Miksi vaalit eivät tuo muutosta Etelä-Afrikkaan

KU-VIIKKOLEHTI 9.5.2014

Eteläafrikkalaiset äänestivät keskiviikkona vaaleissa, joiden tulos oli jo etukäteen kutakuinkin selvä. Entinen vapautusliike ja nykyinen valtapuolue Afrikkalainen kansalliskongressi ANC saisi mielipidekyselyjen perusteella edelleen selvän enemmistön parlamenttipaikoista, mutta äänimäärä jäisi tällä kertaa vain noin 60 prosenttiin annetuista äänistä.

Vaalitulosten odotettiin valmistuvan perjantaiksi.

Vaalien alla yhtenä keskeisenä puheenaiheena oli etenkin nuorten vähäinen kiinnostus vaaleihin. Alle 30-vuotiaista vain hiukan yli puolet kävi ylipäänsä rekisteröitymässä äänestäjiksi.

ANC:n kannatuksen hiipumisen keskeisenä syynä on maan mustan enemmistön yhä jatkuva köyhyys ja työttömyys. Tilastojen mukaan työikäisistä eteläafrikkalaisista joka neljäs on ilman työtä. Toinen neljännes kituuttelee palkoilla, joilla ei tule toimeen.

Kymmenen miljoonaa eteläafrikkalaista elää absoluuttisessa köyhyydessä alle dollarin päivätuloilla.

Rotuerottelujärjestelmän purkamisesta huolimatta väestöryhmien välinen taloudellinen epätasa-arvo on vain lisääntynyt. Kun vuonna 1994 valkoisten kotitalouksien tulot olivat keskimäärin neljä kertaa suuremmat kuin mustien perheiden tulot, tänä päivänä valkoisten tulot ovat kuusinkertaiset mustien tuloihin verrattuna.

Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on Etelä-Afrikassa leveämpi kuin missään muualla maailmassa.

Uskoa ANC:n hallitusvaltaan ovat horjuttaneet myös korruptiopaljastukset ja poliisin väkivaltaiset otteet kaivostyöläisiä ja parempia julkisia palveluja vaativia mielenosoittajia vastaan.

Monien mielestä ANC:llä olisi ollut jo riittävästi aikaa kaventaa rotuerottelukauden aikaisia epäoikeudenmukaisuuksia – onhan apartheidin päättymisestä ja Etelä-Afrikan ensimmäisistä vapaista vaaleista vierähtänyt jo 20 vuotta. Huomenna lauantaina tulee kuluneeksi päivälleen 20 vuotta siitä kun ANC:n johtaja Nelson Mandela nimitettiin maan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi.

Ja kyllä Etelä-Afrikan enemmistöhallitus on saanut myös paljon hyvää aikaan – ennen muuta juridisten oikeuksien osalta.

Päivälehti Sowetan julkaisi Etelä-Afrikan 20-vuotisen demokraattisen taipaleen kunniaksi valokuvakavalkadin enemmistövallan saavutuksista. Ihonvärillä ei ole enää väliä, kun pyrkii opiskelemaan yliopistoon, haluaa mennä kirjastoon tai ostaa asunnon. Kuolemanrangaistuksesta on luovuttu. Naisilla on oikeus aborttiin. Homoavioliitot hyväksyttiin kymmenen vuotta sitten, ensimmäisenä maana Afrikassa.

Presidentti Jacob Zuma luetteli puolestaan demokraattisen Etelä-Afrikan sosiaalisia saavutuksia: 92 prosenttia kotitalouksista saa nykyään hanasta puhdasta juomavettä, 85 prosenttia on sähkönjakelun piirissä, 57 prosentilla on vesivessat. Lapsikuolleisuus on vähentynyt, elinajanodote on kasvanut ja vakavien rikosten määrä on pienentynyt.

Lisäksi ANC:n hallitus lupaa kuusi miljoonaa uutta työpaikkaa ja miljoona uutta asuntoa seuraavan viiden vuoden aikana. Vedensaanti, viemäröinti ja sähkö pyritään ulottamaan kaikkiin koteihin.

Eteläafrikkalaistoimittaja Pusch Commey pohti kotimaansa taloudellisen eriarvoisuuden perimmäisiä syitä Lontoossa ilmestyvässä New African -aikakauslehdessä. Commeyn mielestä ANC ei ole pystynyt tekemään tarvittavia rakenteellisia muutoksia, koska tuotantovälineet ovat edelleen valkoisen vähemmistön hallussa.

Etelä-Afrikassa parhaat viljelymaat ovat edelleen valkoisten suurtilallisten omistuksessa. Maan valtavia mineraalivaroja hyödyntävät valkoisten eteläafrikkalaisten omistamat kaivosyhtiöt. Pääoma on pitkälti valkoisten hallussa, ja sen myötä he hallitsevat liike-elämää. Valkoiset työnantajat päättävät yhä edelleen mustan enemmistön työpaikoista ja toimeentulosta.

Rotuerottelujärjestelmä perustui ajatukseen, että valkoiset olivat ylempiarvoisia kuin mustat, värilliset ja aasialaiset. Apartheid-politiikan nimenomaisena tarkoituksena oli luoda puitteet halvan mustan työvoiman hyväksikäytölle.

”Valkoisen vähemmistön eläessä yltäkylläisyydessä mustien ajateltiin pärjäävän vähemmällä – ilman sähköä, viemäröintiä tai kunnollisia asuntoja. Kouluopetuksen tehtävänä oli osoittaa mustille heidän paikkansa yhteiskunnassa”, Pusch Commey kirjoittaa.

Niinpä mustat koulupojat saivat toistaa luokkahuoneessa afrikaansinkielistä lorua, jossa heidän kaikkien toiveena oli tulla isona bussinkuljettajaksi.

Etelä-Afrikan enemmistöhallituksilla on ollut Pusch Commeyn mielestä mahdoton tehtävä synnyttää tasa-arvoista yhteiskuntaa näistä lähtökohdista.

Vähänkään radikaalimpi kajoaminen vallitseviin omistussuhteisiin olisi todennäköisesti johtanut siihen, että valkoinen vähemmistö olisi siirtänyt pääomansa ulkomaille ja myös ulkomaiset sijoittajat olisivat kaikonneet. Pääoman puutteessa talouskasvu olisi pysähtynyt.

Pusch Commey toteaa, että tämän vuoksi Nelson Mandela oli tervetullut helpotus Etelä-Afrikan valkoiselle vähemmistölle. Siksi Mandela oli lopulta myös niin suosittu länsimaissa.

”Mandela puhui sovinnon puolesta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että vuosikymmenten aikaisia vääryyksiä ei oikaistu eivätkä mustat saaneet mitään hyvitystä. Mandelasta tuli rauhan ja valkoisten elämäntyylin ja herruuden takuumies”, Commey kirjoittaa.

Hänen mukaansa on älyllistä epärehellisyyttä kuvitella, että Etelä-Afrikan mustat voisivat ikinä nostaa itsensä ylös köyhyyden kuilusta ilman viljelymaata, ilman luonnonvaroja tai pääomaa. Mustat ovat yhä täysin riippuvaisia valkoisten tarjoamista työpaikoista.

Commeyn mielestä Etelä-Afrikasta onkin tullut uuskolonialistinen yhteiskunta, jossa joukko mustia poliitikkoja on päässyt mukaan nauttimaan valkoisen pääoman voitoista – palkkioksi siitä, että he pitävät mustat massat hiljaisina.

”Suuri enemmistö kamppailee lähinnä paremman koulutuksen puolesta, jotta he tai heidän lapsensa voisivat päästä kohoamaan ylöspäin yhteiskunnassa. He ovat vuokralaisia omassa maassaan, joka vietiin heiltä väkivalloin. Ja vapautuspuolue ei näytä voivan tehdä heidän eteensä muuta kuin antaa oireita lievittäviä lääkkeitä, kuten sosiaalitukea, sähköä, vettä ja viemäröintiä.”