KU-VIIKKOLEHTI 22.4.2016
Jotkut saattavat vielä muistaa, kuinka vappuna 2003 lentäjänpukuun sonnustautunut Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush saapui lentotukialus Abraham Lincolnin kannelle tervehtimään Persianlahdelta palaavia merisotilaita. Myöhemmin samana päivänä pitämässään puheessa Bush ilmoitti, että Irakin sota oli voitettu ja sotatoimet olivat ohi.
Näinhän ei tosiaankaan ollut, vaikka presidentti Saddam Hussein olikin syrjäytetty vallasta. Yhdysvaltojen ja liittolaismaiden joukot jäivät vuosiksi Irakiin taistelemaan useita eri kapinallisryhmiä vastaan. Sodassa kuoli 4 500 amerikkalaissotilasta ja yli miljoona irakilaista.
Myös Afganistanissa sodan uskottiin olevan ohi, kun maata hallinnut Taleban-liike ajettiin vallasta Yhdysvaltojen operaatiossa loppuvuodesta 2001. Sodankäynti kuitenkin jatkuu vielä tänä päivänä talebanien ja Naton joukkojen tukeman hallituksen välillä.
Kun Libyan johtaja Muammar Gaddafi syöstiin vallasta ja surmattiin raa’asti syksyllä 2011, maan ajateltiin siirtyvän demokratiaan länsimaiden tukeman siirtymävaiheen jälkeen. Sotiminen entisten kapinallisryhmien kesken kuitenkin jatkuu edelleen, ja islamistijärjestö Isis on saanut maassa vahvan jalansijan.
Miksi sotauutiset ovat niin usein väärässä? Tätä pohtii brittiläisen The Independent -lehden pitkäaikainen Lähi-idän kirjeenvaihtaja Patrick Cockburn tällä viikolla ilmestyneessä kirjassaan Chaos and Caliphate (Kaaos ja kalifaatti).
Cockburn toteaa kirjassaan, että uutisten tarkoituksena on kertoa päivänpolttavista asioista silloin kun ne tapahtuvat. Sodat ovat dramaattisia tapahtumia, joilla myydään lehtiä ja saadaan tv-uutisille katsojia.
Uutiset sotaoperaatioista ovat kuitenkin usein harhaanjohtavia, koska yksittäisistä taisteluista ei voi tietää tapahtumien lopputulosta. Tapahtumien tulkinta voi mennä täysin pieleen.
Cockburnin omat ennustukset ovat usein osuneet kohdalleen. Kun muut länsimediat juhlivat sotavoittoja Afganistanissa ja Irakissa, Cockburn kirjoitti Independent-lehdessä, että Yhdysvallat tulee todennäköisesti ajautumaan näissä maissa vuosia kestäviin sotiin.
Gaddafin surmaamisen jälkeen hän ennusti, että Libyan kapinalliset alkavat taistella keskenään vallasta.
Cockburn oli myös ensimmäinen länsimainen toimittaja, joka kirjoitti Irakissa voimistuneesta islamilaisesta liikkeestä Isisistä – jo kauan ennen kuin länsimaiden tiedusteluviranomaiset näyttivät olevan tietoisia Isisin aiheuttamasta uhasta.
Cockburnin salaisuus ei ollut sen kummempi kuin että hän kuunteli irakilaisia poliitikkoja ja tutkijoita, jotka varoittivat Syyrian sunnien kapinan leviämisestä Irakiin.
Yksittäiset sotakirjeenvaihtajat ja sotaoperaatioita tiiviisti seuraavat kotitoimitukset saattavat uutisoinnissaan helposti ryhtyä liioittelemaan jonkin yksittäisen tapahtuman merkitystä historian pitkässä juoksussa. Cockburnin mukaan tämä on varsin ymmärrettävää, kun kaikki ympärillä olevat tahot – mahdollisesti suurvaltojen johtajien pr-koneistoja myöten – toistavat samaa asiaa.
Lähi-idän konflikteja ei myöskään tule nähdä mustavalkoisena vastakkainasetteluna, joissa hyvät kapinalliset pyrkivät vapauttamaan kansansa julman tyrannin hirmuvallasta.
”Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Bashar al-Assadin demonisointi ja ylistävät kuvaukset heidän vastustajistaan jalomielisinä vapaustaistelijoina antoivat vääristyneen kuvan ongelmista Irakissa, Libyassa ja Syyriassa”, Cockburn kirjoittaa.
Etenkin Libyan ja Syyrian konflikteissa monet sotareportterit tunsivat sympatiaa diktaattoreita vastaan nousseita kapinallisia kohtaan. Vasta myöhemmin uutisoinnissa havahduttiin siihen, että Syyrian aseellinen oppositio oli pitkälti Isisin kaltaisten äärijärjestöjen dominoima.
”On masentavaa nähdä länsimaiden hallitusten lähtevän sotaan tunnistamatta perustavanlaatuisia tosiasioita”, Cockburn toteaa.
Oma ongelmansa ovat etenkin Yhdysvaltojen mediassa suurta vaikutusvaltaa nauttivat erilaiset ulkopoliittiset eturyhmät, joilla on kommentaattorinsa aina valmiina tulemaan uutisstudioon kertomaan, mistä konflikteissa on todella kyse.
Usein myös esimiehet kotitoimituksissa kuvittelevat tietävänsä sota-alueilla olevia reporttereita paremmin, mitä maassa tapahtuu. Cockburn kertoo Irakissa vuonna 2008 olleesta amerikkalaisen tv-kanavan kirjeenvaihtajasta, joka ei viikkokausiin saanut Bagdadin yhä jatkuvista taisteluista kertovia inserttejään mukaan uutislähetyksiin, koska esimiehet New Yorkissa olivat vakuuttuneita siitä, että sota Irakissa oli päättynyt.
Kun amerikkalaisjoukkojen vetäytyminen Irakista alkoi, useimmat mediat kutsuivat pois kirjeenvaihtajansa ja Irakin tapahtumista julkaistiin uutisia enää harvakseltaan. Länsimaiden media heräsi vasta kesällä 2014, kun Isisin joukot valtasivat Irakin toiseksi suurimman kaupungin Mosulin ja maa käytännössä hajosi kolmeen osaan.
Jotkut saattavat vielä muistaa, kuinka vappuna 2003 lentäjänpukuun sonnustautunut Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush saapui lentotukialus Abraham Lincolnin kannelle tervehtimään Persianlahdelta palaavia merisotilaita. Myöhemmin samana päivänä pitämässään puheessa Bush ilmoitti, että Irakin sota oli voitettu ja sotatoimet olivat ohi.
Näinhän ei tosiaankaan ollut, vaikka presidentti Saddam Hussein olikin syrjäytetty vallasta. Yhdysvaltojen ja liittolaismaiden joukot jäivät vuosiksi Irakiin taistelemaan useita eri kapinallisryhmiä vastaan. Sodassa kuoli 4 500 amerikkalaissotilasta ja yli miljoona irakilaista.
Myös Afganistanissa sodan uskottiin olevan ohi, kun maata hallinnut Taleban-liike ajettiin vallasta Yhdysvaltojen operaatiossa loppuvuodesta 2001. Sodankäynti kuitenkin jatkuu vielä tänä päivänä talebanien ja Naton joukkojen tukeman hallituksen välillä.
Kun Libyan johtaja Muammar Gaddafi syöstiin vallasta ja surmattiin raa’asti syksyllä 2011, maan ajateltiin siirtyvän demokratiaan länsimaiden tukeman siirtymävaiheen jälkeen. Sotiminen entisten kapinallisryhmien kesken kuitenkin jatkuu edelleen, ja islamistijärjestö Isis on saanut maassa vahvan jalansijan.
Miksi sotauutiset ovat niin usein väärässä? Tätä pohtii brittiläisen The Independent -lehden pitkäaikainen Lähi-idän kirjeenvaihtaja Patrick Cockburn tällä viikolla ilmestyneessä kirjassaan Chaos and Caliphate (Kaaos ja kalifaatti).
Cockburn toteaa kirjassaan, että uutisten tarkoituksena on kertoa päivänpolttavista asioista silloin kun ne tapahtuvat. Sodat ovat dramaattisia tapahtumia, joilla myydään lehtiä ja saadaan tv-uutisille katsojia.
Uutiset sotaoperaatioista ovat kuitenkin usein harhaanjohtavia, koska yksittäisistä taisteluista ei voi tietää tapahtumien lopputulosta. Tapahtumien tulkinta voi mennä täysin pieleen.
Cockburnin omat ennustukset ovat usein osuneet kohdalleen. Kun muut länsimediat juhlivat sotavoittoja Afganistanissa ja Irakissa, Cockburn kirjoitti Independent-lehdessä, että Yhdysvallat tulee todennäköisesti ajautumaan näissä maissa vuosia kestäviin sotiin.
Gaddafin surmaamisen jälkeen hän ennusti, että Libyan kapinalliset alkavat taistella keskenään vallasta.
Cockburn oli myös ensimmäinen länsimainen toimittaja, joka kirjoitti Irakissa voimistuneesta islamilaisesta liikkeestä Isisistä – jo kauan ennen kuin länsimaiden tiedusteluviranomaiset näyttivät olevan tietoisia Isisin aiheuttamasta uhasta.
Cockburnin salaisuus ei ollut sen kummempi kuin että hän kuunteli irakilaisia poliitikkoja ja tutkijoita, jotka varoittivat Syyrian sunnien kapinan leviämisestä Irakiin.
Yksittäiset sotakirjeenvaihtajat ja sotaoperaatioita tiiviisti seuraavat kotitoimitukset saattavat uutisoinnissaan helposti ryhtyä liioittelemaan jonkin yksittäisen tapahtuman merkitystä historian pitkässä juoksussa. Cockburnin mukaan tämä on varsin ymmärrettävää, kun kaikki ympärillä olevat tahot – mahdollisesti suurvaltojen johtajien pr-koneistoja myöten – toistavat samaa asiaa.
Lähi-idän konflikteja ei myöskään tule nähdä mustavalkoisena vastakkainasetteluna, joissa hyvät kapinalliset pyrkivät vapauttamaan kansansa julman tyrannin hirmuvallasta.
”Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Bashar al-Assadin demonisointi ja ylistävät kuvaukset heidän vastustajistaan jalomielisinä vapaustaistelijoina antoivat vääristyneen kuvan ongelmista Irakissa, Libyassa ja Syyriassa”, Cockburn kirjoittaa.
Etenkin Libyan ja Syyrian konflikteissa monet sotareportterit tunsivat sympatiaa diktaattoreita vastaan nousseita kapinallisia kohtaan. Vasta myöhemmin uutisoinnissa havahduttiin siihen, että Syyrian aseellinen oppositio oli pitkälti Isisin kaltaisten äärijärjestöjen dominoima.
”On masentavaa nähdä länsimaiden hallitusten lähtevän sotaan tunnistamatta perustavanlaatuisia tosiasioita”, Cockburn toteaa.
Oma ongelmansa ovat etenkin Yhdysvaltojen mediassa suurta vaikutusvaltaa nauttivat erilaiset ulkopoliittiset eturyhmät, joilla on kommentaattorinsa aina valmiina tulemaan uutisstudioon kertomaan, mistä konflikteissa on todella kyse.
Usein myös esimiehet kotitoimituksissa kuvittelevat tietävänsä sota-alueilla olevia reporttereita paremmin, mitä maassa tapahtuu. Cockburn kertoo Irakissa vuonna 2008 olleesta amerikkalaisen tv-kanavan kirjeenvaihtajasta, joka ei viikkokausiin saanut Bagdadin yhä jatkuvista taisteluista kertovia inserttejään mukaan uutislähetyksiin, koska esimiehet New Yorkissa olivat vakuuttuneita siitä, että sota Irakissa oli päättynyt.
Kun amerikkalaisjoukkojen vetäytyminen Irakista alkoi, useimmat mediat kutsuivat pois kirjeenvaihtajansa ja Irakin tapahtumista julkaistiin uutisia enää harvakseltaan. Länsimaiden media heräsi vasta kesällä 2014, kun Isisin joukot valtasivat Irakin toiseksi suurimman kaupungin Mosulin ja maa käytännössä hajosi kolmeen osaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti