KANSAN UUTISET 11.9.2023
Videolla joukko miehiä pitkissä tunikoissa huitoo kepeillä keskellä vaaleanpunaisena kukkivaa peltoa. Kasvien varret katkeavat iskujen voimasta, ja unikonkukat ja siemenkodat putoavat maahan. Naispuolinen toimittaja kertoo kameralle, että tämä on jo viides tai kuudes viljelmä, jonka miehet ovat tuhonneet, ja ilmassa leijuu pistävä oopiumin haju.
Video on Britannian yleisradioyhtiön BBC:n tuottama ja kuvattu Nangarharin maakunnassa Afganistanissa kesäkuussa. Kuvausryhmä oli päässyt maata hallitsevien talebanien huumeidenvastaisen yksikön mukaan tutustumaan oopiumipeltojen tuhoamiseen paikan päällä.
Taleban-liikkeen ylin johtaja Haibatullah Akhundzada ilmoitti jo vuosi sitten, että Afganistanissa aiemmin niin suositun oopiumiunikon viljely, myynti ja käyttö oli vastedes jyrkästi kielletty, sillä huumeet ovat uskonnon vastaisia ja niiden käyttö on erittäin vahingollista.
Oopiumiunikon siemenkodasta saatavaa maitiaisnestettä, oopiumilateksia, käytetään heroiinin raaka-aineena.
Afganistanissa oli vielä viime vuosina yli kaksi miljoonaa oopiumin ja heroiinin väärinkäyttäjää, joista huomattava osa käytti huumeita päivittäin.
Talebanien oopiuminviljelyn vastainen kampanja on ollut sanalla sanoen tehokas. Brittiläistutkijoiden satelliittikuvien pohjalta tekemän arvion mukaan oopiuminviljely on vähentynyt Afganistanissa alle viidesosaan aiemmista vuosista. Helmandin maakunnassa Afganistanin oopiumintuotannon vanhoilla sydänmailla oopiumin viljely on loppunut lähes kokonaan.
Vielä viime vuonna Afganistanissa viljeltiin oopiumia enemmän kuin missään muualla maailmassa. YK:n huumeiden ja rikollisuuden vastaisen järjestön UNODC:n mukaan yli 80 prosenttia maailman oopiumista oli peräisin Afganistanista. 95 prosenttia Eurooppaan salakuljetetusta heroiinista tuotettiin Afganistanissa kasvatetusta oopiumista.
Tämän vuoden keväänä suurin osa Afganistanin oopiuminviljelijöistä päätti kuitenkin olla uhmaamatta uusia vallanpitäjiä ja kylvi tiluksilleen oopiumiunikon sijasta vehnää, puuvillaa tai vihanneksia – siitäkin huolimatta, että näistä saatava tuotto jää vain murto-osaan oopiuminviljelyn tuottamista tuloista.
Kuluneen kesän aikana aseistetut talebansoturit ovat käyneet tuhoamassa oopiumiviljelyksiä siellä missä niitä on vielä ollut.
Äkkiseltään voisi kuvitella, että Afganistanin oopiumintuotannon vähentyminen olisi otettu ainakin jonkinmoisella ilolla vastaan kasvavien huumeongelmien kanssa painiskelevissa länsimaissa. Ei sentään. Tunnettujen länsimaisten ajatuspajojen ja tutkimuslaitosten reaktiot ovat olleet pikemminkin päinvastaisia.
Yhdysvaltalaisen Brookings-instituutin tutkijan mukaan tiukasti valvottu oopiuminviljelyn kielto tulee johtamaan humanitaariseen kriisiin, kun Afganistanin maaseudulla ihmisillä ei ole enää varaa ruokaan, lääkkeisiin ja viljelymaan vuokraan. Monet tulevat ajautumaan velkavankeuteen ja joutuvat myymään tyttäriään pakkoavioliittoihin aiempaa nuorempina.
Yhdysvaltojen rauhaninstituutin tutkijan mielestä oopiuminviljelyn vähentyminen ei tule kestävällä tavalla hyödyttämään huumeidenvastaista taistelua Afganistanin sisällä eikä maailmanlaajuisesti. Afganistanin talous tulee sen sijaan romahtamaan, ja pakolaisten määrä kasvaa sekä naapurimaissa että Euroopassa.
Länsimaiden poliitikot eivät ole tainneet kommentoida talebanien huumepolitiikan saavutuksia lainkaan.
YK:n huumejärjestön UNODC:n mukaan Afganistanissa tuotettiin viime vuonna 6 200 tonnia oopiumia. Maan oopiumikaupan arvo oli noin kaksi miljardia euroa, mikä vastasi seitsemäsosaa maan kansantulosta.
Oopiumista valmistettiin heroiinia paikan päällä Afganistanissa tai naapurimaassa Pakistanissa. Jalostettu heroiini salakuljetettiin joko Iranin ja Turkin kautta Eurooppaan tai Afganistanin pohjoisrajan yli Uzbekistanin ja Kazakstanin kautta Venäjän markkinoille.
Yhdestä oopiumikilosta voidaan valmistaa noin 50 grammaa heroiinia. Heroiinin katukauppahintojen perusteella arvioidaan, että Afganistanissa tuotetulla oopiumilla on pyöritetty yli sadan miljardin euron suuruista maailmanlaajuista heroiinikauppaa.
Afganistaniin on jäänyt vain noin kolme prosenttia heroiinikaupan tuotosta ja paikallisille unikonviljelijöille noin prosentti. Suurin osa huumekaupan voitoista on päätynyt rahanpesun jälkeen länsimaiden ja Persianlahden maiden pankkeihin.
Oopiuminviljelyllä ei ole kovin pitkiä perinteitä Afganistanissa. Itse asiassa unikonviljely käynnistyi laajemmassa mitassa vasta sen jälkeen kun Neuvostoliiton joukot miehittivät maan vuonna 1979.
Miehityksen aikana Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA toimitti aseita neuvostojoukkoja vastaan taisteleville kapinallisille mujahediineille, jotka puolestaan komensivat valtaamiensa alueiden asukkaat viljelemään oopiumia ja maksamaan myyntituloista veroa kapinallisten johtajille.
Pakistanin rajan taakse perustettiin CIA:n ja Pakistanin tiedustelupalvelun hiljaisella hyväksynnällä satoja huumelaboratorioita. Afganistanin ja Pakistanin rajaseuduista tuli muutamassa vuodessa maailman johtava heroiinintuottaja.
Oopiumintuotanto kasvoi vuosi vuodelta, kunnes talebanit kielsivät oopiumin viljelyn edellisellä valtakaudellaan vuonna 2000 ja tuotanto lähes lakkasi.
Yhdysvaltojen miehitettyä Afganistanin vuonna 2001 oopiumintuotanto kohosi pian uusiin ennätyslukemiin.
maanantai 11. syyskuuta 2023
maanantai 7. elokuuta 2023
Yhteiseloa ja neuvostoromantiikkaa Huippuvuorilla
KANSAN UUTISET 7.8.2023
Venäjänkielinen puheensorina yllättää Tromssan lentokentällä. Pienessä sivuterminaalissa parinkymmenen miehen joukko odottaa lentoa Longyearbyeniin Huippuvuorille. He ovat kaivosmiehiä ja rakennusmiehiä Itä-Ukrainan Donetskista ja Luhanskista.
Longyearbyeniin päästyään miehet jatkavat vielä laivalla kahden tunnin matkan Barentsburgiin, missä venäläinen valtionyhtiö Arktikugol on louhinut kivihiiltä vuodesta 1932.
Huippuvuorten länsilaidalla sijaitsevassa Barentsburgissa on tänä päivänä noin 400 asukasta, joista kaksi kolmasosaa työskentelee hiilikaivoksella ja loput ovat töissä matkaoppaina, hotellityöntekijöinä, matkamuistomyyjinä tai muutama vuosi sitten avatussa pienpanimossa. Alueella on myös venäläinen säähavaintoasema ja avaruussäteilyn mittausasema.
Kaikki asukkaat ovat ukrainalaisia tai venäläisiä. Paikallisessa venäjänkielisessä koulussa on 40 oppilasta.
Huippuvuoret kuuluvat Norjalle, mutta vuonna 1920 solmitun Huippuvuorten sopimuksen mukaan kaikilla muillakin sopimuksen allekirjoittajamailla ja näiden kansalaisilla on alueella yhtäläinen oikeus kalastaa, metsästää ja harjoittaa merenkulkua, kauppaa tai kaivostoimintaa.
Alueelle ei saa rakentaa sotilastukikohtia, ja ulkomaisten sotavoimien läsnäolo on kielletty.
Barentsburgin ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat Suomesta, Knut Emil Glad ja hänen vaimonsa Anna Josefine. Joukko norjalaisia liikemiehiä suunnitteli alueelle hiilikaivosta, ja vuonna 1912 Glad palkattiin vahtimaan kaivosvaltausta talven yli. Keväällä 1913 Anna Josefine synnytti poikavauvan.
Norjalaiset eivät saaneet kerättyä riittävästi pääomaa kaivoksen käynnistämiseen, ja alue myytiin hollantilaiselle kaivosyhtiölle. Hollantilaiset nimesivät alueen Barentsburgiksi 1500-luvulla Jäämerellä liikkuneen tutkimusmatkailija Willem Barentsin mukaan.
Vuonna 1932 kaivos myytiin neuvostoliittolaiselle Arktikugolille. Yhtiö on parhaimmillaan louhinut Barentsburgista satoja tuhansia tonneja kivihiiltä vuodessa. Paikkakunnan nykyiset rakennukset ovat pääasiassa 1970-luvulta, jolloin Neuvostoliitto oli voimissaan ja Barentsburgissa asui yli 2 000 ihmistä.
Barentsburgin keskusaukiolla värikkäiden kerrostalojen edustalla jököttää edelleen pieni Leninin patsas. Talon edessä olevassa plakaatissa lukee: Tavoitteemme on kommunismi!
Karuissa Jäämeren oloissa ihmiset ovat perinteisesti pitäneet yhtä, niin myös Huippuvuorilla. Kylmän sodan ajoista lähtien Longyearbyenin ja Barentsburgin asukkaat ovat tavanneet yhteisissä lentopallo-otteluissa, ja koululaiset ovat tehneet jouluvierailuja toistensa luokse Isfjorden-vuonon vastakkaiselle laidalle.
Ukrainan sota muutti tilanteen. Huippuvuorten norjalainen kuvernööri vierailee Barentsburgissa edelleen joka kuun viimeisenä perjantaina tapaamassa Venäjän paikallisen konsulaatin johtajan ja kaivosyhtiö Arktikugolin johtajan, mutta Venäjän vastaisten pakotteiden vuoksi suorat lennot Venäjältä on keskeytetty ja Longyearbyenin matkailuyrittäjiä on kehotettu katkaisemaan suhteensa Barentsburgissa operoivan venäläisen matkatoimiston kanssa. Matkatoimisto on Arktikugolin tytäryhtiö ja sen myötä Venäjän valtion omistuksessa.
Sodan alkamisen jälkeen Iso-Britannia lakkasi ostamasta Barentsburgista louhittua kivihiiltä. Suurin osa hiilestä kuljetetaan nyt laivalla Murmanskiin.
Pakotteiden vuoksi venäläisten luottokortit eivät myöskään enää toimi Norjassa.
Venäjän hyökkäyssota on tietysti vaikuttanut myös Barentsburgin ukrainalaisten ja venäläisten keskinäisiin väleihin. Ukrainalaisilla on perheenjäseniä ja sukulaisia kotimaassa rintaman molemmin puolin, ja myös venäläisistä monet vastustavat sotaa.
Samalla venäläiset työnjohtajat kutsuvat sotaa erikoisoperaatioksi ja ovat kieltäneet työntekijöitä kommentoimasta Ukrainan tilannetta julkisesti sometileillään.
Venäjän uusi konsuli puolestaan järjesti toukokuussa toisen maailmansodan päättymisen vuosipäivänä lippukulkueen, johon osallistui letka maastoautoja ja kymmeniä moottorikelkoilla ajavia miehiä, osa vihreissä sotilashaalareissa.
”Ihmiset täällä eivät yleensä puhu politiikasta”, Pietarista kotoisin oleva matkaopas Natalia kertoi paikan päällä käyneelle kanadalaiselle toimittajalle.
”Kun keskustelu kiihtyy, vaihdamme puheenaihetta.”
Tämä oli kuulemma asia, jonka venäläiset oppivat jo Neuvostoliiton aikana.
Ukrainan sodan vuoksi norjalaisten ja venäläisten ilmastotutkijoiden aiemmin tiivis yhteistyö on myös jäissä. Ilmasto on lämmennyt Huippuvuorilla 2,7 astetta viime vuosikymmenten aikana, ja Barentsinmeren jääpeite on ohentunut kolmasosaan aiemmasta.
Jännitteitä lisäävät myös Venäjän manööverit arktisella merialueella. Manner-Norjan ja Huippuvuorten välillä kulkenut tietoliikennekaapeli katkesi hämäräperäisesti vuoden 2022 alussa. Tekijäksi epäillään katkeamispaikan kohdalla pidemmän aikaa liikkunutta venäläistä kalastusalusta.
Kaivosyhtiö Arktikugol haluaa tässä tilanteessa lisätä turismia Barentsburgissa. Hotelleja ja museoita on remontoitu, ja Neuvostoliiton aikaisista kerrostaloista tarjotaan nyt asuntoja vuokralle etätyötä tekeville mielellään venäjän kieltä hallitseville vieraille.
Venäjä on kaavaillut Barentsburgiin myös uutta vetyvoimalla toimivaa puhtaan energian tutkimuslaitosta yhteistyössä muiden Brics-maiden eli Brasilian, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan kanssa.
Venäjänkielinen puheensorina yllättää Tromssan lentokentällä. Pienessä sivuterminaalissa parinkymmenen miehen joukko odottaa lentoa Longyearbyeniin Huippuvuorille. He ovat kaivosmiehiä ja rakennusmiehiä Itä-Ukrainan Donetskista ja Luhanskista.
Longyearbyeniin päästyään miehet jatkavat vielä laivalla kahden tunnin matkan Barentsburgiin, missä venäläinen valtionyhtiö Arktikugol on louhinut kivihiiltä vuodesta 1932.
Huippuvuorten länsilaidalla sijaitsevassa Barentsburgissa on tänä päivänä noin 400 asukasta, joista kaksi kolmasosaa työskentelee hiilikaivoksella ja loput ovat töissä matkaoppaina, hotellityöntekijöinä, matkamuistomyyjinä tai muutama vuosi sitten avatussa pienpanimossa. Alueella on myös venäläinen säähavaintoasema ja avaruussäteilyn mittausasema.
Kaikki asukkaat ovat ukrainalaisia tai venäläisiä. Paikallisessa venäjänkielisessä koulussa on 40 oppilasta.
Huippuvuoret kuuluvat Norjalle, mutta vuonna 1920 solmitun Huippuvuorten sopimuksen mukaan kaikilla muillakin sopimuksen allekirjoittajamailla ja näiden kansalaisilla on alueella yhtäläinen oikeus kalastaa, metsästää ja harjoittaa merenkulkua, kauppaa tai kaivostoimintaa.
Alueelle ei saa rakentaa sotilastukikohtia, ja ulkomaisten sotavoimien läsnäolo on kielletty.
Barentsburgin ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat Suomesta, Knut Emil Glad ja hänen vaimonsa Anna Josefine. Joukko norjalaisia liikemiehiä suunnitteli alueelle hiilikaivosta, ja vuonna 1912 Glad palkattiin vahtimaan kaivosvaltausta talven yli. Keväällä 1913 Anna Josefine synnytti poikavauvan.
Norjalaiset eivät saaneet kerättyä riittävästi pääomaa kaivoksen käynnistämiseen, ja alue myytiin hollantilaiselle kaivosyhtiölle. Hollantilaiset nimesivät alueen Barentsburgiksi 1500-luvulla Jäämerellä liikkuneen tutkimusmatkailija Willem Barentsin mukaan.
Vuonna 1932 kaivos myytiin neuvostoliittolaiselle Arktikugolille. Yhtiö on parhaimmillaan louhinut Barentsburgista satoja tuhansia tonneja kivihiiltä vuodessa. Paikkakunnan nykyiset rakennukset ovat pääasiassa 1970-luvulta, jolloin Neuvostoliitto oli voimissaan ja Barentsburgissa asui yli 2 000 ihmistä.
Barentsburgin keskusaukiolla värikkäiden kerrostalojen edustalla jököttää edelleen pieni Leninin patsas. Talon edessä olevassa plakaatissa lukee: Tavoitteemme on kommunismi!
Karuissa Jäämeren oloissa ihmiset ovat perinteisesti pitäneet yhtä, niin myös Huippuvuorilla. Kylmän sodan ajoista lähtien Longyearbyenin ja Barentsburgin asukkaat ovat tavanneet yhteisissä lentopallo-otteluissa, ja koululaiset ovat tehneet jouluvierailuja toistensa luokse Isfjorden-vuonon vastakkaiselle laidalle.
Ukrainan sota muutti tilanteen. Huippuvuorten norjalainen kuvernööri vierailee Barentsburgissa edelleen joka kuun viimeisenä perjantaina tapaamassa Venäjän paikallisen konsulaatin johtajan ja kaivosyhtiö Arktikugolin johtajan, mutta Venäjän vastaisten pakotteiden vuoksi suorat lennot Venäjältä on keskeytetty ja Longyearbyenin matkailuyrittäjiä on kehotettu katkaisemaan suhteensa Barentsburgissa operoivan venäläisen matkatoimiston kanssa. Matkatoimisto on Arktikugolin tytäryhtiö ja sen myötä Venäjän valtion omistuksessa.
Sodan alkamisen jälkeen Iso-Britannia lakkasi ostamasta Barentsburgista louhittua kivihiiltä. Suurin osa hiilestä kuljetetaan nyt laivalla Murmanskiin.
Pakotteiden vuoksi venäläisten luottokortit eivät myöskään enää toimi Norjassa.
Venäjän hyökkäyssota on tietysti vaikuttanut myös Barentsburgin ukrainalaisten ja venäläisten keskinäisiin väleihin. Ukrainalaisilla on perheenjäseniä ja sukulaisia kotimaassa rintaman molemmin puolin, ja myös venäläisistä monet vastustavat sotaa.
Samalla venäläiset työnjohtajat kutsuvat sotaa erikoisoperaatioksi ja ovat kieltäneet työntekijöitä kommentoimasta Ukrainan tilannetta julkisesti sometileillään.
Venäjän uusi konsuli puolestaan järjesti toukokuussa toisen maailmansodan päättymisen vuosipäivänä lippukulkueen, johon osallistui letka maastoautoja ja kymmeniä moottorikelkoilla ajavia miehiä, osa vihreissä sotilashaalareissa.
”Ihmiset täällä eivät yleensä puhu politiikasta”, Pietarista kotoisin oleva matkaopas Natalia kertoi paikan päällä käyneelle kanadalaiselle toimittajalle.
”Kun keskustelu kiihtyy, vaihdamme puheenaihetta.”
Tämä oli kuulemma asia, jonka venäläiset oppivat jo Neuvostoliiton aikana.
Ukrainan sodan vuoksi norjalaisten ja venäläisten ilmastotutkijoiden aiemmin tiivis yhteistyö on myös jäissä. Ilmasto on lämmennyt Huippuvuorilla 2,7 astetta viime vuosikymmenten aikana, ja Barentsinmeren jääpeite on ohentunut kolmasosaan aiemmasta.
Jännitteitä lisäävät myös Venäjän manööverit arktisella merialueella. Manner-Norjan ja Huippuvuorten välillä kulkenut tietoliikennekaapeli katkesi hämäräperäisesti vuoden 2022 alussa. Tekijäksi epäillään katkeamispaikan kohdalla pidemmän aikaa liikkunutta venäläistä kalastusalusta.
Kaivosyhtiö Arktikugol haluaa tässä tilanteessa lisätä turismia Barentsburgissa. Hotelleja ja museoita on remontoitu, ja Neuvostoliiton aikaisista kerrostaloista tarjotaan nyt asuntoja vuokralle etätyötä tekeville mielellään venäjän kieltä hallitseville vieraille.
Venäjä on kaavaillut Barentsburgiin myös uutta vetyvoimalla toimivaa puhtaan energian tutkimuslaitosta yhteistyössä muiden Brics-maiden eli Brasilian, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan kanssa.
maanantai 12. kesäkuuta 2023
Media silmätikkuna Keski-Amerikassa
KANSAN UUTISET 12.6.2023
Elsalvadorilainen toimittaja Carlos Dada on sitä mieltä, että 40 minuuttia on aivan liian pitkä aika hänen alustukselleen Keski-Amerikan maiden poliittisesta tilanteesta ja sananvapausongelmista. Mutta kun hän pääsee käyntiin, aika loppuu tietysti kesken.
Se ei ole mikään ihme, sillä El Salvadorissa, Nicaraguassa, Hondurasissa, Guatemalassa ja Costa Ricassa on kaikissa hiukan erilaiset olot, vaikka paljon yhteistä löytyy maiden historiasta, elinkeinorakenteesta sekä viime vuosina huolestuttavalla tavalla lisääntyneestä autoritaarisuudesta.
Carlos Dada on arvostetun verkkolehti El Faron perustaja ja kustantaja. El Faro keskittyy tutkivaan journalismiin ja käsittelee jutuissaan El Salvadorin lisäksi myös naapurimaiden tilannetta. Lehden nimi tarkoittaa majakkaa.
Dada vieraili Suomessa toukokuussa kansainvälisen lehdistönvapauden päivän tilaisuuden pääpuhujana.
Dadan kotimaassa El Salvadorissa vallassa on 41-vuotias sometrollaaja ja entinen mainosmies Nayib Bukele tukenaan maan asevoimat ja kymmenet presidentin mielistelyyn keskittyvät suositut YouTube-kanavat.
Bukele on ottanut haltuunsa maan tuomioistuimet ja parlamentin, jonne hän marssitti sotilaat pitämään huolen siitä, että kansanedustajat äänestivät oikein, kun parlamentissa käsiteltiin uutta tukipakettia poliisille ja asevoimille.
Viime vuonna julistetun poikkeustilan jälkeen maassa on vangittu 68 000 ihmistä syytettynä yhteyksistä maan rikollisjengeihin, jotka aiemmin taistelivat keskenään reviireistään ja vaativat bussinkuljettajilta ja kauppiailta suojelurahaa.
Pidätysaallon ansiosta henkirikosten määrä El Salvadorissa puolittui – sitä ennen maa oli vuosien ajan maailman murhatilastojen kärjessä.
Viranomaisten pidätysvimmassa myös tuhansia viattomia ihmisiä on pidätetty ja kidutettu, usein sen vuoksi että he sattuivat asumaan rikollisjengien valvomilla alueilla ja olivat joutuneet maksamaan jengeille suojelurahaa.
El Faro joutui presidentti Bukelen silmätikuksi lehden paljastettua, että presidentin edustajat olivat käyneet neuvotteluja rikollisjengien vankilassa olevien johtajien kanssa. Sopimuksen mukaan jengipomot saivat hankkia vankilaan kanansiipiä, pitsaa ja prostituoituja, mikäli murhat vähenevät ja jengien valvomilla alueilla äänestetään parlamenttivaaleissa presidentin puoluetta.
Kostoksi paljastuksesta viranomaiset alkoivat vakoilla El Faron toimittajien puhelimia, ja lehti sai syytteet verovälttelystä ja rahanpesusta. Mainostajia kehotettiin luopumaan lehden tukemisesta. Bukelen kumileimasimena toimiva parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan jengirikollisia koskevasta uutisraportoinnista voi saada kymmenen vuoden vankeustuomion.
Tämän vuoden huhtikuussa El Faro sai kiusanteosta tarpeekseen ja siirsi omistuksensa ja taloushallintonsa Costa Ricaan. Toimitus jatkaa vielä toistaiseksi työskentelyä El Salvadorissa.
Nicaraguassa sortovalta on vieläkin julmempaa kuin El Salvadorissa. Ainakin 200 000 nicaragualaista on paennut naapurimaahan Costa Ricaan. Sanomalehdet ja riippumattomat tv-kanavat on kielletty, samoin järjestöt, jotka työskentelevät ihmisoikeuksien tai demokratian edistämiseksi.
Nicaraguaa johtaa kovalla otteella entinen vallankumousjohtaja Daniel Ortega puolisoineen. Vuonna 2018 poliisit ja sandinistipuolueen iskujoukot surmasivat yli 500 ihmistä, jotka osoittivat mieltä hallitusta vastaan. 1 600 ihmistä vangittiin ja vietiin salaisiin pidätyskeskuksiin, joissa heitä kidutettiin sähkösokeilla tai vesikidutuksella tunnustuksien tai ilmiantojen saamiseksi.
Ortega ja hänen varapresidenttinään toimiva puolisonsa Rosario Murillo kutsuivat mielenosoittajia vallankaappaajiksi ja Yhdysvaltojen rahoittamiksi satanisteiksi.
Tämän vuoden alussa Ortegan hallitus karkotti yli 200 poliittista vankia Yhdysvaltoihin ja poisti kansalaisuuden 94 tunnetulta nicaragualaiselta. Kansalaisuuden menettäneiden joukossa oli maan merkittävimpiä kulttuurivaikuttajia ja Ortegan lähitovereita viime vuosituhannen sandinistivallankumouksen ajoilta.
El Salvadorin naapurissa Hondurasissa odotukset olivat korkealla vuosi sitten, kun maan johtoon valittiin vasemmistolainen Xiomara Castro, maan ensimmäinen naispuolinen presidentti. Castro sai johtaakseen yhden maailman pahimmista huumevaltioista. Hänen edeltäjänsä luovutettiin Yhdysvaltoihin vastaamaan kokaiinikauppaa koskeviin syytteisiin.
Muutoin maassa ei ole Carlos Dadan mukaan koettu vielä suuria parannuksia. Korruptio rehottaa vanhaan malliin, ja ihmisten perusoikeuksia on kavennettu samalla kun viranomaiset ovat hyökänneet rikollisjengejä vastaan.
Guatemalaa puolestaan johtavat yhteistuumin maan oikeistoeliitti, asevoimat ja huumekartellit. Korruptiota tutkineet syyttäjät ja asianajajat ovat saaneet tuomioita valta-aseman väärinkäytöstä. Maan suurin riippumaton päivälehti joutui vastikään lopettamaan toimintansa, kun sitä vastaan nostettiin syyte rahanpesusta kostoksi lehden aiemmin tekemistä korruptiopaljastuksista.
Costa Ricaa on tavattu pitää jonkinlaisena demokratian ja sananvapauden keitaana muutoin hankalassa Keski-Amerikassa. Nyt tilanne on mennyt huonommaksi myös Costa Ricassa. Vuosi sitten presidentiksi valittu Rodrigo Chaves on luvannut tuhota maan suurimmat mediat näiden uutisoitua hänen harjoittamastaan jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä aiemmassa työpaikassaan Maailmanpankissa.
Elsalvadorilainen toimittaja Carlos Dada on sitä mieltä, että 40 minuuttia on aivan liian pitkä aika hänen alustukselleen Keski-Amerikan maiden poliittisesta tilanteesta ja sananvapausongelmista. Mutta kun hän pääsee käyntiin, aika loppuu tietysti kesken.
Se ei ole mikään ihme, sillä El Salvadorissa, Nicaraguassa, Hondurasissa, Guatemalassa ja Costa Ricassa on kaikissa hiukan erilaiset olot, vaikka paljon yhteistä löytyy maiden historiasta, elinkeinorakenteesta sekä viime vuosina huolestuttavalla tavalla lisääntyneestä autoritaarisuudesta.
Carlos Dada on arvostetun verkkolehti El Faron perustaja ja kustantaja. El Faro keskittyy tutkivaan journalismiin ja käsittelee jutuissaan El Salvadorin lisäksi myös naapurimaiden tilannetta. Lehden nimi tarkoittaa majakkaa.
Dada vieraili Suomessa toukokuussa kansainvälisen lehdistönvapauden päivän tilaisuuden pääpuhujana.
Dadan kotimaassa El Salvadorissa vallassa on 41-vuotias sometrollaaja ja entinen mainosmies Nayib Bukele tukenaan maan asevoimat ja kymmenet presidentin mielistelyyn keskittyvät suositut YouTube-kanavat.
Bukele on ottanut haltuunsa maan tuomioistuimet ja parlamentin, jonne hän marssitti sotilaat pitämään huolen siitä, että kansanedustajat äänestivät oikein, kun parlamentissa käsiteltiin uutta tukipakettia poliisille ja asevoimille.
Viime vuonna julistetun poikkeustilan jälkeen maassa on vangittu 68 000 ihmistä syytettynä yhteyksistä maan rikollisjengeihin, jotka aiemmin taistelivat keskenään reviireistään ja vaativat bussinkuljettajilta ja kauppiailta suojelurahaa.
Pidätysaallon ansiosta henkirikosten määrä El Salvadorissa puolittui – sitä ennen maa oli vuosien ajan maailman murhatilastojen kärjessä.
Viranomaisten pidätysvimmassa myös tuhansia viattomia ihmisiä on pidätetty ja kidutettu, usein sen vuoksi että he sattuivat asumaan rikollisjengien valvomilla alueilla ja olivat joutuneet maksamaan jengeille suojelurahaa.
El Faro joutui presidentti Bukelen silmätikuksi lehden paljastettua, että presidentin edustajat olivat käyneet neuvotteluja rikollisjengien vankilassa olevien johtajien kanssa. Sopimuksen mukaan jengipomot saivat hankkia vankilaan kanansiipiä, pitsaa ja prostituoituja, mikäli murhat vähenevät ja jengien valvomilla alueilla äänestetään parlamenttivaaleissa presidentin puoluetta.
Kostoksi paljastuksesta viranomaiset alkoivat vakoilla El Faron toimittajien puhelimia, ja lehti sai syytteet verovälttelystä ja rahanpesusta. Mainostajia kehotettiin luopumaan lehden tukemisesta. Bukelen kumileimasimena toimiva parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan jengirikollisia koskevasta uutisraportoinnista voi saada kymmenen vuoden vankeustuomion.
Tämän vuoden huhtikuussa El Faro sai kiusanteosta tarpeekseen ja siirsi omistuksensa ja taloushallintonsa Costa Ricaan. Toimitus jatkaa vielä toistaiseksi työskentelyä El Salvadorissa.
Nicaraguassa sortovalta on vieläkin julmempaa kuin El Salvadorissa. Ainakin 200 000 nicaragualaista on paennut naapurimaahan Costa Ricaan. Sanomalehdet ja riippumattomat tv-kanavat on kielletty, samoin järjestöt, jotka työskentelevät ihmisoikeuksien tai demokratian edistämiseksi.
Nicaraguaa johtaa kovalla otteella entinen vallankumousjohtaja Daniel Ortega puolisoineen. Vuonna 2018 poliisit ja sandinistipuolueen iskujoukot surmasivat yli 500 ihmistä, jotka osoittivat mieltä hallitusta vastaan. 1 600 ihmistä vangittiin ja vietiin salaisiin pidätyskeskuksiin, joissa heitä kidutettiin sähkösokeilla tai vesikidutuksella tunnustuksien tai ilmiantojen saamiseksi.
Ortega ja hänen varapresidenttinään toimiva puolisonsa Rosario Murillo kutsuivat mielenosoittajia vallankaappaajiksi ja Yhdysvaltojen rahoittamiksi satanisteiksi.
Tämän vuoden alussa Ortegan hallitus karkotti yli 200 poliittista vankia Yhdysvaltoihin ja poisti kansalaisuuden 94 tunnetulta nicaragualaiselta. Kansalaisuuden menettäneiden joukossa oli maan merkittävimpiä kulttuurivaikuttajia ja Ortegan lähitovereita viime vuosituhannen sandinistivallankumouksen ajoilta.
El Salvadorin naapurissa Hondurasissa odotukset olivat korkealla vuosi sitten, kun maan johtoon valittiin vasemmistolainen Xiomara Castro, maan ensimmäinen naispuolinen presidentti. Castro sai johtaakseen yhden maailman pahimmista huumevaltioista. Hänen edeltäjänsä luovutettiin Yhdysvaltoihin vastaamaan kokaiinikauppaa koskeviin syytteisiin.
Muutoin maassa ei ole Carlos Dadan mukaan koettu vielä suuria parannuksia. Korruptio rehottaa vanhaan malliin, ja ihmisten perusoikeuksia on kavennettu samalla kun viranomaiset ovat hyökänneet rikollisjengejä vastaan.
Guatemalaa puolestaan johtavat yhteistuumin maan oikeistoeliitti, asevoimat ja huumekartellit. Korruptiota tutkineet syyttäjät ja asianajajat ovat saaneet tuomioita valta-aseman väärinkäytöstä. Maan suurin riippumaton päivälehti joutui vastikään lopettamaan toimintansa, kun sitä vastaan nostettiin syyte rahanpesusta kostoksi lehden aiemmin tekemistä korruptiopaljastuksista.
Costa Ricaa on tavattu pitää jonkinlaisena demokratian ja sananvapauden keitaana muutoin hankalassa Keski-Amerikassa. Nyt tilanne on mennyt huonommaksi myös Costa Ricassa. Vuosi sitten presidentiksi valittu Rodrigo Chaves on luvannut tuhota maan suurimmat mediat näiden uutisoitua hänen harjoittamastaan jatkuvasta seksuaalisesta häirinnästä aiemmassa työpaikassaan Maailmanpankissa.
maanantai 15. toukokuuta 2023
Hommat seisovat Pohjois-Irlannissa
KANSAN UUTISET 15.5.2023
Hallituksen muodostaminen voi toisinaan olla hankalaa. Pohjois-Irlannissa pidettiin vuosi sitten toukokuussa parlamenttivaalit. Parlamentin suurimmaksi ryhmäksi nousi ensimmäistä kertaa vasemmistopuolue Sinn Féin, joka sai noin kolmasosan parlamentin paikoista. Puolueen varapuheenjohtajasta Michelle O’Neillistä oli tulossa Pohjois-Irlannin kautta aikojen ensimmäinen naispuolinen pääministeri. Samalla Pohjois-Irlanti saisi ensimmäistä kertaa pääministerin, joka edustaa alueen katolista väestönosaa.
Vuotta myöhemmin Pohjois-Irlannilla ei vieläkään ole hallitusta eikä parlamentti ole vielä kokoontunut.
Hallituksen poissa ollessa Ison-Britannian Pohjois-Irlannin asioista vastaava ministeri otti tehtäväkseen budjetin laatimisen huhtikuussa alkaneelle uudelle budjettikaudelle. Luvassa on leikkauksia opetukseen, terveyteen ja muihin julkisiin palveluihin.
Pohjois-Irlannin poliittinen umpikuja johtuu osittain brexitistä, osittain vuoden 1998 rauhansopimuksen säännöksistä, mutta ennen kaikkea vuodentakaisissa vaaleissa toiseksi jääneen oikeistolaisen unionistipuolueen DUP:n jääräpäisyydestä.
Ihan tarkkaan ottaen Pohjois-Irlanti on ollut ilman hallitusta jo vuoden 2022 helmikuusta, jolloin unionistipuoluetta edustava pääministeri erosi protestiksi Britannian EU-eron mukanaan tuomasta tullirajasta Britannian ja Pohjois-Irlannin välillä.
Pohjois-Irlannin rauhansopimuksen eli niin sanotun pitkänperjantain sopimuksen mukaan alueen hallitusta johtavat yhteisesti pääministeri ja varapääministeri, joiden tulee edustaa parlamentin suurimpia puolueita sekä alueen molempia suurimpia väestönosia, protestantteja ja katolilaisia.
Jos pääministeri eroaa tehtävästään, myös varapääministeri joutuu eroamaan, ja sama päinvastoin.
Unionistipuolue DUP ei ole suostunut osallistumaan parlamentin työhön viime vuoden vaalien jälkeen, eikä parlamentille ole päästy valitsemaan uutta puheenjohtajaa. Näin ollen parlamentti ei ole kokoontunut eikä se ole voinut nimetä uutta pääministeriä ja varapääministeriä.
Vuonna 2016 järjestetyssä brexit-äänestyksessä selvä enemmistö pohjoisirlantilaista äänesti Britannian EU:sta eroamista vastaan. Brexitiä kannattivat lähinnä unionistit, jotka vastustavat EU:ta ja haluavat Pohjois-Irlannin pysyvän jatkossakin yhdistyneenä Ison-Britannian kanssa.
Tasavaltalaiset puolestaan toivovat, että Pohjois-Irlanti liitetään tulevaisuudessa osaksi Irlantia ja niin ollen myös osaksi EU:ta.
Britannian EU-ero ei kuitenkaan tuonut EU:n tullirajaa Pohjois-Irlannin ja Irlannin väliselle maarajalle, sillä vuoden 1998 rauhansopimuksessa sovittiin nimenomaan, että alueiden välisistä rajatarkastuksista luovutaan.
Pohjois-Irlannin ja Irlannin välillä ei ole tänä päivänä minkäänlaisia rajamuodollisuuksia, eikä rajaa ole merkitty maastoon.
Brexitin jälkeen Britannian hallitus sopi EU:n kanssa, että Britanniasta Pohjois-Irlantiin tulevat tavarat tarkastetaan Pohjois-Irlannin satamissa. Tämä herätti kiivasta vastustusta brexitin puolesta äänestäneiden Pohjois-Irlannin unionistien keskuudessa.
Tämän vuoden alussa Britannian ja EU:n välillä sovitun uuden suunnitelman mukaan tullitarkastuksia tehdään jatkossa vain EU:n alueelle Irlantiin meneville tavaroille.
Myöskään tämä suunnitelma ei ole toistaiseksi vielä tyydyttänyt unionistipuolueen johtoa. Yhtenä syynä vastustukseen on se, että Britanniasta tuotavan makkaran hinta voi kohota, sillä valmistajat joutuvat painattamaan erilaiset pakkaukset pelkästään Pohjois-Irlantiin tuleville tuotteille ja sieltä edelleen EU:n puolelle Irlantiin vietäviin tuotteisiin.
Huhtikuussa Pohjois-Irlannissa vietettiin pitkänperjantain rauhansopimuksen 25-vuotisjuhlaa. Juhlallisuuksissa olivat mukana myös Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden ja rauhansopimuksen aikainen presidentti Bill Clinton.
Biden lupasi Pohjois-Irlantiin mittavia investointeja yhdysvaltalaisilta firmoilta, mikäli alueelle saadaan piakkoin muodostettua hallitus.
Unionistijohtajat pitivät Bidenin puheita lähinnä tyhjinä lupauksina, sillä Pohjois-Irlanti ei pysty kilpailemaan investoinneissa veroparatiisina pidetyn Irlannin kanssa, missä etenkin amerikkalaisilla teknologia-alan suuryhtiöillä on jo pidemmän aikaa ollut Euroopan pääkonttorinsa.
Vuonna 1998 solmittu rauhansopimus lopetti Pohjois-Irlannin levottomuudet, joissa kuoli 30 vuoden aikana ainakin 3 500 ihmistä ja kymmenet tuhannet haavoittuivat pommi-iskuissa ja eri osapuolten hyökkäyksissä.
Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA) ja lukuisat unionistien aseelliset ryhmät lupasivat luopua aseista, ja Britannia kotiutti suurimman osan joukoistaan. Rauhansopimuksessa sovittiin väestönosien yhteishallinnosta ja jätettiin auki mahdollisuus, että Pohjois-Irlanti voisi aikanaan yhdistyä Irlannin kanssa, mikäli alueen asukkaiden enemmistö näin haluaa.
Rauhansopimuksella on edelleen laaja kannatus Pohjois-Irlannissa, mutta yhteishallintoa koskevat säännökset ovat monien mielestä vanhentuneita. Mielipiteitä jakavat isommat poliittiset päätökset voisi pikemminkin tehdä riittävän suurella määräenemmistöllä.
Pitkittynyt poliittinen pattitilanne ja tulevat budjettileikkaukset ovat johtaneet mielenosoituksiin ja lakkoihin. Tänä keväänä ainakin opettajat, satamatyöntekijät, katsastusmiehet ja tuomioistuinten työntekijät ovat jääneet pois töistä.
Hallituksen muodostaminen voi toisinaan olla hankalaa. Pohjois-Irlannissa pidettiin vuosi sitten toukokuussa parlamenttivaalit. Parlamentin suurimmaksi ryhmäksi nousi ensimmäistä kertaa vasemmistopuolue Sinn Féin, joka sai noin kolmasosan parlamentin paikoista. Puolueen varapuheenjohtajasta Michelle O’Neillistä oli tulossa Pohjois-Irlannin kautta aikojen ensimmäinen naispuolinen pääministeri. Samalla Pohjois-Irlanti saisi ensimmäistä kertaa pääministerin, joka edustaa alueen katolista väestönosaa.
Vuotta myöhemmin Pohjois-Irlannilla ei vieläkään ole hallitusta eikä parlamentti ole vielä kokoontunut.
Hallituksen poissa ollessa Ison-Britannian Pohjois-Irlannin asioista vastaava ministeri otti tehtäväkseen budjetin laatimisen huhtikuussa alkaneelle uudelle budjettikaudelle. Luvassa on leikkauksia opetukseen, terveyteen ja muihin julkisiin palveluihin.
Pohjois-Irlannin poliittinen umpikuja johtuu osittain brexitistä, osittain vuoden 1998 rauhansopimuksen säännöksistä, mutta ennen kaikkea vuodentakaisissa vaaleissa toiseksi jääneen oikeistolaisen unionistipuolueen DUP:n jääräpäisyydestä.
Ihan tarkkaan ottaen Pohjois-Irlanti on ollut ilman hallitusta jo vuoden 2022 helmikuusta, jolloin unionistipuoluetta edustava pääministeri erosi protestiksi Britannian EU-eron mukanaan tuomasta tullirajasta Britannian ja Pohjois-Irlannin välillä.
Pohjois-Irlannin rauhansopimuksen eli niin sanotun pitkänperjantain sopimuksen mukaan alueen hallitusta johtavat yhteisesti pääministeri ja varapääministeri, joiden tulee edustaa parlamentin suurimpia puolueita sekä alueen molempia suurimpia väestönosia, protestantteja ja katolilaisia.
Jos pääministeri eroaa tehtävästään, myös varapääministeri joutuu eroamaan, ja sama päinvastoin.
Unionistipuolue DUP ei ole suostunut osallistumaan parlamentin työhön viime vuoden vaalien jälkeen, eikä parlamentille ole päästy valitsemaan uutta puheenjohtajaa. Näin ollen parlamentti ei ole kokoontunut eikä se ole voinut nimetä uutta pääministeriä ja varapääministeriä.
Vuonna 2016 järjestetyssä brexit-äänestyksessä selvä enemmistö pohjoisirlantilaista äänesti Britannian EU:sta eroamista vastaan. Brexitiä kannattivat lähinnä unionistit, jotka vastustavat EU:ta ja haluavat Pohjois-Irlannin pysyvän jatkossakin yhdistyneenä Ison-Britannian kanssa.
Tasavaltalaiset puolestaan toivovat, että Pohjois-Irlanti liitetään tulevaisuudessa osaksi Irlantia ja niin ollen myös osaksi EU:ta.
Britannian EU-ero ei kuitenkaan tuonut EU:n tullirajaa Pohjois-Irlannin ja Irlannin väliselle maarajalle, sillä vuoden 1998 rauhansopimuksessa sovittiin nimenomaan, että alueiden välisistä rajatarkastuksista luovutaan.
Pohjois-Irlannin ja Irlannin välillä ei ole tänä päivänä minkäänlaisia rajamuodollisuuksia, eikä rajaa ole merkitty maastoon.
Brexitin jälkeen Britannian hallitus sopi EU:n kanssa, että Britanniasta Pohjois-Irlantiin tulevat tavarat tarkastetaan Pohjois-Irlannin satamissa. Tämä herätti kiivasta vastustusta brexitin puolesta äänestäneiden Pohjois-Irlannin unionistien keskuudessa.
Tämän vuoden alussa Britannian ja EU:n välillä sovitun uuden suunnitelman mukaan tullitarkastuksia tehdään jatkossa vain EU:n alueelle Irlantiin meneville tavaroille.
Myöskään tämä suunnitelma ei ole toistaiseksi vielä tyydyttänyt unionistipuolueen johtoa. Yhtenä syynä vastustukseen on se, että Britanniasta tuotavan makkaran hinta voi kohota, sillä valmistajat joutuvat painattamaan erilaiset pakkaukset pelkästään Pohjois-Irlantiin tuleville tuotteille ja sieltä edelleen EU:n puolelle Irlantiin vietäviin tuotteisiin.
Huhtikuussa Pohjois-Irlannissa vietettiin pitkänperjantain rauhansopimuksen 25-vuotisjuhlaa. Juhlallisuuksissa olivat mukana myös Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden ja rauhansopimuksen aikainen presidentti Bill Clinton.
Biden lupasi Pohjois-Irlantiin mittavia investointeja yhdysvaltalaisilta firmoilta, mikäli alueelle saadaan piakkoin muodostettua hallitus.
Unionistijohtajat pitivät Bidenin puheita lähinnä tyhjinä lupauksina, sillä Pohjois-Irlanti ei pysty kilpailemaan investoinneissa veroparatiisina pidetyn Irlannin kanssa, missä etenkin amerikkalaisilla teknologia-alan suuryhtiöillä on jo pidemmän aikaa ollut Euroopan pääkonttorinsa.
Vuonna 1998 solmittu rauhansopimus lopetti Pohjois-Irlannin levottomuudet, joissa kuoli 30 vuoden aikana ainakin 3 500 ihmistä ja kymmenet tuhannet haavoittuivat pommi-iskuissa ja eri osapuolten hyökkäyksissä.
Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA) ja lukuisat unionistien aseelliset ryhmät lupasivat luopua aseista, ja Britannia kotiutti suurimman osan joukoistaan. Rauhansopimuksessa sovittiin väestönosien yhteishallinnosta ja jätettiin auki mahdollisuus, että Pohjois-Irlanti voisi aikanaan yhdistyä Irlannin kanssa, mikäli alueen asukkaiden enemmistö näin haluaa.
Rauhansopimuksella on edelleen laaja kannatus Pohjois-Irlannissa, mutta yhteishallintoa koskevat säännökset ovat monien mielestä vanhentuneita. Mielipiteitä jakavat isommat poliittiset päätökset voisi pikemminkin tehdä riittävän suurella määräenemmistöllä.
Pitkittynyt poliittinen pattitilanne ja tulevat budjettileikkaukset ovat johtaneet mielenosoituksiin ja lakkoihin. Tänä keväänä ainakin opettajat, satamatyöntekijät, katsastusmiehet ja tuomioistuinten työntekijät ovat jääneet pois töistä.
lauantai 8. huhtikuuta 2023
Miksi Irlanti ei halua Natoon
KANSAN UUTISET 8.4.2023
Voi tuntua hiukan erikoiselta, että Pohjois-Atlantilla sijaitseva Irlanti ei kuulu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön eli sotilasliitto Natoon. Keskeisenä syynä tähän on Irlannin perinteinen puolueettomuuspolitiikka, josta maassa ollaan hyvin ylpeitä.
Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen Irlannin oikeistohallituksen edustajat ja media ovat pyrkineet avaamaan keskustelua Irlannin puolueettomuuden uudelleenarvioimiseksi, etenkin sen jälkeen kun Suomi ja Ruotsi hakivat Naton jäsenyyttä.
Irish Times -lehden viime vuonna teettämän mielipidekyselyn mukaan vain 24 prosenttia irlantilaisista kannatti luopumista puolueettomuudesta ja 15 prosenttia oli sitä mieltä, että Irlannin tulisi pyrkiä Naton jäseneksi.
66 prosenttia vastaajista halusi, että Irlanti pysyy jatkossakin puolueettomana ja sotilaallisesti liittoutumattomana.
Paikallisen olutbaarin tiskillä Dublinissa kukaan ei tunnusta kannattavansa Nato-jäsenyyttä tai luopumista puolueettomuudesta. Pääkaupunki Dublin onkin vasemmistopuolue Sinn Féinin vahvaa kannatusaluetta.
Irlannin puolueettomuus johtuu pääasiassa siitä, ettei se halua olla sotilaallisessa liitossa Britannian kanssa, joka edelleen hallitsee Irlannin koillisia alueita eli Pohjois-Irlantia.
Irlannista tuli vapaavaltio vuonna 1921 brittijoukkoja vastaan käydyn itsenäisyyssodan päätteeksi. Irlanti itsenäistyi varsinaisesti vuonna 1937, kun maa sai oman perustuslain.
Toisen maailmansodan aikana Irlanti pysyi puolueettomana ja säilytti diplomaattisuhteet Saksan ja Japanin kanssa.
Silti kymmenet tuhannet irlantilaiset osallistuivat sotaan liittoutuneiden joukoissa, ja hallitus antoi brittiläisten ja yhdysvaltalaisten lentokoneiden käyttää Irlannin ilmatilaa. Irlanti luovutti liittoutuneille myös Atlantin säätietoja vuonna 1944 ennen Normandian maihinnousua.
Sodan jälkeen Irlanti kieltäytyi liittymästä Natoon nimenomaan Pohjois-Irlannin yhä jatkuvan miehityksen vuoksi. Maa halusi sen sijaan solmia kahdenvälisen sotilasliiton Yhdysvaltojen kanssa, mutta tähän Yhdysvallat ei suostunut.
Irlanti liittyi Euroopan talousyhteisöön vuonna 1973. Irlantilaiset sotilaat osallistuivat myös YK:n rauhanturvaoperaatioihin Kongossa, Kyproksella ja Libanonissa.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen Irlanti on lähentynyt Natoa solmimalla vuonna 1999 Naton kumppanuussopimuksen. Irlantilaissotilaat ovat olleet mukana YK:n valtuuttamissa Nato-operaatioissa Bosniassa, Kosovossa ja Afganistanissa.
Irlannin hallitus antoi Yhdysvaltojen ilmavoimille myös luvan käyttää Shannonin lentokenttää polttoaineen tankkaukseen Irakin sodan aikana. Jälkeenpäin on paljastunut, että lentokenttää käytettiin myös terroristiepäiltyjen salaisissa kuljetuksissa Guantánamon vankileirille Kuubaan.
Irlannin ilmapuolustus on käytännössä Britannian ilmavoimien varassa. Irlannin omilla ilmavoimilla on vain kourallinen propellikäyttöisiä sotilaslentokoneita.
Irlanti ei muutenkaan pysty täyttämään kuin pienen osan Naton jäsenyysvaatimuksista. Sotilasmenoihin käytetään 0,3 prosenttia bkt:stä. Maavoimien vahvuus on 6 800 miestä. Merivoimilla on neljä käytössä olevaa sota-alusta.
Samaan aikaan Irlantia houkutellaan kovasti mukaan Naton yhteistyöhön merenalaisten tietoliikennekaapelien suojaamiseksi. Euroopan ja Pohjois-Amerikan välinen tietoliikenne on täysin riippuvainen Irlannin aluevesien läheisyydessä kulkevista merenalaisista kaapeleista. Irlanti on maailman suurin veroparatiisi, jossa etenkin amerikkalaiset teknologia-alan jättiyhtiöt pitävät Euroopan pääkonttoreitaan.
Irlannin hallitus ilmoitti aiemmin keväällä haluavansa käydä laajempaa keskustelua maan puolueettomuudesta ja turvallisuusratkaisuista muuttuneessa maailmantilanteessa. Pääministeri Leo Varadkar on vakuuttanut, ettei tarkoituksena suinkaan ole pohjustaa tietä Nato-jäsenyydelle.
Valtamedian kommentaattorien mielestä kriittinen keskustelu puolueettomuudesta olisi tervetullutta, sillä eihän Irlanti ole poliittisesti puolueeton vaan selvästi osa länttä ja ainoastaan sotilaallisesti liittoutumaton, eikä nykymaailmassa itse asiassa oikein sitäkään.
Rauhanaktivisti Roger Cole muistutti Irlannin yleisradion keskusteluohjelmassa, että yhä syvemmin blokkiutuneessa maailmassa tarvitaan edelleen myös sotilaallisesti puolueettomia maita, jotka voivat toimia rauhanvälittäjinä – viime kädessä ydinsodan estämiseksi.
Irlannin ja Pohjois-Irlannin välinen raja on tätä nykyä myös EU:n ja Naton raja. Paikan päällä ei ole minkäänlaisia rajamuodollisuuksia, eikä rajaa ole merkitty maastoon.
Maantiellä ainoastaan tiekylteistä voi päätellä tulleensa toiseen maahan. Irlannin puolella etäisyydet ja nopeusrajoitukset merkitään kilometreissä, Pohjois-Irlannissa maileissa. Irlannissa paikannimet ilmoitetaan sekä iirin kielellä että englanniksi.
Brexitin myötä EU:n tulliraja asetettiin Irlanninmerelle eikä Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajalle. Britanniasta Pohjois-Irlantiin tulevat tavarat tarkastetaan Pohjois-Irlannin satamissa. Jatkossa tullitarkastuksia tehdään ilmeisesti vain EU:n alueelle Irlantiin meneville tavaroille.
Pohjois-Irlantiin ei ole kaavailtu Naton joukkoja. Britannian armeijalla on Pohjois-Irlannissa edelleen kasarmi, joka sijaitsee Lisburnissa Belfastin eteläpuolella. Siellä palvelevat noin 1 700 sotilasta eivät liiku aseiden kanssa kasarmialueen ulkopuolella.
Voi tuntua hiukan erikoiselta, että Pohjois-Atlantilla sijaitseva Irlanti ei kuulu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön eli sotilasliitto Natoon. Keskeisenä syynä tähän on Irlannin perinteinen puolueettomuuspolitiikka, josta maassa ollaan hyvin ylpeitä.
Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen Irlannin oikeistohallituksen edustajat ja media ovat pyrkineet avaamaan keskustelua Irlannin puolueettomuuden uudelleenarvioimiseksi, etenkin sen jälkeen kun Suomi ja Ruotsi hakivat Naton jäsenyyttä.
Irish Times -lehden viime vuonna teettämän mielipidekyselyn mukaan vain 24 prosenttia irlantilaisista kannatti luopumista puolueettomuudesta ja 15 prosenttia oli sitä mieltä, että Irlannin tulisi pyrkiä Naton jäseneksi.
66 prosenttia vastaajista halusi, että Irlanti pysyy jatkossakin puolueettomana ja sotilaallisesti liittoutumattomana.
Paikallisen olutbaarin tiskillä Dublinissa kukaan ei tunnusta kannattavansa Nato-jäsenyyttä tai luopumista puolueettomuudesta. Pääkaupunki Dublin onkin vasemmistopuolue Sinn Féinin vahvaa kannatusaluetta.
Irlannin puolueettomuus johtuu pääasiassa siitä, ettei se halua olla sotilaallisessa liitossa Britannian kanssa, joka edelleen hallitsee Irlannin koillisia alueita eli Pohjois-Irlantia.
Irlannista tuli vapaavaltio vuonna 1921 brittijoukkoja vastaan käydyn itsenäisyyssodan päätteeksi. Irlanti itsenäistyi varsinaisesti vuonna 1937, kun maa sai oman perustuslain.
Toisen maailmansodan aikana Irlanti pysyi puolueettomana ja säilytti diplomaattisuhteet Saksan ja Japanin kanssa.
Silti kymmenet tuhannet irlantilaiset osallistuivat sotaan liittoutuneiden joukoissa, ja hallitus antoi brittiläisten ja yhdysvaltalaisten lentokoneiden käyttää Irlannin ilmatilaa. Irlanti luovutti liittoutuneille myös Atlantin säätietoja vuonna 1944 ennen Normandian maihinnousua.
Sodan jälkeen Irlanti kieltäytyi liittymästä Natoon nimenomaan Pohjois-Irlannin yhä jatkuvan miehityksen vuoksi. Maa halusi sen sijaan solmia kahdenvälisen sotilasliiton Yhdysvaltojen kanssa, mutta tähän Yhdysvallat ei suostunut.
Irlanti liittyi Euroopan talousyhteisöön vuonna 1973. Irlantilaiset sotilaat osallistuivat myös YK:n rauhanturvaoperaatioihin Kongossa, Kyproksella ja Libanonissa.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen Irlanti on lähentynyt Natoa solmimalla vuonna 1999 Naton kumppanuussopimuksen. Irlantilaissotilaat ovat olleet mukana YK:n valtuuttamissa Nato-operaatioissa Bosniassa, Kosovossa ja Afganistanissa.
Irlannin hallitus antoi Yhdysvaltojen ilmavoimille myös luvan käyttää Shannonin lentokenttää polttoaineen tankkaukseen Irakin sodan aikana. Jälkeenpäin on paljastunut, että lentokenttää käytettiin myös terroristiepäiltyjen salaisissa kuljetuksissa Guantánamon vankileirille Kuubaan.
Irlannin ilmapuolustus on käytännössä Britannian ilmavoimien varassa. Irlannin omilla ilmavoimilla on vain kourallinen propellikäyttöisiä sotilaslentokoneita.
Irlanti ei muutenkaan pysty täyttämään kuin pienen osan Naton jäsenyysvaatimuksista. Sotilasmenoihin käytetään 0,3 prosenttia bkt:stä. Maavoimien vahvuus on 6 800 miestä. Merivoimilla on neljä käytössä olevaa sota-alusta.
Samaan aikaan Irlantia houkutellaan kovasti mukaan Naton yhteistyöhön merenalaisten tietoliikennekaapelien suojaamiseksi. Euroopan ja Pohjois-Amerikan välinen tietoliikenne on täysin riippuvainen Irlannin aluevesien läheisyydessä kulkevista merenalaisista kaapeleista. Irlanti on maailman suurin veroparatiisi, jossa etenkin amerikkalaiset teknologia-alan jättiyhtiöt pitävät Euroopan pääkonttoreitaan.
Irlannin hallitus ilmoitti aiemmin keväällä haluavansa käydä laajempaa keskustelua maan puolueettomuudesta ja turvallisuusratkaisuista muuttuneessa maailmantilanteessa. Pääministeri Leo Varadkar on vakuuttanut, ettei tarkoituksena suinkaan ole pohjustaa tietä Nato-jäsenyydelle.
Valtamedian kommentaattorien mielestä kriittinen keskustelu puolueettomuudesta olisi tervetullutta, sillä eihän Irlanti ole poliittisesti puolueeton vaan selvästi osa länttä ja ainoastaan sotilaallisesti liittoutumaton, eikä nykymaailmassa itse asiassa oikein sitäkään.
Rauhanaktivisti Roger Cole muistutti Irlannin yleisradion keskusteluohjelmassa, että yhä syvemmin blokkiutuneessa maailmassa tarvitaan edelleen myös sotilaallisesti puolueettomia maita, jotka voivat toimia rauhanvälittäjinä – viime kädessä ydinsodan estämiseksi.
Irlannin ja Pohjois-Irlannin välinen raja on tätä nykyä myös EU:n ja Naton raja. Paikan päällä ei ole minkäänlaisia rajamuodollisuuksia, eikä rajaa ole merkitty maastoon.
Maantiellä ainoastaan tiekylteistä voi päätellä tulleensa toiseen maahan. Irlannin puolella etäisyydet ja nopeusrajoitukset merkitään kilometreissä, Pohjois-Irlannissa maileissa. Irlannissa paikannimet ilmoitetaan sekä iirin kielellä että englanniksi.
Brexitin myötä EU:n tulliraja asetettiin Irlanninmerelle eikä Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajalle. Britanniasta Pohjois-Irlantiin tulevat tavarat tarkastetaan Pohjois-Irlannin satamissa. Jatkossa tullitarkastuksia tehdään ilmeisesti vain EU:n alueelle Irlantiin meneville tavaroille.
Pohjois-Irlantiin ei ole kaavailtu Naton joukkoja. Britannian armeijalla on Pohjois-Irlannissa edelleen kasarmi, joka sijaitsee Lisburnissa Belfastin eteläpuolella. Siellä palvelevat noin 1 700 sotilasta eivät liiku aseiden kanssa kasarmialueen ulkopuolella.
maanantai 27. helmikuuta 2023
Sillanrakennusta Tansaniassa
KANSAN UUTISET 1.3.2023
Tuttu taksinkuljettaja on tyytyväinen, kun Dar es Salaamin lentokentälle johtavalla tiellä ei ole tällä kertaa ollenkaan ruuhkaa – kiitos uusien ylikulkusiltojen, joiden ansiosta pahimmista liikenteen pullonkauloista on päästy tällä ulosmenoväylällä pitkälti eroon.
Taksikuski kutsuu ensimmäistä siltaa presidentti Magufulin sillaksi ja toista Mama Samian sillaksi.
John Magufuli oli Tansanian edellinen presidentti, joka halusi kehittää maata rakennuttamalla teitä, siltoja, bussiterminaaleja ja satamia. Siinä sivussa hän kielsi kaikki kriittiset mediat ja vangitutti oppositiojohtajat, jollei heitä hakattu sairaalakuntoon tai yritetty murhata.
Mama Samia on puolestaan maan nykyisen presidentin Samia Suluhun kutsumanimi kansan suussa. Samia Suluhusta tuli Tansanian ensimmäinen naispuolinen presidentti kaksi vuotta sitten, kun hänen edeltäjänsä kuoli koronaan. Sitä ennen hän toimi diktaattori Magufulin uskollisena varapresidenttinä viiden vuoden ajan ilman juuri minkäänlaista todellista päätösvaltaa.
Tänä päivänä Mama Samia on supersuosittu tansanialaisten keskuudessa. Hän on uskollisesti jatkanut teiden ja siltojen rakentamista ja muita infrastruktuurihankkeita, mutta sen lisäksi hän on panostanut myös sosiaaliseen kehitykseen, pyrkinyt rakentamaan sovintoa maan kaikkien poliittisten puolueiden kanssa ja yrittänyt parantaa Tansaniasta saatua kuvaa ulkomailla.
Lentokentälle johtava tie oli edellisellä viikolla täysin tukossa, kun oppositiojohtaja Tundu Lissu palasi kotimaahan ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen.
Tuhannet ihmiset kerääntyivät tien varteen vastaanottamaan oppositiojohtajaa. Toiset ajoivat moottoripyörillä ja pikkubusseilla tervetuliaissaattueessa toitottaen äänitorvea ja heiluttaen Chadema-puolueen sinipunavalkoisia lippuja.
Samia Suluhu antoi tammikuussa puolueille jälleen luvan järjestää joukkokokouksia kumoten näin presidentti Magufulin määräyksen, jolla poliittisten puolueiden kokoontumiset kiellettiin vuonna 2016.
Magufulin mielestä tansanialaisten tuli keskittyä työntekoon eikä käyttää aikaansa turhanpäiväiseen politikointiin.
Ensimmäiset moneen vuoteen pidetyt opposition joukkokokoukset sujuivat rauhallisesti. Opposition poliitikot kiittivät presidentti Samia Suluhua tämän sovinnon elkeistä ja ilmoittivat, että heidän tavoitteenaan olisi laatia maalle uusi perustuslaki ja muodostaa seuraava hallitus vuonna 2025.
Ihmisoikeusjuristi Tundu Lissu oli Chadema-puolueen presidenttiehdokas Tansanian edellisissä vaaleissa. Hänen kotiinpaluutaan edelsivät kuukausia kestäneet salaiset neuvottelut hallituksen ja opposition edustajien välillä.
Lissu joutui murhayrityksen kohteeksi vuonna 2017 ja pakeni maasta ensin Keniaan ja sieltä Brysseliin. Syksyllä 2020 pidettyjen vaalien jälkeen hän joutui lähtemään maasta toisen kerran, kun kaikki muut oppositiojohtajat vangittiin tekaistuilla syytteillä terrorismista.
Tansanian vuoden 2020 vaalit olivat demokraattisten vaalien irvikuva. Presidentti Magufuli sai etukäteen sovitun tuloksen mukaisesti 85 prosenttia äänistä ja hallitseva Vallankumouksen puolue CCM 97 prosenttia kansanedustajan paikoista.
Samia Suluhulla on ollut kova työ purkaa Magufulin valtakauden ylilyöntejä ja mielivaltaisuuksia suututtamatta samalla liikaa valtapuolueen konservatiiveja.
Ensimmäinen vuosi meni lähinnä koronan taltuttamisessa ja talouden kohentamisessa. Suluhu otti tv-kameroiden edessä koronarokotteen ja määräsi maahan kunnolliset turvatoimet. Magufuli oli kiistänyt koronan olemassaolon ja pitänyt sitä länsimaiden salajuonena.
Vuoden 2021 lopussa Suluhu antoi maan tuhansille teiniäideille mahdollisuuden palata takaisin kouluun. Magufuli oli aiemmin kieltänyt raskaaksi tulleiden tyttöjen koulunkäynnin rangaistuksena heidän moraalittomuudestaan.
Vuosi sitten Suluhu palautti toimiluvan Magufulin valtakauden aikana kielletyille sanomalehdille. Hän esiintyi myös omana itsenään elokuvassa, jossa hän vei kuuluisan yhdysvaltalaisen matkailutoimittajan safarille Serengetin kansallispuistoon ja kalastamaan kotivesilleen Sansibariin.
Turistit ovat vähitellen löytämässä takaisin Tansaniaan, ja ulkomaiset investoinnit ovat lisääntyneet Magufulin kauden pohjalukemista.
Viime vuoden puolella Suluhu julkisti myös poliittisia uudistuksia koskevan selvityksen, jossa esitettiin poliittisten puolueiden kokoontumisten sallimista ja hallituksesta riippumattoman uuden vaalikomission perustamista.
Suluhun valtakaudella minimipalkkoja on nostettu ja budjettivaroja on lisätty maatalouden edistämiseen, koulujen ja terveyspalvelujen parantamiseen ja nuorten työpaikkojen luomiseen.
Presidentti on pelannut korttinsa oikein, sillä tansanialaisten luottamus yhteiskuntaan on parantunut. Politiikantutkijat ja järjestöihmiset puhuvat innoissaan tulossa olevista poliittisista uudistuksista, joista parhaillaan neuvotellaan hallituksen ja opposition kesken.
Monet kertovat myös maksavansa nyt mielellään veroja, sillä ensimmäistä kertaa voi nähdä rahojen menevän oikeisiin tarkoituksiin.
Vaikka presidentti Suluhu on suosittu, monien usko hallitsevaan CCM-puolueeseen on mennyttä. CCM on hallinnut Tansaniaa 1970-luvulta asti ja sitäkin ennen toisella nimellä. Realistit kuitenkin muistuttavat, että pysyvät muutokset ovat hitaita ja puolueella on edelleen keinot pysyä vallassa yli seuraavien vaalien.
Tuttu taksinkuljettaja on tyytyväinen, kun Dar es Salaamin lentokentälle johtavalla tiellä ei ole tällä kertaa ollenkaan ruuhkaa – kiitos uusien ylikulkusiltojen, joiden ansiosta pahimmista liikenteen pullonkauloista on päästy tällä ulosmenoväylällä pitkälti eroon.
Taksikuski kutsuu ensimmäistä siltaa presidentti Magufulin sillaksi ja toista Mama Samian sillaksi.
John Magufuli oli Tansanian edellinen presidentti, joka halusi kehittää maata rakennuttamalla teitä, siltoja, bussiterminaaleja ja satamia. Siinä sivussa hän kielsi kaikki kriittiset mediat ja vangitutti oppositiojohtajat, jollei heitä hakattu sairaalakuntoon tai yritetty murhata.
Mama Samia on puolestaan maan nykyisen presidentin Samia Suluhun kutsumanimi kansan suussa. Samia Suluhusta tuli Tansanian ensimmäinen naispuolinen presidentti kaksi vuotta sitten, kun hänen edeltäjänsä kuoli koronaan. Sitä ennen hän toimi diktaattori Magufulin uskollisena varapresidenttinä viiden vuoden ajan ilman juuri minkäänlaista todellista päätösvaltaa.
Tänä päivänä Mama Samia on supersuosittu tansanialaisten keskuudessa. Hän on uskollisesti jatkanut teiden ja siltojen rakentamista ja muita infrastruktuurihankkeita, mutta sen lisäksi hän on panostanut myös sosiaaliseen kehitykseen, pyrkinyt rakentamaan sovintoa maan kaikkien poliittisten puolueiden kanssa ja yrittänyt parantaa Tansaniasta saatua kuvaa ulkomailla.
Lentokentälle johtava tie oli edellisellä viikolla täysin tukossa, kun oppositiojohtaja Tundu Lissu palasi kotimaahan ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen.
Tuhannet ihmiset kerääntyivät tien varteen vastaanottamaan oppositiojohtajaa. Toiset ajoivat moottoripyörillä ja pikkubusseilla tervetuliaissaattueessa toitottaen äänitorvea ja heiluttaen Chadema-puolueen sinipunavalkoisia lippuja.
Samia Suluhu antoi tammikuussa puolueille jälleen luvan järjestää joukkokokouksia kumoten näin presidentti Magufulin määräyksen, jolla poliittisten puolueiden kokoontumiset kiellettiin vuonna 2016.
Magufulin mielestä tansanialaisten tuli keskittyä työntekoon eikä käyttää aikaansa turhanpäiväiseen politikointiin.
Ensimmäiset moneen vuoteen pidetyt opposition joukkokokoukset sujuivat rauhallisesti. Opposition poliitikot kiittivät presidentti Samia Suluhua tämän sovinnon elkeistä ja ilmoittivat, että heidän tavoitteenaan olisi laatia maalle uusi perustuslaki ja muodostaa seuraava hallitus vuonna 2025.
Ihmisoikeusjuristi Tundu Lissu oli Chadema-puolueen presidenttiehdokas Tansanian edellisissä vaaleissa. Hänen kotiinpaluutaan edelsivät kuukausia kestäneet salaiset neuvottelut hallituksen ja opposition edustajien välillä.
Lissu joutui murhayrityksen kohteeksi vuonna 2017 ja pakeni maasta ensin Keniaan ja sieltä Brysseliin. Syksyllä 2020 pidettyjen vaalien jälkeen hän joutui lähtemään maasta toisen kerran, kun kaikki muut oppositiojohtajat vangittiin tekaistuilla syytteillä terrorismista.
Tansanian vuoden 2020 vaalit olivat demokraattisten vaalien irvikuva. Presidentti Magufuli sai etukäteen sovitun tuloksen mukaisesti 85 prosenttia äänistä ja hallitseva Vallankumouksen puolue CCM 97 prosenttia kansanedustajan paikoista.
Samia Suluhulla on ollut kova työ purkaa Magufulin valtakauden ylilyöntejä ja mielivaltaisuuksia suututtamatta samalla liikaa valtapuolueen konservatiiveja.
Ensimmäinen vuosi meni lähinnä koronan taltuttamisessa ja talouden kohentamisessa. Suluhu otti tv-kameroiden edessä koronarokotteen ja määräsi maahan kunnolliset turvatoimet. Magufuli oli kiistänyt koronan olemassaolon ja pitänyt sitä länsimaiden salajuonena.
Vuoden 2021 lopussa Suluhu antoi maan tuhansille teiniäideille mahdollisuuden palata takaisin kouluun. Magufuli oli aiemmin kieltänyt raskaaksi tulleiden tyttöjen koulunkäynnin rangaistuksena heidän moraalittomuudestaan.
Vuosi sitten Suluhu palautti toimiluvan Magufulin valtakauden aikana kielletyille sanomalehdille. Hän esiintyi myös omana itsenään elokuvassa, jossa hän vei kuuluisan yhdysvaltalaisen matkailutoimittajan safarille Serengetin kansallispuistoon ja kalastamaan kotivesilleen Sansibariin.
Turistit ovat vähitellen löytämässä takaisin Tansaniaan, ja ulkomaiset investoinnit ovat lisääntyneet Magufulin kauden pohjalukemista.
Viime vuoden puolella Suluhu julkisti myös poliittisia uudistuksia koskevan selvityksen, jossa esitettiin poliittisten puolueiden kokoontumisten sallimista ja hallituksesta riippumattoman uuden vaalikomission perustamista.
Suluhun valtakaudella minimipalkkoja on nostettu ja budjettivaroja on lisätty maatalouden edistämiseen, koulujen ja terveyspalvelujen parantamiseen ja nuorten työpaikkojen luomiseen.
Presidentti on pelannut korttinsa oikein, sillä tansanialaisten luottamus yhteiskuntaan on parantunut. Politiikantutkijat ja järjestöihmiset puhuvat innoissaan tulossa olevista poliittisista uudistuksista, joista parhaillaan neuvotellaan hallituksen ja opposition kesken.
Monet kertovat myös maksavansa nyt mielellään veroja, sillä ensimmäistä kertaa voi nähdä rahojen menevän oikeisiin tarkoituksiin.
Vaikka presidentti Suluhu on suosittu, monien usko hallitsevaan CCM-puolueeseen on mennyttä. CCM on hallinnut Tansaniaa 1970-luvulta asti ja sitäkin ennen toisella nimellä. Realistit kuitenkin muistuttavat, että pysyvät muutokset ovat hitaita ja puolueella on edelleen keinot pysyä vallassa yli seuraavien vaalien.
keskiviikko 8. helmikuuta 2023
Portti, josta kuljettiin vain yhteen suuntaan
KANSAN UUTISET 8.2.2023
Goreen saarella sijaitsevassa Orjien talossa on lauantai-iltapäivänä tungosta, kun koululaisryhmät ja turistit kulkevat alakerran hämärissä luolamaisissa huoneissa ja kuuntelevat oppaiden kertomuksia talon historiasta. Toiset ottavat kännykällä kuvia itsestään ja toisistaan vaaleanpunaiseksi maalatun rakennuksen sisäpihan portailla tai kuuluisassa oviaukossa, joka aukeaa merelle päin.
Paikalliset oppaat kertovat rautakahleisiin sidotuista orjista, jotka odottivat näissä vankityrmissä pitkää merimatkaa Atlantin poikki Amerikkaan.
Senegalin pääkaupungin Dakarin edustalla sijaitseva Goreen saari on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1978. YK-järjestön mukaan saari oli Afrikan rannikon suurin orjakaupan keskus 1400-luvulta 1800-luvulle asti.
Orjamuseon oppaiden mukaan vuosisatojen aikana Goreen saarelle ja Orjien taloon tuotiin miljoonia orjiksi otettuja afrikkalaisia, jotka joutuivat lopuksi kulkemaan rakennuksen merenpuoleisesta oviaukosta ulkona odottaviin orjalaivoihin.
Goreen saari on tänä päivänä Senegalin ja kenties koko Länsi-Afrikan suosituin turistikohde. Pastellinväristen siirtomaa-aikaisten rakennusten reunustamilla kujilla vierailee vuosittain satoja tuhansia ihmisiä, ennen muuta mustia amerikkalaisia Yhdysvalloista tai Karibianmeren maista, jotka tulevat saarelle tutustumaan orjuuden historiaan ja omien esi-isiensä mahdollisesti viimeiseen lähtöpisteeseen Afrikassa.
Saaren kuuluisimpia vieraita ovat olleet Nelson Mandela, paavi Johannes Paavali II sekä Yhdysvaltojen presidentit Bill Clinton, George W. Bush ja Barack Obama.
George W. Bushin vierailu tapahtui vaalikampanjan aikana ja kesti 20 minuuttia. Turvallisuussyistä saaren asukkaat määrättiin lähtemään vierailun ajaksi pois kodeistaan ja kerääntymään saaren jalkapallokentälle.
Barack Obama seisahtui vierailunsa aikana hetkeksi kuuluisalle ovelle, jolta ei ollut paluuta, ja katseli ulos Atlantin tyrskyihin kuten niin monet muut olivat vuosisatojen aikana katselleet.
Obama sanoi paikalla olleille toimittajille, että orjatalon näkeminen oli hänelle hyvin voimakas kokemus, joka auttoi häntä ymmärtämään orjakaupan laajuuden ja saamaan omakohtaisen käsityksen orjien kokemista kärsimyksistä.
Nelson Mandela halusi vierailunsa aikana ryömiä sisään rakennuksen portaiden alla olevaan rangaistusselliksi kutsuttuun kuoppaan ja tuli sieltä myöhemmin ulos silmät kyynelissä.
Goreen orjamuseo perustettiin vuonna 1962, ja sen kuraattorina ja karismaattisena oppaana toimi senegalilainen Boubacar Joseph Ndiaye. Suosittujen opastusten aikana kuraattori kuvaili orjien oloja värikkääksi ja kertoi vierailijoille, että 40 miljoonaa afrikkalaista orjaa oli ollut vangittuna talossa ja kuljetettu sieltä Amerikkaan.
Atlantin orjakauppa tuhosi paikallisia yhteisöjä eri puolilla Afrikkaa, hajotti perheitä, pakotti miljoonat ihmiset orjatyöhön, ja lähes kaksi miljoonaa ihmistä kuoli merimatkalla Atlantin poikki. Atlantin orjakauppaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan Goreen orjamuseon väitteet saaren historiasta eivät kuitenkaan pidä paikkaansa.
Orjien talo rakennettiin vuonna 1776, jolloin orjakauppa Senegalin alueella oli jo hiipumassa. Tutkijoiden mukaan koko Afrikasta vietiin Amerikkaan kaikkiaan 12 miljoonaa ihmistä orjiksi ja Senegalista vuosisatojen aikana 755 000 ihmistä. Näistä arviolta 33 000 kuljetettiin Goreen saarelta.
”Yksikään historiantutkija ei usko, että Orjien talo olisi todellisuudessa ollut orjavankila tai että Goree olisi ollut tilastollisesti merkittävä orjakaupan keskus”, totesi Chicagon yliopiston professori Ralph Austen vuonna 2013 Barack Obaman Senegalin-vierailun alla.
Orjamuseona toimivassa rakennuksessa ei ollut tutkijoiden mukaan ilmeisesti lainkaan pidetty orjia, tai jos oli, niin nämä olivat talon silloisten asukkaiden omia palvelijoita.
Orjien talolle ei ole myöskään koskaan päässyt laivalla, sillä ranta on kivikkoinen. Merenpuoleisesta oviaukosta on todennäköisesti heitetty roskat mereen, kuten alueella oli ennen vanhaan tapana.
Yhdysvaltalaisten yliopistojen kokoaman tietopankin mukaan Atlantin orjakaupan suurimmat keskukset olivat Angolassa, Beninissä, Ghanassa ja Nigeriassa, tuhansien kilometrien päässä Senegalista.
Pelkästään Angolasta rahdattiin 5,7 miljoonaa ihmistä orjiksi Amerikkaan, lähes puolet kaikista Atlantin yli laivatuista orjista.
Orjia kuljetettiin portugalilaisten, brittiläisten, ranskalaisten, espanjalaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten orjakauppiaiden laivoilla ilmaiseksi työvoimaksi plantaaseille ja kaivoksiin useimmiten näiden samojen maiden siirtokuntiin Amerikassa.
Eniten orjia vietiin Brasiliaan (4,8 miljoonaa) ja Jamaikaan (1,2 miljoonaa), seuraavaksi eniten Kuubaan, Barbadosiin ja Ranskan Karibianmeren saarille. Yhdysvaltoihin vietiin Afrikasta kaikkiaan 388 000 orjaa, noin kolme prosenttia kaikista Amerikkaan laivatuista orjista.
Osa Goreen saarella vierailevista turisteista tuntee orjamuseon historian mutta useimmat ilmeisesti eivät. Museo on viime aikoina myös ryhtynyt muokkaamaan rakennuksen seinillä olevia esittelytekstejä vastaamaan paremmin tosiasioita.
Vaikka museorakennus ei ole koskaan toiminut orjakaupan keskuksena, Goreesta on tullut monelle afroamerikkalaiselle eräänlainen pyhiinvaelluspaikka, jossa käymistä he ainakin itse pitävät voimauttavana kokemuksena.
Goreen saarella sijaitsevassa Orjien talossa on lauantai-iltapäivänä tungosta, kun koululaisryhmät ja turistit kulkevat alakerran hämärissä luolamaisissa huoneissa ja kuuntelevat oppaiden kertomuksia talon historiasta. Toiset ottavat kännykällä kuvia itsestään ja toisistaan vaaleanpunaiseksi maalatun rakennuksen sisäpihan portailla tai kuuluisassa oviaukossa, joka aukeaa merelle päin.
Paikalliset oppaat kertovat rautakahleisiin sidotuista orjista, jotka odottivat näissä vankityrmissä pitkää merimatkaa Atlantin poikki Amerikkaan.
Senegalin pääkaupungin Dakarin edustalla sijaitseva Goreen saari on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1978. YK-järjestön mukaan saari oli Afrikan rannikon suurin orjakaupan keskus 1400-luvulta 1800-luvulle asti.
Orjamuseon oppaiden mukaan vuosisatojen aikana Goreen saarelle ja Orjien taloon tuotiin miljoonia orjiksi otettuja afrikkalaisia, jotka joutuivat lopuksi kulkemaan rakennuksen merenpuoleisesta oviaukosta ulkona odottaviin orjalaivoihin.
Goreen saari on tänä päivänä Senegalin ja kenties koko Länsi-Afrikan suosituin turistikohde. Pastellinväristen siirtomaa-aikaisten rakennusten reunustamilla kujilla vierailee vuosittain satoja tuhansia ihmisiä, ennen muuta mustia amerikkalaisia Yhdysvalloista tai Karibianmeren maista, jotka tulevat saarelle tutustumaan orjuuden historiaan ja omien esi-isiensä mahdollisesti viimeiseen lähtöpisteeseen Afrikassa.
Saaren kuuluisimpia vieraita ovat olleet Nelson Mandela, paavi Johannes Paavali II sekä Yhdysvaltojen presidentit Bill Clinton, George W. Bush ja Barack Obama.
George W. Bushin vierailu tapahtui vaalikampanjan aikana ja kesti 20 minuuttia. Turvallisuussyistä saaren asukkaat määrättiin lähtemään vierailun ajaksi pois kodeistaan ja kerääntymään saaren jalkapallokentälle.
Barack Obama seisahtui vierailunsa aikana hetkeksi kuuluisalle ovelle, jolta ei ollut paluuta, ja katseli ulos Atlantin tyrskyihin kuten niin monet muut olivat vuosisatojen aikana katselleet.
Obama sanoi paikalla olleille toimittajille, että orjatalon näkeminen oli hänelle hyvin voimakas kokemus, joka auttoi häntä ymmärtämään orjakaupan laajuuden ja saamaan omakohtaisen käsityksen orjien kokemista kärsimyksistä.
Nelson Mandela halusi vierailunsa aikana ryömiä sisään rakennuksen portaiden alla olevaan rangaistusselliksi kutsuttuun kuoppaan ja tuli sieltä myöhemmin ulos silmät kyynelissä.
Goreen orjamuseo perustettiin vuonna 1962, ja sen kuraattorina ja karismaattisena oppaana toimi senegalilainen Boubacar Joseph Ndiaye. Suosittujen opastusten aikana kuraattori kuvaili orjien oloja värikkääksi ja kertoi vierailijoille, että 40 miljoonaa afrikkalaista orjaa oli ollut vangittuna talossa ja kuljetettu sieltä Amerikkaan.
Atlantin orjakauppa tuhosi paikallisia yhteisöjä eri puolilla Afrikkaa, hajotti perheitä, pakotti miljoonat ihmiset orjatyöhön, ja lähes kaksi miljoonaa ihmistä kuoli merimatkalla Atlantin poikki. Atlantin orjakauppaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan Goreen orjamuseon väitteet saaren historiasta eivät kuitenkaan pidä paikkaansa.
Orjien talo rakennettiin vuonna 1776, jolloin orjakauppa Senegalin alueella oli jo hiipumassa. Tutkijoiden mukaan koko Afrikasta vietiin Amerikkaan kaikkiaan 12 miljoonaa ihmistä orjiksi ja Senegalista vuosisatojen aikana 755 000 ihmistä. Näistä arviolta 33 000 kuljetettiin Goreen saarelta.
”Yksikään historiantutkija ei usko, että Orjien talo olisi todellisuudessa ollut orjavankila tai että Goree olisi ollut tilastollisesti merkittävä orjakaupan keskus”, totesi Chicagon yliopiston professori Ralph Austen vuonna 2013 Barack Obaman Senegalin-vierailun alla.
Orjamuseona toimivassa rakennuksessa ei ollut tutkijoiden mukaan ilmeisesti lainkaan pidetty orjia, tai jos oli, niin nämä olivat talon silloisten asukkaiden omia palvelijoita.
Orjien talolle ei ole myöskään koskaan päässyt laivalla, sillä ranta on kivikkoinen. Merenpuoleisesta oviaukosta on todennäköisesti heitetty roskat mereen, kuten alueella oli ennen vanhaan tapana.
Yhdysvaltalaisten yliopistojen kokoaman tietopankin mukaan Atlantin orjakaupan suurimmat keskukset olivat Angolassa, Beninissä, Ghanassa ja Nigeriassa, tuhansien kilometrien päässä Senegalista.
Pelkästään Angolasta rahdattiin 5,7 miljoonaa ihmistä orjiksi Amerikkaan, lähes puolet kaikista Atlantin yli laivatuista orjista.
Orjia kuljetettiin portugalilaisten, brittiläisten, ranskalaisten, espanjalaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten orjakauppiaiden laivoilla ilmaiseksi työvoimaksi plantaaseille ja kaivoksiin useimmiten näiden samojen maiden siirtokuntiin Amerikassa.
Eniten orjia vietiin Brasiliaan (4,8 miljoonaa) ja Jamaikaan (1,2 miljoonaa), seuraavaksi eniten Kuubaan, Barbadosiin ja Ranskan Karibianmeren saarille. Yhdysvaltoihin vietiin Afrikasta kaikkiaan 388 000 orjaa, noin kolme prosenttia kaikista Amerikkaan laivatuista orjista.
Osa Goreen saarella vierailevista turisteista tuntee orjamuseon historian mutta useimmat ilmeisesti eivät. Museo on viime aikoina myös ryhtynyt muokkaamaan rakennuksen seinillä olevia esittelytekstejä vastaamaan paremmin tosiasioita.
Vaikka museorakennus ei ole koskaan toiminut orjakaupan keskuksena, Goreesta on tullut monelle afroamerikkalaiselle eräänlainen pyhiinvaelluspaikka, jossa käymistä he ainakin itse pitävät voimauttavana kokemuksena.
maanantai 16. tammikuuta 2023
Liian vähän liian myöhään
KANSAN UUTISET 16.1.2023
Rooman klubi tuli tunnetuksi vuonna 1972 julkaistusta raportista Kasvun rajat, jonka keskeinen teesi oli, että rajaton talouskasvu ei ollut mahdollista kovin pitkään, sillä maapallon resurssit ovat rajalliset. Raportin mukaan kulutuksen kasvu johtaisi ympäristökriiseihin ja yhteiskuntien romahtamiseen viimeistään vuoteen 2050 mennessä.
Vuonna 1973 alkaneen öljykriisin jälkimainingeissa teosta myytiin yli 30 miljoonaa kappaletta 30 kielelle käännettynä.
Viime syksynä Rooman klubi julkaisi maapallon ja ihmiskunnan haasteista uuden päivitetyn raportin nimeltään Earth for All (Maapallo kaikille). Kirjan perusteesi on sama kuin 50 vuotta sitten eli että nykyinen meno ei voi jatkua. Tänä päivänä ongelmat ovat vain monin verroin vakavammat kuin 1970-luvun alussa – erityisesti ilmastokriisin ja viime vuosikymmenten aikana lisääntyneen eriarvoisuuden vuoksi.
Kirjassa esitellään kaksi skenaariota maailmasta ja ihmiskunnan tilasta tulevina vuosikymmeninä. Ensimmäistä skenaariota kutsutaan nimellä Liian vähän liian myöhään. Toinen optimistisempi skenaario on nimeltään Jättimäinen harppaus.
Molemmat tulevaisuudenkuvat pohjautuvat 1980-luvulta lähtien yleistyneisiin poliittisiin ja taloudellisiin trendeihin, uusliberalismiin, vapaakauppaan, julkisten palvelujen leikkauksiin ja yksityistämiseen. Kasvihuonepäästöt ovat lisääntyneet, ja maapallon keskilämpötila on jo kohonnut yli yhden asteen teollistumista edeltäneeseen aikaan verrattuna.
Ensimmäisessä skenaariossa äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä vähenee hiukan, mutta samalla superrikkaat rikastuvat entisestään, eriarvoisuus kasvaa ja ilmastokriisi pahenee, siitä huolimatta että kasvihuonepäästöt alkavat vähentyä 2030-luvulla.
Vuonna 2050 lämpötila on kohonnut yli kahden asteen kriittisen rajan. Antarktiksen ja Grönlannin jäätiköiden sulaminen kiihtyy, ja Amazonin sademetsä muuttuu paikoitellen savanniksi. Lämpöaallot ja tulvat seuraavat toisiaan, ja vaikutukset ovat pahimmat köyhissä maissa.
Luottamus viranomaisiin heikkenee, ja mellakat ja mielenosoitukset yleistyvät kasvavan eriarvoisuuden vuoksi.
Toisessa skenaariossa hallitukset eri puolilla maailmaa ymmärtävät, että liian räikeäksi kasvanut eriarvoisuus on kaikkein pahin uhka yhteiskuntien vakaudelle.
Rooman klubi kehottaa muita maita seuraamaan Suomen, Islannin, Uuden-Seelannin ja Costa Rican esimerkkiä ja panostamaan ihmisten hyvinvointiin, sillä oikeudenmukaiset yhteiskunnat toimivat yleensä paremmin kuin epäoikeudenmukaiset yhteiskunnat, olivat ne sitten rikkaita tai ei.
Tässä skenaariossa verotus on progressiivista, miljonäärejä verotetaan enemmän ja veroparatiisit ja ylikansallisten yhtiöiden verovälttely kielletään. Julkisia menoja kohdennetaan koulutukseen, terveyspalveluihin ja uusien työpaikkojen luomiseen. Kansalaistulo otetaan käyttöön yhä useammassa maassa. Eriarvoisuus vähenee, ja yleinen luottamus yhteiskuntaan kasvaa.
Äärimmäinen köyhyys poistuu maailmasta jo 2030-luvun alussa, kun Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa talous kasvaa nopeasti puhtaan energian käyttöönoton ansiosta.
Vuoteen 2050 mennessä kasvihuonepäästöjen määrä on vähentynyt 90 prosenttia vuoden 2020 määrästä. Samoihin aikoihin väestönkasvu pysähtyy, kun maailmassa on 8,5 miljardia ihmistä.
Ilmastonmuutoksen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt tulevat ja menevät mutta eivät tuhoa kokonaisia kaupunkeja tai kansakuntia, koska hallitukset pyrkivät ennaltaehkäisemään ilmastokriisin vaikutuksia ja antavat tukea luonnonkatastrofeista pahiten kärsiville.
Raportissa annetaan ohjeita siihen, kuinka ihmiskunta pystyy poistamaan köyhyyden, vähentämään eriarvoisuutta, edistämään sukupuolten tasa-arvoa, muuttamaan globaalia ruuantuotantoa ja siirtymään puhtaaseen energiaan – kaikki mielellään samaan aikaan. Tekniset keinot ovat olemassa, ja monissa maissa kehityksen suunta on jo oikea.
Köyhyyden poistaminen edellyttää köyhien maiden velkahelpotuksia, jotta hallitukset voisivat ulkomaanvelan lyhennysten sijasta käyttää rahaa pikemminkin peruspalveluihin ja toimeentulotukeen.
Eriarvoisuutta vähennetään verotuksella, vahvistamalla ammattiliittoja ja rakentamalla taloudellisia turvaverkkoja.
Naisten asemaa kohennetaan paremmilla palkoilla, laadukkaalla kouluopetuksella ja ilmaisilla terveyspalveluilla. Naisten aseman parantuminen hillitsee myös väestönkasvua.
Ruuantuotannon muutos edellyttää täyskäännöstä pois länsimaisesta tehomaataloudesta, joka on yksi maailman suurimmista kasvihuonepäästöjen aiheuttajista. Raportissa peräänkuulutetaan metsäpeltoviljelyä, vuoroviljelyä ja kompostilannoitusta. Lihansyönnistä pitäisi siirtyä kasvipohjaisempaan ja terveellisempään ruokavalioon.
Energiaa voidaan puolestaan säästää siirtymällä aurinko- ja tuulisähköön ja sähköllä kulkeviin ajoneuvoihin sekä käyttämällä uusien tuotteiden valmistuksessa kierrätettyjä raaka-aineita.
Rooman klubin raporttiin on ripoteltu myös monia ajatuksia herättäviä tilastotietoja.
Esimerkiksi että sementin ja teräksen tuotanto aiheuttaa 14 prosenttia maailman hiilipäästöistä.
Painon mukaan mitattuna 70 prosenttia maailman linnuista on tuotantokanoja.
Yhdeksän prosenttia maailman väestöstä kärsii yhä aliravitsemuksesta ja samaan aikaan kaksi miljardia ihmistä, neljäsosa maailman väestöstä, on ylipainoisia.
Rooman klubi tuli tunnetuksi vuonna 1972 julkaistusta raportista Kasvun rajat, jonka keskeinen teesi oli, että rajaton talouskasvu ei ollut mahdollista kovin pitkään, sillä maapallon resurssit ovat rajalliset. Raportin mukaan kulutuksen kasvu johtaisi ympäristökriiseihin ja yhteiskuntien romahtamiseen viimeistään vuoteen 2050 mennessä.
Vuonna 1973 alkaneen öljykriisin jälkimainingeissa teosta myytiin yli 30 miljoonaa kappaletta 30 kielelle käännettynä.
Viime syksynä Rooman klubi julkaisi maapallon ja ihmiskunnan haasteista uuden päivitetyn raportin nimeltään Earth for All (Maapallo kaikille). Kirjan perusteesi on sama kuin 50 vuotta sitten eli että nykyinen meno ei voi jatkua. Tänä päivänä ongelmat ovat vain monin verroin vakavammat kuin 1970-luvun alussa – erityisesti ilmastokriisin ja viime vuosikymmenten aikana lisääntyneen eriarvoisuuden vuoksi.
Kirjassa esitellään kaksi skenaariota maailmasta ja ihmiskunnan tilasta tulevina vuosikymmeninä. Ensimmäistä skenaariota kutsutaan nimellä Liian vähän liian myöhään. Toinen optimistisempi skenaario on nimeltään Jättimäinen harppaus.
Molemmat tulevaisuudenkuvat pohjautuvat 1980-luvulta lähtien yleistyneisiin poliittisiin ja taloudellisiin trendeihin, uusliberalismiin, vapaakauppaan, julkisten palvelujen leikkauksiin ja yksityistämiseen. Kasvihuonepäästöt ovat lisääntyneet, ja maapallon keskilämpötila on jo kohonnut yli yhden asteen teollistumista edeltäneeseen aikaan verrattuna.
Ensimmäisessä skenaariossa äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä vähenee hiukan, mutta samalla superrikkaat rikastuvat entisestään, eriarvoisuus kasvaa ja ilmastokriisi pahenee, siitä huolimatta että kasvihuonepäästöt alkavat vähentyä 2030-luvulla.
Vuonna 2050 lämpötila on kohonnut yli kahden asteen kriittisen rajan. Antarktiksen ja Grönlannin jäätiköiden sulaminen kiihtyy, ja Amazonin sademetsä muuttuu paikoitellen savanniksi. Lämpöaallot ja tulvat seuraavat toisiaan, ja vaikutukset ovat pahimmat köyhissä maissa.
Luottamus viranomaisiin heikkenee, ja mellakat ja mielenosoitukset yleistyvät kasvavan eriarvoisuuden vuoksi.
Toisessa skenaariossa hallitukset eri puolilla maailmaa ymmärtävät, että liian räikeäksi kasvanut eriarvoisuus on kaikkein pahin uhka yhteiskuntien vakaudelle.
Rooman klubi kehottaa muita maita seuraamaan Suomen, Islannin, Uuden-Seelannin ja Costa Rican esimerkkiä ja panostamaan ihmisten hyvinvointiin, sillä oikeudenmukaiset yhteiskunnat toimivat yleensä paremmin kuin epäoikeudenmukaiset yhteiskunnat, olivat ne sitten rikkaita tai ei.
Tässä skenaariossa verotus on progressiivista, miljonäärejä verotetaan enemmän ja veroparatiisit ja ylikansallisten yhtiöiden verovälttely kielletään. Julkisia menoja kohdennetaan koulutukseen, terveyspalveluihin ja uusien työpaikkojen luomiseen. Kansalaistulo otetaan käyttöön yhä useammassa maassa. Eriarvoisuus vähenee, ja yleinen luottamus yhteiskuntaan kasvaa.
Äärimmäinen köyhyys poistuu maailmasta jo 2030-luvun alussa, kun Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa talous kasvaa nopeasti puhtaan energian käyttöönoton ansiosta.
Vuoteen 2050 mennessä kasvihuonepäästöjen määrä on vähentynyt 90 prosenttia vuoden 2020 määrästä. Samoihin aikoihin väestönkasvu pysähtyy, kun maailmassa on 8,5 miljardia ihmistä.
Ilmastonmuutoksen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt tulevat ja menevät mutta eivät tuhoa kokonaisia kaupunkeja tai kansakuntia, koska hallitukset pyrkivät ennaltaehkäisemään ilmastokriisin vaikutuksia ja antavat tukea luonnonkatastrofeista pahiten kärsiville.
Raportissa annetaan ohjeita siihen, kuinka ihmiskunta pystyy poistamaan köyhyyden, vähentämään eriarvoisuutta, edistämään sukupuolten tasa-arvoa, muuttamaan globaalia ruuantuotantoa ja siirtymään puhtaaseen energiaan – kaikki mielellään samaan aikaan. Tekniset keinot ovat olemassa, ja monissa maissa kehityksen suunta on jo oikea.
Köyhyyden poistaminen edellyttää köyhien maiden velkahelpotuksia, jotta hallitukset voisivat ulkomaanvelan lyhennysten sijasta käyttää rahaa pikemminkin peruspalveluihin ja toimeentulotukeen.
Eriarvoisuutta vähennetään verotuksella, vahvistamalla ammattiliittoja ja rakentamalla taloudellisia turvaverkkoja.
Naisten asemaa kohennetaan paremmilla palkoilla, laadukkaalla kouluopetuksella ja ilmaisilla terveyspalveluilla. Naisten aseman parantuminen hillitsee myös väestönkasvua.
Ruuantuotannon muutos edellyttää täyskäännöstä pois länsimaisesta tehomaataloudesta, joka on yksi maailman suurimmista kasvihuonepäästöjen aiheuttajista. Raportissa peräänkuulutetaan metsäpeltoviljelyä, vuoroviljelyä ja kompostilannoitusta. Lihansyönnistä pitäisi siirtyä kasvipohjaisempaan ja terveellisempään ruokavalioon.
Energiaa voidaan puolestaan säästää siirtymällä aurinko- ja tuulisähköön ja sähköllä kulkeviin ajoneuvoihin sekä käyttämällä uusien tuotteiden valmistuksessa kierrätettyjä raaka-aineita.
Rooman klubin raporttiin on ripoteltu myös monia ajatuksia herättäviä tilastotietoja.
Esimerkiksi että sementin ja teräksen tuotanto aiheuttaa 14 prosenttia maailman hiilipäästöistä.
Painon mukaan mitattuna 70 prosenttia maailman linnuista on tuotantokanoja.
Yhdeksän prosenttia maailman väestöstä kärsii yhä aliravitsemuksesta ja samaan aikaan kaksi miljardia ihmistä, neljäsosa maailman väestöstä, on ylipainoisia.
sunnuntai 4. joulukuuta 2022
Turkin hyökkäyssotien pitkä historia
KANSAN UUTISET 4.12.2022
Britannian yleisradion BBC:n toimittajat olivat paikan päällä Derikin kaupungissa Koillis-Syyriassa, kun Turkin ilmaiskut alkoivat. Aamulla kaupungin sairaalaan tuotiin ensimmäinen kuolonuhri, nuori sähköteknikko, joka sattui olemaan työvuorossa, kun Turkin hävittäjät tuhosivat ilmaiskussa paikallisen sähkölaitoksen.
Turkin puolustusministeriö ilmoitti, että ensimmäisen yön iskuissa oli tuhottu 89 kohdetta Syyriassa ja Irakissa.
Mutta ainakin Syyrian puolella iskuja tehtiin lähinnä siviilikohteisiin, kertoi paikallinen kyläkauppias.
Turkin hävittäjät ja sotalennokit tuhosivat Derikin sähkölaitoksen lisäksi kaksi viljasiiloa, rekka-autoja, bensa-asemia, öljynporausasemia, Kobanessa sijaitsevan sairaalan sekä Al-Holin vankileirin kasarmin, jossa Isis-sotilaiden perheenjäseniä vartioivat kurdisotilaat asuivat.
Derikissä sähköt olivat poikki ja aiemmin vilkkaat kahvilat ja torit tyhjinä. Ilmaiskujen pelossa ihmiset eivät uskaltaneet liikkua ulkona. Turkin hyökkäyksen ensimmäisinä päivinä kymmenet ihmiset menettivät henkensä eri puolilla Syyrian Kurdistania.
Turkin aiemmissa hyökkäyksissä Syyrian ja Irakin kurdialueille on kuollut ainakin 1 500 siviiliä ja sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan.
Turkin uusin hyökkäys ei tullut yllätyksenä. Presidentti Recep Tayyip Erdoğan oli jo pidemmän aikaa uhannut hyökkäyksellä Syyriaan. Marraskuun lopulla Turkki keskitti joukkoja Syyrian rajalle ja Turkin aiemmin miehittämille alueille Syyriassa. Erdoğan kertoi, että ilmaiskuja seuraisi maahyökkäys, jonka kohteena olisivat Tal Rifaatin ja Manbijin kaupungit Aleppon pohjoispuolella sekä Turkin ja Syyrian rajalla sijaitseva Kobane.
Kobane tuli aikoinaan tunnetuksi vuosien 2014–2015 taisteluista, joissa kurdijoukot puolustivat kaupunkia kuukausien ajan sitä piirittäneiltä Isisin joukoilta.
Syyriassa on sekä Venäjän että Yhdysvaltojen joukkoja, ja molemmat maat ovat yrittäneet estää suuremman sodan syttymisen. Yhdysvallat on tukenut Syyrian kurdien YPG-joukkoja taistelussa Isistä vastaan. Venäjä on puolestaan pyrkinyt sopimaan YPG:n joukkojen vetäytymisestä raja-alueelta myönnytyksenä Turkille.
Turkki syyttää Kurdistanin työväenpuoluetta PKK:ta ja Syyrian kurdien YPG:tä Istanbulissa marraskuussa tehdystä pommi-iskusta, jossa kuoli kuusi ihmistä. Todisteet viittaavat kuitenkin siihen, että pommin asettanut syyrialaisnainen oli pikemminkin Isisin tai Turkin tukemien syyrialaisten sunnikapinallisten värväämä.
Turkki on tehnyt viime vuosina lukuisia hyökkäyksiä naapurimaihin Syyriaan ja Irakiin.
Vuonna 2016 Turkki lähetti tuhansia sotilasta Syyriaan ja aseisti paikallisen Vapaan Syyrian armeijan taistelijoita hyökkäyksessä Isistä ja kurdien YPG:tä vastaan. Hyökkäyssodan seurauksena Turkki miehitti laajan alueen Syyrian pohjoisosassa kurdien itsehallinnolliselta Afrinin kantonilta Eufrat-joelle asti. Miehityssotaa kutsuttiin Turkissa nimellä Operaatio Eufratin kilpi.
Vuonna 2018 Turkin joukot yhdessä syyrialaisten sunnikapinallisten kanssa valloittivat kurdien asuttaman Afrinin kantonin. 300 000 ihmistä joutui lähtemään sotaa pakoon muualle Syyriaan. Turkissa hyökkäys tunnetaan nimellä Operaatio Oliivinoksa.
Vuonna 2019 Turkin joukot hyökkäsivät taas Syyrian puolelle ja valloittivat maiden välisen rajan eteläpuolelta laajan alueen, jota alettiin kutsua puskurivyöhykkeeksi. 300 000 ihmistä joutui lähtemään kodeistaan. Tämä hyökkäyssota kulki nimellä Operaatio Rauhanlähde.
Vuonna 2020 Turkki lähetti 20 000 sotilasta rajan yli Syyrian luoteisosaan ja valloitti koko Idlibin maakunnan yhdessä paikallisten sunnitaistelijoiden kanssa. Tämä hyökkäys oli nimeltään Operaatio Kevätkilpi.
Turkin sotilasoperaatiot Irakin Kurdistanissa alkoivat jo vuonna 1995, kun 35 000 Turkin sotilasta hyökkäsi Irakissa olleita kurdien PKK:n joukkoja vastaan. Turkin hyökkäykset Irakin puolelle ovat jatkuneet säännöllisin väliajoin tähän päivään saakka.
Hyökkäyssotien seurauksena Turkin ja Syyrian välinen raja on suurelta osin yksinomaan Turkin hallussa. Rajan takana Syyriassa Turkki miehittää alueita, jotka ulottuvat parhaimmillaan kymmenien kilometrien päähän rajasta.
Turkin miehittämillä alueilla käytetään rahayksikkönä Turkin liiraa ja hallinnosta vastaavat Turkin rajan takana sijaitsevien maakuntien kuvernöörit. Miehitetyillä alueilla on turkkilaiset koulut ja turkkilaiset terveydenhoitajat. Järjestyksen ylläpidosta vastaavat turkkilaiset poliisit ja sotilaat tai näiden kanssa yhteistyötä tekevät sunnien asejoukot.
Irakin Kurdistanissa turkkilaisjoukot eivät ole yrittäneet pystyttää paikallista hallintoa, mutta Turkin armeijan tukikohtia on rakennettu pitkin rajaseutua. Turkkilaiset urakoitsijat rakentavat tukikohtien välille uusia maanteitä.
Turkin sotilasoperaatiot liittyvät keskeisesti myös maan sisäpolitiikkaan, samoin kuin presidentti Erdoğanin muutkin viime aikojen tekemiset ja kannanotot koskien esimerkiksi Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden hyväksymisen ehtoja.
Turkissa on määrä pitää vaalit ensi vuoden kesäkuussa. Maan talous on lamassa ja inflaatio korkealla. Mielipidekyselyjen mukaan Erdoğanin ja hänen AKP-puolueensa kannatus on vain hiukan yli 30 prosenttia. Presidentinvaalissa Erdoğan tulisi näillä näkymin häviämään kilpailevan tasavaltalaispuolueen ehdokkaalle.
Britannian yleisradion BBC:n toimittajat olivat paikan päällä Derikin kaupungissa Koillis-Syyriassa, kun Turkin ilmaiskut alkoivat. Aamulla kaupungin sairaalaan tuotiin ensimmäinen kuolonuhri, nuori sähköteknikko, joka sattui olemaan työvuorossa, kun Turkin hävittäjät tuhosivat ilmaiskussa paikallisen sähkölaitoksen.
Turkin puolustusministeriö ilmoitti, että ensimmäisen yön iskuissa oli tuhottu 89 kohdetta Syyriassa ja Irakissa.
Mutta ainakin Syyrian puolella iskuja tehtiin lähinnä siviilikohteisiin, kertoi paikallinen kyläkauppias.
Turkin hävittäjät ja sotalennokit tuhosivat Derikin sähkölaitoksen lisäksi kaksi viljasiiloa, rekka-autoja, bensa-asemia, öljynporausasemia, Kobanessa sijaitsevan sairaalan sekä Al-Holin vankileirin kasarmin, jossa Isis-sotilaiden perheenjäseniä vartioivat kurdisotilaat asuivat.
Derikissä sähköt olivat poikki ja aiemmin vilkkaat kahvilat ja torit tyhjinä. Ilmaiskujen pelossa ihmiset eivät uskaltaneet liikkua ulkona. Turkin hyökkäyksen ensimmäisinä päivinä kymmenet ihmiset menettivät henkensä eri puolilla Syyrian Kurdistania.
Turkin aiemmissa hyökkäyksissä Syyrian ja Irakin kurdialueille on kuollut ainakin 1 500 siviiliä ja sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan.
Turkin uusin hyökkäys ei tullut yllätyksenä. Presidentti Recep Tayyip Erdoğan oli jo pidemmän aikaa uhannut hyökkäyksellä Syyriaan. Marraskuun lopulla Turkki keskitti joukkoja Syyrian rajalle ja Turkin aiemmin miehittämille alueille Syyriassa. Erdoğan kertoi, että ilmaiskuja seuraisi maahyökkäys, jonka kohteena olisivat Tal Rifaatin ja Manbijin kaupungit Aleppon pohjoispuolella sekä Turkin ja Syyrian rajalla sijaitseva Kobane.
Kobane tuli aikoinaan tunnetuksi vuosien 2014–2015 taisteluista, joissa kurdijoukot puolustivat kaupunkia kuukausien ajan sitä piirittäneiltä Isisin joukoilta.
Syyriassa on sekä Venäjän että Yhdysvaltojen joukkoja, ja molemmat maat ovat yrittäneet estää suuremman sodan syttymisen. Yhdysvallat on tukenut Syyrian kurdien YPG-joukkoja taistelussa Isistä vastaan. Venäjä on puolestaan pyrkinyt sopimaan YPG:n joukkojen vetäytymisestä raja-alueelta myönnytyksenä Turkille.
Turkki syyttää Kurdistanin työväenpuoluetta PKK:ta ja Syyrian kurdien YPG:tä Istanbulissa marraskuussa tehdystä pommi-iskusta, jossa kuoli kuusi ihmistä. Todisteet viittaavat kuitenkin siihen, että pommin asettanut syyrialaisnainen oli pikemminkin Isisin tai Turkin tukemien syyrialaisten sunnikapinallisten värväämä.
Turkki on tehnyt viime vuosina lukuisia hyökkäyksiä naapurimaihin Syyriaan ja Irakiin.
Vuonna 2016 Turkki lähetti tuhansia sotilasta Syyriaan ja aseisti paikallisen Vapaan Syyrian armeijan taistelijoita hyökkäyksessä Isistä ja kurdien YPG:tä vastaan. Hyökkäyssodan seurauksena Turkki miehitti laajan alueen Syyrian pohjoisosassa kurdien itsehallinnolliselta Afrinin kantonilta Eufrat-joelle asti. Miehityssotaa kutsuttiin Turkissa nimellä Operaatio Eufratin kilpi.
Vuonna 2018 Turkin joukot yhdessä syyrialaisten sunnikapinallisten kanssa valloittivat kurdien asuttaman Afrinin kantonin. 300 000 ihmistä joutui lähtemään sotaa pakoon muualle Syyriaan. Turkissa hyökkäys tunnetaan nimellä Operaatio Oliivinoksa.
Vuonna 2019 Turkin joukot hyökkäsivät taas Syyrian puolelle ja valloittivat maiden välisen rajan eteläpuolelta laajan alueen, jota alettiin kutsua puskurivyöhykkeeksi. 300 000 ihmistä joutui lähtemään kodeistaan. Tämä hyökkäyssota kulki nimellä Operaatio Rauhanlähde.
Vuonna 2020 Turkki lähetti 20 000 sotilasta rajan yli Syyrian luoteisosaan ja valloitti koko Idlibin maakunnan yhdessä paikallisten sunnitaistelijoiden kanssa. Tämä hyökkäys oli nimeltään Operaatio Kevätkilpi.
Turkin sotilasoperaatiot Irakin Kurdistanissa alkoivat jo vuonna 1995, kun 35 000 Turkin sotilasta hyökkäsi Irakissa olleita kurdien PKK:n joukkoja vastaan. Turkin hyökkäykset Irakin puolelle ovat jatkuneet säännöllisin väliajoin tähän päivään saakka.
Hyökkäyssotien seurauksena Turkin ja Syyrian välinen raja on suurelta osin yksinomaan Turkin hallussa. Rajan takana Syyriassa Turkki miehittää alueita, jotka ulottuvat parhaimmillaan kymmenien kilometrien päähän rajasta.
Turkin miehittämillä alueilla käytetään rahayksikkönä Turkin liiraa ja hallinnosta vastaavat Turkin rajan takana sijaitsevien maakuntien kuvernöörit. Miehitetyillä alueilla on turkkilaiset koulut ja turkkilaiset terveydenhoitajat. Järjestyksen ylläpidosta vastaavat turkkilaiset poliisit ja sotilaat tai näiden kanssa yhteistyötä tekevät sunnien asejoukot.
Irakin Kurdistanissa turkkilaisjoukot eivät ole yrittäneet pystyttää paikallista hallintoa, mutta Turkin armeijan tukikohtia on rakennettu pitkin rajaseutua. Turkkilaiset urakoitsijat rakentavat tukikohtien välille uusia maanteitä.
Turkin sotilasoperaatiot liittyvät keskeisesti myös maan sisäpolitiikkaan, samoin kuin presidentti Erdoğanin muutkin viime aikojen tekemiset ja kannanotot koskien esimerkiksi Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden hyväksymisen ehtoja.
Turkissa on määrä pitää vaalit ensi vuoden kesäkuussa. Maan talous on lamassa ja inflaatio korkealla. Mielipidekyselyjen mukaan Erdoğanin ja hänen AKP-puolueensa kannatus on vain hiukan yli 30 prosenttia. Presidentinvaalissa Erdoğan tulisi näillä näkymin häviämään kilpailevan tasavaltalaispuolueen ehdokkaalle.
tiistai 15. marraskuuta 2022
Mitä pitäisi tietää Qatarista
KANSAN UUTISET 15.11.2022
Mediatutkija Sami Kolamo vieraili Qatarissa vuosi sitten jalkapalloliitto Fifan järjestämissä arabimaiden mestaruuskisoissa ja kirjoitti kokemuksistaan ajankohtaisen pamfletin nimeltä Riistopallon MM-kisat Qatarissa.
Kolamon kuvausten mukaan Qatarin pääkaupunki Doha oli vuosi sitten vielä yhtä suurta rakennustyömaata, eräänlainen epäpaikka, jossa ostoskeskuksiin, teemapuistoihin ja loistohotelleihin oli parasta matkustaa yksityisautolla.
Pian alkavia MM-kisoja varten rakennettiin kokonaan uutta kaupunkia, johon tulisi kisojen päästadion ja asuntoja puolelle miljoonalle ihmiselle.
MM-kisojen rakennustöihin on värvätty satoja tuhansia työmiehiä etenkin Intiasta, Nepalista, Bangladeshista ja Pakistanista. Kolamo kuvailee kirjassaan siirtotyöläisten surkeita oloja ja omistaa erillisen luvun sille, miten vuonna 2010 Fifan silloista hallitusta korruptoitiin myöntämään tämänvuotiset MM-kisat Qatarille.
Osansa oli sillä, että Qatarin investointiviranomainen hankki omistukseensa Ranskan ex-presidentin Nicholas Sarkozyn suosikkijoukkueen Paris Saint-Germainin ja samaan aikaan Qatar Airways tilasi uudet lentokoneensa Airbusin tehtailta Toulousesta. Euroopan jalkapalloliiton Uefan ranskalainen puheenjohtaja Michel Platini onnistui kääntämään Fifan hallituksen enemmistön Qatarin puolelle.
Qatarilla on millä mällätä. Sillä on maailman kolmanneksi suurimmat maakaasuvarat, joiden ansiosta se on maailman ylivoimaisesti rikkain maa laskettuna bruttokansantuotteella kansalaista kohti.
Pinta-alaltaan hiukan Uudenmaan maakuntaa suurempi Qatar on pääasiassa aavikkoa. Maassa on kolme miljoonaa asukasta, joista 90 prosenttia on ulkomaalaisia. Qatarin kansalaisia on noin 300 000, saman verran kuin Espoossa on asukkaita.
Qatar oli viime vuonna maailman toiseksi suurin aseiden ostaja. Maassa sijaitsee Yhdysvaltojen suurin sotilastukikohta Lähi-idässä ja nyttemmin myös Turkin sotilastukikohta. MM-kisojen alla Turkki on lähettänyt Qatariin lisää sotilaita ja mellakkapoliiseja.
Qatar on ilmiriidassa Persianlahden naapureidensa Saudi-Arabian, Arabiemiraattien, Bahrainin ja Kuwaitin kanssa. Maissa noudatetaan samaa kirjanoppinutta wahhabilaista islaminuskon tulkintaa, mutta Qatar on profiloitunut ulkopolitiikassaan eri lailla kuin naapurinsa.
Qatarilainen Aljazeera-kanava on antanut äänen poliittisia uudistuksia kannattaville muslimiveljeskunnille eri puolilla Lähi-itää. Vuonna 2017 Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit asettivat Qatarin kauppasaartoon ja vaativat Aljazeeran sulkemista kymmenen päivän sisällä.
Afganistanin talebaneilla ja palestiinalaisjärjestö Hamasilla on ollut jo pitkään toimistot Dohassa. Qatar on myös tukenut aseellisia liikkeitä Libyassa ja Syyriassa.
Kun Muammar Gaddafi ajettiin vallasta Libyassa vuonna 2011, paikalliset kapinalliset nostivat Gaddafin joukoilta vallatun hallintokompleksin salkoon Qatarin lipun.
Qataria johtaa al-Thanin perhe. Maan kansallispäivää vietetään joulukuussa nykyisen emiirin Tamim bin Hamad al-Thanin isoisän isoisän isän emiiriksi tulon muistoksi. Maan kansallislaulu on nimeltään Rauhaa emiirille.
Tamim bin Hamad al-Thanin valtakaudella Qatar on tehnyt huomattavia sijoituksia ulkomaille. Qatarin valtio on Volkswagenin, Siemensin, Shellin, brittiläispankki Barclaysin ja sveitsiläisen Credit Suissen suurimpia omistajia. Qatarin omistuksessa ovat myös Lontoon Canary Wharfin finanssikeskus, Heathrow’n lentokenttä ja Harrodsin tavaratalo.
Qatar on myös maailman johtavan mineraalien ja maataloustuotteiden raaka-ainekauppaa käyvän yhtiön Glencoren toinen pääomistaja. Qatarin valtion urheilukanava beIN puolestaan omistaa elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin perustaman Miramax-tuotantoyhtiön.
Samaan aikaan Qatar on houkutellut kahdeksan tunnettua yliopistoa Yhdysvalloista, Britanniasta ja Ranskasta avaamaan paikalliset kampukset Dohan ulkopuolelle rakennettuun Education Cityyn. Koulutushankkeista vastaa emiirin äidin johtama Qatar-säätiö.
Äänekkäin kritiikki Qatarin MM-kisoja kohtaan johtuu siirtotyöläisten ja erityisesti rakennushankkeissa mukana olleiden työntekijöiden kohtelusta. Etelä-Aasian ja Afrikan maista tulleet siirtotyöläiset joutuvat maksamaan värväystoimistoille suuria summia rahaa, ja maahan tullessa heidän passinsa on takavarikoitu. Työpäivät ovat ylipitkiä, asumisolot ovat usein kelvottomat, ja palkkoja on jätetty maksamatta.
Qatar on luvannut parannuksia siirtotyöläisten työoloihin uudistamalla työlakeja, mutta käytännöt ovat pysyneet edelleen samoina.
Guardian-lehden viime vuonna julkaiseman selvityksen mukaan ainakin 6 500 siirtotyöläistä Intiasta, Nepalista, Bangladeshista, Pakistanista ja Sri Lankasta on kuollut Qatarissa vuoden 2010 jälkeen, suuri osa heistä lämpöhalvauksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen.
Ei ole tiedossa, kuinka monet kuolemantapauksista liittyvät MM-kisojen rakennushankkeisiin. Guardianin mukaan Etelä-Aasian maista tulleista siirtotyöläisistä noin viidesosa on työskennellyt rakennustyömailla. Seitsemän prosenttia kuolleista menehtyi työpaikoilla sattuneissa tapaturmissa.
Vain joitain viikkoja ennen MM-kisojen alkamista tuhansia siirtotyöläisiä häädettiin asunnoistaan Dohan keskustassa kahden tunnin varoitusajalla. Samoja asuntoja on kaupattu ulkomailta tuleville jalkapallofaneille 250–450 dollarilla per yö.
Mediatutkija Sami Kolamo vieraili Qatarissa vuosi sitten jalkapalloliitto Fifan järjestämissä arabimaiden mestaruuskisoissa ja kirjoitti kokemuksistaan ajankohtaisen pamfletin nimeltä Riistopallon MM-kisat Qatarissa.
Kolamon kuvausten mukaan Qatarin pääkaupunki Doha oli vuosi sitten vielä yhtä suurta rakennustyömaata, eräänlainen epäpaikka, jossa ostoskeskuksiin, teemapuistoihin ja loistohotelleihin oli parasta matkustaa yksityisautolla.
Pian alkavia MM-kisoja varten rakennettiin kokonaan uutta kaupunkia, johon tulisi kisojen päästadion ja asuntoja puolelle miljoonalle ihmiselle.
MM-kisojen rakennustöihin on värvätty satoja tuhansia työmiehiä etenkin Intiasta, Nepalista, Bangladeshista ja Pakistanista. Kolamo kuvailee kirjassaan siirtotyöläisten surkeita oloja ja omistaa erillisen luvun sille, miten vuonna 2010 Fifan silloista hallitusta korruptoitiin myöntämään tämänvuotiset MM-kisat Qatarille.
Osansa oli sillä, että Qatarin investointiviranomainen hankki omistukseensa Ranskan ex-presidentin Nicholas Sarkozyn suosikkijoukkueen Paris Saint-Germainin ja samaan aikaan Qatar Airways tilasi uudet lentokoneensa Airbusin tehtailta Toulousesta. Euroopan jalkapalloliiton Uefan ranskalainen puheenjohtaja Michel Platini onnistui kääntämään Fifan hallituksen enemmistön Qatarin puolelle.
Qatarilla on millä mällätä. Sillä on maailman kolmanneksi suurimmat maakaasuvarat, joiden ansiosta se on maailman ylivoimaisesti rikkain maa laskettuna bruttokansantuotteella kansalaista kohti.
Pinta-alaltaan hiukan Uudenmaan maakuntaa suurempi Qatar on pääasiassa aavikkoa. Maassa on kolme miljoonaa asukasta, joista 90 prosenttia on ulkomaalaisia. Qatarin kansalaisia on noin 300 000, saman verran kuin Espoossa on asukkaita.
Qatar oli viime vuonna maailman toiseksi suurin aseiden ostaja. Maassa sijaitsee Yhdysvaltojen suurin sotilastukikohta Lähi-idässä ja nyttemmin myös Turkin sotilastukikohta. MM-kisojen alla Turkki on lähettänyt Qatariin lisää sotilaita ja mellakkapoliiseja.
Qatar on ilmiriidassa Persianlahden naapureidensa Saudi-Arabian, Arabiemiraattien, Bahrainin ja Kuwaitin kanssa. Maissa noudatetaan samaa kirjanoppinutta wahhabilaista islaminuskon tulkintaa, mutta Qatar on profiloitunut ulkopolitiikassaan eri lailla kuin naapurinsa.
Qatarilainen Aljazeera-kanava on antanut äänen poliittisia uudistuksia kannattaville muslimiveljeskunnille eri puolilla Lähi-itää. Vuonna 2017 Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit asettivat Qatarin kauppasaartoon ja vaativat Aljazeeran sulkemista kymmenen päivän sisällä.
Afganistanin talebaneilla ja palestiinalaisjärjestö Hamasilla on ollut jo pitkään toimistot Dohassa. Qatar on myös tukenut aseellisia liikkeitä Libyassa ja Syyriassa.
Kun Muammar Gaddafi ajettiin vallasta Libyassa vuonna 2011, paikalliset kapinalliset nostivat Gaddafin joukoilta vallatun hallintokompleksin salkoon Qatarin lipun.
Qataria johtaa al-Thanin perhe. Maan kansallispäivää vietetään joulukuussa nykyisen emiirin Tamim bin Hamad al-Thanin isoisän isoisän isän emiiriksi tulon muistoksi. Maan kansallislaulu on nimeltään Rauhaa emiirille.
Tamim bin Hamad al-Thanin valtakaudella Qatar on tehnyt huomattavia sijoituksia ulkomaille. Qatarin valtio on Volkswagenin, Siemensin, Shellin, brittiläispankki Barclaysin ja sveitsiläisen Credit Suissen suurimpia omistajia. Qatarin omistuksessa ovat myös Lontoon Canary Wharfin finanssikeskus, Heathrow’n lentokenttä ja Harrodsin tavaratalo.
Qatar on myös maailman johtavan mineraalien ja maataloustuotteiden raaka-ainekauppaa käyvän yhtiön Glencoren toinen pääomistaja. Qatarin valtion urheilukanava beIN puolestaan omistaa elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin perustaman Miramax-tuotantoyhtiön.
Samaan aikaan Qatar on houkutellut kahdeksan tunnettua yliopistoa Yhdysvalloista, Britanniasta ja Ranskasta avaamaan paikalliset kampukset Dohan ulkopuolelle rakennettuun Education Cityyn. Koulutushankkeista vastaa emiirin äidin johtama Qatar-säätiö.
Äänekkäin kritiikki Qatarin MM-kisoja kohtaan johtuu siirtotyöläisten ja erityisesti rakennushankkeissa mukana olleiden työntekijöiden kohtelusta. Etelä-Aasian ja Afrikan maista tulleet siirtotyöläiset joutuvat maksamaan värväystoimistoille suuria summia rahaa, ja maahan tullessa heidän passinsa on takavarikoitu. Työpäivät ovat ylipitkiä, asumisolot ovat usein kelvottomat, ja palkkoja on jätetty maksamatta.
Qatar on luvannut parannuksia siirtotyöläisten työoloihin uudistamalla työlakeja, mutta käytännöt ovat pysyneet edelleen samoina.
Guardian-lehden viime vuonna julkaiseman selvityksen mukaan ainakin 6 500 siirtotyöläistä Intiasta, Nepalista, Bangladeshista, Pakistanista ja Sri Lankasta on kuollut Qatarissa vuoden 2010 jälkeen, suuri osa heistä lämpöhalvauksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen.
Ei ole tiedossa, kuinka monet kuolemantapauksista liittyvät MM-kisojen rakennushankkeisiin. Guardianin mukaan Etelä-Aasian maista tulleista siirtotyöläisistä noin viidesosa on työskennellyt rakennustyömailla. Seitsemän prosenttia kuolleista menehtyi työpaikoilla sattuneissa tapaturmissa.
Vain joitain viikkoja ennen MM-kisojen alkamista tuhansia siirtotyöläisiä häädettiin asunnoistaan Dohan keskustassa kahden tunnin varoitusajalla. Samoja asuntoja on kaupattu ulkomailta tuleville jalkapallofaneille 250–450 dollarilla per yö.
maanantai 10. lokakuuta 2022
Vähemmän demokratiaa
KANSAN UUTISET 12.10.2022
Viime kuukausina on järjestetty vaaleja muun muassa Ruotsissa, Italiassa, Bulgariassa, Keniassa, Angolassa ja Brasiliassa. Puolueet ja presidenttiehdokkaat ovat kampanjoineet, ja ihmiset ovat käyneet äänestämässä. Vaalituloksia on jännitetty, ja niistä on raportoitu mediassa. Keniassa ja Angolassa lopulliset päätökset vaalien oikeellisuudesta tehtiin tuomioistuimessa.
Demokraattiset vaalit ovat koko maailman mitassa kuitenkin yhä harvempien maiden etuoikeus. Autoritaarisuus on lisääntynyt, ja tänä päivänä vain kolmasosa maailman väestöstä elää demokraattisessa valtiossa.
Tilanne on huonoin sitten vuoden 1989, jolloin Berliinin muuri murtui ja sen jälkimainingeissa etenkin Itä-Euroopan maissa ja Afrikassa yksipuoluehallinnot vaihtuivat monipuoluedemokratioiksi.
”Nyt demokraattisten maiden määrä on vähentymässä, ja yhä useammat maat ovat muuttuneet aiempaa autoritaarisemmiksi”, sanoo Kevin Casas-Zamora, Costa Rican entinen varapresidentti ja Kansainvälisen demokratian ja vaaliavun instituutin Idean pääsihteeri.
Casas-Zamora oli pääpuhujana ulkoministeriön syyskuussa järjestämässä tilaisuudessa, jossa ruodittiin demokratian heikkenevää tilaa eri puolilla maailmaa.
Idea on nimensä mukaisesti demokratiaa ja vapaita vaaleja edistävä valtioiden välinen järjestö. Sen päämaja Tukholmassa.
Järjestö perustettiin Ruotsin ulkoministeriön aloitteesta Ingvar Carlssonin pääministerikaudella vuonna 1995 auttamaan uusia demokratioita vaalijärjestelyissä ja uusien perustuslakien laatimisessa.
Idean perustajina oli 14 maata, muiden muassa Ruotsi, Suomi, Norja ja Tanska, muista Euroopan maista Alankomaat, Espanja ja Portugali sekä muista maanosista Intia, Australia, Costa Rica ja pitkästä rotuerottelukaudesta juuri vapautunut Etelä-Afrikka.
Nykyään Idealla on 34 jäsenvaltiota ja järjestö on YK:n yleiskokouksen tarkkailijajäsen.
Avustus- ja koulutustyön lisäksi Idea analysoi maailman maita muutamien muuttujien mukaan ja tulosten perusteella jaottelee maat joko demokraattisiksi, autoritaarisiksi tai hybrideiksi.
Demokraattisen maan kriteerinä eivät ole pelkästään rehelliset ja edustukselliset vaalit, vaan mittareina on monia muitakin tekijöitä kuten riippumaton oikeuslaitos, toimiva sosiaaliturva tai sukupuolten välinen tasa-arvo.
Idean tuoreimmassa demokratian tilaa arvioivassa raportissa hiukan yli puolet maailman maista on luokiteltu demokraattisiksi, mutta suurin osa niistä on järjestön mukaan heikkoja demokratioita. Luokittelun mukaan aitoja demokratioita ovat ainoastaan Pohjoismaat, kahdeksan muuta Länsi-Euroopan maata, Kanada, Yhdysvallat, Australia ja Uusi-Seelanti.
Heikompia demokratioita ovat Intia, Japani ja kymmenkunta muuta Aasian maata, useimmat Latinalaisen Amerikan maat, kaikki Tyynenmeren maat sekä 18 maata Afrikassa. Lähi-idän maista demokraattisia ovat ainoastaan Israel, Libanon ja Irak, mutta nämäkin määritellään heikoiksi tai keskitason demokratioiksi.
Autoritaarisia maita ovat Venäjä, Valko-Venäjä, Kiina, useimmat Aasian ja Lähi-idän maat, parikymmentä Afrikan maata sekä Latinalaisen Amerikan maista Kuuba, Nicaragua ja Venezuela.
Näiden väliin jääviä hybridimaita ovat esimerkiksi Turkki, Serbia ja 14 Afrikan maata. Näissä maissa järjestetään vaalit säännöllisin väliajoin, mutta valtionpäämiehet ovat itsevaltaisia eivätkä vaalit ole aidosti vapaita.
Kevin Casas-Zamoran mukaan demokratian heikentyminen alkoi vuosien 2008–2009 finanssikriisistä.
Samoihin aikoihin Kiina on lisännyt vaikutusvaltaansa ja Yhdysvaltojen johdolla eri puolilla maailmaa on käyty terrorisminvastaista sotaa. Myös tiedonvälitys on muuttunut ja mielipiteisiin vaikuttaminen on siirtynyt pitkälti sosiaalisen median alustoille.
Sen lisäksi että yhä useampi maa on ajautunut demokratiasta harvainvaltaan, monissa yhä demokraattisiksi luokitelluissa maissa demokratian laatu on heikentynyt. Heikkojen demokratioiden määrä on Casas-Zamoran mukaan kaksinkertaistunut sitten vuoden 2011. Esimerkkeinä hän mainitsee Unkarin, Brasilian, Intian sekä Yhdysvallat Donald Trumpin valtakaudella.
Erityisen huolestuttavana kannattaa pitää sitä, että yhä autoritaarisempiin keinoihin turvautuneet populistiset hallitukset ovat olleet hyvin suosittuja kansan keskuudessa.
Casas-Zamoran mukaan monista autoritaarisista maista on tullut koronan aikana entistäkin itsevaltaisempia, kun koronarajoituksia on käytetty tekosyynä opposition, kansalaisyhteiskunnan ja median tukahduttamiseen.
Idea-instituutin keräämien tietojen mukaan maailman demokraattisin maa on Tanska – olkoonkin että maata johtaa maahanmuuttajavihamielinen sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitus. Idean mukaan Tanskassa kansalaisilla on kutakuinkin täydelliset perusoikeudet, tehokas parlamentti, riippumaton oikeuslaitos ja vapaa ja itsenäinen media.
Toisella sijalla on Ruotsi. Kolmannen sijan jakavat Saksa ja Suomi. Viidentenä ja kuudentena ovat Norja ja Uusi-Seelanti.
Suomen vahvuuksia ovat kansalaisoikeudet, peruspalvelut ja tasa-arvon toteutuminen. Näissä Suomi on Idean mittausten mukaan maailman kolmanneksi paras maa heti Tanskan ja Saksan jälkeen.
Edustuksellisen demokratian toteutumisessa Pohjois-Euroopan maat eivät olekaan enää parhaita, vaan ykkösenä on Costa Rica, seuraavana Espanja, sitten tasapisteissä Chile, Uruguay, Kreikka, Portugali, Ranska ja Ruotsi.
Viime kuukausina on järjestetty vaaleja muun muassa Ruotsissa, Italiassa, Bulgariassa, Keniassa, Angolassa ja Brasiliassa. Puolueet ja presidenttiehdokkaat ovat kampanjoineet, ja ihmiset ovat käyneet äänestämässä. Vaalituloksia on jännitetty, ja niistä on raportoitu mediassa. Keniassa ja Angolassa lopulliset päätökset vaalien oikeellisuudesta tehtiin tuomioistuimessa.
Demokraattiset vaalit ovat koko maailman mitassa kuitenkin yhä harvempien maiden etuoikeus. Autoritaarisuus on lisääntynyt, ja tänä päivänä vain kolmasosa maailman väestöstä elää demokraattisessa valtiossa.
Tilanne on huonoin sitten vuoden 1989, jolloin Berliinin muuri murtui ja sen jälkimainingeissa etenkin Itä-Euroopan maissa ja Afrikassa yksipuoluehallinnot vaihtuivat monipuoluedemokratioiksi.
”Nyt demokraattisten maiden määrä on vähentymässä, ja yhä useammat maat ovat muuttuneet aiempaa autoritaarisemmiksi”, sanoo Kevin Casas-Zamora, Costa Rican entinen varapresidentti ja Kansainvälisen demokratian ja vaaliavun instituutin Idean pääsihteeri.
Casas-Zamora oli pääpuhujana ulkoministeriön syyskuussa järjestämässä tilaisuudessa, jossa ruodittiin demokratian heikkenevää tilaa eri puolilla maailmaa.
Idea on nimensä mukaisesti demokratiaa ja vapaita vaaleja edistävä valtioiden välinen järjestö. Sen päämaja Tukholmassa.
Järjestö perustettiin Ruotsin ulkoministeriön aloitteesta Ingvar Carlssonin pääministerikaudella vuonna 1995 auttamaan uusia demokratioita vaalijärjestelyissä ja uusien perustuslakien laatimisessa.
Idean perustajina oli 14 maata, muiden muassa Ruotsi, Suomi, Norja ja Tanska, muista Euroopan maista Alankomaat, Espanja ja Portugali sekä muista maanosista Intia, Australia, Costa Rica ja pitkästä rotuerottelukaudesta juuri vapautunut Etelä-Afrikka.
Nykyään Idealla on 34 jäsenvaltiota ja järjestö on YK:n yleiskokouksen tarkkailijajäsen.
Avustus- ja koulutustyön lisäksi Idea analysoi maailman maita muutamien muuttujien mukaan ja tulosten perusteella jaottelee maat joko demokraattisiksi, autoritaarisiksi tai hybrideiksi.
Demokraattisen maan kriteerinä eivät ole pelkästään rehelliset ja edustukselliset vaalit, vaan mittareina on monia muitakin tekijöitä kuten riippumaton oikeuslaitos, toimiva sosiaaliturva tai sukupuolten välinen tasa-arvo.
Idean tuoreimmassa demokratian tilaa arvioivassa raportissa hiukan yli puolet maailman maista on luokiteltu demokraattisiksi, mutta suurin osa niistä on järjestön mukaan heikkoja demokratioita. Luokittelun mukaan aitoja demokratioita ovat ainoastaan Pohjoismaat, kahdeksan muuta Länsi-Euroopan maata, Kanada, Yhdysvallat, Australia ja Uusi-Seelanti.
Heikompia demokratioita ovat Intia, Japani ja kymmenkunta muuta Aasian maata, useimmat Latinalaisen Amerikan maat, kaikki Tyynenmeren maat sekä 18 maata Afrikassa. Lähi-idän maista demokraattisia ovat ainoastaan Israel, Libanon ja Irak, mutta nämäkin määritellään heikoiksi tai keskitason demokratioiksi.
Autoritaarisia maita ovat Venäjä, Valko-Venäjä, Kiina, useimmat Aasian ja Lähi-idän maat, parikymmentä Afrikan maata sekä Latinalaisen Amerikan maista Kuuba, Nicaragua ja Venezuela.
Näiden väliin jääviä hybridimaita ovat esimerkiksi Turkki, Serbia ja 14 Afrikan maata. Näissä maissa järjestetään vaalit säännöllisin väliajoin, mutta valtionpäämiehet ovat itsevaltaisia eivätkä vaalit ole aidosti vapaita.
Kevin Casas-Zamoran mukaan demokratian heikentyminen alkoi vuosien 2008–2009 finanssikriisistä.
Samoihin aikoihin Kiina on lisännyt vaikutusvaltaansa ja Yhdysvaltojen johdolla eri puolilla maailmaa on käyty terrorisminvastaista sotaa. Myös tiedonvälitys on muuttunut ja mielipiteisiin vaikuttaminen on siirtynyt pitkälti sosiaalisen median alustoille.
Sen lisäksi että yhä useampi maa on ajautunut demokratiasta harvainvaltaan, monissa yhä demokraattisiksi luokitelluissa maissa demokratian laatu on heikentynyt. Heikkojen demokratioiden määrä on Casas-Zamoran mukaan kaksinkertaistunut sitten vuoden 2011. Esimerkkeinä hän mainitsee Unkarin, Brasilian, Intian sekä Yhdysvallat Donald Trumpin valtakaudella.
Erityisen huolestuttavana kannattaa pitää sitä, että yhä autoritaarisempiin keinoihin turvautuneet populistiset hallitukset ovat olleet hyvin suosittuja kansan keskuudessa.
Casas-Zamoran mukaan monista autoritaarisista maista on tullut koronan aikana entistäkin itsevaltaisempia, kun koronarajoituksia on käytetty tekosyynä opposition, kansalaisyhteiskunnan ja median tukahduttamiseen.
Idea-instituutin keräämien tietojen mukaan maailman demokraattisin maa on Tanska – olkoonkin että maata johtaa maahanmuuttajavihamielinen sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitus. Idean mukaan Tanskassa kansalaisilla on kutakuinkin täydelliset perusoikeudet, tehokas parlamentti, riippumaton oikeuslaitos ja vapaa ja itsenäinen media.
Toisella sijalla on Ruotsi. Kolmannen sijan jakavat Saksa ja Suomi. Viidentenä ja kuudentena ovat Norja ja Uusi-Seelanti.
Suomen vahvuuksia ovat kansalaisoikeudet, peruspalvelut ja tasa-arvon toteutuminen. Näissä Suomi on Idean mittausten mukaan maailman kolmanneksi paras maa heti Tanskan ja Saksan jälkeen.
Edustuksellisen demokratian toteutumisessa Pohjois-Euroopan maat eivät olekaan enää parhaita, vaan ykkösenä on Costa Rica, seuraavana Espanja, sitten tasapisteissä Chile, Uruguay, Kreikka, Portugali, Ranska ja Ruotsi.
tiistai 6. syyskuuta 2022
Kenialainen vaalispektaakkeli
KANSAN UUTISET 7.9.2022
Elokuun 9. päivänä 14 miljoonaa kenialaista kävi äänestämässä vaaleissa, joissa maalle oli määrä valita uusi presidentti, kansanedustajat, senaattorit, piirikuntien kuvernöörit ja naisedustajat parlamenttiin sekä uudet valtuutetut aluevaltuustoihin.
Ensimmäiset äänestäjät jonottivat äänestyspaikoille jo aamuyöllä.
Suurin mielenkiinto kohdistui presidentinvaaleihin, joissa pääehdokkaina olivat varapresidentti William Ruto ja pitkäaikainen oppositiojohtaja ja demokratia-aktivisti Raila Odinga, joka istui aikoinaan useita kertoja vankilassa presidentti Daniel arap Moin yksipuoluekaudella.
Mielipidekyselyt ennustivat Raila Odingalle selvää vaalivoittoa. Oppositiojohtaja oli jäänyt toiselle sijalle kolmessa edellisessä vaalissa. Kenian kaikissa vuodesta 2007 lähtien pidetyissä vaaleissa havaittiin laajaa vaalivilppiä tai tulosten manipulointia tuloslaskennan loppuvaiheessa.
Keniassa on yli 40 eri etnistä ryhmää, ja vaaleissa ihmiset äänestävät usein oman ryhmänsä jäsentä tai toista ehdokasta, joka on liittoutunut oman etnisen ryhmän johtavan poliitikon kanssa. Niinpä jo etukäteen oli tiedossa, että William Ruto saisi suurimman osan äänistä kalenjinien asuttamilla alueilla sekä Kenian keskiosissa. Raila Odinga puolestaan voittaisi selvästi Victoriajärven alueella, pääkaupungissa Nairobissa sekä Intian valtameren rannikolla.
Aiemmista vaaleista oppineena tällä kertaa kunkin äänestyspaikan tulokset ladattiin vaalikomission verkkosivustolle kaikkien nähtäväksi. Media laski yhteen julkisella sivustolla olleet tulokset tuhansilta äänestyspaikoilta, ja kenialaiset seurasivat silmä tarkkana mediasivustoilla päivittyvää vaalitulosta.
Maanantai-aamuna 15. elokuuta päivitykset kuitenkin päättyivät, kun kymmenen prosenttia äänistä oli vielä julkistamatta. Kummallakaan pääehdokkaista ei ollut enemmistöä äänistä.
Saman päivän iltana vaalikomission puheenjohtaja ilmoitti virallisen vaalituloksen ja julisti William Ruton presidentinvaalin voittajaksi hiukan yli 50 prosentin ääniosuudella.
Vain pari tuntia aiemmin neljä vaalikomission jäsentä piti lehdistötilaisuuden, jossa he ilmoittivat, etteivät hyväksy piakkoin julkistettavaa tulosta, sillä vaalikomission puheenjohtajan pitkälti omin päin tekemä tuloslaskenta oli ollut salamyhkäistä. Komissiossa oli seitsemän jäsentä, joten virallisen tuloksen kyseenalaistaneet neljä komissaaria muodostivat komission jäsenten enemmistön.
Itse tulosten julkistamistilaisuudessa syntyi mekkala, ja sotilaat kutsuttiin paikalle rauhoittamaan tilannetta. Kenialaiset katsoivat spektaakkelia suorana lähetyksenä tv:stä tai päivälehtien verkkosivuilta.
Presidentinvaalin häviäjäksi jälleen kerran julistettu Raila Odinga ilmoitti valittavansa vaaliprosessista korkeimpaan oikeuteen.
Tuomioistuin myönsi tutkijoille pääsyn vaalikomission palvelimille. Raporttien mukaan tuloslaskennan loppuvaiheessa vaalituloksia oli hakkeroitu Venezuelasta käsin ja vaalikomission puheenjohtajan erityisavustajan kannettavalta tietokoneelta.
Kaikkiaan yli parikymmentä ihmistä Keniasta tai ulkomailta oli päässyt käsiksi tulosjärjestelmään salaisella etäyhteydellä. Väitteiden mukaan vaalikomission puheenjohtajan erityisavustaja oli tuloslaskennan viimeisinä päivinä muokannut sähköisiä tuloslomakkeita yli tuhat kertaa.
Venezuelalaisten pääsy vaalikomission palvelimille selittyi sillä, että komission tietojärjestelmän ylläpito oli luovutettu venezuelalaisomisteiselle yritykselle. Kenian keskusrikospoliisi pidätti kolme venezuelalaista koodaajaa heinäkuussa, kun nämä olivat tuoneet luvatta maahan vaalijärjestelyihin liittyviä laitteita ja lomakkeita omissa matkatavaroissaan.
Korkein oikeus määräsi vaaliuurnien uudelleenlaskennan 41 äänestyspaikalta. Selvitysten perusteella sähköisiin tuloslomakkeisiin oli lähes säännönmukaisesti lisätty ääniä William Rutolle ja vähennetty ääniä Raila Odingalta.
Oikeuskäsittelyssä ihmeteltiin myös sitä, miten presidentinvaalin tulos voitiin julkistaa, vaikka 27 vaalipiirin tuloksia ei ollut vielä laskettu yhteen ja vahvistettu. Korkeimman oikeuden tuomarit kysyivät myös, millä valtuuksilla vaalikomission puheenjohtaja julkisti vaalituloksen ilman komission kaikkien jäsenten mukanaoloa ja tulosten oikeellisuuden vahvistamista.
Oikeuskäsittelyä seurattiin Kenian tv-kanavilla suorana lähetyksenä useiden päivien ajan.
Korkeimmalla oikeudella oli käytännössä neljä vaihtoehtoa: vaalituloksen uudelleenlaskenta, uusintavaalit, presidentinvaalin toinen kierros (mikäli kumpikaan ehdokkaista ei varmuudella saanut yli 50 prosenttia äänistä) tai aiemman vaalituloksen hyväksyminen.
Syyskuun 5. päivänä tuomioistuin ilmoitti lopulta hylkäävänsä kaikki valitukset ja piti vaalituloksen voimassa. Näin William Rutosta tulee Kenian seuraava presidentti kaikista väitetyistä epäselvyyksistä ja väärinkäytöksistä huolimatta.
Myös Kenian edellisissä vaaleissa vuosina 2012 ja 2017 presidentinvaalit ratkaistiin tuomioistuimessa. Vuoden 2007 vilpillisten vaalien jälkeen Kenia ajautui väkivaltaisuuksiin, joissa kuoli 1 500 ihmistä ja 600 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.
William Ruto oli vuoden 2007 vaalien jälkeisten joukkomurhien vuoksi syytettynä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Haagissa yhdessä sittemmin presidentiksi valitun Uhuru Kenyattan kanssa. Molempien syytteet raukesivat, kun avaintodistajat kieltäytyivät todistamasta tai heidät löydettiin surmattuina.
Elokuun 9. päivänä 14 miljoonaa kenialaista kävi äänestämässä vaaleissa, joissa maalle oli määrä valita uusi presidentti, kansanedustajat, senaattorit, piirikuntien kuvernöörit ja naisedustajat parlamenttiin sekä uudet valtuutetut aluevaltuustoihin.
Ensimmäiset äänestäjät jonottivat äänestyspaikoille jo aamuyöllä.
Suurin mielenkiinto kohdistui presidentinvaaleihin, joissa pääehdokkaina olivat varapresidentti William Ruto ja pitkäaikainen oppositiojohtaja ja demokratia-aktivisti Raila Odinga, joka istui aikoinaan useita kertoja vankilassa presidentti Daniel arap Moin yksipuoluekaudella.
Mielipidekyselyt ennustivat Raila Odingalle selvää vaalivoittoa. Oppositiojohtaja oli jäänyt toiselle sijalle kolmessa edellisessä vaalissa. Kenian kaikissa vuodesta 2007 lähtien pidetyissä vaaleissa havaittiin laajaa vaalivilppiä tai tulosten manipulointia tuloslaskennan loppuvaiheessa.
Keniassa on yli 40 eri etnistä ryhmää, ja vaaleissa ihmiset äänestävät usein oman ryhmänsä jäsentä tai toista ehdokasta, joka on liittoutunut oman etnisen ryhmän johtavan poliitikon kanssa. Niinpä jo etukäteen oli tiedossa, että William Ruto saisi suurimman osan äänistä kalenjinien asuttamilla alueilla sekä Kenian keskiosissa. Raila Odinga puolestaan voittaisi selvästi Victoriajärven alueella, pääkaupungissa Nairobissa sekä Intian valtameren rannikolla.
Aiemmista vaaleista oppineena tällä kertaa kunkin äänestyspaikan tulokset ladattiin vaalikomission verkkosivustolle kaikkien nähtäväksi. Media laski yhteen julkisella sivustolla olleet tulokset tuhansilta äänestyspaikoilta, ja kenialaiset seurasivat silmä tarkkana mediasivustoilla päivittyvää vaalitulosta.
Maanantai-aamuna 15. elokuuta päivitykset kuitenkin päättyivät, kun kymmenen prosenttia äänistä oli vielä julkistamatta. Kummallakaan pääehdokkaista ei ollut enemmistöä äänistä.
Saman päivän iltana vaalikomission puheenjohtaja ilmoitti virallisen vaalituloksen ja julisti William Ruton presidentinvaalin voittajaksi hiukan yli 50 prosentin ääniosuudella.
Vain pari tuntia aiemmin neljä vaalikomission jäsentä piti lehdistötilaisuuden, jossa he ilmoittivat, etteivät hyväksy piakkoin julkistettavaa tulosta, sillä vaalikomission puheenjohtajan pitkälti omin päin tekemä tuloslaskenta oli ollut salamyhkäistä. Komissiossa oli seitsemän jäsentä, joten virallisen tuloksen kyseenalaistaneet neljä komissaaria muodostivat komission jäsenten enemmistön.
Itse tulosten julkistamistilaisuudessa syntyi mekkala, ja sotilaat kutsuttiin paikalle rauhoittamaan tilannetta. Kenialaiset katsoivat spektaakkelia suorana lähetyksenä tv:stä tai päivälehtien verkkosivuilta.
Presidentinvaalin häviäjäksi jälleen kerran julistettu Raila Odinga ilmoitti valittavansa vaaliprosessista korkeimpaan oikeuteen.
Tuomioistuin myönsi tutkijoille pääsyn vaalikomission palvelimille. Raporttien mukaan tuloslaskennan loppuvaiheessa vaalituloksia oli hakkeroitu Venezuelasta käsin ja vaalikomission puheenjohtajan erityisavustajan kannettavalta tietokoneelta.
Kaikkiaan yli parikymmentä ihmistä Keniasta tai ulkomailta oli päässyt käsiksi tulosjärjestelmään salaisella etäyhteydellä. Väitteiden mukaan vaalikomission puheenjohtajan erityisavustaja oli tuloslaskennan viimeisinä päivinä muokannut sähköisiä tuloslomakkeita yli tuhat kertaa.
Venezuelalaisten pääsy vaalikomission palvelimille selittyi sillä, että komission tietojärjestelmän ylläpito oli luovutettu venezuelalaisomisteiselle yritykselle. Kenian keskusrikospoliisi pidätti kolme venezuelalaista koodaajaa heinäkuussa, kun nämä olivat tuoneet luvatta maahan vaalijärjestelyihin liittyviä laitteita ja lomakkeita omissa matkatavaroissaan.
Korkein oikeus määräsi vaaliuurnien uudelleenlaskennan 41 äänestyspaikalta. Selvitysten perusteella sähköisiin tuloslomakkeisiin oli lähes säännönmukaisesti lisätty ääniä William Rutolle ja vähennetty ääniä Raila Odingalta.
Oikeuskäsittelyssä ihmeteltiin myös sitä, miten presidentinvaalin tulos voitiin julkistaa, vaikka 27 vaalipiirin tuloksia ei ollut vielä laskettu yhteen ja vahvistettu. Korkeimman oikeuden tuomarit kysyivät myös, millä valtuuksilla vaalikomission puheenjohtaja julkisti vaalituloksen ilman komission kaikkien jäsenten mukanaoloa ja tulosten oikeellisuuden vahvistamista.
Oikeuskäsittelyä seurattiin Kenian tv-kanavilla suorana lähetyksenä useiden päivien ajan.
Korkeimmalla oikeudella oli käytännössä neljä vaihtoehtoa: vaalituloksen uudelleenlaskenta, uusintavaalit, presidentinvaalin toinen kierros (mikäli kumpikaan ehdokkaista ei varmuudella saanut yli 50 prosenttia äänistä) tai aiemman vaalituloksen hyväksyminen.
Syyskuun 5. päivänä tuomioistuin ilmoitti lopulta hylkäävänsä kaikki valitukset ja piti vaalituloksen voimassa. Näin William Rutosta tulee Kenian seuraava presidentti kaikista väitetyistä epäselvyyksistä ja väärinkäytöksistä huolimatta.
Myös Kenian edellisissä vaaleissa vuosina 2012 ja 2017 presidentinvaalit ratkaistiin tuomioistuimessa. Vuoden 2007 vilpillisten vaalien jälkeen Kenia ajautui väkivaltaisuuksiin, joissa kuoli 1 500 ihmistä ja 600 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.
William Ruto oli vuoden 2007 vaalien jälkeisten joukkomurhien vuoksi syytettynä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Haagissa yhdessä sittemmin presidentiksi valitun Uhuru Kenyattan kanssa. Molempien syytteet raukesivat, kun avaintodistajat kieltäytyivät todistamasta tai heidät löydettiin surmattuina.
sunnuntai 7. elokuuta 2022
Pikku-Venäjä, joka ei halua sotaa
KANSAN UUTISET 7.8.2022
Tiraspolin keskustan sivukadulta löytyy mukava pikku ravintola, jonka eteen on parkkeerattu vanha Lada ja 50-luvulta peräisin oleva Volga. Kaiuttimista raikuvat neuvostoiskelmät, ja borssikeiton kanssa tarjotaan smetanaa, ruisleipää, sipulinvarsi ja ryyppy votkaa kyytipojaksi. A vot!
Kun paikan omistaja kuulee, että olen Suomesta, hän tulee kättelemään ja kysyy, olenko sattumoisin kotoisin Imatralta.
Venäjän laivastossa ja myöhemmin autokauppiaana työskennellyt Igor Martiniuc asettui vuosia sitten Transnistriaan ja avasi retroravintolan satunnaisille matkailijoille, jotka ovat tulleet tänne ihmettelemään ja ihastelemaan katukuvassa yhä jäljellä olevaa neuvostoaikaista symboliikkaa.
Moldovan itäosassa Ukrainan vastaisella rajalla sijaitseva Transnistria tunnetaan viimeisenä maailmankolkkana, jonka lipussa on sirppi ja vasara ja hallintorakennusten edustoja komistavat valtavat Leninin patsaat. Pääkaupungissa Tiraspolissa keskustan kadut on nimetty Leninin, Marxin, Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin mukaan.
Tänä vuonna Igorin ravintolassa on käynyt vähemmän turisteja. Sen jälkeen kun Venäjän joukot hyökkäsivät Ukrainaan, useimmat länsimaat ovat kehottaneet välttämään matkustamista Transnistriaan alueen vaikeasti ennustettavissa olevan turvallisuustilanteen vuoksi.
Huhtikuussa asemiehet tekivät kranaatti-iskun Transnistrian turvallisuuspoliisin rakennukseen Tiraspolissa. Samoihin aikoihin maaseudulla räjäytettiin kaksi radiomastoa, jotka välittivät venäläisten radiokanavien ohjelmaa.
Paikalliset viranomaiset syyttivät iskuista Ukrainaa. Ukraina puolestaan epäili, että iskujen takana olivat venäläiset erikoisjoukot.
Vain muutama päivä aiemmin Venäjän keskisen sotilasalueen varakomentaja oli todennut uutistoimisto Tassin mukaan, että Venäjän tavoitteena oli vallata koko Etelä-Ukraina, jotta venäläisjoukot saisivat maayhteyden Krimin niemimaalta Transnistriaan. Tarkoituksena olisi suojella alueen venäjänkielistä väestöä.
Transnistria julistautui itsenäiseksi Moldovasta vuonna 1990. Moldova kuului tuolloin vielä Neuvostoliittoon mutta havitteli itsenäisyyttä ja mahdollista yhdistymistä Romaniaan. Moldovalaiset nationalistit halusivat, että romaniasta tulisi maan ainoa virallinen kieli.
Moldovan joukkojen ja venäjänkielisistä tehdastyöläisistä koostuvien separatistien välillä käytiin vuonna 1992 lyhyt aseellinen konflikti, joka päättyi kun alueella olleet entiset puna-armeijan joukot liittyivät taisteluihin Transnistrian joukkojen rinnalla.
Transnistria on siitä lähtien toiminut ikään kuin itsenäinen valtio, vaikka muualla maailmassa sitä pidetään yhä osana Moldovaa. Alueella on oma valuutta, parlamentti, armeija ja rajavalvonta, omat ministeriöt, tuomioistuimet ja autojen rekisterikilvet.
Transnistriassa on vajaa 500 000 asukasta, joista useimmilla on myös Moldovan, Venäjän tai Ukrainan passit. Monet matkustavat päivittäin rajan ylitse töihin tai opiskelemaan – tai lähtevät Moldovan kautta ulkomaille.
Alueella on myös toistatuhatta Venäjän armeijan sotilasta turvaamassa Dnestr-joen molemmin puolin kulkevaa rajaa sekä Neuvostoliiton ajoilta jäänyttä suurta ammusvarastoa. Sotilaista suurin osa on Venäjän kansalaisuuden saaneita paikallisia. Venäjältä tulleita on alle sata.
Venäjän kaasuyhtiö Gazprom on vuosikymmenten ajan toimittanut alueelle ilmaiseksi maakaasua. Moldova on toistaiseksi täysin riippuvainen Venäjältä tulevasta kaasusta ja Transnistrian puolella tuotetusta sähköstä. Venäjän hallitus maksaa myös eläkettä Transnistrian alueen vanhuksille.
Moldovan oikeistohallitus on tänä vuonna hakenut EU-jäsenyyttä. Transnistrian johtajat vastustavat EU-jäsenyysprosessia ja sanovat haluavansa liittyä pikemminkin Venäjään. Transnistria on kuitenkin hyötynyt valtavasti Moldovan ja EU:n välillä jo vuonna 2014 solmitusta vapaakauppasopimuksesta.
Tullivapaan kaupan ansiosta yli 70 prosenttia Transnistrian viennistä menee tällä hetkellä EU-maihin Romaniaan, Italiaan, Puolaan ja Saksaan. Ulkomaille viedään ennen muuta tekstiilejä ja terästuotteita.
Helteisenä kesäpäivänä Tiraspolin keskustassa kukkakauppiaat ovat nostaneet ruusukimppunsa ulos kadulle kojujensa eteen. Nuoret istuvat trendikkäissä kahviloissa tai sushiravintoloissa, ja lastenrattaita työntävät äidit käyvät ostoksilla Sheriff-ketjun supermarketissa.
Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita ulkomaalaisesta, mutta monikaan ei halua puhua Ukrainan kriisistä tai muutenkaan politiikasta. Yleisin kommentti on, että Transnistria haluaa olla puolueeton eikä kukaan halua tänne sotaa.
Venäjä on auttanut Transnistriaa monella tavalla, mutta aluetta ei johdeta Moskovasta käsin. Paikallinen voimahahmo on oligarkki Viktor Gušan, entinen KGB:n upseeri ja Sheriff-yhtiön omistaja. Gušan aloitti liiketoimintansa salakuljettamalla tupakkaa ja viinaa Ukrainasta yhteistyössä Odessan mafian kanssa.
Tänä päivänä Sheriff omistaa Transnistrian supermarketit, huoltoasemat, suurimman tv-kanavan, puhelinoperaattorin, tekstiilitehtaan ja jalkapallojoukkue Sheriff Tiraspolin, joka viime vuonna voitti Real Madridin Mestarien liigan lohkovaiheessa. Sheriff myy myös Mersuja ja vie ulkomaille brandya ja kaviaaria. Kutakuinkin kaikki paikalliset poliitikot ovat tavalla tai toisella kytköksissä yhtiöön – alueen presidenttiä myöten.
Myös Sheriff-yhtiö vastustaa sotaa, koska se tuhoaisi menestyksekkään liiketoiminnan.
Tiraspolin keskustan sivukadulta löytyy mukava pikku ravintola, jonka eteen on parkkeerattu vanha Lada ja 50-luvulta peräisin oleva Volga. Kaiuttimista raikuvat neuvostoiskelmät, ja borssikeiton kanssa tarjotaan smetanaa, ruisleipää, sipulinvarsi ja ryyppy votkaa kyytipojaksi. A vot!
Kun paikan omistaja kuulee, että olen Suomesta, hän tulee kättelemään ja kysyy, olenko sattumoisin kotoisin Imatralta.
Venäjän laivastossa ja myöhemmin autokauppiaana työskennellyt Igor Martiniuc asettui vuosia sitten Transnistriaan ja avasi retroravintolan satunnaisille matkailijoille, jotka ovat tulleet tänne ihmettelemään ja ihastelemaan katukuvassa yhä jäljellä olevaa neuvostoaikaista symboliikkaa.
Moldovan itäosassa Ukrainan vastaisella rajalla sijaitseva Transnistria tunnetaan viimeisenä maailmankolkkana, jonka lipussa on sirppi ja vasara ja hallintorakennusten edustoja komistavat valtavat Leninin patsaat. Pääkaupungissa Tiraspolissa keskustan kadut on nimetty Leninin, Marxin, Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin mukaan.
Tänä vuonna Igorin ravintolassa on käynyt vähemmän turisteja. Sen jälkeen kun Venäjän joukot hyökkäsivät Ukrainaan, useimmat länsimaat ovat kehottaneet välttämään matkustamista Transnistriaan alueen vaikeasti ennustettavissa olevan turvallisuustilanteen vuoksi.
Huhtikuussa asemiehet tekivät kranaatti-iskun Transnistrian turvallisuuspoliisin rakennukseen Tiraspolissa. Samoihin aikoihin maaseudulla räjäytettiin kaksi radiomastoa, jotka välittivät venäläisten radiokanavien ohjelmaa.
Paikalliset viranomaiset syyttivät iskuista Ukrainaa. Ukraina puolestaan epäili, että iskujen takana olivat venäläiset erikoisjoukot.
Vain muutama päivä aiemmin Venäjän keskisen sotilasalueen varakomentaja oli todennut uutistoimisto Tassin mukaan, että Venäjän tavoitteena oli vallata koko Etelä-Ukraina, jotta venäläisjoukot saisivat maayhteyden Krimin niemimaalta Transnistriaan. Tarkoituksena olisi suojella alueen venäjänkielistä väestöä.
Transnistria julistautui itsenäiseksi Moldovasta vuonna 1990. Moldova kuului tuolloin vielä Neuvostoliittoon mutta havitteli itsenäisyyttä ja mahdollista yhdistymistä Romaniaan. Moldovalaiset nationalistit halusivat, että romaniasta tulisi maan ainoa virallinen kieli.
Moldovan joukkojen ja venäjänkielisistä tehdastyöläisistä koostuvien separatistien välillä käytiin vuonna 1992 lyhyt aseellinen konflikti, joka päättyi kun alueella olleet entiset puna-armeijan joukot liittyivät taisteluihin Transnistrian joukkojen rinnalla.
Transnistria on siitä lähtien toiminut ikään kuin itsenäinen valtio, vaikka muualla maailmassa sitä pidetään yhä osana Moldovaa. Alueella on oma valuutta, parlamentti, armeija ja rajavalvonta, omat ministeriöt, tuomioistuimet ja autojen rekisterikilvet.
Transnistriassa on vajaa 500 000 asukasta, joista useimmilla on myös Moldovan, Venäjän tai Ukrainan passit. Monet matkustavat päivittäin rajan ylitse töihin tai opiskelemaan – tai lähtevät Moldovan kautta ulkomaille.
Alueella on myös toistatuhatta Venäjän armeijan sotilasta turvaamassa Dnestr-joen molemmin puolin kulkevaa rajaa sekä Neuvostoliiton ajoilta jäänyttä suurta ammusvarastoa. Sotilaista suurin osa on Venäjän kansalaisuuden saaneita paikallisia. Venäjältä tulleita on alle sata.
Venäjän kaasuyhtiö Gazprom on vuosikymmenten ajan toimittanut alueelle ilmaiseksi maakaasua. Moldova on toistaiseksi täysin riippuvainen Venäjältä tulevasta kaasusta ja Transnistrian puolella tuotetusta sähköstä. Venäjän hallitus maksaa myös eläkettä Transnistrian alueen vanhuksille.
Moldovan oikeistohallitus on tänä vuonna hakenut EU-jäsenyyttä. Transnistrian johtajat vastustavat EU-jäsenyysprosessia ja sanovat haluavansa liittyä pikemminkin Venäjään. Transnistria on kuitenkin hyötynyt valtavasti Moldovan ja EU:n välillä jo vuonna 2014 solmitusta vapaakauppasopimuksesta.
Tullivapaan kaupan ansiosta yli 70 prosenttia Transnistrian viennistä menee tällä hetkellä EU-maihin Romaniaan, Italiaan, Puolaan ja Saksaan. Ulkomaille viedään ennen muuta tekstiilejä ja terästuotteita.
Helteisenä kesäpäivänä Tiraspolin keskustassa kukkakauppiaat ovat nostaneet ruusukimppunsa ulos kadulle kojujensa eteen. Nuoret istuvat trendikkäissä kahviloissa tai sushiravintoloissa, ja lastenrattaita työntävät äidit käyvät ostoksilla Sheriff-ketjun supermarketissa.
Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita ulkomaalaisesta, mutta monikaan ei halua puhua Ukrainan kriisistä tai muutenkaan politiikasta. Yleisin kommentti on, että Transnistria haluaa olla puolueeton eikä kukaan halua tänne sotaa.
Venäjä on auttanut Transnistriaa monella tavalla, mutta aluetta ei johdeta Moskovasta käsin. Paikallinen voimahahmo on oligarkki Viktor Gušan, entinen KGB:n upseeri ja Sheriff-yhtiön omistaja. Gušan aloitti liiketoimintansa salakuljettamalla tupakkaa ja viinaa Ukrainasta yhteistyössä Odessan mafian kanssa.
Tänä päivänä Sheriff omistaa Transnistrian supermarketit, huoltoasemat, suurimman tv-kanavan, puhelinoperaattorin, tekstiilitehtaan ja jalkapallojoukkue Sheriff Tiraspolin, joka viime vuonna voitti Real Madridin Mestarien liigan lohkovaiheessa. Sheriff myy myös Mersuja ja vie ulkomaille brandya ja kaviaaria. Kutakuinkin kaikki paikalliset poliitikot ovat tavalla tai toisella kytköksissä yhtiöön – alueen presidenttiä myöten.
Myös Sheriff-yhtiö vastustaa sotaa, koska se tuhoaisi menestyksekkään liiketoiminnan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)