Kenian presidenttipeli ratkeaa oikeudessa

KU-VIIKKOLEHTI 15.3.2013

Kenian viimeviikkoiset vaalit sujuivat suhteellisen rauhallisesti ilman suurempia väkivaltaisuuksia – kansainvälisen median lietsomista vastakkaisista peloista huolimatta. Presidentinvaalien voittajaksi julistettiin Uhuru Kenyatta, joka sai vaalin ensimmäisellä kierroksella virallisten tulosten mukaan 50,07 prosenttia eli juuri täpärästi yli puolet annetuista äänistä.

51-vuotias Uhuru Kenyatta on Kenian ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika ja laskutavasta riippuen maan rikkain tai mahdollisesti toiseksi rikkain henkilö, heti entisen presidentin Daniel arap Moin jälkeen, joka johti maata isä-Kenyattan jälkeen 24 vuoden ajan.

Uhuru Kenyatta on myös syytettynä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa osallisuudesta Kenian edellisten vaalien jälkeisiin väkivaltaisuuksiin, joissa kuoli yli tuhat ihmistä ja sadat tuhannet joutuivat pakenemaan kodeistaan.

Vielä ei kuitenkaan ole täysin varmaa, että Uhuru Kenyattasta todella tulee Kenian seuraava presidentti, sillä presidentinvaalin toinen pääehdokas, pääministeri Raila Odinga aikoo valittaa korkeimpaan oikeuteen ääntenlaskennan epäselvyyksistä.

Odingan kampanjatoimistolla vaikuttaisi olevan hyvät syyt epäillä vaalitulosta. Kampanjatoimiston mukaan Kenyattan vahvoilla kannatusalueilla annettujen äänien määrä ylitti selvästi alun perin rekisteröityjen äänestäjien lukumäärän ja vastaavasti Odingan vahvoilla alueilla ainakin 11 vaalipiirin äänet puuttuivat tuloksista kokonaan.

Erikoista oli myös se, että virallisten tulosten mukaan yli miljoona äänestäjää antoi äänensä vain presidentinvaalissa, vaikka vaalipäivänä äänestettiin kaikkiaan kuudessa eri vaalissa parlamenttivaaleista paikallisvaaleihin.

Ensimmäistä kertaa käytössä ollut sähköinen ääntenlaskentajärjestelmä hajosi kesken ääntenlaskennan, ja Odingan valituksen mukaan juuri tämä mahdollisti sen, että tuloksia päästiin jälleen kerran sormeilemaan.

Korkein oikeus tekee ratkaisunsa viimeistään pääsiäisen jälkeen. Korkein oikeus voi vaatia uuden ääntenlaskennan, uusien vaalien järjestämisen tai hylätä Odingan valituksen. Jos valitus hylätään, Uhuru Kenyatta vannoo virkavalansa huhtikuun alkupuolella.

Toistaiseksi presidenttinä jatkaa vielä Mwai Kibaki, joka sattuu olemaan myös Uhuru Kenyattan kummisetä. Kibakin kerrotaan ehdottaneen Jomo Kenyattalle, että Kenian itsenäistymisen alla syntyneen pojan nimeksi tulisi Uhuru, joka on swahilia ja tarkoittaa vapautta.

Kenian lehdistössä on tällä viikolla seurattu tarkasti oikeusprosessin kiemuroita. Nairobin alioikeus määräsi keskiviikkona, että vaalilautakunnan oli luovutettava Raila Odingan kampanjatoimiston juristeille kopiot kaikkien vaalipiirien vaalituloslomakkeista, jotta nämä voisivat verrata lopullisia äänimääriä alun perin rekisteröityjen äänestäjien lukumäärään.

Heti virallisen vaalituloksen julkistamisen jälkeen Kenian lehdissä pohdittiin lähinnä sitä, miksi mielipidekyselyissä jatkuvasti johdossa ollut Raila Odinga jälleen hävisi vaaleissa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Odinga jäi presidenttikilvassa häviölle. Vuoden 2007 vaaleissa tappion syynä oli ilmiselvä vaalivilppi.

Lehtimiesten analyyseissä Raila Odingaa verrattiin hänen isäänsä Oginga Odingaan, joka oli aikoinaan Jomo Kenyattan vallan pahin uhkaaja mutta syrjäytettiin poliittisista valta-asemista, kun hänen näkemyksiään pidettiin liian vasemmistolaisina.

Uhuru Kenyattan menestyksen takana oli lyhyessä ajassa suurella rahalla rakennettu taitava kampanjakoneisto. Kampanjaväki kiersi tarkkaan kaikki maan Keskusprovinssin ja Rift Valleyn alueen pienimmätkin paikkakunnat kehottaen ihmisiä rekisteröitymään äänestäjiksi. Äänestäjille jaettiin matkarahoja, ja äänestyspaikoille järjestettiin kuljetuksia pikkubusseilla.

Kenian suurimpaan etniseen ryhmään kikujuihin kuuluva Uhuru Kenyatta liittoutui edellisten vaalien aikaisen vastustajansa William Ruton kanssa, joka edustaa maan juoksumenestyksestä kuuluja kalenjin-heimoja. Kikujut ja kalenjinit ovat olleet yleensä vastakkaisilla puolilla Kenian valtapolitiikassa. Näiden väestöryhmien yhteenlaskettu väkimäärä kattaa lähes 40 prosenttia maan koko väestöstä.

Kenyattaa ja Rutoa yhdisti se, että molemmat ovat syytettyinä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa edellisten vaalien jälkeisten joukkomurhien järjestämisestä. Kenialaisten journalistien mielestä kansainvälisen rikostuomioistuimen syyte vain lisäsi Kenyattan ja Ruton Jubilee-koalition suosiota.

Monien kenialaisten mielestä on hyödytöntä setviä viiden vuoden takaisia väkivaltaisuuksia jossain Euroopan tuomioistuimessa, kun entiset kiistakumppanit ovat jo sopineet riitansa ja onnistuneet vieläpä mobilisoimaan aiemmin toisiaan kohtaan epäluuloisesti suhtautuneet heimonsa miltei yksimielisesti väestöryhmien välisen keskinäisen sovun taakse.

Vuoden 2008 joukkomurhissa kuolleiden omaiset voivat olla asiasta eri mieltä.

Uhuru Kenyattan on määrä vastata Haagin tuomioistuimen syytteisiin heinäkuussa. Mutta mikäli Kenian korkein oikeus ei hyväksy Raila Odingan valitusta presidentinvaalin ääntenlaskennan epäselvyyksistä ja Uhuru Kenyatta nimetään ensi kuussa presidentiksi, koko Haagin oikeudenkäynti voi jäädä näkemättä. Kenian lain mukaan virassa olevaa presidenttiä ei voi nimittäin asettaa syytteeseen missään tuomioistuimessa.

Kenyatta ja Ruto ovat kumpikin ilmoittaneet haluavansa vastata syytteisiin ja puhdistaa maineensa. Syytteet saattavat kuitenkin raueta sitä ennen. Näin on tapahtunut jo muiden kanssasyytettyjen kohdalla, kun syyttäjän nimeämät todistajat on surmattu tai he ovat kieltäytyneet todistamasta vedoten siihen, että he pelkäävät oman ja perheenjäsentensä turvallisuuden puolesta.

Syytteiden raukeaminen voisi olla tarkoituksenmukainen vaihtoehto myös länsimaille, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät ne voi ylläpitää läheisiä suhteita presidentin kanssa, joka on syytettynä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Yhdysvalloilla ja Britannialla on molemmilla sotilastukikohdat Keniassa, ja etenkin brittiläisillä yhtiöillä on maassa huomattavia taloudellisia intressejä.

Puoluepolitiikan haasteita Afrikassa

KU-VIIKKOLEHTI 1.3.2013

Ainakin parissakymmenessä Afrikan maassa järjestetään tänä vuonna monipuoluevaalit. Hiukan pidemmällä aikavälillä kyseessä on melkoinen muutos, sillä vielä 1990-luvun alussa useimmissa Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa vain yksi hallitseva puolue oli sallittu tai sotilaat päättivät maan asioista.

Vaalit kaukaisissa Afrikan maissa eivät silti yleensä ylitä uutiskynnystä Suomessa. Valistuneen arvauksen mukaan poikkeuksena tulevat tänä vuonna olemaan vaalit Keniassa ja Zimbabwessa – ja ehkä myös Ranskan sotilasoperaation myötä uutisotsikkoihin nousseessa Malissa, mikäli heinäkuulle kaavaillut vaalit päästään pitämään siellä suunnitelmien mukaisesti.

Afrikan maiden tiivis vaalirupeama käynnistyy Keniassa, missä ensi maanantaina pidetään parlamenttivaalit, paikallisvaalit sekä presidentinvaalin ensimmäinen kierros.

Zimbabwessa on tarkoitus järjestää parin viikon päästä kansanäänestys uudesta perustuslaista, ja kesällä saatetaan nähdä sellainen ihme, että 89-vuotias Robert Mugabe valitaan vielä kerran maan presidentiksi, pitkälti menestyksekkään maareformin ansiosta, vaikka takavuosien uutisoinnin perusteella olisi voinut kuvitella toisin.

Kenian vaalit saavat kansainvälistä huomiota monestakin syystä. Kenia on itäisen Afrikan kehittynein maa, jossa länsimailla ja länsimaisilla yhtiöillä on paljon taloudellisia intressejä. Kenia on myös suosittu lomakohde. Kenia oli pitkään myös länsimaiden kehitysavun suurimpia kohdemaita.

Tuoreessa muistissa ovat vuoden 2007 lopulla pidetyt edelliset vaalit Keniassa. Presidentinvaalin tulosta sormeiltiin istuvan presidentin Mwai Kibakin hyväksi, sillä seurauksella että maa ajautui väkivallan kierteeseen ja kahden kuukauden aikana yli tuhat ihmistä sai surmansa ja sadat tuhannet joutuivat lähtemään kodeistaan.

Tämänkertaisten vaalien mielenkiintoa lisää varmasti se, että presidentinvaalin toinen pääehdokas Uhuru Kenyatta, samoin kuin hänen varapresidenttiehdokkaansa William Ruto, ovat molemmat syytettyinä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa edellisten vaalien jälkeisten joukkomurhien järjestämisestä.

Rikossyytteet ihmisyyttä vastaan eivät suinkaan ole vähentäneet ehdokkaiden kannatusta. Tiistaina julkistetun viimeisen mielipidemittauksen mukaan Uhuru Kenyatta olisi presidenttikisassa kutakuinkin tasoissa toisen pääehdokkaan, pääministeri Raila Odingan kanssa. Toisella kierroksella Odinga on kuitenkin ennakkosuosikki.

Uhuru Kenyatta on kampanjan aikana jatkuvasti korostanut syyttömyyttään kunnes tuomioistuimessa toisin todistetaan. Pari viikkoa sitten järjestetyssä Kenian historian ensimmäisessä televisioidussa vaalikeskustelussa myös Raila Odinga sanoi kannattavansa vastaehdokkaansa ehdokkuutta vaaleissa, mutta ihmetteli samalla sitä, aikooko Uhuru Kenyatta johtaa maata Skypen välityksellä, mikäli hänet lopulta tuomitaan Haagissa.

Kenialaisille ja muiden Afrikan maiden kansalaisille on tullut jo selväksi, että poliittisten puolueiden ja presidenttiehdokkaiden lukumäärän kasvu ei välttämättä tarkoita kansanvaltaa, vaikka vaaleja järjestetäänkin säännöllisin väliajoin.

Kun kilpailevat puolueet aikoinaan sallittiin, monet valtapuolueen johtavat poliitikot yksinkertaisesti käänsivät takkia ja siirtyivät opposition puolelle esiintyen sen jälkeen kansan uusina pelastajina.

Keniaa pitkään itsevaltiaana johtanut presidentti Daniel arap Moi onnistui lopulta varsin omalaatuisen vaalilain ansiosta voittamaan kahdesti presidentinvaalit saatuaan vain noin kolmasosan annetuista äänistä. Opposition äänet jakautuivat usean ehdokkaan kesken, kun nämä eivät kyenneet sopimaan yhteisestä ehdokkaasta.

Moni asia on toki muuttunut parempaan suuntaan Moin diktatuurin ajoista, jolloin turvallisuuspoliisi vainosi toisinajattelijoita ja ihmisiä vangittiin ilman oikeudenkäyntiä. Tänä päivänä kenialaiset tietävät oikeutensa eivätkä pelkää puhua politiikasta. Matkapuhelinten aikakaudella tieto kulkee ja mielipiteitä vaihdetaan erittäin vilkkaassa sosiaalisessa mediassa.

Kenian vaaleissa on myös sellainen erikoisuus, että pääehdokkaiden isät olivat Kenian itsenäisyyden alkuaikojen suurmiehiä. Uhuru Kenyatta on maan ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika. Raila Odingan isä Oginga Odinga oli puolestaan Jomo Kenyattan vallan pahin uhkaaja, joka vasemmistolaisena syrjäytettiin lopulta poliittisista valta-asemista.

Kolmannen ehdokkaan varapresidenttiehdokkaana on presidentti Moin poika Gideon Moi, jonka uskotaan olevan isänsä jälkeen Kenian rikkain mies. Moin perheen pitkälti valtion varoista kavallettu varallisuus on arviolta yli kolme miljardia dollaria.

Rikkaimpien kenialaisten listalla seuraavana on Kenyattan perhe, joka omistaa yli 200 000 hehtaaria isä-Kenyattan aikoinaan brittiläisiltä siirtomaaherroilta puoli-ilmaiseksi lunastamaa maan parasta viljelymaata.

Kenian politiikan pahimpia epäkohtia on se, että puolueet ja alati vaihtuvat puolueliittoumat on synnytetty lähinnä etnisten ryhmien pohjalta. Useimmat kenialaiset näkisivät vallassa mieluiten omaan etniseen ryhmään kuuluvan henkilön, ja poliitikot käyttävät tätä häikäilemättömästi hyväksi.

Kenian edellisten vaalien alla keskustelin kenialaisen ympäristöaktivistin ja kansanedustajan Wangari Maathain kanssa monipuoluepolitiikan haasteista Keniassa ja muualla Afrikassa.

Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2004 palkitun Maathain mielestä yhdessäkään Afrikan maassa ei ollut toimivaa monipuoluedemokratiaa. Useimmissa maissa puolueet ovat joko yksittäisten poliitikkojen tai presidentin ympärille syntyneitä tai laajapohjaisen kongressin ympärille rakentuneita, kuten Etelä-Afrikan valtapuolue Afrikkalainen kansalliskongressi ANC.

”Mutta myös ANC koostuu yksittäisistä vahvoista poliitikoista, jotka ovat kerääntyneet kongressin puitteissa yhteen lähinnä päästäkseen valta-asemiin. Vielä on matkaa siihen, että meillä olisi demokraattinen järjestelmä ja poliittisia puolueita, jotka ajaisivat tiettyjä arvoja ja ideologioita”, toissavuonna edesmennyt Wangari Maathai totesi.

Oikaisu 13.3.2013: Daniel arap Moin poika Gideon Moi ei ollut varapresidenttiehdokkaana Kenian presidentinvaaleissa. Gideon Moi on entisen valtapuolueen Kanun puheenjohtaja ja oli keskeisesti mukana Musalia Mudavadin presidentinvaalikampanjassa. Mudavadin varapresidenttiehdokkaaksi nimettiin lopulta kuitenkin Jeremiah Kioni.

Bensan alkuperää etsimässä

KU-VIIKKOLEHTI 15.2.2013

Kauppalehti ja Helsingin Sanomat kertoivat vastikään, että suomalaisen bensiinikaupan tämänhetkiset markkinajohtajat ABC ja St1 ovat vuoden alusta ryhtyneet hankkimaan bensansa Shelliltä ja norjalaiselta Statoililta. Kyseessä olisi huomattava muutos liikennepolttonesteiden kaupassa, sillä aiemmin ABC:n ja St1:n huoltamoilla on myyty pääasiassa Neste Oilin jalostamaa polttoainetta, kuten kaikilla muillakin Suomen bensa-asemilla.

ABC ja St1 hankkivat polttoaineensa S-ryhmän ja St1:n yhteisesti omistamalta hankintayhtiöltä nimeltä North European Oil Trade tai lyhyemmin Neot. Hankintayhtiö on aiemmin ostanut bensiinin Nesteeltä. Neste taas jalostaa bensansa lähinnä Venäjän suurimmilta öljy-yhtiöiltä ostetusta raakaöljystä.

Öljyalan keskusliiton tilaston mukaan ABC:n ja St1:n yhteinen markkinaosuus Suomen bensiinikaupasta on tällä hetkellä hiukan yli puolet. Nesteen osuus bensanmyynnistä on 28 prosenttia ja Teboilin osuus 18 prosenttia.

Uutisen mukaan Neste olisi siis menettämässä yli puolet Suomen bensamarkkinoista Shellille ja Statoilille.

Vain neljä päivää aiemmin ympäristöjärjestö Greenpeace ilmoitti Shellin voittaneen maailman pahimmalle yhtiölle vuosittain myönnettävän Public Eye -palkinnon. Kyseenalaisen tittelin perusteluna oli yhtiön piittaamattomuus ympäristöstä erityisesti öljyntuotannossa Nigeriassa, öljyhiekkahankkeissa Kanadassa ja öljynetsinnässä Alaskan Jäämerellä.

Puhelinsoitto Neotin toimitusjohtajalle Henrikki Talvitielle kuitenkin osoitti, ettei lehtiuutinen Shellin valtaamista Suomen bensamarkkinoista pitänyt aivan paikkaansa.

Alkuvuodesta voimaan tulleen toimitussopimuksen mukaan Neot hankkii vastedes bensansa Nesteen sijasta pääasiassa Ruotsin suurimmalta öljynjalostajalta Preemiltä.

Pienempiä eriä ostetaan Ruotsin St1:n Göteborgissa sijaitsevalta jalostamolta sekä myös Statoilin ja Shellin öljynjalostamoilta Tanskasta.

St1 osti Göteborgin öljynjalostamon Shelliltä vuonna 2010, samalla kun firma hankki omistukseensa Shellin huoltoasemat Suomessa ja Ruotsissa.

Neotin hankkimasta bensasta tiettävästi alle viidesosa on peräisin St1:n Göteborgin jalostamolta. Statoilin ja Shellin tanskalaisilta jalostamoilta hankittavan bensan osuus on tätä pienempi.

Talvitie ei halua sanoa mitään sopimusten kestosta, sillä ne ovat liikesalaisuuksia. Neot aikoo hänen mukaansa jatkossakin kilpailuttaa bensanhankintansa, jotta sen omistajat ABC ja St1 saisivat polttonesteensä mahdollisimman kustannustehokkaasti.

Mikä yhtiö sitten on tämä Preem, josta alkuvuodesta tuli Suomen suurimpien huoltamoiden uusi pääasiallinen bensantoimittaja?

Preem on entinen OK Petroleum, joka syntyi Ruotsin osuusliikkeen ja valtion öljy-yhtiöiden fuusiossa. Yhtiöllä on Ruotsissa 600 huoltoasemaa sekä öljynjalostamot Göteborgissa ja sata kilometriä Göteborgista pohjoiseen sijaitsevassa Lysekilissä.

Vuodesta 1994 Preemin omistajana on ollut etiopialaissyntyinen saudišeikki Mohammed Al Amoudi. 12 miljardin dollarin omaisuudellaan Al Amoudi on yhdysvaltalaisen Forbes-lehden listauksen mukaan maailman 61. rikkain mies ja maailman rikkain mustaihoinen henkilö. Al Amoudi on myös Ruotsin ja Etiopian suurin yksittäinen ulkomaalainen sijoittaja.

Al Amoudi omistaa öljyjalostamoita Ruotsin lisäksi myös Marokossa. Saudi-Arabiaan hän on perustanut maan ensimmäisen autotehtaan. Tytäryhtiö poraa öljyä Angolassa.

Etiopiassa Al Amoudi omistaa luksushotelleja, kultakaivoksia, Pepsin limutehtaan, maan ainoan terästehtaan, autonrengastehtaan ja sementtitehtaan sekä 500 000 hehtaaria maata riisin, sokerin ja öljykasvien viljelyä varten. Etiopiassa oppositio on syyttänyt häntä edesmenneen pääministerin Meles Zenawin epädemokraattisen hallinnon tukemisesta.

Vuonna 2005 amerikkalaismediat Time ja Counterpunch väittivät, että Al Amoudi olisi rahoittanut syyskuun 11. päivän terrori-iskuja, mutta väitteet oikaistiin juristien kehotuksesta.

Preemin lehdistöpäällikkö Thomas Ögren naurahtaa, kun kerron, että suomalaisten lehtien mukaan Neotin hankkima bensa tulee jatkossa Shelliltä ja Statoililta. Preemin osalta väitteessä ei ole hänen mukaansa mitään perää. Yhtiö hankkii raakaöljynsä kuudelta öljyalan tukkukauppiaalta. Suurimpia yksittäisiä öljyntoimittajia ovat Sveitsissä päämajaansa pitävät yhtiöt Glencore ja Gunvor.

Preemin öljystä 55 prosenttia tulee Venäjältä, 44 prosenttia Pohjanmereltä ja yksi prosentti Lähi-idästä. Glencoren toimittama öljy on peräisin usealta eri yhtiöltä, jotka poraavat öljyä Pohjanmerellä. Gunvorin hankkima öljy tulee Venäjältä.

Preemin öljyntoimittajat Glencore ja Gunvor eivät nekään ole mitään kestävän kehityksen edelläkävijöitä.

Glencore on maailman suurin mineraalien ja maataloustuotteiden raaka-ainekauppaa harjoittava yhtiö ja maailman suurin raakaöljyn välittäjä. Yhtiö omistaa myös suurimpia kupari- ja kobolttikaivoksia Kongossa ja Sambiassa ja sinkkikaivoksia Perussa ja Kazakstanissa. Tytäryhtiö Xstrata on maailman suurimpia kivihiilen tuottajia.

Glencoren omistaa amerikanjuutalainen Mark Rich, joka lähti pakoon Yhdysvalloista, kun häntä vastaan nostettiin syyte veropetoksista ja öljykaupan käymisestä ajatolla Khomeinin Iranin kanssa Iranin panttivankikriisin aikana vuosina 1979–81. Rich oli pitkään etsintäkuulutettuna Yhdysvalloissa ja on nykyään Israelin kansalainen.

Gunvor taas on maailman kolmanneksi suurin öljykauppaa harjoittava yhtiö ja suurin venäläisen öljyn viejä. Venäjän öljyn osuus Gunvorin kaupasta on 70 prosenttia. Jäljelle jäävä osuus on peräisin useilta eri öljy-yhtiöiltä eri puolilta maailmaa, pieni osa myös Nigeriasta.

Firman omistavat Sveitsin kansalaisuuden ottanut ruotsalainen Torbjörn Törnqvist ja venäläissyntyinen Gennadi Timshenko. Timshenko muutti 90-luvun alussa Suomeen käymään öljykauppaa Urals Finland -yhtiön nimissä ja sai sittemmin Suomen kansalaisuuden. Vladimir Putinin lähipiiriin kuuluva Timshenko on Forbes-lehden miljardöörilistalla sijalla 99.

Kuka hyötyi Algerian kaappausdraamasta?

KU-VIIKKOLEHTI 1.2.2013

Nyt kun Saharan autiomaan hiekkapöly on laskeutunut algerialaisen Tigantourinen kaasunporauslaitoksen ylle, voi olla syytä kysyä, mitä parin viikon takaisesta kidnappausdraamasta jäi päällimmäisenä mieleen.

Näyttävimpien uutisraporttien mukaan tapahtumien kulku oli suunnilleen seuraava:

Islamistiterroristit tunkeutuivat kaasulaitokselle, ottivat brittiläisen BP:n ja norjalaisen Statoilin ulkomaalaisia työntekijöitä panttivangiksi ja kiinnittivät näihin muoviräjähteitä. Terroristeja vastustaneet panttivangit saivat luodista päähän.

Algerian turvallisuusjoukot reagoivat kuitenkin päättäväisesti, hyökkäsivät kaasulaitoksen alueelle ja surmasivat suurimman osan kidnappaajista. Tulitaistelussa kuoli myös panttivankeja, mutta osa vangeista selvisi hengissä piiloutumalla asuntolan sänkyjen alle tai pääsi karkuun vaeltamalla tuntikausia tiettömällä aavikolla.

Kaappausdraaman takana oli yksisilmäisen algerialaisterroristin Mokhtar Belmokhtarin johtama ryhmä, joka käytti itsestään joko nimitystä Naamiomiehet tai Verivalan vannoneet. Ryhmä oli vastikään irtautunut Islamilaisen Maghrebin al-Qaidasta, mutta vannoi edelleen uskollisuutta al-Qaidan johdolle.

Kaappaus oli tiettävästi kosto Ranskan muutamaa päivää aiemmin tekemälle hyökkäykselle islamistikapinallisia vastaan Algerian eteläisessä naapurimaassa Malissa.

Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen johtajat muistuttivat puheissaan, että islamilaista terrorismia vastaan olisi taisteltava kaikin keinoin nyt myös Pohjois-Afrikassa ja Saharan alueella.

Algerian viranomaisten mukaan terroristit olivat tulleet tukikohdistaan Malista ja ajaneet yli tuhannen kilometrin matkan Nigerin ja Libyan alueiden halki ennen hyökkäystä rajan yli Algeriaan. Osa ryhmästä oli hankkinut aseita Libyan pääkaupungista Tripolista.

Itse hyökkäys alkoi kaasulaitoksen ulkomaalaisia työntekijöitä kuljettaneen bussin kaappauksella. Kaapatulla bussilla ajettiin kaasulaitoksen alueelle, jonne terroristien toinen ryhmä oli jo edennyt tehtyään yllätyshyökkäyksen laitosta vartioivia Algerian turvajoukkoja vastaan.

Kaappausdraaman aikana kuoli 48 panttivankia, joista 11 oli algerialaisia ja loput ulkomaalaisia yhdeksästä eri maasta, muun muassa Britanniasta, Norjasta ja Yhdysvalloista.

Surmansa saaneista panttivangeista suurin osa kuoli Algerian taisteluhelikopterien tulittaessa sieppaajien autosaattuetta, jossa nämä kuljettivat ulkomaalaisia panttivankeja kaasulaitoksen alueella.

32 miehen terroristiryhmästä vain kolme jäi Algerian pelastusoperaation jälkeen henkiin.

Kyseessä oli siepattujen lukumäärällä mitattuna yksi maailman kaikkien aikojen suurimmista panttivankiselkkauksista. Kaasulaitoksen alueella oli vankina yli 800 työntekijää, joista 140 oli ulkomaalaisia.

Kyseessä oli myös ensimmäinen öljy- tai kaasulaitokseen tehty terroristihyökkäys Algeriassa. Algeria on maailman neljänneksi suurin maakaasun tuottaja ja maailman 15. suurin öljyntuottaja.

New York Times -lehden haastatteleman korkea-arvoisen algerialaisen virkamiehen mukaan Algerian armeija toimi kaasulaitoksen panttivankidraamassa itsenäisesti. Sieppaajien pelastusoperaatiosta kerrottiin maan hallitukselle vasta jälkikäteen.

Samaisen virkamiehen mukaan kiinniotetut sieppaajat kertoivat kuulusteluissa, että kaappaajien joukossa olleet egyptiläiset islamistit olivat keskeisesti mukana myös Bengasissa Libyassa viime syyskuussa tehdyssä iskussa Yhdysvaltojen konsulaattia vastaan.

Brittiläinen Saharan alueen asiantuntija, professori Jeremy Keenan pitää mahdottomana sitä, että terroristit olisivat voineet päästä kaasulaitoksen lähistölle Algerian turvallisuusjoukoilta salassa. Sadan kilometrin matka Libyan rajalta strategisesti tärkeille kaasukentille on maan tarkimmin vartioituja alueita.

Brittiprofessorin mukaan terroristiryhmän johtajalla Mokhtar Belmokhtarilla on hyvin läheiset suhteet Algerian tiedustelupalveluun – siitä huolimatta että hänet on Algeriassa tuomittu kuolemaan.

Belmokhtarin taustajärjestö Islamilaisen Maghrebin al-Qaida on Keenanin mukaan Algerian tiedustelupalvelun luomus. Miltei kaikki järjestön aiemmin tekemät länsimaisten turistien ja avustustyöntekijöiden sieppaukset Saharan alueella ovat olleet Keenanin mukaan todellisuudessa tiedustelupalvelun yllyttämiä ja toteuttamia.

Toiset asiantuntijat uskovat, että kaappaajat saivat apua kaasulaitoksen tai turvajoukkojen työntekijöiltä. Yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen mukaan kaappaajat käyttivät öljy-yhtiön turvamiesten ja Algerian hallituksen maastoautoja.

Oma hämmentävä lukunsa ovat raportit englantia pohjoisamerikkalaisella aksentilla puhuneista kaappaajista. Algerian pääministerin mukaan yksi kaappaajien johtajista oli kanadalainen. Norjalaislehti Aftenpostenin mukaan kaappaajien joukossa oli myös isokokoinen, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen mies.

36 miljoonan asukkaan Algeria on Afrikan pinta-alaltaan suurin maa ja Pohjois-Afrikan maista Marokon ohella ainoa, jossa ei ole viime vuosina koettu monien muiden arabimaiden kaltaista kansannousua.

Maa on näennäisesti monipuoluedemokratia, mutta todellisuudessa valtaa pitää tiedustelupalvelun ja sotavoimien kenraalien pieni eliitti, josta algerialaiset käyttävät ranskankielistä nimitystä Le Pouvoir, eli Valta. Hallituspuolue Kansallinen vapautusrintama (FLN) on ollut maan johdossa yhtäjaksoisesti vuoden 1962 itsenäisyydestä asti.

Vuonna 1991 Islamilainen pelastusrintama (FIS) oli kuitenkin voittamassa parlamenttivaalit ylivoimaisesti. Sotilaat mitätöivät äänestystuloksen, minkä seurauksena osa islamisteista turvautui aseelliseen taisteluun. Kymmenen vuotta kestäneessä sisällissodassa kuoli yli 150 000 ihmistä.

Osana Algerian kenraalien sotastrategiaa armeijan erikoisjoukkojen miehet soluttautuivat kaikkein radikaaleimman islamistiliikkeen, Aseellisen islamilaisen ryhmän (GIA) riveihin ja toteuttivat sisällissodan verisimmät joukkomurhat. Julkisuudessa siviiliväestön verilöylyt pantiin aina islamistikapinallisten syyksi.

Miksi Ranska hyökkäsi Maliin

KU-VIIKKOLEHTI 18.1.2013

Länsiafrikkalaisen Malin konflikti tuli suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään viime viikonloppuna, kun Ranska aloitti ilmahyökkäykset maan pohjoisosia miehittäneitä islamistikapinallisia vastaan. Keskiviikkona uutisissa kerrottiin jo Ranskan maajoukkojen taisteluista islamistien tukikohtien lähellä.

Presidentti Francois Hollanden mukaan Ranskan sotilaallinen väliintulo oli välttämätön, jotta Mali ei suistuisi kokonaan islamistien valtaan.

Paikan päällä Malissa entisen siirtomaaisännän sotilaallinen väliintulo on ainakin aluksi otettu ilolla vastaan. Sotilasoperaation kannattajat korostavat myös sitä, että Malin väliaikainen presidentti Dioncounda Traoré nimenomaan pyysi Ranskalta sotilaallista apua.

Toiset kuitenkin muistuttavat Malin maaperän rikkauksista ja mahdollisista öljy- ja uraanivaroista. Ranskan ydinvoimayhtiö Areva on 1970-luvulta lähtien louhinut uraania Malin naapurimaassa Nigerissä, joka kuuluu maailman suurimpiin uraanintuottajiin.

Ranskan sotilasoperaation tarkoituksena on myös suojella maassa asuvia tuhansia Ranskan kansalaisia. Ranskan sotilaallinen läsnäolo pönkittää myös Malin väliaikaista siviilihallitusta. Väliaikaishallitus kamppailee maan hallinnasta sotilaiden kanssa, jotka syöksivät edellisen siviilihallituksen vallasta viime vuonna.

Presidentti Hollandella oli toki myös tarve osoittaa vahvaa johtajuutta kannatuslukemien pudottua viime syksynä. Mali-operaation käynnistymisen jälkeen kannatus on lähtenyt taas kasvuun.

Ranskan perimmäisiä intressejä voidaan toistaiseksi vain arvailla. Malin konfliktin tausta on kuitenkin monimutkainen, ja siihen liittyy paljon enemmänkin ulkomaiden juonittelua.

14 miljoonan asukkaan Mali sijaitsee Sahelin alueella. Maan eteläosat ovat viljelymaita, ja suurin vientituote on puuvilla. Maan hallinto on jaettu etelän mustien kansojen kesken.

Malin pohjoisosat ovat Saharan autiomaata ja tuaregipaimentolaisten kotiseutua. Pohjois-Afrikan berbereille sukua olevat vaaleaihoiset tuaregit ovat eläneet yhteiskunnan marginaalissa siirtomaavallan ajoista asti, ei pelkästään Malissa, vaan myös naapurimaissa Nigerissä ja Algeriassa.

Tuaregit ovat useasti nousseet kapinaan ja vaatineet parempaa yhteiskunnallista asemaa. Kapinat on yleensä tukahdutettu julmasti.

1980-luvulta lähtien tuhannet tuaregit menivät maanpakoon Libyaan. Osa sai töitä öljykentiltä, osa liittyi Muammar Gaddafin armeijaan.

Kun Gaddafi ajettiin vallasta vuonna 2011, tuaregit palasivat Maliin, jotkut heistä raskaasti aseistettuina. Libyasta tulleet paluumuuttajat yhdistyivät tuaregien aiemman kapinallisryhmän kanssa ja perustivat Azawadin kansallisen vapautusliikkeen (MNLA), jonka tavoitteena oli itsenäinen tuaregien valtio.

Vuosi sitten tammikuussa tuaregien MNLA lähti hyökkäykseen Malin pohjoisissa maakunnissa. Kaikkien yllätykseksi tuaregikapinalliset valloittivat Kidalin, Gaon ja Timbuktun alueet kolmessa kuukaudessa. Pelkästään Timbuktun alue on pinta-alaltaan lähes Ranskan kokoinen. Huhtikuussa tuaregien liike julisti alueet itsenäiseksi Azawadin valtioksi.

Malin armeijan sotilaat vetäytyivät lähes ilman vastarintaa. Turhautuneet nuoret upseerit kaappasivat maan eteläosissa vallan ajaen korruptoituneena pidetyn presidentti Amadou Toumani Tourén maanpakoon Senegaliin.

Kapinan alussa MNLA:n riveissä oli noin 3 000 tuaregitaistelijaa. MNLA:n apuna oli myös muutamia satoja islamisteja kahdesta vastaperustetusta järjestöstä nimeltä Ansar Dine (Uskon puolustajat) ja Länsi-Afrikan yhtenäisyyden ja pyhän sodan liike (Mujao).

Pian kuitenkin islamistit syrjäyttivät tuaregit ja ajoivat nämä pois valloitettujen alueiden suurimmista kaupungeista. Viime kesänä Ansar Dine otti käyttöön islamilaiset šaria-lait ja tuhosi Timbuktun kuuluisia keskiaikaisia moskeijoita ja hautapyhättöjä, joita järjestö piti vääräoppisina.

Miten tämä aluksi pienilukuinen islamistiryhmä onnistui kaappaamaan vallan tuaregien kapinaliikkeen maalliselta enemmistöltä?

Lontoon yliopistoon kuuluvan Aasian ja Afrikan tutkimuksen oppilaitoksen professori Jeremy Keenan pitää Malin pohjoisosien kapinan viimeisiä käänteitä Algerian juonittelun tuloksena.

Sosiaaliantropologina tuaregialuetta pitkään tutkinut Keenan toteaa lukuisissa kirjoituksissaan, että islamistijärjestöt Ansar Dine ja Mujao ovat Algerian tiedustelupalvelun DRS:n luomuksia ja järjestöjen johtajat DRS:n soluttamia agentteja. Mujaon johtajat tunnetaan aiemmin pikemminkin kokaiinin salakuljetuksesta.

Algerian alueelta käsin toimiva terroristijärjestö Islamilaisen Maghrebin al-Qaida on Keenanin mukaan yhtä lailla tiedustelupalvelu DRS:n luomus. Kirjassaan Dark Sahara Keenan osoittaa tapauskohtaisesti, että miltei kaikki järjestön vuodesta 2003 lähtien tekemät länsimaisten turistien ja avustustyöntekijöiden sieppaukset Saharan alueella ovat olleet todellisuudessa Algerian tiedustelupalvelun yllyttämiä ja toteuttamia.

Ansar Dinen johtaja Iyad ag Khaly on ollut sieppauksissa keskeisesti mukana, mutta esiintynyt usein sovittelijana lunnasneuvotteluissa siepattujen vapauttamiseksi.

Professori Keenanin mukaan Algerian hallitus tarvitsee terroristiuhkaa oikeuttaakseen kansalaisvapauksien rajoittamisen kotimaassa ja säilyäkseen vallassa. Algeria tekee hänen mukaansa tiiviistä yhteistyötä myös Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden tiedustelupalvelujen kanssa. Terrorisminvastaisen sodan aikakaudella terroristiuhka täytyy tarvittaessa luoda, jollei todellista terrorismia muuten ole olemassa.

Tuaregikapinallisten sotamenestys oli kuitenkin tuhota koko kuvion, sillä MNLA pyrki ajamaan Islamilaisen Maghrebin al-Qaidan joukot pois alueeltaan. Siksi MNLA oli tuhottava, ja tätä varten lanseerattiin tuaregialueen uudet islamistijärjestöt.

Itsehallinnollinen tuaregialue olisi myös voinut pysäyttää arvokkaan kokaiinisalakuljetuksen Saharan halki. YK:n huumeidenvastaisen järjestön UNODC:n mukaan 60 prosenttia Euroopan markkinoille päätyvästä kokaiinista tulee nykyään tätä reittiä pitkin. Miljardien eurojen huumekaupasta hyötyvät myös sotilaat ja viranomaiset läpikulkumaissa Afrikassa.

Valoa pimeään Afrikkaan

KU-VIIKKOLEHTI 4.1.2013

Lentoyhtiöiden asiakaslehdet jäävät minulta yleensä lukematta, mutta työmatkalennolla Nairobiin silmiin osui yllättäen kiinnostava artikkeli. Kenya Airwaysin asiakaslehdessä kerrottiin Afrikan lupaavista energianäkymistä. Useissa Afrikan maissa on viime aikoina löydetty suuria määriä öljyä ja maakaasua. Eri puolilla Afrikkaa on käynnistetty myös hankkeita aurinkovoiman, vesivoiman ja tuulivoiman hyödyntämiseksi.

”Potentiaalisten energiavarojen määrällä mitattuna Afrikasta on jo tullut globaali jättiläinen”, totesi artikkelin kirjoittaja, Lontoossa ilmestyvän African Business -lehden päätoimittaja Anver Versi.

Kenian intialaisväestöön kuuluva Anver Versi kertoo kysyneensä Intian pääministeriltä Manmohan Singhiltä, mitä tämä piti maansa tärkeimpänä prioriteettina. Pääministeri vastasi, että jos kysymys olisi esitetty 15 vuotta sitten, hän olisi sanonut, että ruoka oli Intialle kaikkein tärkeintä. Mutta nyt hän vastasikin, että energia oli ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä.

Samaa mieltä olivat Anver Versin tapaamat lukuisat intialaiset liikemiehet, joiden mielestä ainoastaan energian puute oli esteenä sille, että Intiasta tulisi yksi maailman johtavista talouksista.

Niinpä intialaiset yhtiöt etsivät parhaillaan öljyä, maakaasua ja kivihiiltä eri puolilla Afrikkaa. Myös Kiinan voimakkaat intressit Afrikassa johtuvat ennen muuta maan pyrkimyksistä löytää teollisuutensa tarpeisiin uusia energialähteitä.

”Sama koskee myös koko muuta maailmaa”, Anver Versi kirjoittaa. ”Kaikki tarvitsevat talouskasvuunsa energiaa, ja Afrikka sananmukaisesti istuu laajojen, vielä hyödyntämättömien energiavarantojen päällä.”

Afrikan maiden maaperässä on todennettuja öljyvaroja 132 miljardia tynnyriä, mikä vastaa kahdeksaa prosenttia maailman kaikista öljyvaroista. Maakaasua Afrikassa on 15 biljoonaa kuutiometriä, noin seitsemän prosenttia maailman kokonaismäärästä.

Maanosasta voi tulla lähiaikoina huomattava tekijä myös uusiutuvan energian tuotannossa. Kongojokeen suunnitteilla olevilla padoilla voidaan Anver Versin mukaan tuottaa energiamäärä, joka on suurempi kuin Yhdysvaltojen koko energiakapasiteetti.

Vaikka Afrikka kuuluu potentiaalisten energialähteiden määrässä mitattuna maailman rikkaimpiin alueisiin, sen oma energiankulutus on vielä selvästi alhaisempi kuin muissa maanosissa.

Anver Versin artikkelin yhteydessä julkaistu taulukko paljastaa, että esimerkiksi öljyrikkaassa Angolassa sähkönjakelun piirissä on vain 15 prosenttia väestöstä. Keniassa vain 14 prosenttia kotitalouksista on yleisen sähkönjakelun piirissä.

Versi muistuttaa, että useimmissa mustan Afrikan maissa väestön enemmistö elää edelleen maaseudulla, usein kokonaan vailla sähköä. Maaseudulla tärkein energianlähde on puu, jota kerätään yleensä lähialueiden metsistä polttopuuksi tai ostetaan taajamien toreilta puuhiiliksi jalostettuna.

”Mikäli Afrikka haluaa lunastaa oikeutetun paikkansa maailmassa ja kiihdyttää talouskasvuaan, energiaa olisi pikaisesti saatava asukkaiden ja paikallisten yrittäjien käyttöön myös kotimaassa.”

Tällä hetkellä koko maailman öljyntuotannosta 11 prosenttia tuotetaan Afrikan maissa. Maakaasutuotannosta kuusi prosenttia on peräisin Afrikan maiden maaperästä. Afrikan maiden öljystä ja maakaasusta 60 prosenttia viedään maanosan ulkopuolelle – Aasiaan, Amerikkaan ja Eurooppaan.

Saharan eteläpuolisen Afrikan kaksi suurinta öljyntuottajamaata Nigeria ja Angola lisäsivät viime vuonna rajusti öljyntuotantoaan. Nigeriassa tuotanto kasvoi yli kahteen miljoonaan tynnyriin päivässä sen jälkeen kun Nigerjoen suiston öljyalueilla päästiin sopimukseen alueella toimivien kapinallisryhmien kanssa.

Nigerian öljyntuotannon uskotaan nyt kaksinkertaistuvan vuoteen 2016 mennessä neljään miljoonaan tynnyriin päivässä, mikä tekisi Nigeriasta maailman viidenneksi suurimman öljyntuottajan heti Venäjän, Saudi-Arabian, Yhdysvaltojen ja Iranin jälkeen.

Afrikassa on tällä hetkellä yhteensä 17 öljyntuottajamaata, mutta uusien öljylöytöjen ansiosta määrä tulee lähivuosina kasvamaan. Nigerian ja Angolan ohella maanosan tämän hetken suurimpia öljymaita ovat Algeria ja Libya, seuraavina Egypti, Sudan ja Päiväntasaajan Guinea.

Lähivuosina myös Uganda ja Tansania ovat liittymässä öljyntuottajamaiden joukkoon. Myös Keniassa ja Somaliassa öljynetsintähankkeet ovat olleet lupaavia. Mosambikin edustalla vastikään tehty 800 miljardin kuution maakaasulöytö saattaa puolestaan tehdä tästä eteläisen Afrikan maasta yhden maanosan energiajättiläisistä.

Afrikassa on myös valtavasti mahdollisuuksia hyödyntää uusiutuvaa energiaa. Paikallisesti ja hajautetusti tuotetussa aurinko-, tuuli- tai vesivoimassa olisi lisäksi se hyvä puoli, että energian jakeluun ei tarvita suuria investointeja.

Oma lukunsa ovat eri puolilla Afrikkaa kehitteillä olevat suurisuuntaiset uusiutuvan energian hankkeet.

Etelä-Afrikka on aloittanut maailman toistaiseksi suurimman aurinkovoimapuiston rakentamisen Pohjoisen Kapmaan provinssissa. Vielä kunnianhimoisempi on saksalaisten voimayhtiöiden kaavailema hanke, jonka tavoitteena on tuottaa Saharan aurinkovoimalla 15 prosenttia Euroopan energiantarpeesta vuoteen 2050 mennessä.

Vesivoiman hyödyntämistä suunnitellaan paitsi Kongojoessa myös Kiinan tukemissa hankkeissa Sinisen Niilin yläjuoksulla Etiopiassa.

Anver Versi mainitsee vielä kaksi esimerkkiä uusiutuvan energian käytöstä kotimaassaan Keniassa.

Suuren hautavajoaman tuliperäisillä alueilla on jo vuosien ajan hyödynnetty maalämpöä. Mikäli uusin rakenteilla oleva maalämpövoimala valmistuu ajallaan, maalämmöllä tuotetun energian osuus kohoaa vuonna 2017 jopa neljäsosaan Kenian energiantarpeesta.

Turkanajärven alueelle Pohjois-Keniaan valmistuu puolestaan vuonna 2015 uusi 365 tuuliturbiinin tuulipuisto, jonka odotetaan tuottavan viidesosan maan sähkövoimasta.

”Kun myös fossiilisten polttoaineiden tuotanto kasvaa Afrikassa hurjaa vauhtia, maanosan energianäkymät ovat paljon valoisammat kuin koskaan aikaisemmin.”

Jotain järkeä Kongon konfliktiin

Keski-Afrikan jättivaltio Kongon demokraattinen tasavalta on viime viikkoina vilahdellut uutisissa – ennen muuta maan itäosien aseellisten konfliktien vuoksi.

Kun kapinallisryhmä nimeltä Maaliskuun 23. päivän liike eli M23 viime kuussa marssi kohti Goman kaupunkia, avustusjärjestöt kertoivat kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten lähteneen kodeistaan taisteluja pakoon.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja viittasi Joseph Conradin klassikkoteokseen Pimeyden sydän ja kutsui Kongon sotaa ”kaoottiseksi, anarkistiseksi ja järjettömäksi”.

Lehden miltei päivittäisenä lukijana jäin kaipaamaan hiukan analyyttisempaa pyrkimystä tilanteen ymmärtämiseen. Mistä Kongon ja etenkin sen itäosassa sijaitsevan Kivun maakunnan konfliktissa on kyse? Miksi M23 valtasi Kivujärven pohjoisrannalla kivenheiton päässä Ruandan rajalta sijaitsevan miljoonan asukkaan Goman – lähteäkseen sieltä kymmenen päivän päästä takaisin kaupungin pohjoispuolella kohoaville korkeille kukkuloille?

M23 on noin 6 000 miehen varsin kurinalainen armeija, joka saa tukea naapurimaasta Ruandasta. Ryhmän johtajat ja huomattava osa sen taistelijoista ovat ruandan kieltä puhuvia kongolaisia tutseja. Nykyisen Kongon itäosissa on asunut ruandankielisiä tutsipaimentolaisia vuosisatojen ajan.

M23:n nimi viittaa maaliskuun 23. päivänä 2009 solmittuun rauhansopimukseen Kongon hallituksen armeijan ja kongolaisten tutsien aiemman kapinaliikkeen Kansan puolustuksen kansalliskongressin (CNDP) välillä. Sopimus liitti kapinalliset hallituksen armeijaan, jonka keskeiseksi tehtäväksi tuli eliminoida Kivun maakuntaa terrorisoivat ruandalaisten äärihutujen iskujoukot.

Äärihutuilla on ollut tukikohtansa Kongossa jo 18 vuoden ajan – Ruandan kansanmurhasta lähtien. Keväällä ja kesällä 1994 Ruandan silloisen hallituksen lietsomat hutujen ääriryhmät, interahamwet, silpoivat ja surmasivat kolmessa kuukaudessa yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) kapinallisia.

Kansanmurha päättyi, kun Ruandan nykyisen presidentin Paul Kagamen johtamat kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta. Äärihutut onnistuivat kuitenkin Ranskan lähettämien sotilaiden avustuksella vetäytymään rajan yli Kongoon, silloiseen Zaireen, pakottaen mukaansa kaksi miljoonaa ihmistä, lähinnä Ruandan hutuenemmistön jäseniä.

Pakolaisleireiltä käsin äärihutut jatkoivat tutsien kansanmurhaa, tällä kertaa Kongossa. Uudelleen järjestäytyneet hutujoukot ovat jatkuvasti tehneet iskuja myös Ruandan puolelle rajaa.

M23 syntyi viime keväänä, kun Kongon armeijaan kolme vuotta sitten liitetyt entiset kapinallissotilaat päättivät lähteä taas omille teilleen. Entisten CNDP:n sotilaiden mielestä hallitus oli pettänyt lupauksensa. Pelätyt äärihutut jatkoivat edelleen sissisotaansa alueen siviilejä vastaan. Kongolaiset tutsisotilaat valittivat armeijan surkeista palkoista ja riittämättömästä ruuasta. Kongon hallitusta syytettiin huonosta hallinnosta, vaalivilpistä ja toisinajattelijoiden vangitsemisesta.

Hallitusarmeija suunnitteli myös tutsisotilaiden ja näiden komentajien siirtämistä maan muihin osiin kauas mineraalirikkailta kotiseuduiltaan. Ei ole mikään salaisuus, että armeijan ja kapinallisjoukkojen komentajat ovat olleet läheisesti kytköksissä viralliseen ja puoliviralliseen malmikauppaan. Kivun maakunnasta viedään Ruandan kautta maailmanmarkkinoille elektroniikkateollisuuden raaka-aineeksi muun muassa tantaliittia, tinaa ja volframia.

Vielä yksi keskeinen syy tutsisotilaiden irtautumiseen omaksi uudeksi armeijakseen oli Kongon presidentin Joseph Kabilan esittämä uhkaus toimittaa tutsisotilaiden komentaja Bosco Ntaganda kansainvälisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäyntiin Haagiin. Tuomioistuin syyttää Ntagandaa lapsisotilaiden värväämisestä erään toisen kapinaliikkeen riveihin vuosina 2002–2003.

Terminaattoriksi kutsutulla Ntagandalla ei ole kuitenkaan mitään virallista asemaa M23:ssa, eikä hänen tämänhetkistä olinpaikkaansa tiedetä.

Kun M23:n joukot viime kuussa valloittivat Goman kaupungin, pyrkimyksenä oli pakottaa Kongon hallitus neuvotteluihin maan tulevaisuudesta. Kapinallisjoukkojen puhemiehenä toiminut Vianney Kazarama lupasi Goman stadionille kokoontuneille paikallisille asukkaille järjestystä, turvallisuutta ja parempaa infrastruktuuria. Koko Kongon hallintoa olisi hajautettava, ja julkiset palvelut olisi saatava toimimaan.

Tarvittaessa M23:n joukot marssisivat aina Kongon pääkaupunkiin Kinshasaan asti vaatimustensa tueksi, Kazarama uhosi.

Omien verkkosivujensa mukaan M23 pyrkii luomaan Kongosta ”humanismin ideologiaan perustuvan uuden perheen”, jossa ihmiset voivat elää rauhassa ja kaikki saavat kyllikseen leipää.

Toiset suhtautuvat kuitenkin kyynisemmin M23:n juhlapuheisiin.

”M23:n tarkoituksena on puolustaa sen jäsenten taloudellisia etuja. Liikkeellä ei ole mitään ideologiaa”, totesi International Crisis Group -järjestön Kongo-tutkija Marc-André Lagrange.

Oma ihmetyksen aiheensa itäisen Kongon konfliktissa ovat YK:n rauhanturvaajat. Vielä viime kuussa YK-sotilaat tulittivat M23:n kapinallisten asemia taisteluhelikoptereista käsin. Kun M23:n joukot sitten lopulta marssivat Gomaan, YK:n joukot vetäytyivät tukikohtiinsa eivätkä tehneet elettäkään kapinallisten pysäyttämiseksi.

YK:n Kongo-operaatio on suurin yksittäinen meneillään oleva rauhanturvaoperaatio koko maailmassa. Kongossa on 17 000 rauhanturvaajaa Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista ja kymmenistä muista maista. Operaatio on jatkunut nyt 12 vuotta, ja sen vuosibudjetti on runsas miljardi euroa.

”Rauhanturvaajat ovat jonkin sortin sotilasturisteja”, kommentoi Ugandan presidentti Yoweri Museveni viikko sitten.

Uganda isännöi nyt alustavia rauhanneuvotteluja Kongon hallituksen ja M23:n kapinallisten välillä. Neuvottelujen ehtona oli, että M23 vetää joukkonsa pois Gomasta.

Kuka pelastaisi sotamies Bergdahlin

KU-VIIKKOLEHTI 30.11.2012

Yhtenä yönä kolme vuotta sitten Bowe Bergdahl sai tarpeekseen. 23-vuotias sotamies oli ollut Afganistanissa viisi kuukautta. Yövartion päätyttyä Bergdahl otti mukaansa pullon vettä, veitsen, digikameran ja päiväkirjansa ja lähti kävelemään Yhdysvaltojen joukkojen tukikohdasta. Pyrkimyksenä oli ilmeisesti päästä Pakistaniin, jonne oli kymmenien kilometrien matka.

Oli aikainen aamu kesäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2009. Viikkoa aiemmin yksi Bergdahlin pataljoonan miehistä oli kuollut tienvarsipommista. Bergdahl oli puolestaan ollut mukana pelastusoperaatiossa, jossa miinankestäväksi rakennettu MRAP-panssariajoneuvo oli jäänyt jumiin vuoristotielle ajettuaan tienvarsipommin päälle ja amerikkalaissotilaat joutuivat talebanjoukkojen väijytykseen.

Bergdahlin oma yksikkö oli kuriton. Osa miehistä kulki partiossa baseball-lippikset päässä. Sotilaat pilkkasivat paikallisia kyläläisiä, joita heidän oli määrä suojella talebaneilta. Kerran panssariajoneuvo oli ajanut kuoliaaksi pienen lapsen, joka leikki kylätiellä.

”Yhdysvaltojen armeija on valehtelijoiden, selkäänpuukottajien, hölmöjen ja simputtajien armeija”, Bergdahl kirjoitti sähköpostiviestissä vanhemmilleen. ”Minua hävettää olla amerikkalainen.”

Yhdeksältä aamulla joukkueenjohtaja ilmoitti radioviestissä kadonneesta sotilaasta. Kello 11:37 Predator-sotalennokki oli paikalla ja haravoi aluetta ilmasta käsin. Kahdelta iltapäivällä erikoisjoukot saapuivat koirien kanssa. Kello 14:42 Guardrail-vakoilukone jäljitti paštunkielisen matkapuhelinkeskustelun kamera kaulassaan kulkevasta amerikkalaissotilaasta, joka etsi ihmistä, joka puhuisi englantia.

Kello 16:42 Yhdysvaltojen kaikki muut sotaoperaatiot Afganistanin itäisissä maakunnissa määrättiin keskeytettäväksi siihen asti kunnes kadonnut sotilas löydetään. Hävittäjäkoneet kutsuttiin Paktikan maakunnan ylle. Tässä vaiheessa amerikkalaisjoukkojen komentajat saivat Afganistanin tiedustelupalvelulta tiedon, että talebanit olivat ottaneet Yaya Kheylin kylän lähellä kiinni yhdysvaltalaisen sotilaan.

Viikkojen ja kuukausien ajan erikoisjoukot tekivät hyökkäysoperaatioita Bergdahlin vapauttamiseksi, mutta turhaan. Tiedustelutiedot Bergdahlin olinpaikasta eivät koskaan pitäneet paikkaansa.

Bowe Bergdahl ei ollut ihan tavallinen yhdysvaltalainen nuori. Hän varttui Haileyn pikkukaupungin laitamilla Idahon osavaltiossa. Vanhemmat olivat hartaita kalvinisteja ja entisiä hiihtopummeja, jotka olivat muuttaneet Kaliforniasta Kalliovuorten erämaahan. Poika oli kotiopetuksessa ja opetteli etiikkaa tutustumalla kirkkoisä Augustinuksen ja keskiaikaisen filosofin Tuomas Akvinolaisen teoksiin.

Viisivuotiaana hän sai ensimmäisen pienoiskiväärinsä ja oppi ratsastamaan. Teininä hän harrasti maastopyöräilyä, miekkailua ja balettia. Ensimmäisen tyttöystävän äiti opetti hänelle buddhalaisuutta ja ennustamista tarotkorteista.

Bergdahl halusi nähdä maailmaa ja auttaa ihmisiä kaukaisissa maissa. Parikymppisenä hän suunnitteli lähtöä Ugandaan opettamaan ihmisille kamppailulajeja, jotta nämä voisivat puolustautua Joseph Konyn raakalaismaista Herran vastarinta-armeijaa vastaan.

Lopulta hän värväytyi armeijaan. Rolling Stone -lehti kertoo reportaasissaan, että kun Alaskan harjoitusleirillä muut pelasivat vapaa-ajallaan pleikkaa, Bergdahl teki omatoimisia voimaharjoituksia nostelemalla vajaan kymmenen kilon painoista konekivääriä ja luki kirjaa yhdysvaltalaisesta vuorikiipeilijästä, joka ryhtyi rakentamaan kouluja Afganistanin ja Pakistanin heimoalueiden tytöille.

Bergdahlin henkilöllisyys tuli median tietoon kolme viikkoa hänen katoamisensa jälkeen, kun Afganistanin talebanliike julkisti ensimmäisen videon hänestä. Paikallisiin perinnevaatteisiin puettu Bergdahl sanoi videolla pelkäävänsä, ettei hän koskaan pääse takaisin kotiin, ja kehotti yhdysvaltalaisia kampanjoimaan Afganistanin sodan lopettamiseksi.

Joulupäivänä 2009 julkistetussa toisessa videossa Bergdahl esiintyi sotilasunivormussa ja kypärä päässään. Hän kehui vankeuden aikana saamaansa hyvää kohteluaan ja varoitti, että jos sota jatkuu, Afganistanista voisi tulla uusi Vietnam.

Kolmannella videolla Bergdahlille oli kasvanut iso parta. Hän kehotti Yhdysvaltojen hallitusta vapauttamaan Guantánamon vankileirillä Kuubassa ja Bagramin tukikohdassa Afganistanissa olleet sotavangit. Bagramissa oli vangittuna ainakin 3 000 afganistanilaista.

Vuosi sitten joulukuussa kuuluisa pakistanilainen sotakirjeenvaihtaja Sami Yousafzai kertoi Bergdahlin pakoyrityksestä. Bergdahl oli Pakistanissa ja islamistisen Haqqani-verkoston vankina. Vangitsijat luottivat häneen tässä vaiheessa niin paljon, että he ottivat hänet mukaansa ampumaan lintuja ja jäniksiä ruuaksi. Yhtenä yönä Bergdahl onnistui pakenemaan, ja kun hänet saatiin kolmen päivän päästä uudestaan kiinni, hänen taltuttamisekseen tarvittiin viisi miestä.

Bowe Bergdahl on tällä hetkellä ainoa missään päin maailmaa sotavankina oleva Yhdysvaltojen kansalainen. Kampanjointi hänen vapauttamisekseen on silti ollut vaisua. Koululaiset Idahossa ovat lähettäneet presidentti Barack Obamalle kirjeitä, ja veteraanijärjestö Rolling Thunder organisoi toukokuussa Washingtonissa sadan tuhannen moottoripyöräilijän kulkueen, joka vaati hallitukselta toimia Bergdahlin vapauttamiseksi.

Talebanliike on vaatinut Bergdahlin vapauttamiseksi miljoona dollaria sekä 21 afganistanilaisen vangin vapauttamista Guantánamon vankileiriltä ja Yhdysvalloissa vankeusrangaistusta kärsivän pakistanilaisen Aafia Siddiquin armahtamista. Siddiqui on neurologi ja kolmen lapsen äiti, joka tuomittiin vuonna 2010 yhdysvaltalaissotilaiden tapon yrityksestä – monien ihmisoikeusjärjestöjen mielestä täysin tekaistuin syyttein.

Obaman hallitus neuvotteli talebanien edustajien kanssa vanginvaihdosta viime kesänä Qatarissa. Yhdysvallat tarjoutui tuolloin vapauttamaan viisi entistä talebanhallinnon ministeriä. Yhdysvaltojen presidentinvaalien lähestyessä neuvottelut kuitenkin katkesivat.

Näin Osama bin Laden teloitettiin

KU-VIIKKOLEHTI 16.11.2012

Salanimellä Mark Owen esiintyvä entinen Yhdysvaltojen Navy Seals -erikoisjoukkojen sotilas julkaisi syyskuussa kirjan No Easy Day, jossa hän kertoo yksityiskohtaisesti Osama bin Ladenin surmaoperaatiosta Abbottabadissa Pakistanissa viime vuonna.

Oli vapunpäivän jälkeinen yö, ja Abbottabadin kaupunki oli sähkökatkon vuoksi täysin pimeä. Kahdella Black Hawk -helikopterilla naapurimaasta Afganistanista tulleet erikoisjoukkojen sotilaat olivat edenneet bin Ladenin kolmikerroksisen talon ylimpään kerrokseen.

Kirjan mukaan Osama bin Laden kurkisti makuuhuoneensa ovesta käytävään, jolloin hän sai äänivaimennetusta rynnäkkökivääristä kaksi laukausta päähänsä. Bin Laden katosi takaisin pimeään huoneeseen.

Kun pimeänäkölaitteilla ja lasertähtäimillä varustetut amerikkalaissotilaat hetken päästä tulivat huoneeseen, bin Laden makasi lattialla. Huoneessa olivat myös hänen kaksi nuorinta vaimoaan ja ainakin kolme lasta. Ensimmäiset laukaukset ampunut sotilas työnsi naiset huoneen seinustalle. Lapset olivat huoneen vastakkaisessa nurkassa ja seurasivat tapahtumia järkyttyneinä.

Bin Laden oli yöpuvussa ja aseeton. Verta ja aivojen osia pursui ulos hänen päästään, mutta hän oli vielä elossa ja nytkähteli ja vääntelehti lattialla. Owen ja toinen sotilas ampuivat useita laukauksia hänen rintaansa.

Tätä ennen amerikkalaissotilaat olivat surmanneet bin Ladenin parikymppisen pojan Khalidin sekä kaksi kuriiriksi kutsuttua kuwaitilaista veljestä ja toisen heistä vaimon. Vain toinen kuriireista teki vastarintaa ampumalla hyökkääjiä AK-47:lla piharakennuksen metallisen oven läpi.

Talossa ja piharakennuksessa oli Osama bin Ladenin kahden vaimon lisäksi kaksi muuta naista ja kymmenkunta lasta, joista yksi oli sylivauva.

Surmaoperaation jälkeen kerrottiin, että bin Laden ammuttiin hänen pitäessään vaimoaan ihmiskilpenä. Myöhemmän version mukaan bin Laden ei ollut piiloutunut vaimonsa taakse, mutta hän vastusti kiinniottoa, vaikka oli ilman asetta.

Operaatiosta vastannut tiedustelupalvelu CIA:n johtaja Leon Panetta totesi, että kommandojoukot löysivät tulitaistelun jälkeen bin Ladenin ja surmasivat hänet sekunnin murto-osassa.

Mutta Mark Owenin kirjan mukaan mitään tulitaistelua ei käyty.

Operaation valmennustilaisuudessa aiemmin keväällä Valkoisen talon juristi oli korostanut, että kyseessä ei ollut teloitusoperaatio: ”Jos hän ei uhkaa teitä, teidän tulee ottaa hänet vangiksi.”

Bin Ladenin makuuhuoneesta katon rajassa olevalta hyllyltä löytyi myöhemmin AK-47-rynnäkkökivääri ja venäläinen Makarov-pistooli, joka oli kotelossaan. Molempien lippaat olivat tyhjät.

Mark Owen päivittelee kirjassaan sitä, ettei bin Laden lainkaan valmistautunut puolustamaan itseään ja perhettään, vaikka hän oli varmasti kuullut helikopterien äänen ja tiesi hyökkääjien olevan tulossa.

Surmatusta bin Ladenista otettiin valokuvia, verinäyte, sylkinäyte ja luuydinnäyte. Bin Ladenin työhuoneesta otettiin talteen tietokoneet sekä hyllyissä siistissä järjestyksessä olleet cd-levykkeet, dvd:t, muistitikut, muistiinpanolehtiöt, asiakirjat sekä bin Ladenin käyttämä digitallennin.

Bin Ladenin ruumis pakattiin ruumissäkkiin ja vietiin helikopterilla Jalalabadissa Afganistanissa sijaitsevaan Yhdysvaltojen tukikohtaan. Uutistietojen mukaan ruumis heitettiin myöhemmin lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.

Osama bin Laden oli ollut vuosien ajan etsintäkuulutettuna, sillä häntä vastaan oli nostettu syyte osallisuudesta vuonna 1998 tehtyihin pommi-iskuihin Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustalla Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Dar es Salaamissa Tansaniassa. Bin Ladenia epäiltiin myös muista terrori-iskuista eri puolilla maailmaa.

Häntä ei kuitenkaan virallisesti syytetty vuoden 2001 syyskuun 11. päivän iskuista. Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n tiedotusjohtaja Rex Tomb totesi vuonna 2006, ettei FBI:lla ollut ”mitään selkeitä todisteita bin Ladenin osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin”.

Mark Owenin kirja julkaistiin vastikään myös suomeksi Otavan kustantamana nimellä Kova päivä. Owenin kirjan lisäksi Osama bin Ladenin surmaoperaatio on ollut tänä syksynä muutenkin näkyvästi esillä kirjoissa, elokuvissa ja niiden markkinointiin liittyneissä uutisissa.

Isku Mogadishuun -kirjan tekijän Mark Bowdenin lähinnä bin Ladenin jäljittämisestä ja surmaoperaation suunnittelusta kertova teos The Finish ilmestyi viime kuussa.

John Stockwellin ohjaama elokuva Seal Team Six: The Raid on Osama bin Laden esitettiin National Geographic kanavalla alkukuusta vain kaksi päivää ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja. Tuotantoyhtiön johtaja kuului Barack Obaman vaalikampanjan keskeisiin varainhankkijoihin.

Hurt Locker -elokuvasta Oscarilla palkitun Kathryn Bigelowin ohjaama bin Ladenin surmaoperaatiosta kertova elokuva Zero Dark Thirty on tulossa Yhdysvaltojen elokuvateattereihin vielä ennen joulua.

Viime viikolla puolestaan kerrottiin, että seitsemän Navy Seals -sotilasta oli saanut kurinpitorangaistuksia sotasalaisuuksien paljastamisesta heidän osallistuttua Medal of Honor: Warfighter -sotapelin suunnitteluun.

Mark Owen ei varmaankaan tule saamaan rangaistuksia salaisuuksien paljastamisesta, vaikka tällä spekuloitiin kirjan ilmestyessä. Kirja ei sisällä mitään sotastrategisia salaisuuksia.

Kirja kertoo Navy Seals -joukkojen miesten arvoista ja ajatusmaailmasta ja sisältää seikkaperäisiä selostuksia joukkojen harjoittelusta ja sotaoperaatioista Irakissa, Afganistanissa ja somalialaisia merirosvoja vastaan.

Owen arvostelee Yhdysvaltojen sotataktiikan muutosta Afganistanissa Barack Obaman presidenttikaudella, kun painopiste siirtyi surmaoperaatioista hyökkäyksiin, joissa tarkoituksena oli pikemminkin ottaa talebantaistelijoita vangiksi.

Muuten kirjaa voidaan pitää lähinnä Yhdysvaltojen sotavoimia ihannoivana propagandana. Varmasti monet aseintoiset yhdysvaltalaiset nuoret miehet tulevat kirjan ansiosta hakeutumaan sotilasuralle.

Öljynetsintää ruotsalaisittain

KU-VIIKKOLEHTI 2.11.2012

Etiopiassa 14 kuukautta vankilassa istuneet ruotsalaistoimittajat Martin Schibbye ja Johan Persson tunnetaan lehtihaastattelujen ansiosta myös meillä. Uutismediassa vähemmälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet syyt, miksi Schibbye ja Persson ylipäänsä lähtivät reportaasimatkalle Etiopian syrjäiselle Ogadenin alueelle.

Tarkoituksena oli raportoida paikan päältä ruotsalaisomisteisen Africa Oil -yhtiön öljynetsintähankkeista ja Etiopian armeijan ja poliisin erikoisjoukkojen tekemistä ihmisoikeusloukkauksista ja sotarikoksista paikallisia siviilejä vastaan.

Etiopian hallitus käy alueella sotaa Ogadenin kansallisen vapautusrintaman (ONLF) sissejä vastaan ja on kieltänyt toimittajien ja avustusjärjestöjen pääsyn alueelle.

Niinpä freelancetoimittaja Martin Schibbye ja valokuvaaja Johan Persson hakeutuivat Ogadeniin naapurimaan Somalian kautta. Autokyyti Galkayon kaupungista Etiopian rajan taakse maksoi 2 000 dollaria. Etiopian puolella ruotsalaisia vastassa oli ONLF:n sissipartio.

Juttumatka ehti hädin tuskin alkaa, kun sissit joutuivat tulitaisteluun armeijan joukkoja vastaan ja ruotsalaiset vangittiin 30. kesäkuuta 2011. Schibbye ja Persson olivat olleet Etiopiassa kaksi päivää.

Ogadenin alue on kuivaa pensassavannia ja kivikkoisia kukkuloita. Alueen neljä miljoonaa asukasta ovat etnisiä somalialaisia. Etiopian hallituksen laatiman etnisen maakuntajaon mukaisesti aluetta kutsutaankin virallisesti Somalialueeksi.

Somalialaisten mielestä Ogadenin alue kuuluisi Somaliaan. Vuonna 1977 Somalian diktaattori Mohamed Siad Barre lähetti armeijansa valtaamaan koko Ogadenin, mutta Neuvostoliiton ja Kuuban tuella Etiopia valloitti alueen takaisin seuraavana vuonna.

Vuonna 1984 perustettu ONLF ilmoittaa taistelevansa alueen laajemman itsemääräämisoikeuden puolesta. Etiopian hallitus ei ole suostunut neuvotteluihin – yhä vähemmän sen jälkeen kun Ogadenissa aloitettiin öljynetsinnät ja alueen maaperässä todettiin olevan huomattavat määrät maakaasua.

Etiopian nykyinen hallitus on Yhdysvaltojen tärkein liittolainen Afrikan sarven alueella. Etiopian joukkoja on lähetetty viime vuosina useaan otteeseen Somaliaan taistelemaan islamistien kasvavaa vaikutusvaltaa vastaan.

Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkisti jo vuonna 2008 yksityiskohtaisen raportin Ogadenin siviiliväestöön kohdistetuista vakavista ihmisoikeusloukkauksista. 130-sivuinen raportti syytti Etiopian viranomaisia rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Raportin mukaan Etiopian armeijan joukot polttivat ja tuhosivat kyliä ja anastivat ihmisten karjan. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat joutuneet jättämään kotinsa ja elivät pakolaisleireillä naapurimaissa Keniassa ja Somaliassa. Poltetun maan taktiikalla haluttiin estää paikallisväestöä tukemasta ONLF:n sissejä, joita pidettiin uhkana öljynetsintähankkeille.

Öljynetsinnästä Ogadenissa vastaa kolme yhtiötä: kiinalainen Sinopec, malesialainen Petronas sekä ruotsalainen Lundin Petroleum, joka vuonna 2009 myi öljynetsintäoikeutensa omalle tytäryhtiölleen Africa Oilille.

Siviilien vaino vain kiihtyi sen jälkeen kun ONLF vuonna 2007 hyökkäsi kiinalaiselle öljynetsintäasemalle surmaten yli 70 ihmistä. Human Rights Watchin mukaan tuhansia sissiliikkeen kannattajiksi epäiltyjä on vangittu ilman oikeudenkäyntiä ja kidutettu tunnustusten saamiseksi. Naisia on joukkoraiskattu. Usein raiskauksiin ovat syyllistyneet juuri öljynetsintäalueita vartioivat sotilaat.

Aluehallinnon perustama poliisin erikoisyksikkö on surmannut ihmisiä summittaisesti, usein kuristamalla nämä kuoliaaksi teräslangalla ja jättäen ruumiit kylien aukioille varoitukseksi muille asukkaille.

Etiopian Ogadenissa ei vielä porata öljyä, mutta koeporausten perusteella alueen maaperässä uskotaan olevan runsaasti öljyä ja maakaasua.

Ruotsalainen Lundin Petroleum on kieltäytynyt ottamasta vastuuta Africa Oilin toiminnasta, sillä sen mukaan Africa Oil on oma itsenäinen yhtiö, jonka päämaja on Kanadassa.

Africa Oilin pääomistaja on kuitenkin Luxemburgissa päämajaansa pitävä Lorito Holdings, joka omistaa myös suurimman osuuden Lundin Petroleumista. Lorito Holdings on Lundinin perheen omistama holdingyhtiö.

Lundin Petroleum tunnetaan ennestään useista riskialttiista öljyhankkeista konfliktialueilla, joilla suuremmat öljy-yhtiöt eivät ole olleet halukkaita operoimaan. Lundin Petroleumia on aiemmin syytetty osallisuudesta väestön pakkosiirtoihin ja siviileihin kohdistettuihin ilmapommituksiin Etelä-Sudanissa toteutettujen öljynporaushankkeiden yhteydessä.

Aiemmin tänä vuonna yhtiön palkkaamat vartijat ovat taistelleet paikallisia aseellisia ryhmiä vastaan öljynetsintäalueella Somaliaan kuuluvassa Puntmaassa.

Lundinin yritysryppään perustaja Adolf Lundin rikastui 1970-luvulla Qatarissa tehdyillä maakaasulöydöksillä. Vuonna 1984 Lundin osallistui kultakaivostoimintaan kauppaboikottiin asetetussa apartheidhallinnon Etelä-Afrikassa. Myöhemmin hän sopi kupari- ja kobolttihankkeista silloisen Zairen diktaattorin Mobutun kanssa ja junaili öljyhankkeita Libyan johtajan Muammar Gaddafin kanssa.

Adolf Lundin oli myös palavasieluinen antikommunisti, joka kuului aikoinaan Ronald Reaganin presidentinvaalikampanjan tärkeimpiin tukijoihin.

Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt oli vuosina 2000–2006 Lundin Petroleumin hallituksen jäsenenä vastuualueenaan yhtiön eettiset linjaukset. Samaan aikaan yhtiötä syytettiin yhteistyöstä omia kansalaisiaan pommittavan Sudanin hallituksen kanssa. Bildt erosi yhtiön hallituksesta kaksi viikkoa sen jälkeen kun hänet nimitettiin ulkoministeriksi. Lundin Petroleumin pitkään valmisteltu öljynetsintähanke Ogadenissa käynnistyi loppuvuodesta 2006.

Adolf Lundin kuoli samana vuonna. Lundin-yhtiöiden johdossa ovat nyt hänet poikansa Lukas ja Ian Lundin.

Tällä viikolla tuli vielä tieto, että Lundin-ryhmään kuuluva Africa Oil on onnistunut löytämään öljyä Keniassa. Aftonbladet tiesi jo aiemmin kertoa, että yhtiön osakkeen arvo Tukholman pörssissä viisinkertaistui sinä aikana kun ruotsalaistoimittajat Schibbye ja Persson viruivat vankilassa Etiopiassa.

Haasteita sananvapaudelle

KU-VIIKKOLEHTI 19.10.2012

Sananvapauskysymykset olivat päivittäisenä puheenaiheena, kun viime kuussa isännöin tansanialaista sananvapausjuristia Mohammed Tibanyenderaa tämän Suomen-vierailun aikana. Tibanyendera on eteläisen Afrikan maiden mediajärjestön Misan Tansanian osaston puheenjohtaja ja suomalaisten journalistien kehitysyhteistyöjärjestön Vikesin yhteistyökumppani.

Sananvapaudelle on monenlaisia esteitä ja haasteita, ja ne ovat erilaisia eri maissa.

Tansaniassa suosittu poliittinen viikkolehti Mwanahalisi asetettiin heinäkuussa julkaisukieltoon sen jälkeen kun lehti osoitti, että presidentin alaisuudessa toimivan turvallisuuspalvelun miehet olivat syypäitä lakkoilevien lääkäreiden ammattijärjestön johtajan sieppaukseen ja kidutukseen.

Syyskuun alussa valtakunnallisen tv-kanavan toimittaja sai surmansa poliisin kyynelkaasukranaatista, kun hän oli raportoimassa oppositiopuolueen kannattajien mielenosoituksesta pienessä kylässä maan eteläosissa.

Tibanyendera muistutti, että Tansaniassa tällaiset tapaukset ovat harvinaisia. Maassa on laaja lehdistönvapaus, kymmeniä itsenäisiä sanomalehtiä ja radioasemia ja toistakymmentä tv-kanavaa. Sensuuria ei ole, mutta itsesensuuria kylläkin.

Tosin sensuuriakin esiintyy eri maissa eri muodoissa. Riippumattoman median ennakkosensuurista on kuitenkin luovuttu miltei kaikkialla, ainakin periaatteessa.

Burmassa ennakkosensuuri lopetettiin elokuussa. Sitä ennen sanomalehdet ilmestyvät vain kerran viikossa, jotta viranomaiset ehtivät syynätä läpi jokaisen artikkelin ennen lehden painoonmenoa.

Sudanissa etukäteissensuurista luovuttiin presidentti Omar al-Bashirin päätöksellä vuonna 2009. Tämänkin jälkeen turvallisuuspoliisi on ratsannut toimituksia iltaisin ja poistanut sanomalehdistä kokonaisia sivuja juuri ennen painatusta.

Ennakkosensuurin sijaan monissa maissa sanomalehtien kokonaisia painoksia on takavarikoitu, tai kuten Tansanian Mwanahalisin tapauksessa, lehden julkaiseminen on kielletty. Esimerkkejä löytyy eri puolilta maailmaa Iranista Valko-Venäjälle.

Kiina, Iran, Syyria ja Saudi-Arabia estävät säännönmukaisesti pääsyn hallitusta arvosteleville verkkosivuille.

Ääriesimerkkejä sensuurista edustavat toimittajien vangitsemiset tai murhat. Tällä hetkellä ainakin 179 journalistia on vangittuna työnsä vuoksi, näistä 42 Iranissa, 28 Eritreassa ja 27 Kiinassa. Tänä vuonna ammattinsa vuoksi on surmattu ainakin 48 journalistia, valtaosa heistä Syyriassa, Somaliassa ja Pakistanissa.

Oma lukunsa ovat sitten ne maat, joissa mitään riippumatonta mediaa ei ole olemassa. Yhdysvaltalaisen Committee to Protect Journalists -järjestön mukaan media toimii puhtaasti hallituksen äänitorvena ainakin Eritreassa, Kuubassa, Pohjois-Koreassa, Päiväntasaajan Guineassa, Uzbekistanissa ja Valko-Venäjällä.

Julkaisukieltojen ja itsesensuurin lisäksi sananvapautta rajoittavat tiedonsaannin esteet. Tansaniassa mediajärjestöt kampanjoivat parhaillaan julkisuuslain saamisen puolesta. Ilman julkisuuslakia viranomaisilla ei ole mitään velvoitteita antaa journalisteille tai muille kansalaisille tietoja hallituksen päätöksistä tai julkistaa viranomaisten hallussa olevia asiakirjoja esimerkiksi yleisistä hankinnoista tai yhteisten varojen käytöstä.

Monissa kehitysmaissa ei ole myöskään luotettavia tilastotietoja – tai jos on, ne eivät yleensä ole julkisia.

Tiedonsaantia rajoittavat myös erilaiset matkustuskiellot. Esimerkiksi Nigeriassa sotilaat estävät yleensä toimittajien pääsyn öljytuhoalueille.

Usein ihmiset eivät myöskään uskalla puhua median edustajille – viranomaisten tai paikallisen mafian koston pelossa.

Tiedonsaantia voivat rajoittaa myös puutteelliset resurssit tai toimittajien riittämätön osaaminen. Tansaniassa mediataloilla ei yleensä ole varaa lähettää toimittajiaan juttumatkoille. Paikallisen yleisradion toimituksessa toimittajilla ei ole juuri tietokoneita, eikä nettiyhteyttä. Verkkoa ei osata kunnolla käyttää tiedonhakuun.

Olennaisen tiedon hankkimisen ja julkaisemisen esteenä voivat olla myös erilaiset asenteet, ennakkoluulot tai vääristyneet uutiskriteerit – myös teknologisesti pitkälle kehittyneissä maissa.

Median omistus vaikuttaa usein keskeisesti tiedonvälityksen monipuolisuuteen. Monissa maissa valtiollisilla radio- ja tv-kanavilla ei suvaita hallitusta arvostelevia näkemyksiä, mutta myös kaupallinen media voi monin tavoin rajoittaa vapaata tiedonvälitystä.

Jos median omistus on liian keskittynyttä, toimittajat eivät käsittele aiheita, jotka voivat haitata mediaomistajan intressejä.

Jos media on kovin kaupallistunut ja tiedonvälitys viihteellistynyttä tai peräti pinnallista, erilaisia näkemyksiä saa kyllä julkaista, mutta valtavirran käsittelytavasta poikkeavat seikat eivät saa ansaitsemaansa huomiota eivätkä pääse vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon.

Joissain maissa on myös yleistä, että tutkivat reportaasit viranomaisten tai poliitikkojen väärinkäytöksistä tai yksityisten yhtiöiden aiheuttamista epäkohdista jätetään julkaisematta, mikäli syytöksen kohteena oleva taho ostaa tiedotusvälineestä ilmoitustilaa.

Monissa maissa toimittajien järjestäytyneisyyden puute on keskeinen este sananvapaudelle.

Esimerkiksi Tansaniassa ei ole olemassa journalistien ammattiliittoa eikä näin ollen myöskään palkkaneuvotteluja ja työehtosopimuksia. Valtamedian vakituisten toimittajien keskipalkka on alle sata euroa kuussa. Todellisuudessa suurin osa toimittajista tienaa tätäkin vähemmän, sillä he saavat palkkansa julkaistujen juttujen määrän mukaan. Työttömyysturvaa ei ole.

Työtä on vaikea tehdä kunnolla ja itsenäisesti, kun oma toimeentulo on epävarmaa. Niinpä myös yksittäiset toimittajat ovat alttiita korruptiolle.

Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöviraston aikoinaan aloittaman käytännön mukaisesti Tansaniassa tiedotustilaisuuksien ja seminaarien järjestäjät maksavat osanottajille yleensä matkakorvauksen tai päivärahan. Pressitilaisuuteen osallistumisesta voi saada viikon palkkaa vastaavan summan rahaa. Joskus päällikköporras vaatii oman osuutensa päivärahoista.

Miksi Libyan-suurlähettiläs surmattiin

KU-VIIKKOLEHTI 5.10.2012

Vähitellen alkaa selvitä, mitä Libyan toiseksi suurimmassa kaupungissa Bengasissa oikein tapahtui syyskuun 11. päivän iltana ja miksi.

Aseellinen hyökkäys Yhdysvaltojen konsulaattiin oli epäilemättä etukäteen suunniteltu. Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli saanut hyökkäyksestä luotettavaa tietoa jo ainakin kaksi päivää aikaisemmin.

Konsulaattia vastaan tehdyissä iskuissa saivat surmansa Yhdysvaltojen Libyan-suurlähettiläs Chris Stevens ja kolme muuta yhdysvaltalaista.

Bengasin hyökkäyksen syynä ei kuitenkaan ollut kohuttu Muhammed-video, vaan kyseessä oli kostoisku libyalaisen Al-Qaida-johtajan Abu Yahya al-Libin surmaamisesta Yhdysvaltojen sotalennokilla tehdyssä ohjusiskussa Pakistanissa viime kesäkuussa.

New York Times -lehti kertoi tällä viikolla, että Yhdysvaltojen asevoimat suunnittelevat jo uusia lennokki-iskuja ja erikoisjoukkojen operaatiota Bengasin hyökkäyksen tekijöitä vastaan.

Aiemmin syyskuun 11. päivänä joukko mielenosoittajia oli kokoontunut Yhdysvaltojen Kairon-suurlähetystölle Egyptissä protestoidakseen YouTubessa julkaistua profeetta Muhammedia herjaavaa videota vastaan. Väkijoukko repi alas suurlähetystön muurilla olleen Yhdysvaltojen lipun ja nosti tilalle islamilaista kalifaattia symbolisoivan mustan lipun.

Bengasissa naapurimaassa Libyassa ei sen sijaan nähty mitään mielenosoituksia Muhammed-videota vastaan. Yhdeksältä illalla yli satapäinen aseellinen joukko hyökkäsi konsulaatin alueelle eri suunnista ja tulitti konsulaattirakennusta kranaatinheittimillä. Hyökkääjät kuuluivat paikalliseen Ansar al-Sharia -prikaatiin, joka oli ollut keskeisesti mukana Bengasin taisteluissa Muammar Gaddafin joukkoja vastaan viime vuoden keväällä.

Ensimmäisessä iskussa kuoli yhdysvaltalainen konsulaatin tiedottaja. Suurlähettiläs Stevensiä ei löydetty palavasta rakennuksesta, kun muuta henkilökuntaa evakuoitiin läheiseen turvataloon.

Pian Ansar al-Sharian taistelijat hyökkäsivät myös turvataloon, jonka sijainnin ei pitänyt olla ulkopuolisten tiedossa. Taistelussa kuoli kaksi yhdysvaltalaista turvamiestä.

Myöhään illalla taistelujen tauottua joukko paikallisia miehiä murtautui sisään konsulaattiin. Miehet löysivät rakennuksesta vielä hengissä olleen Stevensin, ja tämä vietiin sairaalaan. Suurlähettilästä ei enää kyetty elvyttämään, vaan tämä kuoli sairaalassa savumyrkytyksen aiheuttamiin vammoihin.

New York Timesin tiistaina julkaistun kirjoituksen mukaan Yhdysvaltojen vakoiluviranomaiset onnistuivat välittömästi Bengasin hyökkäyksen jälkeen jäljittämään sähköisiä viestejä ja puhelinkeskusteluja, joissa Ansar al-Sharian jäsenet kerskuivat onnistuneella iskulla kumppaneilleen algerialaisessa kapinallisjärjestössä Islamilaisen Magrebin al-Qaidassa.

Uutiskanava Fox News kertoi, että tiedustelulähteiden mukaan iskun pääsuunnittelija oli Ansar al-Sharian johtaja Sufian bin Qumu, joka oli istunut viisi vuotta vangittuna Yhdysvaltojen vankileirillä Guantánamossa Kuubassa. Vuonna 2007 bin Qumu luovutettiin Libyaan. Muammar Gaddafi armahti hänet seuraavana vuonna osana islamistijärjestöjen kanssa tehtyä aseleposopimusta.

Sufian bin Qumu kuului aikoinaan Gaddafia vastaan taistelleeseen Libyan islamilaiseen taistelijaryhmään (LIFG), joka sittemmin keskittyi värväämään libyalaisia islamistinuoria Afganistanin sotaan. Toimintaa johti kesäkuussa lennokki-iskussa Pakistanissa surmattu Abu Yahya al-Libi.

Tällä hetkellä sadat LIFG:n soturit ovat mukana Syyrian kapinallisten Vapaan Syyrian armeijan joukoissa, jotka saavat tukea ainakin Yhdysvalloista, Iso-Britanniasta, Ranskasta, Saudi-Arabiasta, Qatarista ja Turkista.

Ansar al-Sharia on yksi monista aseellisista prikaateista, joille Libyan väliaikaishallitus antoi tehtäväksi järjestyksenpidon maassa Gaddafin hallinnon syrjäyttämisen jälkeen. Britannian yleisradion BBC:n mukaan Gaddafia vastaan taistelleet kapinalliset ovat jakautuneet peräti 1 700:ksi eri yksityisarmeijaksi.

Nimensä mukaisesti Ansar al-Sharia tavoittelee islamilaisen sharia-lain käyttöönottoa Libyassa. Kesäkuussa ryhmä valtasi Bengasin Vapaudenaukion ja vaati siirtymistä islamilaiseen lainsäädäntöön, mutta tuolloin asukkaat ajoivat heidät pois torilta ja takaisin tukikohtaansa.

Heinäkuussa järjestö yritti estää ihmisiä äänestämästä Libyan parlamenttivaaleissa, sillä parlamentti oli sen mielestä koraanin oppien vastainen. Järjestö on myös tuhonnut suufien moskeijoita Bengasissa väittäen suufien palvovan epäjumalia.

Kaksi viikkoa sitten Bengasin asukkaat saivat tarpeekseen Ansar al-Shariasta. 30 000 ihmistä osallistui mielenosoitukseen, jossa vaadittiin Ansar al-Sharian ja muiden prikaatien riisumista aseista. Seuraavana päivänä alkaneissa väkivaltaisuuksissa prikaatien jäsenet ampuivat kuoliaaksi 11 mielenosoittajaa, mutta lopulta väkijoukko valtasi prikaatin tukikohdan yhdessä poliisien kanssa ja Ansar al-Sharian miehet pakenivat kaupungista.

Bengasin konsulaatin iskussa kuollut suurlähettiläs Chris Stevens oli itse yksi Gaddafin syrjäyttämisen pääsuunnittelijoista. Miltei koko diplomaattiuransa arabimaissa viettänyt Stevens järjesti ulkoministeri Hillary Clintonin ensimmäisen tapaamisen Libyan kapinallisjohtajien kanssa ja oli ideoimassa Naton ilmasotaa Gaddafia vastaan.

Libyan kaupungeista hän tunsi parhaiten juuri Bengasin, jonne hän saapui viime vuoden keväänä kreikkalaisella rahtialuksella koordinoimaan Yhdysvaltojen tukea Ansar al-Sharialle ja muille kapinallisjoukoille.

Vaikka Ansar al-Sharian taistelijat on nyt ajettu Bengasista, järjestön jäseniä ei ole pidätetty osallisuudesta konsulaatti-iskuun. New York Timesin mukaan ainoastaan muutamia ryöstelijöitä on otettu kiinni.

Ansar al-Sharian joukot ovat tällä hetkellä todennäköisesti Dernan kaupungissa muutaman tunnin ajomatkan päässä Bengasista itään kohti Egyptin rajaa. Suurin osa Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa taistelleista libyalaisista islamisteista on kotoisin juuri Dernasta.