KU-VIIKKOLEHTI 9.4.2010
Valkoisten buurien asuttamassa Ventersdorpin pikkukaupungissa Etelä-Afrikassa ei välttämättä heti huomaa, että rotuerottelu lakkautettiin maassa 16 vuotta sitten. Vanhoillista eurooppalaista kylätaajamaa muistuttavassa kaupungissa asuu pelkästään valkoisia. Kaupungin laitamilta löytyy värillisten oma asuinalue, ja kauempana kuivalla ruohoarolla kaupungin ulkopuolella on etupäässä peltihökkeleistä koostuva mustien asuma-alue.
Tänään perjantaina Ventersdorp on kansainvälisen huomion kohteena, kun pääsiäisenä surmattu äärioikeistojohtaja Eugene Terreblanche haudataan maatilallaan kaupungin lähistöllä.
Buuriviljelijöiden aseellisen vastarintaliikkeen AWB:n johtaja hakattiin lauantaina nuijalla kuoliaaksi kotonaan maatilallaan tämän kieltäydyttyä maksamasta palkkoja kahdelle työntekijälleen. 28- ja 15-vuotiaita palkollisia syytetään murhasta, ryöstöstä ja vainajan häpäisystä. Terreblanche löydettiin surmattuna housut nilkoissaan.
Etelä-Afrikassa Terreblanche muistetaan lähinnä mahtipontisena rasistisena pellenä, joka järjesti paraateja natsiunivormuihin pukeutuneille kannattajilleen ja vastusti kiivaasti siirtymistä rotuerottelusta enemmistövaltaan. Vuonna 1994 AWB teki useita pommi-iskuja, muun muassa Johannesburgin lentokentälle, ja yritti asein valloittaa Bophuthatwsanan bantustanin.
Terreblanche tuomittiin kahdesti vankilaan, ensin bensa-aseman mustan työntekijän pahoinpitelystä, ja toisella kerralla tapon yrityksestä. Jälkimmäisen tuomion Terreblanche sai hakattuaan maatilallaan mustan työntekijän niin pahasti, että tämä sai elinikäisen aivovaurion.
Terreblanchen surma olisi hyvin voinut jäädä omaan arvoonsa rikostapauksena, jossa takavuosien uusnatsijohtaja sai ainakin useimpien eteläafrikkalaisten mielestä sen minkä ansaitsi.
Heti pääsiäispäivänä äärioikeistojärjestö AWB:n pääsihteeri Andre Visagie uhkasi kuitenkin kostaa johtajansa surman. Pääsihteeri syytti Afrikkalaisen kansalliskongressin ANC:n nuorisoliiton johtajaa Julius Malemaa osallisuudesta murhaan ja kehotti ulkomaita olemaan lähettämättä joukkueitaan Etelä-Afrikassa kesäkuussa alkaviin jalkapallon MM-kisoihin.
Valtapuolue ANC:n nuorisojohtaja Julius Malema liittyy asiaan sillä tavalla, että hän keksi viime kuussa ruveta laulamaan puhetilaisuuksissaan Etelä-Afrikan vapautustaistelun aikaisia taistelulauluja, joiden sanotuksissa kehotetaan tappamaan buureja. Buurit ovat afrikaansia puhuvia Etelä-Afrikan valkoisia, jotka hallitsivat maata rotuerottelun aikana.
Kalliita autojaan ja rannekellojaan mielellään esittelevä 29-vuotias nuorisoliiton johtaja joutui maaliskuun alussa korruptiosyytösten kohteeksi sen jälkeen kun useat hänen omistamansa yhtiön rakennuttamat sillat romahtivat Limpopon maakunnassa ja tiet huuhtoutuivat sateen mukana pois. Julius Maleman uskotaan tienanneen valtion rakennusurakoista ainakin 13 miljoonaa euroa.
Köyhän yksinhuoltajaäidin poika Malema väitti korruptiosyytteiden olevan valkoisten hallitseman median salaliitto häntä vastaan. Malema sanoi, että hänen naapurustossaan Johannesburgin vauraassa Sandtonissa valkoiset nuoret ajelevat kalliita urheiluautoja, mutta kun musta nuorukainen vaurastuu, sitä pidetään heti merkkinä korruptiosta.
Vanhojen taistelulaulujen laulaminen oli poliittisesti ovela provokaatio, jonka avulla keskustelu ANC:n nuorisojohtajan omasta korruptiosta vaihtui muihin aiheisiin.
Buurien äärioikeistopuoluetta Vapausrintamaa lähellä oleva järjestö AfriForum nosti oikeuskanteen laulusta, jossa laulettiin buurien ampumisesta. AfriForum julkaisi samalla listan 1 600 valkoisesta maanviljelijästä, jotka oli surmattu Etelä-Afrikassa viimeisen 16 vuoden aikana.
Maaliskuun lopulla johannesburgilainen tuomioistuin päätti kieltää perustuslain vastaisena ANC:n zulunkielisen taistelulaulun Ayesaba Amagwala, suomeksi ”Raukat pelkäävät”.
ANC vastasi tuomioistuimen päätökseen tyrmistyneenä. Puolueen mielestä laulu oli olennainen osa maan historiaa ja perinnettä. ANC:n pääsihteeri Gwede Mantashe totesi, että taistelulaulua ei kuulunut ymmärtää sananmukaisesti. ”Kun laulussa puhutaan buurien ampumisesta, sillä ei tarkoiteta yksittäisten ihmisten tappamista, vaan koko rotusortojärjestelmän tuhoamista.”
Tuomioistuimen kiellosta piittaamatta Julius Malema jatkoi laulun laulamista nuorisoliiton tilaisuudessa Mthathan kaupungissa viime viikolla. Malema selitti kuulijoilleen, että laulun tarkoituksena oli osoittaa kunnioitusta Etelä-Afrikan vapautustaistelun johtajille.
Äärioikeistojohtaja Eugene Terreblanchen surman jälkeen ANC on joutunut perumaan viikon takaisia kommenttejaan. Alkuviikosta puolue ilmoitti, että buurien äärijärjestöjen väitteet, joiden mukaan Julius Malema olisi jollain lailla osallinen surmaan, olivat vailla perusteita, sillä poliisitutkimusten mukaan kyse oli palkkakiistasta eikä asialla ollut myöskään mitään tekemistä jalkapallon MM-kisojen turvallisuuden kanssa.
Keskiviikkona presidentti Jacob Zuman virka-asunnossa pidetyn ANC:n viikkokokouksen jälkeen puolue kuitenkin kehotti jäseniään olemaan laulamatta vapautuslauluja, joiden sanojen ”voidaan tulkita myötävaikuttavan yhteiskunnan rotusuhteiden kärjistymiseen”.
Puuttumatta muuten Terreblanchen surman taustoihin ANC kummeksui sitä, että alaikäinen 15-vuotias nuorukainen oli ollut töissä Terreblanchen maatilalla.
Puolue ihmetteli myös sitä, miksei media ollut juuri uutisoinut viimeaikaisista tapauksista, joissa valkoinen viljelijä oli ampunut mustan metsästäjän ja toinen buuriviljelijä oli pahoinpidellyt seitsemää työntekijäänsä nuijalla.
torstai 8. huhtikuuta 2010
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Pommi-iskuja ja maanjäristyksiä
KU-VIIKKOLEHTI 26.3.2010
Olin alkuviikosta kehitysyhteistyöjärjestö Planin järjestämällä journalistikurssilla luennoimassa median välittämästä kuvasta kehitysmaista. Luentoa varten valmistelin pienen tapaustutkimuksen Helsingin Sanomien paperilehden kehitysmaajutuista parin viikon takaa.
Olen tehnyt opetustarkoituksiin vastaavanlaisen tutkimuksen muutaman kerran aiemminkin, joten itseäni tulokset eivät juuri yllättäneet. Planin kehitysmaajournalismin kurssille osallistuneet 15 naistoimittajaa tv:stä, sanomalehdistä ja aikakauslehdistä olivat tutkimustuloksista kuitenkin tyrmistyneitä.
Kolme päivää kattaneen tutkimusjakson aikana Helsingin Sanomissa julkaistiin yhteensä 49 toimituksellista juttua, joissa mainittiin jokin kehitysmaaksi luokiteltu maa, kehitysmaista koostuva maanosa, kehitysmaassa sijaitseva alue tai paikkakunta tai kehitysmaan kansalainen tai väestöryhmä.
Ulkomaiden tapahtumista kertovat varsinaiset uutisjutut julkaistaan yleensä tietysti ulkomaansivuilla, mutta kaikista kehitysmaamainintoja sisältäneistä jutuista suurin osa (60 %) löytyi kuitenkin lehden muista osioista: urheilusivuilta, kotimaansivuilta, taloussivuilta tai lehden loppuosan teemasivuilta.
Helsingin Sanomissa oli tutkimusviikolla keskimäärin 16 kehitysmaajuttua päivässä, joista seitsemän ulkomaansivuilla.
Tähän ei laskettu mukaan säätietoja, valuuttakursseja, urheilutuloksia tai tv-ohjelmatietoja, joissa kehitysmaamainintoja on myös yllättävän paljon.
Ulkomaansivuilla julkaistiin tutkimusjakson aikana yhteensä 39 juttua, joista 20, eli hieman yli puolet, kertoi tapahtumista kehitysmaassa tai sisälsi viittauksia kehitysmaihin.
Ulkomaansivujen kehitysmaauutiset olivat miltei poikkeuksetta kielteisiä ja kertoivat väkivaltaisuuksista tai luonnonmullistuksista. Uutisissa korostuivat Irakin vaalien aikana tehdyt pommi-iskut, nigerialaisessa kylässä tehdyt satojen ihmisten julmat joukkomurhat sekä maanjäristykset Haitissa, Chilessä ja Turkissa.
Ulkomaansivujen 20 kehitysmaajutusta kymmenen kertoi sodasta, aseellisesta hyökkäyksestä, pommi-iskuista, verilöylystä, terrorismista, uskonnollisesta radikalismista, merirosvoista tai kansainvälisestä sodan uhasta. Kolmasosa jutuista käsitteli maanjäristyksiä, sairauksia tai köyhyyttä. Kahdessa jutussa oli kyse sisäpoliittisista levottomuuksista, mielenosoituksista tai vakoilusta.
Kolmen päivän uutisteksteissä 4 000 ihmistä kuoli tai tapettiin väkivaltaisuuksissa, ainakin sata viidakkoveitsillä ja 38 kranaatti-iskuissa tai tienvarsipommeista. 600 ihmistä kuoli maanjäristyksessä tai tsunamissa. 104 ihmistä pidätettiin tai tuomittiin vankilaan. Noin puoli miljoonaa ihmistä oli menettänyt kotinsa, ja viiden miljoonan kerrottiin olevan hiv-positiivisia.
Helsingin Sanomien ulkomaansivuilta ei löytynyt yhtään selvästi myönteiseksi tulkittavissa olevaa kehitysmaajuttua.
Koko lehdessä useimmin mainittu kehitysmaa oli Kiina, joka mainittiin 32 kertaa. Kiina on säännöllisesti esillä taloussivuilla ja urheilusivuilla ja mainitaan usein jutuissa, joiden pääaihe ei varsinaisesti liity Kiinaan.
Useimmissa jutuissa esiintynyt kehitysmaa tai kehitysmaihin viittaava maantieteellinen alue oli Afrikka. Yli miljardin asukkaan maanosasta ja sieltä kotoisin olevista eri maiden kansalaisista puhutaan usein kuin kyseessä olisi yksittäinen maa tai kansakunta.
Tutkimusjakson kehitysmaajutuissa useimmin mainittu henkilö oli Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama, johon viitattiin neljässä Lähi-idän tilannetta käsitelleessä jutussa yhteensä 22 kertaa. Toiseksi eniten mainintoja sai kansanedustaja Veltto Virtanen, joka päätyi mukaan aineistoon laulettuaan perussuomalaisten laivaristeilyllä Hottentottilaulua.
Useimmin mainittu kehitysmaan kansalainen oli työtön mongolialaismies Purevsuren. Mongolian pääkaupunkiin Ulaanbaatariin muuttanut entinen paimentolainen esiintyi laajassa kuvareportaasissa, joka kertoi maaltamuuttajien köyhyydestä kaupungin slummeissa.
Muita ainakin kahdesti nimeltä mainittuja kehitysmaiden kansalaisia olivat Irakin pääministeri Nuri al-Maliki, Arabian niemimaan Al-Qaidan johtaja Abu Basir al-Wuhayshi sekä joulupäivän Detroitin-lennon epäonnistuneen pommi-iskuyrityksen myötä tunnetuksi tullut nigerialainen ”kalsaripommimies” Umar Farouk Abdulmutallab.
Yhteensä 32 kehitysmaan kansalaista mainittiin nimeltä, näistä kaksi oli naisia.
Kehitysmaiden asukkaat eivät juuri päässeet puhumaan kehitysmaita käsittelevissä jutuissa. Eniten suoria sitaatteja oli helsinkiläiseltä poliisilta, joka opetusministeriön ja Suomen somaliliiton järjestämässä seminaarissa paheksui khat-pensaan lehtien salakuljetusta Suomeen. Kehitysmaiden kansalaisista eniten ääneen pääsi uutistoimisto AP:n haastattelema 35-vuotias haitilaismies, jonka mielestä Yhdysvaltojen joukkojen pitäisi jäädä maanjäristyksen runtelemaan Haitiin.
Kehitysmaajutuissa toimijat ovat usein länsimaiden hallituksia, kansainvälisten järjestöjen edustajia, länsimaisia yrityksiä tai tutkijoita. Kehitysmaita edustivat tällä kertaa lähinnä aseelliset ryhmät, Al-Qaida, Hamas, Hizbollah ja Afganistanin Hezb-i-Islami ja Taleban.
Al-Qaidan verkkojulkaisuksi väitettyä lehteä esiteltiin näyttävästi puolen sivun jutussa, jossa lähteenä oli Washingtonissa toimivan Lähi-idän median tutkimusinstituutin Memrin edustaja. Jutusta ei käynyt ilmi, että kyseessä on entisten Israelin upseerien pyörittämä propagandajärjestö, joka lähettelee länsimaiden poliitikoille ja tiedotusvälineille valikoituja käännöksiä arabimaiden mediasta. Pyrkimyksenä on antaa arabimaista mahdollisimman uhkaava kuva.
Olin alkuviikosta kehitysyhteistyöjärjestö Planin järjestämällä journalistikurssilla luennoimassa median välittämästä kuvasta kehitysmaista. Luentoa varten valmistelin pienen tapaustutkimuksen Helsingin Sanomien paperilehden kehitysmaajutuista parin viikon takaa.
Olen tehnyt opetustarkoituksiin vastaavanlaisen tutkimuksen muutaman kerran aiemminkin, joten itseäni tulokset eivät juuri yllättäneet. Planin kehitysmaajournalismin kurssille osallistuneet 15 naistoimittajaa tv:stä, sanomalehdistä ja aikakauslehdistä olivat tutkimustuloksista kuitenkin tyrmistyneitä.
Kolme päivää kattaneen tutkimusjakson aikana Helsingin Sanomissa julkaistiin yhteensä 49 toimituksellista juttua, joissa mainittiin jokin kehitysmaaksi luokiteltu maa, kehitysmaista koostuva maanosa, kehitysmaassa sijaitseva alue tai paikkakunta tai kehitysmaan kansalainen tai väestöryhmä.
Ulkomaiden tapahtumista kertovat varsinaiset uutisjutut julkaistaan yleensä tietysti ulkomaansivuilla, mutta kaikista kehitysmaamainintoja sisältäneistä jutuista suurin osa (60 %) löytyi kuitenkin lehden muista osioista: urheilusivuilta, kotimaansivuilta, taloussivuilta tai lehden loppuosan teemasivuilta.
Helsingin Sanomissa oli tutkimusviikolla keskimäärin 16 kehitysmaajuttua päivässä, joista seitsemän ulkomaansivuilla.
Tähän ei laskettu mukaan säätietoja, valuuttakursseja, urheilutuloksia tai tv-ohjelmatietoja, joissa kehitysmaamainintoja on myös yllättävän paljon.
Ulkomaansivuilla julkaistiin tutkimusjakson aikana yhteensä 39 juttua, joista 20, eli hieman yli puolet, kertoi tapahtumista kehitysmaassa tai sisälsi viittauksia kehitysmaihin.
Ulkomaansivujen kehitysmaauutiset olivat miltei poikkeuksetta kielteisiä ja kertoivat väkivaltaisuuksista tai luonnonmullistuksista. Uutisissa korostuivat Irakin vaalien aikana tehdyt pommi-iskut, nigerialaisessa kylässä tehdyt satojen ihmisten julmat joukkomurhat sekä maanjäristykset Haitissa, Chilessä ja Turkissa.
Ulkomaansivujen 20 kehitysmaajutusta kymmenen kertoi sodasta, aseellisesta hyökkäyksestä, pommi-iskuista, verilöylystä, terrorismista, uskonnollisesta radikalismista, merirosvoista tai kansainvälisestä sodan uhasta. Kolmasosa jutuista käsitteli maanjäristyksiä, sairauksia tai köyhyyttä. Kahdessa jutussa oli kyse sisäpoliittisista levottomuuksista, mielenosoituksista tai vakoilusta.
Kolmen päivän uutisteksteissä 4 000 ihmistä kuoli tai tapettiin väkivaltaisuuksissa, ainakin sata viidakkoveitsillä ja 38 kranaatti-iskuissa tai tienvarsipommeista. 600 ihmistä kuoli maanjäristyksessä tai tsunamissa. 104 ihmistä pidätettiin tai tuomittiin vankilaan. Noin puoli miljoonaa ihmistä oli menettänyt kotinsa, ja viiden miljoonan kerrottiin olevan hiv-positiivisia.
Helsingin Sanomien ulkomaansivuilta ei löytynyt yhtään selvästi myönteiseksi tulkittavissa olevaa kehitysmaajuttua.
Koko lehdessä useimmin mainittu kehitysmaa oli Kiina, joka mainittiin 32 kertaa. Kiina on säännöllisesti esillä taloussivuilla ja urheilusivuilla ja mainitaan usein jutuissa, joiden pääaihe ei varsinaisesti liity Kiinaan.
Useimmissa jutuissa esiintynyt kehitysmaa tai kehitysmaihin viittaava maantieteellinen alue oli Afrikka. Yli miljardin asukkaan maanosasta ja sieltä kotoisin olevista eri maiden kansalaisista puhutaan usein kuin kyseessä olisi yksittäinen maa tai kansakunta.
Tutkimusjakson kehitysmaajutuissa useimmin mainittu henkilö oli Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama, johon viitattiin neljässä Lähi-idän tilannetta käsitelleessä jutussa yhteensä 22 kertaa. Toiseksi eniten mainintoja sai kansanedustaja Veltto Virtanen, joka päätyi mukaan aineistoon laulettuaan perussuomalaisten laivaristeilyllä Hottentottilaulua.
Useimmin mainittu kehitysmaan kansalainen oli työtön mongolialaismies Purevsuren. Mongolian pääkaupunkiin Ulaanbaatariin muuttanut entinen paimentolainen esiintyi laajassa kuvareportaasissa, joka kertoi maaltamuuttajien köyhyydestä kaupungin slummeissa.
Muita ainakin kahdesti nimeltä mainittuja kehitysmaiden kansalaisia olivat Irakin pääministeri Nuri al-Maliki, Arabian niemimaan Al-Qaidan johtaja Abu Basir al-Wuhayshi sekä joulupäivän Detroitin-lennon epäonnistuneen pommi-iskuyrityksen myötä tunnetuksi tullut nigerialainen ”kalsaripommimies” Umar Farouk Abdulmutallab.
Yhteensä 32 kehitysmaan kansalaista mainittiin nimeltä, näistä kaksi oli naisia.
Kehitysmaiden asukkaat eivät juuri päässeet puhumaan kehitysmaita käsittelevissä jutuissa. Eniten suoria sitaatteja oli helsinkiläiseltä poliisilta, joka opetusministeriön ja Suomen somaliliiton järjestämässä seminaarissa paheksui khat-pensaan lehtien salakuljetusta Suomeen. Kehitysmaiden kansalaisista eniten ääneen pääsi uutistoimisto AP:n haastattelema 35-vuotias haitilaismies, jonka mielestä Yhdysvaltojen joukkojen pitäisi jäädä maanjäristyksen runtelemaan Haitiin.
Kehitysmaajutuissa toimijat ovat usein länsimaiden hallituksia, kansainvälisten järjestöjen edustajia, länsimaisia yrityksiä tai tutkijoita. Kehitysmaita edustivat tällä kertaa lähinnä aseelliset ryhmät, Al-Qaida, Hamas, Hizbollah ja Afganistanin Hezb-i-Islami ja Taleban.
Al-Qaidan verkkojulkaisuksi väitettyä lehteä esiteltiin näyttävästi puolen sivun jutussa, jossa lähteenä oli Washingtonissa toimivan Lähi-idän median tutkimusinstituutin Memrin edustaja. Jutusta ei käynyt ilmi, että kyseessä on entisten Israelin upseerien pyörittämä propagandajärjestö, joka lähettelee länsimaiden poliitikoille ja tiedotusvälineille valikoituja käännöksiä arabimaiden mediasta. Pyrkimyksenä on antaa arabimaista mahdollisimman uhkaava kuva.
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Aseita Etiopiaan Live Aidin avulla
KU-VIIKKOLEHTI 12.3.2010
Brittimediassa on viime päivinä kohuttu neljännesvuosisadan takaisista avustustoimituksista Etiopiaan. 80-luvun puolivälin nälänhätä nousi jälleen uutisaiheeksi, kun Britannian yleisradio BBC julkaisi viime viikolla radiodokumentin, jonka mukaan osa Etiopian ruoka-apuun tarkoitetuista varoista käytettiin todellisuudessa asehankintoihin.
BBC:n Afrikan asioista vastaavan uutispäällikön toimittamassa ohjelmassa käsiteltiin ainoastaan sitä osaa avustusvaroista, joka oli tarkoitettu viljan ostamiseen Etiopian hallitusta vastaan taistelleiden sissien hallitsemille alueille. Ohjelmassa haastateltujen entisten sissijohtajien mukaan vain pieni osa näistä varoista päätyi lopulta avustustyöhön.
Brittiläiset avustusjärjestöt ja rockkonsertteja Etiopian hyväksi aikoinaan järjestänyt Bob Geldof kiistävät väitteet ja syyttävät BBC:tä nyt häpeällisestä raportoinnista ja tulevien avustuskeräysten vaikeuttamisesta.
Länsimaisen laatujournalismin lippulaivana pidetty BBC on joutunut avustusjärjestöjen vastahyökkäyksessä puolustuskannalle.
60-luvulla ja sitä ennen syntyneet muistavat hyvin tv-kuvat Etiopian nälänhädästä 80-luvun puolivälissä. BBC:n tuottama ensimmäinen uutisreportaasi Koremin nälkäleiriltä sai tv-katsojat kaikkialla maailmassa herkistymään. Avustusjärjestöjen mukaan Etiopiassa seitsemän miljoonaa ihmistä näki nälkää ja tuhannet olivat jo kuolleet.
BBC esitti kahdeksan minuuttia pitkän uutisfilmin lokakuun lopulla 1984. Jo kuukautta myöhemmin joukko poptähtiä Britanniasta ja Irlannista julkaisi joulumarkkinoille hyväntekeväisyyskappaleen Do They Know It’s Christmas?
The Boomtown Rats -yhtyeen laulajan Bob Geldofin ideoima ja sanoittama kappale nousi viikossa Britannian kaikkien aikojen myydyimmäksi singleksi ja keräsi 15 miljoonan dollarin hyväntekeväisyystuoton Etiopian nälkäänäkevien auttamiseksi.
Bob Geldofin ja brittipoppareiden Band Aidiä seurasi Michael Jacksonin ja muiden yhdysvaltalaislaulajien We Are the World, jonka julkaisusta tuli viikonloppuna kuluneeksi tarkalleen 25 vuotta.
Kesällä 1985 Etiopian hyväksi järjestettiin sitten Live Aid
-konsertti samanaikaisesti Lontoon Wembleyllä ja Philadelphian JFK-stadionilla. Puolitoista miljardia ihmistä näki konsertit tv:stä, ja tuottoa saatiin yli 80 miljoonaa dollaria.
Rockkonserttien innoittamana avustusjärjestöt ja hallitukset kokosivat moninkertaisen summan Etiopian avustustyöhön.
BBC:n kohua herättänyt tuore radiodokumentti perustui vuoden kestäneeseen tutkimustyöhön. Aikoinaan itsekin Etiopian nälänhädästä paikan päältä raportoinut Martin Plaut haastatteli entisiä diplomaatteja, avustustyöntekijöitä ja Tigren kansan vapautusrintaman (TPLF) entistä sotakomentajaa ja muita sissijohtajia.
Etiopia oli 80-luvun puolivälissä sotaa käyvä maa, jota hallitsi Mengistu Haile Mariamin johtama sotilasjuntta. Elettiin kylmä sodan aikaa, ja Neuvostoliitto tuki massiivisesti Mengistun hallintoa ja puolen miljoonan sotilaan armeijaa.
Nälänhätä ei johtunut pelkästään kuivuudesta, vaan siitä, että Mengistun hallitus käytti kuivuutta aseena sisällissodassa maan pohjoisosissa. Muualla Etiopiassa oli riittävästi viljaa koko maan väestön ruokkimiseen, mutta ruokakuljetuksia ei sallittu pohjoisen kuivuudesta kärsiville alueille.
Seurauksena oli nälänhätä ja ulkomainen ruoka-apu, josta huomattava osa käytettiin armeijan sotilaiden ylläpitämiseen. Arvioiden mukaan vain noin neljäsosa Etiopian hätäavusta tavoitti kaikkein pahimmassa ruoka-avun tarpeessa olleet.
BBC:n ohjelmassa keskityttiin vain siihen osaan avusta, joka kanavoitiin sissiliike TPLF:n oman avustusjärjestön kautta sissien hallitsemille alueille. Ulkomaisilla avustusjärjestöillä ei ollut pääsyä sota-alueille, joten paikallisille kauppiaille maksettiin rahaa viljan hankkimiseen Tigren avustusyhdistykselle Restille, jonka tehtävänä oli toimittaa hätäapu perille.
Viljakauppiaina ja Restin avustustyöntekijöinä esiintyneet ihmiset olivat kuitenkin sissiliikkeen korkeimpia päälliköitä, jotka johtivat länsimaisia avustusjärjestöjä tietoisesti harhaan.
TPLF:n perustaja ja entinen sotakomentaja Aregawi Berhe kertoo ohjelmassa järjestön johtajan Meles Zenawin määräyksestä, jonka mukaan ulkomailta saaduista avustusrahoista 95 prosenttia tuli luovuttaa sissiarmeijalle ja sen ydinryhmälle, albanialaismielistä kommunismia kannattaneelle Tigren marxilais-leniniläiselle liitolle (MLLT). Vain viisi prosenttia rahoista ohjattiin hätäapuun.
Nyttemmin Hollannissa politiikantutkijana työskentelevän Berhen mukaan avustusrahoista osa käytettiin aseiden hankkimiseen Lähi-idän maista.
Myös Yhdysvaltojen entinen asiainhoitaja Etiopiassa kertoo tienneensä, että TPLF ja Eritrean sissiliike EPLF ostivat avustusrahoilla aseita ja polttoainetta. Tämä ei haitannut Yhdysvaltoja, joka oli luvannut taistella Neuvostoliiton tukemia hallituksia vastaan kaikkialla maailmassa.
Entinen sissijohtaja Meles Zenawi on tänä päivänä Etiopian pääministeri ja kieltää väitteet aseostoista. Zenawi on ollut Etiopian johdossa vuodesta 1991, jolloin Neuvostoliiton tuen päättymisen jälkeen TPLF syrjäytti Mengistun hallituksen vallasta.
Vallanvaihdoksen jälkeen TPLF vaihtoi nimensä Etiopian kansan vallankumoukselliseksi demokraattiseksi rintamaksi (EPRDF) ja luopui kaikista viittauksista marxilaisuuteen.
Pelkästään vuonna 1985 Tigren avustusyhdistys sai länsimaiden lähinnä kirkollisilta avustusjärjestöiltä tukea sadan miljoonan dollarin edestä. Bob Geldofin Band Aid
-säätiö käytti Tigren maakunnan avustuksiin vuosina 1985–91 yhteensä 11 miljoonaa dollaria, vajaa kymmenen prosenttia koko Band Aidin tuotosta.
Brittimediassa on viime päivinä kohuttu neljännesvuosisadan takaisista avustustoimituksista Etiopiaan. 80-luvun puolivälin nälänhätä nousi jälleen uutisaiheeksi, kun Britannian yleisradio BBC julkaisi viime viikolla radiodokumentin, jonka mukaan osa Etiopian ruoka-apuun tarkoitetuista varoista käytettiin todellisuudessa asehankintoihin.
BBC:n Afrikan asioista vastaavan uutispäällikön toimittamassa ohjelmassa käsiteltiin ainoastaan sitä osaa avustusvaroista, joka oli tarkoitettu viljan ostamiseen Etiopian hallitusta vastaan taistelleiden sissien hallitsemille alueille. Ohjelmassa haastateltujen entisten sissijohtajien mukaan vain pieni osa näistä varoista päätyi lopulta avustustyöhön.
Brittiläiset avustusjärjestöt ja rockkonsertteja Etiopian hyväksi aikoinaan järjestänyt Bob Geldof kiistävät väitteet ja syyttävät BBC:tä nyt häpeällisestä raportoinnista ja tulevien avustuskeräysten vaikeuttamisesta.
Länsimaisen laatujournalismin lippulaivana pidetty BBC on joutunut avustusjärjestöjen vastahyökkäyksessä puolustuskannalle.
60-luvulla ja sitä ennen syntyneet muistavat hyvin tv-kuvat Etiopian nälänhädästä 80-luvun puolivälissä. BBC:n tuottama ensimmäinen uutisreportaasi Koremin nälkäleiriltä sai tv-katsojat kaikkialla maailmassa herkistymään. Avustusjärjestöjen mukaan Etiopiassa seitsemän miljoonaa ihmistä näki nälkää ja tuhannet olivat jo kuolleet.
BBC esitti kahdeksan minuuttia pitkän uutisfilmin lokakuun lopulla 1984. Jo kuukautta myöhemmin joukko poptähtiä Britanniasta ja Irlannista julkaisi joulumarkkinoille hyväntekeväisyyskappaleen Do They Know It’s Christmas?
The Boomtown Rats -yhtyeen laulajan Bob Geldofin ideoima ja sanoittama kappale nousi viikossa Britannian kaikkien aikojen myydyimmäksi singleksi ja keräsi 15 miljoonan dollarin hyväntekeväisyystuoton Etiopian nälkäänäkevien auttamiseksi.
Bob Geldofin ja brittipoppareiden Band Aidiä seurasi Michael Jacksonin ja muiden yhdysvaltalaislaulajien We Are the World, jonka julkaisusta tuli viikonloppuna kuluneeksi tarkalleen 25 vuotta.
Kesällä 1985 Etiopian hyväksi järjestettiin sitten Live Aid
-konsertti samanaikaisesti Lontoon Wembleyllä ja Philadelphian JFK-stadionilla. Puolitoista miljardia ihmistä näki konsertit tv:stä, ja tuottoa saatiin yli 80 miljoonaa dollaria.
Rockkonserttien innoittamana avustusjärjestöt ja hallitukset kokosivat moninkertaisen summan Etiopian avustustyöhön.
BBC:n kohua herättänyt tuore radiodokumentti perustui vuoden kestäneeseen tutkimustyöhön. Aikoinaan itsekin Etiopian nälänhädästä paikan päältä raportoinut Martin Plaut haastatteli entisiä diplomaatteja, avustustyöntekijöitä ja Tigren kansan vapautusrintaman (TPLF) entistä sotakomentajaa ja muita sissijohtajia.
Etiopia oli 80-luvun puolivälissä sotaa käyvä maa, jota hallitsi Mengistu Haile Mariamin johtama sotilasjuntta. Elettiin kylmä sodan aikaa, ja Neuvostoliitto tuki massiivisesti Mengistun hallintoa ja puolen miljoonan sotilaan armeijaa.
Nälänhätä ei johtunut pelkästään kuivuudesta, vaan siitä, että Mengistun hallitus käytti kuivuutta aseena sisällissodassa maan pohjoisosissa. Muualla Etiopiassa oli riittävästi viljaa koko maan väestön ruokkimiseen, mutta ruokakuljetuksia ei sallittu pohjoisen kuivuudesta kärsiville alueille.
Seurauksena oli nälänhätä ja ulkomainen ruoka-apu, josta huomattava osa käytettiin armeijan sotilaiden ylläpitämiseen. Arvioiden mukaan vain noin neljäsosa Etiopian hätäavusta tavoitti kaikkein pahimmassa ruoka-avun tarpeessa olleet.
BBC:n ohjelmassa keskityttiin vain siihen osaan avusta, joka kanavoitiin sissiliike TPLF:n oman avustusjärjestön kautta sissien hallitsemille alueille. Ulkomaisilla avustusjärjestöillä ei ollut pääsyä sota-alueille, joten paikallisille kauppiaille maksettiin rahaa viljan hankkimiseen Tigren avustusyhdistykselle Restille, jonka tehtävänä oli toimittaa hätäapu perille.
Viljakauppiaina ja Restin avustustyöntekijöinä esiintyneet ihmiset olivat kuitenkin sissiliikkeen korkeimpia päälliköitä, jotka johtivat länsimaisia avustusjärjestöjä tietoisesti harhaan.
TPLF:n perustaja ja entinen sotakomentaja Aregawi Berhe kertoo ohjelmassa järjestön johtajan Meles Zenawin määräyksestä, jonka mukaan ulkomailta saaduista avustusrahoista 95 prosenttia tuli luovuttaa sissiarmeijalle ja sen ydinryhmälle, albanialaismielistä kommunismia kannattaneelle Tigren marxilais-leniniläiselle liitolle (MLLT). Vain viisi prosenttia rahoista ohjattiin hätäapuun.
Nyttemmin Hollannissa politiikantutkijana työskentelevän Berhen mukaan avustusrahoista osa käytettiin aseiden hankkimiseen Lähi-idän maista.
Myös Yhdysvaltojen entinen asiainhoitaja Etiopiassa kertoo tienneensä, että TPLF ja Eritrean sissiliike EPLF ostivat avustusrahoilla aseita ja polttoainetta. Tämä ei haitannut Yhdysvaltoja, joka oli luvannut taistella Neuvostoliiton tukemia hallituksia vastaan kaikkialla maailmassa.
Entinen sissijohtaja Meles Zenawi on tänä päivänä Etiopian pääministeri ja kieltää väitteet aseostoista. Zenawi on ollut Etiopian johdossa vuodesta 1991, jolloin Neuvostoliiton tuen päättymisen jälkeen TPLF syrjäytti Mengistun hallituksen vallasta.
Vallanvaihdoksen jälkeen TPLF vaihtoi nimensä Etiopian kansan vallankumoukselliseksi demokraattiseksi rintamaksi (EPRDF) ja luopui kaikista viittauksista marxilaisuuteen.
Pelkästään vuonna 1985 Tigren avustusyhdistys sai länsimaiden lähinnä kirkollisilta avustusjärjestöiltä tukea sadan miljoonan dollarin edestä. Bob Geldofin Band Aid
-säätiö käytti Tigren maakunnan avustuksiin vuosina 1985–91 yhteensä 11 miljoonaa dollaria, vajaa kymmenen prosenttia koko Band Aidin tuotosta.
torstai 25. helmikuuta 2010
Intiaanien olympialaiset
KU-VIIKKOLEHTI 26.2.2010
Vancouverin talvikisojen alla pidettiin kovasti ääntä siitä, että kyseessä olisivat ensimmäiset olympialaiset, joiden järjestelyissä myös alkuperäiskansat ovat mukana. Talvikisojen avajaisissa nähtiinkin hurjia intiaanitansseja, kisapaviljongissa on kaupattu paikallisten yrittäjien biisoniburgereita, ja onhan kisojen logona jäämeren rannikon inuittien kivipaasista koottu ihmishahmoinen maamerkki, inukshuk.
Todellisuudessa Kanadan alkuperäiskansojen rooli kisajärjestelyissä on ollut vaatimaton. Kun Vancouver vuonna 2003 nimettiin talvikisojen isännäksi, neljän paikallisen intiaanikansan edustajat houkuteltiin kymmenien miljoonien dollareiden maakaupoilla mukaan kisojen järjestelykomiteaan yhdessä Kanadan ja Brittiläisen Kolumbian provinssin hallitusten, Vancouverin kaupungin, Whistlerin kunnan sekä maan olympiakomitean edustajien kanssa.
Whistlerin hiihtokeskukseen ruvettiin rakentamaan
squamish-intiaanien kulttuurikeskusta, jonka hinnaksi tuli 28 miljoonaa dollaria.
Vancouverin kaupungin aluetta aiemmin asuttaneille musqueam-intiaaneille taas maksettiin 20 miljoonan dollarin korvaukset siitä hyvästä, että nämä luopuivat suurta golfkenttää ja uutta kasinoa koskeneista vaatimuksistaan.
Vancouverin kisojen järjestelykomitean johtokuntaan valittiin lopulta 13 liike-elämän edustajaa, kuusi paikallisen olympiakomitean jäsentä sekä alkuperäiskansojen edusmiehenä kaupunkilaistunut squamish-päällikkö, asianajaja Gibby Jacob.
Vancouverin kisojen järjestelykomiteassa mukana olevat intiaaniheimot kuuluvat jo ennestään Kanadan vauraimpiin alkuperäisasukkaisiin. Squamisheja, musqueameja, tsleil-waututheja ja lilwatteja on yhteensä noin 5 000, kun koko Brittiläisen Kolumbian provinssissa elää noin 200 000 alkuperäisasukasta, heistä 60 000 Vancouverissa.
Koko Kanadassa alkuperäisväestöön eli intiaaneihin ja inuitteihin lukeutuu 1,2 miljoonaa ihmistä, vajaa neljä prosenttia maan 33 miljoonasta asukkaasta.
Olympialaisia tukeneet paikalliset intiaaniheimot eivät suinkaan edusta alueen alkuperäisasukkaiden enemmistön mielipiteitä, arvioi vancouverilainen taiteilija ja aktivisti Gord Hill, joka itse kuuluu Tyynen valtameren rannikon kwakiutl-intiaaneihin.
”Olympialaiset ovat todellinen uhka ympäristölle ja alkuperäisasukkaille, sekä reservaateissa että kaupungin getoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluja on leikattu, jotta provinssin oikeistohallitus voisi syytää miljardeja dollareita rakennusfirmoille ja muille olympialaisista hyötyville yhtiöille.”
Tilastot kertovat Kanadan alkuperäisasukkaiden ahdingosta. Työttömyysaste on yli kaksinkertainen valtaväestöön verrattuna. Intiaanimiehet kuolevat keskimäärin seitsemän vuotta nuorempina kuin valtaväestöön kuuluvan miehet. Itsemurhien määrä on kaksinkertainen, 10–24-vuotiaiden keskuudessa peräti viisinkertainen.
Kaksi kolmasosaa reservaattien lapsista jää ilman koulun päästötodistusta.
Kanadan vankiloiden asukkaista joka viides kuuluu alkuperäisväestöön.
Intiaanireservaateissa elinolot ovat surkeita. Reservaateissa ei yleensä ole päällystettyjä teitä. Kraanavesi on usein juomakelvotonta. Valtion rakentamissa taloissa on homevaurioita.
Kanadan alkuperäisväestöstä yli puolet asuu tänä päivänä kaupungeissa. Monet ovat lähteneet tai heidät on ajettu kodeistaan kaivosten, öljyntuotannon tai metsänhakkuiden tieltä.
Olympialaisten rakennushankkeet ovat aiheuttaneet korvaamattomia tuhoja intiaanien perinteisille metsästysmaille. Kisoja varten on rakennettu uusia valtateitä ja hiihtokeskuksia. Vuonna 2006 tienrakennukseen tarvittavaa soraa louhittiin Fraserjoen pohjasta, sillä seurauksella että yli kaksi miljoonaa joessa kutevaa kyttyrälohta kuoli.
Poliisi on vastannut kovin ottein alkuperäisasukkaiden kampanjointiin hiihtokeskusten laajennuksia ja vuoristometsien avohakkuita vastaan. Kymmeniä
secwepemc-intiaaneihin kuuluvia nuoria ja vanhuksia on pidätetty.
Secwepemcien delegaatio matkusti myös Kansainvälisen olympiakomitean päämajaan Sveitsin Lausanneen jättämään virallisen valituksen kisarakentamisen aiheuttamista ympäristötuhoista ja intiaanikansoihin kohdistetuista ihmisoikeusloukkauksista.
Olympialaisten aikana protestit ovat jatkuneet Vancouverin keskustassa. Viime viikolla tuhannet ihmiset osoittivat mieltä naisiin kohdistunutta väkivaltaa vastaan. Yli 500 naista on viime vuosina murhattu Vancouverissa ja Brittiläistä Kolumbiaa halkovan valtatien varrella, useimmat heistä seksikauppaan turvautuneita intiaaninaisia.
Vancouverin keskustaan pystytettiin myös asunnottomien telttakylä, jossa parisataa kaupungin koditonta on viettänyt kisayönsä. Keskustan slummikorttelien naisjärjestöjen organisoima ”Olympialaisten telttakylä” sijaitsee Vancouverin jäähallin parkkipaikkana käytetyllä tyhjällä tontilla vain parin korttelin päässä jääkiekon ratkaisupelien näyttämöltä.
Eläkkeellä oleva dene-intiaani Peter Deranger kertoi elämäntarinansa telttakylän lehdessä julkaistussa haastattelussa. Mies syntyi pohjoisessa Saskatchewanissa, mutta joutui lapsena muuttamaan uraanikaivosten tieltä pois Albertan provinssin Fort McMurrayyn. ”Metsästimme isäni kanssa piisameja, majavia, sorsia ja hanhia, mutta nyt niitä ei enää ole.”
60-luvun lopulla erämaametsät hakattiin, kun alueella ruvettiin louhimaan öljyhiekkaa valtavissa avolouhoksissa.
”En voi palata enää kotiseudulleni, koska siellä minut pidätettäisiin luvattomasta oleskelusta kielletyllä alueella. Jos haluaisin asua kunnollisessa talossa, minun olisi pitänyt ryhtyä palkkaorjaksi yhtiölle, joka tuhoaa omaa maatani.”
Vancouverin talvikisojen alla pidettiin kovasti ääntä siitä, että kyseessä olisivat ensimmäiset olympialaiset, joiden järjestelyissä myös alkuperäiskansat ovat mukana. Talvikisojen avajaisissa nähtiinkin hurjia intiaanitansseja, kisapaviljongissa on kaupattu paikallisten yrittäjien biisoniburgereita, ja onhan kisojen logona jäämeren rannikon inuittien kivipaasista koottu ihmishahmoinen maamerkki, inukshuk.
Todellisuudessa Kanadan alkuperäiskansojen rooli kisajärjestelyissä on ollut vaatimaton. Kun Vancouver vuonna 2003 nimettiin talvikisojen isännäksi, neljän paikallisen intiaanikansan edustajat houkuteltiin kymmenien miljoonien dollareiden maakaupoilla mukaan kisojen järjestelykomiteaan yhdessä Kanadan ja Brittiläisen Kolumbian provinssin hallitusten, Vancouverin kaupungin, Whistlerin kunnan sekä maan olympiakomitean edustajien kanssa.
Whistlerin hiihtokeskukseen ruvettiin rakentamaan
squamish-intiaanien kulttuurikeskusta, jonka hinnaksi tuli 28 miljoonaa dollaria.
Vancouverin kaupungin aluetta aiemmin asuttaneille musqueam-intiaaneille taas maksettiin 20 miljoonan dollarin korvaukset siitä hyvästä, että nämä luopuivat suurta golfkenttää ja uutta kasinoa koskeneista vaatimuksistaan.
Vancouverin kisojen järjestelykomitean johtokuntaan valittiin lopulta 13 liike-elämän edustajaa, kuusi paikallisen olympiakomitean jäsentä sekä alkuperäiskansojen edusmiehenä kaupunkilaistunut squamish-päällikkö, asianajaja Gibby Jacob.
Vancouverin kisojen järjestelykomiteassa mukana olevat intiaaniheimot kuuluvat jo ennestään Kanadan vauraimpiin alkuperäisasukkaisiin. Squamisheja, musqueameja, tsleil-waututheja ja lilwatteja on yhteensä noin 5 000, kun koko Brittiläisen Kolumbian provinssissa elää noin 200 000 alkuperäisasukasta, heistä 60 000 Vancouverissa.
Koko Kanadassa alkuperäisväestöön eli intiaaneihin ja inuitteihin lukeutuu 1,2 miljoonaa ihmistä, vajaa neljä prosenttia maan 33 miljoonasta asukkaasta.
Olympialaisia tukeneet paikalliset intiaaniheimot eivät suinkaan edusta alueen alkuperäisasukkaiden enemmistön mielipiteitä, arvioi vancouverilainen taiteilija ja aktivisti Gord Hill, joka itse kuuluu Tyynen valtameren rannikon kwakiutl-intiaaneihin.
”Olympialaiset ovat todellinen uhka ympäristölle ja alkuperäisasukkaille, sekä reservaateissa että kaupungin getoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluja on leikattu, jotta provinssin oikeistohallitus voisi syytää miljardeja dollareita rakennusfirmoille ja muille olympialaisista hyötyville yhtiöille.”
Tilastot kertovat Kanadan alkuperäisasukkaiden ahdingosta. Työttömyysaste on yli kaksinkertainen valtaväestöön verrattuna. Intiaanimiehet kuolevat keskimäärin seitsemän vuotta nuorempina kuin valtaväestöön kuuluvan miehet. Itsemurhien määrä on kaksinkertainen, 10–24-vuotiaiden keskuudessa peräti viisinkertainen.
Kaksi kolmasosaa reservaattien lapsista jää ilman koulun päästötodistusta.
Kanadan vankiloiden asukkaista joka viides kuuluu alkuperäisväestöön.
Intiaanireservaateissa elinolot ovat surkeita. Reservaateissa ei yleensä ole päällystettyjä teitä. Kraanavesi on usein juomakelvotonta. Valtion rakentamissa taloissa on homevaurioita.
Kanadan alkuperäisväestöstä yli puolet asuu tänä päivänä kaupungeissa. Monet ovat lähteneet tai heidät on ajettu kodeistaan kaivosten, öljyntuotannon tai metsänhakkuiden tieltä.
Olympialaisten rakennushankkeet ovat aiheuttaneet korvaamattomia tuhoja intiaanien perinteisille metsästysmaille. Kisoja varten on rakennettu uusia valtateitä ja hiihtokeskuksia. Vuonna 2006 tienrakennukseen tarvittavaa soraa louhittiin Fraserjoen pohjasta, sillä seurauksella että yli kaksi miljoonaa joessa kutevaa kyttyrälohta kuoli.
Poliisi on vastannut kovin ottein alkuperäisasukkaiden kampanjointiin hiihtokeskusten laajennuksia ja vuoristometsien avohakkuita vastaan. Kymmeniä
secwepemc-intiaaneihin kuuluvia nuoria ja vanhuksia on pidätetty.
Secwepemcien delegaatio matkusti myös Kansainvälisen olympiakomitean päämajaan Sveitsin Lausanneen jättämään virallisen valituksen kisarakentamisen aiheuttamista ympäristötuhoista ja intiaanikansoihin kohdistetuista ihmisoikeusloukkauksista.
Olympialaisten aikana protestit ovat jatkuneet Vancouverin keskustassa. Viime viikolla tuhannet ihmiset osoittivat mieltä naisiin kohdistunutta väkivaltaa vastaan. Yli 500 naista on viime vuosina murhattu Vancouverissa ja Brittiläistä Kolumbiaa halkovan valtatien varrella, useimmat heistä seksikauppaan turvautuneita intiaaninaisia.
Vancouverin keskustaan pystytettiin myös asunnottomien telttakylä, jossa parisataa kaupungin koditonta on viettänyt kisayönsä. Keskustan slummikorttelien naisjärjestöjen organisoima ”Olympialaisten telttakylä” sijaitsee Vancouverin jäähallin parkkipaikkana käytetyllä tyhjällä tontilla vain parin korttelin päässä jääkiekon ratkaisupelien näyttämöltä.
Eläkkeellä oleva dene-intiaani Peter Deranger kertoi elämäntarinansa telttakylän lehdessä julkaistussa haastattelussa. Mies syntyi pohjoisessa Saskatchewanissa, mutta joutui lapsena muuttamaan uraanikaivosten tieltä pois Albertan provinssin Fort McMurrayyn. ”Metsästimme isäni kanssa piisameja, majavia, sorsia ja hanhia, mutta nyt niitä ei enää ole.”
60-luvun lopulla erämaametsät hakattiin, kun alueella ruvettiin louhimaan öljyhiekkaa valtavissa avolouhoksissa.
”En voi palata enää kotiseudulleni, koska siellä minut pidätettäisiin luvattomasta oleskelusta kielletyllä alueella. Jos haluaisin asua kunnollisessa talossa, minun olisi pitänyt ryhtyä palkkaorjaksi yhtiölle, joka tuhoaa omaa maatani.”
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Vastarintaa Vancouverissa
KU-VIIKKOLEHTI 12.2.2010
Penkkiurheilun ystävät Suomessa valmistautuvat suurin odotuksin tänään alkaviin Vancouverin talviolympialaisiin, olkoonkin että olympiakomitean tavoite 12 mitalista voi jäädä pelkäksi uumoiluksi. Yhdysvaltojen johtava urheilulehti Sports Illustrated ennusti Suomelle talvikisoista yhtä kultamitalia.
Koko helmikuun ajan jatkuvan urheilujuhlan kulissien takana paikan päällä Kanadan länsirannikolla kuitenkin kuohuu. Kun Vancouver vuonna 2003 nimettiin talviolympialaisten isännäksi, kisojen arveltiin tulevan maksamaan 660 miljoonaa dollaria ja tuottavan huikeat kymmenen miljardin dollarin voitot. Mutta tämä oli ennen globaalia talouskriisiä.
Nyt Vancouverin kisojen kustannusten uskotaan nousevan ainakin kuuteen miljardiin dollariin, eikä voitoista ole juuri tietoa.
Vancouverin kaupungin ja Brittiläisen Kolumbian provinssin hallitukset ovat ensimmäisinä säästötoimenpiteinään lomauttaneet 800 opettajaa ja ehdottaneet 14 koulun sulkemista. Yli 200 virkamiestä on irtisanottu, ja sairaaloissa on päätetty peruuttaa 2 400 leikkausta.
Talviolympialaisten suurin yksittäinen menoerä käytetään kisojen turvallisuuden takaamiseen. Turvallisuusjärjestelyihin varattiin aikoinaan 175 miljoonaa dollaria, mutta nyt summa on yli viisinkertaistunut 900 miljoonaan dollariin.
Vancouverissa ja Whistlerin hiihtokeskuksessa on tällä hetkellä 15 000 sotilasta, poliisia ja yksityisten vartiointifirmojen turvamiestä, joista osa on majoitettu Vancouverin satamaan ankkuroituun huviristeilijään.
”Joka kadunkulmassa on poliisi, ja sotilashelikopterit hurisevat yläpuolella. Kokonaiset kaupunginosat on suljettu yleisöltä. Asukkaita on neuvottu pysymään sisätiloissa tai muuttamaan kisojen alta muualle tehdäkseen tilaa 300 000 kisavieraalle”, brittilehti Guardian raportoi Vancouverista.
Maksavien sponsoreiden vähennyttyä talouskriisin myötä Vancouverin kisojen järjestelykomitea on pyrkinyt olemaan tarkkana siitä, että kisojen suurimmat tukijat saavat haluamansa näkyvyyden. Muiden kuin virallisten sponsoreiden mainokset on peitetty kisojen ajaksi, ja kaupungin kirjastoja on käsketty tarjoamaan tilaisuuksissaan ainoastaan Coca-Colan ja McDonald’sin tuotteita.
Osa Vancouverin ja Brittiläisen Kolumbian asukkaista on noussut kisojen alla vastarintaan julkisten palvelujen supistusten ja huikeiden turvajärjestelyjen vuoksi. Yhteenliittymä nimeltä ”Vuoden 2010 vastaanottokomitea” pyrkii pysäyttämään Vancouverin keskustan liikenteen kisojen avajaisten alla, ja lauantaille on suunniteltu toimintapäivää kisojen pääsponsoreita vastaan.
”Urheilu ja fyysinen terveys ovat myönteisiä asioita kaikissa yhteiskunnissa, mutta olympiateollisuus käyttää urheilijoita vain hyödykkeinä omien tuotteidensa markkinoimiseksi. Olympiakisoilla on tuhoisat yhteiskunnalliset ja ekologiset vaikutukset, joihin ei voi suhtautua välinpitämättömästi”, toteaa paikallinen aktivisti Gord Hill verkkosivustolla No2010.com.
Kisojen vastustajiin kuuluu monenkirjava joukko järjestöaktiiveja veronmaksajien keskusliitosta asunnottomien liikkeisiin, sodanvastustajiin, opiskelijoihin, opettajiin ja Kanadan länsirannikon alkuperäisasukkaiden ryhmiin.
Vancouveriin odotetaan lisäksi muualta maasta ja rajan takaa Yhdysvalloista globalisaatiokriittisiä aktivisteja, jotka pitävät olympialaisia eräänlaisena kenraaliharjoituksena ensi kesänä Torontossa järjestettävälle G20-maiden huippukokoukselle.
Monien Vancouverin kisojen vastustajien mielestä olympialaiset ovat lähinnä suuryhtiöiden, poliittisten eliittien ja median masinoimaa sirkusta. Kaupungin asukasyhdistykset muistuttavat myös, että edullisten vuokra-asuntojen määrä on pudonnut rajusti olympiakisoihin liittyneen keinottelun ja uusien rakennushankkeiden ansiosta. Vancouverissa on nyt yli 6 000 koditonta.
Naisryhmät kampanjoivat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kisojen alla prostituutio on lisääntynyt, ja yli 500 naista on viime vuosina murhattu Vancouverissa ja Brittiläistä Kolumbiaa halkovan valtatien varrella, useimmat heistä seksikauppaan turvautuneita intiaaninaisia.
Kisoja varten on rakennettu uusia valtateitä ja hiihtokeskuksia intiaanikansojen perinteisille maille. Poliisi on vastannut kovin ottein alkuperäisasukkaiden kampanjointiin Sun Peaksin hiihtokeskuksen laajennusta ja vuoristometsien hakkuita vastaan. Kymmeniä secwepemc-intiaaneihin kuuluvia nuoria ja vanhuksia on pidätetty.
Ympäristöystävälliseksi mainostettujen kisojen uskottavuus on koetuksella myös kun silmäilee sponsorien listaa. Coca-Colan ja McDonald’sin lisäksi tukijoina ovat muun muassa aseyhtiö General Electric, tuholaismyrkkyjen valmistaja Dow Chemicals ja Albertan provinssin ekologisesti tuhoisista öljyhiekkahankkeista vastaava öljy-yhtiö Petro-Canada.
Kanadan paikalliset intiaanikansat ovat jakautuneet jyrkästi kahtia suhtautumisessaan Vancouverin kisoihin.
Vancouverin ja Whistlerin alueen neljän intiaanikansan johtajat ovat olleet alusta pitäen mukana kisojen järjestelytoimikunnassa ja kehuvat olympialaisten tuoneen alkuperäisasukkaille noin 2 000 kipeästi kaivattua työpaikkaa rakennushankkeissa ja matkamuistobisneksessä.
Naapurikansat ja radikaalimmat intiaaniaktiivit pitävät kisajärjestelyissä mukana olevia päälliköitä kuitenkin pettureina ja korruptoituneina liikemiehinä ja muistuttavat siitä, että Kanada ei aikoinaan koskaan sopinut Brittiläisen Kolumbian alkuperäiskansojen kanssa maaoikeuksien lunastamisesta. Juridisesti provinssin maa-alueet kuuluvat edelleen intiaaneille, ja näin ollen olympialaisia ollaan järjestämässä varastetuilla mailla.
Penkkiurheilun ystävät Suomessa valmistautuvat suurin odotuksin tänään alkaviin Vancouverin talviolympialaisiin, olkoonkin että olympiakomitean tavoite 12 mitalista voi jäädä pelkäksi uumoiluksi. Yhdysvaltojen johtava urheilulehti Sports Illustrated ennusti Suomelle talvikisoista yhtä kultamitalia.
Koko helmikuun ajan jatkuvan urheilujuhlan kulissien takana paikan päällä Kanadan länsirannikolla kuitenkin kuohuu. Kun Vancouver vuonna 2003 nimettiin talviolympialaisten isännäksi, kisojen arveltiin tulevan maksamaan 660 miljoonaa dollaria ja tuottavan huikeat kymmenen miljardin dollarin voitot. Mutta tämä oli ennen globaalia talouskriisiä.
Nyt Vancouverin kisojen kustannusten uskotaan nousevan ainakin kuuteen miljardiin dollariin, eikä voitoista ole juuri tietoa.
Vancouverin kaupungin ja Brittiläisen Kolumbian provinssin hallitukset ovat ensimmäisinä säästötoimenpiteinään lomauttaneet 800 opettajaa ja ehdottaneet 14 koulun sulkemista. Yli 200 virkamiestä on irtisanottu, ja sairaaloissa on päätetty peruuttaa 2 400 leikkausta.
Talviolympialaisten suurin yksittäinen menoerä käytetään kisojen turvallisuuden takaamiseen. Turvallisuusjärjestelyihin varattiin aikoinaan 175 miljoonaa dollaria, mutta nyt summa on yli viisinkertaistunut 900 miljoonaan dollariin.
Vancouverissa ja Whistlerin hiihtokeskuksessa on tällä hetkellä 15 000 sotilasta, poliisia ja yksityisten vartiointifirmojen turvamiestä, joista osa on majoitettu Vancouverin satamaan ankkuroituun huviristeilijään.
”Joka kadunkulmassa on poliisi, ja sotilashelikopterit hurisevat yläpuolella. Kokonaiset kaupunginosat on suljettu yleisöltä. Asukkaita on neuvottu pysymään sisätiloissa tai muuttamaan kisojen alta muualle tehdäkseen tilaa 300 000 kisavieraalle”, brittilehti Guardian raportoi Vancouverista.
Maksavien sponsoreiden vähennyttyä talouskriisin myötä Vancouverin kisojen järjestelykomitea on pyrkinyt olemaan tarkkana siitä, että kisojen suurimmat tukijat saavat haluamansa näkyvyyden. Muiden kuin virallisten sponsoreiden mainokset on peitetty kisojen ajaksi, ja kaupungin kirjastoja on käsketty tarjoamaan tilaisuuksissaan ainoastaan Coca-Colan ja McDonald’sin tuotteita.
Osa Vancouverin ja Brittiläisen Kolumbian asukkaista on noussut kisojen alla vastarintaan julkisten palvelujen supistusten ja huikeiden turvajärjestelyjen vuoksi. Yhteenliittymä nimeltä ”Vuoden 2010 vastaanottokomitea” pyrkii pysäyttämään Vancouverin keskustan liikenteen kisojen avajaisten alla, ja lauantaille on suunniteltu toimintapäivää kisojen pääsponsoreita vastaan.
”Urheilu ja fyysinen terveys ovat myönteisiä asioita kaikissa yhteiskunnissa, mutta olympiateollisuus käyttää urheilijoita vain hyödykkeinä omien tuotteidensa markkinoimiseksi. Olympiakisoilla on tuhoisat yhteiskunnalliset ja ekologiset vaikutukset, joihin ei voi suhtautua välinpitämättömästi”, toteaa paikallinen aktivisti Gord Hill verkkosivustolla No2010.com.
Kisojen vastustajiin kuuluu monenkirjava joukko järjestöaktiiveja veronmaksajien keskusliitosta asunnottomien liikkeisiin, sodanvastustajiin, opiskelijoihin, opettajiin ja Kanadan länsirannikon alkuperäisasukkaiden ryhmiin.
Vancouveriin odotetaan lisäksi muualta maasta ja rajan takaa Yhdysvalloista globalisaatiokriittisiä aktivisteja, jotka pitävät olympialaisia eräänlaisena kenraaliharjoituksena ensi kesänä Torontossa järjestettävälle G20-maiden huippukokoukselle.
Monien Vancouverin kisojen vastustajien mielestä olympialaiset ovat lähinnä suuryhtiöiden, poliittisten eliittien ja median masinoimaa sirkusta. Kaupungin asukasyhdistykset muistuttavat myös, että edullisten vuokra-asuntojen määrä on pudonnut rajusti olympiakisoihin liittyneen keinottelun ja uusien rakennushankkeiden ansiosta. Vancouverissa on nyt yli 6 000 koditonta.
Naisryhmät kampanjoivat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kisojen alla prostituutio on lisääntynyt, ja yli 500 naista on viime vuosina murhattu Vancouverissa ja Brittiläistä Kolumbiaa halkovan valtatien varrella, useimmat heistä seksikauppaan turvautuneita intiaaninaisia.
Kisoja varten on rakennettu uusia valtateitä ja hiihtokeskuksia intiaanikansojen perinteisille maille. Poliisi on vastannut kovin ottein alkuperäisasukkaiden kampanjointiin Sun Peaksin hiihtokeskuksen laajennusta ja vuoristometsien hakkuita vastaan. Kymmeniä secwepemc-intiaaneihin kuuluvia nuoria ja vanhuksia on pidätetty.
Ympäristöystävälliseksi mainostettujen kisojen uskottavuus on koetuksella myös kun silmäilee sponsorien listaa. Coca-Colan ja McDonald’sin lisäksi tukijoina ovat muun muassa aseyhtiö General Electric, tuholaismyrkkyjen valmistaja Dow Chemicals ja Albertan provinssin ekologisesti tuhoisista öljyhiekkahankkeista vastaava öljy-yhtiö Petro-Canada.
Kanadan paikalliset intiaanikansat ovat jakautuneet jyrkästi kahtia suhtautumisessaan Vancouverin kisoihin.
Vancouverin ja Whistlerin alueen neljän intiaanikansan johtajat ovat olleet alusta pitäen mukana kisojen järjestelytoimikunnassa ja kehuvat olympialaisten tuoneen alkuperäisasukkaille noin 2 000 kipeästi kaivattua työpaikkaa rakennushankkeissa ja matkamuistobisneksessä.
Naapurikansat ja radikaalimmat intiaaniaktiivit pitävät kisajärjestelyissä mukana olevia päälliköitä kuitenkin pettureina ja korruptoituneina liikemiehinä ja muistuttavat siitä, että Kanada ei aikoinaan koskaan sopinut Brittiläisen Kolumbian alkuperäiskansojen kanssa maaoikeuksien lunastamisesta. Juridisesti provinssin maa-alueet kuuluvat edelleen intiaaneille, ja näin ollen olympialaisia ollaan järjestämässä varastetuilla mailla.
torstai 28. tammikuuta 2010
Kalsaripommin hämärät taustat
KU-VIIKKOLEHTI 29.1.2010
Lehdet kertoivat alkuviikosta näyttävästi tv-kanava Al Jazeeran julkaisemasta uudesta ääninauhasta, jolla Osama bin Ladeniksi väitetty mies lausuu Yhdysvaltojen presidentille Barack Obamalle osoitetun minuutin mittaisen viestin.
Arabiankielinen nauhoitus antoi ymmärtää Osama bin Ladenin olevan vastuussa joulupäivänä tehdystä epäonnistuneesta terrori-iskun yrityksestä Amsterdamista Detroitiin matkalla olleessa matkustajakoneessa. 23-vuotias nigerialainen Umar Abdulmutallab yritti uutisten mukaan räjäyttää lentokoneen alushousuihinsa ommellun räjähteen avulla, mutta onnistui lopulta vain sytyttämään itsensä tuleen.
”Sankarillisen Umar Abdulmutallabin lentokoneen välityksellä teille toimittamani viesti vahvistaa syyskuun 11. päivän sankareiden toimittaman aiemman viestin, että Amerikka ei voi uneksia rauhasta ellemme me voi elää rauhassa Palestiinassa”, ääni nauhalla sanoi.
Vastaavanlaisia ääninauhoja on julkistettu parikymmentä kertaa vuoden 2002 jälkeen, eikä ainuttakaan ole kyetty todistamaan aidoksi.
Joulupäivän pommi-iskuyrityksen otti jo aiemmin vastuulleen Arabian niemimaan Al-Qaida. Tai näin väittää ainakin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelua CIA:ta lähellä oleva yksityinen tiedustelufirma Intel Center, joka lähetti uutistoimistoille englanninkielisen käännöksen islamistijärjestön julkilausumasta ja propagandakuvia
pommi-iskun yrityksestä syytetystä nigerialaisnuorukaisesta.
Radikaalien islamistien verkkosivustoja seuraava yhtiö ilmoitti tällä viikolla, että uusi Osama bin Laden -nauhoitus oli osoitus suunnitteilla olevasta uudesta terrori-iskusta tulevan vuoden kuluessa.
Yhdysvaltojen vaihtoehtomedioissa Intel Centeriä pidetään kuitenkin lähinnä terrorisminvastaista sotaa tukevan propaganda-aineiston tuottajana. Yhtiö kauppaa verkkosivuillaan kovaan hintaan islamistien tekemäksi väitettyjä videoita. Firma jäi vuonna 2006 kiinni Al-Qaida-johtaja Ayman al-Zawahirin puhetta kuvanneen videon tökeröstä manipuloinnista.
”Näiden nauhoitusten ainoa tarkoitus on levittää pelkoa ja antaa Yhdysvalloille syy Lähi-idän miehitykselle”, arvioi verkkolehti No World System.
Detroitin-koneen pommi-iskuyrityksestä syytetty Umar Abdulmutallab on Nigerian rikkaimpiin kuuluvan pankkiirin poika. Ujoksi ja yksinäiseksi kuvattu nuorukainen opiskeli insinööriksi Lontoossa ja aloitti isän toivomuksesta kauppatieteen opinnot australialaisessa yliopistossa Dubaissa. Liikehallinnon opiskelut jäivät kuitenkin kesken, kun Abdulmutallab lähti Jemeniin opiskelemaan arabiaa.
Jemenissä hänen kerrotaan tutustuneen viime kesänä amerikkalaissyntyiseen saarnaajaan ja islamistibloggaajaan Anwar al-Awlakiin.
Syksyllä Umar Abdulmutallab katkaisi yhteydet perheeseensä ja vieraili Jemenin viranomaisten mukaan Shabwan maakunnassa, jossa Al-Qaidalla kerrotaan olevan noin 200 taistelijan leiri.
Joulukuussa Abdulmutallab vietti aikaa Ghanan pääkaupungissa Accrassa, mistä hän osti käteisellä lentolipun Nigerian Lagosista Amsterdamin kautta Detroitiin.
Detroitin-koneessa joulupäivänä juuri ennen koneen laskeutumista Abdulmutallab yritti sitten sytyttää alushousujensa kankaaseen kiinni ommellun pentriittiräjähteen lisäämällä siihen toista ainetta lääkeruiskulla. Pentriitti on sotilaskäytössä oleva voimakas räjähde, mutta kemistien mukaan pentriittipommin räjäyttämiseen tarvitaan myös sytytin, jonka iskuvoima saa aineen räjähtämään.
Tapaus sai oudompia piirteitä, kun samalla Northwest Airlinesin lennolla mukana ollut matkustaja kertoi CNN:n
tv-haastattelussa erikoisesta tapahtumasta koneen turvatarkastuksessa Amsterdamissa.
Detroitilainen asianajaja Kurt Haskell odotti vaimonsa kanssa pääsyä turvatarkastukseen, kun hänen huomionsa kiinnittyi surkeannäköiseen nuoreen afrikkalaispoikaan, joka saapui turvatarkastukseen yhdessä kalliiseen pukuun pukeutuneen vanhemman intialaismiehen kanssa.
Haskell kuuli intialaismiehen sanovan virkailijoille, että afrikkalaispojan oli päästävä koneeseen, mutta tällä ei ollut passia. ”Hän on Sudanista. Me teemme tätä koko ajan”, intialaismies sanoi, minkä jälkeen molemmat miehet ohjattiin käytävää eteenpäin turvatarkastuksesta vastaavan henkilön puheille.
Vasta kun Umar Abdulmutallab yritti sytyttää pommin lentokoneessa, Haskell ymmärsi, että kyse oli samasta pojasta, jonka hän oli nähnyt turvatarkastuksessa. Intialaismies ei ilmeisesti tullut mukaan koneeseen.
Kuka hyvänsä sitten oli lopulta nigerialaisnuorukaisen kalsaripommivirityksen taustalla, lienee myös syytä tarkastella, mitä seurauksia tapauksella on.
Lentomatkustajien elämää varmasti hankaloitetaan,
ja kansalaisoikeuksia kaventava Yhdysvaltojen terrorisminvastainen laki, Patriot Act, pidetään todennäköisesti voimassa kongressin yksimielisellä päätöksellä. Kiisteltyä lakia on määrä käsitellä ensi viikolla.
Geopolitiikan tutkija F. William Engdahlin mukaan Yhdysvallat pyrkii käyttämään tapausta myös tekosyynä sotilaalliseen läsnäoloon Jemenissä maan hyödyntämättömien öljyvarojen ja strategisen sijainnin takia. Jemenin ja Afrikan puolella sijaitsevan Djiboutin välisen Bab el Mandebin salmen läpi kuljetetaan päivittäin yli kolme miljoonaa tynnyriä öljyä.
Amerikkalaisjoukkojen läsnäolon uskotaan myös lykkäävän Jemenin naapurimaan Saudi-Arabian suunnitelmia luopua dollarin käytöstä öljykaupassa Kiinan kanssa.
Vähemmälle huomiolle uutisissa on jäänyt Israelin rooli paikallisten islamistijärjestöjen toiminnassa. Jemenissä annettiin vuosi sitten tuomiot kolmelle islamistille Israelin tiedustelupalvelun avustuksella tehdyistä pommi-iskuista Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastaan.
Lehdet kertoivat alkuviikosta näyttävästi tv-kanava Al Jazeeran julkaisemasta uudesta ääninauhasta, jolla Osama bin Ladeniksi väitetty mies lausuu Yhdysvaltojen presidentille Barack Obamalle osoitetun minuutin mittaisen viestin.
Arabiankielinen nauhoitus antoi ymmärtää Osama bin Ladenin olevan vastuussa joulupäivänä tehdystä epäonnistuneesta terrori-iskun yrityksestä Amsterdamista Detroitiin matkalla olleessa matkustajakoneessa. 23-vuotias nigerialainen Umar Abdulmutallab yritti uutisten mukaan räjäyttää lentokoneen alushousuihinsa ommellun räjähteen avulla, mutta onnistui lopulta vain sytyttämään itsensä tuleen.
”Sankarillisen Umar Abdulmutallabin lentokoneen välityksellä teille toimittamani viesti vahvistaa syyskuun 11. päivän sankareiden toimittaman aiemman viestin, että Amerikka ei voi uneksia rauhasta ellemme me voi elää rauhassa Palestiinassa”, ääni nauhalla sanoi.
Vastaavanlaisia ääninauhoja on julkistettu parikymmentä kertaa vuoden 2002 jälkeen, eikä ainuttakaan ole kyetty todistamaan aidoksi.
Joulupäivän pommi-iskuyrityksen otti jo aiemmin vastuulleen Arabian niemimaan Al-Qaida. Tai näin väittää ainakin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelua CIA:ta lähellä oleva yksityinen tiedustelufirma Intel Center, joka lähetti uutistoimistoille englanninkielisen käännöksen islamistijärjestön julkilausumasta ja propagandakuvia
pommi-iskun yrityksestä syytetystä nigerialaisnuorukaisesta.
Radikaalien islamistien verkkosivustoja seuraava yhtiö ilmoitti tällä viikolla, että uusi Osama bin Laden -nauhoitus oli osoitus suunnitteilla olevasta uudesta terrori-iskusta tulevan vuoden kuluessa.
Yhdysvaltojen vaihtoehtomedioissa Intel Centeriä pidetään kuitenkin lähinnä terrorisminvastaista sotaa tukevan propaganda-aineiston tuottajana. Yhtiö kauppaa verkkosivuillaan kovaan hintaan islamistien tekemäksi väitettyjä videoita. Firma jäi vuonna 2006 kiinni Al-Qaida-johtaja Ayman al-Zawahirin puhetta kuvanneen videon tökeröstä manipuloinnista.
”Näiden nauhoitusten ainoa tarkoitus on levittää pelkoa ja antaa Yhdysvalloille syy Lähi-idän miehitykselle”, arvioi verkkolehti No World System.
Detroitin-koneen pommi-iskuyrityksestä syytetty Umar Abdulmutallab on Nigerian rikkaimpiin kuuluvan pankkiirin poika. Ujoksi ja yksinäiseksi kuvattu nuorukainen opiskeli insinööriksi Lontoossa ja aloitti isän toivomuksesta kauppatieteen opinnot australialaisessa yliopistossa Dubaissa. Liikehallinnon opiskelut jäivät kuitenkin kesken, kun Abdulmutallab lähti Jemeniin opiskelemaan arabiaa.
Jemenissä hänen kerrotaan tutustuneen viime kesänä amerikkalaissyntyiseen saarnaajaan ja islamistibloggaajaan Anwar al-Awlakiin.
Syksyllä Umar Abdulmutallab katkaisi yhteydet perheeseensä ja vieraili Jemenin viranomaisten mukaan Shabwan maakunnassa, jossa Al-Qaidalla kerrotaan olevan noin 200 taistelijan leiri.
Joulukuussa Abdulmutallab vietti aikaa Ghanan pääkaupungissa Accrassa, mistä hän osti käteisellä lentolipun Nigerian Lagosista Amsterdamin kautta Detroitiin.
Detroitin-koneessa joulupäivänä juuri ennen koneen laskeutumista Abdulmutallab yritti sitten sytyttää alushousujensa kankaaseen kiinni ommellun pentriittiräjähteen lisäämällä siihen toista ainetta lääkeruiskulla. Pentriitti on sotilaskäytössä oleva voimakas räjähde, mutta kemistien mukaan pentriittipommin räjäyttämiseen tarvitaan myös sytytin, jonka iskuvoima saa aineen räjähtämään.
Tapaus sai oudompia piirteitä, kun samalla Northwest Airlinesin lennolla mukana ollut matkustaja kertoi CNN:n
tv-haastattelussa erikoisesta tapahtumasta koneen turvatarkastuksessa Amsterdamissa.
Detroitilainen asianajaja Kurt Haskell odotti vaimonsa kanssa pääsyä turvatarkastukseen, kun hänen huomionsa kiinnittyi surkeannäköiseen nuoreen afrikkalaispoikaan, joka saapui turvatarkastukseen yhdessä kalliiseen pukuun pukeutuneen vanhemman intialaismiehen kanssa.
Haskell kuuli intialaismiehen sanovan virkailijoille, että afrikkalaispojan oli päästävä koneeseen, mutta tällä ei ollut passia. ”Hän on Sudanista. Me teemme tätä koko ajan”, intialaismies sanoi, minkä jälkeen molemmat miehet ohjattiin käytävää eteenpäin turvatarkastuksesta vastaavan henkilön puheille.
Vasta kun Umar Abdulmutallab yritti sytyttää pommin lentokoneessa, Haskell ymmärsi, että kyse oli samasta pojasta, jonka hän oli nähnyt turvatarkastuksessa. Intialaismies ei ilmeisesti tullut mukaan koneeseen.
Kuka hyvänsä sitten oli lopulta nigerialaisnuorukaisen kalsaripommivirityksen taustalla, lienee myös syytä tarkastella, mitä seurauksia tapauksella on.
Lentomatkustajien elämää varmasti hankaloitetaan,
ja kansalaisoikeuksia kaventava Yhdysvaltojen terrorisminvastainen laki, Patriot Act, pidetään todennäköisesti voimassa kongressin yksimielisellä päätöksellä. Kiisteltyä lakia on määrä käsitellä ensi viikolla.
Geopolitiikan tutkija F. William Engdahlin mukaan Yhdysvallat pyrkii käyttämään tapausta myös tekosyynä sotilaalliseen läsnäoloon Jemenissä maan hyödyntämättömien öljyvarojen ja strategisen sijainnin takia. Jemenin ja Afrikan puolella sijaitsevan Djiboutin välisen Bab el Mandebin salmen läpi kuljetetaan päivittäin yli kolme miljoonaa tynnyriä öljyä.
Amerikkalaisjoukkojen läsnäolon uskotaan myös lykkäävän Jemenin naapurimaan Saudi-Arabian suunnitelmia luopua dollarin käytöstä öljykaupassa Kiinan kanssa.
Vähemmälle huomiolle uutisissa on jäänyt Israelin rooli paikallisten islamistijärjestöjen toiminnassa. Jemenissä annettiin vuosi sitten tuomiot kolmelle islamistille Israelin tiedustelupalvelun avustuksella tehdyistä pommi-iskuista Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastaan.
torstai 14. tammikuuta 2010
Miksi Togon pelaajia tulitettiin?
KU-VIIKKOLEHTI 15.1.2010
Togon jalkapallomaajoukkueen kapteenin Emmanuel Adebayorin radiohaastattelua kuunnellessa tulee ensimmäisenä mieleen, että urheilijoita vastaan tehty aseellinen isku on todella epäreilua ja pelkurimaista.
Arsenalin maalitykkinä tunnetuksi tullut, viime kesänä Manchester Cityyn siirtynyt pitkänhuiskea hyökkääjä kertoo Britannian radion BBC:n verkkosivuilla julkaistussa haastattelussa viikon takaisesta hyökkäyksestä Togon joukkuetta vastaan Angolaan kuuluvalla Cabindan alueella.
Togon maajoukkue oli tulossa Pointe-Noiressa Kongon tasavallassa pidetyltä viimeistelyleiriltä Afrikan jalkapallomestaruuskisoihin Angolaan, kun joukkueen kahta bussia vastaan avattiin tuli. Sotilassaattueessa ajaneet bussit joutuivat pysähtymään, kun toisen bussin kuljettaja sai iskussa surmansa. Jalkapalloilijat piiloutuivat bussin penkkien alle puoli tuntia jatkuneen tulituksen ajaksi.
Kolme togolaista kuoli, bussinkuljettajan lisäksi joukkueen apuvalmentaja ja tiedottaja. Pelaajista kaksi haavoittui luodeista vakavasti. Joukkue evakuoitiin paikalta Angolan sotilaiden maastoautoissa, ja Togo päätti luopua kisoista.
Iskun otti vastuulleen ryhmittymä nimeltä Cabindan kaistaleen vapautusrintama – Sotilaallinen asema (Flec-PM). Angolan pääkaupungissa Luandassa levitetyn tiedotteen mukaan ”operaatio oli vasta alkua sarjalle suunniteltuja iskuja, jotka tulevat jatkumaan koko Cabindan alueella”.
Flec-PM:n pääsihteeri Rodrigues Mingas kertoi ranskalaiselle uutiskanavalle France24:lle, että hyökkäyksen kohteena ei ollut Togon joukkue, vaan Angolan armeija. ”Taistelemme Cabindan täydellisen itsenäisyyden puolesta Angolan laitonta miehitysvaltaa vastaan.”
Myöhemmin myös toinen Cabindan vapautusliikkeen ryhmittymä Flec-FAC ilmoitti olevansa iskun takana.
”Emme ole terroristeja, mutta joka kerta kun Cabindan asevoimat kohtaavat Angolan sotilassaattueen, he avaavat tulen”, sanoi järjestön johtajan N’Zita Tiagon Sveitsissä asuva poika Jean-Claude N’Zita.
Atlantin rannikolla Kongon tasavallan ja Kongon demokraattisen tasavallan välissä sijaitseva Angolan maakunta Cabinda on pinta-alaltaan hiukan suurempi kuin entinen Uudenmaan lääni. Cabindan erottaa varsinaisesta Angolasta Kongon demokraattiseen tasavaltaan kuuluva 60 kilometriä leveä rannikkokaistale.
Cabindalla ei ole alun perin juuri muuta yhteistä Angolan kanssa kuin Portugalin siirtomaavalta. Afrikan jaossa siirtomaavaltojen kesken vuonna 1885 Cabindasta tuli Portugalin Kongo. Angola oli ollut portugalilaisten hallussa tuolloin jo satoja vuosia.
Cabindassa puhutaan kongon kielelle sukua olevaa ibindan kieltä ja ranskaa, kun taas Angolassa valtakieli on portugali.
Cabindan vapautusliike Flec perustettiin 60-luvun alussa taistelemaan maan itsenäisyyden puolesta. Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen Cabinda julistautui itsenäiseksi elokuussa 1975. Kolme kuukautta myöhemmin itsenäistyneen Angolan kommunistinen vapautusliike MPLA kuitenkin miehitti Cabindan yhdessä kuubalaisten joukkojen kanssa.
Flec on siitä lähtien jatkanut taistelua Cabindan itsenäisyyden puolesta. Parhaimmillaan yli puolet alueesta on ollut vapautusliikkeen hallussa, mutta vuoden 2002 jälkeen Angolan joukot miehittivät taas koko maakunnan. Viime vuosina pienempiin ryhmittymiin hajonneen Flecin taktiikkana ovat olleet yllätysiskut Angolan sotilaita vastaan ja ulkomaisten öljy-yhtiöiden työntekijöiden kidnappaukset.
Öljy onkin keskeinen syy siihen, miksi Angola pitää tiukasti kiinni Cabindan alueesta. Angola saa öljystä yli 90 prosenttia vientituloistaan, ja lähes puolet maan öljyntuotannosta on peräisin Cabindan edustan merenpohjasta.
Viime vuonna Angolan öljyntuotanto oli seitsemänneksi suurin kaikista öljyntuottajajärjestö Opecin jäsenmaista.
Öljy-yhtiö Chevronin nyttemmin omistama Gulf Oil aloitti öljynporauksen Cabindan edustalla vuonna 1958. Yhdysvaltalainen öljyjätti säilyi suurimpana öljy-yhtiönä Angolassa myös maan kommunistihallinnon aikana.
Yksi kylmän sodan ajan vähemmän tunnetuista kummallisuuksista oli se, että Angolan sisällissodassa hallitusta tukeneet Kuuban sotilaat suojelivat yhdysvaltalaisen Chevronin öljyoperaatioita Cabindassa samaan aikaan kun Yhdysvaltojen hallitus avusti Angolan vastarintaliikettä Unitaa.
Angolan öljyviennistä valtaosa on mennyt perinteisesti Yhdysvaltoihin, mutta tänä päivänä Kiinan osuus viennistä on jo yhtä suuri ja Angolasta on tullut Kiinan tärkein yksittäinen öljyntoimittaja.
Togon joukkuetta vastaan tehdystä iskusta huolimatta jalkapallon Afrikan mestaruuskisat käynnistyivät sunnuntaina suunnitelmien mukaan ja yhtenä peliareenana on myös kiinalaisten rakentama Cabindan stadion. 300 000 asukkaan Cabindassa on nyt 30 000 Angolan armeijan sotilasta valvomassa järjestystä.
Tyytymättömyys cabindalaisten keskuudessa on kuitenkin suurta. Itsenäisyyden lisäksi alueen asukkaat vaativat suurempaa osuutta alueen öljytuloista.
Vuodesta 1979 Angolan presidenttinä ollut José Eduardo dos Santos lupasi aikoinaan järjestää kansanäänestyksen Cabindan itsenäisyydestä, mutta asiaa ei olisi kysytty pelkästään cabindalaisilta vaan koko 18 miljoonan asukkaan Angolan äänioikeutetuilta.
Hallitus myöntyi lopulta siihen, että Cabinda saisi käyttöönsä kymmenen prosenttia alueen öljytuloista.
Tänä iltana vaatimukset öljytuloista väistyvät kuitenkin hetkeksi taka-alalle, kun Cabindan stadionilla pelataan Norsunluurannikon ja Ghanan välinen alkulohkon ottelu. Koko futishullu Afrikka kerääntyy tv-ruutujen eteen katsomaan peliä, jossa kohtaavat muun muassa Chelsean maailmantähdet Didier Drogba ja Michael Essien.
Togon jalkapallomaajoukkueen kapteenin Emmanuel Adebayorin radiohaastattelua kuunnellessa tulee ensimmäisenä mieleen, että urheilijoita vastaan tehty aseellinen isku on todella epäreilua ja pelkurimaista.
Arsenalin maalitykkinä tunnetuksi tullut, viime kesänä Manchester Cityyn siirtynyt pitkänhuiskea hyökkääjä kertoo Britannian radion BBC:n verkkosivuilla julkaistussa haastattelussa viikon takaisesta hyökkäyksestä Togon joukkuetta vastaan Angolaan kuuluvalla Cabindan alueella.
Togon maajoukkue oli tulossa Pointe-Noiressa Kongon tasavallassa pidetyltä viimeistelyleiriltä Afrikan jalkapallomestaruuskisoihin Angolaan, kun joukkueen kahta bussia vastaan avattiin tuli. Sotilassaattueessa ajaneet bussit joutuivat pysähtymään, kun toisen bussin kuljettaja sai iskussa surmansa. Jalkapalloilijat piiloutuivat bussin penkkien alle puoli tuntia jatkuneen tulituksen ajaksi.
Kolme togolaista kuoli, bussinkuljettajan lisäksi joukkueen apuvalmentaja ja tiedottaja. Pelaajista kaksi haavoittui luodeista vakavasti. Joukkue evakuoitiin paikalta Angolan sotilaiden maastoautoissa, ja Togo päätti luopua kisoista.
Iskun otti vastuulleen ryhmittymä nimeltä Cabindan kaistaleen vapautusrintama – Sotilaallinen asema (Flec-PM). Angolan pääkaupungissa Luandassa levitetyn tiedotteen mukaan ”operaatio oli vasta alkua sarjalle suunniteltuja iskuja, jotka tulevat jatkumaan koko Cabindan alueella”.
Flec-PM:n pääsihteeri Rodrigues Mingas kertoi ranskalaiselle uutiskanavalle France24:lle, että hyökkäyksen kohteena ei ollut Togon joukkue, vaan Angolan armeija. ”Taistelemme Cabindan täydellisen itsenäisyyden puolesta Angolan laitonta miehitysvaltaa vastaan.”
Myöhemmin myös toinen Cabindan vapautusliikkeen ryhmittymä Flec-FAC ilmoitti olevansa iskun takana.
”Emme ole terroristeja, mutta joka kerta kun Cabindan asevoimat kohtaavat Angolan sotilassaattueen, he avaavat tulen”, sanoi järjestön johtajan N’Zita Tiagon Sveitsissä asuva poika Jean-Claude N’Zita.
Atlantin rannikolla Kongon tasavallan ja Kongon demokraattisen tasavallan välissä sijaitseva Angolan maakunta Cabinda on pinta-alaltaan hiukan suurempi kuin entinen Uudenmaan lääni. Cabindan erottaa varsinaisesta Angolasta Kongon demokraattiseen tasavaltaan kuuluva 60 kilometriä leveä rannikkokaistale.
Cabindalla ei ole alun perin juuri muuta yhteistä Angolan kanssa kuin Portugalin siirtomaavalta. Afrikan jaossa siirtomaavaltojen kesken vuonna 1885 Cabindasta tuli Portugalin Kongo. Angola oli ollut portugalilaisten hallussa tuolloin jo satoja vuosia.
Cabindassa puhutaan kongon kielelle sukua olevaa ibindan kieltä ja ranskaa, kun taas Angolassa valtakieli on portugali.
Cabindan vapautusliike Flec perustettiin 60-luvun alussa taistelemaan maan itsenäisyyden puolesta. Portugalin neilikkavallankumouksen jälkeen Cabinda julistautui itsenäiseksi elokuussa 1975. Kolme kuukautta myöhemmin itsenäistyneen Angolan kommunistinen vapautusliike MPLA kuitenkin miehitti Cabindan yhdessä kuubalaisten joukkojen kanssa.
Flec on siitä lähtien jatkanut taistelua Cabindan itsenäisyyden puolesta. Parhaimmillaan yli puolet alueesta on ollut vapautusliikkeen hallussa, mutta vuoden 2002 jälkeen Angolan joukot miehittivät taas koko maakunnan. Viime vuosina pienempiin ryhmittymiin hajonneen Flecin taktiikkana ovat olleet yllätysiskut Angolan sotilaita vastaan ja ulkomaisten öljy-yhtiöiden työntekijöiden kidnappaukset.
Öljy onkin keskeinen syy siihen, miksi Angola pitää tiukasti kiinni Cabindan alueesta. Angola saa öljystä yli 90 prosenttia vientituloistaan, ja lähes puolet maan öljyntuotannosta on peräisin Cabindan edustan merenpohjasta.
Viime vuonna Angolan öljyntuotanto oli seitsemänneksi suurin kaikista öljyntuottajajärjestö Opecin jäsenmaista.
Öljy-yhtiö Chevronin nyttemmin omistama Gulf Oil aloitti öljynporauksen Cabindan edustalla vuonna 1958. Yhdysvaltalainen öljyjätti säilyi suurimpana öljy-yhtiönä Angolassa myös maan kommunistihallinnon aikana.
Yksi kylmän sodan ajan vähemmän tunnetuista kummallisuuksista oli se, että Angolan sisällissodassa hallitusta tukeneet Kuuban sotilaat suojelivat yhdysvaltalaisen Chevronin öljyoperaatioita Cabindassa samaan aikaan kun Yhdysvaltojen hallitus avusti Angolan vastarintaliikettä Unitaa.
Angolan öljyviennistä valtaosa on mennyt perinteisesti Yhdysvaltoihin, mutta tänä päivänä Kiinan osuus viennistä on jo yhtä suuri ja Angolasta on tullut Kiinan tärkein yksittäinen öljyntoimittaja.
Togon joukkuetta vastaan tehdystä iskusta huolimatta jalkapallon Afrikan mestaruuskisat käynnistyivät sunnuntaina suunnitelmien mukaan ja yhtenä peliareenana on myös kiinalaisten rakentama Cabindan stadion. 300 000 asukkaan Cabindassa on nyt 30 000 Angolan armeijan sotilasta valvomassa järjestystä.
Tyytymättömyys cabindalaisten keskuudessa on kuitenkin suurta. Itsenäisyyden lisäksi alueen asukkaat vaativat suurempaa osuutta alueen öljytuloista.
Vuodesta 1979 Angolan presidenttinä ollut José Eduardo dos Santos lupasi aikoinaan järjestää kansanäänestyksen Cabindan itsenäisyydestä, mutta asiaa ei olisi kysytty pelkästään cabindalaisilta vaan koko 18 miljoonan asukkaan Angolan äänioikeutetuilta.
Hallitus myöntyi lopulta siihen, että Cabinda saisi käyttöönsä kymmenen prosenttia alueen öljytuloista.
Tänä iltana vaatimukset öljytuloista väistyvät kuitenkin hetkeksi taka-alalle, kun Cabindan stadionilla pelataan Norsunluurannikon ja Ghanan välinen alkulohkon ottelu. Koko futishullu Afrikka kerääntyy tv-ruutujen eteen katsomaan peliä, jossa kohtaavat muun muassa Chelsean maailmantähdet Didier Drogba ja Michael Essien.
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
Lisää rikkiä ilmakehään?
KU-VIIKKOLEHTI 31.12.2009
Meinasi mennä aamupuuro väärään kurkkuun, kun luin joulun alla Helsingin Sanomien kolumnia, jossa lehden taloustoimituksen esimies ylisti maapallon ilmaston tietoista manipulointia ratkaisuna ilmastonmuutokseen. Taloustoimittaja oli lukenut Superfreakonomics-kirjan kirjoittajien laatiman lehtijutun ilmastomanipuloinnin oletetusta helppoudesta ja referoi tekstiä innostuneesti miltei sanasta sanaan.
Steven Levittin ja Stephen Dubnerin Superfreakonomics on ollut Yhdysvaltojen myydyimpiä kirjoja jo viikkojen ajan. Kirjoittajien ideana on erilaisia tilastoja yhdistämällä esittää kansantajuisista aiheista yllättäviä johtopäätöksiä, kuten esimerkiksi että kuolintilastojen valossa juopuneena on turvallisempaa ajaa autolla kuin kulkea jalan.
Kirjan viimeisessä luvussa, jonka ajatuksenjuoksua Helsingin Sanomien taloussivujen kolumnikin käsitteli, kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että rikkidioksidin suihkuttaminen yläilmakehään eräänlaiseksi suojakilveksi auringonsäteilyä vastaan olisi edullisempi ja vaivattomampi keino hidastaa ilmaston lämpenemistä kuin fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen.
”Eikö maapallon biosfäärin laajamittainen peukalointi olisi syytä ottaa asialistalle ennen kuin on liian myöhäistä?” Helsingin Sanomien taloustoimittaja ehdotti.
Rikkidioksidin suihkuttaminen stratosfääriin on varmasti eniten viime aikoina huomiota saanut maapallon ilmaston manipulointimenetelmä. Yhdysvaltalainen Intellectual Ventures -yhtiö on jo hakenut patenttia Stratokilpi-nimiselle keksinnölleen, joka sai ekstrajulkisuutta Superfreakonomics-kirjan markkinoinnista – ja myös kirjan päätösluvun herättämästä kritiikistä.
Hanketta arvosteltiin myös Kööpenhaminan ilmastokokouksen kansalaisjärjestöfoorumissa työryhmässä, joissa käsiteltiin ilmaston manipuloinnin vaaroja.
Yksityiskohtaisessa suunnitelmassaan Intellectual Ventures ehdottaa valtavien ilmapallojen ja puhallettavien leijojen varassa pystyssä pysyvän, 2–5 sentin paksuisen ja 30 kilometriä pitkän letkun vetämistä yläilmakehään aluksi joko Alaskasta käsin tai jossain muualla napapiirin pohjoispuolella.
Tällaisten letkuviritysten avulla taivaalle olisi tarkoitus pumpata vuosittain 2–5 miljoonaa tonnia nestemäistä rikkidioksidia. Määrä vastaa alle viittä prosenttia maailman nykyisistä rikkipäästöistä ja riittäisi laskelmien mukaan pysäyttämään maapallon keskilämpötilan nousun, jollei kasvihuonepäästöjä lainkaan vähennetä.
Rikin suihkuttaminen yläilmakehään oli alkujaan neuvostoliittolaisen Mihail Budykon keksintöä. Leningradin geofysiikan observatorion johtajana toiminut ilmastotieteen pioneeri ehdotti jo 70-luvun alussa rikkiaerosolin käyttöä stratosfäärissä jäljittämään tulivuorenpurkauksissa ilmakehään vapautuvaa, ilmastoa viilentävää rikkiä.
Ajatus tuli lännessä tunnetuksi, kun vetypommin keksijä, yhdysvaltalainen Edward Teller yhdessä suojattiensa Lowell Woodin ja Roderick Hyden kanssa esitteli idean planetaarisia hätätiloja käsitelleessä seminaarissa Sisiliassa vuonna 1997. Rikkisuihkeiden rinnalla Teller ehdotti ohuiden metallilevyjen lennättämistä taivaalle heijastamaan auringon säteilyä takaisin avaruuteen.
Presidentti Reaganin Tähtien sota -hanketta aikoinaan johtanut Lowell Wood propagoi edelleen rikkikilpeä ratkaisuksi ilmaston lämpenemiseen. Woodin mukaan rikkikilpi parantaisi myös viljasatoja, vähentäisi ihosyöpää ja tekisi auringonlaskuista aiempaa värikkäämpiä.
Roderick Hyde siirtyi puolestaan vastikään Stratokilpi-hanketta puuhaavan Intellectual Venturesin tutkimuspäälliköksi työskenneltyään sitä ennen yli 30 vuotta Lawrence Livermoren ydinaselaboratoriossa Kaliforniassa.
Puheita rikin pumppaamisesta yläilmoihin pidettiin pitkään lähinnä öljy- ja aseteollisuutta lähellä olevien ”hullujen tiedemiesten” mielikuvituksen lentona, kunnes otsonikatotutkimuksistaan kemian Nobel-palkinnon saanut hollantilainen Paul Crutzen vuonna 2006 Nairobin ilmastokokouksen alla julkaisi Climatic Change -lehdessä kirjoituksen rikkiaerosolin käytön mahdollisuudesta auringonvalon säätelyssä.
Crutzenin mukaan hiilidioksidipäästöjen radikaali vähentäminen oli ehdottomasti tärkein tapa hillitä ilmaston lämpenemistä, mutta jonkinlaista varasuunnitelmaa saatettaisiin tarvita tilanteessa, jossa kasvihuonepäästöjen vähentäminen ei yksinään riittäisi pysäyttämään ilmastokatastrofia – osittain teollisuuden rikkipäästöjen vähentymisestä johtuvan ilmakehän puhdistumisen ja sen myötä lisääntyvän auringonsäteilyn vuoksi.
Toiset ilmakehätutkijat muistuttavat rikkisuihkemenetelmän vakavista haittavaikutuksista. Rikkihiukkasten määrän kasvu aiheuttaisi todennäköisesti laajamittaista kuivuutta etenkin trooppisilla alueilla. Rikkihiukkaset tuhoaisivat otsonikerrosta. Lisääntynyt rikki voisi edistää yläpilvien muodostumista, mikä todennäköisesti nopeuttaisi lämpenemistä.
Vähentyvä auringonvalo haittaisi kasvien yhteyttämistä ja heikentäisi aurinkoenergian tehokkuutta. Maahan putoavat rikkihiukkaset aiheuttaisivat happosateita ja terveyshaittoja. Mikäli rikin syöttäminen ilmakehään jostain syystä jouduttaisiin keskeyttämään, maapallon lämpötila kohoaisi lyhyessä ajassa monta astetta, mikä olisi kestämätön muutos maailman ekosysteemeille.
Monien mielestä pahinta tässä menetelmässä on kuitenkin se, ettei se puutu ilmastonmuutoksen syihin eikä lainkaan lievennä hiilidioksidin aiheuttamia haittoja.
Ilmastonmuutoksen kieltäjät ja öljyteollisuuden puolestapuhujat ovatkin ottaneet ilmaston manipuloinnin sydänasiakseen ja markkinoivat sitä nyt taloudellisesti järkevänä vaihtoehtona kasvihuonepäästöjen vähentämiselle.
Meinasi mennä aamupuuro väärään kurkkuun, kun luin joulun alla Helsingin Sanomien kolumnia, jossa lehden taloustoimituksen esimies ylisti maapallon ilmaston tietoista manipulointia ratkaisuna ilmastonmuutokseen. Taloustoimittaja oli lukenut Superfreakonomics-kirjan kirjoittajien laatiman lehtijutun ilmastomanipuloinnin oletetusta helppoudesta ja referoi tekstiä innostuneesti miltei sanasta sanaan.
Steven Levittin ja Stephen Dubnerin Superfreakonomics on ollut Yhdysvaltojen myydyimpiä kirjoja jo viikkojen ajan. Kirjoittajien ideana on erilaisia tilastoja yhdistämällä esittää kansantajuisista aiheista yllättäviä johtopäätöksiä, kuten esimerkiksi että kuolintilastojen valossa juopuneena on turvallisempaa ajaa autolla kuin kulkea jalan.
Kirjan viimeisessä luvussa, jonka ajatuksenjuoksua Helsingin Sanomien taloussivujen kolumnikin käsitteli, kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että rikkidioksidin suihkuttaminen yläilmakehään eräänlaiseksi suojakilveksi auringonsäteilyä vastaan olisi edullisempi ja vaivattomampi keino hidastaa ilmaston lämpenemistä kuin fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen.
”Eikö maapallon biosfäärin laajamittainen peukalointi olisi syytä ottaa asialistalle ennen kuin on liian myöhäistä?” Helsingin Sanomien taloustoimittaja ehdotti.
Rikkidioksidin suihkuttaminen stratosfääriin on varmasti eniten viime aikoina huomiota saanut maapallon ilmaston manipulointimenetelmä. Yhdysvaltalainen Intellectual Ventures -yhtiö on jo hakenut patenttia Stratokilpi-nimiselle keksinnölleen, joka sai ekstrajulkisuutta Superfreakonomics-kirjan markkinoinnista – ja myös kirjan päätösluvun herättämästä kritiikistä.
Hanketta arvosteltiin myös Kööpenhaminan ilmastokokouksen kansalaisjärjestöfoorumissa työryhmässä, joissa käsiteltiin ilmaston manipuloinnin vaaroja.
Yksityiskohtaisessa suunnitelmassaan Intellectual Ventures ehdottaa valtavien ilmapallojen ja puhallettavien leijojen varassa pystyssä pysyvän, 2–5 sentin paksuisen ja 30 kilometriä pitkän letkun vetämistä yläilmakehään aluksi joko Alaskasta käsin tai jossain muualla napapiirin pohjoispuolella.
Tällaisten letkuviritysten avulla taivaalle olisi tarkoitus pumpata vuosittain 2–5 miljoonaa tonnia nestemäistä rikkidioksidia. Määrä vastaa alle viittä prosenttia maailman nykyisistä rikkipäästöistä ja riittäisi laskelmien mukaan pysäyttämään maapallon keskilämpötilan nousun, jollei kasvihuonepäästöjä lainkaan vähennetä.
Rikin suihkuttaminen yläilmakehään oli alkujaan neuvostoliittolaisen Mihail Budykon keksintöä. Leningradin geofysiikan observatorion johtajana toiminut ilmastotieteen pioneeri ehdotti jo 70-luvun alussa rikkiaerosolin käyttöä stratosfäärissä jäljittämään tulivuorenpurkauksissa ilmakehään vapautuvaa, ilmastoa viilentävää rikkiä.
Ajatus tuli lännessä tunnetuksi, kun vetypommin keksijä, yhdysvaltalainen Edward Teller yhdessä suojattiensa Lowell Woodin ja Roderick Hyden kanssa esitteli idean planetaarisia hätätiloja käsitelleessä seminaarissa Sisiliassa vuonna 1997. Rikkisuihkeiden rinnalla Teller ehdotti ohuiden metallilevyjen lennättämistä taivaalle heijastamaan auringon säteilyä takaisin avaruuteen.
Presidentti Reaganin Tähtien sota -hanketta aikoinaan johtanut Lowell Wood propagoi edelleen rikkikilpeä ratkaisuksi ilmaston lämpenemiseen. Woodin mukaan rikkikilpi parantaisi myös viljasatoja, vähentäisi ihosyöpää ja tekisi auringonlaskuista aiempaa värikkäämpiä.
Roderick Hyde siirtyi puolestaan vastikään Stratokilpi-hanketta puuhaavan Intellectual Venturesin tutkimuspäälliköksi työskenneltyään sitä ennen yli 30 vuotta Lawrence Livermoren ydinaselaboratoriossa Kaliforniassa.
Puheita rikin pumppaamisesta yläilmoihin pidettiin pitkään lähinnä öljy- ja aseteollisuutta lähellä olevien ”hullujen tiedemiesten” mielikuvituksen lentona, kunnes otsonikatotutkimuksistaan kemian Nobel-palkinnon saanut hollantilainen Paul Crutzen vuonna 2006 Nairobin ilmastokokouksen alla julkaisi Climatic Change -lehdessä kirjoituksen rikkiaerosolin käytön mahdollisuudesta auringonvalon säätelyssä.
Crutzenin mukaan hiilidioksidipäästöjen radikaali vähentäminen oli ehdottomasti tärkein tapa hillitä ilmaston lämpenemistä, mutta jonkinlaista varasuunnitelmaa saatettaisiin tarvita tilanteessa, jossa kasvihuonepäästöjen vähentäminen ei yksinään riittäisi pysäyttämään ilmastokatastrofia – osittain teollisuuden rikkipäästöjen vähentymisestä johtuvan ilmakehän puhdistumisen ja sen myötä lisääntyvän auringonsäteilyn vuoksi.
Toiset ilmakehätutkijat muistuttavat rikkisuihkemenetelmän vakavista haittavaikutuksista. Rikkihiukkasten määrän kasvu aiheuttaisi todennäköisesti laajamittaista kuivuutta etenkin trooppisilla alueilla. Rikkihiukkaset tuhoaisivat otsonikerrosta. Lisääntynyt rikki voisi edistää yläpilvien muodostumista, mikä todennäköisesti nopeuttaisi lämpenemistä.
Vähentyvä auringonvalo haittaisi kasvien yhteyttämistä ja heikentäisi aurinkoenergian tehokkuutta. Maahan putoavat rikkihiukkaset aiheuttaisivat happosateita ja terveyshaittoja. Mikäli rikin syöttäminen ilmakehään jostain syystä jouduttaisiin keskeyttämään, maapallon lämpötila kohoaisi lyhyessä ajassa monta astetta, mikä olisi kestämätön muutos maailman ekosysteemeille.
Monien mielestä pahinta tässä menetelmässä on kuitenkin se, ettei se puutu ilmastonmuutoksen syihin eikä lainkaan lievennä hiilidioksidin aiheuttamia haittoja.
Ilmastonmuutoksen kieltäjät ja öljyteollisuuden puolestapuhujat ovatkin ottaneet ilmaston manipuloinnin sydänasiakseen ja markkinoivat sitä nyt taloudellisesti järkevänä vaihtoehtona kasvihuonepäästöjen vähentämiselle.
perjantai 18. joulukuuta 2009
Ilmastoystävällistä viherpesua
KU-VIIKKOLEHTI 18.12.2009
Kööpenhaminan ilmastokokousta ympäröivä markkinahumu tunkee vastaan jo Kastrupin lentokentällä. Terminaalikäytävän seinällä öljy-yhtiö Shell mainostaa itseään ympäristöystävällisenä, koska se on osakkaana kahdessa tuulivoimahankkeessa Espanjassa ja Hollannissa. Lentoaseman mainoslehti puolestaan kertoo, että Kööpenhaminassa lentokoneet nousevat ilmaan hiilidioksidia säästävällä tavalla.
Kaupungin keskustan Raatihuoneenaukiolle on pystytetty energiayhtiö Siemensin sponsoroima messualue Hopenhagen, jossa esillä on muun muassa led-valaisinta käyttävä katulyhty Los Angelesista ja prototyyppi Barcelonaan suunnitelluista aurinkopaneeleilla toimivista bussipysäkkien aikataulunäytöistä.
Hotellin vastaanotossa minulle lyödään käteen virallisen näköinen todistus, jonka mukaan hotelli on hiilidioksidineutraali.
Naurussa alkaa olla pitelemistä, kun näen taksitolpalla ilmastoystävällisenä itseään mainostavan taksin. Tyhjäkäynnillä olevan auton kuljettaja selittää, että taksifirma ostaa EU:n päästöoikeuksia omien hiilidioksidipäästöjensä verran ja vähentää näin muiden saastuttajien käytettävissä olevia päästökiintiöitä.
”Tämä on erittäin kannattavaa. Asiakkaiden määrä on yli kaksinkertaistunut sen jälkeen kun rupesimme ilmastoystävälliseksi.”
Seuraavana aamuna matkalla kansalaisjärjestöjen ilmastofoorumiin Nytorvin aukio kävelykatu Strögetillä on täynnä kameramiehiä ja tv-toimittajia mikrofoneineen. Ympäristöjärjestö WWF:n igluteltta on vielä kiinni, eivätkä median edustajat näytä olevan kiinnostuneita teltan vieressä olevasta, jäästä valmistetusta jääkarhupatsaasta, joka sulaa hiljalleen Kööpenhaminan parin asteen lämpötilassa.
Mediahuomion syynä onkin Climate Justice Action -liikkeen koolle kutsuma mielenosoitus ilmastonmuutoksella keinottelevia liike-yrityksiä vastaan.
Puolen tunnin odottelun jälkeen aukiolla on jo muutama sata nuorta, osa mustissa hupuissa, ja lähes saman verran poliiseja ja toimittajia.
”122 yhtiötä on vastuussa 80 prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä”, nuorten jakamassa lentolehtisessä kerrotaan. ”Yhtiöt eivät ole ratkaisu ilmasto-ongelmaan. Yhtiöt ovat itse ongelma!”
Sambaa tanssivia ilmastoaktivisteja ei päästetä tutustumaan Hopenhagenin messualueeseen, vaan poliisi piirittää heidät korttelin päässä kulkueen lähtöpaikalta. Osa laitetaan nippusiteisiin ja kuljetetaan pois paikalta.
Tanskan poliisi on viikon aikana pidättänyt lähes 2 000 ihmistä, useimmat heistä ilmastokokouksen varjolla annettujen ennaltaehkäisevien pidätysvaltuuksien nojalla.
Kööpenhaminan ilmastokokouksessa on neuvoteltu paitsi päästörajoituksista myös päästökaupasta. Kioton vastaavassa kokouksessa vuonna 1997 Yhdysvallat esitti aivan neuvottelujen lopputunneilla omat ehdotuksensa päästökaupasta ja muista markkinamekanismeista hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseksi. Näiden lisäysten hyväksyminen oli ehtona sille, että se suostuisi allekirjoittamaan uuden ilmastosopimuksen – jota se ei lopulta koskaan ratifioinut.
EU käynnisti vuonna 2005 oman päästökauppajärjestelmän, jonka mukaan jäsenmaille myönnetään oikeus määrättyyn määrään hiilidioksidipäästöjä ja mikäli nämä päästömäärät alittuvat, päästöoikeuksia voi myydä eteenpäin muille maille tai yrityksille. Päästökiintiöt määriteltiin kuitenkin niin suuriksi, että monissa maissa energiayhtiöt ovat saaneet käyttämättöminä päästöoikeuksina miljardien eurojen ylimääräiset voitot.
Puhtaan kehityksen mekanismi (CDM) taas on Kioton sopimuksessa hyväksytty päästökaupan muoto, jossa teollisuusmaa voi toteuttaa kasvihuonepäästöjä vähentävän hankkeen kehitysmaassa, sen sijaan että se vähentäisi omia päästöjään. Ajatuksena on, että päästöjä kannattaa vähentää siellä, missä päästövähennys on kustannuksiin nähden tehokkainta.
Todellisuudessa CDM-hankkeet ovat olleet usein tuhoisia ympäristölle ja paikallisille asukkaille. Suurimmassa osassa hankkeista ei ole lainkaan onnistuttu vähentämään hiilidioksidipäästöjä.
Brasiliassa selluyhtiö Aracruzin päästövähennyshankkeessa pystytettiin 20 000 hehtaarin eukalyptuspuuplantaasi puuhiilien valmistukseen. Intiassa autoyhtiö Tata Motorsin tuulivoimahankkeen seurauksena tuhannet ihmiset joutuivat muuttamaan kodeistaan.
Etelä-Koreassa ranskalainen kemiantehdas investoi kymmenen miljoonaa euroa ilokaasun jälleenkäsittelylaitteistoon ja saa siitä hyvästä lähes miljardin euron edestä päästövähennyksiä myytäväksi edelleen teollisuusmaiden yhtiöille tai Chicagon ilmastopörssin päästödiilereille.
Viimeistään lauantaina selviää, allekirjoitetaanko Kööpenhaminan Bella Centerissä yksi, kaksi vai ei yhtään ilmastopöytäkirjaa. Mutta kävi miten kävi, niin lopputulos jäänee joka tapauksessa mahdollisimman kauas kansalaisjärjestöjen ilmastofoorumissa esitetyistä tavoitteista.
”Ilmastonmuutoksesta on tulossa valtaapitävien uusi vaarallinen ideologia, jossa mediapropagandan avulla siirretään huomio pois ilmastonmuutoksen todellisista ongelmista ja syistä”, arvioi ecuadorilainen Ivonne Yanez öljyä tuottavien maiden kansanliikkeiden Oilwatch-järjestöstä.
Yanezin mukaan teollisuusmaiden hallitukset vain teeskentelevät olevansa huolissaan ilmastonmuutoksesta.
”Puhutaan päästökaupasta, hiilinieluista ja uusista sopeutumisluotoista, joiden takaisinmaksamiseksi eteläisen pallonpuoliskon maat joutuvat tuottamaan yhä enemmän raaka-aineita ja fossiilisia polttoaineita teollisuusmaiden suuryhtiöille.”
Oilwatchin mielestä fossiiliset polttoaineet tulisi pikemminkin jättää maan alle ja luonnonmetsät tulisi suojella.
”Lisäksi on luotava kansainvälinen instituutio, joka voi määrätä teollisuusmaat vähentämään päästöjään radikaalisti ja maksamaan muulle maailmalle vahingonkorvauksia aiheuttamastaan ilmastotuhosta.”
Kööpenhaminan ilmastokokousta ympäröivä markkinahumu tunkee vastaan jo Kastrupin lentokentällä. Terminaalikäytävän seinällä öljy-yhtiö Shell mainostaa itseään ympäristöystävällisenä, koska se on osakkaana kahdessa tuulivoimahankkeessa Espanjassa ja Hollannissa. Lentoaseman mainoslehti puolestaan kertoo, että Kööpenhaminassa lentokoneet nousevat ilmaan hiilidioksidia säästävällä tavalla.
Kaupungin keskustan Raatihuoneenaukiolle on pystytetty energiayhtiö Siemensin sponsoroima messualue Hopenhagen, jossa esillä on muun muassa led-valaisinta käyttävä katulyhty Los Angelesista ja prototyyppi Barcelonaan suunnitelluista aurinkopaneeleilla toimivista bussipysäkkien aikataulunäytöistä.
Hotellin vastaanotossa minulle lyödään käteen virallisen näköinen todistus, jonka mukaan hotelli on hiilidioksidineutraali.
Naurussa alkaa olla pitelemistä, kun näen taksitolpalla ilmastoystävällisenä itseään mainostavan taksin. Tyhjäkäynnillä olevan auton kuljettaja selittää, että taksifirma ostaa EU:n päästöoikeuksia omien hiilidioksidipäästöjensä verran ja vähentää näin muiden saastuttajien käytettävissä olevia päästökiintiöitä.
”Tämä on erittäin kannattavaa. Asiakkaiden määrä on yli kaksinkertaistunut sen jälkeen kun rupesimme ilmastoystävälliseksi.”
Seuraavana aamuna matkalla kansalaisjärjestöjen ilmastofoorumiin Nytorvin aukio kävelykatu Strögetillä on täynnä kameramiehiä ja tv-toimittajia mikrofoneineen. Ympäristöjärjestö WWF:n igluteltta on vielä kiinni, eivätkä median edustajat näytä olevan kiinnostuneita teltan vieressä olevasta, jäästä valmistetusta jääkarhupatsaasta, joka sulaa hiljalleen Kööpenhaminan parin asteen lämpötilassa.
Mediahuomion syynä onkin Climate Justice Action -liikkeen koolle kutsuma mielenosoitus ilmastonmuutoksella keinottelevia liike-yrityksiä vastaan.
Puolen tunnin odottelun jälkeen aukiolla on jo muutama sata nuorta, osa mustissa hupuissa, ja lähes saman verran poliiseja ja toimittajia.
”122 yhtiötä on vastuussa 80 prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä”, nuorten jakamassa lentolehtisessä kerrotaan. ”Yhtiöt eivät ole ratkaisu ilmasto-ongelmaan. Yhtiöt ovat itse ongelma!”
Sambaa tanssivia ilmastoaktivisteja ei päästetä tutustumaan Hopenhagenin messualueeseen, vaan poliisi piirittää heidät korttelin päässä kulkueen lähtöpaikalta. Osa laitetaan nippusiteisiin ja kuljetetaan pois paikalta.
Tanskan poliisi on viikon aikana pidättänyt lähes 2 000 ihmistä, useimmat heistä ilmastokokouksen varjolla annettujen ennaltaehkäisevien pidätysvaltuuksien nojalla.
Kööpenhaminan ilmastokokouksessa on neuvoteltu paitsi päästörajoituksista myös päästökaupasta. Kioton vastaavassa kokouksessa vuonna 1997 Yhdysvallat esitti aivan neuvottelujen lopputunneilla omat ehdotuksensa päästökaupasta ja muista markkinamekanismeista hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseksi. Näiden lisäysten hyväksyminen oli ehtona sille, että se suostuisi allekirjoittamaan uuden ilmastosopimuksen – jota se ei lopulta koskaan ratifioinut.
EU käynnisti vuonna 2005 oman päästökauppajärjestelmän, jonka mukaan jäsenmaille myönnetään oikeus määrättyyn määrään hiilidioksidipäästöjä ja mikäli nämä päästömäärät alittuvat, päästöoikeuksia voi myydä eteenpäin muille maille tai yrityksille. Päästökiintiöt määriteltiin kuitenkin niin suuriksi, että monissa maissa energiayhtiöt ovat saaneet käyttämättöminä päästöoikeuksina miljardien eurojen ylimääräiset voitot.
Puhtaan kehityksen mekanismi (CDM) taas on Kioton sopimuksessa hyväksytty päästökaupan muoto, jossa teollisuusmaa voi toteuttaa kasvihuonepäästöjä vähentävän hankkeen kehitysmaassa, sen sijaan että se vähentäisi omia päästöjään. Ajatuksena on, että päästöjä kannattaa vähentää siellä, missä päästövähennys on kustannuksiin nähden tehokkainta.
Todellisuudessa CDM-hankkeet ovat olleet usein tuhoisia ympäristölle ja paikallisille asukkaille. Suurimmassa osassa hankkeista ei ole lainkaan onnistuttu vähentämään hiilidioksidipäästöjä.
Brasiliassa selluyhtiö Aracruzin päästövähennyshankkeessa pystytettiin 20 000 hehtaarin eukalyptuspuuplantaasi puuhiilien valmistukseen. Intiassa autoyhtiö Tata Motorsin tuulivoimahankkeen seurauksena tuhannet ihmiset joutuivat muuttamaan kodeistaan.
Etelä-Koreassa ranskalainen kemiantehdas investoi kymmenen miljoonaa euroa ilokaasun jälleenkäsittelylaitteistoon ja saa siitä hyvästä lähes miljardin euron edestä päästövähennyksiä myytäväksi edelleen teollisuusmaiden yhtiöille tai Chicagon ilmastopörssin päästödiilereille.
Viimeistään lauantaina selviää, allekirjoitetaanko Kööpenhaminan Bella Centerissä yksi, kaksi vai ei yhtään ilmastopöytäkirjaa. Mutta kävi miten kävi, niin lopputulos jäänee joka tapauksessa mahdollisimman kauas kansalaisjärjestöjen ilmastofoorumissa esitetyistä tavoitteista.
”Ilmastonmuutoksesta on tulossa valtaapitävien uusi vaarallinen ideologia, jossa mediapropagandan avulla siirretään huomio pois ilmastonmuutoksen todellisista ongelmista ja syistä”, arvioi ecuadorilainen Ivonne Yanez öljyä tuottavien maiden kansanliikkeiden Oilwatch-järjestöstä.
Yanezin mukaan teollisuusmaiden hallitukset vain teeskentelevät olevansa huolissaan ilmastonmuutoksesta.
”Puhutaan päästökaupasta, hiilinieluista ja uusista sopeutumisluotoista, joiden takaisinmaksamiseksi eteläisen pallonpuoliskon maat joutuvat tuottamaan yhä enemmän raaka-aineita ja fossiilisia polttoaineita teollisuusmaiden suuryhtiöille.”
Oilwatchin mielestä fossiiliset polttoaineet tulisi pikemminkin jättää maan alle ja luonnonmetsät tulisi suojella.
”Lisäksi on luotava kansainvälinen instituutio, joka voi määrätä teollisuusmaat vähentämään päästöjään radikaalisti ja maksamaan muulle maailmalle vahingonkorvauksia aiheuttamastaan ilmastotuhosta.”
perjantai 4. joulukuuta 2009
Ruoka-apua olisi omasta takaa
KU-VIIKKOLEHTI 4.12.2009
BBC:n verkkosivuilla kerrottiin viime viikolla, että suurta osaa Somaliasta hallussaan pitävä islamistijärjestö Al-Shabaab on kieltänyt YK:n hätäapujärjestöä WFP:tä tuomasta maahan ulkomaista ruoka-apua.
Islamistit ovat määränneet YK-järjestön tyhjentämään viljavarastonsa Somaliassa vuodenvaihteeseen menneessä. Paikallisia yrityksiä kehotettiin samalla purkamaan yhteistyösopimuksensa hätäapujärjestö WFP:n kanssa.
”Ulkomailta tuotu valtava määrä ilmaista ruoka-apua tuhoaa Somalian omaehtoisen maataloustuotannon, etenkin juuri nyt sadonkorjuuaikana”, Al-Shabaabin julkaisemassa lausunnossa todetaan.
”Olemme päättäneet, että WFP:n on välittömästi pidättäydyttävä tuomasta Somaliaan ruoka-apua ulkomailta. Järjestön tulisi sen sijaan hankkia somalialaisilta viljelijöiltä viljaa toimitettavaksi avun tarpeessa oleville.”
YK:n hätäapujärjestön tiedottaja vastasi islamisteille toteamalla, että järjestö työskentelee Somaliassa, koska maa ei tällä hetkellä kykene ruokkimaan omaa väestöään. WFP:n mukaan Somalian etelä- ja keskiosissa, eli pitkälti juuri Al-Shabaabin hallitsemilla alueilla, lähes puolet asukkaista on ruoka-avun tarpeessa.
WFP:n arvio voi pitää paikkaansa, mutta tiedottaja puhuu asian vierestä.
Somaliassa kärsitään epäilemättä ruokapulasta, etenkin niillä alueilla, jonne ihmiset ovat paenneet yhä riehuvien taistelujen tieltä. Mutta muualla maassa, nimenomaan maan eteläosien viljelymailla, maissia ja durraa on tällä hetkellä yllin kyllin. Kotimaisen ylijäämäviljan toimittaminen avun tarvitsijoille on kuitenkin taloudellisesti kannattamatonta ilmaisen tuontiviljan vuoksi.
Kiihkoislamin äärilaitaa edustavia Al-Shabaabin taistelijoita ei voi kehua monestakaan asiasta. Al-Shabaab hallitsee valloittamiaan alueita väkivalloin ja mielivaltaisesti. Kansainvälisessä uutisoinnissa eniten huomiota ovat saaneet tapaukset, joissa aviorikoksesta syytetyt, joissain tapauksissa raiskatuksi tulleet naiset on kivitetty kuoliaaksi.
Useimmat somalialaiset eivät allekirjoita Al-Shabaabin jyrkkiä näkemyksiä islamista.
Mutta kansainvälisen ruoka-avun kritiikissään Somalian islamistit osuvat silti asian ytimeen.
Seurasin itse läheltä YK:n ja muiden avustusjärjestöjen ruoka-aputoimituksia Somaliassa 90-luvun alkupuolella, kun nuorena kirjeenvaihtajana vierailin maassa useita kertoja ennen Yhdysvaltojen ja YK:n epäonnista sotaoperaatiota, sen aikana ja sen jälkeen.
Joulukuun alussa vuonna 1992 käynnistynyttä Yhdysvaltojen sotilasoperaatiota perusteltiin YK:n väitteellä, jonka mukaan 80 prosenttia Somaliaan lähetetystä hätäavusta ryöstettiin. Luku ei kuitenkaan pohjautunut mihinkään tutkimustietoihin.
Avustusjärjestö Lääkärit ilman rajoja totesi, että ”nämä luvut ovat kuukausia vanhoja ja niitä käytetään vain joukkojen saapumisen oikeuttamiseksi”.
Punainen Risti toimitti yksinään valtaosan ruoka-avusta Somaliaan, kun YK-järjestöt vielä loistivat poissaolollaan. Punaisen Ristin mukaan ruoka-avusta ryöstettiin todellisuudessa noin viisi prosenttia ja avun kokonaishävikki oli noin 20 prosenttia.
Avustusjärjestöt muistuttivat, että ryöstetyt ruokasäkit löysivät useimmiten tiensä Somalia toreille.
Korkeat katoamisprosentit olivat olleet tavallisia Afrikan aiemmissa nälänhädissä. Etiopian nälkäkatastrofi 80-luvun puolivälissä tuli tunnetuksi, kun rockkonserteilla kerättiin rahaa nälkäänäkevien hyväksi. Etiopiassa vain runsas neljäsosa avusta löysi perille avun tarpeessa oleville.
Kun Yhdysvaltojen sotilasoperaatio alkoi, Somaliassa oli todellisuudessa enemmän kuin tarpeeksi ruokaa. Tämän osoittivat avustusjärjestö Caren laatimat tilastot viljan kilohinnoista Mogadishun markkinoilla.
Heinäkuussa 1992 ruokatilanne oli Somaliassa pahimmillaan, kun kenraali Mohamed Farah Aididin joukot taistelivat maaseudulla maan syrjäytetyn diktaattorin Mohamed Siad Barren armeijaa vastaan, joka yritti paluuta valtaan.
Maissin kilohinta oli Mogadishussa heinäkuussa lähes 5 000 Somalian sillinkiä, mikä vastasi tuolloin noin kymmentä markkaa. Elokuussa hinta putosi 2 700 sillinkiin, syyskuussa 1 700 sillinkiin ja lokakuussa alle 1 300 sillingin. Maaliskuussa 1993, kolme kuukautta yhdysvaltalaisjoukkojen maihinnousun jälkeen, maissikilo maksoi enää 600 sillinkiä.
Maissin hintatilasto kertoo, että heinä-elokuussa 1992 viljasta oli pulaa ja siksi hinnat olivat korkeat. Kun avustusjärjestöjen tuomaa ilmaista viljaa oli enemmän tarjolla, torilla myytävän maissin hinta putosi ja lopulta romahti.
Somalian maanviljelijöille seuraukset olivat tuhoisat. African Rights -järjestön haastattelema viljelijä laski, että maissikilon tuotantokustannukset olisivat vajaa 2 000 sillinkiä, mutta paikallisella torilla maissin kilohinta oli vain 500 sillinkiä. Viljelijän ei kannattanut ottaa riskiä ja ottaa esiin traktoriaan ja dieselillä toimivaa kastelupumppua, kun maissin ostohinta oli monin verroin alhaisempi kuin tuotantokustannukset.
Somaliassa oli tuontiviljaa yhtäkkiä reilusti yli tarpeen. Viljaa jaettiin ilmaiseksi ja myytiin pilkkahintaan. Somaliassa ei kannattanut tuottaa omaa ruokaa, vaikka olisi voinut. Maaseudun palkkatyöläiset joutuivat jäämään pakolaisleireille, koska heille ei ollut töitä tarjolla.
Näin ruoka-apu aiheutti ruoka-avun tarpeen.
Nälkäkuolemia ei silti saatu heti loppumaan. Akuutti ruokapula jatkui alueilla, joilla edelleen taisteltiin ulkomaalaisten sotilaiden läsnäolosta huolimatta.
Aliravitsemuksen ohella merkittävä kuolinsyy olivat sairaudet, jotka levisivät epähygieenisillä pakolaisleireillä. Lääkkeiden puutteessa tavallisimmat kuolinsyyt olivat itse asiassa tuhkarokko, ripuli ja tuberkuloosi.
BBC:n verkkosivuilla kerrottiin viime viikolla, että suurta osaa Somaliasta hallussaan pitävä islamistijärjestö Al-Shabaab on kieltänyt YK:n hätäapujärjestöä WFP:tä tuomasta maahan ulkomaista ruoka-apua.
Islamistit ovat määränneet YK-järjestön tyhjentämään viljavarastonsa Somaliassa vuodenvaihteeseen menneessä. Paikallisia yrityksiä kehotettiin samalla purkamaan yhteistyösopimuksensa hätäapujärjestö WFP:n kanssa.
”Ulkomailta tuotu valtava määrä ilmaista ruoka-apua tuhoaa Somalian omaehtoisen maataloustuotannon, etenkin juuri nyt sadonkorjuuaikana”, Al-Shabaabin julkaisemassa lausunnossa todetaan.
”Olemme päättäneet, että WFP:n on välittömästi pidättäydyttävä tuomasta Somaliaan ruoka-apua ulkomailta. Järjestön tulisi sen sijaan hankkia somalialaisilta viljelijöiltä viljaa toimitettavaksi avun tarpeessa oleville.”
YK:n hätäapujärjestön tiedottaja vastasi islamisteille toteamalla, että järjestö työskentelee Somaliassa, koska maa ei tällä hetkellä kykene ruokkimaan omaa väestöään. WFP:n mukaan Somalian etelä- ja keskiosissa, eli pitkälti juuri Al-Shabaabin hallitsemilla alueilla, lähes puolet asukkaista on ruoka-avun tarpeessa.
WFP:n arvio voi pitää paikkaansa, mutta tiedottaja puhuu asian vierestä.
Somaliassa kärsitään epäilemättä ruokapulasta, etenkin niillä alueilla, jonne ihmiset ovat paenneet yhä riehuvien taistelujen tieltä. Mutta muualla maassa, nimenomaan maan eteläosien viljelymailla, maissia ja durraa on tällä hetkellä yllin kyllin. Kotimaisen ylijäämäviljan toimittaminen avun tarvitsijoille on kuitenkin taloudellisesti kannattamatonta ilmaisen tuontiviljan vuoksi.
Kiihkoislamin äärilaitaa edustavia Al-Shabaabin taistelijoita ei voi kehua monestakaan asiasta. Al-Shabaab hallitsee valloittamiaan alueita väkivalloin ja mielivaltaisesti. Kansainvälisessä uutisoinnissa eniten huomiota ovat saaneet tapaukset, joissa aviorikoksesta syytetyt, joissain tapauksissa raiskatuksi tulleet naiset on kivitetty kuoliaaksi.
Useimmat somalialaiset eivät allekirjoita Al-Shabaabin jyrkkiä näkemyksiä islamista.
Mutta kansainvälisen ruoka-avun kritiikissään Somalian islamistit osuvat silti asian ytimeen.
Seurasin itse läheltä YK:n ja muiden avustusjärjestöjen ruoka-aputoimituksia Somaliassa 90-luvun alkupuolella, kun nuorena kirjeenvaihtajana vierailin maassa useita kertoja ennen Yhdysvaltojen ja YK:n epäonnista sotaoperaatiota, sen aikana ja sen jälkeen.
Joulukuun alussa vuonna 1992 käynnistynyttä Yhdysvaltojen sotilasoperaatiota perusteltiin YK:n väitteellä, jonka mukaan 80 prosenttia Somaliaan lähetetystä hätäavusta ryöstettiin. Luku ei kuitenkaan pohjautunut mihinkään tutkimustietoihin.
Avustusjärjestö Lääkärit ilman rajoja totesi, että ”nämä luvut ovat kuukausia vanhoja ja niitä käytetään vain joukkojen saapumisen oikeuttamiseksi”.
Punainen Risti toimitti yksinään valtaosan ruoka-avusta Somaliaan, kun YK-järjestöt vielä loistivat poissaolollaan. Punaisen Ristin mukaan ruoka-avusta ryöstettiin todellisuudessa noin viisi prosenttia ja avun kokonaishävikki oli noin 20 prosenttia.
Avustusjärjestöt muistuttivat, että ryöstetyt ruokasäkit löysivät useimmiten tiensä Somalia toreille.
Korkeat katoamisprosentit olivat olleet tavallisia Afrikan aiemmissa nälänhädissä. Etiopian nälkäkatastrofi 80-luvun puolivälissä tuli tunnetuksi, kun rockkonserteilla kerättiin rahaa nälkäänäkevien hyväksi. Etiopiassa vain runsas neljäsosa avusta löysi perille avun tarpeessa oleville.
Kun Yhdysvaltojen sotilasoperaatio alkoi, Somaliassa oli todellisuudessa enemmän kuin tarpeeksi ruokaa. Tämän osoittivat avustusjärjestö Caren laatimat tilastot viljan kilohinnoista Mogadishun markkinoilla.
Heinäkuussa 1992 ruokatilanne oli Somaliassa pahimmillaan, kun kenraali Mohamed Farah Aididin joukot taistelivat maaseudulla maan syrjäytetyn diktaattorin Mohamed Siad Barren armeijaa vastaan, joka yritti paluuta valtaan.
Maissin kilohinta oli Mogadishussa heinäkuussa lähes 5 000 Somalian sillinkiä, mikä vastasi tuolloin noin kymmentä markkaa. Elokuussa hinta putosi 2 700 sillinkiin, syyskuussa 1 700 sillinkiin ja lokakuussa alle 1 300 sillingin. Maaliskuussa 1993, kolme kuukautta yhdysvaltalaisjoukkojen maihinnousun jälkeen, maissikilo maksoi enää 600 sillinkiä.
Maissin hintatilasto kertoo, että heinä-elokuussa 1992 viljasta oli pulaa ja siksi hinnat olivat korkeat. Kun avustusjärjestöjen tuomaa ilmaista viljaa oli enemmän tarjolla, torilla myytävän maissin hinta putosi ja lopulta romahti.
Somalian maanviljelijöille seuraukset olivat tuhoisat. African Rights -järjestön haastattelema viljelijä laski, että maissikilon tuotantokustannukset olisivat vajaa 2 000 sillinkiä, mutta paikallisella torilla maissin kilohinta oli vain 500 sillinkiä. Viljelijän ei kannattanut ottaa riskiä ja ottaa esiin traktoriaan ja dieselillä toimivaa kastelupumppua, kun maissin ostohinta oli monin verroin alhaisempi kuin tuotantokustannukset.
Somaliassa oli tuontiviljaa yhtäkkiä reilusti yli tarpeen. Viljaa jaettiin ilmaiseksi ja myytiin pilkkahintaan. Somaliassa ei kannattanut tuottaa omaa ruokaa, vaikka olisi voinut. Maaseudun palkkatyöläiset joutuivat jäämään pakolaisleireille, koska heille ei ollut töitä tarjolla.
Näin ruoka-apu aiheutti ruoka-avun tarpeen.
Nälkäkuolemia ei silti saatu heti loppumaan. Akuutti ruokapula jatkui alueilla, joilla edelleen taisteltiin ulkomaalaisten sotilaiden läsnäolosta huolimatta.
Aliravitsemuksen ohella merkittävä kuolinsyy olivat sairaudet, jotka levisivät epähygieenisillä pakolaisleireillä. Lääkkeiden puutteessa tavallisimmat kuolinsyyt olivat itse asiassa tuhkarokko, ripuli ja tuberkuloosi.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Afrikka siirtyi mobiiliaikaan
KU-VIIKKOLEHTI 20.11.2009
Kuuntelin jokin aika sitten radiosta keskusteluohjelmaa kehitysyhteistyöstä ja kehitysavun leikkauksista. Ohjelman loppupuolella piti oikein höristää korvia, kun yksi keskustelijoista tokaisi, että parasta suomalaista työtä Afrikan kehityksen hyväksi on tehnyt matkapuhelinvalmistaja Nokia.
Hiukan yllättävässä väitteessä on kieltämättä vinha perä. Matkapuhelimet ovat viime vuosina mullistaneet afrikkalaisia yhteiskuntia, helpottaneet tiedonkulkua ja yhteydenpitoa ja avanneet uusia mahdollisuuksia elinkeinonharjoittajille.
Suomalaisperäinen Nokia taas on useimmissa Afrikan maissa ylivoimaisesti suosituin puhelinmerkki. Tosin paikan päällä Afrikan mantereella yhtiön markkinointiväen joukosta ei yleensä löydy suomalaisia.
Matkapuhelinten yleistymisellä ei myöskään ole ollut mitään tekemistä virallisen kehitysyhteistyön kanssa. Kännykkämyynti on Afrikassakin puhtaasti kaupallista toimintaa, jota ei ole tuettu vientiluotoilla eikä muillakaan tukiaisilla.
Matkapuhelinalalle Afrikka on tällä hetkellä nopeimmin kasvava markkina-alue. Viiden viime vuoden aikana matkapuhelinten myynti Afrikassa on yli viisinkertaistunut. Etelä-Afrikassa, Gabonissa ja Botswanassa on tätä nykyä jo lähes yhtä paljon kännyköitä kuin asukkaita.
Koko maailmassa peräti 75 prosenttia matkapuhelinten haltijoista elää tänä päivänä Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kehitysmaissa.
Afrikan maissa matkapuhelinten yleistymisestä saadaan pitkälti kiittää sudanilaissyntyistä alan pioneeria Mohamed Ibrahimia. Mo Ibrahimin perustama puhelinoperaattori Celtel investoi vuosituhannen alkuvuosina rajusti matkapuhelinverkon laajentamiseen Afrikassa.
Liikeideana oli, että asiakkaat käyttävät prepaid-liittymiä. Myös köyhällä väestönosalla on varaa ostaa puheaikaa latauslipukkeilla, joista edullisimmat maksavat vajaa 50 senttiä.
Celtel myytiin muutama vuosi sitten kuwaitilaiselle yhtiölle ja tunnetaan nykyään nimellä Zain.
Yksi keskeinen syy matkapuhelinalan menestykseen Afrikassa ovat kehnot lankaliittymät.
Pinta-alaltaan kolme kertaa Suomen kokoisessa Tansaniassa on 41 miljoonaa asukasta ja 180 000 lankaliittymää, eli noin neljä lankapuhelinta tuhatta asukasta kohti. Niinpä vielä muutama vuosi sitten maaseutukylien asukkaiden oli puhelinsoittoa varten matkustettava usein kymmeniä kilometrejä lähimpään kuntakeskukseen, mistä löytyi toimiva lankapuhelin.
Tänä päivänä Tansaniassa on 15 miljoonaa matkapuhelinta ja joka kolmannella tansanialaisella on oma kännykkäliittymä. Kännyköitä löytyy myös maaseudun syrjäkylistä, joissa ei välttämättä ole sähköä. Puhelimia ladataan usein autojen akuista viritetyillä laitteilla.
Nairobin yliopistolla naapurimaassa Keniassa on selvitetty matkapuhelimenkäytön yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tutkimuksen perusteella tiedetään, että kenialaiset käyttävät kännykkää ennen kaikkea yhteydenpitoon ystävien, perheenjäsenten ja sukulaisten välillä. Tämä on puolestaan vähentänyt matkustamista.
Kommunikointi ystävien ja sukulaisten kanssa ei tutkimuksen tekijöiden mielestä ole lainkaan mikään yhdentekevä asia.
”Matkapuhelimet ovat vapauttaneet tiedonkulun Keniassa, ja poliittinen tila on laajentunut. Nykyään ihmisillä on vapaus sanoa ajatuksensa ääneen”, toteaa sosiologian professori Paul Mbatia.
Työmatkalla Tansaniassa viime kuussa istuin iltaa toimittajakollegan ja tämän kaveriporukan kanssa, kun vieraiden kesken syntyi väittely kaksineuvoisista eläimistä, jotka voivat olla samanaikaisesti sekä koiraita että naaraita. Hetkessä viisi ihmistä haki 3G-puhelimillaan verkosta tietoja kastematojen ja vuokkokalojen lisääntymistavoista.
Absurdi tilanne Dar es Salaamin pimeässä illassa oli minusta oiva esimerkki tämän päivän kaupunkilaisesta Afrikasta, joka ei juuri vastaa katastrofiuutisista saatua kuvaa tuhoon tuomitusta maanosasta.
Jos Tansanian urbaani keskiluokka on saanut älypuhelimista lisäiloa illanistujaisiinsa, niin maaseudun elinkeinonharjoittajille kännykät ovat tuoneet hyvin konkreettisia parannuksia elämään.
Victoriajärven kalastajat pyysivät pari vuotta sitten matkapuhelinoperaattoreita ulottamaan puhelinverkkonsa myös järven ulapalle, jotta kalastajat voisivat soittaa satamassa odottaville kalakauppiaille tarkistaakseen päivän tilausten määrän.
Pienviljelijät voivat puolestaan tekstiviestillä selvittää maissin tai kahvipapujen asianmukaisen myyntihinnan ennen kuin kauppaavat säkkinsä kaupungista tulevalle sisäänostajalle.
Pikkubussin kuljettaja taas voi olla välittömästi yhteydessä auton omistajaan, jos auto sattuisi hajoamaan tai poliisin kanssa syntyy kahnauksia. Ennen matkapuhelinten aikakautta tällaisten ongelmatilanteiden selvittämiseen olisi tärvätty monta työpäivää.
Yksi itäafrikkalaisen matkapuhelinbisneksen kuningasajatuksista on ollut rahansiirtopalvelu nimeltä
M-Pesa. Mobiilirahapalvelu kehitettiin Keniassa vuonna 2007.
M-Pesan avulla liittymän haltija voi lähettää tekstiviestinä rahaa toiselle henkilölle, jolla on matkapuhelin. Vastaanottaja saa viestin, jossa kerrotaan, että hän voi mennä lähimpään puhelinoperaattori Safaricomin toimipisteeseen nostamaan kyseisen summan rahaa.
Erittäin mullistava keksintö Kenian kaltaisessa maassa, jossa rahansiirrot kaupungeista maaseudulle ovat yleisiä, mutta pankkeja on maaseudulla yhä harvassa.
Palvelun avulla voi myös lähettää puheaikaa vastaanottajalle.
M-Pesa-palvelu otettiin vuosi sitten käyttöön myös Tansaniassa, ja tänä vuonna rahansiirtopalvelu lanseerattiin Afganistanissa. Vastaavanlaisia mobiilirahapalveluja on tarjolla myös Filippiineillä, Etelä-Afrikassa, Sambiassa ja Ugandassa.
Kuuntelin jokin aika sitten radiosta keskusteluohjelmaa kehitysyhteistyöstä ja kehitysavun leikkauksista. Ohjelman loppupuolella piti oikein höristää korvia, kun yksi keskustelijoista tokaisi, että parasta suomalaista työtä Afrikan kehityksen hyväksi on tehnyt matkapuhelinvalmistaja Nokia.
Hiukan yllättävässä väitteessä on kieltämättä vinha perä. Matkapuhelimet ovat viime vuosina mullistaneet afrikkalaisia yhteiskuntia, helpottaneet tiedonkulkua ja yhteydenpitoa ja avanneet uusia mahdollisuuksia elinkeinonharjoittajille.
Suomalaisperäinen Nokia taas on useimmissa Afrikan maissa ylivoimaisesti suosituin puhelinmerkki. Tosin paikan päällä Afrikan mantereella yhtiön markkinointiväen joukosta ei yleensä löydy suomalaisia.
Matkapuhelinten yleistymisellä ei myöskään ole ollut mitään tekemistä virallisen kehitysyhteistyön kanssa. Kännykkämyynti on Afrikassakin puhtaasti kaupallista toimintaa, jota ei ole tuettu vientiluotoilla eikä muillakaan tukiaisilla.
Matkapuhelinalalle Afrikka on tällä hetkellä nopeimmin kasvava markkina-alue. Viiden viime vuoden aikana matkapuhelinten myynti Afrikassa on yli viisinkertaistunut. Etelä-Afrikassa, Gabonissa ja Botswanassa on tätä nykyä jo lähes yhtä paljon kännyköitä kuin asukkaita.
Koko maailmassa peräti 75 prosenttia matkapuhelinten haltijoista elää tänä päivänä Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kehitysmaissa.
Afrikan maissa matkapuhelinten yleistymisestä saadaan pitkälti kiittää sudanilaissyntyistä alan pioneeria Mohamed Ibrahimia. Mo Ibrahimin perustama puhelinoperaattori Celtel investoi vuosituhannen alkuvuosina rajusti matkapuhelinverkon laajentamiseen Afrikassa.
Liikeideana oli, että asiakkaat käyttävät prepaid-liittymiä. Myös köyhällä väestönosalla on varaa ostaa puheaikaa latauslipukkeilla, joista edullisimmat maksavat vajaa 50 senttiä.
Celtel myytiin muutama vuosi sitten kuwaitilaiselle yhtiölle ja tunnetaan nykyään nimellä Zain.
Yksi keskeinen syy matkapuhelinalan menestykseen Afrikassa ovat kehnot lankaliittymät.
Pinta-alaltaan kolme kertaa Suomen kokoisessa Tansaniassa on 41 miljoonaa asukasta ja 180 000 lankaliittymää, eli noin neljä lankapuhelinta tuhatta asukasta kohti. Niinpä vielä muutama vuosi sitten maaseutukylien asukkaiden oli puhelinsoittoa varten matkustettava usein kymmeniä kilometrejä lähimpään kuntakeskukseen, mistä löytyi toimiva lankapuhelin.
Tänä päivänä Tansaniassa on 15 miljoonaa matkapuhelinta ja joka kolmannella tansanialaisella on oma kännykkäliittymä. Kännyköitä löytyy myös maaseudun syrjäkylistä, joissa ei välttämättä ole sähköä. Puhelimia ladataan usein autojen akuista viritetyillä laitteilla.
Nairobin yliopistolla naapurimaassa Keniassa on selvitetty matkapuhelimenkäytön yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tutkimuksen perusteella tiedetään, että kenialaiset käyttävät kännykkää ennen kaikkea yhteydenpitoon ystävien, perheenjäsenten ja sukulaisten välillä. Tämä on puolestaan vähentänyt matkustamista.
Kommunikointi ystävien ja sukulaisten kanssa ei tutkimuksen tekijöiden mielestä ole lainkaan mikään yhdentekevä asia.
”Matkapuhelimet ovat vapauttaneet tiedonkulun Keniassa, ja poliittinen tila on laajentunut. Nykyään ihmisillä on vapaus sanoa ajatuksensa ääneen”, toteaa sosiologian professori Paul Mbatia.
Työmatkalla Tansaniassa viime kuussa istuin iltaa toimittajakollegan ja tämän kaveriporukan kanssa, kun vieraiden kesken syntyi väittely kaksineuvoisista eläimistä, jotka voivat olla samanaikaisesti sekä koiraita että naaraita. Hetkessä viisi ihmistä haki 3G-puhelimillaan verkosta tietoja kastematojen ja vuokkokalojen lisääntymistavoista.
Absurdi tilanne Dar es Salaamin pimeässä illassa oli minusta oiva esimerkki tämän päivän kaupunkilaisesta Afrikasta, joka ei juuri vastaa katastrofiuutisista saatua kuvaa tuhoon tuomitusta maanosasta.
Jos Tansanian urbaani keskiluokka on saanut älypuhelimista lisäiloa illanistujaisiinsa, niin maaseudun elinkeinonharjoittajille kännykät ovat tuoneet hyvin konkreettisia parannuksia elämään.
Victoriajärven kalastajat pyysivät pari vuotta sitten matkapuhelinoperaattoreita ulottamaan puhelinverkkonsa myös järven ulapalle, jotta kalastajat voisivat soittaa satamassa odottaville kalakauppiaille tarkistaakseen päivän tilausten määrän.
Pienviljelijät voivat puolestaan tekstiviestillä selvittää maissin tai kahvipapujen asianmukaisen myyntihinnan ennen kuin kauppaavat säkkinsä kaupungista tulevalle sisäänostajalle.
Pikkubussin kuljettaja taas voi olla välittömästi yhteydessä auton omistajaan, jos auto sattuisi hajoamaan tai poliisin kanssa syntyy kahnauksia. Ennen matkapuhelinten aikakautta tällaisten ongelmatilanteiden selvittämiseen olisi tärvätty monta työpäivää.
Yksi itäafrikkalaisen matkapuhelinbisneksen kuningasajatuksista on ollut rahansiirtopalvelu nimeltä
M-Pesa. Mobiilirahapalvelu kehitettiin Keniassa vuonna 2007.
M-Pesan avulla liittymän haltija voi lähettää tekstiviestinä rahaa toiselle henkilölle, jolla on matkapuhelin. Vastaanottaja saa viestin, jossa kerrotaan, että hän voi mennä lähimpään puhelinoperaattori Safaricomin toimipisteeseen nostamaan kyseisen summan rahaa.
Erittäin mullistava keksintö Kenian kaltaisessa maassa, jossa rahansiirrot kaupungeista maaseudulle ovat yleisiä, mutta pankkeja on maaseudulla yhä harvassa.
Palvelun avulla voi myös lähettää puheaikaa vastaanottajalle.
M-Pesa-palvelu otettiin vuosi sitten käyttöön myös Tansaniassa, ja tänä vuonna rahansiirtopalvelu lanseerattiin Afganistanissa. Vastaavanlaisia mobiilirahapalveluja on tarjolla myös Filippiineillä, Etelä-Afrikassa, Sambiassa ja Ugandassa.
perjantai 6. marraskuuta 2009
Verkko-oppia Victoriajärven rannalla
KU-VIIKKOLEHTI 6.11.2009
Vietin viime viikon Tansaniassa Mwanzan kaupungissa Victoriajärven rannalla, missä olin kouluttajana paikallisille aluetoimittajille ja sikäläisen yliopiston tiedotusopin opettajille järjestetyllä internetkurssilla.
Kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön, eli Vikesin kehitysyhteistyöhanketta. Vikesin koulutushankkeessa on aiemmin järjestetty verkon käytön intensiivikursseja valtamedian journalisteille ja päätoimittajille maan suurimmassa kaupungissa Dar es Salaamissa. Tällä kertaa kohderyhmänä olivat ensimmäistä kertaa maakuntien toimittajat.
Innostus oli sen mukainen. Parillekymmenelle osanottajalle oli selvästi suuri kunnia päästä mukaan tällaiselle harvinaiselle kurssille.
Kehitysmaan syrjäseutujen kollegojen motivaatiota eivät vähentäneet edes päivittäiset katkot verkkoyhteydessä. Jatkuvasti toiminnassa oleva laajakaista on suurimmalle osalle tämänkin alan ammattilaisista edelleen kaukainen unelma.
Kurssille osallistuneet journalistit kertoivat käyttäneensä internetiä aiemmin lähinnä sähköpostien lähettämiseen sekä ulkomaanuutisten lukemiseen BBC:n, Voice of American tai Saksan radion ulkomaanpalvelun Deutsche Wellen suahilinkielisiltä uutissivuilta. Pienten paikallisradioasemien ulkomaan aiheet poimitaan yleensä suoraan näistä lähteistä.
Muuten internetin käyttöä ei toimituksissa juuri rohkaista. Mwanzassa päämajaansa pitävällä valtakunnallisella Star TV:llä on parisataa työntekijää, mutta uutistoimituksessa on vain kaksi tietokonetta kytkettynä verkkoon.
Tv-kanavan toimituksessa internetiä käyttävät etupäässä urheilutoimittajat, jotka vierailevat kansainvälisillä jalkapallosivustoilla etsimässä tuoreita uutisia Englannin valioliigasta. Brittiläiset jalkapallojoukkueet ovat Tansaniassa suuren kansan viihdettä.
”Olin hieman yllättynyt siitä, etteivät paikalliset toimittajat juuri seuraa kotimaisia sanomalehtiä verkon kautta”, paikallisen St. Augustinen yliopiston tiedotusopin opettaja Getrude John kirjoitti kurssin aikana avattuun blogiinsa.
”Työnantajien tulisi aktiivisesti tukea journalistejaan hyödyntämään internetiä, jota nämä voisivat tuottaa kriittisempiä ja analyyttisempiä juttuja.”
Verkkomediat ovat kuitenkin yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä kolme vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, tänä päivänä internetin välityksellä voi lukea yli pariakymmentä paikallista sanomalehteä englanniksi ja suahiliksi, uusimpina tulokkaina kaksi urheilu-uutisiin erikoistunutta sanomalehteä.
Mwanzassa toimivan Radio Free African sivustolla voi myös kuunnella päivän radiouutiset – mikäli verkkoyhteys on riittävän nopea.
Tansaniassa on tänä päivänä myös kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Suosituimpien blogien kävijämäärät voivat olla jopa suurempia kuin monien sanomalehtien levikit.
Aiemmalla Vikesin internetkurssilla mukana ollut päivälehti Daily Newsin toimittaja Jiang Alipo ylläpitää blogia, jolla hän julkaisee lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Viihdesivusto Darhotwire.comin toimittajan Shamim Mwashan blogissa voi ihmetellä paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä. Dar es Salaamissa asuva kenialainen englanninkielenopettaja taas raportoi blogissaan albinojen tilanteesta Tansaniassa.
Tansanian kaltaisessa maassa, jossa etäisyydet ovat pitkät ja tiet maaseudulla usein huonossa kunnossa, verkkomedia voi kohentaa etenkin syrjäseutujen asukkaiden mahdollisuuksia seurata tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ja osallistua keskusteluun yhteisistä asioista.
Paperille painetut sanomalehdet tulevat kaukaisempiin kyliin usean päivän viiveellä, jos koskaan, ja paikalliset radioasemat taas keskittyvät usein musiikinsoittoon.
Jotta internetin tarjoamia mahdollisuuksia voitaisiin kunnolla hyödyntää, verkon käytön pitäisi kuitenkin olla nykyistä edullisempaa ja verkon tulisi tarjota tavallisille ihmisille relevanttia tietoa suahilin kielellä. Tässä on haastetta Tansanian uudelle digisukupolvelle.
Eräs tärkeä innovaatio olisi mahdollisuus tulostaa viranomaislomakkeita suoraan ministeriöiden tai valtion virastojen verkkosivuilta, mikä voisi helpottaa ihmisten elämää suuresti.
Verkkopankit toimivat nykyään Tansaniassakin, mutta niiden suosio ei ole juuri kasvanut sen jälkeen kun paikallinen matkapuhelinoperaattori toi markkinoille tekstiviestillä toimivan rahansiirtopalvelun.
Viime viikon verkkokurssin opetussisältö pyrittiin suunnittelemaan mahdollisimman käytännönläheiseksi. Osanottajat tekivät koko viikon ajan erilaisia harjoituksia, joissa haettiin yksinkertaisia faktoja, yhteystietoja tai tausta-aineistoa journalistisia juttuja varten.
Yhtenä päivänä tutustuttiin suuren maailman suosituimpiin sivustoihin, katseltiin videoita YouTubesta, muokattiin uudelleen suahilinkielisen Wikipedian artikkeleita ja huomattiin, että Mwanzan ja Bukoban kaupunkien kadunnimet on vastikään päivitetty Googlen karttapalveluun.
Afrikan maiden tapahtumiin keskittyvät kansainväliset uutissivustot tulivat viikon varrella kaikille tutuiksi. Afrikan tieteellisten julkaisujen verkkoportaali taas kiinnosti ennen muuta kurssille osallistuneita yliopisto-opettajia.
Kurssin osanottajat avasivat myös blogit ja opettelivat linkkien tekemistä ja kuvien julkaisemista.
”Olen huomannut, että verkossa on valtavasti erittäin hyödyllistä informaatiota ja paljon muuta tarpeellista aineistoa, jota en ole aiemmin osannut löytää, koska olen ollut internetlukutaidoton”, arveli maan toiseksi suurimman päivälehden Nipashen kirjeenvaihtaja George Ramadhan.
Vietin viime viikon Tansaniassa Mwanzan kaupungissa Victoriajärven rannalla, missä olin kouluttajana paikallisille aluetoimittajille ja sikäläisen yliopiston tiedotusopin opettajille järjestetyllä internetkurssilla.
Kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön, eli Vikesin kehitysyhteistyöhanketta. Vikesin koulutushankkeessa on aiemmin järjestetty verkon käytön intensiivikursseja valtamedian journalisteille ja päätoimittajille maan suurimmassa kaupungissa Dar es Salaamissa. Tällä kertaa kohderyhmänä olivat ensimmäistä kertaa maakuntien toimittajat.
Innostus oli sen mukainen. Parillekymmenelle osanottajalle oli selvästi suuri kunnia päästä mukaan tällaiselle harvinaiselle kurssille.
Kehitysmaan syrjäseutujen kollegojen motivaatiota eivät vähentäneet edes päivittäiset katkot verkkoyhteydessä. Jatkuvasti toiminnassa oleva laajakaista on suurimmalle osalle tämänkin alan ammattilaisista edelleen kaukainen unelma.
Kurssille osallistuneet journalistit kertoivat käyttäneensä internetiä aiemmin lähinnä sähköpostien lähettämiseen sekä ulkomaanuutisten lukemiseen BBC:n, Voice of American tai Saksan radion ulkomaanpalvelun Deutsche Wellen suahilinkielisiltä uutissivuilta. Pienten paikallisradioasemien ulkomaan aiheet poimitaan yleensä suoraan näistä lähteistä.
Muuten internetin käyttöä ei toimituksissa juuri rohkaista. Mwanzassa päämajaansa pitävällä valtakunnallisella Star TV:llä on parisataa työntekijää, mutta uutistoimituksessa on vain kaksi tietokonetta kytkettynä verkkoon.
Tv-kanavan toimituksessa internetiä käyttävät etupäässä urheilutoimittajat, jotka vierailevat kansainvälisillä jalkapallosivustoilla etsimässä tuoreita uutisia Englannin valioliigasta. Brittiläiset jalkapallojoukkueet ovat Tansaniassa suuren kansan viihdettä.
”Olin hieman yllättynyt siitä, etteivät paikalliset toimittajat juuri seuraa kotimaisia sanomalehtiä verkon kautta”, paikallisen St. Augustinen yliopiston tiedotusopin opettaja Getrude John kirjoitti kurssin aikana avattuun blogiinsa.
”Työnantajien tulisi aktiivisesti tukea journalistejaan hyödyntämään internetiä, jota nämä voisivat tuottaa kriittisempiä ja analyyttisempiä juttuja.”
Verkkomediat ovat kuitenkin yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä kolme vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, tänä päivänä internetin välityksellä voi lukea yli pariakymmentä paikallista sanomalehteä englanniksi ja suahiliksi, uusimpina tulokkaina kaksi urheilu-uutisiin erikoistunutta sanomalehteä.
Mwanzassa toimivan Radio Free African sivustolla voi myös kuunnella päivän radiouutiset – mikäli verkkoyhteys on riittävän nopea.
Tansaniassa on tänä päivänä myös kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Suosituimpien blogien kävijämäärät voivat olla jopa suurempia kuin monien sanomalehtien levikit.
Aiemmalla Vikesin internetkurssilla mukana ollut päivälehti Daily Newsin toimittaja Jiang Alipo ylläpitää blogia, jolla hän julkaisee lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Viihdesivusto Darhotwire.comin toimittajan Shamim Mwashan blogissa voi ihmetellä paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä. Dar es Salaamissa asuva kenialainen englanninkielenopettaja taas raportoi blogissaan albinojen tilanteesta Tansaniassa.
Tansanian kaltaisessa maassa, jossa etäisyydet ovat pitkät ja tiet maaseudulla usein huonossa kunnossa, verkkomedia voi kohentaa etenkin syrjäseutujen asukkaiden mahdollisuuksia seurata tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ja osallistua keskusteluun yhteisistä asioista.
Paperille painetut sanomalehdet tulevat kaukaisempiin kyliin usean päivän viiveellä, jos koskaan, ja paikalliset radioasemat taas keskittyvät usein musiikinsoittoon.
Jotta internetin tarjoamia mahdollisuuksia voitaisiin kunnolla hyödyntää, verkon käytön pitäisi kuitenkin olla nykyistä edullisempaa ja verkon tulisi tarjota tavallisille ihmisille relevanttia tietoa suahilin kielellä. Tässä on haastetta Tansanian uudelle digisukupolvelle.
Eräs tärkeä innovaatio olisi mahdollisuus tulostaa viranomaislomakkeita suoraan ministeriöiden tai valtion virastojen verkkosivuilta, mikä voisi helpottaa ihmisten elämää suuresti.
Verkkopankit toimivat nykyään Tansaniassakin, mutta niiden suosio ei ole juuri kasvanut sen jälkeen kun paikallinen matkapuhelinoperaattori toi markkinoille tekstiviestillä toimivan rahansiirtopalvelun.
Viime viikon verkkokurssin opetussisältö pyrittiin suunnittelemaan mahdollisimman käytännönläheiseksi. Osanottajat tekivät koko viikon ajan erilaisia harjoituksia, joissa haettiin yksinkertaisia faktoja, yhteystietoja tai tausta-aineistoa journalistisia juttuja varten.
Yhtenä päivänä tutustuttiin suuren maailman suosituimpiin sivustoihin, katseltiin videoita YouTubesta, muokattiin uudelleen suahilinkielisen Wikipedian artikkeleita ja huomattiin, että Mwanzan ja Bukoban kaupunkien kadunnimet on vastikään päivitetty Googlen karttapalveluun.
Afrikan maiden tapahtumiin keskittyvät kansainväliset uutissivustot tulivat viikon varrella kaikille tutuiksi. Afrikan tieteellisten julkaisujen verkkoportaali taas kiinnosti ennen muuta kurssille osallistuneita yliopisto-opettajia.
Kurssin osanottajat avasivat myös blogit ja opettelivat linkkien tekemistä ja kuvien julkaisemista.
”Olen huomannut, että verkossa on valtavasti erittäin hyödyllistä informaatiota ja paljon muuta tarpeellista aineistoa, jota en ole aiemmin osannut löytää, koska olen ollut internetlukutaidoton”, arveli maan toiseksi suurimman päivälehden Nipashen kirjeenvaihtaja George Ramadhan.
torstai 22. lokakuuta 2009
Kysymyksiä Afganistanista
KU-VIIKKOLEHTI 23.10.2009
Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksella on tapana kysellä nimeämiltään kotimaisilta tieteen ja kulttuurin vaikuttajilta näiden näkemyksiä milloin mihinkin kysymyksiin: vaalirahoitussotkusta, ay-liikkeen tulevaisuudesta tai Renny Harlinin elokuvista.
Viikko sitten tältä HS-raadilta kysyttiin, pitäisikö länsimaiden luopua pikaisesti sodankäynnistä Afganistanissa.
Kyselyn pohjalta tehdyn jutun otsikkona oli: ”HS-raati pitäisi lännen sotilaat Afganistanissa.” Otsikointi oli vähintäänkin harhaanjohtava. Jutun yhteydessä julkaistu graafinen kuvio nimittäin osoitti, että ainoastaan 42 prosenttia vastaajista, yhteensä 33 ihmistä, oli tätä mieltä, kun taas 39 prosenttia kyselyyn vastaajista, 31 HS-raadin jäsentä, valitsi kyllä-vaihtoehdon, jonka mukaan länsimaiden pitäisi pikaisesti luopua sodankäynnistä Afganistanissa.
15 vastaajaa ei ottanut kantaa kummankaan vaihtoehdon puolesta.
Sotatoimien jatkamista kannattaneiden kulttuurivaikuttajien joukossa oli muun muassa kansanedustaja Ben Zyskowicz, joka vastasi kysymykseen kysymällä, ”onko se niin väärin, että YK edes jossain yrittää vaikka asein puolustaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa”.
Mitenkähän Helsingin Sanomien kyselyssä olisi käynyt, jos olisikin kysytty, pitäisikö länsimaiden ”vähitellen” ruveta kotiuttamaan joukkojaan Afganistanista, tai pitäisikö Suomen vetää joukkonsa pois Afganistanista?
Myös Yhdysvalloissa on tällä viikolla kysytty kansalaisten näkemyksiä sotimisesta Afganistanissa. Washington Post
-lehden mielipidekyselyssä niukka enemmistö asiaan kantaa ottaneista vastaajista vastusti 40 000 lisäsotilaan lähettämistä Afganistaniin.
Suomessa viikon keskeinen uutisaihe on ollut kysymys Pohjois-Afganistanissa olevien suomalaisten lisäjoukkojen kotiinpaluun ajankohdasta. Afganistanin vaaleja turvaamaan lähetetyt lisäjoukot palaavat ensi viikolla kotimaahan työsopimusten päättyessä eivätkä jää valvomaan marraskuun alussa pidettävää presidentinvaalin toista kierrosta.
”Minulle tärkeintä on aina rauhanturvaajan turvallisuus”, totesi puolustusministeri Jyri Häkämies.
80 suomalaisen tilalle lennätetään ruotsalaisia rauhanturvaajia. Naton Afganistan-operaation pohjoismaiseen yksikköön Mazar-i-Sharifiin jää edelleen 115 suomalaissotilasta.
Vaikka Afganistanin tilanne näyttäisi olevan yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä Suomen ulkopolitiikassa, tavallisten afganistanilaisten mielipiteitä ei suomalaisessa keskustelussa juuri kuule. Afganistania käsittelevissä uutisissa puhuvat lähinnä ulkomaiset sotilaat ja poliitikot.
”Tilanne on hämmentävä, sillä onhan Kabul lopulta vain puhelinsoiton päässä”, kirjoittaa toimitussihteeri Janne Hukka viime viikolla ilmestyneessä Ydin-lehdessä.
Afganistanilaisten kansalaisjärjestöaktiivien haastattelujen pohjalta tehty Ydin-lehden juttu antaa monin verroin syvällisemmän kuvan Afganistanin tilanteesta ja haasteista kuin valtamedian uutiset pommi-iskuista, vaalivilpistä ja ulkomaisten lisäjoukkojen tarpeesta.
Paikallisten ihmisoikeusaktiivien mukaan olot Afganistanissa ovat selvästi parantuneet vuoden 2001 jälkeen, kun Yhdysvaltojen joukot ajoivat talebanhallinnon vallasta. Tänä päivänä yli 80 prosenttia väestöstä on terveydenhuollon piirissä. Viisi miljoonaa lasta käy koulua, huomattava osa heistä tyttöjä. Neljäsosa kansanedustajista on naisia.
Mutta kahdeksan vuotta talebanien syrjäyttämisen jälkeen yli kolme miljoonaa afganistanilaista elää yhä pakolaisleireillä naapurimaissa Iranissa ja Pakistanissa.
Työttömyys puolestaan ruokkii kapinallisliikkeitä, jotka ovat monelle ainoa tulonlähde.
Afganistanilaiset arvostelevat myös sitä, että ulkomainen tuki menee pääasiassa sotilaalliseen toimintaan. Yhdysvallat käyttää sotamenoihin Afganistanissa lähes 20 kertaa enemmän kuin kaikki avunantajamaat yhteensä maan jälleenrakentamiseen ja kehitysyhteistyöhön.
Länsimaiden sotilasoperaatioiden kiihtyessä turvallisuustilanne on itse asiassa heikentynyt. Tänä vuonna Afganistanin sodassa on kuollut YK:n mukaan yli 1 500 siviiliä, joista noin neljäsosa Yhdysvaltojen ilmaiskuissa. Kahdeksan vuoden aikana Nato-operaation iskuissa Afganistanissa on kuollut pahimpien arvioiden mukaan
yli 8 000 siviiliä.
Ytimen haastattelemat afganistanilaiset ovat huolissaan siitä, että tavallisen kansan mielipiteet ja tarpeet sivuutetaan, kun Afganistanin asioista päätetään ulkomaiden ja maan hallituksen kesken.
Afganistanin naisverkoston johtaja Orzala Ashraf ei usko vaalien tuovan muutosta tilanteeseen, sillä presidentti Hamid Karzai ja hänen vastaehdokkaansa Abdullah Abdullah ovat molemmat liittoutuneet paikallisten sotajohtajien kanssa.
”Nykyiset vallanpitäjät eivät juuri eroa talebaneista. Heidän valtaansa pönkittävät kansainvälisen yhteisön tuki ja tekosyyt turvallisuudesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä. Taleban on todellisuudessa vain toissijainen haaste”, Ashraf toteaa.
”Ei ole olemassa yhtä terroristiliikettä, jota vastaan länsimaat taistelevat, vaan lukuisia eri lähtökohdista toimivia ryhmittymiä. Sotilaallinen toiminta ei tule siksi koskaan ratkaisemaan turvallisuustilannetta”, arvelee Noor Marjani afganistanilaisesta naisten aikuiskoulutusjärjestöstä.
Ulkomaiset diplomaatit ovat esittäneet ratkaisuksi turvallisuustilanteeseen myös neuvotteluja talebanien maltillisen siiven kanssa. Naisten maanalaista lukutaitokampanjaa talebanien valtakaudella vetänyt Orzala Ashraf suhtautuu ajatukseen epäilevästi.
”Talebanien käsitys islamista sallii syrjintää ja oikeuksien polkemista. Mitä siis tarkoitetaan maltillisilla talebaneilla? Toisaalta ehdotus, että talebaneista voisi tulla osa demokraattista Afganistania, edellyttää ensin todellista demokratiaa Afganistanissa.”
Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksella on tapana kysellä nimeämiltään kotimaisilta tieteen ja kulttuurin vaikuttajilta näiden näkemyksiä milloin mihinkin kysymyksiin: vaalirahoitussotkusta, ay-liikkeen tulevaisuudesta tai Renny Harlinin elokuvista.
Viikko sitten tältä HS-raadilta kysyttiin, pitäisikö länsimaiden luopua pikaisesti sodankäynnistä Afganistanissa.
Kyselyn pohjalta tehdyn jutun otsikkona oli: ”HS-raati pitäisi lännen sotilaat Afganistanissa.” Otsikointi oli vähintäänkin harhaanjohtava. Jutun yhteydessä julkaistu graafinen kuvio nimittäin osoitti, että ainoastaan 42 prosenttia vastaajista, yhteensä 33 ihmistä, oli tätä mieltä, kun taas 39 prosenttia kyselyyn vastaajista, 31 HS-raadin jäsentä, valitsi kyllä-vaihtoehdon, jonka mukaan länsimaiden pitäisi pikaisesti luopua sodankäynnistä Afganistanissa.
15 vastaajaa ei ottanut kantaa kummankaan vaihtoehdon puolesta.
Sotatoimien jatkamista kannattaneiden kulttuurivaikuttajien joukossa oli muun muassa kansanedustaja Ben Zyskowicz, joka vastasi kysymykseen kysymällä, ”onko se niin väärin, että YK edes jossain yrittää vaikka asein puolustaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa”.
Mitenkähän Helsingin Sanomien kyselyssä olisi käynyt, jos olisikin kysytty, pitäisikö länsimaiden ”vähitellen” ruveta kotiuttamaan joukkojaan Afganistanista, tai pitäisikö Suomen vetää joukkonsa pois Afganistanista?
Myös Yhdysvalloissa on tällä viikolla kysytty kansalaisten näkemyksiä sotimisesta Afganistanissa. Washington Post
-lehden mielipidekyselyssä niukka enemmistö asiaan kantaa ottaneista vastaajista vastusti 40 000 lisäsotilaan lähettämistä Afganistaniin.
Suomessa viikon keskeinen uutisaihe on ollut kysymys Pohjois-Afganistanissa olevien suomalaisten lisäjoukkojen kotiinpaluun ajankohdasta. Afganistanin vaaleja turvaamaan lähetetyt lisäjoukot palaavat ensi viikolla kotimaahan työsopimusten päättyessä eivätkä jää valvomaan marraskuun alussa pidettävää presidentinvaalin toista kierrosta.
”Minulle tärkeintä on aina rauhanturvaajan turvallisuus”, totesi puolustusministeri Jyri Häkämies.
80 suomalaisen tilalle lennätetään ruotsalaisia rauhanturvaajia. Naton Afganistan-operaation pohjoismaiseen yksikköön Mazar-i-Sharifiin jää edelleen 115 suomalaissotilasta.
Vaikka Afganistanin tilanne näyttäisi olevan yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä Suomen ulkopolitiikassa, tavallisten afganistanilaisten mielipiteitä ei suomalaisessa keskustelussa juuri kuule. Afganistania käsittelevissä uutisissa puhuvat lähinnä ulkomaiset sotilaat ja poliitikot.
”Tilanne on hämmentävä, sillä onhan Kabul lopulta vain puhelinsoiton päässä”, kirjoittaa toimitussihteeri Janne Hukka viime viikolla ilmestyneessä Ydin-lehdessä.
Afganistanilaisten kansalaisjärjestöaktiivien haastattelujen pohjalta tehty Ydin-lehden juttu antaa monin verroin syvällisemmän kuvan Afganistanin tilanteesta ja haasteista kuin valtamedian uutiset pommi-iskuista, vaalivilpistä ja ulkomaisten lisäjoukkojen tarpeesta.
Paikallisten ihmisoikeusaktiivien mukaan olot Afganistanissa ovat selvästi parantuneet vuoden 2001 jälkeen, kun Yhdysvaltojen joukot ajoivat talebanhallinnon vallasta. Tänä päivänä yli 80 prosenttia väestöstä on terveydenhuollon piirissä. Viisi miljoonaa lasta käy koulua, huomattava osa heistä tyttöjä. Neljäsosa kansanedustajista on naisia.
Mutta kahdeksan vuotta talebanien syrjäyttämisen jälkeen yli kolme miljoonaa afganistanilaista elää yhä pakolaisleireillä naapurimaissa Iranissa ja Pakistanissa.
Työttömyys puolestaan ruokkii kapinallisliikkeitä, jotka ovat monelle ainoa tulonlähde.
Afganistanilaiset arvostelevat myös sitä, että ulkomainen tuki menee pääasiassa sotilaalliseen toimintaan. Yhdysvallat käyttää sotamenoihin Afganistanissa lähes 20 kertaa enemmän kuin kaikki avunantajamaat yhteensä maan jälleenrakentamiseen ja kehitysyhteistyöhön.
Länsimaiden sotilasoperaatioiden kiihtyessä turvallisuustilanne on itse asiassa heikentynyt. Tänä vuonna Afganistanin sodassa on kuollut YK:n mukaan yli 1 500 siviiliä, joista noin neljäsosa Yhdysvaltojen ilmaiskuissa. Kahdeksan vuoden aikana Nato-operaation iskuissa Afganistanissa on kuollut pahimpien arvioiden mukaan
yli 8 000 siviiliä.
Ytimen haastattelemat afganistanilaiset ovat huolissaan siitä, että tavallisen kansan mielipiteet ja tarpeet sivuutetaan, kun Afganistanin asioista päätetään ulkomaiden ja maan hallituksen kesken.
Afganistanin naisverkoston johtaja Orzala Ashraf ei usko vaalien tuovan muutosta tilanteeseen, sillä presidentti Hamid Karzai ja hänen vastaehdokkaansa Abdullah Abdullah ovat molemmat liittoutuneet paikallisten sotajohtajien kanssa.
”Nykyiset vallanpitäjät eivät juuri eroa talebaneista. Heidän valtaansa pönkittävät kansainvälisen yhteisön tuki ja tekosyyt turvallisuudesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä. Taleban on todellisuudessa vain toissijainen haaste”, Ashraf toteaa.
”Ei ole olemassa yhtä terroristiliikettä, jota vastaan länsimaat taistelevat, vaan lukuisia eri lähtökohdista toimivia ryhmittymiä. Sotilaallinen toiminta ei tule siksi koskaan ratkaisemaan turvallisuustilannetta”, arvelee Noor Marjani afganistanilaisesta naisten aikuiskoulutusjärjestöstä.
Ulkomaiset diplomaatit ovat esittäneet ratkaisuksi turvallisuustilanteeseen myös neuvotteluja talebanien maltillisen siiven kanssa. Naisten maanalaista lukutaitokampanjaa talebanien valtakaudella vetänyt Orzala Ashraf suhtautuu ajatukseen epäilevästi.
”Talebanien käsitys islamista sallii syrjintää ja oikeuksien polkemista. Mitä siis tarkoitetaan maltillisilla talebaneilla? Toisaalta ehdotus, että talebaneista voisi tulla osa demokraattista Afganistania, edellyttää ensin todellista demokratiaa Afganistanissa.”
perjantai 9. lokakuuta 2009
Kuka hyötyi terrori-iskuista
KU-VIIKKOLEHTI 9.10.2009
Parin viikon takainen kirjoitukseni nanotermiittilöydöksistä New Yorkin pölynäytteissä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen herätti melkoista keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla ja myös lukijapalstalla.
Verkkokeskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuka hyötyi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Yksi kirjoittaja kyseli, mitä etuja Yhdysvallat on voinut saada tuhoisista valloitussodista Afganistanissa ja Irakissa.
Ruotsalainen professori Ola Tunander Oslon rauhantutkimusinstituutista on selittänyt mielenkiintoisella tavalla syyskuun 11. päivän tapahtumien ja terrorisminvastaisen sodan yhteyksiä Yhdysvaltojen johtoasemaan tämän päivän maailmanpolitiikassa.
Tunanderin kirjoitus The War on Terror and the Pax Americana on julkaistu David Ray Griffinin ja Peter Dale Scottin toimittamassa kirjassa 9/11 and American Empire.
Ola Tunander on aiemmin tullut tunnetuksi tutkimuksestaan, joka paljasti, että Itämerellä Ruotsin vesillä 80-luvulla useasti havaitut sukellusveneet olivatkin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä, eivätkä neuvostoliittolaisia, kuten tuolloin pitkään uskottiin.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen monia eurooppalaisia viehätti Tunanderin mukaan ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi rauhanomaisen kilpailun periaatteille EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin sekä uusien talousmahtien Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Yhdysvaltojen sotilasmahdille maailma ilman aseellisia uhkakuvia olisi kuitenkin ollut katastrofi.
Syyskuun 11. päivän iskut sattuivat Yhdysvalloille otolliseen aikaan. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen terrori-iskun uhrina esiintynyt Yhdysvallat otti itselleen roolin globaalina suojelijana ja onnistui sotilaalliseen ylivoimaansa vedoten tekemään suuresta osasta maailman maista ikään kuin Yhdysvaltojen protektoraatteja, ruotsalaistutkija toteaa.
Jatkuvat terrori-iskut pakottivat monet maat sallimaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisten joukkojen asettumisen pysyvästi omien rajojensa sisäpuolelle. Terroristien hyökkäysuhka pakotti monet näistä maista jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin.
Tätä Tunander kutsuu Pax Americanaksi, amerikkalaiseksi rauhaksi tai maailmanjärjestykseksi.
”Tässä mielessä Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi, ei ensisijaisesti niinkään näitä kahta maata vastaan, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan ennemminkin muita suurvaltoja vastaan, joiden on nyt hyväksyttävä sotilaallisesti – pikemmin kuin taloudellisesti tai poliittisesti – määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.”
Terrorisminvastaisen sodan ansiosta koko maailmanpoliittinen keskustelu on Tunanderin mukaan nyt alistettu turvallisuuspolitiikalle.
”Terrorismi vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys, esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja”, Tunander kirjoittaa.
Kylmän sodan aikana syntynyt perinteinen käsitys terrorismista pitää terrori-iskuja lähinnä erilaisten sorrettujen tai marginaaliryhmien keinona taistella ylivoimaista vihollista vastaan, yleensä saadakseen julkisuutta kokemilleen epäkohdille. Useimmille tulevat varmasti mieleen 70-luvun palestiinalaiset terroristiryhmät ja äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt Saksassa ja Italiassa.
Tunanderin mukaan uudempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen tavanomaisen terrorismin on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. 70-luvun superterroristi Carlos, palestiinalainen Abu Nidal sekä Osama bin Laden ovat kaikki työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa.
”Vastarintaliikkeeseen yhteydessä olevat terroristit saavat tiedustelupalvelun tarkan seurannan alla usein jatkaa pommituksia vähentääkseen vastarintaliikkeen nauttimaa arvostusta”, Tunander kirjoittaa.
Oma lukunsa ovat valtion turvallisuusviranomaisten salaisten erikoisyksikköjen toteuttamat ”väärin tunnuksin” tehdyt terrori-iskut, jotka saadaan näyttämään terroristien tai kapinallisten tekemiltä.
Venäjän Ohrana teki 1900-luvun alussa pommi-iskuja anarkistien nimissä. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot hyökkäsivät siirtomaan ranskalaisväestöä vastaan. Italian Operaatio Gladiossa sotilastiedustelun ja CIA:n värväämät paikalliset fasistijoukot tekivät vasemmistojärjestöjen nimissä lukuisia terrori-iskuja siviilejä vastaan. Terroristijärjestö Punaiset prikaatit oli viime kädessä tiedustelupalvelun peitejärjestö.
Israelin Mossad järjesti puolestaan vuonna 1986 pommi-iskun yhdysvaltalaissotilaiden suosimassa diskossa Berliinissä, sillä seurauksella että Yhdysvaltojen pommikoneet hyökkäsivät kostoksi tuolloin syntipukiksi nimettyyn Libyaan.
Ola Tunander ei väitä, että Bushin hallinto olisi itse järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut. Hän toteaa sen sijaan yleisellä tasolla, että suurvalta voi käyttää hyväkseen terrori-iskua oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen.
”Turvallisuuspalvelu voi myös seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle.
Turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi myös asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle.”
Joskus turvautuminen pelkästään tavanomaiseen terroritoimintaan on toivotun tuloksen kannalta liian epävarmaa. ”Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen”, Tunander kirjoittaa.
Parin viikon takainen kirjoitukseni nanotermiittilöydöksistä New Yorkin pölynäytteissä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen herätti melkoista keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla ja myös lukijapalstalla.
Verkkokeskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuka hyötyi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Yksi kirjoittaja kyseli, mitä etuja Yhdysvallat on voinut saada tuhoisista valloitussodista Afganistanissa ja Irakissa.
Ruotsalainen professori Ola Tunander Oslon rauhantutkimusinstituutista on selittänyt mielenkiintoisella tavalla syyskuun 11. päivän tapahtumien ja terrorisminvastaisen sodan yhteyksiä Yhdysvaltojen johtoasemaan tämän päivän maailmanpolitiikassa.
Tunanderin kirjoitus The War on Terror and the Pax Americana on julkaistu David Ray Griffinin ja Peter Dale Scottin toimittamassa kirjassa 9/11 and American Empire.
Ola Tunander on aiemmin tullut tunnetuksi tutkimuksestaan, joka paljasti, että Itämerellä Ruotsin vesillä 80-luvulla useasti havaitut sukellusveneet olivatkin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä, eivätkä neuvostoliittolaisia, kuten tuolloin pitkään uskottiin.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen monia eurooppalaisia viehätti Tunanderin mukaan ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi rauhanomaisen kilpailun periaatteille EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin sekä uusien talousmahtien Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Yhdysvaltojen sotilasmahdille maailma ilman aseellisia uhkakuvia olisi kuitenkin ollut katastrofi.
Syyskuun 11. päivän iskut sattuivat Yhdysvalloille otolliseen aikaan. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen terrori-iskun uhrina esiintynyt Yhdysvallat otti itselleen roolin globaalina suojelijana ja onnistui sotilaalliseen ylivoimaansa vedoten tekemään suuresta osasta maailman maista ikään kuin Yhdysvaltojen protektoraatteja, ruotsalaistutkija toteaa.
Jatkuvat terrori-iskut pakottivat monet maat sallimaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisten joukkojen asettumisen pysyvästi omien rajojensa sisäpuolelle. Terroristien hyökkäysuhka pakotti monet näistä maista jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin.
Tätä Tunander kutsuu Pax Americanaksi, amerikkalaiseksi rauhaksi tai maailmanjärjestykseksi.
”Tässä mielessä Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi, ei ensisijaisesti niinkään näitä kahta maata vastaan, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan ennemminkin muita suurvaltoja vastaan, joiden on nyt hyväksyttävä sotilaallisesti – pikemmin kuin taloudellisesti tai poliittisesti – määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.”
Terrorisminvastaisen sodan ansiosta koko maailmanpoliittinen keskustelu on Tunanderin mukaan nyt alistettu turvallisuuspolitiikalle.
”Terrorismi vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys, esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja”, Tunander kirjoittaa.
Kylmän sodan aikana syntynyt perinteinen käsitys terrorismista pitää terrori-iskuja lähinnä erilaisten sorrettujen tai marginaaliryhmien keinona taistella ylivoimaista vihollista vastaan, yleensä saadakseen julkisuutta kokemilleen epäkohdille. Useimmille tulevat varmasti mieleen 70-luvun palestiinalaiset terroristiryhmät ja äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt Saksassa ja Italiassa.
Tunanderin mukaan uudempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen tavanomaisen terrorismin on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. 70-luvun superterroristi Carlos, palestiinalainen Abu Nidal sekä Osama bin Laden ovat kaikki työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa.
”Vastarintaliikkeeseen yhteydessä olevat terroristit saavat tiedustelupalvelun tarkan seurannan alla usein jatkaa pommituksia vähentääkseen vastarintaliikkeen nauttimaa arvostusta”, Tunander kirjoittaa.
Oma lukunsa ovat valtion turvallisuusviranomaisten salaisten erikoisyksikköjen toteuttamat ”väärin tunnuksin” tehdyt terrori-iskut, jotka saadaan näyttämään terroristien tai kapinallisten tekemiltä.
Venäjän Ohrana teki 1900-luvun alussa pommi-iskuja anarkistien nimissä. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot hyökkäsivät siirtomaan ranskalaisväestöä vastaan. Italian Operaatio Gladiossa sotilastiedustelun ja CIA:n värväämät paikalliset fasistijoukot tekivät vasemmistojärjestöjen nimissä lukuisia terrori-iskuja siviilejä vastaan. Terroristijärjestö Punaiset prikaatit oli viime kädessä tiedustelupalvelun peitejärjestö.
Israelin Mossad järjesti puolestaan vuonna 1986 pommi-iskun yhdysvaltalaissotilaiden suosimassa diskossa Berliinissä, sillä seurauksella että Yhdysvaltojen pommikoneet hyökkäsivät kostoksi tuolloin syntipukiksi nimettyyn Libyaan.
Ola Tunander ei väitä, että Bushin hallinto olisi itse järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut. Hän toteaa sen sijaan yleisellä tasolla, että suurvalta voi käyttää hyväkseen terrori-iskua oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen.
”Turvallisuuspalvelu voi myös seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle.
Turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi myös asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle.”
Joskus turvautuminen pelkästään tavanomaiseen terroritoimintaan on toivotun tuloksen kannalta liian epävarmaa. ”Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen”, Tunander kirjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)