä merirosvojen hallussa on 14 alusta miehistöineen, näiden joukossa muun muassa ukrainalainen rahtilaiva MV Faina, jonka lastina on 33 Etelä-Sudanin hallitukselle tarkoitettua neuvostovalmisteista T-72-panssarivaunua, sekä saudiomistuksessa oleva tankkeri Sirius Star, joka kuljettaa sadan miljoonan dollarin arvosta raakaöljyä. Marraskuussa kaapattu 330-metrinen öljytankkeri on maailman suurin merirosvojen milloinkaan valtaama alus.
Merirosvous on äitynyt niin pahaksi vitsaukseksi tärkeällä kauppareitillä, että sotavoimia on lähetetty hätiin. Yhdysvalloilla ja sen Nato-liittolaisilla on ollut Somalian vesillä sotalaivoja suojelemassa kauppa-aluksia vuodesta 2006. EU käynnisti joulukuussa oman laivasto-operaation turvaamaan hätäapukuljetuksia Somaliaan. Myös Intia, Venäjä, Kiina ja Iran ovat lähettäneet sota-aluksia partioimaan Somalian edustalle.
Joulun alla Yhdysvallat sai YK:n turvallisuusneuvostossa läpi päätöslauselman, joka sallii hyökkäykset merirosvoja vastaan myös Somalian maaperällä.
Ranska näytti mallia jo viime keväänä, kun ranskalaiset kommandojoukot hyökkäsivät Somalian rannikolle ja pidättivät kuusi merirosvoa, jotka olivat kaapanneet ranskalaisen huvijahdin.
Näinä päivinä ulkomaantoimitusten huomion uskoisi kiinnittyvän hetkeksi paitsi merirosvoihin myös tapahtumiin Somalian maaperällä, kun valta maassa vaihtuu.
Ulkomaiden tukeman väliaikaishallituksen presidentti, entinen sotaherra Abdullahi Yusuf erosi tehtävästään maanantaina. Väliaikaishallitusta pystyssä pitäneet naapurimaan Etiopian joukot ovat lähdössä kotiin, kuten myös Afrikan unionin rauhanturvaajat Ugandasta ja Burundista. Väliaikaishallituksen sotilaista suurin osa on jo luopunut aseista.
Syynä nopeaan vetäytymiseen on islamistijoukkojen voittokulku. Islamistien Al-Shabaab-joukkojen hallussa on jo lähes koko Somalia – jos ei lasketa mukaan Afrikan sarven koilliskärjessä sijaitsevaa autonomiseksi julistautunutta Puntmaata, josta käsin suurin osa merirosvoista operoi. Puntmaa on myös eronneen presidentin Abdullahi Yusufin kotiseutua.
Islamistit olivat edellisen kerran vallassa Somaliassa puolen vuoden ajan vuonna 2006. Islamilaisten tuomioistuinten liitto onnistui ensi kertaa yli 15 vuoteen todella rauhoittamaan maan ja luomaan puitteet jonkinlaiselle hyvinvoinnille, kunnes jouluaattona Etiopia hyökkäsi maahan panssarivaunuilla ja hävittäjäkoneilla ja palautti virallisen väliaikaishallituksen valtaan.
Etiopian joukot pommittivat islamistien tukialueiksi epäiltyjä asuinalueita ja terrorisoivat islamistien kannattajiksi epäiltyjä ihmisiä. Amnesty Internationalin mukaan miehityksen vastustajia surmattiin usein viiltämällä heiltä kurkut auki. Kuluneena vuonna Somalian konfliktissa kuoli lähes 8 000 ihmistä, melkein yhtä paljon kuin Irakissa.
Miehitysjoukkojen julmat otteet synnyttivät uudestaan islamistisen kapinaliikkeen, mutta nyt aiempaa ehdottomamman ja kovaotteisemman.
Samaan aikaan kun islamistien maltillinen siipi neuvotteli rauhasta väliaikaisparlamentin edustajien kanssa Djiboutissa, Al-Shabaabin huivipäiset soturit jatkoivat sissisotaa ja pystyttivät koraania kirjanoppineesti tulkitsevia kenttäoikeuksia valloittamilleen alueille. Yhdessä pahimmista tapauksista nuori raiskatuksi tullut tyttö tuomittiin aviorikoksesta ja kivitettiin kuoliaaksi viime kuussa Kismayussa.
Etiopialaisjoukkojen lähdön ja Al-Shabaabin, eli ”Nuorten miesten”, aseellisen voiton myötä taistelut Somaliassa todennäköisesti laantuvat ja maan tulevasta politiikasta päästään neuvottelemaan uudelta pohjalta. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa somalialaisista ei halua äärimuslimien ajamaa islamia.
Toivoa myös sopii, ettei Bushin hallinto viime töikseen lähde syystä tai toisesta sotimaan Somaliaan jättäen jälkisammutuksen Barack Obaman tehtäväksi. Isä-George Bush lähetti joulukuussa 1992 juuri ennen valtakautensa päättymistä parikymmentä tuhatta merijalkaväen sotilasta Somaliaan, lopulta turmiollisin seurauksin.
Terrorisminvastaisen sodan tiimellyksessä Yhdysvaltojen ilmavoimat ja erikoisjoukot ovat kuitenkin operoineet taas Somaliassa. Al-Shabaabin komentaja Aden Hashi Ayro sai surmansa Yhdysvaltojen ilmaiskussa toukokuussa, mikä ilmeisesti vain kiihdytti islamistijoukkojen vastarintaa.
Arabimaiden media raportoi viime vuonna, että 15 amerikkalaissotilasta oli jäänyt islamistien vangiksi Yhdysvaltojen ilmaiskun jälkeen Ras Kambonissa lähellä Kenian vastaista rajaa. Kahden vuoden takaisessa vallanvaihdossa kiinni otettu maltillinen islamistijohtaja Sharif Ahmed kertoi, että hänet vapautettiin pidätyksestä Keniasta sillä ehdolla, että merijalkaväen miehet päästetään vapaaksi.
Chicago Tribune puolestaan julkaisi viime kuussa reportaasin islamistijoukoissa mukana olleesta somalialaismiehestä, joka siepattiin Mogadishusta ja lennätettiin vangiksi Yhdysvaltojen sotalaivalle. Miestä kuulusteltiin laivalla yhteyksistä Al-Qaidaan ja kidutettiin sähkösokeilla salaisessa pidätyskeskuksessa Etiopiassa.
Somalian edustalla rahtilaivojen kimppuun hyökkäävät merirosvot ovat olleet ulkomaanuutisten aiheena pitkin syksyä. Joulun lähestyessä meitä säikyteltiin jo sillä, että Adeninlahden pelätyt piraatit saattaisivat hidastaa elektroniikkakuljetuksia Aasiasta Euroopan joulumarkkinoille, mikäli laivat joutuisivat turvallisuussyistä muuttamaan reittejään ja kiertämään koko Afrikan ympäri sen sijaan että ne oikaisevat Suezin kanavan läpi.
Somalialaiset merirosvot ovat tänä vuonna hyökänneet yli sadan aluksen kimppuun ja onnistuneet kaappaamaan niistä 36. Yleensä laivat ovat päässeet jatkamaan matkaa lunnaita vastaan.
Tällä hetkellä merirosvojen hallussa on 14 alusta miehistöineen, näiden joukossa muun muassa ukrainalainen rahtilaiva MV Faina, jonka lastina on 33 Etelä-Sudanin hallitukselle tarkoitettua neuvostovalmisteista T-72-panssarivaunua, sekä saudiomistuksessa oleva tankkeri Sirius Star, joka kuljettaa sadan miljoonan dollarin arvosta raakaöljyä. Marraskuussa kaapattu 330-metrinen öljytankkeri on maailman suurin merirosvojen milloinkaan valtaama alus.
Merirosvous on äitynyt niin pahaksi vitsaukseksi tärkeällä kauppareitillä, että sotavoimia on lähetetty hätiin. Yhdysvalloilla ja sen Nato-liittolaisilla on ollut Somalian vesillä sotalaivoja suojelemassa kauppa-aluksia vuodesta 2006. EU käynnisti joulukuussa oman laivasto-operaation turvaamaan hätäapukuljetuksia Somaliaan. Myös Intia, Venäjä, Kiina ja Iran ovat lähettäneet sota-aluksia partioimaan Somalian edustalle.
Joulun alla Yhdysvallat sai YK:n turvallisuusneuvostossa läpi päätöslauselman, joka sallii hyökkäykset merirosvoja vastaan myös Somalian maaperällä.
Ranska näytti mallia jo viime keväänä, kun ranskalaiset kommandojoukot hyökkäsivät Somalian rannikolle ja pidättivät kuusi merirosvoa, jotka olivat kaapanneet ranskalaisen huvijahdin.
Näinä päivinä ulkomaantoimitusten huomion uskoisi kiinnittyvän hetkeksi paitsi merirosvoihin myös tapahtumiin Somalian maaperällä, kun valta maassa vaihtuu.
Ulkomaiden tukeman väliaikaishallituksen presidentti, entinen sotaherra Abdullahi Yusuf erosi tehtävästään maanantaina. Väliaikaishallitusta pystyssä pitäneet naapurimaan Etiopian joukot ovat lähdössä kotiin, kuten myös Afrikan unionin rauhanturvaajat Ugandasta ja Burundista. Väliaikaishallituksen sotilaista suurin osa on jo luopunut aseista.
Syynä nopeaan vetäytymiseen on islamistijoukkojen voittokulku. Islamistien Al-Shabaab-joukkojen hallussa on jo lähes koko Somalia – jos ei lasketa mukaan Afrikan sarven koilliskärjessä sijaitsevaa autonomiseksi julistautunutta Puntmaata, josta käsin suurin osa merirosvoista operoi. Puntmaa on myös eronneen presidentin Abdullahi Yusufin kotiseutua.
Islamistit olivat edellisen kerran vallassa Somaliassa puolen vuoden ajan vuonna 2006. Islamilaisten tuomioistuinten liitto onnistui ensi kertaa yli 15 vuoteen todella rauhoittamaan maan ja luomaan puitteet jonkinlaiselle hyvinvoinnille, kunnes jouluaattona Etiopia hyökkäsi maahan panssarivaunuilla ja hävittäjäkoneilla ja palautti virallisen väliaikaishallituksen valtaan.
Etiopian joukot pommittivat islamistien tukialueiksi epäiltyjä asuinalueita ja terrorisoivat islamistien kannattajiksi epäiltyjä ihmisiä. Amnesty Internationalin mukaan miehityksen vastustajia surmattiin usein viiltämällä heiltä kurkut auki. Kuluneena vuonna Somalian konfliktissa kuoli lähes 8 000 ihmistä, melkein yhtä paljon kuin Irakissa.
Miehitysjoukkojen julmat otteet synnyttivät uudestaan islamistisen kapinaliikkeen, mutta nyt aiempaa ehdottomamman ja kovaotteisemman.
Samaan aikaan kun islamistien maltillinen siipi neuvotteli rauhasta väliaikaisparlamentin edustajien kanssa Djiboutissa, Al-Shabaabin huivipäiset soturit jatkoivat sissisotaa ja pystyttivät koraania kirjanoppineesti tulkitsevia kenttäoikeuksia valloittamilleen alueille. Yhdessä pahimmista tapauksista nuori raiskatuksi tullut tyttö tuomittiin aviorikoksesta ja kivitettiin kuoliaaksi viime kuussa Kismayussa.
Etiopialaisjoukkojen lähdön ja Al-Shabaabin, eli ”Nuorten miesten”, aseellisen voiton myötä taistelut Somaliassa todennäköisesti laantuvat ja maan tulevasta politiikasta päästään neuvottelemaan uudelta pohjalta. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa somalialaisista ei halua äärimuslimien ajamaa islamia.
Toivoa myös sopii, ettei Bushin hallinto viime töikseen lähde syystä tai toisesta sotimaan Somaliaan jättäen jälkisammutuksen Barack Obaman tehtäväksi. Isä-George Bush lähetti joulukuussa 1992 juuri ennen valtakautensa päättymistä parikymmentä tuhatta merijalkaväen sotilasta Somaliaan, lopulta turmiollisin seurauksin.
Terrorisminvastaisen sodan tiimellyksessä Yhdysvaltojen ilmavoimat ja erikoisjoukot ovat kuitenkin operoineet taas Somaliassa. Al-Shabaabin komentaja Aden Hashi Ayro sai surmansa Yhdysvaltojen ilmaiskussa toukokuussa, mikä ilmeisesti vain kiihdytti islamistijoukkojen vastarintaa.
Arabimaiden media raportoi viime vuonna, että 15 amerikkalaissotilasta oli jäänyt islamistien vangiksi Yhdysvaltojen ilmaiskun jälkeen Ras Kambonissa lähellä Kenian vastaista rajaa. Kahden vuoden takaisessa vallanvaihdossa kiinni otettu maltillinen islamistijohtaja Sharif Ahmed kertoi, että hänet vapautettiin pidätyksestä Keniasta sillä ehdolla, että merijalkaväen miehet päästetään vapaaksi.
Chicago Tribune puolestaan julkaisi viime kuussa reportaasin islamistijoukoissa mukana olleesta somalialaismiehestä, joka siepattiin Mogadishusta ja lennätettiin vangiksi Yhdysvaltojen sotalaivalle. Miestä kuulusteltiin laivalla yhteyksistä Al-Qaidaan ja kidutettiin sähkösokeilla salaisessa pidätyskeskuksessa Etiopiassa.
torstai 18. joulukuuta 2008
Kuka räjäytti Pan Amin koneen?
KU-VIIKKOLEHTI 19.12.2008
Sunnuntaina tulee kuluneeksi 20 vuotta niin sanotusta Lockerbien pommi-iskusta. Joulukuun 21. päivänä 1988 kello seitsemältä illalla pommi räjähti Lontoosta New Yorkiin matkalla olleessa yhdysvaltalaisen Pan Am -yhtiön Boeing 747 -koneessa yhdeksän kilometrin korkeudessa skotlantilaisen Lockerbien kylän yläpuolella.
Lentokone repesi osiin, ja kaikki koneessa olleet 259 ihmistä kuolivat. 11 Lockerbien kylän asukasta sai surmansa, kun koneen runko syöksyi maahan ja siipiosassa ollut polttoaine räjähti tuhoten useita asuintaloja ja aiheuttaen 47 metriä leveän kraatterin.
Kuolonuhreissa laskettuna Lockerbien pommi-isku on edelleen yksi tuhoisimmista siviilejä vastaan tehdyistä terrori-iskuista maailmassa.
Pan Amin koneessa menehtyi 180 Yhdysvaltojen kansalaista, 41 brittiä, ja loput olivat kotoisin 19 eri maasta. Yhdysvaltalaisista suuri osa oli opiskelijavaihdosta Englannista jouluksi kotiin palaavia opiskelijoita.
Tammikuussa 2001, reilu 12 vuotta Lockerbien pommi-iskun jälkeen, libyalainen Abdelbaset Al-Megrahi tuomittiin iskun suunnittelusta ja 270 ihmisen murhasta elinkautiseen vankeuteen.
Syytteet Al-Megrahia ja toista libyalaismiestä Lamin Fhimahia vastaan nostettiin vuonna 1991. Libya kiisti miesten osallisuuden iskuun, mutta suostui vuosien painostuksen jälkeen lopulta luovuttamaan syytetyt oikeudenkäyntiin, joka järjestettiin vuonna 2000 Hollannissa Yhdysvaltojen entisessä lentotukikohdassa Camp Zeistissä.
Libyan lentoyhtiön turvallisuuspäällikkönä työskennellyt Al-Megrahi oli tuomioistuimen mukaan asettanut omatekoisen pommin Toshiban kasettinauhuriin ja virittänyt sen sveitsiläisen Mebo-yhtiön valmistamalla ajastimella. Pommin sisältänyt nauhuri oli pakattu Samsoniten matkalaukkuun lastenvaatteiden sekaan ja onnistuttu ujuttamaan ilman matkustajaa ensin Maltan kansainväliseltä lentokentältä Air Maltan koneella Frankfurtiin, sieltä edelleen Pan Amin koneeseen Lontoon Heathrowiin ja siellä edelleen Pan Amin New Yorkin koneeseen.
Toinen syytettynä ollut libyalainen, maan lentoyhtiön asemapäällikkönä Maltalla työskennellyt Lamin Fhimah vapautettiin syytteistä todisteiden puutteessa.
Eturauhassyöpää sairastava Al-Megrahi kärsii vankeusrangaistustaan Greenockin vankilassa Skotlannissa, mutta lähiaikoina hänen tapauksensa on tulossa korkeimman oikeuden uuteen käsittelyyn. Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomissio hyväksyi viime vuonna Al-Megrahin valituksen ja totesi, että oli syytä uskoa hänen joutuneen oikeusmurhan kohteeksi.
Muutoksenhakuelin kiinnitti huomiota todisteisiin, joiden mukaan Al-Megrahi olisi ostanut turmapaikalta löytyneet lastenvaatteet maltalaisesta vaateliikkeestä joulukuussa 1988. Vaatekauppiaan todistus ei ollut luotettava, sillä tämä oli nähnyt lehdessä valokuvan Al-Megrahista vain muutama päivä ennen poliisin järjestämää tunnistustilaisuutta.
Eläkkeelle jäänyt skotlantilainen poliisipäällikkö on myös kertonut, että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA tekaisi todistuskappaleita ja väitti niiden löytyneen Lockerbiesta. Yksi tällainen todiste oli pikkurillin kynnen kokoinen piirilevyn pala, jonka uskottiin olevan osa sveitsiläistä Mebo-ajastinta.
Sveitsiläisfirman entinen insinööri antoi kesällä 2007 valaehtoisen lausunnon, jonka mukaan hän oli valehdellut Lockerbie-oikeudenkäynnissä ja luovuttanut kyseisen itse tekemänsä piirilevyn palasen jutun tutkijoille kesällä 1989 puoli vuotta pommi-iskun jälkeen.
Piirilevyn palasta tarvittiin liittämään pommi-isku Libyaan. Mebo-yhtiö oli aiemmin myynyt Libyaan ajastimia, joissa oli kuitenkin toisenlaiset piirilevyt kuin Lockerbie-tutkinnassa esitetyssä piirilevynpalassa.
Air Malta pystyi puolestaan myöhemmin osoittamaan, ettei sen lennolla Frankfurtiin ollut yksinäistä laukkua ilman matkustajaa.
Jollei libyalainen Abdelbaset Al-Megrahi järjestänyt pommia Pan Amin koneeseen joulukuussa 1988, niin kuka sitten?
Aluksi poliisitutkimuksissa keskityttiin Syyrian tukeman palestiinalaisjärjestön Palestiinan vapautuksen kansanrintama - Yleisesikunnan (PFLP-GC) Euroopan-solujen jäljittämiseen. Länsi-Saksan poliisi oli aiemmin syksyllä tehnyt ratsian, jossa löydettiin muun muassa Toshiban radionauhuri, jonka sisälle oli asennettu ajastin ja muoviräjähdettä.
Ahmed Jibrilin johtama palestiinalaisjärjestö toimi Iranin laskuun. Iranin sisäministerin Ali Akbar Mohtashamin väitetään maksaneen PFLP-GC:lle kymmenen miljoonaa dollaria Pan Amin koneen pommi-iskusta kostoksi siitä, että Yhdysvaltojen sotalaiva oli ampunut alas iranilaisen matkustajakoneen Persianlahdella heinäkuussa 1988.
Iran Airin lennolla Bandar Abbasista Dubaihin kuoli 290 matkustajaa. Koneen alas ampuneen ohjusristeilijä USS Vincennesin miehistö oli Yhdysvaltojen hallituksen mukaan luullut matkustajakonetta iranilaiseksi F-14-hävittäjäksi.
Pan Amin koneessa Lockerbien yllä räjähtänyt pommi oli ilmeisesti nuoren amerikanlibanonilaisen Khaled Jaafarin matkalaukussa koneen ruumassa. Jaafar itse luuli toimivansa huumekuriirina. Yhdysvaltojen huumeviraston DEA:n masinoimassa erikoislaatuisessa operaatiossa heroiinia salakuljetettiin Libanonista Kyproksen ja Frankfurtin kautta Yhdysvaltoihin. Valvottujen heroiinitoimitusten avulla huumepoliisi pystyi jäljittämään heroiinin jakelureittejä kotimaassa.
Huumelaukut läpäisivät lentokenttien turvatarkastukset, sillä operaatio oli eri maiden viranomaisten tiedossa.
Yhdysvaltojen heroiinikuljetuksista ja Lockerbien pommista kerrotaan seikkaperäisesti dokumenttielokuvassa The Maltese Double Cross. Internetissä Google-videona löytyvä elokuva esitettiin Suomessa TV2:n Dokumenttiprojektissa joulukuussa 1998 nimellä Lockerbie salaliitto.
Sunnuntaina tulee kuluneeksi 20 vuotta niin sanotusta Lockerbien pommi-iskusta. Joulukuun 21. päivänä 1988 kello seitsemältä illalla pommi räjähti Lontoosta New Yorkiin matkalla olleessa yhdysvaltalaisen Pan Am -yhtiön Boeing 747 -koneessa yhdeksän kilometrin korkeudessa skotlantilaisen Lockerbien kylän yläpuolella.
Lentokone repesi osiin, ja kaikki koneessa olleet 259 ihmistä kuolivat. 11 Lockerbien kylän asukasta sai surmansa, kun koneen runko syöksyi maahan ja siipiosassa ollut polttoaine räjähti tuhoten useita asuintaloja ja aiheuttaen 47 metriä leveän kraatterin.
Kuolonuhreissa laskettuna Lockerbien pommi-isku on edelleen yksi tuhoisimmista siviilejä vastaan tehdyistä terrori-iskuista maailmassa.
Pan Amin koneessa menehtyi 180 Yhdysvaltojen kansalaista, 41 brittiä, ja loput olivat kotoisin 19 eri maasta. Yhdysvaltalaisista suuri osa oli opiskelijavaihdosta Englannista jouluksi kotiin palaavia opiskelijoita.
Tammikuussa 2001, reilu 12 vuotta Lockerbien pommi-iskun jälkeen, libyalainen Abdelbaset Al-Megrahi tuomittiin iskun suunnittelusta ja 270 ihmisen murhasta elinkautiseen vankeuteen.
Syytteet Al-Megrahia ja toista libyalaismiestä Lamin Fhimahia vastaan nostettiin vuonna 1991. Libya kiisti miesten osallisuuden iskuun, mutta suostui vuosien painostuksen jälkeen lopulta luovuttamaan syytetyt oikeudenkäyntiin, joka järjestettiin vuonna 2000 Hollannissa Yhdysvaltojen entisessä lentotukikohdassa Camp Zeistissä.
Libyan lentoyhtiön turvallisuuspäällikkönä työskennellyt Al-Megrahi oli tuomioistuimen mukaan asettanut omatekoisen pommin Toshiban kasettinauhuriin ja virittänyt sen sveitsiläisen Mebo-yhtiön valmistamalla ajastimella. Pommin sisältänyt nauhuri oli pakattu Samsoniten matkalaukkuun lastenvaatteiden sekaan ja onnistuttu ujuttamaan ilman matkustajaa ensin Maltan kansainväliseltä lentokentältä Air Maltan koneella Frankfurtiin, sieltä edelleen Pan Amin koneeseen Lontoon Heathrowiin ja siellä edelleen Pan Amin New Yorkin koneeseen.
Toinen syytettynä ollut libyalainen, maan lentoyhtiön asemapäällikkönä Maltalla työskennellyt Lamin Fhimah vapautettiin syytteistä todisteiden puutteessa.
Eturauhassyöpää sairastava Al-Megrahi kärsii vankeusrangaistustaan Greenockin vankilassa Skotlannissa, mutta lähiaikoina hänen tapauksensa on tulossa korkeimman oikeuden uuteen käsittelyyn. Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomissio hyväksyi viime vuonna Al-Megrahin valituksen ja totesi, että oli syytä uskoa hänen joutuneen oikeusmurhan kohteeksi.
Muutoksenhakuelin kiinnitti huomiota todisteisiin, joiden mukaan Al-Megrahi olisi ostanut turmapaikalta löytyneet lastenvaatteet maltalaisesta vaateliikkeestä joulukuussa 1988. Vaatekauppiaan todistus ei ollut luotettava, sillä tämä oli nähnyt lehdessä valokuvan Al-Megrahista vain muutama päivä ennen poliisin järjestämää tunnistustilaisuutta.
Eläkkeelle jäänyt skotlantilainen poliisipäällikkö on myös kertonut, että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA tekaisi todistuskappaleita ja väitti niiden löytyneen Lockerbiesta. Yksi tällainen todiste oli pikkurillin kynnen kokoinen piirilevyn pala, jonka uskottiin olevan osa sveitsiläistä Mebo-ajastinta.
Sveitsiläisfirman entinen insinööri antoi kesällä 2007 valaehtoisen lausunnon, jonka mukaan hän oli valehdellut Lockerbie-oikeudenkäynnissä ja luovuttanut kyseisen itse tekemänsä piirilevyn palasen jutun tutkijoille kesällä 1989 puoli vuotta pommi-iskun jälkeen.
Piirilevyn palasta tarvittiin liittämään pommi-isku Libyaan. Mebo-yhtiö oli aiemmin myynyt Libyaan ajastimia, joissa oli kuitenkin toisenlaiset piirilevyt kuin Lockerbie-tutkinnassa esitetyssä piirilevynpalassa.
Air Malta pystyi puolestaan myöhemmin osoittamaan, ettei sen lennolla Frankfurtiin ollut yksinäistä laukkua ilman matkustajaa.
Jollei libyalainen Abdelbaset Al-Megrahi järjestänyt pommia Pan Amin koneeseen joulukuussa 1988, niin kuka sitten?
Aluksi poliisitutkimuksissa keskityttiin Syyrian tukeman palestiinalaisjärjestön Palestiinan vapautuksen kansanrintama - Yleisesikunnan (PFLP-GC) Euroopan-solujen jäljittämiseen. Länsi-Saksan poliisi oli aiemmin syksyllä tehnyt ratsian, jossa löydettiin muun muassa Toshiban radionauhuri, jonka sisälle oli asennettu ajastin ja muoviräjähdettä.
Ahmed Jibrilin johtama palestiinalaisjärjestö toimi Iranin laskuun. Iranin sisäministerin Ali Akbar Mohtashamin väitetään maksaneen PFLP-GC:lle kymmenen miljoonaa dollaria Pan Amin koneen pommi-iskusta kostoksi siitä, että Yhdysvaltojen sotalaiva oli ampunut alas iranilaisen matkustajakoneen Persianlahdella heinäkuussa 1988.
Iran Airin lennolla Bandar Abbasista Dubaihin kuoli 290 matkustajaa. Koneen alas ampuneen ohjusristeilijä USS Vincennesin miehistö oli Yhdysvaltojen hallituksen mukaan luullut matkustajakonetta iranilaiseksi F-14-hävittäjäksi.
Pan Amin koneessa Lockerbien yllä räjähtänyt pommi oli ilmeisesti nuoren amerikanlibanonilaisen Khaled Jaafarin matkalaukussa koneen ruumassa. Jaafar itse luuli toimivansa huumekuriirina. Yhdysvaltojen huumeviraston DEA:n masinoimassa erikoislaatuisessa operaatiossa heroiinia salakuljetettiin Libanonista Kyproksen ja Frankfurtin kautta Yhdysvaltoihin. Valvottujen heroiinitoimitusten avulla huumepoliisi pystyi jäljittämään heroiinin jakelureittejä kotimaassa.
Huumelaukut läpäisivät lentokenttien turvatarkastukset, sillä operaatio oli eri maiden viranomaisten tiedossa.
Yhdysvaltojen heroiinikuljetuksista ja Lockerbien pommista kerrotaan seikkaperäisesti dokumenttielokuvassa The Maltese Double Cross. Internetissä Google-videona löytyvä elokuva esitettiin Suomessa TV2:n Dokumenttiprojektissa joulukuussa 1998 nimellä Lockerbie salaliitto.
torstai 4. joulukuuta 2008
Näin Ahtisaari sai Nobelin
KU-VIIKKOLEHTI 5.12.2008
Monille ovat varmasti jääneet mieleen tv:ssä näytetyt hellyttävät kuvat, kun Martti Ahtisaari sai lokakuussa kännykkäänsä puhelun Norjan Nobel-komiteasta ja onnitteluhalauksen ilosta hämmentyneeltä Eeva-puolisoltaan.
Tunnustus Ahtisaaren elämäntyöstä rauhanneuvottelijana tuli pitkän odotuksen jälkeen. Viime vuosina Ahtisaaren nimi on ollut joka syksy vahvimmin esillä, kun etukäteen on spekuloitu kenelle Nobelin rauhanpalkinto myönnetään.
Suomen lisäksi palkintopäätöksestä iloittiin niin Namibiassa, Indonesiassa kuin Kosovossakin. Länsimaiden lehdissä arveltiin, että palkinto tuli ennen muuta Ahtisaaren työstä Kosovon rauhanneuvotteluissa ja Kosovon luotsaamisesta itsenäisyyteen.
Soraääniä kuultiin lähinnä Serbiassa ja Venäjällä. Serbialaislehti julkaisi pilakuvan, jossa Ahtisaari kärvensi kynimäänsä rauhankyyhkyä paistinpannussa dollaritukkujen pursutessa hänen taskuistaan.
Kun Ahtisaari ensi viikon keskiviikkona ottaa vastaan Nobelin rauhanpalkinnon Oslon kaupungintalolla, suurimmaksi sulaksi hänen hattuunsa nostetaan ilmeisesti juuri sovittelutyö Kosovossa. Näin siitäkin huolimatta, että Kosovo julistautui pääministeri Hashim Thacin johdolla viime talvena ennenaikaisesti itsenäiseksi, vastoin YK:n Kosovo-päätöslauselmaa, jonka mukaan Kosovon oli määrä siirtyä autonomiasta asteittain ”kansainvälisesti valvottuun itsenäisyyteen”.
Kolme Pohjoismaiden ehkä kuuluisinta rauhantutkijaa arvosteli ankarasti Ahtisaaren YK:n erikoislähettiläänä laatimaa Kosovo-suunnitelmaa keväällä 2007 ruotsalaislehti Aftonbladetissa julkaistussa kirjoituksessa. Norjalaisen Johan Galtungin, ruotsalaisen Håkan Wibergin ja tanskalaisen Jan Öbergin mukaan Ahtisaaren Kosovo-suunnitelma oli epäoikeudenmukainen, epä-älyllinen ja toteuttamiskelvoton.
Rauhantutkijoiden mielestä Ahtisaaren suunnitelmassa loukattiin Kosovon serbivähemmistöä eikä annettu hajalle pommitetulle Serbialle yhtään myönnytyksiä. ”Ahtisaaren ehdotus on toimeksiannosta tehtyä voimapolitiikkaa, jossa ei ole ollut ammattimaista sovittelua ja konfliktinratkaisua nimeksikään.”
Yhdysvaltalaistutkija Gregory Elich kuvailee Counterpunch-lehdessä puolestaan Ahtisaaren edellistä Kosovon-sovittelua kesällä 1999. Nato-joukot olivat tässä vaiheessa pommittaneet silloisen Jugoslavian kaupunkeja reilun parin kuukauden ajan ja Kosovon vapautusarmeijan UCK:n albaanijoukot olivat ajaneet Kosovon serbialaiset pois kotiseuduiltaan.
Monica Lewinsky -skandaalista tokenevan Bill Clintonin hallinto oli jo sopinut Kosovon kohtalosta Venäjän presidentin Boris Jeltsinin kanssa, ja nyt Jugoslavia oli saatava hyväksymään YK:n nimissä suunniteltu päätöslauselma.
Venäjän neuvottelija, entinen pääministeri Viktor Tshernomyrdin toivoi avukseen seuraavalle Belgradin-matkalleen arvovaltaista henkilöä jostakin länsimaasta, joka ei kuulunut Natoon. Clintonin ulkoministeri Madeleine Albright pyysi tehtävään Suomen presidenttiä Martti Ahtisaarta.
Ahtisaari oli suvereeni. ”Emme ole täällä keskustelemassa tai neuvottelemassa. Teidän on hyväksyttävä suunnitelma kokonaisuudessaan”, hänen kerrotaan sanoneen presidentti Slobodan Milosevicille.
”Mitä tapahtuu jos emme allekirjoita”, Milosevic kysyi.
Ahtisaari pyyhkäisi kädellään kumoon pöydällä olleen kukkakoristeen. ”Belgradille käy näin. Aloitamme välittömästi Belgradin järjestelmälliset pommitukset. Viikon sisällä kuolee puoli miljoonaa ihmistä.”
Jugoslavia hyväksyi ehdot, ja vielä samassa kuussa käynnistettiin Naton rauhanturvaoperaatio. Kosovon siviilihallinto annettiin YK-operaatio Unmikille, käytännössä yhteistyössä Kosovon vapautusarmeijan UCK:n kanssa.
UCK:sta ja sen taustoista on puhuttu julkisuudessa hämmästyttävän vähän, etenkin kun ottaa huomioon järjestön hyvinkin hämärät kytkennät.
Vuonna 1993 perustettu UCK kannatti aluksi marxismi-leninismiä ja tavoitteli Kosovon liittämistä Albaniaan. Tulonsa se sai suojelurahoista ja heroiinin salakuljetuksesta. Suurin osa Euroopan heroiinista kuljetetaan Turkista niin sanottua Balkanin reittiä pitkin Kosovon kautta Länsi-Euroopan markkinoille. UCK:n on myös uskottu pyörittävän Milanon suurinta prostituutiorinkiä.
90-luvun loppupuolella Yhdysvaltojen, Britannian ja Saksan tiedustelupalvelut alkoivat tukea UCK:ta, vaikka järjestö oli Yhdysvalloissa terroristijärjestöjen mustalla listalla. Islaminuskoisten albaanien puolesta taisteleva UCK sai aseita ja vapaaehtoisia taistelijoita myös Iranista ja Osama bin Ladenin Al-Qaidalta.
Itsenäiseksi julistautunut Kosovo on tänä päivänä eräänlainen Naton miehittämä Yhdysvaltojen ja EU:n yhteinen suojelualue, jossa Kosovon albaanienemmistöön kuuluvat entiset rikolliset pitävät valtaa. Entiset UCK-pomot ovat ministereinä, ja valtionyhtiöt ovat entisten sotaherrojen yksityisiä bisneksiä.
Pääministeri Hashim Thacia ja useita muita entisiä UCK:n johtajia on myös epäilty serbivähemmistöä vastaan tehdyistä sotarikoksista. Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen tutkimukset lopetettiin kuitenkin vähän äänin.
YK-operaation käynnistymisen jälkeen perustetut Kosovon uudet poliisivoimat ovat ottaneet tehtäväkseen suojelurahojen keräämisen. Poliisivoimat koostuvat entisistä UCK:n miehistä.
Yhdysvallat on rakennuttanut Kosovon eteläosiin lähelle Makedonian rajaa Camp Bondsteeliksi kutsutun Yhdysvaltojen suurimman sotilastukikohdan sitten Vietnamin sodan. Rakennusurakasta vastasi varapresidentti Dick Cheneyn yhtiö Halliburton.
Makedonian rajan eteläpuolelle taas rakennetaan Yhdysvaltojen rahoittamaa suurta öljyputkea Bulgarian Mustanmeren rannikolta Albaniaan. Tätäkin hanketta vetää entinen Halliburton-johtaja.
Monille ovat varmasti jääneet mieleen tv:ssä näytetyt hellyttävät kuvat, kun Martti Ahtisaari sai lokakuussa kännykkäänsä puhelun Norjan Nobel-komiteasta ja onnitteluhalauksen ilosta hämmentyneeltä Eeva-puolisoltaan.
Tunnustus Ahtisaaren elämäntyöstä rauhanneuvottelijana tuli pitkän odotuksen jälkeen. Viime vuosina Ahtisaaren nimi on ollut joka syksy vahvimmin esillä, kun etukäteen on spekuloitu kenelle Nobelin rauhanpalkinto myönnetään.
Suomen lisäksi palkintopäätöksestä iloittiin niin Namibiassa, Indonesiassa kuin Kosovossakin. Länsimaiden lehdissä arveltiin, että palkinto tuli ennen muuta Ahtisaaren työstä Kosovon rauhanneuvotteluissa ja Kosovon luotsaamisesta itsenäisyyteen.
Soraääniä kuultiin lähinnä Serbiassa ja Venäjällä. Serbialaislehti julkaisi pilakuvan, jossa Ahtisaari kärvensi kynimäänsä rauhankyyhkyä paistinpannussa dollaritukkujen pursutessa hänen taskuistaan.
Kun Ahtisaari ensi viikon keskiviikkona ottaa vastaan Nobelin rauhanpalkinnon Oslon kaupungintalolla, suurimmaksi sulaksi hänen hattuunsa nostetaan ilmeisesti juuri sovittelutyö Kosovossa. Näin siitäkin huolimatta, että Kosovo julistautui pääministeri Hashim Thacin johdolla viime talvena ennenaikaisesti itsenäiseksi, vastoin YK:n Kosovo-päätöslauselmaa, jonka mukaan Kosovon oli määrä siirtyä autonomiasta asteittain ”kansainvälisesti valvottuun itsenäisyyteen”.
Kolme Pohjoismaiden ehkä kuuluisinta rauhantutkijaa arvosteli ankarasti Ahtisaaren YK:n erikoislähettiläänä laatimaa Kosovo-suunnitelmaa keväällä 2007 ruotsalaislehti Aftonbladetissa julkaistussa kirjoituksessa. Norjalaisen Johan Galtungin, ruotsalaisen Håkan Wibergin ja tanskalaisen Jan Öbergin mukaan Ahtisaaren Kosovo-suunnitelma oli epäoikeudenmukainen, epä-älyllinen ja toteuttamiskelvoton.
Rauhantutkijoiden mielestä Ahtisaaren suunnitelmassa loukattiin Kosovon serbivähemmistöä eikä annettu hajalle pommitetulle Serbialle yhtään myönnytyksiä. ”Ahtisaaren ehdotus on toimeksiannosta tehtyä voimapolitiikkaa, jossa ei ole ollut ammattimaista sovittelua ja konfliktinratkaisua nimeksikään.”
Yhdysvaltalaistutkija Gregory Elich kuvailee Counterpunch-lehdessä puolestaan Ahtisaaren edellistä Kosovon-sovittelua kesällä 1999. Nato-joukot olivat tässä vaiheessa pommittaneet silloisen Jugoslavian kaupunkeja reilun parin kuukauden ajan ja Kosovon vapautusarmeijan UCK:n albaanijoukot olivat ajaneet Kosovon serbialaiset pois kotiseuduiltaan.
Monica Lewinsky -skandaalista tokenevan Bill Clintonin hallinto oli jo sopinut Kosovon kohtalosta Venäjän presidentin Boris Jeltsinin kanssa, ja nyt Jugoslavia oli saatava hyväksymään YK:n nimissä suunniteltu päätöslauselma.
Venäjän neuvottelija, entinen pääministeri Viktor Tshernomyrdin toivoi avukseen seuraavalle Belgradin-matkalleen arvovaltaista henkilöä jostakin länsimaasta, joka ei kuulunut Natoon. Clintonin ulkoministeri Madeleine Albright pyysi tehtävään Suomen presidenttiä Martti Ahtisaarta.
Ahtisaari oli suvereeni. ”Emme ole täällä keskustelemassa tai neuvottelemassa. Teidän on hyväksyttävä suunnitelma kokonaisuudessaan”, hänen kerrotaan sanoneen presidentti Slobodan Milosevicille.
”Mitä tapahtuu jos emme allekirjoita”, Milosevic kysyi.
Ahtisaari pyyhkäisi kädellään kumoon pöydällä olleen kukkakoristeen. ”Belgradille käy näin. Aloitamme välittömästi Belgradin järjestelmälliset pommitukset. Viikon sisällä kuolee puoli miljoonaa ihmistä.”
Jugoslavia hyväksyi ehdot, ja vielä samassa kuussa käynnistettiin Naton rauhanturvaoperaatio. Kosovon siviilihallinto annettiin YK-operaatio Unmikille, käytännössä yhteistyössä Kosovon vapautusarmeijan UCK:n kanssa.
UCK:sta ja sen taustoista on puhuttu julkisuudessa hämmästyttävän vähän, etenkin kun ottaa huomioon järjestön hyvinkin hämärät kytkennät.
Vuonna 1993 perustettu UCK kannatti aluksi marxismi-leninismiä ja tavoitteli Kosovon liittämistä Albaniaan. Tulonsa se sai suojelurahoista ja heroiinin salakuljetuksesta. Suurin osa Euroopan heroiinista kuljetetaan Turkista niin sanottua Balkanin reittiä pitkin Kosovon kautta Länsi-Euroopan markkinoille. UCK:n on myös uskottu pyörittävän Milanon suurinta prostituutiorinkiä.
90-luvun loppupuolella Yhdysvaltojen, Britannian ja Saksan tiedustelupalvelut alkoivat tukea UCK:ta, vaikka järjestö oli Yhdysvalloissa terroristijärjestöjen mustalla listalla. Islaminuskoisten albaanien puolesta taisteleva UCK sai aseita ja vapaaehtoisia taistelijoita myös Iranista ja Osama bin Ladenin Al-Qaidalta.
Itsenäiseksi julistautunut Kosovo on tänä päivänä eräänlainen Naton miehittämä Yhdysvaltojen ja EU:n yhteinen suojelualue, jossa Kosovon albaanienemmistöön kuuluvat entiset rikolliset pitävät valtaa. Entiset UCK-pomot ovat ministereinä, ja valtionyhtiöt ovat entisten sotaherrojen yksityisiä bisneksiä.
Pääministeri Hashim Thacia ja useita muita entisiä UCK:n johtajia on myös epäilty serbivähemmistöä vastaan tehdyistä sotarikoksista. Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen tutkimukset lopetettiin kuitenkin vähän äänin.
YK-operaation käynnistymisen jälkeen perustetut Kosovon uudet poliisivoimat ovat ottaneet tehtäväkseen suojelurahojen keräämisen. Poliisivoimat koostuvat entisistä UCK:n miehistä.
Yhdysvallat on rakennuttanut Kosovon eteläosiin lähelle Makedonian rajaa Camp Bondsteeliksi kutsutun Yhdysvaltojen suurimman sotilastukikohdan sitten Vietnamin sodan. Rakennusurakasta vastasi varapresidentti Dick Cheneyn yhtiö Halliburton.
Makedonian rajan eteläpuolelle taas rakennetaan Yhdysvaltojen rahoittamaa suurta öljyputkea Bulgarian Mustanmeren rannikolta Albaniaan. Tätäkin hanketta vetää entinen Halliburton-johtaja.
torstai 20. marraskuuta 2008
Afrikan oma poika
KU-VIIKKOLEHTI 21.11.2008
Suomessa 90-luvun alussa asunut ruandalainen kaverini lähetti sähköpostia. ”En voi vieläkään uskoa, että tämän planeetan mahtavin henkilö voi olla neekeri. Tämän jälkeen kaikki on mahdollista”, hän kirjoitti pari päivää Yhdysvaltojen presidentinvaalin jälkeen.
Viikkoa myöhemmin istuin hotellin terassilla Dar es Salaamissa ja kuuntelin, kuinka parikymppinen William analysoi Barack Obaman vaalivoittoa kuin olisi selostanut Manchester Unitedin jalkapallomatsia. Tansaniassa mikään muu urheilu ei ole niin suosittua kuin Englannin liigan jalkapallo.
Kesken kaiken puhe vaihtuikin sitten Lewis Hamiltonin yllättävään ohitukseen Brasilian GP:n viimeisessä mutkassa, minkä ansiosta nuoresta tummaihoisesta brittiläisestä formulakuskista tuli maailmanmestari. ”Tiesitkö, että Lewis Hamilton seurustelee Pussycat Dolls -yhtyeen laulajan Nicole Scherzingerin kanssa? Tänä päivänä kaikki on mahdollista.”
Naapurimaassa Keniassa, Barack Obaman biologisen isän synnyinmaassa, Yhdysvaltojen presidentinvaalista otettiin kaikki ilo irti. Obaman kuvat komeilivat pikkubussien kyljissä, t-paitoja myytiin ja Obama-tarroja liimattiin autojen takatuulilasiin.
Vaalivoiton jälkeen Keniaan julistettiin yleinen vapaapäivä. Mombasan pormestari lupasi nimetä yhden kaupungin pääkaduista Obaman mukaan. Barack Obaman isän syrjäiseen kotikylään alettiin vetää sähkölinjoja.
Talouslehti The East African julkaisi aukeaman kirjoituksen takavuosien kuuluisista luo-heimon poliitikoista ja antoi ymmärtää, että Barack Obaman puheenlahjat olivat geneettistä perua. Obaman isä oli luo, ja Keniassa luot ovat tunnettuja kaunopuheisuudestaan ja kyvystään agitoida massoja.
On tietysti ymmärrettävää, että kenialaiset ovat ylpeitä, kun maailman mahtavimman maan presidentiksi valittiin mies, jolla on osittain kenialaiset sukujuuret, kirjoittaa Afrikan yhtenäisyyttä ajavan Globaalin panafrikkalaisen liikkeen pääsihteeri Tajudeen Abdul-Raheem Pambazuka-nettisivustolla.
Mutta vielä tärkeämpää hänen mielestään on Obaman vaalivoiton osoittama esimerkki, että kuka tahansa voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä.
Abdul-Raheemin mukaan Obaman vaalivoitto on myös voitto kaikille yksinhuoltajaäideille ja laajennetulle perhekäsitykselle. ”Tässä on äidinpuoleisten isovanhempien kasvattama mies, joka on saanut kotoaan niin paljon rakkautta, turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta, että hän on uskonut kykenevänsä päihittämään kaikkein parhaat maailmassa, jossa rotu ja yhteiskuntaluokka ovat asettaneet rajoituksia hänen pyrkimyksilleen.”
Afrikan mantereen on silti turha odottaa liikaa Yhdysvaltojen uudelta presidentiltä.
”Meidän ei pidä odottaa häneltä ihmeitä”, kommentoi Senegalin presidentti Abdoulaye Wade. ”Amerikka ei tule hukuttamaan Afrikkaa rahaan, joka muuttaisi maanosamme. Niin ei tule tapahtumaan, eikä se olisi hyvä asia.”
Tansanialaisen päivälehden The Citizenin pääkirjoittaja muistutti lukijoilleen, että kenialaisesta isästään huolimatta Obama on ennen muuta yhdysvaltalainen ja että Yhdysvaltojen presidenttinä hänen tehtävänään on pyrkiä edistämään Yhdysvaltojen etuja.
”Afrikan haasteina ovat lukuisat vitsaukset, kuten aids, malaria ja aliravitsemus, mutta meillä on myös valtavasti voimavaroja, jotka kunnolla hyödynnettynä voivat lievittää ongelmien taakkaa. Parasta mitä afrikkalaiset voivat tehdä, on käydä enemmän kauppaa Yhdysvaltojen kanssa. Kunhan juhlahumu laantuu, todellinen työ on vierottaa Afrikka apuriippuvuudesta ja lisätä kauppaa ja investointeja.”
Malawilainen filosofi Steve Sharra on pohtinut Obaman suhdetta Afrikkaan vertailemalla hänen kahta kirjaansa.
Obaman esikoisteos, Dreams from My Father vuodelta 1995, on omaelämäkerta, jossa hän etsii juuriaan ja identiteettiään ja kertoo vierailustaan nuorena valtio-opin kandina 80-luvun lopulla isänsä kotikylässä Keniassa. Kolmasosa kirjasta on omistettu Afrikalle, jossa hän vietti yhteensä reilun kuukauden.
Obaman myöhempi kirja, Illinois’n osavaltion senaattorina kirjoitettu poliittinen ohjelmanjulistus The Audacity of Hope taas ei juuri mainitse Afrikkaa. Ja jos mainitseekin, niin lähinnä länsimaisten stereotypioiden muodossa maanosana, jota vaivaavat sodat, sairaudet ja köyhyys.
Vuonna 2006 Obama matkusti toista kertaa Afrikkaan, nyt yhdessä perheensä kanssa. Matkaohjelmasta voidaan päätellä jotain tulevan presidentin kiinnostuksen kohteista.
Senaattori Obama vieraili Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan entisessä sellissä Robben Islandin vankilasaarella ja tapasi aidslääkkeiden lisäämisen puolesta kampanjoivia aktivisteja. Hän kävi Darfurin pakolaisten leirillä Tšadissa ja vaati sotilasinterventiota Sudaniin. Keniassa hän osallistui Yhdysvaltojen suurlähetystön pommi-iskussa vuonna 1998 kuolleiden muistotapahtumaan, kävi Michelle-vaimonsa kanssa hiv-testissä ja kehotti Kenian hallitusta kitkemään korruptiota.
Obaman virallinen ulkopoliittinen toimintasuunnitelma on loppujen lopuksi karua luettavaa: Iranin vastaisia pakotteita on tiukennettava, sotilastukea Israelille on lisättävä, Natoa on vahvistettava ja terrorisminvastaista sotaa on jatkettava etenkin Afganistanissa.
Afrikan osalta ensimmäinen prioriteetti on lisätä joukkoja Darfurissa. Obama lupaa myös kaksinkertaistaa Afrikan maille myönnettävän kehitysavun määrän 50 miljardiin dollariin ja lisäksi yhtä paljon rahaa aidsinvastaisiin hankkeisiin eri puolilla maailmaa.
Obaman hallinto haluaa myös pystyttää Africomin nimellä tunnetun sotilastukikohdan johonkin Afrikan maahan, kaikkien maanosan maiden yksimielisestä vastustuksesta huolimatta.
Suomessa 90-luvun alussa asunut ruandalainen kaverini lähetti sähköpostia. ”En voi vieläkään uskoa, että tämän planeetan mahtavin henkilö voi olla neekeri. Tämän jälkeen kaikki on mahdollista”, hän kirjoitti pari päivää Yhdysvaltojen presidentinvaalin jälkeen.
Viikkoa myöhemmin istuin hotellin terassilla Dar es Salaamissa ja kuuntelin, kuinka parikymppinen William analysoi Barack Obaman vaalivoittoa kuin olisi selostanut Manchester Unitedin jalkapallomatsia. Tansaniassa mikään muu urheilu ei ole niin suosittua kuin Englannin liigan jalkapallo.
Kesken kaiken puhe vaihtuikin sitten Lewis Hamiltonin yllättävään ohitukseen Brasilian GP:n viimeisessä mutkassa, minkä ansiosta nuoresta tummaihoisesta brittiläisestä formulakuskista tuli maailmanmestari. ”Tiesitkö, että Lewis Hamilton seurustelee Pussycat Dolls -yhtyeen laulajan Nicole Scherzingerin kanssa? Tänä päivänä kaikki on mahdollista.”
Naapurimaassa Keniassa, Barack Obaman biologisen isän synnyinmaassa, Yhdysvaltojen presidentinvaalista otettiin kaikki ilo irti. Obaman kuvat komeilivat pikkubussien kyljissä, t-paitoja myytiin ja Obama-tarroja liimattiin autojen takatuulilasiin.
Vaalivoiton jälkeen Keniaan julistettiin yleinen vapaapäivä. Mombasan pormestari lupasi nimetä yhden kaupungin pääkaduista Obaman mukaan. Barack Obaman isän syrjäiseen kotikylään alettiin vetää sähkölinjoja.
Talouslehti The East African julkaisi aukeaman kirjoituksen takavuosien kuuluisista luo-heimon poliitikoista ja antoi ymmärtää, että Barack Obaman puheenlahjat olivat geneettistä perua. Obaman isä oli luo, ja Keniassa luot ovat tunnettuja kaunopuheisuudestaan ja kyvystään agitoida massoja.
On tietysti ymmärrettävää, että kenialaiset ovat ylpeitä, kun maailman mahtavimman maan presidentiksi valittiin mies, jolla on osittain kenialaiset sukujuuret, kirjoittaa Afrikan yhtenäisyyttä ajavan Globaalin panafrikkalaisen liikkeen pääsihteeri Tajudeen Abdul-Raheem Pambazuka-nettisivustolla.
Mutta vielä tärkeämpää hänen mielestään on Obaman vaalivoiton osoittama esimerkki, että kuka tahansa voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä.
Abdul-Raheemin mukaan Obaman vaalivoitto on myös voitto kaikille yksinhuoltajaäideille ja laajennetulle perhekäsitykselle. ”Tässä on äidinpuoleisten isovanhempien kasvattama mies, joka on saanut kotoaan niin paljon rakkautta, turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta, että hän on uskonut kykenevänsä päihittämään kaikkein parhaat maailmassa, jossa rotu ja yhteiskuntaluokka ovat asettaneet rajoituksia hänen pyrkimyksilleen.”
Afrikan mantereen on silti turha odottaa liikaa Yhdysvaltojen uudelta presidentiltä.
”Meidän ei pidä odottaa häneltä ihmeitä”, kommentoi Senegalin presidentti Abdoulaye Wade. ”Amerikka ei tule hukuttamaan Afrikkaa rahaan, joka muuttaisi maanosamme. Niin ei tule tapahtumaan, eikä se olisi hyvä asia.”
Tansanialaisen päivälehden The Citizenin pääkirjoittaja muistutti lukijoilleen, että kenialaisesta isästään huolimatta Obama on ennen muuta yhdysvaltalainen ja että Yhdysvaltojen presidenttinä hänen tehtävänään on pyrkiä edistämään Yhdysvaltojen etuja.
”Afrikan haasteina ovat lukuisat vitsaukset, kuten aids, malaria ja aliravitsemus, mutta meillä on myös valtavasti voimavaroja, jotka kunnolla hyödynnettynä voivat lievittää ongelmien taakkaa. Parasta mitä afrikkalaiset voivat tehdä, on käydä enemmän kauppaa Yhdysvaltojen kanssa. Kunhan juhlahumu laantuu, todellinen työ on vierottaa Afrikka apuriippuvuudesta ja lisätä kauppaa ja investointeja.”
Malawilainen filosofi Steve Sharra on pohtinut Obaman suhdetta Afrikkaan vertailemalla hänen kahta kirjaansa.
Obaman esikoisteos, Dreams from My Father vuodelta 1995, on omaelämäkerta, jossa hän etsii juuriaan ja identiteettiään ja kertoo vierailustaan nuorena valtio-opin kandina 80-luvun lopulla isänsä kotikylässä Keniassa. Kolmasosa kirjasta on omistettu Afrikalle, jossa hän vietti yhteensä reilun kuukauden.
Obaman myöhempi kirja, Illinois’n osavaltion senaattorina kirjoitettu poliittinen ohjelmanjulistus The Audacity of Hope taas ei juuri mainitse Afrikkaa. Ja jos mainitseekin, niin lähinnä länsimaisten stereotypioiden muodossa maanosana, jota vaivaavat sodat, sairaudet ja köyhyys.
Vuonna 2006 Obama matkusti toista kertaa Afrikkaan, nyt yhdessä perheensä kanssa. Matkaohjelmasta voidaan päätellä jotain tulevan presidentin kiinnostuksen kohteista.
Senaattori Obama vieraili Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan entisessä sellissä Robben Islandin vankilasaarella ja tapasi aidslääkkeiden lisäämisen puolesta kampanjoivia aktivisteja. Hän kävi Darfurin pakolaisten leirillä Tšadissa ja vaati sotilasinterventiota Sudaniin. Keniassa hän osallistui Yhdysvaltojen suurlähetystön pommi-iskussa vuonna 1998 kuolleiden muistotapahtumaan, kävi Michelle-vaimonsa kanssa hiv-testissä ja kehotti Kenian hallitusta kitkemään korruptiota.
Obaman virallinen ulkopoliittinen toimintasuunnitelma on loppujen lopuksi karua luettavaa: Iranin vastaisia pakotteita on tiukennettava, sotilastukea Israelille on lisättävä, Natoa on vahvistettava ja terrorisminvastaista sotaa on jatkettava etenkin Afganistanissa.
Afrikan osalta ensimmäinen prioriteetti on lisätä joukkoja Darfurissa. Obama lupaa myös kaksinkertaistaa Afrikan maille myönnettävän kehitysavun määrän 50 miljardiin dollariin ja lisäksi yhtä paljon rahaa aidsinvastaisiin hankkeisiin eri puolilla maailmaa.
Obaman hallinto haluaa myös pystyttää Africomin nimellä tunnetun sotilastukikohdan johonkin Afrikan maahan, kaikkien maanosan maiden yksimielisestä vastustuksesta huolimatta.
torstai 6. marraskuuta 2008
Siitä mistä ei saa puhua
KU-VIIKKOLEHTI 7.11.2008
Yhdysvaltojen presidentinvaalin tulosta odotellessa sain luettua loppuun Hannu Yli-Karjanmaan viime kuussa ilmestyneen kirjan Valtiot ja terrorismi. Kyseessä on 450-sivuinen hurja tietopaketti valtioiden ja tiedustelupalveluiden kytkennöistä terroristijärjestöihin eri puolilla maailmaa.
Uskallanpa väittää, että Yli-Karjanmaan teos edustaa tässä aihepiirissä sellaista tutkivaa journalismia, jota Suomessa ei ole aiemmin nähty.
Hannu Yli-Karjanmaa on Helsingissä asuva vapaa kirjoittaja, syyskuun 11. päivän tapahtumia käsittelevän nettisivuston ylläpitäjä ja entinen Suomi-Tshetshenia-seuran aktiivi. Varsinaiselta ammatiltaan hän on artesaanipuuseppä, joka on suunnitellut muun muassa Nokian liikelahjoina käyttämät Haapa-Aspen-designastiastot ja valmistanut lampunjalustimia presidentin virka-asuntoon Mäntyniemeen.
Mediassa ja verkkolehtien keskustelupalstoilla Yli-Karjanmaa tunnetaan nettisivustostaan www.11syyskuu.org. Yhdessä muiden Suomen 11.9.-toimintaryhmän jäsenten kanssa Yli-Karjanmaa on jo vuosien ajan lyönyt päätään seinään yrittäessään saada valtamediassa läpi faktoja vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumista New Yorkissa ja Washingtonissa.
Helsingin Sanomat on puhunut hölmöjen salaliitosta. Ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja vertasi blogissaan iskujen virallisen version epäilyjä ufoteorioihin.
Yli-Karjanmaan teos on sujuvasti kirjoitettu, ja asiantuntemusta löytyy niin maailmanhistoriasta, räjähdetekniikasta kuin myös viime aikojen finanssikeinottelusta. Kirjassa on toistatuhatta lähdeviittausta, joissa listataan tutkimuksia, asiakirjoja ja valtamediassa julkaistuja kirjoituksia, jotka ovat yleensä luettavissa myös internetissä.
Italialaisen situationistin Gianfranco Sanguinettin ajatuksiin nojautuen Yli-Karjanmaan teesi näyttää olevan, että tiedustelupalveluilla on oma roolinsa lähes kaikissa terroristiliikkeissä maailmassa. Puhutaan synteettisestä terrorismista, pseudo-operaatioista tai väärän lipun alla toteutettavista false flag -operaatioista.
Jos terroristijärjestö on alkujaan autenttinen ryhmä, siihen solutetaan agentteja ja provokaattoreita, jotka raportoivat tiedustelupalveluille tai yllyttävät rivijäseniä järjettömiin operaatioihin. Usein erikoisjoukot toteuttavat varsinaiset iskut ja terroristiryhmien rivijäsenet vain luulevat olevansa niistä vastuussa.
Joissain tapauksissa mitään todellista terroristijärjestöä ei ole, vaan on kyse tiedustelupalvelun perustamista iskuryhmistä, jotka tekevät iskuja keksityn ääriryhmän nimissä. Tarkoituksena on aiheuttaa sopivassa määrin kaaosta, manipuloida mediaa ja kansalaisia, oikeuttaa vastatoimia ja pönkittää vallassa olevaa hallintoa.
Luettelen tässä vain muutamia esimerkkejä, joista Yli-Karjanmaa kertoo kirjassaan.
Jolon panttivankidraamasta Filippiineillä vuonna 2000 tunnetuksi tullut Abu Sayyaf -järjestö on ollut alusta pitäen läheisesti kytköksissä maan armeijan kanssa, samoin Indonesian Jemaah Islamiyah, jonka vastuulle pantiin Balin pommi-iskut vuonna 2002.
Algerian siviiliväestöä terrorisoiva äärijärjestö GIA taas synnytettiin salaisen palvelun toimesta heikentämään vuoden 1991 vaalit voittaneiden islamistien kannatusta. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot tekivät vastaavalla tavalla iskuja siirtomaan ranskalaisia vastaan.
Libyan järjestämiksi väitetyt pommi-iskut berliiniläisessä diskossa vuonna 1986 sekä Skotlannin Lockerbien yllä räjähtäneessä Pan Amin koneessa vuonna 1988 eivät todellisuudessa olleet syytettyjen libyalaismiesten tekemiä, mikä on osoitettu myös oikeudenkäynneissä vuosia myöhemmin.
Moskovan ja Volgodonskin kerrostaloräjäytyksissä syyskuussa 1999 kuoli yli 200 ihmistä, ja Venäjä sai tekosyyn hyökätä uudestaan Tšetšeniaan. Turvallisuuspalvelu FSB esti kunnollisen poliisitutkinnan tekemisen iskuista.
Italiassa CIA:n perustamat fasistien ja vapaamuurarien iskujoukot tekivät useita satoja terrori-iskuja vuosien 1969 ja 1980 välillä. Sotilasliitto Naton Operaatio Gladion tarkoituksena oli pitää huoli siitä, etteivät kommunistit pääse valtaan Naton jäsenmaassa. Myös Punaiset prikaatit solutettiin, ja pääministeri Aldo Moron kidnappaus ja murha vuonna 1978 vaikuttaa todisteiden valossa lähinnä vallankaappaukselta.
Pohjois-Irlannissa Britannian erikoisjoukot soluttautuivat sekä Irlannin tasavaltalaisarmeijaan IRA:han että protestanttien terroristijärjestöjen johtopaikoille. Pommi-iskuja provosoitiin tai niiden annettiin tarkoituksella tapahtua.
Yli-Karjanmaan kirja huipentuu loppua kohden, kun päästään käsittelemään Yhdysvalloissa tehtyjä pommi-iskuja World Trade Centerissä vuonna 1993 ja Oklahoma Cityssä vuonna 1995.
Aivan kuten New Yorkin WTC-torneissa vuonna 2001, myös Oklahoma Cityn liittovaltion toimistorakennukseen asetettiin räjähteitä etukäteen. Rakennuksen edustalle pysäköidyssä kuorma-autossa räjähtänyt ammoniumnitraattipommi ei mitenkään olisi voinut katkaista rakennuksen sisäosien teräsbetonipilareita kuin veitsellä leikattuna. Rakennusvauriotutkijoita ei koskaan päästetty 60 metriä lähemmäksi talon raunioita.
Brittiläisen Sussexin yliopiston politiikantutkijan Nafeez Mosaddeq Ahmedin kokoamien tietojen pohjalta Yli-Karjanmaa selostaa myös Madridin junapommeja huhtikuussa 2003 ja Lontoon metron pommi-iskuja heinäkuussa 2005. Islamistiterroristien syyksi laitettujen iskujen jäljet viittaavat pikemminkin tiedustelupalvelujen suuntaan.
Lontoon iskuista ei ole tehty virallista tutkimusta. Pääministeri Tony Blair totesi mahdollisen tutkimuksen olevan voimavarojen haaskausta, joka haittaisi syyllisten kiinnisaamista.
Yhdysvaltojen presidentinvaalin tulosta odotellessa sain luettua loppuun Hannu Yli-Karjanmaan viime kuussa ilmestyneen kirjan Valtiot ja terrorismi. Kyseessä on 450-sivuinen hurja tietopaketti valtioiden ja tiedustelupalveluiden kytkennöistä terroristijärjestöihin eri puolilla maailmaa.
Uskallanpa väittää, että Yli-Karjanmaan teos edustaa tässä aihepiirissä sellaista tutkivaa journalismia, jota Suomessa ei ole aiemmin nähty.
Hannu Yli-Karjanmaa on Helsingissä asuva vapaa kirjoittaja, syyskuun 11. päivän tapahtumia käsittelevän nettisivuston ylläpitäjä ja entinen Suomi-Tshetshenia-seuran aktiivi. Varsinaiselta ammatiltaan hän on artesaanipuuseppä, joka on suunnitellut muun muassa Nokian liikelahjoina käyttämät Haapa-Aspen-designastiastot ja valmistanut lampunjalustimia presidentin virka-asuntoon Mäntyniemeen.
Mediassa ja verkkolehtien keskustelupalstoilla Yli-Karjanmaa tunnetaan nettisivustostaan www.11syyskuu.org. Yhdessä muiden Suomen 11.9.-toimintaryhmän jäsenten kanssa Yli-Karjanmaa on jo vuosien ajan lyönyt päätään seinään yrittäessään saada valtamediassa läpi faktoja vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumista New Yorkissa ja Washingtonissa.
Helsingin Sanomat on puhunut hölmöjen salaliitosta. Ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja vertasi blogissaan iskujen virallisen version epäilyjä ufoteorioihin.
Yli-Karjanmaan teos on sujuvasti kirjoitettu, ja asiantuntemusta löytyy niin maailmanhistoriasta, räjähdetekniikasta kuin myös viime aikojen finanssikeinottelusta. Kirjassa on toistatuhatta lähdeviittausta, joissa listataan tutkimuksia, asiakirjoja ja valtamediassa julkaistuja kirjoituksia, jotka ovat yleensä luettavissa myös internetissä.
Italialaisen situationistin Gianfranco Sanguinettin ajatuksiin nojautuen Yli-Karjanmaan teesi näyttää olevan, että tiedustelupalveluilla on oma roolinsa lähes kaikissa terroristiliikkeissä maailmassa. Puhutaan synteettisestä terrorismista, pseudo-operaatioista tai väärän lipun alla toteutettavista false flag -operaatioista.
Jos terroristijärjestö on alkujaan autenttinen ryhmä, siihen solutetaan agentteja ja provokaattoreita, jotka raportoivat tiedustelupalveluille tai yllyttävät rivijäseniä järjettömiin operaatioihin. Usein erikoisjoukot toteuttavat varsinaiset iskut ja terroristiryhmien rivijäsenet vain luulevat olevansa niistä vastuussa.
Joissain tapauksissa mitään todellista terroristijärjestöä ei ole, vaan on kyse tiedustelupalvelun perustamista iskuryhmistä, jotka tekevät iskuja keksityn ääriryhmän nimissä. Tarkoituksena on aiheuttaa sopivassa määrin kaaosta, manipuloida mediaa ja kansalaisia, oikeuttaa vastatoimia ja pönkittää vallassa olevaa hallintoa.
Luettelen tässä vain muutamia esimerkkejä, joista Yli-Karjanmaa kertoo kirjassaan.
Jolon panttivankidraamasta Filippiineillä vuonna 2000 tunnetuksi tullut Abu Sayyaf -järjestö on ollut alusta pitäen läheisesti kytköksissä maan armeijan kanssa, samoin Indonesian Jemaah Islamiyah, jonka vastuulle pantiin Balin pommi-iskut vuonna 2002.
Algerian siviiliväestöä terrorisoiva äärijärjestö GIA taas synnytettiin salaisen palvelun toimesta heikentämään vuoden 1991 vaalit voittaneiden islamistien kannatusta. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot tekivät vastaavalla tavalla iskuja siirtomaan ranskalaisia vastaan.
Libyan järjestämiksi väitetyt pommi-iskut berliiniläisessä diskossa vuonna 1986 sekä Skotlannin Lockerbien yllä räjähtäneessä Pan Amin koneessa vuonna 1988 eivät todellisuudessa olleet syytettyjen libyalaismiesten tekemiä, mikä on osoitettu myös oikeudenkäynneissä vuosia myöhemmin.
Moskovan ja Volgodonskin kerrostaloräjäytyksissä syyskuussa 1999 kuoli yli 200 ihmistä, ja Venäjä sai tekosyyn hyökätä uudestaan Tšetšeniaan. Turvallisuuspalvelu FSB esti kunnollisen poliisitutkinnan tekemisen iskuista.
Italiassa CIA:n perustamat fasistien ja vapaamuurarien iskujoukot tekivät useita satoja terrori-iskuja vuosien 1969 ja 1980 välillä. Sotilasliitto Naton Operaatio Gladion tarkoituksena oli pitää huoli siitä, etteivät kommunistit pääse valtaan Naton jäsenmaassa. Myös Punaiset prikaatit solutettiin, ja pääministeri Aldo Moron kidnappaus ja murha vuonna 1978 vaikuttaa todisteiden valossa lähinnä vallankaappaukselta.
Pohjois-Irlannissa Britannian erikoisjoukot soluttautuivat sekä Irlannin tasavaltalaisarmeijaan IRA:han että protestanttien terroristijärjestöjen johtopaikoille. Pommi-iskuja provosoitiin tai niiden annettiin tarkoituksella tapahtua.
Yli-Karjanmaan kirja huipentuu loppua kohden, kun päästään käsittelemään Yhdysvalloissa tehtyjä pommi-iskuja World Trade Centerissä vuonna 1993 ja Oklahoma Cityssä vuonna 1995.
Aivan kuten New Yorkin WTC-torneissa vuonna 2001, myös Oklahoma Cityn liittovaltion toimistorakennukseen asetettiin räjähteitä etukäteen. Rakennuksen edustalle pysäköidyssä kuorma-autossa räjähtänyt ammoniumnitraattipommi ei mitenkään olisi voinut katkaista rakennuksen sisäosien teräsbetonipilareita kuin veitsellä leikattuna. Rakennusvauriotutkijoita ei koskaan päästetty 60 metriä lähemmäksi talon raunioita.
Brittiläisen Sussexin yliopiston politiikantutkijan Nafeez Mosaddeq Ahmedin kokoamien tietojen pohjalta Yli-Karjanmaa selostaa myös Madridin junapommeja huhtikuussa 2003 ja Lontoon metron pommi-iskuja heinäkuussa 2005. Islamistiterroristien syyksi laitettujen iskujen jäljet viittaavat pikemminkin tiedustelupalvelujen suuntaan.
Lontoon iskuista ei ole tehty virallista tutkimusta. Pääministeri Tony Blair totesi mahdollisen tutkimuksen olevan voimavarojen haaskausta, joka haittaisi syyllisten kiinnisaamista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)