Vallankumous, jota ei tullutkaan

KU-VIIKKOLEHTI 13.2.2015

Neljä vuotta sitten monet uskoivat, että Egyptissä oli tapahtunut vallankumous. 11. helmikuuta 2011, 18 päivää kestäneen kansannousun jälkeen, tiedustelupalvelun entinen johtaja Omar Suleiman ilmoitti televisiossa, että presidentti Hosni Mubarak oli päättänyt erota presidentin tehtävistä ja siirtänyt vallan armeijalle. Sadat tuhannet ihmiset juhlivat Kairon Tahrir-aukiolla ja muualla maassa.

Egyptin kansannousu alkoi, kun tekstiilityöläisten lakkoliikkeen tueksi perustettu Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike kutsui ihmisiä Facebookin välityksellä suurmielenosoitukseen. Aluksi mielenosoittajat vaativat sisäministerin eroamista, 30 vuotta voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista.

Nuoret ja myös vanhemmat egyptiläiset olivat tyytymättömiä monesta eri asiasta: suurtyöttömyydestä, elintarvikkeiden kallistumisesta, sananvapauden puutteesta, viranomaisten korruptiosta ja poliisin mielivallasta.

Pian mielenosoituksissa oli mukana yli miljoona ihmistä ja protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.

Tahrir-aukiolla Kairossa bändit soittivat ja Egyptin liput liehuivat. Kansainvälinen media puhui arabikeväästä.

Paljon on vettä virrannut Niilissä sitten noiden päivien, mutta kansalaisoikeuksien ja taloustilanteen osalta egyptiläisten tilanne on kenties vielä karumpi kuin Mubarakin valtakaudella.

Armeija on tiukasti vallassa presidentti Abdel Fattah al-Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi al-Sisi oli puolustusvoimien komentaja.

Tämän päivän Egyptissä 22 miljoonaa ihmistä elää absoluuttisessa köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Joka kolmas alle 30-vuotias on vailla työtä. Vapaata lehdistöä ei ole.

Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vangittuina pelkästään osallistumisesta mielenosoitukseen. Mielenosoitukset on kielletty. Kansannousun alkamisen vuosipäivänä 25. tammikuuta poliisi ampui kuoliaaksi 20 mielenosoittajaa, jotka protestoivat sotilashallintoa vastaan.

Useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, joukossa monia entisiä kansanedustajia.

”Ainoa ero Mubarakin aikakauteen on se, että päättäjien naamat ovat vaihtuneet”, toteaa yhdysvaltalaistoimittaja Thanassis Cambanis The Atlantic -lehdessä.

”Siinä missä Mubarakin sisäpiiriin kuului myös eräitä rikkaita siviilejä, Sisi luottaa pelkästään armeijan miehiin.”

Miten tähän tilanteeseen on tultu, ja miksi?

Vuoden 2011 kansannousun aikana mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta presidentti Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi erinomaisesti armeijan kenraaleille, sillä armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.

Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto mitätöi perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.

Egyptin historian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuodenvaihteessa 2011–2012 pitkään vainotun Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolue sai yhdessä konservatiivisten salafistien puolueen kanssa selvän enemmistön maan uudessa parlamentissa.

Seuraavana kesänä muslimiveljien ehdokas Mohammed Mursi valittiin myös presidentiksi, mutta vasta sen jälkeen kun armeija oli riistänyt presidentiltä lähes kaikki valtaoikeudet ja islamistienemmistöinen parlamentti oli kumottu muodollisuusseikan nojalla.

Kansannousussa aktiivisimmin mukana olleet liberaalit puolueet ja kansalaisliikkeet vastustivat kuitenkin kiivaasti islamistien pyrkimyksiä vahvistaa uskonnon asemaa maan sisäpolitiikassa ja poliisin yhä jatkuvaa mielivaltaa. Kesäkuussa 2013 sadat tuhannet ihmiset olivat taas Tahrir-aukiolla vastustamassa hallitusta, ja osa heistä vaati armeijan väliintuloa.

Seuraavalla viikolla sotilaat syrjäyttivät presidentti Mursin, joka ehti olla virassaan vain vuoden ajan. Armeijan komentajasta al-Sisistä tuli käytännössä maan johtaja. Sisi valittiin lopulta presidentiksi toukokuussa 2014 vaaleissa, joissa hänellä ei ollut varteenotettavaa vastaehdokasta.

Islamistipresidentti Mursin syrjäyttämisestä asti kansainvälisessä mediassa on puhuttu Egyptin vastavallankumouksesta. Tunnettu brittiläinen Lähi-idän tutkija Hugh Roberts on kuitenkin sitä mieltä, että on väärin puhua vastavallankumouksesta, koska mitään vallankumousta ei ollut tapahtunut.

Roberts kirjoitti London Review of Books -lehdessä, että puheet arabikeväästä olivat toiveajattelua, sillä vuoden 2011 kansannousu johti käytännössä vain Mubarakin syrjäyttämiseen ja sotilasvaltaan.

Robertsin mukaan Tahrir-aukion nuoret mielenosoittajat uskoivat varmasti itse olleensa mukana vallankumouksessa, jota myös länsimaiden media julisti innostuneesti. Armeijan komentajat ovat puolestaan pönkittäneet valtaansa teeskentelemällä, että olisi tapahtunut vallankumous.

Tammikuussa kansannousun alkamisen vuosipäivänä presidentti Sisi totesi tv-puheessaan arvostavansa suuresti egyptiläisten osoittamia muutospyrkimyksiä ja toivoi kansalta ”kärsivällisyyttä kaikkien vallankumouksen päämäärien saavuttamiseksi”.

Ensi kuussa egyptiläisten olisi taas määrä äänestää parlamenttivaaleissa, mutta tällä kertaa vaalit ovat kaikkea muuta kuin vapaat ja reilut. Muslimiveljeskunnan toiminta on kielletty. Veljeskunnan entisiin johtohahmoihin kuuluvan Abdel Moneim Abul Fotuhin Vahva Egypti -puolue päätti luopua vaaleista sen jälkeen kun viranomaiset olivat peruneet puolueen kokoushuonevarauksen 27 kertaa.

Myös monet muut puolueet ovat luopuneet kisasta, jossa puoluelistoilta valitaan vain viidesosa parlamentin jäsenistä.

Vaalien alla ex-presidentti Mursia syytetään tuomioistuimessa vakoilusta ja mielenosoittajien surmaamisesta presidenttikaudellaan.

Presidentti Mubarak sen sijaan vapautettiin vastikään elinkautisesta vankeustuomiosta, jonka hän sai antamastaan käskystä tulittaa Tahrir-aukion väkijoukkoja. Sotilaat ja poliisin tarkka-ampujat surmasivat kansannousun aikana ainakin 846 mielenosoittajaa. Nykyinen presidentti Sisi oli tuolloin Egyptin sotilastiedustelun johtaja.