KU-VIIKKOLEHTI 29.7.2011
Norjan viikontakaisten tapahtumien ymmärtäminen on vaikeaa ja tuskallista. Helpointa olisi, jos Oslon pommi-iskusta ja kymmenien norjalaisnuorten kylmäverisestä surmaamisesta vangittu Anders Behring Breivik voitaisiin leimata mielisairaaksi ja maailmasta vieraantuneeksi mammanpojaksi, joka efedriinihumalassa kuvitteli olevansa muinainen temppeliritari.
Mutta itse asiassa Breivik tunnettiin ystäväpiirissään sosiaalisena ja työssään menestyneenä. Hänellä oli 26-vuotiaana oma ohjelmistofirma, ja hän oli ansainnut pienen omaisuuden pörssikaupoilla. Kouluaikana hän usein puolusti heikompia.
”Mikä pitää minut yöllä hereillä on se, että hän ei ole hirviö. Hän on tavallinen norjalainen kaveri, joka vain on kaivautunut syvälle täysin järjettömään poliittiseen analyysiin ja ollut valitettavasti riittävän neuvokas siirtämään ajatuksensa myös käytännön toiminnaksi”, toteaa Breivikin vanha koulukaveri, Norjan yleisradion toimittaja Peter Svaar.
Hullu tai ei, Breivikin tekoja on silti hedelmätöntä käsitellä irrallaan niistä rasistisista ja muukalaisvihamielisistä liikkeistä ja ideologioista, joista hän sai innoituksensa.
Kauppatieteitä opiskellut Breivik kuului vapaamuurareihin. Hän oli aiemmin Norjan oikeistopopulistisen Edistyspuolueen jäsen ja aktiivinen nettikeskustelija suomalaista Hommaforumia vastaavalla Document.no-sivustolla. 32-vuotias Breivik halusi luoda nettifoorumista äärioikeistolaisen sanomalehden.
Norjan työväenpuolueen kesäleirillä olleiden nuorten joukkomurhaaminen oli Breivikin mielestä poliittinen teko. Breivik halusi toimia esikuvana konservatiivisten kristittyjen vallankumoukselle, joka tulevina vuosikymmeninä ajaisi monikulttuurisuuden puolesta puhuvat vallanpitäjät vallasta ja pelastaisi Euroopan islamin aiheuttamalta tuholta.
Keskeisenä tavoitteena oli myös saada julkisuutta 1 500-sivuiselle manifestille. Kyseessä on eräänlainen äärioikeistovallankumouksen käsikirja, jota Breivik kirjoitti omien sanojensa mukaan yhdeksän vuoden ajan.
Englanninkielinen manifesti koostuu lähes 800-sivuisesta teoriaosuudesta sekä yhtä pitkästä, yksityiskohtaisesta ja sekavasta sotasuunnitelmasta.
Teoriaosuus on kattava kokoelma muiden äärioikeistolaisten ja maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tekstejä islaminuskon väitetystä väkivaltaisuudesta, muslimiväestön kasvusta Euroopassa ja niin sanotusta kulttuurimarxilaisesta poliittisesta eliitistä, joka monikulttuurisuuden nimissä sallii Euroopan kulttuurien alasajon.
Breivikin oman sotasuunnitelman mukaan Euroopan pelastamiseksi olisi yksinkertaisesti surmattava kaikki monikulttuurisuuteen uskovat poliittisen eliitin jäsenet, mukaan lukien puolueiden ja järjestöjen aktiivit, journalistit sekä kulttuurimarxilaisiksi luokiteltavat yhteiskuntatieteilijät.
Manifestin lopusta löytyy myös Breivikin itsestään tekemä pitkä haastattelu, hänen cv:nsä ja päiväkirjansa sekä tulevaa oikeudenkäyntiä varten valmiiksi kirjoitetut puolustuspuheenvuorot.
Manifestin nimi ”2083 – Euroopan itsenäisyysjulistus” viittaa norjalaisen blogikirjoittajan Fjordmanin kirjoittamaan tekstiin. Vuonna 2083 tulee kuluneeksi 400 vuotta Wienin taistelusta, jossa paavin Pyhän liiton joukot löivät kaupunkia piirittäneet Ottomaanien valtakunnan turkkilaiset soturit.
Breivik siteeraa manifestissään kymmeniä kertoja yhdysvaltalaista Robert Spenceriä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen islaminuskon mollaamisen. Spencerillä on oma verkkosivusto nimeltä Jihad Watch.
Breivikin tärkein oppi-isä on kuitenkin norjalaisbloggaaja Fjordman. Fjordmanin kirjoitusten keskeinen ajatus on, että monikulttuurisuus on vihaideologia, joka tuhoaa Euroopan maiden kulttuurit. Monikulttuurisuuden ja EU:n ajaman suvaitsevaisuuspolitiikan ansiosta Eurooppa on Fjordmanin mukaan vaivihkaa muuttumassa islamilaiseksi Eurabiaksi.
”Euroopan poliittiset eliitit toteuttavat vihollistemme esityslistaa eivätkä piittaa omien kansojensa intresseistä. He ovat näin ollen kätyreitä ja pettureita, ja heitä tulee kohdella sen mukaisesti”, Fjordman kirjoitti Gates of Vienna -blogissa vuonna 2008.
Juuri Fjordmanin teksteistä löytyvät myös viittaukset perussuomalaisten Jussi Halla-ahoon ja keskustan europarlamentaarikkoon Hannu Takkulaan.
Halla-ahon viiden vuoden takainen kirjoitus käsitteli Ruotsin tilannetta, kun sosiaalidemokraatit olivat vielä hallituksessa. Halla-ahon mukaan vasemmistoeliitti ylläpiti joutilasta maahanmuuttajaväestöä, joka tästä hyvästä äänesti vaaleissa vasemmistoa. ”Yhteiskunnalla on kyljessään kaksi parasiittia, jotka elävät keskenään sopuisassa symbioosissa.”
Takkula taas totesi eräässä puheessa vuonna 2006, että samat voimat, jotka vihaavat Israelia, vihaavat myös Eurooppaa.
Breivik on laatinut omiin arvioihinsa perustuvan tilaston, jonka mukaan muslimit olisivat syyllistyneet Länsi-Euroopan maissa viime vuonna yli 70 000 raiskaukseen ja 30 000 tuhopolttoon. Luvut eivät pidä paikkaansa. Hän päättelee kuitenkin, että muslimien tekemät rikokset lisääntyvät lähivuosina samassa mitassa kuin islaminuskoisen väestön määrä kasvaa.
Breivikin mukaan muslimeja itseään ei pidä syyttää, sillä he ovat kuin villieläimiä. Syyllisiä ovat monikulttuurisuuteen uskovat A- ja B-kategorioiden petturit, jotka sallivat muslimien pääsyn Eurooppaan.
Seurauksena on lopulta sisällissota, jossa temppeliritarit ja muut oikeistolaiset voimat ryhtyvät vallankumoukseen Euroopan maiden hallituksia vastaan. Breivikin mukaan ainakin 200 000 eurooppalaista petturia olisi surmattava – attentaateilla, pernaruttohyökkäyksillä sekä pommi-iskuilla ydinvoimaloihin tai öljynjalostamoihin.
Manifestista löytyvät ohjeet ammoniumnitraattipommin valmistamiseen sekä vinkit yhteistyöstä rikollisryhmien ja moottoripyöräjengien kanssa.
Breivik uskoo, että oikeistovoimien ja EU:n välinen sota syttyy viimeistään vuonna 2070. Tärkeintä olisi vapauttaa monikulttuurisuuden ikeestä Ranska, Saksa ja Iso-Britannia. Tämän jälkeen muslimit ja monikulttuurisuuden kannattajat karkotettaisiin Turkkiin.
perjantai 29. heinäkuuta 2011
perjantai 15. heinäkuuta 2011
Vihdoin vapaa Etelä-Sudan
KU-VIIKKOLEHTI 15.7.2011
Viime viikonloppuna tv-ryhmät ja valtionpäämiehet kerääntyivät kasapäin syrjäiseen Afrikan kolkkaan, kun
Etelä-Sudan itsenäistyi omaksi valtiokseen ja maanosan
pinta-alaltaan suurin maa Sudan jakautui sen myötä kahtia.
Tapaus oli historiallinen, sillä viimeksi uusi valtio on piirretty Afrikan kartalle 18 vuotta sitten, kun Eritrea irtaantui Etiopiasta. Tällä viikolla YK:n yleiskokouksen oli määrä hyväksyä Etelä-Sudan maailmanjärjestön 193. jäsenmaaksi.
Päätös Etelä-Sudanin itsenäisyydestä sinetöitiin kansanäänestyksessä viime tammikuussa. Äänestyksen tulos oli etukäteen selvä. Olin itse äänestysviikolla Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, enkä tavannut tuolloin ainuttakaan paikallista asukasta, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Loppujen lopuksi 99 prosenttia eteläsudanilaisista äänesti sen puolesta, että maa irrottautuisi Sudanista. Ulkomaisten vaalitarkkailijoiden mukaan äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Kansanäänestystä juhlittiin Jubassa railakkaasti tanssin, eksoottisen vaatetuksen ja ugandalaisen oluen voimalla, ja mitä viikonlopun aikana paikan päältä kuulin, niin itsenäistymiskarkeloissa pistettiin vielä paremmaksi.
Juban sairaalassa saatiin lauantaina hoitaa pääasiassa juhlayön jälkeen helteessä pyörtyneitä ihmisiä, kertoi sairaalassa työskentelevä Nhial Monykuany, joka asui aikoinaan parisenkymmentä vuotta Suomessa ja opiskeli täällä lääkäriksi.
Brittivallan alaisuudesta vuonna 1956 itsenäistyneen Sudanin pohjoista ja eteläistä osaa ei yhdistänyt oikeasti mikään muu kuin Niilin toinen päähaara, Valkoinen Niili, joka virtaa Victoriajärveltä Ugandan ja Etelä-Sudanin halki pohjoiseen Sudaniin ja sieltä Assuanin patoaltaan kautta edelleen Egyptiin.
Brittien ja Egyptin intresseissä oli, että Sudanin pohjoisosien arabiankielinen ja islaminuskoinen eliitti piti etelän lukuisat mustaihoiset heimokansat aisoissa eikä Niilin vedestä syntynyt arvaamattomia kiistoja.
Koko itsenäisen Sudanin historian ajan etelä jäi syrjään sekä vallasta että valtion resursseista. Pohjoisen hallitus yritti moneen otteeseen ulottaa islamilaiset sharia-lait myös kristinuskoiseen etelään, sillä seurauksella että maan eteläosissa ryhdyttiin aseelliseen vastarintaan.
Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli vuodesta 1983 vuoteen 2005 jatkuneessa sisällissodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä. Vuosien saatossa ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin vapautusliike, Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA, taisteli ensin yhtenäisen ja maallisen Sudanin puolesta, mutta vuonna 2005 solmitun rauhansopimuksen ja liikkeen karismaattisen johtajan John Garangin kuoleman jälkeen päätavoitteeksi tuli etelän itsenäisyys.
Itsenäisen valtion synnyttämisessä helpoimpia tehtäviä on sopia uuden maan näkyvistä symboleista, lähtien maan nimestä, lipusta ja kansallishymnistä. Vielä tammikuussa monet eteläsudanilaiset ehdottivat valtion nimeksi Niilin tasavaltaa, mutta lopulta päädyttiin Etelä-Sudaniin. Lipuksi otettiin sissiliike SPLA:n lippu.
Kansallishymnistä järjestettiin kilpailu, jonka voittajaksi valittiin Juban yliopiston opiskelijoiden ja opettajien säveltämä kappale. Maan oma valuutta, Etelä-Sudanin punta, julkistetaan ensi viikolla.
Postimerkkien painatus saa vielä odottaa, ja perinteinen kirjeposti kulkee ainakin lähikuukaudet edelleen Pohjois-Sudanin kautta.
Etelä-Sudanin jalkapallomaajoukkue pelasi tällä viikolla ensimmäisen ottelunsa. Vastassa oli kenialainen valioliigajoukkue Tusker FC, joka voitti ottelun 3–1.
Etelä-Sudan tarvitsee lähivuosina valtavia panostuksia hyvinvointipalvelujen luomiseksi. Yhtenäisessä Sudanissa etelä jätettiin jatkuvasti kaiken kehityksen ulkopuolelle ja ihmiset oman onnensa nojaan.
Sisällissodan aikana Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja ulkomailta tuotu hätäapu aiheutti riippuvuuden avustustoimituksista.
Etelä-Sudan on itsenäistyessään kaikilla mittareilla maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Joka seitsemäs lapsi menehtyy ennen kuin on täyttänyt viisi vuotta. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Hyvät uutiset tulevat tässä: Etelä-Sudanin maaperässä on runsaasti öljyä. Yhtenäisen Sudanin puolen miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta arviolta 80 prosenttia on ollut peräisin Etelä-Sudanissa sijaitsevilta öljykentiltä. Öljyputket kulkevat kuitenkin pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Etelän öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja Sudanin ja
Etelä-Sudanin hallitusten kesken.
YK:n turvallisuusneuvosto päätti viime kuussa lähettää
4 000 etiopialaista rauhanturvaajaa valvomaan rajaa etenkin kiistellyllä Abyein alueella, jonka pohjoisen Sudanin joukot miehittivät toukokuussa muutaman viikon ajaksi.
Myönteistä on myös se, että Etelä-Sudan näyttäisi olevan houkutteleva sijoituskohde eteläisille naapurimaille. Pankit ovat kenialaisia. Vähittäiskaupasta ja tavarakuljetuksista huolehtivat ugandalaiset kauppiaat ja kuorma-autokuskit.
”Tuotteet menevät täällä hyvin kaupaksi, sillä myymme niitä ihmisille, joilla ei todellakaan ole mitään”, ugandalainen kauppiasrouva kertoi Al Jazeeralle.
Viime viikonloppuna tv-ryhmät ja valtionpäämiehet kerääntyivät kasapäin syrjäiseen Afrikan kolkkaan, kun
Etelä-Sudan itsenäistyi omaksi valtiokseen ja maanosan
pinta-alaltaan suurin maa Sudan jakautui sen myötä kahtia.
Tapaus oli historiallinen, sillä viimeksi uusi valtio on piirretty Afrikan kartalle 18 vuotta sitten, kun Eritrea irtaantui Etiopiasta. Tällä viikolla YK:n yleiskokouksen oli määrä hyväksyä Etelä-Sudan maailmanjärjestön 193. jäsenmaaksi.
Päätös Etelä-Sudanin itsenäisyydestä sinetöitiin kansanäänestyksessä viime tammikuussa. Äänestyksen tulos oli etukäteen selvä. Olin itse äänestysviikolla Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, enkä tavannut tuolloin ainuttakaan paikallista asukasta, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Loppujen lopuksi 99 prosenttia eteläsudanilaisista äänesti sen puolesta, että maa irrottautuisi Sudanista. Ulkomaisten vaalitarkkailijoiden mukaan äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Kansanäänestystä juhlittiin Jubassa railakkaasti tanssin, eksoottisen vaatetuksen ja ugandalaisen oluen voimalla, ja mitä viikonlopun aikana paikan päältä kuulin, niin itsenäistymiskarkeloissa pistettiin vielä paremmaksi.
Juban sairaalassa saatiin lauantaina hoitaa pääasiassa juhlayön jälkeen helteessä pyörtyneitä ihmisiä, kertoi sairaalassa työskentelevä Nhial Monykuany, joka asui aikoinaan parisenkymmentä vuotta Suomessa ja opiskeli täällä lääkäriksi.
Brittivallan alaisuudesta vuonna 1956 itsenäistyneen Sudanin pohjoista ja eteläistä osaa ei yhdistänyt oikeasti mikään muu kuin Niilin toinen päähaara, Valkoinen Niili, joka virtaa Victoriajärveltä Ugandan ja Etelä-Sudanin halki pohjoiseen Sudaniin ja sieltä Assuanin patoaltaan kautta edelleen Egyptiin.
Brittien ja Egyptin intresseissä oli, että Sudanin pohjoisosien arabiankielinen ja islaminuskoinen eliitti piti etelän lukuisat mustaihoiset heimokansat aisoissa eikä Niilin vedestä syntynyt arvaamattomia kiistoja.
Koko itsenäisen Sudanin historian ajan etelä jäi syrjään sekä vallasta että valtion resursseista. Pohjoisen hallitus yritti moneen otteeseen ulottaa islamilaiset sharia-lait myös kristinuskoiseen etelään, sillä seurauksella että maan eteläosissa ryhdyttiin aseelliseen vastarintaan.
Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli vuodesta 1983 vuoteen 2005 jatkuneessa sisällissodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä. Vuosien saatossa ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin vapautusliike, Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA, taisteli ensin yhtenäisen ja maallisen Sudanin puolesta, mutta vuonna 2005 solmitun rauhansopimuksen ja liikkeen karismaattisen johtajan John Garangin kuoleman jälkeen päätavoitteeksi tuli etelän itsenäisyys.
Itsenäisen valtion synnyttämisessä helpoimpia tehtäviä on sopia uuden maan näkyvistä symboleista, lähtien maan nimestä, lipusta ja kansallishymnistä. Vielä tammikuussa monet eteläsudanilaiset ehdottivat valtion nimeksi Niilin tasavaltaa, mutta lopulta päädyttiin Etelä-Sudaniin. Lipuksi otettiin sissiliike SPLA:n lippu.
Kansallishymnistä järjestettiin kilpailu, jonka voittajaksi valittiin Juban yliopiston opiskelijoiden ja opettajien säveltämä kappale. Maan oma valuutta, Etelä-Sudanin punta, julkistetaan ensi viikolla.
Postimerkkien painatus saa vielä odottaa, ja perinteinen kirjeposti kulkee ainakin lähikuukaudet edelleen Pohjois-Sudanin kautta.
Etelä-Sudanin jalkapallomaajoukkue pelasi tällä viikolla ensimmäisen ottelunsa. Vastassa oli kenialainen valioliigajoukkue Tusker FC, joka voitti ottelun 3–1.
Etelä-Sudan tarvitsee lähivuosina valtavia panostuksia hyvinvointipalvelujen luomiseksi. Yhtenäisessä Sudanissa etelä jätettiin jatkuvasti kaiken kehityksen ulkopuolelle ja ihmiset oman onnensa nojaan.
Sisällissodan aikana Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja ulkomailta tuotu hätäapu aiheutti riippuvuuden avustustoimituksista.
Etelä-Sudan on itsenäistyessään kaikilla mittareilla maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Joka seitsemäs lapsi menehtyy ennen kuin on täyttänyt viisi vuotta. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Hyvät uutiset tulevat tässä: Etelä-Sudanin maaperässä on runsaasti öljyä. Yhtenäisen Sudanin puolen miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta arviolta 80 prosenttia on ollut peräisin Etelä-Sudanissa sijaitsevilta öljykentiltä. Öljyputket kulkevat kuitenkin pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Etelän öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja Sudanin ja
Etelä-Sudanin hallitusten kesken.
YK:n turvallisuusneuvosto päätti viime kuussa lähettää
4 000 etiopialaista rauhanturvaajaa valvomaan rajaa etenkin kiistellyllä Abyein alueella, jonka pohjoisen Sudanin joukot miehittivät toukokuussa muutaman viikon ajaksi.
Myönteistä on myös se, että Etelä-Sudan näyttäisi olevan houkutteleva sijoituskohde eteläisille naapurimaille. Pankit ovat kenialaisia. Vähittäiskaupasta ja tavarakuljetuksista huolehtivat ugandalaiset kauppiaat ja kuorma-autokuskit.
”Tuotteet menevät täällä hyvin kaupaksi, sillä myymme niitä ihmisille, joilla ei todellakaan ole mitään”, ugandalainen kauppiasrouva kertoi Al Jazeeralle.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Kiistaa kehitysapuprosenteista
KU-VIIKKOLEHTI 1.7.2011
Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö Kepa paheksuu Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa. Kepan mukaan hallitusohjelman tekstissä puhutaan kehitysyhteistyön määrärahojen tasaisesta kasvusta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta, mutta hallituksen leikkauslistasta voi nähdä, että kehitysyhteistyövaroista aiotaan kuitenkin vähentää 115 miljoonaa euroa.
Näin ollen Suomi luopuisi toistaiseksi kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoittelemisesta.
”Prosenttiosuus kääntyy laskuun vuonna 2013. Kahden edellisen hallituksen tekemä arvokas työ uhkaa valua hukkaan”, arvelee Kepan viestintäjohtaja Mika Railo.
Kehitystutkijat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen Helsingin yliopistosta ovat kehitysapujärjestöjen kanssa hiukan eri mieltä määrärahojen suuruuden merkityksestä.
”Yksi nyky-kehitysyhteistyön perusongelmia on, että sitä koskeva poliittinen keskustelu ja päätöksenteko pyörivät rahamäärien ympärillä”, Koponen ja Kontinen toteavat Into Kustannuksen tällä viikolla julkaisemassa kirjassa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
”Kuuluisa 0,7 prosentin bktl-tavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”, Koponen ja Kontinen kirjoittavat.
Varsin rajusti ilmaistu ottaen huomioon, että Koponen on kehitysmaatutkimuksen professori ja Kontinen puolestaan Suomen kehitystutkimuksen seuran puheenjohtaja.
Rahan määrässä mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Viime vuonna kehitysavun määrärahojen osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Tänä vuonna osuuden uskotaan nousevan 0,58 prosenttiin.
”0,58 prosenttia bruttokansantulosta ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta se on myös kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista”, Koponen ja Kontinen huomauttavat.
Kehitysapuun käytetty rahamäärä on alle puolet Suomen sotilasmenoista tai maataloustuesta, mutta summa on myös suurempi kuin mitä koko Suomen poliisilaitoksen ylläpitämiseen käytetään.
Mistä tuo maaginen 0,7 prosentin kehitysaputavoite on oikeastaan peräisin? 1970-luvun alussa ajateltiin, että jos vauraat maat investoisivat köyhempiin maihin yhden prosentin tuloistaan – 0,7 prosenttia julkista ja 0,3 prosenttia yksityistä pääomaa – kehitysmaat voisivat lähteä kehittymään kuin läntiset teollisuusmaat aikoinaan.
Summa ei loppujen lopuksi ole päätähuimaava. Tänä päivänä 0,7 prosenttia teollisuusmaiden bruttokansantulosta vastaisi muutamaa kymmentä euroa kutakin kehitysmaan asukasta kohti.
Koposen ja Kontisen mukaan yhden prosentin investointitavoite on kuitenkin jo toteutunut – tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajateltu. Vaikka julkisen kehitysavun määrä on edelleen kaukana tavoitteestaan, yksityiset suorat investoinnit ovat jo yli vuosikymmenen ajan olleet monta kertaa suuremmat kuin kehitysapu.
Täytyy kuitenkin muistaa, että yksityisistä kaupallisista sijoituksista huomattava osa palautuu myöhemmin voittoina rikkaisiin maihin. Viime vuonna koko maailman julkisen kehitysavun määrä oli 129 miljardia dollaria. Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin on moninkertaisesti suurempi summa, vuosittain arviolta 700–800 miljardia dollaria.
Jos rahamääristä ja bruttokansantulo-osuuksista puhutaan paljon, niin vähemmän julkista keskustelua käydään siitä, millaiseen kehitysyhteistyöhön rahaa kannattaa käyttää. Koponen ja Kontinen muistuttavat, että määrärahojen taso ei kerro vielä mitään siitä, kenelle varat osoitetaan, kuinka ne käytetään ja kuka varoista lopulta hyötyy.
”Halutaanko tavoittaa köyhistä köyhimmät, lähetetäänkö rahat suoraan vastaanottajavaltion pankkitilille, palkataanko niillä suomalaista työvoimaa ja ostetaanko suomalaisia tavaroita kehitysmaihin lähetettäväksi, vai käytetäänkö moninaisia muita keinoja ja välikäsiä avun perille toimittamiseksi?”
Yhtenä keskustelun hankaluutena on kehitysaputoimijoiden omaksuma byrokraattinen slangi. Kehitysrahoitusikkunat, sektorituki ja köyhyydenvähentämisohjelmien seurantaindikaattorit jäävät helposti pienen asiaan vihkiytyneen porukan munkkilatinaksi.
Koposen ja Kontisen toimittamassa kirjassa johtavat suomalaiset kehitysmaatutkijat käyvät esimerkkitapauksin läpi Suomen kehitysavun ongelmia ja onnistumisia – sekä myös sitä, miten vaikeaa on arvioida, onko apuprojekti onnistunut.
Useimmiten hankkeet kyllä saavuttavat halutut tulokset, mutta olivatko nämä tulokset kohdemaan muun kehityksen kannalta olennaisia ja jatkuiko kehitys myös hankkeen päättymisen jälkeen? Entä missä suhteessa saavutetut tulokset olivat käytettyihin kustannuksiin? Mitä vastaavilla resursseilla olisi voitu saada aikaan, jos varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin?
Juhani Koponen erittelee kirjassa Tansanian kehitysyhteistyön tuloksia ja epäonnistumisia. Maaria Seppänen pohtii, pitäisikö Suomen edelleen jatkaa kehitysapuaan Nicaragualle presidentti Daniel Ortegan hallinnon epäkohdista huolimatta. Petri Hautaniemi toteaa, että Suomen tuki Nepalin opetushallinnolle lisäsi koulunkäyntiä etenkin maaseudun tyttöjen keskuudessa, mutta opetuksen laatu pysyi edelleen heikkona.
”On aika ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen mukana vaikuttamassa maailmanlaajuisissa ja paikallisissa kehitysprosesseissa – ja että nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin”, kirjoittavat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen.
Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö Kepa paheksuu Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa. Kepan mukaan hallitusohjelman tekstissä puhutaan kehitysyhteistyön määrärahojen tasaisesta kasvusta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta, mutta hallituksen leikkauslistasta voi nähdä, että kehitysyhteistyövaroista aiotaan kuitenkin vähentää 115 miljoonaa euroa.
Näin ollen Suomi luopuisi toistaiseksi kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoittelemisesta.
”Prosenttiosuus kääntyy laskuun vuonna 2013. Kahden edellisen hallituksen tekemä arvokas työ uhkaa valua hukkaan”, arvelee Kepan viestintäjohtaja Mika Railo.
Kehitystutkijat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen Helsingin yliopistosta ovat kehitysapujärjestöjen kanssa hiukan eri mieltä määrärahojen suuruuden merkityksestä.
”Yksi nyky-kehitysyhteistyön perusongelmia on, että sitä koskeva poliittinen keskustelu ja päätöksenteko pyörivät rahamäärien ympärillä”, Koponen ja Kontinen toteavat Into Kustannuksen tällä viikolla julkaisemassa kirjassa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
”Kuuluisa 0,7 prosentin bktl-tavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”, Koponen ja Kontinen kirjoittavat.
Varsin rajusti ilmaistu ottaen huomioon, että Koponen on kehitysmaatutkimuksen professori ja Kontinen puolestaan Suomen kehitystutkimuksen seuran puheenjohtaja.
Rahan määrässä mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Viime vuonna kehitysavun määrärahojen osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Tänä vuonna osuuden uskotaan nousevan 0,58 prosenttiin.
”0,58 prosenttia bruttokansantulosta ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta se on myös kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista”, Koponen ja Kontinen huomauttavat.
Kehitysapuun käytetty rahamäärä on alle puolet Suomen sotilasmenoista tai maataloustuesta, mutta summa on myös suurempi kuin mitä koko Suomen poliisilaitoksen ylläpitämiseen käytetään.
Mistä tuo maaginen 0,7 prosentin kehitysaputavoite on oikeastaan peräisin? 1970-luvun alussa ajateltiin, että jos vauraat maat investoisivat köyhempiin maihin yhden prosentin tuloistaan – 0,7 prosenttia julkista ja 0,3 prosenttia yksityistä pääomaa – kehitysmaat voisivat lähteä kehittymään kuin läntiset teollisuusmaat aikoinaan.
Summa ei loppujen lopuksi ole päätähuimaava. Tänä päivänä 0,7 prosenttia teollisuusmaiden bruttokansantulosta vastaisi muutamaa kymmentä euroa kutakin kehitysmaan asukasta kohti.
Koposen ja Kontisen mukaan yhden prosentin investointitavoite on kuitenkin jo toteutunut – tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajateltu. Vaikka julkisen kehitysavun määrä on edelleen kaukana tavoitteestaan, yksityiset suorat investoinnit ovat jo yli vuosikymmenen ajan olleet monta kertaa suuremmat kuin kehitysapu.
Täytyy kuitenkin muistaa, että yksityisistä kaupallisista sijoituksista huomattava osa palautuu myöhemmin voittoina rikkaisiin maihin. Viime vuonna koko maailman julkisen kehitysavun määrä oli 129 miljardia dollaria. Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin on moninkertaisesti suurempi summa, vuosittain arviolta 700–800 miljardia dollaria.
Jos rahamääristä ja bruttokansantulo-osuuksista puhutaan paljon, niin vähemmän julkista keskustelua käydään siitä, millaiseen kehitysyhteistyöhön rahaa kannattaa käyttää. Koponen ja Kontinen muistuttavat, että määrärahojen taso ei kerro vielä mitään siitä, kenelle varat osoitetaan, kuinka ne käytetään ja kuka varoista lopulta hyötyy.
”Halutaanko tavoittaa köyhistä köyhimmät, lähetetäänkö rahat suoraan vastaanottajavaltion pankkitilille, palkataanko niillä suomalaista työvoimaa ja ostetaanko suomalaisia tavaroita kehitysmaihin lähetettäväksi, vai käytetäänkö moninaisia muita keinoja ja välikäsiä avun perille toimittamiseksi?”
Yhtenä keskustelun hankaluutena on kehitysaputoimijoiden omaksuma byrokraattinen slangi. Kehitysrahoitusikkunat, sektorituki ja köyhyydenvähentämisohjelmien seurantaindikaattorit jäävät helposti pienen asiaan vihkiytyneen porukan munkkilatinaksi.
Koposen ja Kontisen toimittamassa kirjassa johtavat suomalaiset kehitysmaatutkijat käyvät esimerkkitapauksin läpi Suomen kehitysavun ongelmia ja onnistumisia – sekä myös sitä, miten vaikeaa on arvioida, onko apuprojekti onnistunut.
Useimmiten hankkeet kyllä saavuttavat halutut tulokset, mutta olivatko nämä tulokset kohdemaan muun kehityksen kannalta olennaisia ja jatkuiko kehitys myös hankkeen päättymisen jälkeen? Entä missä suhteessa saavutetut tulokset olivat käytettyihin kustannuksiin? Mitä vastaavilla resursseilla olisi voitu saada aikaan, jos varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin?
Juhani Koponen erittelee kirjassa Tansanian kehitysyhteistyön tuloksia ja epäonnistumisia. Maaria Seppänen pohtii, pitäisikö Suomen edelleen jatkaa kehitysapuaan Nicaragualle presidentti Daniel Ortegan hallinnon epäkohdista huolimatta. Petri Hautaniemi toteaa, että Suomen tuki Nepalin opetushallinnolle lisäsi koulunkäyntiä etenkin maaseudun tyttöjen keskuudessa, mutta opetuksen laatu pysyi edelleen heikkona.
”On aika ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen mukana vaikuttamassa maailmanlaajuisissa ja paikallisissa kehitysprosesseissa – ja että nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin”, kirjoittavat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Kehitysapu ennen ja nyt
KU-VIIKKOLEHTI 17.6.2011
Kehitysyhteistyön entiset ja nykyiset tekijät muistelivat suomalaisen kehitysyhteistyön käynnistymistä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkukuusta järjestetyssä juhlaseminaarissa. Kesäkuun alussa tuli nimittäin kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ulkoministeriöön palkattiin ensimmäinen virkamies valmistelemaan Suomen kehitysaputoimintaa.
Työpaikan sai juuri 29 vuotta täyttänyt Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen pääsihteeri Jaakko Iloniemi, joka sittemmin toimi myös suurlähettiläänä Washingtonissa sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan pitkäaikaisena johtajana.
Iloniemi korosti juhlapuheessaan, että suomalaisen kehitysavun käynnistymisen pontimena oli muiden Pohjoismaiden esimerkki. Vuonna 1962 Suomi lähti ensimmäistä kertaa mukaan yhteispohjoismaiseen kehityshankkeeseen Tanganyikassa, nykyisessä Tansaniassa.
Siinä missä ruotsalaiset puhuivat solidaarisuudesta, suomalaiset poliitikot olivat Iloniemen mukaan kuitenkin kiinnostuneempia Suomen vaikutusvallasta YK:ssa.
Suomen ensimmäinen oma kahdenvälinen kehityshanke oli vuonna 1965 käynnistynyt metsäalan hanke, jossa koulutettiin 600 metsuria Tunisiassa.
Presidentti Kekkonen kävi paikan päällä Tunisiassa ja totesi, että ”Suomella on oman historiansa perusteella kunniavelvoitus antaa apua niillä aloilla, joilla se on meille mahdollista”.
Alkuvaiheessa kaikki apu oli projektiapua ja vähäiset hankinnat pyrittiin sitomaan suomalaisiin toimituksiin.
”Projekteja valittaessa oli sovitettava yhteen suomalaisten osaaminen ja vastaanottajan tarpeet. Emme vielä silloin ymmärtäneet sitä, että niin pian kun avun saanti päättyi, projekti jäi ilman varoja ja hoitoa, olipa kyseessä sitten koulu tai kalastusalus. Kohdemailla oli muita, prioriteetiltaan tärkeämpiä hankkeita, jotka piti rahoittaa”, Iloniemi kertoi ulkoministeriön seminaarissa.
Kehitysyhteistyön painopisteet ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella. 70-luvulla puhuttiin ennen muuta teknisestä avusta, kun suomalaisia asiantuntijoita ja teknologiaa vietiin kehitysmaihin teollisuustuotannon tueksi.
80-luvulla käynnistettiin useita isoja sähköalan ja vesihuollon hankkeita ja kunnostettiin satamia Tansaniassa ja Mosambikissa. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry teki metsätaloussuunnitelmia Indonesiassa ja Thaimaassa. Muiden länsimaiden tavoin kehitysavulle asetettiin erilaisia talouspolitiikkaa ja myös demokratiaa koskevia ehtoja.
Kehitysyhteistyön määrärahat kasvoivat tasaisesti, ja vuonna 1991 ylitettiin ensimmäisen ja ainoan kerran YK:n suosittama 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta.
Puhtaassa rahassa mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä kuitenkin suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Avun muodot ovat nyt myös uudet, kun perinteisen hanketuen sijasta on siirrytty budjettitukeen tai rahalliseen tukeen eri hallinnonaloille. Suurimmissa kumppanimaissa Mosambikissa ja Tansaniassa suomalaisella kehitysavulla on tuettu muun muassa terveyshallintoa ja opetushallintoa, ja rahaa on maksettu myös suoraan valtioiden budjettiin.
Aiempien vuosien tapaan kehitysyhteistyön määrärahoja käytetään myös järjestöjen hankkeisiin, humanitaariseen kriisiapuun sekä Maailmanpankin ja EU:n kehitysapuhankkeisiin.
Suunnilleen samaan aikaan kun kehitysyhteistyöhallinto juhli omaa varhaishistoriaansa, Into Kustannus julkaisi Teppo Eskelisen pamfletin nimeltä Kehityksen loppu. Kirja on mainio katsaus kehitystavoitteiden muutoksiin ja ristiriitaisuuksiin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitysavusta tai ylipäänsä maailmanparantamisesta ja sen haasteista kiinnostuneille.
Kansan Uutisten talouskolumnistinakin toimiva Eskelinen on koulutukseltaan filosofi, ja filosofiassa tärkeintä on käsitteiden määrittely. Heti kirjansa kärkeen hän esittääkin kehitysavussa helposti unohtuneen tärkeän peruskysymyksen: Mistä oikein puhumme, kun puhumme kehityksestä?
Vastauksia on monia ja toteuttamisen tapoja yhtä lailla. Yhteistä niille on se, että kehityksellä tarkoitetaan yhteiskuntien muuttamista paremmiksi.
Kehitysavun kulta-aikana korostettiin sitä, että kehitys olisi nimenomaan yhteiskuntien modernisointia ja talouskasvua. Ajateltiin, että köyhiä maita teollistamalla ne voisivat muuttua länsimaiden kaltaisiksi. Viimeistään 80-luvulla kävi selväksi, että tämä olisi maapallon kestävyyden kannalta mahdotonta.
”Koska kehitys on laajamittaisena tavoitteena käynyt mahdottomaksi, kehitystavoitteet on käytännössä muutettu huomattavasti vaatimattomammiksi”, Eskelinen kirjoittaa.
”Kehityksellä pyritään tänä päivänä köyhyyden vähentämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hieman nykyistä pienempi ihmisjoukko eläisi hyvin matalalle määritellyn köyhyysrajan alapuolella.”
Myös Suomen kehityspolitiikan tavoitteena on nykyään köyhyyden vähentäminen ja kestävän kehityksen edistäminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Köyhyyden vähentämiseen pyritään kehitysyhteistyön avulla ”edistämällä kehitykselle suotuisien olosuhteiden vahvistumista köyhimmissä maissa elinkeinojen, investointien ja kaupan edellytysten parantamiseksi ja talouskasvun aikaansaamiseksi.”
Teppo Eskelinen kuitenkin muistuttaa, että monissa maissa juuri kehitys ja talouskasvu ovat olleet syynä köyhien ihmisten elämän kurjistumiseen. Talous ja investoinnit kasvavat ja jotkut toki vaurastuvat, mutta maaseudulta kaupunkiin paremman elintason toivossa muuttaneet ihmiset työskentelevät hikipajoissa ja asuvat surkeissa slummeissa.
”Ainoa todella uskottava keino köyhyyden vähentämiseen on, että köyhät ihmiset kykenevät itse organisoitumaan ja vaatimaan poliittisia parannuksia asemaansa”, Eskelinen toteaa.
Kehitysyhteistyön entiset ja nykyiset tekijät muistelivat suomalaisen kehitysyhteistyön käynnistymistä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkukuusta järjestetyssä juhlaseminaarissa. Kesäkuun alussa tuli nimittäin kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ulkoministeriöön palkattiin ensimmäinen virkamies valmistelemaan Suomen kehitysaputoimintaa.
Työpaikan sai juuri 29 vuotta täyttänyt Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen pääsihteeri Jaakko Iloniemi, joka sittemmin toimi myös suurlähettiläänä Washingtonissa sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan pitkäaikaisena johtajana.
Iloniemi korosti juhlapuheessaan, että suomalaisen kehitysavun käynnistymisen pontimena oli muiden Pohjoismaiden esimerkki. Vuonna 1962 Suomi lähti ensimmäistä kertaa mukaan yhteispohjoismaiseen kehityshankkeeseen Tanganyikassa, nykyisessä Tansaniassa.
Siinä missä ruotsalaiset puhuivat solidaarisuudesta, suomalaiset poliitikot olivat Iloniemen mukaan kuitenkin kiinnostuneempia Suomen vaikutusvallasta YK:ssa.
Suomen ensimmäinen oma kahdenvälinen kehityshanke oli vuonna 1965 käynnistynyt metsäalan hanke, jossa koulutettiin 600 metsuria Tunisiassa.
Presidentti Kekkonen kävi paikan päällä Tunisiassa ja totesi, että ”Suomella on oman historiansa perusteella kunniavelvoitus antaa apua niillä aloilla, joilla se on meille mahdollista”.
Alkuvaiheessa kaikki apu oli projektiapua ja vähäiset hankinnat pyrittiin sitomaan suomalaisiin toimituksiin.
”Projekteja valittaessa oli sovitettava yhteen suomalaisten osaaminen ja vastaanottajan tarpeet. Emme vielä silloin ymmärtäneet sitä, että niin pian kun avun saanti päättyi, projekti jäi ilman varoja ja hoitoa, olipa kyseessä sitten koulu tai kalastusalus. Kohdemailla oli muita, prioriteetiltaan tärkeämpiä hankkeita, jotka piti rahoittaa”, Iloniemi kertoi ulkoministeriön seminaarissa.
Kehitysyhteistyön painopisteet ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella. 70-luvulla puhuttiin ennen muuta teknisestä avusta, kun suomalaisia asiantuntijoita ja teknologiaa vietiin kehitysmaihin teollisuustuotannon tueksi.
80-luvulla käynnistettiin useita isoja sähköalan ja vesihuollon hankkeita ja kunnostettiin satamia Tansaniassa ja Mosambikissa. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry teki metsätaloussuunnitelmia Indonesiassa ja Thaimaassa. Muiden länsimaiden tavoin kehitysavulle asetettiin erilaisia talouspolitiikkaa ja myös demokratiaa koskevia ehtoja.
Kehitysyhteistyön määrärahat kasvoivat tasaisesti, ja vuonna 1991 ylitettiin ensimmäisen ja ainoan kerran YK:n suosittama 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta.
Puhtaassa rahassa mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä kuitenkin suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Avun muodot ovat nyt myös uudet, kun perinteisen hanketuen sijasta on siirrytty budjettitukeen tai rahalliseen tukeen eri hallinnonaloille. Suurimmissa kumppanimaissa Mosambikissa ja Tansaniassa suomalaisella kehitysavulla on tuettu muun muassa terveyshallintoa ja opetushallintoa, ja rahaa on maksettu myös suoraan valtioiden budjettiin.
Aiempien vuosien tapaan kehitysyhteistyön määrärahoja käytetään myös järjestöjen hankkeisiin, humanitaariseen kriisiapuun sekä Maailmanpankin ja EU:n kehitysapuhankkeisiin.
Suunnilleen samaan aikaan kun kehitysyhteistyöhallinto juhli omaa varhaishistoriaansa, Into Kustannus julkaisi Teppo Eskelisen pamfletin nimeltä Kehityksen loppu. Kirja on mainio katsaus kehitystavoitteiden muutoksiin ja ristiriitaisuuksiin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitysavusta tai ylipäänsä maailmanparantamisesta ja sen haasteista kiinnostuneille.
Kansan Uutisten talouskolumnistinakin toimiva Eskelinen on koulutukseltaan filosofi, ja filosofiassa tärkeintä on käsitteiden määrittely. Heti kirjansa kärkeen hän esittääkin kehitysavussa helposti unohtuneen tärkeän peruskysymyksen: Mistä oikein puhumme, kun puhumme kehityksestä?
Vastauksia on monia ja toteuttamisen tapoja yhtä lailla. Yhteistä niille on se, että kehityksellä tarkoitetaan yhteiskuntien muuttamista paremmiksi.
Kehitysavun kulta-aikana korostettiin sitä, että kehitys olisi nimenomaan yhteiskuntien modernisointia ja talouskasvua. Ajateltiin, että köyhiä maita teollistamalla ne voisivat muuttua länsimaiden kaltaisiksi. Viimeistään 80-luvulla kävi selväksi, että tämä olisi maapallon kestävyyden kannalta mahdotonta.
”Koska kehitys on laajamittaisena tavoitteena käynyt mahdottomaksi, kehitystavoitteet on käytännössä muutettu huomattavasti vaatimattomammiksi”, Eskelinen kirjoittaa.
”Kehityksellä pyritään tänä päivänä köyhyyden vähentämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hieman nykyistä pienempi ihmisjoukko eläisi hyvin matalalle määritellyn köyhyysrajan alapuolella.”
Myös Suomen kehityspolitiikan tavoitteena on nykyään köyhyyden vähentäminen ja kestävän kehityksen edistäminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Köyhyyden vähentämiseen pyritään kehitysyhteistyön avulla ”edistämällä kehitykselle suotuisien olosuhteiden vahvistumista köyhimmissä maissa elinkeinojen, investointien ja kaupan edellytysten parantamiseksi ja talouskasvun aikaansaamiseksi.”
Teppo Eskelinen kuitenkin muistuttaa, että monissa maissa juuri kehitys ja talouskasvu ovat olleet syynä köyhien ihmisten elämän kurjistumiseen. Talous ja investoinnit kasvavat ja jotkut toki vaurastuvat, mutta maaseudulta kaupunkiin paremman elintason toivossa muuttaneet ihmiset työskentelevät hikipajoissa ja asuvat surkeissa slummeissa.
”Ainoa todella uskottava keino köyhyyden vähentämiseen on, että köyhät ihmiset kykenevät itse organisoitumaan ja vaatimaan poliittisia parannuksia asemaansa”, Eskelinen toteaa.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Psykologista sodankäyntiä
KU-VIIKKOLEHTI 3.6.2011
Pöly on hiljalleen laskeutunut Abbottabadin ylle ja elämä jatkuu entisellään. Osama bin Ladenin surmauutisten jälkeen tämä hiljainen pakistanilainen kasarmikaupunki oli muutaman päivän ajan mediasirkuksen keskipisteenä, kun kameraryhmät eri puolilta maailmaa tulivat kysymään ihmisiltä miltä nyt tuntui kun Osama bin Laden oli tapettu heidän kotikaupungissaan.
Yhdysvaltojen vaihtoehtomedia on kaivanut esiin videoleikkeitä Osama bin Ladenin surmaoperaation jälkeen esitetyistä tv-haastatteluista. Harva paikallinen asukas näyttäisi ylipäänsä uskovan, että Osama bin Laden olisi asunut Abbottabadissa.
”Osama bin Ladenin surmaoperaatio oli silkkaa huijausta”, sanoi lehdenmyyjä Mohammed Britannian yleisradion BBC:n haastattelussa.
Toiset kaipasivat Yhdysvaltojen hallitukselta kunnollisia todisteita siitä, että bin Laden oli todella elänyt ja kuollut Abbottabadissa.
”Surmaoperaatio ei ole totta. Ehkä joku toinen ihminen tapettiin. Kukaan ei voi liikkua täällä salaa, sillä armeija tarkistaa kaikkialla ihmisten henkilöpaperit”, arveli Al Jazeeran haastattelema Jahingir Khan, jonka serkku asui iskun kohteena olleen talon naapurissa.
CNN:n kirjeenvaihtaja puolestaan kulki Osaman huvilaksi väitetyn rakennuksen ympärillä ja kiinnitti huomiota siihen, että talon muuriin oli maalattu tyttökoulun mainos puhelinnumeroineen ja muurin kupeessa olevan kaalimaan reunamilla kasvoi kannabishamppua.
Pakistanilaisen tv-kanavan esittämä yksityiskohtainen silminnäkijähaastattelu antoi aivan toisenlaisen kuvan vapunpäivän jälkeisen yön tapahtumista kuin mitä länsimedian välityksellä on kerrottu. Samaa TV:n haastattelun mukaan kyseessä oli epäonnistunut operaatio, jossa kuoli ainakin kymmenen yhdysvaltalaista sotilasta.
Yhdysvaltalainen sotaveteraanien järjestö Veterans Today julkaisi verkkosivuillaan englanninkielisen käännöksen haastattelusta, jossa operaation kohteena olleen talon naapuri kertoi oman versionsa Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen iskusta Abbottabadiin.
Haastattelussa Mohammad Bashir kertoi, että vapunpäivän jälkeisenä yönä Yhdysvaltojen helikopterista laskeutui 10–12 sotilasta. Sotilaat hakkasivat naapuritalojen ovia ja kielsivät talojen asukkaita tulemasta ulos. Ulkomaalaiset sotilaat puhuivat pashtun kieltä.
Bashir seurasi tapahtumia talonsa katolta. Kun hän näki Yhdysvaltojen helikopterin tulevan, hän luuli ensin, että amerikkalaiset olivat aikeissa hyökätä läheiseen Pakistanin sotilasakatemian kasarmiin.
Noin 20 minuuttia myöhemmin helikopteri palasi Bashirin mukaan hakemaan vieraat sotilaat pois, mutta ennen kuin kopteri pääsi jatkamaan matkaa, se jostain syystä räjähti ja syttyi palamaan.
”Naapurit riensivät avoimesta portista katsomaan, mitä oli tapahtunut. Helikopteri oli liekeissä ja räjähdyksessä kuolleiden ruumiinosia oli pitkin pihaa, jalkoja, käsivarsia, repeytyneitä kehonosia”, Mohammad Bashir kuvaili.
Naapuritalon miehen mukaan kaksi muuta helikopteria lensi lähettyvillä, mutta kumpikaan niistä ei koskaan laskeutunut. Sitten Pakistanin armeijan sotilaat tulivat paikalle ja ajoivat ihmiset pois.
”Amerikkalaiset väittävät, että he surmasivat Osaman ja veivät hänen ruumiinsa pois helikopterilla. Miten he hänet veivät? Kaikki, jotka tulivat tuolla helikopterilla, kuolivat räjähdyksessä. Jos myös Osama oli helikopterissa, hänkin varmasti kuoli”, Mohammad Bashir totesi.
Hänen mukaansa monet ihmiset naapurista näkivät tapahtumat, mutta heitä on käsketty olemaan hiljaa. Bashirin serkku, joka työskenteli talossa puutarhurina, pidätettiin ja asetettiin kotiarestiin. Naapurit kertoivat, että hyökkäyksen kohteena olleessa talossa asui kaksi ystävällistä herraa nimeltä Arshad ja Tariq.
Verkkolehti Asia Timesin kirjeenvaihtajan Pepe Escobarin mielestä Osama bin Ladenin väitetty surmaoperaatio oli taidokkaasti toteutettu ”psykologinen operaatio”, puhtaasti näytösluonteinen voimanosoitus, jossa tärkeintä on millainen kuva tapahtumasta annetaan mediassa.
Pepe Escobar kirjoittaa kolumnissaan, että presidentti Barack Obaman saamaa Nobelin rauhanpalkintoa voidaan hyvin perustein arvostella, mutta Obama on myös älykäs intellektuelli, joka ymmärtää amerikkalaisten kollektiivista mielentilaa.
”Niinpä surmatakseen symbolisesti terrorisminvastaisen sodan – joka keksittiin syyskuun 11. päivän tapahtumien takia – Obaman piti kirjaimellisesti tappaa väitetty rikoksentekijä, oli tämä sitten oikea tai väärä, syyllinen tai syytön, klooni tai aito.”
Juonen mahdolliset ristiriitaisuudet ovat Escobarin mukaan epäolennaisia, kuten missä tahansa Hollywoodin menestyselokuvassa. Tärkeämpää on lipunmyynnin suuruus.
”Freudin oppien mukaisesti Obama teki surmatyön ja vapautui koko trauman alkuperäisestä syystä. Hän laski, että se oli ainoa keino aloittaa alusta – näin voitaisiin vähitellen lopettaa sodat Afganistanissa ja Irakissa ja ruveta keskittymään asioihin, joilla on todellista merkitystä Yhdysvalloissa: opetusmenoihin ja infrastruktuuriin, valtiontalouden tilaan.”
Escobarin mukaan ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että Obaman hoito tepsii.
”Toki miljoonat amerikkalaiset ovat saaneet lisäpontta, ihan kuin koko maa olisi juonut tsunamillisen energiajuomaa. Mutta avainkysymys kuuluu, katoaako jihadismi kokonaan tämän päivän geopoliittisesta näköpiiristä. Itse asiassa historia oli hävittänyt sen jo ennen bin Ladenin iskua. Arabimaiden kansannousut ovat osoittaneet, että arabimaailma tahtoo demokratiaa, ei itsemurhapommittajia.”
Pöly on hiljalleen laskeutunut Abbottabadin ylle ja elämä jatkuu entisellään. Osama bin Ladenin surmauutisten jälkeen tämä hiljainen pakistanilainen kasarmikaupunki oli muutaman päivän ajan mediasirkuksen keskipisteenä, kun kameraryhmät eri puolilta maailmaa tulivat kysymään ihmisiltä miltä nyt tuntui kun Osama bin Laden oli tapettu heidän kotikaupungissaan.
Yhdysvaltojen vaihtoehtomedia on kaivanut esiin videoleikkeitä Osama bin Ladenin surmaoperaation jälkeen esitetyistä tv-haastatteluista. Harva paikallinen asukas näyttäisi ylipäänsä uskovan, että Osama bin Laden olisi asunut Abbottabadissa.
”Osama bin Ladenin surmaoperaatio oli silkkaa huijausta”, sanoi lehdenmyyjä Mohammed Britannian yleisradion BBC:n haastattelussa.
Toiset kaipasivat Yhdysvaltojen hallitukselta kunnollisia todisteita siitä, että bin Laden oli todella elänyt ja kuollut Abbottabadissa.
”Surmaoperaatio ei ole totta. Ehkä joku toinen ihminen tapettiin. Kukaan ei voi liikkua täällä salaa, sillä armeija tarkistaa kaikkialla ihmisten henkilöpaperit”, arveli Al Jazeeran haastattelema Jahingir Khan, jonka serkku asui iskun kohteena olleen talon naapurissa.
CNN:n kirjeenvaihtaja puolestaan kulki Osaman huvilaksi väitetyn rakennuksen ympärillä ja kiinnitti huomiota siihen, että talon muuriin oli maalattu tyttökoulun mainos puhelinnumeroineen ja muurin kupeessa olevan kaalimaan reunamilla kasvoi kannabishamppua.
Pakistanilaisen tv-kanavan esittämä yksityiskohtainen silminnäkijähaastattelu antoi aivan toisenlaisen kuvan vapunpäivän jälkeisen yön tapahtumista kuin mitä länsimedian välityksellä on kerrottu. Samaa TV:n haastattelun mukaan kyseessä oli epäonnistunut operaatio, jossa kuoli ainakin kymmenen yhdysvaltalaista sotilasta.
Yhdysvaltalainen sotaveteraanien järjestö Veterans Today julkaisi verkkosivuillaan englanninkielisen käännöksen haastattelusta, jossa operaation kohteena olleen talon naapuri kertoi oman versionsa Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen iskusta Abbottabadiin.
Haastattelussa Mohammad Bashir kertoi, että vapunpäivän jälkeisenä yönä Yhdysvaltojen helikopterista laskeutui 10–12 sotilasta. Sotilaat hakkasivat naapuritalojen ovia ja kielsivät talojen asukkaita tulemasta ulos. Ulkomaalaiset sotilaat puhuivat pashtun kieltä.
Bashir seurasi tapahtumia talonsa katolta. Kun hän näki Yhdysvaltojen helikopterin tulevan, hän luuli ensin, että amerikkalaiset olivat aikeissa hyökätä läheiseen Pakistanin sotilasakatemian kasarmiin.
Noin 20 minuuttia myöhemmin helikopteri palasi Bashirin mukaan hakemaan vieraat sotilaat pois, mutta ennen kuin kopteri pääsi jatkamaan matkaa, se jostain syystä räjähti ja syttyi palamaan.
”Naapurit riensivät avoimesta portista katsomaan, mitä oli tapahtunut. Helikopteri oli liekeissä ja räjähdyksessä kuolleiden ruumiinosia oli pitkin pihaa, jalkoja, käsivarsia, repeytyneitä kehonosia”, Mohammad Bashir kuvaili.
Naapuritalon miehen mukaan kaksi muuta helikopteria lensi lähettyvillä, mutta kumpikaan niistä ei koskaan laskeutunut. Sitten Pakistanin armeijan sotilaat tulivat paikalle ja ajoivat ihmiset pois.
”Amerikkalaiset väittävät, että he surmasivat Osaman ja veivät hänen ruumiinsa pois helikopterilla. Miten he hänet veivät? Kaikki, jotka tulivat tuolla helikopterilla, kuolivat räjähdyksessä. Jos myös Osama oli helikopterissa, hänkin varmasti kuoli”, Mohammad Bashir totesi.
Hänen mukaansa monet ihmiset naapurista näkivät tapahtumat, mutta heitä on käsketty olemaan hiljaa. Bashirin serkku, joka työskenteli talossa puutarhurina, pidätettiin ja asetettiin kotiarestiin. Naapurit kertoivat, että hyökkäyksen kohteena olleessa talossa asui kaksi ystävällistä herraa nimeltä Arshad ja Tariq.
Verkkolehti Asia Timesin kirjeenvaihtajan Pepe Escobarin mielestä Osama bin Ladenin väitetty surmaoperaatio oli taidokkaasti toteutettu ”psykologinen operaatio”, puhtaasti näytösluonteinen voimanosoitus, jossa tärkeintä on millainen kuva tapahtumasta annetaan mediassa.
Pepe Escobar kirjoittaa kolumnissaan, että presidentti Barack Obaman saamaa Nobelin rauhanpalkintoa voidaan hyvin perustein arvostella, mutta Obama on myös älykäs intellektuelli, joka ymmärtää amerikkalaisten kollektiivista mielentilaa.
”Niinpä surmatakseen symbolisesti terrorisminvastaisen sodan – joka keksittiin syyskuun 11. päivän tapahtumien takia – Obaman piti kirjaimellisesti tappaa väitetty rikoksentekijä, oli tämä sitten oikea tai väärä, syyllinen tai syytön, klooni tai aito.”
Juonen mahdolliset ristiriitaisuudet ovat Escobarin mukaan epäolennaisia, kuten missä tahansa Hollywoodin menestyselokuvassa. Tärkeämpää on lipunmyynnin suuruus.
”Freudin oppien mukaisesti Obama teki surmatyön ja vapautui koko trauman alkuperäisestä syystä. Hän laski, että se oli ainoa keino aloittaa alusta – näin voitaisiin vähitellen lopettaa sodat Afganistanissa ja Irakissa ja ruveta keskittymään asioihin, joilla on todellista merkitystä Yhdysvalloissa: opetusmenoihin ja infrastruktuuriin, valtiontalouden tilaan.”
Escobarin mukaan ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että Obaman hoito tepsii.
”Toki miljoonat amerikkalaiset ovat saaneet lisäpontta, ihan kuin koko maa olisi juonut tsunamillisen energiajuomaa. Mutta avainkysymys kuuluu, katoaako jihadismi kokonaan tämän päivän geopoliittisesta näköpiiristä. Itse asiassa historia oli hävittänyt sen jo ennen bin Ladenin iskua. Arabimaiden kansannousut ovat osoittaneet, että arabimaailma tahtoo demokratiaa, ei itsemurhapommittajia.”
perjantai 20. toukokuuta 2011
Lisää kysymyksiä bin Ladenista
KU-VIIKKOLEHTI 20.5.2011
Kaikki eivät näytä nielevän sellaisenaan Yhdysvaltojen hallituksen kertomusta Osama bin Ladenin surmaoperaatiosta. Epäilysten hälventämiseksi puolustusministeriö Pentagon julkisti reilu viikko sitten joukon videoita, joiden kerrottiin löytyneen Al-Qaida-johtajan huvilasta Abbottabadista Pakistanista vapunpäivän jälkeisenä yönä tehdyn iskun yhteydessä.
Videoiden julkaisemisella pyrittiin ilmeisesti osoittamaan, että Osama bin Laden oli todella kuollut iskussa ja että hän oli kuolemaansa asti Al-Qaidan johdossa.
Monien tapausta hiukan kriittisemmin tarkastelleiden mielestä videot herättivät kuitenkin vain lisää kysymyksiä. Lukuisien eri maiden tiedustelulähteiden mukaan Osama bin Laden kuoli jo vuosia sitten munuaistautiin.
Neljällä Yhdysvaltojen julkistamalla videolla tummapartainen ja hyvävointisen näköinen Osama bin Laden näyttäisi harjoittelevan puhetta kameran edessä. Videoklipit julkaistiin kuitenkin ilman ääntä. Näin haluttiin Pentagonin mukaan välttyä siltä, että videoita voitaisiin käyttää propagandatarkoituksiin.
Viidennellä videolla Al-Qaida-johtaja näyttäisi katselevan itseään tv:stä. Arabiankielisen kanavan ohjelmassa Osama bin Laden kulkee alas kallionrinnettä, poseeraa kameralle rynnäkkökiväärin kanssa, ja yhdessä otoksessa bin Ladenin kasvokuva on laitettu New Yorkin World Trade Centerin savuavien tornitalojen viereen.
Pentagonin julkistamalla videolla pientä tv-ruutua tihrustava harmaapartainen vanhus istuu rähjäisessä huoneessa pipo päässään ja huopaan kääriytyneenä ja on muutenkin kaikin puolin surkean näköinen. Hän näprää kädessään olevaa kaukosäädintä. Kuvan laidassa voi nähdä tietokoneen ruudun ja laskukoneen. Tälläkään videolla ei ole ääntä.
”Kuvattiinko video ilman ääntä? Vai poistettiinkohan ääniraita Washingtonissa?” kyselee yhdysvaltalaiskolumnisti Paul Craig Roberts, entinen Wall Street Journalin toimittaja ja Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön korkea virkamies presidentti Reaganin aikakaudella.
”Bin Ladeniksi väitetty henkilö näyttäisi puhuvan videolla jollekin toiselle huoneessa olijalle. Eikö ääni ole bin Ladenin? Puhuuko bin Ladeniksi väitetty henkilö kuvaruudulla esiintyvästä bin Ladenista kolmannessa persoonassa?”
Roberts ihmettelee myös sitä, miksi bin Laden olisi ylipäänsä halunnut kuvata videon itsestään katsomassa itseään tv:stä.
”Miksi video bin Ladenista katsomassa itseään tv:stä on pääuutinen? Pyritäänkö tämän avulla sivuuttamaan se, ettei bin Ladenin ruumista ole näytetty?”
Yhdysvaltojen hallituksen virallisen kertomuksen mukaan bin Ladenin ruumis heitettiin surman jälkeisenä päivänä Intian valtamereen.
Brittitoimittaja Felicity Arbuthnot kiinnitti videolla huomiota toiseen yksityiskohtaan. Videolla itseään tv:stä katsova bin Laden pitää kaukosäädintä oikeassa kädessään. Osama bin Laden oli kuitenkin vasenkätinen.
Kuva bin Ladenista katsomassa itseään tv:stä oli etusivun juttu myös Pakistanin lehdissä. Abbottabadissa ihmiset eivät silti uskoneet, että kuvassa oleva vanhus oli Osama bin Laden. Britannian yleisradioyhtiö BBC haastatteli Abbottabadissa kymmeniä ihmisiä, joista useimmat arvelivat, että koko operaatio oli silkkaa huijausta. Kuvassa esiintynyt vanha mies oli tiettävästi Akbar Khan, joka omisti Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen hyökkäyksen kohteena olleen talon.
Financial Times ja talousuutistoimisto Bloomberg kertoivat jo aiemmin, että rakennuksen omisti kaksi Waziristanista Afganistanin rajan läheltä kotoisin olevaa miestä, Akbar Khan ja Rashid Khan. Abbottabadin kauppiaat tunsivat Khanit ja kertoivat, että nämä ostivat ruokatarpeita usein viikoksi kerrallaan, myös Pepsiä, Coca-Colaa, Nestlén maitoa, ulkomailta tuotua tuoremehua ja laatusaippuoita.
Washington Postin mukaan Akbar Khanin rakennus oli tiedustelupalvelu CIA:n tarkkailussa viime kesästä lähtien. Yhdysvaltojen kongressi myönsi Abbottabadissa sijaitsevalle CIA:n vakoiluasemalle kymmenien miljoonien dollarien lisämäärärahan viime joulukuussa.
Mikäli Osama bin Laden todella oli Abbottabadissa, CIA tiesi siitä jo viime vuonna, toteaa dokumenttielokuvaohjaaja Danny Schechter.
”CIA halusi järjestää suurta yleisöä varten tehdyn dramaattisen hyökkäyksen, jonka avulla tiedustelupalvelun työtä markkinoitiin kotiyleisölle Yhdysvalloissa”, Schechter kirjoitti Al Jazeeran verkkosivuilla.
Osama bin Ladenin 30-vuotias poika Omar bin Laden puolestaan kirjoitti yhdessä veljiensä kanssa koko bin Ladenin perheen puolesta laaditun lausunnon, jonka New York Times julkaisi viime viikolla. Qatarissa asuva Omar bin Laden pyysi presidentti Barack Obamaa esittämään bin Ladenin perheelle joko yksityisesti tai julkisesti kunnollisia todisteita siitä, että Osama bin Laden oli todella kuollut Pakistanissa tehdyssä iskussa.
Mikäli taas Osama bin Laden oli todella surmattu, perheenjäsenet vaativat YK:ta selvittämään, miksi Yhdysvallat oli teloittanut aseettoman miehen sen sijaan että olisi pidättänyt hänet ja nostanut häntä vastaan syytteen tuomioistuimessa.
Vähitellen juristit eri puolilla maailmaa ovat myös saaneet yhä selkeämmin sanankääntein todetuksi, että kyseessä oli laiton teloitus.
Terrorisminvastaisen taistelun kannalta operaatiossa ei ollut järjen hiventäkään. Mitä mieltä oli tappaa mies, joka Yhdysvaltojen hallituksen mukaan suunnitteli ja johti maailman pahinta terroristiliikettä? Osama bin Ladenilta jos keltään olisi varmasti saatu arvokasta tietoa, jonka avulla mahdolliset suunnitteilla olevat terrori-iskut olisi voitu estää. Tiesiköhän bin Laden esimerkiksi mihin päin Eurooppaa Al-Qaida oli piilottanut ydinpommin, jonka sen on väitetty aikovan räjäyttää, mikäli bin Laden otetaan kiinni tai surmataan?
Kaikki eivät näytä nielevän sellaisenaan Yhdysvaltojen hallituksen kertomusta Osama bin Ladenin surmaoperaatiosta. Epäilysten hälventämiseksi puolustusministeriö Pentagon julkisti reilu viikko sitten joukon videoita, joiden kerrottiin löytyneen Al-Qaida-johtajan huvilasta Abbottabadista Pakistanista vapunpäivän jälkeisenä yönä tehdyn iskun yhteydessä.
Videoiden julkaisemisella pyrittiin ilmeisesti osoittamaan, että Osama bin Laden oli todella kuollut iskussa ja että hän oli kuolemaansa asti Al-Qaidan johdossa.
Monien tapausta hiukan kriittisemmin tarkastelleiden mielestä videot herättivät kuitenkin vain lisää kysymyksiä. Lukuisien eri maiden tiedustelulähteiden mukaan Osama bin Laden kuoli jo vuosia sitten munuaistautiin.
Neljällä Yhdysvaltojen julkistamalla videolla tummapartainen ja hyvävointisen näköinen Osama bin Laden näyttäisi harjoittelevan puhetta kameran edessä. Videoklipit julkaistiin kuitenkin ilman ääntä. Näin haluttiin Pentagonin mukaan välttyä siltä, että videoita voitaisiin käyttää propagandatarkoituksiin.
Viidennellä videolla Al-Qaida-johtaja näyttäisi katselevan itseään tv:stä. Arabiankielisen kanavan ohjelmassa Osama bin Laden kulkee alas kallionrinnettä, poseeraa kameralle rynnäkkökiväärin kanssa, ja yhdessä otoksessa bin Ladenin kasvokuva on laitettu New Yorkin World Trade Centerin savuavien tornitalojen viereen.
Pentagonin julkistamalla videolla pientä tv-ruutua tihrustava harmaapartainen vanhus istuu rähjäisessä huoneessa pipo päässään ja huopaan kääriytyneenä ja on muutenkin kaikin puolin surkean näköinen. Hän näprää kädessään olevaa kaukosäädintä. Kuvan laidassa voi nähdä tietokoneen ruudun ja laskukoneen. Tälläkään videolla ei ole ääntä.
”Kuvattiinko video ilman ääntä? Vai poistettiinkohan ääniraita Washingtonissa?” kyselee yhdysvaltalaiskolumnisti Paul Craig Roberts, entinen Wall Street Journalin toimittaja ja Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön korkea virkamies presidentti Reaganin aikakaudella.
”Bin Ladeniksi väitetty henkilö näyttäisi puhuvan videolla jollekin toiselle huoneessa olijalle. Eikö ääni ole bin Ladenin? Puhuuko bin Ladeniksi väitetty henkilö kuvaruudulla esiintyvästä bin Ladenista kolmannessa persoonassa?”
Roberts ihmettelee myös sitä, miksi bin Laden olisi ylipäänsä halunnut kuvata videon itsestään katsomassa itseään tv:stä.
”Miksi video bin Ladenista katsomassa itseään tv:stä on pääuutinen? Pyritäänkö tämän avulla sivuuttamaan se, ettei bin Ladenin ruumista ole näytetty?”
Yhdysvaltojen hallituksen virallisen kertomuksen mukaan bin Ladenin ruumis heitettiin surman jälkeisenä päivänä Intian valtamereen.
Brittitoimittaja Felicity Arbuthnot kiinnitti videolla huomiota toiseen yksityiskohtaan. Videolla itseään tv:stä katsova bin Laden pitää kaukosäädintä oikeassa kädessään. Osama bin Laden oli kuitenkin vasenkätinen.
Kuva bin Ladenista katsomassa itseään tv:stä oli etusivun juttu myös Pakistanin lehdissä. Abbottabadissa ihmiset eivät silti uskoneet, että kuvassa oleva vanhus oli Osama bin Laden. Britannian yleisradioyhtiö BBC haastatteli Abbottabadissa kymmeniä ihmisiä, joista useimmat arvelivat, että koko operaatio oli silkkaa huijausta. Kuvassa esiintynyt vanha mies oli tiettävästi Akbar Khan, joka omisti Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen hyökkäyksen kohteena olleen talon.
Financial Times ja talousuutistoimisto Bloomberg kertoivat jo aiemmin, että rakennuksen omisti kaksi Waziristanista Afganistanin rajan läheltä kotoisin olevaa miestä, Akbar Khan ja Rashid Khan. Abbottabadin kauppiaat tunsivat Khanit ja kertoivat, että nämä ostivat ruokatarpeita usein viikoksi kerrallaan, myös Pepsiä, Coca-Colaa, Nestlén maitoa, ulkomailta tuotua tuoremehua ja laatusaippuoita.
Washington Postin mukaan Akbar Khanin rakennus oli tiedustelupalvelu CIA:n tarkkailussa viime kesästä lähtien. Yhdysvaltojen kongressi myönsi Abbottabadissa sijaitsevalle CIA:n vakoiluasemalle kymmenien miljoonien dollarien lisämäärärahan viime joulukuussa.
Mikäli Osama bin Laden todella oli Abbottabadissa, CIA tiesi siitä jo viime vuonna, toteaa dokumenttielokuvaohjaaja Danny Schechter.
”CIA halusi järjestää suurta yleisöä varten tehdyn dramaattisen hyökkäyksen, jonka avulla tiedustelupalvelun työtä markkinoitiin kotiyleisölle Yhdysvalloissa”, Schechter kirjoitti Al Jazeeran verkkosivuilla.
Osama bin Ladenin 30-vuotias poika Omar bin Laden puolestaan kirjoitti yhdessä veljiensä kanssa koko bin Ladenin perheen puolesta laaditun lausunnon, jonka New York Times julkaisi viime viikolla. Qatarissa asuva Omar bin Laden pyysi presidentti Barack Obamaa esittämään bin Ladenin perheelle joko yksityisesti tai julkisesti kunnollisia todisteita siitä, että Osama bin Laden oli todella kuollut Pakistanissa tehdyssä iskussa.
Mikäli taas Osama bin Laden oli todella surmattu, perheenjäsenet vaativat YK:ta selvittämään, miksi Yhdysvallat oli teloittanut aseettoman miehen sen sijaan että olisi pidättänyt hänet ja nostanut häntä vastaan syytteen tuomioistuimessa.
Vähitellen juristit eri puolilla maailmaa ovat myös saaneet yhä selkeämmin sanankääntein todetuksi, että kyseessä oli laiton teloitus.
Terrorisminvastaisen taistelun kannalta operaatiossa ei ollut järjen hiventäkään. Mitä mieltä oli tappaa mies, joka Yhdysvaltojen hallituksen mukaan suunnitteli ja johti maailman pahinta terroristiliikettä? Osama bin Ladenilta jos keltään olisi varmasti saatu arvokasta tietoa, jonka avulla mahdolliset suunnitteilla olevat terrori-iskut olisi voitu estää. Tiesiköhän bin Laden esimerkiksi mihin päin Eurooppaa Al-Qaida oli piilottanut ydinpommin, jonka sen on väitetty aikovan räjäyttää, mikäli bin Laden otetaan kiinni tai surmataan?
perjantai 6. toukokuuta 2011
Kuollut mies ei puhu
KU-VIIKKOLEHTI 6.5.2011
Osama bin Ladenin kasvokuva oli vielä torstaina ylimpänä Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n julkaisemalla maailman etsityimpien terroristien listalla. FBI:n verkkosivuilla bin Ladenin kuvan alalaitaan oli tosin lisätty teksti: Kuollut.
Etsintäkuulutuksessa todetaan, että Osama bin Laden syntyi vuonna 1957 Saudi-Arabiassa. Kuvauksen mukaan hän oli 193–196 senttiä pitkä ja painoi noin 72 kiloa. Hän oli vasenkätinen ja käytti kävelykeppiä. Erityishuomiona mainitaan, että bin Laden oli terroristijärjestö Al-Qaidan johtaja.
Osama bin Laden oli etsintäkuulutettu, sillä häntä vastaan oli nostettu syyte osallisuudesta elokuussa 1998 tehtyihin
pommi-iskuihin Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustalla Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Dar es Salaamissa Tansaniassa.
Etsintäkuulutustekstissä todetaan vielä, että bin Ladenia epäillään myös muista terrori-iskuista eri puolilla maailmaa.
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia ei kuitenkaan mainita erikseen.
FBI:n tiedotusjohtaja Rex Tomb selitti vuonna 2006, että bin Ladenin etsintäkuulutuksessa ei mainittu syyskuun 11. päivää siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä vastaan ei ollut nostettu syytettä osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin New Yorkissa ja Washingtonissa.
”FBI:lla ei ole mitään selkeitä todisteita bin Ladenin osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin”, tiedottaja totesi.
Kohta kymmenen vuoden ajan maailman medioissa on kuitenkin kerrottu itsestäänselvänä totuutena, että Osama bin Laden suunnitteli lentokoneiskut New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin ja Washingtonissa sijaitsevaan puolustusministeriön päämajaan Pentagoniin.
George W. Bushin hallinto selitti pitkään, että Al-Qaida suunnitteli ja toteutti syyskuun 11. päivän iskut, koska he myöntävät sen itse. Bushin hallinto julkaisi joulukuussa 2001 Yhdysvaltojen joukkojen Afganistanin sotaretkellä haltuunsa saaman kotivideon, jolla Osama bin Ladenin väitettiin kertovan osuudestaan New Yorkin ja Washingtonin iskuihin.
Videoon lisätyn englanninkielisen tekstityksen mukaan bin Laden kertoi tienneensä iskuista etukäteen, arvioineensa etukäteen kuolonuhrien määrän ja nimenomaan lähettäneensä iskujen tekijät aikoinaan marttyyrikomennukselle Amerikkaan. Saksan yleisradion WDR-kanavan haastattelemien kielenkääntäjien mukaan englanninkielinen teksti ei näiltä osin kuitenkaan vastaa videolla kuultavaa arabiankielistä puhetta.
Syyskuun 11. päivän tapahtumia ei muutenkaan ole vielä käsitelty missään kunnollisessa tuomioistuimessa. Pakistanilainen Khalid Sheikh Mohammed ja neljä muuta miestä odottavat oikeudenkäynnin alkamista sotilastuomioistuimessa Yhdysvaltojen tukikohdassa Guantánanossa.
Sotilastuomioistuimessa tuskin käsitellään lentokonetörmäysten yhteyttä World Trade Centerin kaksoistornien räjähdyksen kaltaiseen romahdukseen. Lentokoneiden törmäyksillä ei varmasti kyetä uskottavalla tavalla selittämään, miksi myös reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista sijainnut World Trade Centerin rakennus 7 luhistui kuin itsestään monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Osama bin Ladenin kuolemasta on annettu myös hyvin ristiriitaista tietoa. Ensin puhuttiin 40 minuuttia kestäneestä hyökkäyksestä, jonka päätteeksi Yhdysvaltojen Navy Seals
-erikoisjoukot surmasivat bin Ladenin, joka oli piiloutunut kolmikerroksisen rakennuksen ylimpään kerrokseen ja piteli vaimoaan ihmiskilpenä.
Myöhemmän version mukaan bin Laden ei ollut piiloutunut vaimonsa eikä kenenkään muunkaan taakse, mutta hän vastusti kiinniottoa, vaikka oli ilman asetta.
Operaatiosta vastannut tiedustelupalvelu CIA:n johtaja Leon Panetta totesi, että kommandojoukot löysivät tulitaistelun jälkeen bin Ladenin ja surmasivat hänet sekunnin murto-osassa. Bin Ladenia ammuttiin päähän vasemman silmän yläpuolelle sekä rintaan.
24 miehen helikopterihyökkäys tehtiin maanantain vastaisena yönä Abbottabadissa Pakistanissa. Presidentti Barack Obaman mukaan bin Ladenin ruumis valokuvattiin ja siitä otettiin dna-näyte. Maanantaina ruumis heitettiin lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.
Saudiarabialainen tv-kanava Al Arabiya puolestaan kertoi keskiviikkona pakistanilaisiin turvallisuuslähteisiin viitaten, että bin Ladenin rakennuksesta ei ammuttu ainuttakaan laukausta yhdysvaltalaissotilaita kohti. Pakistanilaislähteen mukaan bin Ladenin 12-vuotias tytär kertoi poliisikuulustelussa, että bin Laden otettiin heti kiinni ja teloitettiin perheenjäsentensä edessä.
Mediassa raportoituja reaktioita Osama bin Ladenin kuolemaan voi vain hämmästellä. Harvassa ovat olleet kommentit, joissa olisi pahoiteltu sitä, että bin Ladenia ei saatu oikeudenkäyntiin kertomaan osuudestaan syyskuun 11. päivän lentokonekaappauksiin ja New Yorkin tornitalojen romahtamiseen.
Syyskuun 11. päivän tapahtumista on esitetty virallisena totuutena niin paljon soopaa, että kannattaa suhtautua varauksella myös viralliseen totuuteen Osama bin Ladenin surmasta.
Lukuisat eri tiedustelulähteet Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Pakistanissa ovat ilmoittaneet bin Ladenin kuolleen jo vuosia sitten. Toiset ovat muistuttaneet, että bin Laden olisi ollut kiinniotettavissa useita kertoja syksyllä 2001 ja myöhemmin.
Joka tapauksessa Osama bin Ladenin surmauutisten seurauksena Barack Obaman kannatus lähti huimaan nousuun Yhdysvalloissa. Spekulaatiot Al-Qaidan mahdollisista kostoiskuista taas pönkittävät turvallisuusviranomaisten otetta ihmisten arjesta niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa.
Osama bin Ladenin kasvokuva oli vielä torstaina ylimpänä Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n julkaisemalla maailman etsityimpien terroristien listalla. FBI:n verkkosivuilla bin Ladenin kuvan alalaitaan oli tosin lisätty teksti: Kuollut.
Etsintäkuulutuksessa todetaan, että Osama bin Laden syntyi vuonna 1957 Saudi-Arabiassa. Kuvauksen mukaan hän oli 193–196 senttiä pitkä ja painoi noin 72 kiloa. Hän oli vasenkätinen ja käytti kävelykeppiä. Erityishuomiona mainitaan, että bin Laden oli terroristijärjestö Al-Qaidan johtaja.
Osama bin Laden oli etsintäkuulutettu, sillä häntä vastaan oli nostettu syyte osallisuudesta elokuussa 1998 tehtyihin
pommi-iskuihin Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustalla Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Dar es Salaamissa Tansaniassa.
Etsintäkuulutustekstissä todetaan vielä, että bin Ladenia epäillään myös muista terrori-iskuista eri puolilla maailmaa.
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia ei kuitenkaan mainita erikseen.
FBI:n tiedotusjohtaja Rex Tomb selitti vuonna 2006, että bin Ladenin etsintäkuulutuksessa ei mainittu syyskuun 11. päivää siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä vastaan ei ollut nostettu syytettä osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin New Yorkissa ja Washingtonissa.
”FBI:lla ei ole mitään selkeitä todisteita bin Ladenin osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin”, tiedottaja totesi.
Kohta kymmenen vuoden ajan maailman medioissa on kuitenkin kerrottu itsestäänselvänä totuutena, että Osama bin Laden suunnitteli lentokoneiskut New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin ja Washingtonissa sijaitsevaan puolustusministeriön päämajaan Pentagoniin.
George W. Bushin hallinto selitti pitkään, että Al-Qaida suunnitteli ja toteutti syyskuun 11. päivän iskut, koska he myöntävät sen itse. Bushin hallinto julkaisi joulukuussa 2001 Yhdysvaltojen joukkojen Afganistanin sotaretkellä haltuunsa saaman kotivideon, jolla Osama bin Ladenin väitettiin kertovan osuudestaan New Yorkin ja Washingtonin iskuihin.
Videoon lisätyn englanninkielisen tekstityksen mukaan bin Laden kertoi tienneensä iskuista etukäteen, arvioineensa etukäteen kuolonuhrien määrän ja nimenomaan lähettäneensä iskujen tekijät aikoinaan marttyyrikomennukselle Amerikkaan. Saksan yleisradion WDR-kanavan haastattelemien kielenkääntäjien mukaan englanninkielinen teksti ei näiltä osin kuitenkaan vastaa videolla kuultavaa arabiankielistä puhetta.
Syyskuun 11. päivän tapahtumia ei muutenkaan ole vielä käsitelty missään kunnollisessa tuomioistuimessa. Pakistanilainen Khalid Sheikh Mohammed ja neljä muuta miestä odottavat oikeudenkäynnin alkamista sotilastuomioistuimessa Yhdysvaltojen tukikohdassa Guantánanossa.
Sotilastuomioistuimessa tuskin käsitellään lentokonetörmäysten yhteyttä World Trade Centerin kaksoistornien räjähdyksen kaltaiseen romahdukseen. Lentokoneiden törmäyksillä ei varmasti kyetä uskottavalla tavalla selittämään, miksi myös reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista sijainnut World Trade Centerin rakennus 7 luhistui kuin itsestään monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Osama bin Ladenin kuolemasta on annettu myös hyvin ristiriitaista tietoa. Ensin puhuttiin 40 minuuttia kestäneestä hyökkäyksestä, jonka päätteeksi Yhdysvaltojen Navy Seals
-erikoisjoukot surmasivat bin Ladenin, joka oli piiloutunut kolmikerroksisen rakennuksen ylimpään kerrokseen ja piteli vaimoaan ihmiskilpenä.
Myöhemmän version mukaan bin Laden ei ollut piiloutunut vaimonsa eikä kenenkään muunkaan taakse, mutta hän vastusti kiinniottoa, vaikka oli ilman asetta.
Operaatiosta vastannut tiedustelupalvelu CIA:n johtaja Leon Panetta totesi, että kommandojoukot löysivät tulitaistelun jälkeen bin Ladenin ja surmasivat hänet sekunnin murto-osassa. Bin Ladenia ammuttiin päähän vasemman silmän yläpuolelle sekä rintaan.
24 miehen helikopterihyökkäys tehtiin maanantain vastaisena yönä Abbottabadissa Pakistanissa. Presidentti Barack Obaman mukaan bin Ladenin ruumis valokuvattiin ja siitä otettiin dna-näyte. Maanantaina ruumis heitettiin lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.
Saudiarabialainen tv-kanava Al Arabiya puolestaan kertoi keskiviikkona pakistanilaisiin turvallisuuslähteisiin viitaten, että bin Ladenin rakennuksesta ei ammuttu ainuttakaan laukausta yhdysvaltalaissotilaita kohti. Pakistanilaislähteen mukaan bin Ladenin 12-vuotias tytär kertoi poliisikuulustelussa, että bin Laden otettiin heti kiinni ja teloitettiin perheenjäsentensä edessä.
Mediassa raportoituja reaktioita Osama bin Ladenin kuolemaan voi vain hämmästellä. Harvassa ovat olleet kommentit, joissa olisi pahoiteltu sitä, että bin Ladenia ei saatu oikeudenkäyntiin kertomaan osuudestaan syyskuun 11. päivän lentokonekaappauksiin ja New Yorkin tornitalojen romahtamiseen.
Syyskuun 11. päivän tapahtumista on esitetty virallisena totuutena niin paljon soopaa, että kannattaa suhtautua varauksella myös viralliseen totuuteen Osama bin Ladenin surmasta.
Lukuisat eri tiedustelulähteet Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Pakistanissa ovat ilmoittaneet bin Ladenin kuolleen jo vuosia sitten. Toiset ovat muistuttaneet, että bin Laden olisi ollut kiinniotettavissa useita kertoja syksyllä 2001 ja myöhemmin.
Joka tapauksessa Osama bin Ladenin surmauutisten seurauksena Barack Obaman kannatus lähti huimaan nousuun Yhdysvalloissa. Spekulaatiot Al-Qaidan mahdollisista kostoiskuista taas pönkittävät turvallisuusviranomaisten otetta ihmisten arjesta niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Kuningas ilman vaatteita
KU-VIIKKOLEHTI 21.4.2011
Eteläisessä Afrikassa sijaitsevan Swazimaan demokratialiikkeen kamppailu Afrikan viimeistä absoluuttista monarkiaa vastaan on jäänyt meillä uutisoinnissa tyystin arabimaiden kansannousujen jalkoihin.
Pinta-alaltaan hiukan Uudenmaan maakuntaa suuremmassa, miljoonan asukkaan Swazimaassa ammattiliitot ja kielletty oppositio ovat pitkin kevättä osoittaneet mieltään julkisten alojen leikkauksia ja kuningas Mswati III:n yksinvaltaa vastaan.
Viime viikolla ammattiliitot, demokratialiike ja Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 12. päivän kansannousu yrittivät järjestää suurmielenosoituksen maan suurimmassa kaupungissa Manzinissa, mutta kuningas Mswatin turvallisuuskoneisto tukahdutti protestit väkivaltaisesti.
Suurmielenosoituksen ajankohdaksi valittiin 12. huhtikuuta, sillä tuolloin tuli kuluneeksi 38 vuotta siitä kun Mswatin isä, kuningas Sobhuza II kumosi perustuslain, kielsi kaikki puolueet ja julisti maahan poikkeustilan, joka on edelleen voimassa.
Nykyinen kuningas Mswati täytti tällä viikolla 43 vuotta. Hän on luotsannut maata kuninkaallisilla käskyillä 18-vuotiaasta asti. Kuningas omistaa Swazimaan kaikki maa-alueet ja suuren osan liike-elämästä. Viljelymaita hallinnoi 200 päällikköä, jotka ovat kuninkaan nimittämiä. Maassa on myös parlamentti, mutta se on käytännössä pelkkä kumileimasin.
Viime viikon suurmielenosoitusta odotettiin innolla paitsi Swazimaassa myös naapurimaassa Etelä-Afrikassa, missä ammattiliittojen keskusliitto Cosatu on tukenut aktiivisesti Swazimaan ay-liikettä. Cosatu seisautti päiväksi rajaliikenteen Swazimaan ja Etelä-Afrikan välillä.
Kuningas Mswatin hallitus teki kuitenkin kaikkensa suurmielenosoituksen pysäyttämiseksi. Mielenosoituspäivän alla puhelinliittymiä suljettiin ja verkkoyhteydet katkaistiin, kaikki keskeiset ay-johtajat pidätettiin ja Kansan yhdistyneen demokratialiikkeen Pudemon johtaja Mario Masuku määrättiin kotiarestiin.
Ay-aktiivien koteihin tehtiin kotietsintöjä terroristiepäilyjen nojalla. ”Jokainen on epäilty, kunnes toisin todistetaan”, kuninkaan poliisikomissaari perusteli.
Mielenosoituksen aattona turvallisuuspoliisi ja armeijan erikoisjoukot miehittivät Manzinin kadut ja pystyttivät tiesulkuja kaikkialle maahan. Manziniin matkalla olleet bussit käännytettiin pois kaupungista. Osa ihmisistä kuljetettiin kuorma-autoilla kaupungin ulkopuolelle ja jätettiin oman onnensa varaan keskelle erämaata.
Manzinissa poliisit hajottivat useamman kuin kolmen ihmisen kokoontumiset hakkaamalla ihmisiä pampuilla. 700 opettajaa suljettiin opettajien ammattijärjestön tiloihin. Myös ammattiliittojen keskusliiton rakennus piiritettiin. Swazimaan yliopiston opiskelijoita ei päästetty lähtemään koteihinsa yliopiston kampukselta.
Mielenosoitukseen osallistui lopulta noin 2 000 ihmistä, joita ammuttiin vesitykeillä, kumiluodeilla ja kyynelkaasulla.
Oppositiotoiminta Swazimaassa on kanavoitunut ammattiliittojen ja opiskelijajärjestön ympärille, etenkin sen jälkeen kun demokratialiike Pudemon jäsenten vainoaminen on yltynyt. Hallitus syyttää Pudemoa maanpetoksellisesta toiminnasta. Vuonna 1983 perustettu Pudemo kampanjoi monipuoluedemokratian palauttamiseksi maahan.
Liikkeen aktiivi, insinööriopiskelija Sipho Jele hakattiin vuosi sitten kuoliaaksi pidätyssellissä, mutta hallitus yritti lavastaa kuoleman itsemurhaksi. Nuorukainen pidätettiin sen vuoksi, että hänellä oli vappukulkueessa yllään Pudemon punainen t-paita.
Ammattijärjestöt kamppailevat poliittisten oikeuksien ohella palkkojen leikkauksia vastaan. Sairaanhoitajat olivat maaliskuussa lakossa maksamattomien ylityökorvausten vuoksi. Myöhemmin opettajat, julkisten alojen työntekijät ja opiskelijat osoittivat mieltään lomautuksia ja julkisten palvelujen alasajoa vastaan.
Swazimaa ajautui talouskriisiin, kun Eteläisen Afrikan maiden tulliliitto päätti vähentää maan saamaa osuutta alueen tuontimaksuista. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kehotti hallitusta leikkaamaan palkkoja paikatakseen valtiontalouden yli 300 miljoonan euron alijäämää.
Kuninkaan oma vuosibudjetti nostettiin kuitenkin 17 miljoonasta eurosta 21 miljoonaan. Liiketuotot mukaan laskettuna kuninkaan uskotaan tienaavan noin 50 miljoonaa euroa vuodessa.
Samaan aikaan Swazimaassa 70 prosenttia asukkaista elää täydellisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Hiv-tartunnan saaneiden osuus väestöstä on maailman suurin.
Swazimaassa kuningasta ja koko kuningasjärjestelmää on pidetty perinteisesti suuressa arvossa, mutta Mswati III:n ja tämän 14 vaimon tuhlaileva elämäntapa on saanut köyhyydessä elävät asukkaat vihastumaan.
Mswati osti muutama vuosi sitten itselleen puoli miljoonaa euroa maksaneen Maybach-loistoauton ja jokaiselle vaimolleen upouudet BMW:t. Vaimot ja lapset matkustelevat valtion varoilla shoppailumatkoille Eurooppaan ja Lähi-itään.
Nyt rakenteilla on uusi kuninkaallinen kongressikeskus sekä ledilampuilla valaistu moottoritieverkosto kokouskeskuksesta kuninkaanlinnaan ja Mswatin kahden suosikkivaimon palatsien luo.
Pääsiäislauantaina kuninkaan pojan, prinssi Lindanin 22-vuotispäivän kunniaksi Manzinin uudessa kauppakeskuksessa on määrä järjestää megakonsertti, jonka pääesiintyjäksi saapuu hiphoptähti Jadakiss suoraan New Yorkista. Etelä-Afrikasta käsin toimiva Swazimaan solidaarisuusverkosto on kehottanut boikotoimaan tapahtumaa.
Eteläisessä Afrikassa sijaitsevan Swazimaan demokratialiikkeen kamppailu Afrikan viimeistä absoluuttista monarkiaa vastaan on jäänyt meillä uutisoinnissa tyystin arabimaiden kansannousujen jalkoihin.
Pinta-alaltaan hiukan Uudenmaan maakuntaa suuremmassa, miljoonan asukkaan Swazimaassa ammattiliitot ja kielletty oppositio ovat pitkin kevättä osoittaneet mieltään julkisten alojen leikkauksia ja kuningas Mswati III:n yksinvaltaa vastaan.
Viime viikolla ammattiliitot, demokratialiike ja Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 12. päivän kansannousu yrittivät järjestää suurmielenosoituksen maan suurimmassa kaupungissa Manzinissa, mutta kuningas Mswatin turvallisuuskoneisto tukahdutti protestit väkivaltaisesti.
Suurmielenosoituksen ajankohdaksi valittiin 12. huhtikuuta, sillä tuolloin tuli kuluneeksi 38 vuotta siitä kun Mswatin isä, kuningas Sobhuza II kumosi perustuslain, kielsi kaikki puolueet ja julisti maahan poikkeustilan, joka on edelleen voimassa.
Nykyinen kuningas Mswati täytti tällä viikolla 43 vuotta. Hän on luotsannut maata kuninkaallisilla käskyillä 18-vuotiaasta asti. Kuningas omistaa Swazimaan kaikki maa-alueet ja suuren osan liike-elämästä. Viljelymaita hallinnoi 200 päällikköä, jotka ovat kuninkaan nimittämiä. Maassa on myös parlamentti, mutta se on käytännössä pelkkä kumileimasin.
Viime viikon suurmielenosoitusta odotettiin innolla paitsi Swazimaassa myös naapurimaassa Etelä-Afrikassa, missä ammattiliittojen keskusliitto Cosatu on tukenut aktiivisesti Swazimaan ay-liikettä. Cosatu seisautti päiväksi rajaliikenteen Swazimaan ja Etelä-Afrikan välillä.
Kuningas Mswatin hallitus teki kuitenkin kaikkensa suurmielenosoituksen pysäyttämiseksi. Mielenosoituspäivän alla puhelinliittymiä suljettiin ja verkkoyhteydet katkaistiin, kaikki keskeiset ay-johtajat pidätettiin ja Kansan yhdistyneen demokratialiikkeen Pudemon johtaja Mario Masuku määrättiin kotiarestiin.
Ay-aktiivien koteihin tehtiin kotietsintöjä terroristiepäilyjen nojalla. ”Jokainen on epäilty, kunnes toisin todistetaan”, kuninkaan poliisikomissaari perusteli.
Mielenosoituksen aattona turvallisuuspoliisi ja armeijan erikoisjoukot miehittivät Manzinin kadut ja pystyttivät tiesulkuja kaikkialle maahan. Manziniin matkalla olleet bussit käännytettiin pois kaupungista. Osa ihmisistä kuljetettiin kuorma-autoilla kaupungin ulkopuolelle ja jätettiin oman onnensa varaan keskelle erämaata.
Manzinissa poliisit hajottivat useamman kuin kolmen ihmisen kokoontumiset hakkaamalla ihmisiä pampuilla. 700 opettajaa suljettiin opettajien ammattijärjestön tiloihin. Myös ammattiliittojen keskusliiton rakennus piiritettiin. Swazimaan yliopiston opiskelijoita ei päästetty lähtemään koteihinsa yliopiston kampukselta.
Mielenosoitukseen osallistui lopulta noin 2 000 ihmistä, joita ammuttiin vesitykeillä, kumiluodeilla ja kyynelkaasulla.
Oppositiotoiminta Swazimaassa on kanavoitunut ammattiliittojen ja opiskelijajärjestön ympärille, etenkin sen jälkeen kun demokratialiike Pudemon jäsenten vainoaminen on yltynyt. Hallitus syyttää Pudemoa maanpetoksellisesta toiminnasta. Vuonna 1983 perustettu Pudemo kampanjoi monipuoluedemokratian palauttamiseksi maahan.
Liikkeen aktiivi, insinööriopiskelija Sipho Jele hakattiin vuosi sitten kuoliaaksi pidätyssellissä, mutta hallitus yritti lavastaa kuoleman itsemurhaksi. Nuorukainen pidätettiin sen vuoksi, että hänellä oli vappukulkueessa yllään Pudemon punainen t-paita.
Ammattijärjestöt kamppailevat poliittisten oikeuksien ohella palkkojen leikkauksia vastaan. Sairaanhoitajat olivat maaliskuussa lakossa maksamattomien ylityökorvausten vuoksi. Myöhemmin opettajat, julkisten alojen työntekijät ja opiskelijat osoittivat mieltään lomautuksia ja julkisten palvelujen alasajoa vastaan.
Swazimaa ajautui talouskriisiin, kun Eteläisen Afrikan maiden tulliliitto päätti vähentää maan saamaa osuutta alueen tuontimaksuista. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kehotti hallitusta leikkaamaan palkkoja paikatakseen valtiontalouden yli 300 miljoonan euron alijäämää.
Kuninkaan oma vuosibudjetti nostettiin kuitenkin 17 miljoonasta eurosta 21 miljoonaan. Liiketuotot mukaan laskettuna kuninkaan uskotaan tienaavan noin 50 miljoonaa euroa vuodessa.
Samaan aikaan Swazimaassa 70 prosenttia asukkaista elää täydellisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Hiv-tartunnan saaneiden osuus väestöstä on maailman suurin.
Swazimaassa kuningasta ja koko kuningasjärjestelmää on pidetty perinteisesti suuressa arvossa, mutta Mswati III:n ja tämän 14 vaimon tuhlaileva elämäntapa on saanut köyhyydessä elävät asukkaat vihastumaan.
Mswati osti muutama vuosi sitten itselleen puoli miljoonaa euroa maksaneen Maybach-loistoauton ja jokaiselle vaimolleen upouudet BMW:t. Vaimot ja lapset matkustelevat valtion varoilla shoppailumatkoille Eurooppaan ja Lähi-itään.
Nyt rakenteilla on uusi kuninkaallinen kongressikeskus sekä ledilampuilla valaistu moottoritieverkosto kokouskeskuksesta kuninkaanlinnaan ja Mswatin kahden suosikkivaimon palatsien luo.
Pääsiäislauantaina kuninkaan pojan, prinssi Lindanin 22-vuotispäivän kunniaksi Manzinin uudessa kauppakeskuksessa on määrä järjestää megakonsertti, jonka pääesiintyjäksi saapuu hiphoptähti Jadakiss suoraan New Yorkista. Etelä-Afrikasta käsin toimiva Swazimaan solidaarisuusverkosto on kehottanut boikotoimaan tapahtumaa.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Tuomiopäivän jälkeen
KU-VIIKKOLEHTI 8.4.2011
Britannian yleisradion BBC:n verkkosivustolla oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että entinen ruandalainen kunnanjohtaja oli tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudestaan Ruandan kansanmurhaan vuonna 1994.
Kyseessä oli Arushassa Tansaniassa sijaitsevan Ruandan kansainvälisen sotarikostuomioistuimen langettama ensimmäinen tuomio tänä vuonna. YK:n perustaman Ruandan kansanmurhatuomioistuimen on määrä lopettaa työnsä tämän vuoden loppuun mennessä.
Murambin kunnan entinen pormestari Jean-Baptiste Gatete oli tuomiolauselman mukaan toimittanut hutujen iskujoukoille rynnäkkökiväärejä ja käsikranaatteja ja käskenyt heitä surmaamaan tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ainakin kolmella paikkakunnalla.
Tuomioistuimen mukaan Gatete oli vastuussa muun muassa kahdesta verilöylystä, joissa surmattiin tuhansia tutseja, jotka olivat paenneet levottomuuksia kirkkoon.
Ruandalaisen New Times -lehden haastattelema kansanmurhasta henkiin jäänyt mies kertoi tällä viikolla, että Gatete oli kansanmurhan aikaan sanonut haluavansa olla roolimalli tappamalla Murambin kunnan kaikki tutsivähemmistöön kuuluvat asukkaat.
Tällä viikolla Ruandassa vietetään jokavuotista suruaikaa 17 vuoden takaisen kansanmurhan alkamisen muistoksi. Vuoden 1994 huhtikuussa käynnistyneessä kansanmurhassa hutujen ääriryhmät silpoivat ja surmasivat yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman kapinallisia.
Kansanmurha päättyi heinäkuun alussa, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta.
Ruandan kansanmurhan aikaan Jean-Baptiste Gatete oli 40-vuotias. Hän oli maata pitkään hallinneen MRND-puolueen puoluevaltuuston jäsen ja koulutukseltaan agronomi. Hän oli ollut Murambin kunnanjohtajana kymmenen vuoden ajan ja sinä aikana aktiivisesti värvännyt maaseudun köyhiä hutumiehiä valtapuolueen nuorisojärjestöön nimeltä Interahamwe, eli Ne, jotka tekevät työtä yhdessä.
Kun Ruandassa alkoi sisällissota vuonna 1990, Interahamwesta tehtiin aseellinen iskujoukko vainoamaan tutseja, joiden uskottiin kannattavan Isänmaallisen rintaman kapinallisia. Kapinallisarmeijan ydinjoukko koostui naapurimaassa Ugandassa varttuneista ruandalaisista tutseista.
Kansanmurhan alkaessa Gatete kehotti hutujoukkojaan aloittamaan tutsien teurastamisen. ”Tappakaa kaikki tutsit ja kaikki ne, jotka eivät kuulu MRND-puolueeseen”, hän komensi kyläläisiä.
Huhtikuussa 1994 suurimmat yksittäiset verilöylyt tehtiin juuri Murambissa ja naapurikunnissa. Tavallisia ihmisiä pakotettiin mukaan tappamaan naapureitaan viidakkoveitsillä. Muuten he olisivat itse tulleet tapetuiksi.
Kabugassa asui ennen kansanmurhaa kymmenen tuhatta ihmistä, joista 4 000 oli tutseja.
”Tapoimme melkein kaikki heistä”, kertoi tuolloin 16-vuotias hutunuorukainen. ”Kunnanjohtaja sanoi, että he ovat surmanneet presidentin, joten meidän käskettiin kostaa. Näin kuinka naisia joukkoraiskattiin ennen kuin heidän kallonsa murskattiin piikkinuijilla.”
Isänmaallisen rintaman kapinallisten lähdettyä suurhyökkäykseen kansanmurhan pysäyttämiseksi hutujohtajat pakenivat maasta ja määräsivät kaikki asukkaat lähtemään mukaansa. Tansanian rajan taakse keskelle savannia nousi maailman suurin pakolaisleiri. Benakon leirissä asui 300 000 ihmistä.
Tapasin Jean-Baptiste Gateten ruandalaispakolaisten leirillä Tansaniassa kesäkuussa 1994 ja haastattelin häntä Ylen radiodokumenttia varten. Pakolaisleirillä oli pelokas ja uhkaava tunnelma. Juuri kukaan ei uskaltanut kertoa, mitä Ruandan kylissä ja kukkuloilla oli todella tapahtunut. Kansanmurhaa lietsoneet hutujohtajat hallitsivat pakolaisia aivan kuin kotikylissä Ruandassa.
Gatete oli lyhyenläntä, rokonarpinen mies ja leirin varsinainen päällikkö. Kun tapasin hänet, hän oli pakannut omaisuutensa pienen kuorma-auton lavalle. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR oli päättänyt häätää leiristä miehen, joka oli johtanut kansanmurhaa maan itäosissa ja kiihotti iskujoukkojaan jatkamaan tappamista pakolaisleirillä.
Hän kertoi avoimesti, että hutut olivat tappaneet tutseja.
”Myös naisia ja lapsia tapettiin, sillä muuten he olisivat voineet auttaa tutsikapinallisia. Kyläläisiä oli mahdotonta pysäyttää. Hutut ja tutsit eivät yksinkertaisesti mahdu samaan maahan.”
Samana iltapäivänä kun Gatete oli lähdössä nuoren vaimonsa kanssa autollaan pois leiristä, viidakkoveitsin aseistautuneet hutumiehet käynnistivät mellakan. Tällä kertaa he uhkasivat tappaa myös kaikki valkoihoiset avustustyöntekijät ja lehtimiehet. Meidät ulkomaalaiset piilotettiin ensin tunniksi Punaisen Ristin telttaan ennen kuin meidät evakuoitiin leiristä.
Gatete oli kuukauden ajan pidätettynä Tansaniassa, mutta sen jälkeen hänet annettiin palata leiriin. Myöhemmin samana vuonna pakolaisjärjestö UNCHR lennätti hänet Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Ruandalaispakolaisten leirit Zairessa olivat yhtä lailla äärihutujen komennossa.
Gatete saatiin kiinni lopulta vuonna 2002 pakolaisleirillä Kongon tasavallassa, missä hän oli elänyt vuosien ajan salanimellä. Kansanmurhaoikeudenkäynti häntä vastaan käynnistyi syksyllä 2009.
Ruandan oikeusministeri Tharcisse Karugarama piti Gateten elinkautistuomiota oikeudenmukaisena ratkaisuna. ”Hän menee sinne minne kuuluu, pois ihmisten keskuudesta, jotka hän pyrki hävittämään.¨
Kansanmurhasta hengissä selvinnyt tutsimies toivoi, että Gatete tuotaisiin ennen lopullista vankeusrangaistustaan käymään Murambissa. ”Täällä hän saisi nähdä omin silmin, ettei hän onnistunut tuhoamaan meitä niin kuin hän halusi.”
Britannian yleisradion BBC:n verkkosivustolla oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että entinen ruandalainen kunnanjohtaja oli tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudestaan Ruandan kansanmurhaan vuonna 1994.
Kyseessä oli Arushassa Tansaniassa sijaitsevan Ruandan kansainvälisen sotarikostuomioistuimen langettama ensimmäinen tuomio tänä vuonna. YK:n perustaman Ruandan kansanmurhatuomioistuimen on määrä lopettaa työnsä tämän vuoden loppuun mennessä.
Murambin kunnan entinen pormestari Jean-Baptiste Gatete oli tuomiolauselman mukaan toimittanut hutujen iskujoukoille rynnäkkökiväärejä ja käsikranaatteja ja käskenyt heitä surmaamaan tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ainakin kolmella paikkakunnalla.
Tuomioistuimen mukaan Gatete oli vastuussa muun muassa kahdesta verilöylystä, joissa surmattiin tuhansia tutseja, jotka olivat paenneet levottomuuksia kirkkoon.
Ruandalaisen New Times -lehden haastattelema kansanmurhasta henkiin jäänyt mies kertoi tällä viikolla, että Gatete oli kansanmurhan aikaan sanonut haluavansa olla roolimalli tappamalla Murambin kunnan kaikki tutsivähemmistöön kuuluvat asukkaat.
Tällä viikolla Ruandassa vietetään jokavuotista suruaikaa 17 vuoden takaisen kansanmurhan alkamisen muistoksi. Vuoden 1994 huhtikuussa käynnistyneessä kansanmurhassa hutujen ääriryhmät silpoivat ja surmasivat yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman kapinallisia.
Kansanmurha päättyi heinäkuun alussa, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta.
Ruandan kansanmurhan aikaan Jean-Baptiste Gatete oli 40-vuotias. Hän oli maata pitkään hallinneen MRND-puolueen puoluevaltuuston jäsen ja koulutukseltaan agronomi. Hän oli ollut Murambin kunnanjohtajana kymmenen vuoden ajan ja sinä aikana aktiivisesti värvännyt maaseudun köyhiä hutumiehiä valtapuolueen nuorisojärjestöön nimeltä Interahamwe, eli Ne, jotka tekevät työtä yhdessä.
Kun Ruandassa alkoi sisällissota vuonna 1990, Interahamwesta tehtiin aseellinen iskujoukko vainoamaan tutseja, joiden uskottiin kannattavan Isänmaallisen rintaman kapinallisia. Kapinallisarmeijan ydinjoukko koostui naapurimaassa Ugandassa varttuneista ruandalaisista tutseista.
Kansanmurhan alkaessa Gatete kehotti hutujoukkojaan aloittamaan tutsien teurastamisen. ”Tappakaa kaikki tutsit ja kaikki ne, jotka eivät kuulu MRND-puolueeseen”, hän komensi kyläläisiä.
Huhtikuussa 1994 suurimmat yksittäiset verilöylyt tehtiin juuri Murambissa ja naapurikunnissa. Tavallisia ihmisiä pakotettiin mukaan tappamaan naapureitaan viidakkoveitsillä. Muuten he olisivat itse tulleet tapetuiksi.
Kabugassa asui ennen kansanmurhaa kymmenen tuhatta ihmistä, joista 4 000 oli tutseja.
”Tapoimme melkein kaikki heistä”, kertoi tuolloin 16-vuotias hutunuorukainen. ”Kunnanjohtaja sanoi, että he ovat surmanneet presidentin, joten meidän käskettiin kostaa. Näin kuinka naisia joukkoraiskattiin ennen kuin heidän kallonsa murskattiin piikkinuijilla.”
Isänmaallisen rintaman kapinallisten lähdettyä suurhyökkäykseen kansanmurhan pysäyttämiseksi hutujohtajat pakenivat maasta ja määräsivät kaikki asukkaat lähtemään mukaansa. Tansanian rajan taakse keskelle savannia nousi maailman suurin pakolaisleiri. Benakon leirissä asui 300 000 ihmistä.
Tapasin Jean-Baptiste Gateten ruandalaispakolaisten leirillä Tansaniassa kesäkuussa 1994 ja haastattelin häntä Ylen radiodokumenttia varten. Pakolaisleirillä oli pelokas ja uhkaava tunnelma. Juuri kukaan ei uskaltanut kertoa, mitä Ruandan kylissä ja kukkuloilla oli todella tapahtunut. Kansanmurhaa lietsoneet hutujohtajat hallitsivat pakolaisia aivan kuin kotikylissä Ruandassa.
Gatete oli lyhyenläntä, rokonarpinen mies ja leirin varsinainen päällikkö. Kun tapasin hänet, hän oli pakannut omaisuutensa pienen kuorma-auton lavalle. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR oli päättänyt häätää leiristä miehen, joka oli johtanut kansanmurhaa maan itäosissa ja kiihotti iskujoukkojaan jatkamaan tappamista pakolaisleirillä.
Hän kertoi avoimesti, että hutut olivat tappaneet tutseja.
”Myös naisia ja lapsia tapettiin, sillä muuten he olisivat voineet auttaa tutsikapinallisia. Kyläläisiä oli mahdotonta pysäyttää. Hutut ja tutsit eivät yksinkertaisesti mahdu samaan maahan.”
Samana iltapäivänä kun Gatete oli lähdössä nuoren vaimonsa kanssa autollaan pois leiristä, viidakkoveitsin aseistautuneet hutumiehet käynnistivät mellakan. Tällä kertaa he uhkasivat tappaa myös kaikki valkoihoiset avustustyöntekijät ja lehtimiehet. Meidät ulkomaalaiset piilotettiin ensin tunniksi Punaisen Ristin telttaan ennen kuin meidät evakuoitiin leiristä.
Gatete oli kuukauden ajan pidätettynä Tansaniassa, mutta sen jälkeen hänet annettiin palata leiriin. Myöhemmin samana vuonna pakolaisjärjestö UNCHR lennätti hänet Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Ruandalaispakolaisten leirit Zairessa olivat yhtä lailla äärihutujen komennossa.
Gatete saatiin kiinni lopulta vuonna 2002 pakolaisleirillä Kongon tasavallassa, missä hän oli elänyt vuosien ajan salanimellä. Kansanmurhaoikeudenkäynti häntä vastaan käynnistyi syksyllä 2009.
Ruandan oikeusministeri Tharcisse Karugarama piti Gateten elinkautistuomiota oikeudenmukaisena ratkaisuna. ”Hän menee sinne minne kuuluu, pois ihmisten keskuudesta, jotka hän pyrki hävittämään.¨
Kansanmurhasta hengissä selvinnyt tutsimies toivoi, että Gatete tuotaisiin ennen lopullista vankeusrangaistustaan käymään Murambissa. ”Täällä hän saisi nähdä omin silmin, ettei hän onnistunut tuhoamaan meitä niin kuin hän halusi.”
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Verkon pauloissa Dar es Salaamissa
KU-VIIKKOLEHTI 25.3.2011
Olin vastikään Tansaniassa reilun viikon ajan kouluttamassa paikallisia päätoimittajia ja toimituspäälliköitä internetin käytössä toimittajantyössä. Ulkoministeriön rahoittama kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin verkkokoulutushanketta tansanialaisille kollegoille.
Kurssiviikko oli intensiivinen, ja päivät vierähtivät nopeasti Dar es Salaamin kauppakorkeakoululla sijaitsevan kurssikeskuksen ilmastoidussa multimedialuokassa.
Suurin osa ajasta käytettiin tiedonhakuharjoituksiin ja tutustumiseen paikallisiin ja kansainvälisiin uutissivustoihin ja verkkoportaaleihin.
Tansanialaisille toimittajille oli yllätys huomata, että Suomessa sekä presidentti että pääministeri ovat naisia.
Ensimmäiset tiedot Japanin tsunamista saatiin luokkahuoneen valkokankaalle heijastetulta uutissivustolta.
Plagioimisen vaaroihin syvennyttiin hakemalla taustatietoja Saksan puolustusministerin tehtävästä eronneesta Karl-Theodor zu Guttenbergistä, jonka väitöskirja näyttäisi syntyneen pitkälti muista lähteistä kopioimalla.
Päätoimittajakurssin osanottajista vain kaksi tunsi entuudestaan verkkotietosanakirja Wikipedian.
”Luulin osaavani käyttää internetiä, mutta nyt huomaan, että olen ollut tietämätön. Tämä on erittäin hyödyllinen kurssi”, tokaisi hallituksen päivälehden Daily Newsin toimituspäällikkö Deogratias Mushi ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi.
Kurssin aikana tarkastelimme myös internetin käyttäjätilastoja eri maanosissa ja maissa. Tällä hetkellä lähes puolet maailman netinkäyttäjistä elää väkirikkaissa Aasian maissa, mutta käyttäjien määrä kasvaa nopeimmin Afrikassa. Monissa Afrikan maissa verkon käyttäjien määrä on kolminkertaistunut kolmen viime vuoden aikana.
Tansaniassa internetin käyttö on toistaiseksi kuitenkin vähäistä. Internet World Stats -sivuston mukaan vain noin joka 60:s tansanialainen käyttää verkkoa, kun esimerkiksi naapurimaassa Keniassa internetin käyttäjiä on neljä miljoonaa, kymmenen prosenttia koko väestöstä.
Syitä Tansanian vähäiseen internetin käyttäjien määrään on monia. Tansania kuuluu edelleen maailman köyhimpiin maihin, ja valtaosa väestöstä asuu maaseudulla vailla peruspalveluja. Ennen uuden laajakaistakaapelin tuloa reilu vuosi sitten yhteydet olivat koko maassa hitaat ja epäluotettavat, ja huonoilla yhteyksillä nettisivujen selaaminen on tuskallista.
Kun ei ole käyttäjiä, ei ole myöskään tarvetta tuottaa verkkoon kunnollista aineistoa. Jollei taas verkossa ole potentiaalisen yleisön kannalta relevanttia sisältöä, tavallisella kansalla ei ole konkreettista houkutusta opetella tietokoneen ja internetin käyttöä, puhumattakaan siitä, että siihen sijoittaisi rahaa.
Kenialaisilla kynnys ruveta käyttämään verkkoa on alhaisempi, sillä englanti on maassa valtakieli ja englanninkielistä aineistoa löytyy netistä paljon. Tansaniassa swahili on valtakieli ja englantia käytetään harvemmin. Toki Kenia on myös taloudellisesti kehittyneempi kuin eteläinen naapurimaa Tansania.
Verkkomediat ovat silti yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä viisi vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, nyt miltei kaikilla paikallisilla sanomalehdillä ja myös useilla sähköisillä medioilla on omat sivustonsa netissä, viimeisimpänä tulokkaana Tansanian yleisradio TBC.
Silti päätoimittajakurssin osanottajista vain yksi kertoi lukevansa paikallisia lehtiä verkosta – verkkosivuilla kun julkaistaan yleensä täsmälleen samat jutut kuin aamun printtilehdessä.
Tansanian suosituimpien verkkosivustojen Top 100 -listalta löytyykin vain muutama paikallinen mediasivusto: juorulehtiä julkaiseva Global Publishers sekä englanninkieliset päivälehdet The Citizen ja Daily News. Valtamediaa selvästi suositumpi oli Daily Newsin kuvajournalistin Issa Michuzin blogi, jolla hän julkaisee kuvia uutistapahtumista, poliitikoista ja julkkiksista.
”On selvää, että myös valtamedian täytyy keksiä uusia keinoja uutisten esittämiseen yleisölle”, Mtanzania-lehden toimituspäällikkö Revocatus Makaranga totesi kurssin päätteeksi.
Hallituksen sanomalehden valokuvaaja Issa Michuzi aloitti oman bloginsa sattumalta Helsingissä ollessaan Tansanian virallisen delegaation mukana raportoimassa oikeudenmukaisempaa globalisaatiota ajaneen Helsinki-prosessin päätöskokouksesta Finlandia-talossa syksyllä 2005.
Michuzin ohella Tansaniassa on tänä päivänä kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Vikesin aiemmalla verkkojournalismin kurssilla mukana ollut toimittaja Jiang Alipo julkaisee blogissaan lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Muotitoimittaja Shamim Mwashan blogissa voi ihailla paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä.
Nimimerkki Gloria Twiga avasi vuosi sitten Why work when you can sit -blogin, joka kiinnittää huomiota hallituksen ja ulkomaisten järjestöjen maksamiin suuriin kokouspalkkioihin ja päivärahoihin.
Eräät kenialaiset blogit ovat jo maailmankuuluja esimerkkejä innovatiivisesta kansalaisjournalismista.
Mzalendo-blogi perustettiin maan edellisten vaalien alla julkaisemaan tietoa maan parlamentin ja kansanedustajien toiminnasta – tai sen puutteista.
Etnisiin levottomuuksiin päättyneiden vaalien jälkeen joukko bloggaajia käynnisti Ushahidi-sivuston, jonne lukijat saivat lähettää tietoja uusista väkivaltaisuuksista ja avun tarpeesta. Yhteenotoista ilmestyi karttasivulle liekin kuva, jota klikkaamalla löytyi lisätietoa.
Myöhemmin sivustoa on sovellettu muun muassa Haitin avustustyössä maanjäristyksen jälkeen ja kartoittamaan rikollisuutta Atlantassa Yhdysvalloissa.
Olin vastikään Tansaniassa reilun viikon ajan kouluttamassa paikallisia päätoimittajia ja toimituspäälliköitä internetin käytössä toimittajantyössä. Ulkoministeriön rahoittama kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin verkkokoulutushanketta tansanialaisille kollegoille.
Kurssiviikko oli intensiivinen, ja päivät vierähtivät nopeasti Dar es Salaamin kauppakorkeakoululla sijaitsevan kurssikeskuksen ilmastoidussa multimedialuokassa.
Suurin osa ajasta käytettiin tiedonhakuharjoituksiin ja tutustumiseen paikallisiin ja kansainvälisiin uutissivustoihin ja verkkoportaaleihin.
Tansanialaisille toimittajille oli yllätys huomata, että Suomessa sekä presidentti että pääministeri ovat naisia.
Ensimmäiset tiedot Japanin tsunamista saatiin luokkahuoneen valkokankaalle heijastetulta uutissivustolta.
Plagioimisen vaaroihin syvennyttiin hakemalla taustatietoja Saksan puolustusministerin tehtävästä eronneesta Karl-Theodor zu Guttenbergistä, jonka väitöskirja näyttäisi syntyneen pitkälti muista lähteistä kopioimalla.
Päätoimittajakurssin osanottajista vain kaksi tunsi entuudestaan verkkotietosanakirja Wikipedian.
”Luulin osaavani käyttää internetiä, mutta nyt huomaan, että olen ollut tietämätön. Tämä on erittäin hyödyllinen kurssi”, tokaisi hallituksen päivälehden Daily Newsin toimituspäällikkö Deogratias Mushi ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi.
Kurssin aikana tarkastelimme myös internetin käyttäjätilastoja eri maanosissa ja maissa. Tällä hetkellä lähes puolet maailman netinkäyttäjistä elää väkirikkaissa Aasian maissa, mutta käyttäjien määrä kasvaa nopeimmin Afrikassa. Monissa Afrikan maissa verkon käyttäjien määrä on kolminkertaistunut kolmen viime vuoden aikana.
Tansaniassa internetin käyttö on toistaiseksi kuitenkin vähäistä. Internet World Stats -sivuston mukaan vain noin joka 60:s tansanialainen käyttää verkkoa, kun esimerkiksi naapurimaassa Keniassa internetin käyttäjiä on neljä miljoonaa, kymmenen prosenttia koko väestöstä.
Syitä Tansanian vähäiseen internetin käyttäjien määrään on monia. Tansania kuuluu edelleen maailman köyhimpiin maihin, ja valtaosa väestöstä asuu maaseudulla vailla peruspalveluja. Ennen uuden laajakaistakaapelin tuloa reilu vuosi sitten yhteydet olivat koko maassa hitaat ja epäluotettavat, ja huonoilla yhteyksillä nettisivujen selaaminen on tuskallista.
Kun ei ole käyttäjiä, ei ole myöskään tarvetta tuottaa verkkoon kunnollista aineistoa. Jollei taas verkossa ole potentiaalisen yleisön kannalta relevanttia sisältöä, tavallisella kansalla ei ole konkreettista houkutusta opetella tietokoneen ja internetin käyttöä, puhumattakaan siitä, että siihen sijoittaisi rahaa.
Kenialaisilla kynnys ruveta käyttämään verkkoa on alhaisempi, sillä englanti on maassa valtakieli ja englanninkielistä aineistoa löytyy netistä paljon. Tansaniassa swahili on valtakieli ja englantia käytetään harvemmin. Toki Kenia on myös taloudellisesti kehittyneempi kuin eteläinen naapurimaa Tansania.
Verkkomediat ovat silti yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä viisi vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, nyt miltei kaikilla paikallisilla sanomalehdillä ja myös useilla sähköisillä medioilla on omat sivustonsa netissä, viimeisimpänä tulokkaana Tansanian yleisradio TBC.
Silti päätoimittajakurssin osanottajista vain yksi kertoi lukevansa paikallisia lehtiä verkosta – verkkosivuilla kun julkaistaan yleensä täsmälleen samat jutut kuin aamun printtilehdessä.
Tansanian suosituimpien verkkosivustojen Top 100 -listalta löytyykin vain muutama paikallinen mediasivusto: juorulehtiä julkaiseva Global Publishers sekä englanninkieliset päivälehdet The Citizen ja Daily News. Valtamediaa selvästi suositumpi oli Daily Newsin kuvajournalistin Issa Michuzin blogi, jolla hän julkaisee kuvia uutistapahtumista, poliitikoista ja julkkiksista.
”On selvää, että myös valtamedian täytyy keksiä uusia keinoja uutisten esittämiseen yleisölle”, Mtanzania-lehden toimituspäällikkö Revocatus Makaranga totesi kurssin päätteeksi.
Hallituksen sanomalehden valokuvaaja Issa Michuzi aloitti oman bloginsa sattumalta Helsingissä ollessaan Tansanian virallisen delegaation mukana raportoimassa oikeudenmukaisempaa globalisaatiota ajaneen Helsinki-prosessin päätöskokouksesta Finlandia-talossa syksyllä 2005.
Michuzin ohella Tansaniassa on tänä päivänä kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Vikesin aiemmalla verkkojournalismin kurssilla mukana ollut toimittaja Jiang Alipo julkaisee blogissaan lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Muotitoimittaja Shamim Mwashan blogissa voi ihailla paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä.
Nimimerkki Gloria Twiga avasi vuosi sitten Why work when you can sit -blogin, joka kiinnittää huomiota hallituksen ja ulkomaisten järjestöjen maksamiin suuriin kokouspalkkioihin ja päivärahoihin.
Eräät kenialaiset blogit ovat jo maailmankuuluja esimerkkejä innovatiivisesta kansalaisjournalismista.
Mzalendo-blogi perustettiin maan edellisten vaalien alla julkaisemaan tietoa maan parlamentin ja kansanedustajien toiminnasta – tai sen puutteista.
Etnisiin levottomuuksiin päättyneiden vaalien jälkeen joukko bloggaajia käynnisti Ushahidi-sivuston, jonne lukijat saivat lähettää tietoja uusista väkivaltaisuuksista ja avun tarpeesta. Yhteenotoista ilmestyi karttasivulle liekin kuva, jota klikkaamalla löytyi lisätietoa.
Myöhemmin sivustoa on sovellettu muun muassa Haitin avustustyössä maanjäristyksen jälkeen ja kartoittamaan rikollisuutta Atlantassa Yhdysvalloissa.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Paljastuksia Palestiinasta
KU-VIIKKOLEHTI 11.3.2011
Tammikuussa Egyptin kansanousun alla satelliittikanava Al-Jazeera julkaisi verkkosivustollaan yli 1 600 luottamuksellista asiakirjaa palestiinalaishallinnon ja Israelin edellisistä rauhanneuvotteluista, jotka päättyivät vuonna 2009. Nämä niin sanotut Palestiina-paperit herättivät maailmalla suurta huomiota, mutta Suomessa paljastukset hukkuivat Egyptin tapahtumien uutisoinnin alle.
Asiakirjat sisältävät yksityiskohtaista tietoa palestiinalaisten esittämistä mittavista myönnytyksistä, jotka eivät silti kelvanneet Israelille. Yhdysvaltojen johtamissa neuvotteluissa palestiinalaisia vietiin kuin pässiä narussa.
Al-Jazeeran julkistama aineisto sisältää keskustelumuistioita, sähköpostiviestejä, raportteja, karttoja ja sopimusluonnoksia. Vuodon takana on ilmeisesti turhautunut palestiinalaisten neuvotteluvaltuuskunnan entinen jäsen.
Kiinnostavimmat dokumentit ovat kesältä 2008, jolloin neuvoteltiin itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehdoista. Israelin puolelta neuvotteluihin osallistuivat silloinen pääministeri Ehud Olmert, silloinen ulkoministeri Tzipi Livni ja armeijan edustajia. Yhdysvaltoja edusti Bushin hallinnon ulkoministeri Condoleezza Rice. Palestiinalaisten pääneuvottelija oli Saeb Erekat, joka erosi tehtävästä helmikuussa Palestiina-papereiden julkistamisen jälkeen.
Kokousmuistioista käy ilmi, että palestiinalaiset olivat valmiita luovuttamaan Israelille miltei kaikki Itä-Jerusalemin miehitettyjen alueiden siirtokunnat. Siirtokunnat ovat laittomia, sillä ne sijaitsevat Israelin vuonna 1967 kuuden päivän sodan aikana valloittamilla alueilla.
Palestiinalaiset eivät olisi vaatineet alueluovutuksista minkäänlaisia vastaavia myönnytyksiä Israelilta.
”Tarjoamme teille kaikkien aikojen suurinta Yerushalayimia”, palestiinalaishallinnon pääneuvottelija Saeb Erekat sanoi käyttäen Jerusalemista sen hepreankielistä nimeä.
Palestiinalaiset eivät kuitenkaan hyväksyisi Israelin rakentamia siirtokuntia muualla Länsirannalla. Lisäksi olisi pitänyt sopia erikseen Jerusalemin Temppelivuoren asemasta. Israelin miehittämä alue Jerusalemin vanhassakaupungissa on pyhä sekä arabeille että juutalaisille. Siellä sijaitsevat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija. Sunnimuslimit uskovat, että profeetta Muhammed nousi siellä taivaaseen.
Syksyllä 2009 Erekat totesi Yhdysvaltojen uudelle Lähi-idän erikoislähettiläälle George Mitchellille, että Temppelivuoren tilanteen ratkaisemiseksi voitaisiin käyttää ”luovia keinoja”. Aluetta voisi hallinnoida esimerkiksi kansainvälinen puolueeton komitea.
Israel ei suostunut lainkaan neuvottelemaan Jerusalemista. Kadima-puolueen kumppaneina hallituksessa olleet ortodoksijuutalaiset uhkasivat erota hallituksesta, mikäli Jerusalemista keskusteltaisiin.
”En pidä tästä ehdotuksesta, sillä se ei vastaa meidän vaatimuksiamme”, ulkoministeri Tzipi Livni totesi. Hän lisäsi kuitenkin arvostavansa kovasti sitä, että palestiinalaiset tohtivat ehdottaa alueluovutuksia Itä-Jerusalemissa.
Vuonna 2000 Bill Clintonin johdolla käydyt rauhanneuvottelut Camp Davidissa kariutuivat, kun palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kieltäytyi kaikista kompromisseista Temppelivuoren suhteen.
Oma lukunsa Palestiina-papereissa oli niin sanottu nenäliinakartta. Israelin pääministeri Ehud Olmert ehdotti kahdenkeskisessä neuvottelussa palestiinalaishallinnon nykyisen presidentin Mahmud Abbasin kanssa, että itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehtona kymmenesosa Länsirannan alueesta olisi liitettävä Israeliin. Olmert ei silti suostunut antamaan Abbasille kopiota israelilaisten laatimasta kartasta, vaan Abbas joutui piirtämään kuvan kartasta nenäliinaansa.
Palestiinalaisten edustaja totesi myöhemmin Condoleezza Ricelle, että palestiinalaisten olisi vaikea suostua Länsirannan alueluovutuksiin.
”Sitten teillä ei tule olemaan valtiota”, Rice vastasi.
Palestiina-papereissa kerrotaan myös, että Israelin sotilastiedustelun johtaja varoitti palestiinalaishallintoa etukäteen Israelin hyökkäyksestä Gazaan vuoden 2009 alussa. Wikileaksin aiemmin julkistaman diplomaattiraportin mukaan Israelin puolustusministeri Ehud Barak oli ehdottanut, että palestiinalaisten Fatah-puolue ottaisi Gazan alueen hallintaansa yhdessä Egyptin armeijan kanssa sen jälkeen kun Israel olisi tuhonnut aluetta hallinnoivan
Hamas-järjestön.
Hamas ei tunnusta Israelin valtiota, toisin kuin Länsirantaa hallinnoiva Fatah.
Jerusalemilaisessa hotellissa pidetyssä kokouksessa Israelin sotilastiedustelun johtaja vaati, että tulevalla Palestiinan valtiolla ei saisi olla omaa armeijaa, vaan alueen tulisi olla demilitarisoitu. Israel auttaisi sen sijaan Fatahia luomaan vahvat turvallisuuspoliisin joukot.
Neuvottelut palestiinalaishallinnon ja Israelin välillä katkesivat vuonna 2009 Israelin vaalien ja oikeistolaisen Likud-puolueen vaalivoiton jälkeen. Benjamin Netanyahun hallitus ei hyväksy edellisen hallituksen rauhanehtoja.
Viime syksynä käynnistettiin kuitenkin uudet suorat rauhanneuvottelut Yhdysvaltojen johdolla. Presidentti Barack Obama on todennut, että pyrkimyksenä on saada aikaan itsenäinen Palestiinan valtio ensi syyskuuhun mennessä.
Tämä voi tuntua mahdottomalta tavoitteelta tilanteessa, jossa Israelin nykyinen hallitus soisi palestiinalaisille enimmillään puolet miehitetystä Länsirannasta.
Palestiina-paperien paljastukset ovat olleet takaisku erityisesti palestiinalaishallinnolle ja presidentti Abbasille, joka on nyt luvannut järjestää vaalit viimeistään ensi lokakuussa. Edellisten parlamenttivaalien voittaja Hamas vastustaa neuvotteluja Israelin kanssa ja on ilmoittanut, ettei se aio osallistua Fatahin järjestämiin vaaleihin.
Tammikuussa Egyptin kansanousun alla satelliittikanava Al-Jazeera julkaisi verkkosivustollaan yli 1 600 luottamuksellista asiakirjaa palestiinalaishallinnon ja Israelin edellisistä rauhanneuvotteluista, jotka päättyivät vuonna 2009. Nämä niin sanotut Palestiina-paperit herättivät maailmalla suurta huomiota, mutta Suomessa paljastukset hukkuivat Egyptin tapahtumien uutisoinnin alle.
Asiakirjat sisältävät yksityiskohtaista tietoa palestiinalaisten esittämistä mittavista myönnytyksistä, jotka eivät silti kelvanneet Israelille. Yhdysvaltojen johtamissa neuvotteluissa palestiinalaisia vietiin kuin pässiä narussa.
Al-Jazeeran julkistama aineisto sisältää keskustelumuistioita, sähköpostiviestejä, raportteja, karttoja ja sopimusluonnoksia. Vuodon takana on ilmeisesti turhautunut palestiinalaisten neuvotteluvaltuuskunnan entinen jäsen.
Kiinnostavimmat dokumentit ovat kesältä 2008, jolloin neuvoteltiin itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehdoista. Israelin puolelta neuvotteluihin osallistuivat silloinen pääministeri Ehud Olmert, silloinen ulkoministeri Tzipi Livni ja armeijan edustajia. Yhdysvaltoja edusti Bushin hallinnon ulkoministeri Condoleezza Rice. Palestiinalaisten pääneuvottelija oli Saeb Erekat, joka erosi tehtävästä helmikuussa Palestiina-papereiden julkistamisen jälkeen.
Kokousmuistioista käy ilmi, että palestiinalaiset olivat valmiita luovuttamaan Israelille miltei kaikki Itä-Jerusalemin miehitettyjen alueiden siirtokunnat. Siirtokunnat ovat laittomia, sillä ne sijaitsevat Israelin vuonna 1967 kuuden päivän sodan aikana valloittamilla alueilla.
Palestiinalaiset eivät olisi vaatineet alueluovutuksista minkäänlaisia vastaavia myönnytyksiä Israelilta.
”Tarjoamme teille kaikkien aikojen suurinta Yerushalayimia”, palestiinalaishallinnon pääneuvottelija Saeb Erekat sanoi käyttäen Jerusalemista sen hepreankielistä nimeä.
Palestiinalaiset eivät kuitenkaan hyväksyisi Israelin rakentamia siirtokuntia muualla Länsirannalla. Lisäksi olisi pitänyt sopia erikseen Jerusalemin Temppelivuoren asemasta. Israelin miehittämä alue Jerusalemin vanhassakaupungissa on pyhä sekä arabeille että juutalaisille. Siellä sijaitsevat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija. Sunnimuslimit uskovat, että profeetta Muhammed nousi siellä taivaaseen.
Syksyllä 2009 Erekat totesi Yhdysvaltojen uudelle Lähi-idän erikoislähettiläälle George Mitchellille, että Temppelivuoren tilanteen ratkaisemiseksi voitaisiin käyttää ”luovia keinoja”. Aluetta voisi hallinnoida esimerkiksi kansainvälinen puolueeton komitea.
Israel ei suostunut lainkaan neuvottelemaan Jerusalemista. Kadima-puolueen kumppaneina hallituksessa olleet ortodoksijuutalaiset uhkasivat erota hallituksesta, mikäli Jerusalemista keskusteltaisiin.
”En pidä tästä ehdotuksesta, sillä se ei vastaa meidän vaatimuksiamme”, ulkoministeri Tzipi Livni totesi. Hän lisäsi kuitenkin arvostavansa kovasti sitä, että palestiinalaiset tohtivat ehdottaa alueluovutuksia Itä-Jerusalemissa.
Vuonna 2000 Bill Clintonin johdolla käydyt rauhanneuvottelut Camp Davidissa kariutuivat, kun palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kieltäytyi kaikista kompromisseista Temppelivuoren suhteen.
Oma lukunsa Palestiina-papereissa oli niin sanottu nenäliinakartta. Israelin pääministeri Ehud Olmert ehdotti kahdenkeskisessä neuvottelussa palestiinalaishallinnon nykyisen presidentin Mahmud Abbasin kanssa, että itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehtona kymmenesosa Länsirannan alueesta olisi liitettävä Israeliin. Olmert ei silti suostunut antamaan Abbasille kopiota israelilaisten laatimasta kartasta, vaan Abbas joutui piirtämään kuvan kartasta nenäliinaansa.
Palestiinalaisten edustaja totesi myöhemmin Condoleezza Ricelle, että palestiinalaisten olisi vaikea suostua Länsirannan alueluovutuksiin.
”Sitten teillä ei tule olemaan valtiota”, Rice vastasi.
Palestiina-papereissa kerrotaan myös, että Israelin sotilastiedustelun johtaja varoitti palestiinalaishallintoa etukäteen Israelin hyökkäyksestä Gazaan vuoden 2009 alussa. Wikileaksin aiemmin julkistaman diplomaattiraportin mukaan Israelin puolustusministeri Ehud Barak oli ehdottanut, että palestiinalaisten Fatah-puolue ottaisi Gazan alueen hallintaansa yhdessä Egyptin armeijan kanssa sen jälkeen kun Israel olisi tuhonnut aluetta hallinnoivan
Hamas-järjestön.
Hamas ei tunnusta Israelin valtiota, toisin kuin Länsirantaa hallinnoiva Fatah.
Jerusalemilaisessa hotellissa pidetyssä kokouksessa Israelin sotilastiedustelun johtaja vaati, että tulevalla Palestiinan valtiolla ei saisi olla omaa armeijaa, vaan alueen tulisi olla demilitarisoitu. Israel auttaisi sen sijaan Fatahia luomaan vahvat turvallisuuspoliisin joukot.
Neuvottelut palestiinalaishallinnon ja Israelin välillä katkesivat vuonna 2009 Israelin vaalien ja oikeistolaisen Likud-puolueen vaalivoiton jälkeen. Benjamin Netanyahun hallitus ei hyväksy edellisen hallituksen rauhanehtoja.
Viime syksynä käynnistettiin kuitenkin uudet suorat rauhanneuvottelut Yhdysvaltojen johdolla. Presidentti Barack Obama on todennut, että pyrkimyksenä on saada aikaan itsenäinen Palestiinan valtio ensi syyskuuhun mennessä.
Tämä voi tuntua mahdottomalta tavoitteelta tilanteessa, jossa Israelin nykyinen hallitus soisi palestiinalaisille enimmillään puolet miehitetystä Länsirannasta.
Palestiina-paperien paljastukset ovat olleet takaisku erityisesti palestiinalaishallinnolle ja presidentti Abbasille, joka on nyt luvannut järjestää vaalit viimeistään ensi lokakuussa. Edellisten parlamenttivaalien voittaja Hamas vastustaa neuvotteluja Israelin kanssa ja on ilmoittanut, ettei se aio osallistua Fatahin järjestämiin vaaleihin.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Pitkä matka demokratiaan
KU-VIIKKOLEHTI 25.2.2011
Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa. Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.
Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.
Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.
Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).
”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.
26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.
Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.
Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.
Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?
Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.
Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.
Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.
Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.
Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.
Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.
Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.
Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.
”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.
”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”
Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa. Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.
Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.
Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.
Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).
”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.
26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.
Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.
Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.
Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?
Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.
Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.
Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.
Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.
Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.
Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.
Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.
Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.
”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.
”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”
torstai 10. helmikuuta 2011
Mitä Mubarakin jälkeen?
KU-VIIKKOLEHTI 11.2.2011
Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.
Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.
Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.
Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.
Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.
Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?
Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.
Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.
Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.
ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.
Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.
Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.
Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.
Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.
”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.
Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.
Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.
Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.
”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.
Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.
”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”
Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.
”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.
Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.
Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.
Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.
Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.
Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.
Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?
Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.
Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.
Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.
ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.
Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.
Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.
Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.
Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.
”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.
Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.
Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.
Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.
”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.
Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.
”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”
Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.
”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Edessä pitkä ja mutkainen tie
KU-VIIKKOLEHTI 28.1.2011
Yhtenä aamuna Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa Chuol Ngoi kertoi minulle elämäntarinansa. Ngoi oli yksi Etelä-Sudanin niin sanotuista unohdetuista pojista. 80-luvulla hänet lähetettiin sotaa pakoon rajan yli Etiopiaan. Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n pakolaisleirillä oli mahdollista käydä koulua.
Kun Etiopiassa vuonna 1991 valta vaihtui, pakolaiset ajettiin takaisin Sudaniin ja 8–14-vuotiaat pojat laitettiin omalle leirilleen. Pian Sudanin hallituksen helikopterit pommittivat leiriä. Yhdessä ulkomaisten avustusjärjestöjen kanssa kymmenen tuhatta poikaa organisoitiin pitkälle marssille 400 kilometrin päähän Keniaan.
Muutaman vuoden leirielämän ja lukuisien haastattelujen jälkeen Ngoi pääsi Keniasta kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi koulua Etelä-Dakotassa, opiskeli valtiotieteitä Nebraskassa ja työskenteli öljyhankkeissa Alaskassa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden.
Nyt hän on palannut synnyinmaahansa, ensimmäistä kertaa rauhan aikaan. Edellisenä päivänä hän kävi äänestämässä kansanäänestyksessä Etelä-Sudanin itsenäisyydestä.
”Itsenäisyys ei ole päämäärä, vaan vasta alkua uuden valtion rakentamiseksi”, Ngoi sanoo.
”Meillä on edessämme vielä pitkä ja mutkainen tie. Ensiksi ihmisille on saatava työtä. Olen ollut puoli vuotta täällä työttömänä. Julkisen hallinnon työpaikat jaetaan usein heimon mukaan. Etelä-Sudanin väliaikainen hallinto on korviaan myöten korruptoitunut.”
Chuol Ngoi ei ole väitteineen yksin. Useimpien eteläsudanilaisten mielestä viime kesänä järjestetyt osavaltiovaalit olivat vilpilliset. Ainakin neljässä osavaltiossa kuvernööriksi valittiin SPLA:n ehdokas, joka ei nauti asukkaiden luottamusta. Seurauksena on ollut aseellisia kapinoita.
Tammikuun alussa Etelä-Sudanin ulkoministeri Deng Alor nimitti yhdeksän uutta suurlähettilästä. Näistä kahdeksan kuuluu maan suurimpaan dinka-heimoon ja kolme on kotoisin samasta vaalipiiristä kuin presidentti Salva Kiir.
Yhdysvalloista palannut Ngoi kuuluu Etelä-Sudanin toiseksi suurimpaan kansanryhmään nuereihin.
Etelä-Sudanin korruptionvastainen komissio on tutkinut tarkkaan syytöksiä lahjuksista ja oman kansanryhmän suosimisesta. Tapaukset koskevat ennen muuta poliitikkoja, korkeampia virkamiehiä ja asevoimien upseereita, mutta myös pankinjohtajia sekä ulkomaisia avustusjärjestöjä.
”Yhdessä tapauksessa ulkomaalaiset avustustyöntekijät olivat viemässä maasta ulos 40 miljoonaa dollaria hallituksen rahoittaman hankkeen varoja. Toisessa tapauksessa avustusjärjestö määrättiin palauttamaan Etelä-Sudaniin suuri määrä rahaa, joka oli siirretty laittomasti ulkomaille”, kertoo korruptionvastaisen komission johtaja Pauline Riak.
”Etelä-Sudan elää yhä konfliktinjälkeistä nousukautta. Rakennusurakoita on paljon, ja avustushankkeiden myötä hinnat ovat taivaissa. Hallituksella ei ole vielä riittävästi osaamista. Tämä on mitä otollisin asetelma korruptiolle”, toteaa Muthoni Wanyeki naapurimaan Kenian ihmisoikeuskomissiosta.
Haasteista huolimatta eteläsudanilaiset haluavat itsenäisyyttä. Kansanäänestyksen alustavien tulosten mukaan 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin irrottautumista Sudanista. Ulkomaiset vaalitarkkailijat sanoivat, että äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Virallinen äänestystulos on määrä julkistaa ensi viikolla, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Etelä-Sudan itsenäistyy 9. heinäkuuta.
”Annamme tukemme uudelle valtiolle etelässä, sillä olemme naapureita ja tulemme pysymään ystävinä”, Sudanin presidentti Omar al-Bashir sanoi alkuviikosta.
Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puolestaan kehotti eteläsudanilaisia antamaan anteeksi pohjoiselle vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan tuhoista ja kuolonuhreista.
Etelä-Sudanista porattu öljy oli yhtenä syynä konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Nyt öljyntuotannon uskotaan ainakin aluksi yhdistävän uusia naapurimaita. 80 prosenttia Sudanin öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä, mutta öljyputket kulkevat pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja pohjoisen ja etelän hallitusten välillä.
Öljyn vuoksi Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy olennaisesti myös suurvaltapolitiikkaan. Sudanin suurimmilla öljykentillä öljyntuotannosta on tähän asti vastannut Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden yhdessä Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Kiina toivoo öljynporauksen jatkuvan ennallaan myös Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen. Useat eteläsudanilaiset ministerit ja poliitikot ovat vierailleet Kiinassa viime kuukausina. Kiinan valtion öljy-yhtiö rakensi Juban yliopistolle vastikään uuden näyttävän atk-keskuksen.
Eteläsudanilaisten on silti vaikea olla muistamatta, että Kiina toimitti aseita Sudanin hallitukselle sodassa etelää vastaan. Sodan aikana öljyhankkeet olivat SPLA:n sisseille sotilaskohde. Paikallisia asukkaita myös pakkosiirrettiin öljynporauksen tieltä, ja Ylä-Niilin alueella öljy-yhtiöiden jätevedet ovat aiheuttaneet ympäristötuhoja.
Kilpailu Etelä-Sudanin öljyvaroista on kuitenkin kiihtymässä. Tällä viikolla ranskalaisyhtiö Total ilmoitti käynnistävänsä öljynetsinnät Etelä-Sudanissa.
Pian itsenäistymisen jälkeen maahan odotetaan myös yhdysvaltalaisia öljy-yhtiöitä, joista Chevronin kanssa neuvottelut ovat pisimmällä. Odottelun syynä ovat Yhdysvaltojen asettamat kauppapakotteet, jotka kieltävät yhdysvaltalaisyhtiöiden toiminnan Sudanissa. Tuleviin suunnitelmiin kuuluu myös uuden öljyputken rakentaminen Lamuun Kenian rannikolle.
Yhtenä aamuna Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa Chuol Ngoi kertoi minulle elämäntarinansa. Ngoi oli yksi Etelä-Sudanin niin sanotuista unohdetuista pojista. 80-luvulla hänet lähetettiin sotaa pakoon rajan yli Etiopiaan. Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n pakolaisleirillä oli mahdollista käydä koulua.
Kun Etiopiassa vuonna 1991 valta vaihtui, pakolaiset ajettiin takaisin Sudaniin ja 8–14-vuotiaat pojat laitettiin omalle leirilleen. Pian Sudanin hallituksen helikopterit pommittivat leiriä. Yhdessä ulkomaisten avustusjärjestöjen kanssa kymmenen tuhatta poikaa organisoitiin pitkälle marssille 400 kilometrin päähän Keniaan.
Muutaman vuoden leirielämän ja lukuisien haastattelujen jälkeen Ngoi pääsi Keniasta kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi koulua Etelä-Dakotassa, opiskeli valtiotieteitä Nebraskassa ja työskenteli öljyhankkeissa Alaskassa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden.
Nyt hän on palannut synnyinmaahansa, ensimmäistä kertaa rauhan aikaan. Edellisenä päivänä hän kävi äänestämässä kansanäänestyksessä Etelä-Sudanin itsenäisyydestä.
”Itsenäisyys ei ole päämäärä, vaan vasta alkua uuden valtion rakentamiseksi”, Ngoi sanoo.
”Meillä on edessämme vielä pitkä ja mutkainen tie. Ensiksi ihmisille on saatava työtä. Olen ollut puoli vuotta täällä työttömänä. Julkisen hallinnon työpaikat jaetaan usein heimon mukaan. Etelä-Sudanin väliaikainen hallinto on korviaan myöten korruptoitunut.”
Chuol Ngoi ei ole väitteineen yksin. Useimpien eteläsudanilaisten mielestä viime kesänä järjestetyt osavaltiovaalit olivat vilpilliset. Ainakin neljässä osavaltiossa kuvernööriksi valittiin SPLA:n ehdokas, joka ei nauti asukkaiden luottamusta. Seurauksena on ollut aseellisia kapinoita.
Tammikuun alussa Etelä-Sudanin ulkoministeri Deng Alor nimitti yhdeksän uutta suurlähettilästä. Näistä kahdeksan kuuluu maan suurimpaan dinka-heimoon ja kolme on kotoisin samasta vaalipiiristä kuin presidentti Salva Kiir.
Yhdysvalloista palannut Ngoi kuuluu Etelä-Sudanin toiseksi suurimpaan kansanryhmään nuereihin.
Etelä-Sudanin korruptionvastainen komissio on tutkinut tarkkaan syytöksiä lahjuksista ja oman kansanryhmän suosimisesta. Tapaukset koskevat ennen muuta poliitikkoja, korkeampia virkamiehiä ja asevoimien upseereita, mutta myös pankinjohtajia sekä ulkomaisia avustusjärjestöjä.
”Yhdessä tapauksessa ulkomaalaiset avustustyöntekijät olivat viemässä maasta ulos 40 miljoonaa dollaria hallituksen rahoittaman hankkeen varoja. Toisessa tapauksessa avustusjärjestö määrättiin palauttamaan Etelä-Sudaniin suuri määrä rahaa, joka oli siirretty laittomasti ulkomaille”, kertoo korruptionvastaisen komission johtaja Pauline Riak.
”Etelä-Sudan elää yhä konfliktinjälkeistä nousukautta. Rakennusurakoita on paljon, ja avustushankkeiden myötä hinnat ovat taivaissa. Hallituksella ei ole vielä riittävästi osaamista. Tämä on mitä otollisin asetelma korruptiolle”, toteaa Muthoni Wanyeki naapurimaan Kenian ihmisoikeuskomissiosta.
Haasteista huolimatta eteläsudanilaiset haluavat itsenäisyyttä. Kansanäänestyksen alustavien tulosten mukaan 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin irrottautumista Sudanista. Ulkomaiset vaalitarkkailijat sanoivat, että äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Virallinen äänestystulos on määrä julkistaa ensi viikolla, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Etelä-Sudan itsenäistyy 9. heinäkuuta.
”Annamme tukemme uudelle valtiolle etelässä, sillä olemme naapureita ja tulemme pysymään ystävinä”, Sudanin presidentti Omar al-Bashir sanoi alkuviikosta.
Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puolestaan kehotti eteläsudanilaisia antamaan anteeksi pohjoiselle vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan tuhoista ja kuolonuhreista.
Etelä-Sudanista porattu öljy oli yhtenä syynä konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Nyt öljyntuotannon uskotaan ainakin aluksi yhdistävän uusia naapurimaita. 80 prosenttia Sudanin öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä, mutta öljyputket kulkevat pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja pohjoisen ja etelän hallitusten välillä.
Öljyn vuoksi Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy olennaisesti myös suurvaltapolitiikkaan. Sudanin suurimmilla öljykentillä öljyntuotannosta on tähän asti vastannut Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden yhdessä Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Kiina toivoo öljynporauksen jatkuvan ennallaan myös Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen. Useat eteläsudanilaiset ministerit ja poliitikot ovat vierailleet Kiinassa viime kuukausina. Kiinan valtion öljy-yhtiö rakensi Juban yliopistolle vastikään uuden näyttävän atk-keskuksen.
Eteläsudanilaisten on silti vaikea olla muistamatta, että Kiina toimitti aseita Sudanin hallitukselle sodassa etelää vastaan. Sodan aikana öljyhankkeet olivat SPLA:n sisseille sotilaskohde. Paikallisia asukkaita myös pakkosiirrettiin öljynporauksen tieltä, ja Ylä-Niilin alueella öljy-yhtiöiden jätevedet ovat aiheuttaneet ympäristötuhoja.
Kilpailu Etelä-Sudanin öljyvaroista on kuitenkin kiihtymässä. Tällä viikolla ranskalaisyhtiö Total ilmoitti käynnistävänsä öljynetsinnät Etelä-Sudanissa.
Pian itsenäistymisen jälkeen maahan odotetaan myös yhdysvaltalaisia öljy-yhtiöitä, joista Chevronin kanssa neuvottelut ovat pisimmällä. Odottelun syynä ovat Yhdysvaltojen asettamat kauppapakotteet, jotka kieltävät yhdysvaltalaisyhtiöiden toiminnan Sudanissa. Tuleviin suunnitelmiin kuuluu myös uuden öljyputken rakentaminen Lamuun Kenian rannikolle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)