Vapautta ei voi syödä

KU-VIIKKOLEHTI 12.4.2013

Sidi Bouzid on 30 000 asukkaan unelias pieni kaupunki Tunisian sisämaassa keskellä kuivaa aroa, jolla eivät kasva edes oliivipuut. Iltapäivällä nahkatakkiset nuoret miehet ja iäkkäämmät herrat kauhtuneissa puvuntakeissaan istuvat muovituoleissa kaupungin lukuisissa ulkokahviloissa polttamassa tupakkaa ja siemaillen pienistä laseista paikallista espressoa tai minttuteetä.

Suosituin kahvipaikka näyttäisi olevan keskustorin laidalla sijaitseva Café Phosphate. Vielä muutama vuosi sitten Tunisia oli yksi maailman suurimpia fosfaatin tuottajia.

Miltei joka korttelista löytyy myös autokoulu sekä pieniä puoteja, joiden sisällä on vieri vieressä kolikkopuhelimia. Sidi Bouzidissa joka toinen nuori on ilman töitä, koko väestöstä 25 prosenttia.

Töihin on lähdetty usein muualle maahan. Rannikon kuuluisat turistikohteet Sousse ja Monastir sijaitsevat parinsadan kilometrin päässä. Maan pääkaupunkiin Tunisiin kestää bussilla viisi tuntia. Kolmas määränpää ovat Gafsan fosfaattikaivokset parin tunnin matkan päässä Saharan autiomaassa, mutta nykyään sieltäkään ei saa töitä, kun lakkojen ja paikallisten asukkaiden protestien seurauksena tuotanto romahti alle puoleen.

Tämä on nyt sitten se paikka, mistä Tunisian ja muiden arabimaiden kansannousu sai alkunsa.

Joulukuun 17. päivänä 2010 Sidi Bouzidin kuvernöörinviraston edessä 26-vuotias hedelmäkauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen poliisin takavarikoitua hänen myyntituotteensa, kun hänellä ei ollut varaa maksaa lahjuksia.

Parin viikon ajan nuoret miehet osoittivat mieltään poliisin mielivaltaa, korruptiota ja työttömyyttä vastaan. Poliisit käyttivät ensin kyynelkaasua ja pian myös kiväärin luoteja.

Mielenosoittajat järjestäytyivät kantakahviloidensa perusteella ryhmiksi, jotka kommunikoivat keskenään tekstiviesteillä. Joka kahvilasta löytyi myös turvallisuuspoliisin ilmiantaja, mutta poliisi oli lopulta voimaton, kun mellakoita käynnistettiin samanaikaisesti eri puolilla kaupunkia.

Joulukuun lopulla mielenosoitukset levisivät pääkaupunkiin Tunisiin ja rannikon turistikaupunkeihin. Ammattiliittojen organisoimiin lakkoihin osallistuivat ensimmäisinä juristit ja opettajat. Kuukauden ajan jatkuneen kansannousun jälkeen Tunisiaa 23 vuotta hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali luopui vallasta ja pakeni Saudi-Arabiaan.

Lokakuussa 2011 pidetyissä parlamenttivaaleissa maltillinen islamistipuolue Ennahda sai ylivoimaisen vaalivoiton. Ben Alin länsimielisen diktatuurin aikana vankilassa istuneet islamistit perustivat väliaikaisen hallituksen, johon he kutsuivat mukaan kaksi pienempää ei-uskonnollista puoluetta.

Sidi Bouzidissa kansannoususta on muistona kuvernöörinviraston lähettyville jalkakäytävälle pystytetty Mohamed Bouazizin monumentti, kivestä veistetty valkoiseksi kalkittu hedelmäkärry, jonka jalusta on spreijattu täyteen ranskan- ja arabiankielisiä iskulauseita. Kaksi vuotta Tunisian kansannousun jälkeen tyytymättömyys kuitenkin jatkuu.

”Mikään ei ole muuttunut paremmaksi”, sanoo kuvernöörinvirastoa vastapäätä sijaitsevassa Café Le Plaisirissa tarjoilijana työskentelevä Hossem.

”Työttömyys on vain kasvanut ja köyhien määrä lisääntynyt. Hinnat ovat kohonneet. Alueelliseen kehitykseen ei ole investoitu”, tarjoilija luettelee.

Hän toteaa, että ihmisillä on nyt vapaus sanoa mielipiteensä ääneen. ”Mutta vapautta ei voi syödä”, hän lisää.

Liikemies Mustafa Amine on samaa mieltä vallankumouksen laihoista tuloksista. ”Liberté oui, mais après? Mitä tuli vapauden jälkeen?” hän sanoo. ”Meidän nuoret istuvat edelleen päivät pitkät juomassa kahvia.”

Pölyisellä Mohamed Bouazizin kadulla pientä hotellia ja ravintolaa pyörittävän Aminen mukaan Tunisian taloudelliset ja poliittiset ongelmat ovat yhä ratkaisematta ja todellista poliittista muutosta ajavat ryhmät ovat hajallaan.

Sidi Bouzidissa puheet Facebook- tai Twitter-vallankumouksesta tuntuvat hullunkurisilta. Mustafa Aminen hotelli-ravintolan langattoman verkon lisäksi kaupungista löytyy monen mutkan takaa myös toinen nettikahvila. Pääkadun kolikkopuhelimet ovat edelleen suosittuja, kun asukkaat haluavat saada yhteyden muualle maahan lähteneisiin perheenjäseniinsä.

Pääkaupungissa Tunisissa eletään toista aikakautta. Viikkolehti Al-Mosawarin toimittaja Walid Ahmed Ferchichi päivittää Facebook-sivuaan läppärillään kaupungin keskustan Oscars-baarissa. Pian pöydässä puhutaan jo politiikkaa.

”Puoluepolitiikka ei voi heti toimia maassa, jossa kaikki itsenäinen ajattelu oli aiemmin kiellettyä. Politiikka on rikkaiden politiikkaa. Siinä pärjäävät aluksi ne, joilla on rahaa”, Ferchichi analysoi.

Islamistinen Ennahda-puolue saa rahoituksensa Qatarista. Uusi nouseva oikeistolainen oppositiopuolue Tunisian kutsu on puolestaan Ben Alin entisen valtapuolueen varakkaiden poliitikkojen käsissä. Tunisian vaalien alla maassa perustettiin lyhyessä ajassa yli sata puoluetta, joukossa parikymmentä vasemmistopuoluetta.

Vasemmiston hajanaisuuden vuoksi Tunisian ammattiliittojen keskusjärjestö (UGTT) on pyrkinyt ottamaan itselleen oppositiopuolueiden roolin. Eri puolilla maata käydään parhaillaan ankaria työtaisteluja surkeita palkkoja ja eriarvoisuutta vastaan.

Hallitseva Ennahda-puolue syyttää talousongelmista Euroopan maiden lamaa. 80 prosenttia Tunisian viennistä on aiemmin mennyt Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Hallituksen mukaan ammattiliitot pahentavat ongelmia vaatimalla korkeampaa palkkaa, mikä aiheuttaa paineita korottaa hintoja ja vaikeuttaa uusien työpaikkojen luomista.

Ammattijärjestö UGTT:n tutkimusjohtajan Nasreddine Sassin mukaan islamistihallitus vain jatkaa Ben Alin uusliberaalia talouspolitiikkaa, yksityistämistä ja verohelpotuksia ulkomaisille yhtiöille.

”Alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseksi työntekijöille pitäisi antaa hiukan lisää tuloja, jotta ostovoima lisääntyisi, talous saataisiin taas käyntiin ja valtio saisi verotuloja.”

Vasemmistolaisen Kansanrintaman puhemies Jilani Hammami taas ehdottaa, että ulkomaanvelka jätettäisiin maksamatta. Lähes viidesosa Tunisian budjetista menee Ben Alin hallinnon aikoinaan ottaman velan takaisinmaksuun.