KU-VIIKKOLEHTI 29.8.2014
Arabiemiraattien hävittäjäkoneiden tekemät ilmaiskut Libyassa eivät juuri ylittäneet meillä uutiskynnystä. Kilpailevien aseellisten ryhmien runtelema Libya näyttäisi muutenkin kaikonneen uutisista sen jälkeen kun Muammar Gaddafi surmattiin syksyllä 2011 Nato-maiden kuukausia kestäneiden ilmapommitusten jälkeen.
New York Times -lehti paljasti alkuviikosta, että Arabiemiraattien hävittäjät olivat vastuussa Libyan pääkaupunkiin Tripoliin viime viikolla tehdyistä ilmaiskuista, joissa kuoli kymmeniä ihmisiä. Iskujen kohteena olivat Libyan aamunkoitoksi kutsutun aseellisen liittouman tukikohdat ja maan sisäministeriön rakennus.
Iskuista huolimatta Libyan aamunkoiton joukot valtasivat sunnuntaina Tripolin lentokentän, jonka hallinnasta oli taisteltu jo kuukauden päivät.
Lentokenttä oli ollut Libyan hallituksen rahoittamien Zintanin prikaatien hallinnassa Gaddafin syrjäyttämisestä asti.
Libyan aamunkoiton joukot koostuvat useista aseellisista ryhmistä, joista osa on kotoisin Misratan kaupungista ja osa on islamisteja. Misratan prikaatit muistetaan kenties parhaiten siitä, että he ottivat kiinni Muammar Gaddafin lokakuussa 2011 ja surmasivat hänet.
Zintanin prikaatien miehet ovat puolestaan kotoisin Tripolin eteläpuolella sijaitsevan Zintanin kaupungin alueelta. Nämä joukot ottivat Gaddafin pojan Seif al-Islamin vangiksi marraskuussa 2011 ja pitävät häntä edelleen vankinaan Zintanissa.
Miksi ihmeessä Arabiemiraattien ilmavoimat pommittavat sekasortoista Libyaa? Libya sijaitsee Pohjois-Afrikassa tuhansien kilometrien päässä Persianlahden emiirikunnista, joista tunnetuimpia ovat äveriäät liikekeskukset Abu Dhabi ja Dubai.
Kyseessä on monimutkainen alueellisen valtataistelun vyyhti, joka käynnistyi arabimaiden kansanousujen jälkeen, kun muslimiveljeskuntien perustamat puolueet voittivat ensimmäiset vapaat vaalit Tunisiassa ja Egyptissä ja pääsivät hallitusvaltaan.
Persianlahden maissa Saudi-Arabiassa, Arabiemiraateissa ja Bahrainissa valtaapitävät kuninkaat ja emiirit pitävät muslimiveljeskuntia pahimpana uhkana olemassaololleen. Nämä maat ovat uskonnollisesti vanhoillisia absoluuttisia monarkioita, joissa ei ole minkäänlaista kansanvaltaa.
Alkujaan Egyptistä peräisin oleva Muslimiveljeskunta on uskonnollinen ja yhteiskunnallinen liike, joka pyrkii poliittiseen valtaan yleensä väkivallattomin keinoin. Useimmissa arabimaissa veljeskunnan jäsenet ovat olleet vainottuja vuosikymmenten ajan.
Persianlahden maista Qatar on kuitenkin päättänyt tukea muslimiveljeskuntia muissa arabimaissa ja myös islamistisia aseellisia liikkeitä.
Qatarin emiirin rahoittama satelliittikanava Al Jazeera antoi äänen Egyptin kansannousulle ja välitti tv-kuvia Kairon Tahririn aukion tapahtumista kaikkien arabimaiden olohuoneisiin. Kansannousun jälkeen Al Jazeerasta tuli monien mielestä muslimiveljien Vapaus- ja oikeuspuolueen äänitorvi.
Tukemalla maltillisia ja myös radikaalimpia islamisteja Qatar arveli saavansa suurempaa vaikutusvaltaa arabimaissa, kun islamistiset liikkeet tulisivat niissä lähiaikoina valtaan. Turkin islamistinen hallitus on ollut samoilla linjoilla.
Miltei kaikissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kriisipesäkkeissä Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit aseistavat ja rahoittavat nyt vallanpitäjiä tai aseellisia liikkeitä, jotka taistelevat islamisteja vastaan. Islamistiset ryhmät voivat vastaavasti odottaa tukea Qatarista ja Turkista.
Myös Egypti liittyi Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien rintamaan viime vuonna tehdyn sotilasvallankaappauksen jälkeen, jossa Muslimiveljeskunnan ehdokkaana presidentiksi valittu Mohammed Mursi syöstiin vallasta.
Ilmaiskuja Libyaan viikko sitten tehneet emiraattien hävittäjät tulivat New Yorkin Timesin tietojen mukaan Egyptissä sijaitsevasta tukikohdasta.
Egyptin ja Arabiemiraattien erikoisjoukot ovat käyneet kuukausien ajan myös maataisteluja Libyan itäosien islamistijoukkoja vastaan yhdessä kenraali Khalifa Haftarin johtaman Libyan kansallisarmeijan sotilaiden kanssa.
Qatar on puolestaan kouluttanut ja rahoittanut Libyan islamistijoukkoja – maan itäosissa Bengasista käsin toimivaa 17. helmikuun marttyyrien prikaatia ja maan länsiosissa Misratan prikaateja ja Libyan aamunkoittoa, jonka joukot valtasivat viikonloppuna Tripolin lentokentän.
Qatar ja Arabiemiraatit olivat molemmat keskeisesti mukana myös Naton sotaoperaatiossa Muammar Gaddafia vastaan, mutta maat tukivat alusta alkaen eri kapinallisryhmiä.
Qatarin ja Arabiemiraattien välillä on ollut erimielisyyksiä aiemminkin. Persianlahden vanhoilliset kuningasperheet ja emiraatit eivät sulattaneet sitä, että Qatarin edellinen emiiri Hamad bin Khalifa Al Thani syrjäytti isänsä vallasta vuonna 1995. Hamad luovutti vuosi sitten vallan pojalleen Tamim bin Hamad Al Thanille.
Tämän vuoden keväänä Saudi-Arabia, Arabiemiraatit, Bahrain ja Egypti kutsuivat suurlähettiläänsä kotiin Qatarin pääkaupungista Dohasta vastalauseena sille, että Qatar oli antanut turvapaikan näistä maista kotoisin oleville islamisteille ja lähetysaikaa Al Jazeeran kanavilla. Saudi-Arabia ja kumppanit pitävät myös maltillisia islamisteja terroristeina.
Suurlähettiläät palasivat Dohaan kesäkuussa, kun Qatar suostui naapureidensa esittämiin ehtoihin. Jatkossa Qatarin rahoittamien mediayhtiöiden tulee pidättäytyä arvostelemasta muiden Persianlahden maiden sisäisiä asioita. Qatar lupasi myös karkottaa maasta toistakymmentä naapurimaista kotoisin olevaa muslimiveljeskunnan jäsentä.
Silti Qatar ei suinkaan ole mikään kansainvälinen hylkiö. Se on maailman rikkain valtio asukasta kohti lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna, ja sillä on huomattavia sijoituksia länsimaissa. Qatarissa on myös Yhdysvaltojen tärkeä lentotukikohta.
Yhdysvalloille Qatar on ennen muuta hyvä apuri sen suhteissa alueen islamistiliikkeiden kanssa. Viikko sitten Qatar onnistui saamaan vapaaksi syyrialaisen islamistiryhmän Jabhat al-Nusran vankina olleen yhdysvaltalaistoimittajan. Keväällä Qatarin avustuksella päästiin sopimukseen Afganistanissa vankina olleen yhdysvaltalaisen sotilaan Bowe Bergdahlin vapauttamisesta.
perjantai 29. elokuuta 2014
perjantai 15. elokuuta 2014
Huhuja ja salajuonia Irakissa
KU-VIIKKOLEHTI 15.8.2014
Libanonissa leviää kuulemma huhu, jonka mukaan Irakissa ja Syyriassa vaikuttava Isis-järjestö olisi Yhdysvaltojen hallituksen luomus. Monet libanonilaiset uskovat, että tukemalla Isisin ääri-islamilaisia sunnikapinallisia Yhdysvaltojen sotahaukat pyrkivät lietsomaan epävakautta ja edistämään amerikkalaisten omia intressejä.
Yhden suositun version mukaan Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Hillary Clinton olisi myöntänyt asian kesäkuussa julkaistussa kirjassaan Hard Choices (Vaikeita valintoja).
Britannian yleisradio BBC kertoo, että huhu sai vauhtia viime viikolla, kun Isisin joukot valtasivat Libanonin ja Syyrian rajalla sijaitsevan kylän pakottaen sadat ihmiset lähtemään kodeistaan.
Asiasta raportoineet länsimaiset toimittajat vakuuttavat, ettei Clintonin kirjassa sanota mitään Yhdysvaltojen mahdollisesta roolista Isis-järjestön perustamisessa.
Ajatus Yhdysvaltojen kavalasta salajuonesta ehti kuitenkin levitä sen verran laajalle libanonilaisten keskuuteen, että Yhdysvaltojen Beirutin-suurlähetystö päätti julkaista Facebook-sivuillaan lausunnon, jonka mukaan Yhdysvallat pitää Isisiä terroristijärjestönä ja kiistää jyrkästi osallisuutensa järjestön perustamisessa.
Demokraattipuolueen seuraavaksi presidenttiehdokkaaksi kaavailtu Hillary Clinton puhui kuitenkin Yhdysvaltojen osuudesta Isisin suosion kasvussa viime viikonloppuna julkaistussa haastattelussa. Clinton totesi The Atlantic -lehdessä, että hän olisi ulkoministerinä ollessaan halunnut tukea voimakkaammin Syyrian uskonnollisesti maltillisempia kapinallisia taistelussa presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan. Kun kapinallisia ei tuettu riittävästi, Isis onnistui täyttämään valtatyhjiön.
Irakin ja Syyrian islamilainen valtio Isis perustettiin keväällä 2013 usean eri sunnikapinallisten ryhmän yhteenliittymäksi. Useimmat Isisin taustaryhmät saivat kuitenkin alkunsa jo Yhdysvaltojen Irakin-miehityksen aikana.
Tänä kesänä Syyriasta koko läntisen Irakin halki tehdyn suurhyökkäyksen jälkeen Isisin johtaja Abu Bakr al-Baghdadi ilmoitti perustaneensa alueelle islamilaisen kalifaatin.
Viime aikojen uutisissa on kerrottu paljon Isisin tekemistä raakuuksista vallatuilla alueilla, kiinniotettujen Irakin armeijan šiiasotilaiden joukkomurhista ja Pohjois-Irakin kristittyjen ja jesidien vainosta.
Tässä tilanteessa vain harvat ovat tohtineet arvostella Yhdysvaltojen presidentin Barack Obaman päätöstä ryhtyä ilmaiskuihin Isisiä vastaan ja lähettää erikoisjoukkoja Irakiin. Operaation julkilausuttuna tarkoituksena on ennen muuta suojella Kurdistanin itsehallintoalueen pääkaupungissa Erbilissä olevia amerikkalaisia sekä estää Sinjarin vuoristoon paenneiden jesidien kansanmurha.
Keskiviikkona myös Ranska ja Iso-Britannia ilmoittivat lähettävänsä sotilaita ja aseita Irakin kurdijoukkojen tueksi taistelussa Isisiä vastaan.
Kaikki eivät silti ole riemuissaan Yhdysvaltojen uusimmasta humanitaarisesta sotaretkestä. Ilmapommitusten ja lennokki-iskujen on aiemmin nähty vain lisäävän ääriryhmien kannatusta.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Isisin valtaamilla alueilla toimii myös jonkinasteinen paikallishallinto. Fallujassa paikalliset asukkaat kutsuivat Isisin avuksi hillitsemään Irakin armeijan tekemiä pommituksia. Mosulissa Isis tekee yhteistyötä Saddam Husseinin hallintoa aikoinaan tukeneiden Baath-puolueen jäsenten kanssa.
Toiset ovat ihmetelleet sitä, että Yhdysvallat lähtee sotaan lähiliittolaisensa Saudi-Arabian tukemaa Isisiä vastaan. Isisin uskotaan saaneen suoraa tukea myös Qatarista, nimenomaan taisteluun Syyrian hallitusta vastaan.
Isisin joukkojen aseet ovat ennestään tuttuja Yhdysvalloille. Osa on amerikkalaisten Syyrian kapinallisryhmille alun perin toimittamia, osa taas Irakin armeijalle hankittuja amerikkalaisaseita, jotka päätyivät Isisin haltuun Irakin hallituksen joukkojen paetessa kesällä islamistien suurhyökkäyksen tieltä.
Selvää on myös se, että koko Isisiä ei olisi olemassa ilman vuoden 1991 Persianlahden sotaa ja sitä seuranneita kauppapakotteita sekä vuonna 2003 alkanutta uutta Irakin sotaa ja maan miehitystä, jossa arviolta puolitoista miljoonaa irakilaista menetti henkensä.
Vaikka Yhdysvaltojen suurlähetystö Libanonissa kiistääkin Yhdysvaltojen osallisuuden Isisin perustamisessa, amerikkalaisilla näyttäisi olleen keskeinen rooli Isisin joukkojen koulutuksessa.
Yhdysvaltalainen uutissivusto World Net Daily paljasti kesäkuussa, että amerikkalaissotilaat järjestivät vuonna 2012 sotilaskoulutusta ainakin sadoille syyrialaisille kapinallisille Jordaniassa sijaitsevilla salaisilla koulutusleireillä. Sotilaskoulutusta saaneista syyrialaisista osa liittyi myöhemmin Isisin riveihin.
World Net Dailyn mukaan tuhansia Isisin irakilaisia sotureita on puolestaan koulutettu Turkissa lähellä Yhdysvaltojen ilmavoimien Incirlikin lentotukikohtaa.
Yhdysvaltojen avustusoperaatio Sinjarin vuoristossa ei ole myöskään edennyt ihan niin kuin mediahumun perusteella olisi voinut odottaa. Irakilaisviranomaisten mukaan suuri osa Yhdysvaltojen avusta on tuhoutunut, kun muun muassa vesikanistereita ja aurinkokennoja sisältäviä avustuskolleja on pudotettu maahan viiden kilometrin korkeudesta ilman laskuvarjoja.
”On täysin lapsellista kuvitella, että Yhdysvaltojen hallitus lähtisi sotaan viattomien siviilien pelastamiseksi – etenkin kun Israel on kuukauden ajan polttanut tuhkaksi Gazan asukkaita Yhdysvaltojen toimittamilla pommeilla ja ohjuksilla”, arvelee sosialistisen WSWS-verkkosivuston toimittaja Patrick Martin.
Toiset muistuttavat yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden ExxonMobilin ja Chevronin poraushankkeista Irakin kurdialueella.
”Yhdysvallat haluaa pelastaa vain omat intressinsä Kurdistanissa”, kurdialueella sijaitsevan Duhokin yliopiston rauhantutkimuksen professori Victoria Fontan toteaa Al Jazeeran verkkosivuilla.
”Jollei Isis olisi lähestynyt kurdialueen pääkaupunkia Erbiliä, mitään kansainvälistä väliintuloa ei olisi tapahtunut ja Sinjarin vuoristoon paenneet jesidit saisivat syödä puiden lehtiä vielä jonkun aikaa.”
Libanonissa leviää kuulemma huhu, jonka mukaan Irakissa ja Syyriassa vaikuttava Isis-järjestö olisi Yhdysvaltojen hallituksen luomus. Monet libanonilaiset uskovat, että tukemalla Isisin ääri-islamilaisia sunnikapinallisia Yhdysvaltojen sotahaukat pyrkivät lietsomaan epävakautta ja edistämään amerikkalaisten omia intressejä.
Yhden suositun version mukaan Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Hillary Clinton olisi myöntänyt asian kesäkuussa julkaistussa kirjassaan Hard Choices (Vaikeita valintoja).
Britannian yleisradio BBC kertoo, että huhu sai vauhtia viime viikolla, kun Isisin joukot valtasivat Libanonin ja Syyrian rajalla sijaitsevan kylän pakottaen sadat ihmiset lähtemään kodeistaan.
Asiasta raportoineet länsimaiset toimittajat vakuuttavat, ettei Clintonin kirjassa sanota mitään Yhdysvaltojen mahdollisesta roolista Isis-järjestön perustamisessa.
Ajatus Yhdysvaltojen kavalasta salajuonesta ehti kuitenkin levitä sen verran laajalle libanonilaisten keskuuteen, että Yhdysvaltojen Beirutin-suurlähetystö päätti julkaista Facebook-sivuillaan lausunnon, jonka mukaan Yhdysvallat pitää Isisiä terroristijärjestönä ja kiistää jyrkästi osallisuutensa järjestön perustamisessa.
Demokraattipuolueen seuraavaksi presidenttiehdokkaaksi kaavailtu Hillary Clinton puhui kuitenkin Yhdysvaltojen osuudesta Isisin suosion kasvussa viime viikonloppuna julkaistussa haastattelussa. Clinton totesi The Atlantic -lehdessä, että hän olisi ulkoministerinä ollessaan halunnut tukea voimakkaammin Syyrian uskonnollisesti maltillisempia kapinallisia taistelussa presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan. Kun kapinallisia ei tuettu riittävästi, Isis onnistui täyttämään valtatyhjiön.
Irakin ja Syyrian islamilainen valtio Isis perustettiin keväällä 2013 usean eri sunnikapinallisten ryhmän yhteenliittymäksi. Useimmat Isisin taustaryhmät saivat kuitenkin alkunsa jo Yhdysvaltojen Irakin-miehityksen aikana.
Tänä kesänä Syyriasta koko läntisen Irakin halki tehdyn suurhyökkäyksen jälkeen Isisin johtaja Abu Bakr al-Baghdadi ilmoitti perustaneensa alueelle islamilaisen kalifaatin.
Viime aikojen uutisissa on kerrottu paljon Isisin tekemistä raakuuksista vallatuilla alueilla, kiinniotettujen Irakin armeijan šiiasotilaiden joukkomurhista ja Pohjois-Irakin kristittyjen ja jesidien vainosta.
Tässä tilanteessa vain harvat ovat tohtineet arvostella Yhdysvaltojen presidentin Barack Obaman päätöstä ryhtyä ilmaiskuihin Isisiä vastaan ja lähettää erikoisjoukkoja Irakiin. Operaation julkilausuttuna tarkoituksena on ennen muuta suojella Kurdistanin itsehallintoalueen pääkaupungissa Erbilissä olevia amerikkalaisia sekä estää Sinjarin vuoristoon paenneiden jesidien kansanmurha.
Keskiviikkona myös Ranska ja Iso-Britannia ilmoittivat lähettävänsä sotilaita ja aseita Irakin kurdijoukkojen tueksi taistelussa Isisiä vastaan.
Kaikki eivät silti ole riemuissaan Yhdysvaltojen uusimmasta humanitaarisesta sotaretkestä. Ilmapommitusten ja lennokki-iskujen on aiemmin nähty vain lisäävän ääriryhmien kannatusta.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Isisin valtaamilla alueilla toimii myös jonkinasteinen paikallishallinto. Fallujassa paikalliset asukkaat kutsuivat Isisin avuksi hillitsemään Irakin armeijan tekemiä pommituksia. Mosulissa Isis tekee yhteistyötä Saddam Husseinin hallintoa aikoinaan tukeneiden Baath-puolueen jäsenten kanssa.
Toiset ovat ihmetelleet sitä, että Yhdysvallat lähtee sotaan lähiliittolaisensa Saudi-Arabian tukemaa Isisiä vastaan. Isisin uskotaan saaneen suoraa tukea myös Qatarista, nimenomaan taisteluun Syyrian hallitusta vastaan.
Isisin joukkojen aseet ovat ennestään tuttuja Yhdysvalloille. Osa on amerikkalaisten Syyrian kapinallisryhmille alun perin toimittamia, osa taas Irakin armeijalle hankittuja amerikkalaisaseita, jotka päätyivät Isisin haltuun Irakin hallituksen joukkojen paetessa kesällä islamistien suurhyökkäyksen tieltä.
Selvää on myös se, että koko Isisiä ei olisi olemassa ilman vuoden 1991 Persianlahden sotaa ja sitä seuranneita kauppapakotteita sekä vuonna 2003 alkanutta uutta Irakin sotaa ja maan miehitystä, jossa arviolta puolitoista miljoonaa irakilaista menetti henkensä.
Vaikka Yhdysvaltojen suurlähetystö Libanonissa kiistääkin Yhdysvaltojen osallisuuden Isisin perustamisessa, amerikkalaisilla näyttäisi olleen keskeinen rooli Isisin joukkojen koulutuksessa.
Yhdysvaltalainen uutissivusto World Net Daily paljasti kesäkuussa, että amerikkalaissotilaat järjestivät vuonna 2012 sotilaskoulutusta ainakin sadoille syyrialaisille kapinallisille Jordaniassa sijaitsevilla salaisilla koulutusleireillä. Sotilaskoulutusta saaneista syyrialaisista osa liittyi myöhemmin Isisin riveihin.
World Net Dailyn mukaan tuhansia Isisin irakilaisia sotureita on puolestaan koulutettu Turkissa lähellä Yhdysvaltojen ilmavoimien Incirlikin lentotukikohtaa.
Yhdysvaltojen avustusoperaatio Sinjarin vuoristossa ei ole myöskään edennyt ihan niin kuin mediahumun perusteella olisi voinut odottaa. Irakilaisviranomaisten mukaan suuri osa Yhdysvaltojen avusta on tuhoutunut, kun muun muassa vesikanistereita ja aurinkokennoja sisältäviä avustuskolleja on pudotettu maahan viiden kilometrin korkeudesta ilman laskuvarjoja.
”On täysin lapsellista kuvitella, että Yhdysvaltojen hallitus lähtisi sotaan viattomien siviilien pelastamiseksi – etenkin kun Israel on kuukauden ajan polttanut tuhkaksi Gazan asukkaita Yhdysvaltojen toimittamilla pommeilla ja ohjuksilla”, arvelee sosialistisen WSWS-verkkosivuston toimittaja Patrick Martin.
Toiset muistuttavat yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden ExxonMobilin ja Chevronin poraushankkeista Irakin kurdialueella.
”Yhdysvallat haluaa pelastaa vain omat intressinsä Kurdistanissa”, kurdialueella sijaitsevan Duhokin yliopiston rauhantutkimuksen professori Victoria Fontan toteaa Al Jazeeran verkkosivuilla.
”Jollei Isis olisi lähestynyt kurdialueen pääkaupunkia Erbiliä, mitään kansainvälistä väliintuloa ei olisi tapahtunut ja Sinjarin vuoristoon paenneet jesidit saisivat syödä puiden lehtiä vielä jonkun aikaa.”
perjantai 1. elokuuta 2014
Haasteita Kurdistanin itsenäisyydelle
KU-VIIKKOLEHTI 1.8.2014
Irakin kurdialueesta saattaa piakkoin tulla uusi itsenäinen valtio. Kurdistanin presidentti Masud Barzani pyysi viime kuussa itsehallintoalueen parlamenttia perustamaan vaalikomission, jonka tehtävänä olisi järjestää lähikuukausien aikana kansanäänestys itsenäisyydestä.
Kurdistanin (tai oikeammin Etelä-Kurdistanin) itsenäisyyspyrkimykset saivat vauhtia Syyrian ja Irakin sunnikapinallisten äärijärjestön Isisin kesäkuussa tekemästä suurhyökkäyksestä, jonka seurauksena suuri osa Irakin sunnienemmistöisistä alueista joutui järjestön julistaman islamilaisen kalifaatin hallintaan.
Pääasiassa šiiamuslimeista koostuvan Irakin hallitusarmeijan joukot pakenivat julmuuksista tunnettujen Isisin sotureiden tieltä. Kurdien Peshmerga-joukot onnistuivat kuitenkin estämään Isisin etenemisen kurdialueille. Samalla kurdiarmeija otti haltuunsa kurdien asuttamia alueita, jotka olivat olleet Irakin hallituksen valvonnassa.
Kaoottisessa tilanteessa Irakin poliitikot eivät ole saaneet aikaan uutta hallitusta huhtikuussa pidettyjen vaalien jälkeen.
Maa onkin tällä hetkellä jakautunut kolmeen osaan: šiiojen hallitsemaan etelään, sunneihin kuuluvien ääri-islamistien valloittamaan länsiosaan ja kurdien itsehallintoalueeseen maan pohjoisosassa.
Näistä ainoastaan Kurdistanissa on toimiva hallinto ja jotakuinkin vakaat olot.
Kurdistanin itsenäisyydelle näyttäisi olevan nyt ymmärrystä myös ulkomailla. Kurdistanilaisen uutissivuston Rudawin mukaan Irakin kurdihallinnon edustajat ovat saaneet jonkinlaisen hyväksynnän itsenäisyyspyrkimyksilleen ainakin Yhdysvalloilta, Ranskalta, Italialta, Britannialta, Turkilta, Jordanialta, Kuwaitilta ja Arabiemiraateilta.
Tähän asti Yhdysvaltojen ja EU:n virallisena linjana on ollut pitää kiinni Irakin yhtenäisyydestä.
Äänekkäimpiä kurdien itsenäisyyden puolestapuhujia näyttäisivät olevan Israel ja Yhdysvaltojen oikeistolaiset uuskonservatiivit.
Israelin presidentin virasta viikko sitten luopunut Shimon Peres pyysi Barack Obamalta tukea Kurdistanin itsenäisyydelle. Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman sanoi Yhdysvaltojen ulkoministerille John Kerrylle, että Kurdistanin itsenäisyys on vääjäämätöntä. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu totesi puolestaan, että kurdit ovat ”taistelijoiden kansa, joka ansaitsee itsenäisyyden”.
Yhdysvaltojen uuskonservatiivit ovat kampanjoineet Kurdistanin itsenäisyyden puolesta toteamalla, että Kurdistan on demokraattinen ja yhdysvaltalaismielinen ja siellä myös naisia rohkaistaan osallistumaan politiikkaan. Hallinnon toimivuudesta kertoo sekin, että Kurdistanin maanteillä ovat käytössä nopeusvalvontakamerat.
Yhdysvaltojen entisen Irakin-suurlähettilään mukaan Yhdysvallat tarvitsee kurdeja avuksi taistelemaan terroristijärjestö Isisiä vastaan. Kurdistanissa on myös öljyä, ja maa kaipaa investointeja öljyntuotantoon.
Itsenäistyessään Kurdistan pystyisi pitkälti rahoittamaan taloutensa öljyllä, sillä alueen maaperässä on valtavasti hyödyntämättömiä öljyvaroja, arviolta kymmenenneksi eniten koko maailmassa.
Toistaiseksi öljyä tuotetaan vasta 200 000 tynnyriä päivässä, mutta tuotannon uskotaan kasvavan ensi vuonna miljoonaan tynnyriin ja vuoteen 2020 mennessä kahteen miljoonaan tynnyriin päivässä. Vertailun vuoksi koko Irakin öljyntuotanto oli viime vuonna runsas kolme miljoonaa tynnyriä päivässä.
Kurdistanin öljytuotannolla on kuitenkin omat haasteensa. Turkin kautta keväällä vedetty uusi öljyputki on tällä hetkellä alueen ainoa keino toimittaa öljyä maailmanmarkkinoille.
Irakin keskushallinto ei myöskään hyväksy kurdialueen öljyn myyntiä ohi virallisten vientikanavien ja on ilmoittanut asettavansa kurdialueen öljyä ostavat maat öljynmyyntiboikottiin. Toistaiseksi vain Israel on suostunut ostamaan Kurdistanista peräisin olevaa öljyä, ja tämäkin tapahtui salaisesti välittäjän kautta.
Israelilla ja Irakin kurdeilla on ollut historian aikana hyvin läheiset mutta usein salaiset suhteet.
Kurdihallinnon presidentin Masud Barzanin suku on kotoisin alueelta, jota hallitsivat aikoinaan juutalaiset kurdit.
Masud Barzanin isä Mustafa Barzani johti 1960-luvulla kurdien kapinaliikettä Irakin sotilashallitusta vastaan ja sai aseita ja tiedustelutukea Israelin tiedustelupalvelulta Mossadilta. Israelin puolelta salaisesta avusta vastasi silloinen apulaispuolustusministeri Shimon Peres, joka toimi sittemmin useaan otteeseen pääministerinä.
Yhdysvaltojen vuonna 2003 alkaneen Irakin-miehityksen aikana sadat israelilaiset agentit kouluttivat kurdien Peshmerga-joukkoja.
Israel tukee kurdien itsenäisyyspyrkimyksiä puhtaasti strategisista syistä. Irakin balkanisoituminen heikentää Iranin vaikutusvaltaa alueella. Israelissa toivotaan, että Irakin Kurdistanin itsenäistyminen lisäisi paineita hallituksia vastaan myös Turkissa ja Iranissa, joissa molemmissa on vielä suurempi kurdiväestö kuin Irakissa.
Suurin osa kurdeista kaikissa näissä maissa kannattaa varmasti kurdien itsenäisyyttä, mutta aikataulusta ja toteutustavasta ei vallitse yksimielisyyttä edes Irakin kurdien välillä.
Isis-järjestön islamistien etenemisen Kirkukin öljyalueille estäneet joukot kuuluvat kurdialueella oppositiossa olevaan Kurdistanin isänmaallisen liittoon PUK:hon. Puolue vastustaa pikaista itsenäistymistä, sillä se lisäisi riippuvuutta Turkista ja vihastuttaisi Iranin hallituksen.
Kurdialue joutuu tällä hetkellä tuomaan suurimman osan kulutustavaroistaan Turkista ja Iranista.
Myös Turkin hallituksella on omat intressinsä. Pääministeri Recep Tayyip Erdoğan on pyrkinyt aloittamaan neuvottelut Turkissa pitkään kiellettynä olleen Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kanssa toivoen kurdiäänestäjiltä tukea elokuun presidentinvaaleissa. Hallituksen avoin tuki Irakin kurdeille voisi kenties lisätä Turkin kurdien sympatioita pääministeriä kohtaan.
Samaan aikaan Erdoğanin hallitus on kurdijärjestöjen mukaan kuitenkin tukenut Isisin islamistien toimintaa Syyriassa. Isis on kesäkuusta asti pitänyt panttivankina 49 turkkilaista diplomaattia, jotka työskentelivät maan konsulaatissa Mosulin kaupungissa Pohjois-Irakissa.
Irakin kurdialueesta saattaa piakkoin tulla uusi itsenäinen valtio. Kurdistanin presidentti Masud Barzani pyysi viime kuussa itsehallintoalueen parlamenttia perustamaan vaalikomission, jonka tehtävänä olisi järjestää lähikuukausien aikana kansanäänestys itsenäisyydestä.
Kurdistanin (tai oikeammin Etelä-Kurdistanin) itsenäisyyspyrkimykset saivat vauhtia Syyrian ja Irakin sunnikapinallisten äärijärjestön Isisin kesäkuussa tekemästä suurhyökkäyksestä, jonka seurauksena suuri osa Irakin sunnienemmistöisistä alueista joutui järjestön julistaman islamilaisen kalifaatin hallintaan.
Pääasiassa šiiamuslimeista koostuvan Irakin hallitusarmeijan joukot pakenivat julmuuksista tunnettujen Isisin sotureiden tieltä. Kurdien Peshmerga-joukot onnistuivat kuitenkin estämään Isisin etenemisen kurdialueille. Samalla kurdiarmeija otti haltuunsa kurdien asuttamia alueita, jotka olivat olleet Irakin hallituksen valvonnassa.
Kaoottisessa tilanteessa Irakin poliitikot eivät ole saaneet aikaan uutta hallitusta huhtikuussa pidettyjen vaalien jälkeen.
Maa onkin tällä hetkellä jakautunut kolmeen osaan: šiiojen hallitsemaan etelään, sunneihin kuuluvien ääri-islamistien valloittamaan länsiosaan ja kurdien itsehallintoalueeseen maan pohjoisosassa.
Näistä ainoastaan Kurdistanissa on toimiva hallinto ja jotakuinkin vakaat olot.
Kurdistanin itsenäisyydelle näyttäisi olevan nyt ymmärrystä myös ulkomailla. Kurdistanilaisen uutissivuston Rudawin mukaan Irakin kurdihallinnon edustajat ovat saaneet jonkinlaisen hyväksynnän itsenäisyyspyrkimyksilleen ainakin Yhdysvalloilta, Ranskalta, Italialta, Britannialta, Turkilta, Jordanialta, Kuwaitilta ja Arabiemiraateilta.
Tähän asti Yhdysvaltojen ja EU:n virallisena linjana on ollut pitää kiinni Irakin yhtenäisyydestä.
Äänekkäimpiä kurdien itsenäisyyden puolestapuhujia näyttäisivät olevan Israel ja Yhdysvaltojen oikeistolaiset uuskonservatiivit.
Israelin presidentin virasta viikko sitten luopunut Shimon Peres pyysi Barack Obamalta tukea Kurdistanin itsenäisyydelle. Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman sanoi Yhdysvaltojen ulkoministerille John Kerrylle, että Kurdistanin itsenäisyys on vääjäämätöntä. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu totesi puolestaan, että kurdit ovat ”taistelijoiden kansa, joka ansaitsee itsenäisyyden”.
Yhdysvaltojen uuskonservatiivit ovat kampanjoineet Kurdistanin itsenäisyyden puolesta toteamalla, että Kurdistan on demokraattinen ja yhdysvaltalaismielinen ja siellä myös naisia rohkaistaan osallistumaan politiikkaan. Hallinnon toimivuudesta kertoo sekin, että Kurdistanin maanteillä ovat käytössä nopeusvalvontakamerat.
Yhdysvaltojen entisen Irakin-suurlähettilään mukaan Yhdysvallat tarvitsee kurdeja avuksi taistelemaan terroristijärjestö Isisiä vastaan. Kurdistanissa on myös öljyä, ja maa kaipaa investointeja öljyntuotantoon.
Itsenäistyessään Kurdistan pystyisi pitkälti rahoittamaan taloutensa öljyllä, sillä alueen maaperässä on valtavasti hyödyntämättömiä öljyvaroja, arviolta kymmenenneksi eniten koko maailmassa.
Toistaiseksi öljyä tuotetaan vasta 200 000 tynnyriä päivässä, mutta tuotannon uskotaan kasvavan ensi vuonna miljoonaan tynnyriin ja vuoteen 2020 mennessä kahteen miljoonaan tynnyriin päivässä. Vertailun vuoksi koko Irakin öljyntuotanto oli viime vuonna runsas kolme miljoonaa tynnyriä päivässä.
Kurdistanin öljytuotannolla on kuitenkin omat haasteensa. Turkin kautta keväällä vedetty uusi öljyputki on tällä hetkellä alueen ainoa keino toimittaa öljyä maailmanmarkkinoille.
Irakin keskushallinto ei myöskään hyväksy kurdialueen öljyn myyntiä ohi virallisten vientikanavien ja on ilmoittanut asettavansa kurdialueen öljyä ostavat maat öljynmyyntiboikottiin. Toistaiseksi vain Israel on suostunut ostamaan Kurdistanista peräisin olevaa öljyä, ja tämäkin tapahtui salaisesti välittäjän kautta.
Israelilla ja Irakin kurdeilla on ollut historian aikana hyvin läheiset mutta usein salaiset suhteet.
Kurdihallinnon presidentin Masud Barzanin suku on kotoisin alueelta, jota hallitsivat aikoinaan juutalaiset kurdit.
Masud Barzanin isä Mustafa Barzani johti 1960-luvulla kurdien kapinaliikettä Irakin sotilashallitusta vastaan ja sai aseita ja tiedustelutukea Israelin tiedustelupalvelulta Mossadilta. Israelin puolelta salaisesta avusta vastasi silloinen apulaispuolustusministeri Shimon Peres, joka toimi sittemmin useaan otteeseen pääministerinä.
Yhdysvaltojen vuonna 2003 alkaneen Irakin-miehityksen aikana sadat israelilaiset agentit kouluttivat kurdien Peshmerga-joukkoja.
Israel tukee kurdien itsenäisyyspyrkimyksiä puhtaasti strategisista syistä. Irakin balkanisoituminen heikentää Iranin vaikutusvaltaa alueella. Israelissa toivotaan, että Irakin Kurdistanin itsenäistyminen lisäisi paineita hallituksia vastaan myös Turkissa ja Iranissa, joissa molemmissa on vielä suurempi kurdiväestö kuin Irakissa.
Suurin osa kurdeista kaikissa näissä maissa kannattaa varmasti kurdien itsenäisyyttä, mutta aikataulusta ja toteutustavasta ei vallitse yksimielisyyttä edes Irakin kurdien välillä.
Isis-järjestön islamistien etenemisen Kirkukin öljyalueille estäneet joukot kuuluvat kurdialueella oppositiossa olevaan Kurdistanin isänmaallisen liittoon PUK:hon. Puolue vastustaa pikaista itsenäistymistä, sillä se lisäisi riippuvuutta Turkista ja vihastuttaisi Iranin hallituksen.
Kurdialue joutuu tällä hetkellä tuomaan suurimman osan kulutustavaroistaan Turkista ja Iranista.
Myös Turkin hallituksella on omat intressinsä. Pääministeri Recep Tayyip Erdoğan on pyrkinyt aloittamaan neuvottelut Turkissa pitkään kiellettynä olleen Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n kanssa toivoen kurdiäänestäjiltä tukea elokuun presidentinvaaleissa. Hallituksen avoin tuki Irakin kurdeille voisi kenties lisätä Turkin kurdien sympatioita pääministeriä kohtaan.
Samaan aikaan Erdoğanin hallitus on kurdijärjestöjen mukaan kuitenkin tukenut Isisin islamistien toimintaa Syyriassa. Isis on kesäkuusta asti pitänyt panttivankina 49 turkkilaista diplomaattia, jotka työskentelivät maan konsulaatissa Mosulin kaupungissa Pohjois-Irakissa.
torstai 17. heinäkuuta 2014
Yle esikuvana Somaliassa
KU-VIIKKOLEHTI 18.7.2014
Somalian yleisradion johtaja Abdirahman Yusuf al-Adala lähti tiistai-iltana Helsinki-Vantaan lentoasemalta tyytyväisenä paluumatkalle kohti Somaliaa vietettyään heinäkuun alkupuoliskon opintomatkalla Suomessa.
Kotiinviemisiksi oli Helsingin Lähiradiosta mukaan saatuja, Suomessa käytöstä poistettuja langattomia mikrofoneja sekä matkan aikana kirkastunut ajatus Somalian valtion radio- ja tv-yhtiön kehittämisestä kohti julkisen palvelun yleisradioyhtiötä, Suomen Yleisradion tapaan.
”Yle on nyt meidän roolimallimme. Haluamme aloittaa pitkän matkan, jonka tuloksena Somalian valtionmediasta tulee todellinen julkisen palvelun yleisradio”, Adala kertoi alkuviikosta Espoon keskuksessa sijaitsevassa somalialaisessa teehuoneessa, joka oli muslimien paastokuukauden vuoksi tosin suljettuna.
Ylen julkaisujohtajan Ismo Silvon pari viikkoa sitten pitämä diaesitys Ylen hallinnosta, rahoituksesta ja ohjelmapolitiikasta onnistui vakuuttamaan Somalian yleisradion johtajan.
Somalian median toimintaa säätelevä laki on menossa lähiaikoina parlamentin käsittelyyn. Seuraavaksi Adalan mielestä Somalian hallituksen tulisi ruveta valmistelemaan yleisradiolakia, Suomen esimerkin mukaisesti.
Suomen yleisradiolain mukaan julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee tukea kansanvaltaa, tarjota monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja, tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä, ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, painottaa lapsille ja nuorille suunnattuja ohjelmia sekä tarjota hartausohjelmia.
”Me tarvitsemme juuri tällaisen lain. Aion kotiin palattuani esitellä ajatuksen yleisradiolaista tiedotusministerille ja yritän vakuuttaa myös muut hallituksen jäsenet yleisradiolain tärkeydestä.”
Toistaiseksi Somalian yleisradion puitteet ovat Suomen Yleen verrattuna kuin eri planeetalta. Valtionmedian toimitiloissa Mogadishussa on vain muutama ikääntynyt tietokone. Juttukeikat voivat jäädä tekemättä, jos videokamerat ovat toisten toimittajien käytössä.
Toimittajien palkat ovat vaatimattomat, eikä suurimmalla osalla toimittajista ole alan koulutusta.
Somalian yleisradio toimii tiedotusministeriön alaisuudessa 700 000 euron vuosibudjetilla, josta suurin osa menee satelliittiyhteyksistä maksettaviin kustannuksiin ja dieselgeneraattorin pyörittämiseen.
Vertailun vuoksi Suomen Ylen vuosimenot ovat 478 miljoonaa euroa.
Suurin ero Somaliaan on kuitenkin maan turvallisuustilanteessa. Vaikka pääkaupungissa Mogadishussa normaalielämä on jo mahdollista, Somalia on edelleen sotatilassa.
Aseellinen islamistijärjestö Al-Shabaab on menettänyt aiemmin hallussaan pitämiä alueita ja kaupunkeja Etelä- ja Keski-Somalian maaseudulla, ja tämän seurauksena järjestö on ottanut uudeksi taktiikakseen itsemurha- ja autopommi-iskut.
Terrori-iskujen kohteena ovat olleet lähinnä poliitikot, turvallisuusviranomaiset ja Afrikan unionin rauhanturvajoukot, mutta myös toimittajia on surmattu ja uhkailtu.
Varsinaisten taistelujen tauottua myös toimittajien turvallisuustilanne on hiukan parantunut. Vuonna 2012 Somaliassa tapettiin 18 journalistia, ja viime vuonna surmansa sai seitsemän journalistia. Tänä vuonna toistaiseksi vain kaksi toimittajaa on tapettu, mutta toimittajien saamien tappouhkausten vuoksi useat Somalian yleisradion työntekijöistä asuvat tiedotusministeriön toimitiloissa ja liikkuvat toimituksen ulkopuolella vain aseistettujen vartijoiden kanssa.
Abdirahman Yusuf al-Adala vieraili Suomessa journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin kutsumana. Matkan aikana Adala tapasi Ylen johdon lisäksi kehitysministeri Pekka Haaviston ja muita ulkoministeriön edustajia sekä journalistijärjestöjen, Kirkon ulkomaanavun ja Suomen somaliyhteisön johtajia.
Vierailu oli osa ulkoministeriön tukemaa kehitysyhteistyöhanketta, jonka tarkoituksena on siirtää Yleltä vapautuneita kameroita ja studiolaitteita Somalian yleisradion käyttöön ja rakentaa Somalian tv:n toimitiloihin maan ensimmäinen moderni monikamerastudio.
Tv-studion rakentamisen lisäksi Somalian journalistiliiton ja maan tiedotusministeriön kanssa järjestetään koulutusta journalisteille että maan viranomaisille.
Vikesin Somalia-hankkeen ensimmäinen koulutusjakso toimittajantyön perustaidoista ja alan eettisistä periaatteista järjestettiin toukokuussa Mogadishussa 50 journalistille yli 30 paikallisesta mediasta.
Somalian yleisradion toimittajia koulutettiin myös tutkivan tv-työn käytännön kurssilla, jonka tuloksena paikalliset toimittajat tekivät somalitaustaisen suomalaistoimittajan Wali Hashin opastuksella puolituntisen tv-ohjelman syrjityn midgaan-klaanin asemasta.
Omat seminaarit pidetään syksyllä naistoimittajien haasteista.
Myös viranomaisille, poliiseille ja armeijan edustajille järjestetään koulutusta Somalian valmisteilla olevasta medialaista ja yleensäkin sananvapauden ja tiedonsaannin merkityksestä yhteiskunnassa.
Vikesin Somalia-hanke on saanut valtavasti julkisuutta Somalian tiedotusvälineissä ja myös ulkomailla asuvan somaliyhteisön parissa. Toukokuun journalistikoulutusta käsiteltiin harva se päivä maan kaikilla tv-kanavilla. Somalian hallitusta myöten kiiteltiin Suomen panosta Somalian media-alan ja yleisradiotoiminnan tukemisessa.
”Somalialaisten mielikuvissa Suomea pidetään nyt Turkin jälkeen seuraavaksi tärkeimpänä Somalian ystävänä”, yleisradiojohtaja Adala toteaa.
”Turkin hallitus on rakentanut teitä, kouluja ja sairaaloita Somaliaan. Vikesin kautta kanavoidun avustushankkeen välityksellä Suomi puolestaan tukee Somalian yleisradiota ja mediasektoria ja on suoraan tekemisissä hallituksen tiedotusministeriön kanssa.”
Muiden länsimaiden Brysselin huippukokouksessa viime syksynä lupaamaa vajaan kahden miljardin euron jälleenrakennusapua ei sen sijaan näy paikan päällä Somaliassa.
Adalan mukaan somalialaiset uskovat, että YK:n tai kansainvälisten järjestöjen kautta annettu apu menee lähinnä ulkomaisten asiantuntijoiden ylläpitokuluihin naapurimaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa.
Somalian yleisradion johtaja Abdirahman Yusuf al-Adala lähti tiistai-iltana Helsinki-Vantaan lentoasemalta tyytyväisenä paluumatkalle kohti Somaliaa vietettyään heinäkuun alkupuoliskon opintomatkalla Suomessa.
Kotiinviemisiksi oli Helsingin Lähiradiosta mukaan saatuja, Suomessa käytöstä poistettuja langattomia mikrofoneja sekä matkan aikana kirkastunut ajatus Somalian valtion radio- ja tv-yhtiön kehittämisestä kohti julkisen palvelun yleisradioyhtiötä, Suomen Yleisradion tapaan.
”Yle on nyt meidän roolimallimme. Haluamme aloittaa pitkän matkan, jonka tuloksena Somalian valtionmediasta tulee todellinen julkisen palvelun yleisradio”, Adala kertoi alkuviikosta Espoon keskuksessa sijaitsevassa somalialaisessa teehuoneessa, joka oli muslimien paastokuukauden vuoksi tosin suljettuna.
Ylen julkaisujohtajan Ismo Silvon pari viikkoa sitten pitämä diaesitys Ylen hallinnosta, rahoituksesta ja ohjelmapolitiikasta onnistui vakuuttamaan Somalian yleisradion johtajan.
Somalian median toimintaa säätelevä laki on menossa lähiaikoina parlamentin käsittelyyn. Seuraavaksi Adalan mielestä Somalian hallituksen tulisi ruveta valmistelemaan yleisradiolakia, Suomen esimerkin mukaisesti.
Suomen yleisradiolain mukaan julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee tukea kansanvaltaa, tarjota monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja, tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä, ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, painottaa lapsille ja nuorille suunnattuja ohjelmia sekä tarjota hartausohjelmia.
”Me tarvitsemme juuri tällaisen lain. Aion kotiin palattuani esitellä ajatuksen yleisradiolaista tiedotusministerille ja yritän vakuuttaa myös muut hallituksen jäsenet yleisradiolain tärkeydestä.”
Toistaiseksi Somalian yleisradion puitteet ovat Suomen Yleen verrattuna kuin eri planeetalta. Valtionmedian toimitiloissa Mogadishussa on vain muutama ikääntynyt tietokone. Juttukeikat voivat jäädä tekemättä, jos videokamerat ovat toisten toimittajien käytössä.
Toimittajien palkat ovat vaatimattomat, eikä suurimmalla osalla toimittajista ole alan koulutusta.
Somalian yleisradio toimii tiedotusministeriön alaisuudessa 700 000 euron vuosibudjetilla, josta suurin osa menee satelliittiyhteyksistä maksettaviin kustannuksiin ja dieselgeneraattorin pyörittämiseen.
Vertailun vuoksi Suomen Ylen vuosimenot ovat 478 miljoonaa euroa.
Suurin ero Somaliaan on kuitenkin maan turvallisuustilanteessa. Vaikka pääkaupungissa Mogadishussa normaalielämä on jo mahdollista, Somalia on edelleen sotatilassa.
Aseellinen islamistijärjestö Al-Shabaab on menettänyt aiemmin hallussaan pitämiä alueita ja kaupunkeja Etelä- ja Keski-Somalian maaseudulla, ja tämän seurauksena järjestö on ottanut uudeksi taktiikakseen itsemurha- ja autopommi-iskut.
Terrori-iskujen kohteena ovat olleet lähinnä poliitikot, turvallisuusviranomaiset ja Afrikan unionin rauhanturvajoukot, mutta myös toimittajia on surmattu ja uhkailtu.
Varsinaisten taistelujen tauottua myös toimittajien turvallisuustilanne on hiukan parantunut. Vuonna 2012 Somaliassa tapettiin 18 journalistia, ja viime vuonna surmansa sai seitsemän journalistia. Tänä vuonna toistaiseksi vain kaksi toimittajaa on tapettu, mutta toimittajien saamien tappouhkausten vuoksi useat Somalian yleisradion työntekijöistä asuvat tiedotusministeriön toimitiloissa ja liikkuvat toimituksen ulkopuolella vain aseistettujen vartijoiden kanssa.
Abdirahman Yusuf al-Adala vieraili Suomessa journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin kutsumana. Matkan aikana Adala tapasi Ylen johdon lisäksi kehitysministeri Pekka Haaviston ja muita ulkoministeriön edustajia sekä journalistijärjestöjen, Kirkon ulkomaanavun ja Suomen somaliyhteisön johtajia.
Vierailu oli osa ulkoministeriön tukemaa kehitysyhteistyöhanketta, jonka tarkoituksena on siirtää Yleltä vapautuneita kameroita ja studiolaitteita Somalian yleisradion käyttöön ja rakentaa Somalian tv:n toimitiloihin maan ensimmäinen moderni monikamerastudio.
Tv-studion rakentamisen lisäksi Somalian journalistiliiton ja maan tiedotusministeriön kanssa järjestetään koulutusta journalisteille että maan viranomaisille.
Vikesin Somalia-hankkeen ensimmäinen koulutusjakso toimittajantyön perustaidoista ja alan eettisistä periaatteista järjestettiin toukokuussa Mogadishussa 50 journalistille yli 30 paikallisesta mediasta.
Somalian yleisradion toimittajia koulutettiin myös tutkivan tv-työn käytännön kurssilla, jonka tuloksena paikalliset toimittajat tekivät somalitaustaisen suomalaistoimittajan Wali Hashin opastuksella puolituntisen tv-ohjelman syrjityn midgaan-klaanin asemasta.
Omat seminaarit pidetään syksyllä naistoimittajien haasteista.
Myös viranomaisille, poliiseille ja armeijan edustajille järjestetään koulutusta Somalian valmisteilla olevasta medialaista ja yleensäkin sananvapauden ja tiedonsaannin merkityksestä yhteiskunnassa.
Vikesin Somalia-hanke on saanut valtavasti julkisuutta Somalian tiedotusvälineissä ja myös ulkomailla asuvan somaliyhteisön parissa. Toukokuun journalistikoulutusta käsiteltiin harva se päivä maan kaikilla tv-kanavilla. Somalian hallitusta myöten kiiteltiin Suomen panosta Somalian media-alan ja yleisradiotoiminnan tukemisessa.
”Somalialaisten mielikuvissa Suomea pidetään nyt Turkin jälkeen seuraavaksi tärkeimpänä Somalian ystävänä”, yleisradiojohtaja Adala toteaa.
”Turkin hallitus on rakentanut teitä, kouluja ja sairaaloita Somaliaan. Vikesin kautta kanavoidun avustushankkeen välityksellä Suomi puolestaan tukee Somalian yleisradiota ja mediasektoria ja on suoraan tekemisissä hallituksen tiedotusministeriön kanssa.”
Muiden länsimaiden Brysselin huippukokouksessa viime syksynä lupaamaa vajaan kahden miljardin euron jälleenrakennusapua ei sen sijaan näy paikan päällä Somaliassa.
Adalan mukaan somalialaiset uskovat, että YK:n tai kansainvälisten järjestöjen kautta annettu apu menee lähinnä ulkomaisten asiantuntijoiden ylläpitokuluihin naapurimaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa.
perjantai 4. heinäkuuta 2014
Syömättä ja juomatta Brasilian helteessä
KU-VIIKKOLEHTI 4.7.2014
Jalkapallon MM-kisat osuvat tänä vuonna samaan aikaan kuin muslimien paastokuukausi ramadan, jolloin muslimit eivät syö eivätkä juo ennen auringonlaskua. 30 päivää kestävä ramadan käynnistyi viime viikonloppuna, samaan aikaan kuin Brasilian kisojen pudotuspelit.
Alkuviikon pudotuspeleissä Saksan Mesut Özil, Nigerian Ahmed Musa, useampi Ranskan, Sveitsin ja Belgian joukkueen pelaaja sekä koko Algerian joukkue joutuivat valitsemaan, noudattavatko uskontonsa velvoitteita vai pelaavatko MM-jalkapalloa Brasilian helteessä syömättä koko päivän aikana ja ilman juomataukoja.
Arsenalissa pelaava, turkkilaista sukua oleva Mesut Özil on harras muslimi, jolla on tapana rukoilla aina ennen pelejä. Terveyssyihin vedoten hän kuitenkin ilmoitti jättävänsä paaston väliin, kun Saksa kohtasi ensimmäisellä pudotuspelikierroksella Algerian.
Myöskään Sveitsin joukkueen pelaajat eivät paastonneet ennen kuin turnaus oli heidän osaltaan ohi. Tiistain pudotuspelissä Argentiinaa vastaan Sveitsin joukkueen avauskokoonpanossa oli peräti kuusi muslimipelaajaa, useimmat heistä albanialaista syntyperää Kosovosta ja Makedoniasta.
Ranskan ja Real Madridin kärkipelaajan Karim Benzeman uskotaan sen sijaan paastoavan myös pelipäivinä, samoin kuin Nigerian laitahyökkääjä Ahmed Musa, joka laukoi alkulohkossa kaksi maalia Argentiinan verkkoon. Ranska pudotti Nigerian lopulta kisoista maanantain pudotuspelin lopussa tehdyillä maaleilla.
Algerian ja Saksan välisen pelin alla algerialaismedia väitti joukkueen bosnialaisen valmentajan kieltäneen pelaajilta paastoamisen. Algerian jalkapalloliitto kiisti väitteen ja muistutti, että valmentaja Vahid Halilhodžić on itsekin muslimi.
Osa joukkueen pelaajista ilmeisesti paastosi pelin alla, mutta joi ottelun tauoilla vettä sen jälkeen kun aurinko laski. Joukkueen mukana matkustanut imaami laati pelaajille erillisen paasto-ohjelman ja antoi luvan lykätä paaston aloittamisen siihen asti kunnes pelit olisivat ohi. Saksa voitti pelin Mesut Özilin tekemällä voittomaalilla jatkoajan viimeisellä minuutilla.
MM-kisoissa mukana olleet Bosnian, Iranin ja Norsunluurannikon muslimipelaajat pääsivät rauhassa viettämään paastoa näiden maiden pudottua kisoista alkulohkovaiheessa ennen paastokuukauden alkamista.
Paastokuukausi ei ole muslimeille mikään vähäpätöinen asia, vaan yksi tärkeimmistä tavoista harjoittaa uskontoa – uskontunnustuksen, rukouksen, almujen antamisen ja pyhiinvaelluksen ohella.
Paastoamalla muslimit uskovat tulevansa lähemmäksi jumalaa luopumalla maallisista nautinnoista. Paasto lisää myös solidaarisuuden tunnetta, kun syömättä ja juomatta olevat muslimit kokevat kuukauden ajan joka vuosi, miltä nälässä ja puutteessa eläviltä kanssaihmisiltä tuntuu. Ramadanin aikana ei saisi myöskään valehdella, riidellä tai puhua pahaa muista.
Ramadania ja muslimien muita pyhiä vietetään joka vuosi hiukan eri aikaan. Tämä johtuu siitä, että islamilainen ajanlasku noudattaa tarkasti kuunkiertoa, jolloin vuosi on 11 päivää lyhyempi kuin auringon kiertoon perustuvassa länsimaisessa gregoriaanisessa kalenterissa.
Edellisen kerran ramadan osui päällekkäin jalkapallon MM-kisojen kanssa Meksikon kisoissa vuonna 1986, jolloin Algeria, Irak ja Marokko joutuivat pelaamaan alkulohkon pelejä paastokuukauden viimeisinä päivinä. Algeria ja Irak jäivät lohkojensa hännille, mutta Marokko voitti oman alkulohkonsa päihitettyään Portugalin paaston päättymisen jälkeen pelatussa alkulohkon ratkaisupelissä.
Paastoaminen tai paastoamatta jättäminen on viime kädessä jokaisen urheilijan oma päätös. Koraanin mukaan sairaana tai matkoilla olevat voivat lykätä paaston aloittamisen myöhempään ajankohtaan ja hyvittää paaston siirtämisen tarjoamalla köyhille ruokaa.
Arabiemiraattien jalkapallojoukkue luopui paastosta Lontoon vuoden 2012 olympialaisten aikana sen jälkeen kun maan korkein uskonnollinen neuvosto muistutti, että paasto ei koske matkustavaisia. Euroopan huippusarjoissa pelaavat muslimit saattavat myös keskeyttää paaston pelimatkoilla vierasotteluihin.
Kairon Al-Azharin yliopiston uskonoppineiden neuvosto meni Lontoon olympialaisten alla askelta pidemmälle ja totesi, että olympialaisiin osallistuvien urheilijoiden ei tarvinnut paastota kisojen aikana. Saksan muslimien neuvosto on puolestaan todennut, että paasto ei koske ammattilaisjalkapalloilijoita.
Monet valmentajat ovat sen sijaan kieltäneet pelaajiltaan paastoamisen. Egyptin maajoukkuetähti Amr Zaki joutui paastoamaan salaa valmentajaltaan pelatessaan Wiganissa Englannin Valioliigassa. Inter Milanin valmentajana ollessaan José Mourinho herätti puolestaan närkästystä arvosteltuaan ghanalaisen Sulley Muntarin päätöstä paastota ramadanin aikana.
Maailmassa on tänä päivänä 1,6 miljardia muslimia – lähes neljäsosa koko maailman väestöstä. Miksi kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa haluaa järjestää MM-kisat ramadanin aikana piittaamatta islaminuskoisten pelaajien vakaumuksesta ja terveydestä?
Fifan lääketieteellisen tutkimuskeskuksen johtaja Jiri Dvorak vastasi kysymykseen viime viikolla toteamalla, että paastoaminen ramadanin aikana ei heikennä pelaajien suorituskykyä.
Väite voi olla yllättävä, mutta tutkimukset antavat sille tukea. Turkkilaisten pelaajien hapenottokyky ei huonontunut lainkaan, mikäli pelaajat söivät hyvin auringonlaskun jälkeen ja tankkasivat riittävästi vettä. Tunisialaisten pelaajien tulokset nopeus- ja taitotesteissä eivät heikentyneet, kun pelaajat harjoittelivat ramadanin aikana normaalisti.
Pelaajien pitää myös saada riittävästi unta päiväsaikaan. Arabimaissa harjoitukset ja pelit järjestetään ramadanin aikana yleensä auringonlaskun jälkeen.
Toiset tutkijat muistuttavat, että jalkapallo ei ole puhdas kestävyyslaji, vaan joukkueen tulokseen vaikuttavat myös monet muut seikat. Paasto antaa monille muslimeille myös henkistä voimaa.
Ramadan ei välttämättä haittaa myöskään kestävyyttä. Moskovan olympialaisten 5 000 metrin juoksussa vuonna 1980 Tansanian Suleiman Nyambui voitti hopeaa ennen Kaarlo Maaninkaa – viettäessään samaan aikaan paastokuukautta.
Jalkapallon MM-kisat osuvat tänä vuonna samaan aikaan kuin muslimien paastokuukausi ramadan, jolloin muslimit eivät syö eivätkä juo ennen auringonlaskua. 30 päivää kestävä ramadan käynnistyi viime viikonloppuna, samaan aikaan kuin Brasilian kisojen pudotuspelit.
Alkuviikon pudotuspeleissä Saksan Mesut Özil, Nigerian Ahmed Musa, useampi Ranskan, Sveitsin ja Belgian joukkueen pelaaja sekä koko Algerian joukkue joutuivat valitsemaan, noudattavatko uskontonsa velvoitteita vai pelaavatko MM-jalkapalloa Brasilian helteessä syömättä koko päivän aikana ja ilman juomataukoja.
Arsenalissa pelaava, turkkilaista sukua oleva Mesut Özil on harras muslimi, jolla on tapana rukoilla aina ennen pelejä. Terveyssyihin vedoten hän kuitenkin ilmoitti jättävänsä paaston väliin, kun Saksa kohtasi ensimmäisellä pudotuspelikierroksella Algerian.
Myöskään Sveitsin joukkueen pelaajat eivät paastonneet ennen kuin turnaus oli heidän osaltaan ohi. Tiistain pudotuspelissä Argentiinaa vastaan Sveitsin joukkueen avauskokoonpanossa oli peräti kuusi muslimipelaajaa, useimmat heistä albanialaista syntyperää Kosovosta ja Makedoniasta.
Ranskan ja Real Madridin kärkipelaajan Karim Benzeman uskotaan sen sijaan paastoavan myös pelipäivinä, samoin kuin Nigerian laitahyökkääjä Ahmed Musa, joka laukoi alkulohkossa kaksi maalia Argentiinan verkkoon. Ranska pudotti Nigerian lopulta kisoista maanantain pudotuspelin lopussa tehdyillä maaleilla.
Algerian ja Saksan välisen pelin alla algerialaismedia väitti joukkueen bosnialaisen valmentajan kieltäneen pelaajilta paastoamisen. Algerian jalkapalloliitto kiisti väitteen ja muistutti, että valmentaja Vahid Halilhodžić on itsekin muslimi.
Osa joukkueen pelaajista ilmeisesti paastosi pelin alla, mutta joi ottelun tauoilla vettä sen jälkeen kun aurinko laski. Joukkueen mukana matkustanut imaami laati pelaajille erillisen paasto-ohjelman ja antoi luvan lykätä paaston aloittamisen siihen asti kunnes pelit olisivat ohi. Saksa voitti pelin Mesut Özilin tekemällä voittomaalilla jatkoajan viimeisellä minuutilla.
MM-kisoissa mukana olleet Bosnian, Iranin ja Norsunluurannikon muslimipelaajat pääsivät rauhassa viettämään paastoa näiden maiden pudottua kisoista alkulohkovaiheessa ennen paastokuukauden alkamista.
Paastokuukausi ei ole muslimeille mikään vähäpätöinen asia, vaan yksi tärkeimmistä tavoista harjoittaa uskontoa – uskontunnustuksen, rukouksen, almujen antamisen ja pyhiinvaelluksen ohella.
Paastoamalla muslimit uskovat tulevansa lähemmäksi jumalaa luopumalla maallisista nautinnoista. Paasto lisää myös solidaarisuuden tunnetta, kun syömättä ja juomatta olevat muslimit kokevat kuukauden ajan joka vuosi, miltä nälässä ja puutteessa eläviltä kanssaihmisiltä tuntuu. Ramadanin aikana ei saisi myöskään valehdella, riidellä tai puhua pahaa muista.
Ramadania ja muslimien muita pyhiä vietetään joka vuosi hiukan eri aikaan. Tämä johtuu siitä, että islamilainen ajanlasku noudattaa tarkasti kuunkiertoa, jolloin vuosi on 11 päivää lyhyempi kuin auringon kiertoon perustuvassa länsimaisessa gregoriaanisessa kalenterissa.
Edellisen kerran ramadan osui päällekkäin jalkapallon MM-kisojen kanssa Meksikon kisoissa vuonna 1986, jolloin Algeria, Irak ja Marokko joutuivat pelaamaan alkulohkon pelejä paastokuukauden viimeisinä päivinä. Algeria ja Irak jäivät lohkojensa hännille, mutta Marokko voitti oman alkulohkonsa päihitettyään Portugalin paaston päättymisen jälkeen pelatussa alkulohkon ratkaisupelissä.
Paastoaminen tai paastoamatta jättäminen on viime kädessä jokaisen urheilijan oma päätös. Koraanin mukaan sairaana tai matkoilla olevat voivat lykätä paaston aloittamisen myöhempään ajankohtaan ja hyvittää paaston siirtämisen tarjoamalla köyhille ruokaa.
Arabiemiraattien jalkapallojoukkue luopui paastosta Lontoon vuoden 2012 olympialaisten aikana sen jälkeen kun maan korkein uskonnollinen neuvosto muistutti, että paasto ei koske matkustavaisia. Euroopan huippusarjoissa pelaavat muslimit saattavat myös keskeyttää paaston pelimatkoilla vierasotteluihin.
Kairon Al-Azharin yliopiston uskonoppineiden neuvosto meni Lontoon olympialaisten alla askelta pidemmälle ja totesi, että olympialaisiin osallistuvien urheilijoiden ei tarvinnut paastota kisojen aikana. Saksan muslimien neuvosto on puolestaan todennut, että paasto ei koske ammattilaisjalkapalloilijoita.
Monet valmentajat ovat sen sijaan kieltäneet pelaajiltaan paastoamisen. Egyptin maajoukkuetähti Amr Zaki joutui paastoamaan salaa valmentajaltaan pelatessaan Wiganissa Englannin Valioliigassa. Inter Milanin valmentajana ollessaan José Mourinho herätti puolestaan närkästystä arvosteltuaan ghanalaisen Sulley Muntarin päätöstä paastota ramadanin aikana.
Maailmassa on tänä päivänä 1,6 miljardia muslimia – lähes neljäsosa koko maailman väestöstä. Miksi kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa haluaa järjestää MM-kisat ramadanin aikana piittaamatta islaminuskoisten pelaajien vakaumuksesta ja terveydestä?
Fifan lääketieteellisen tutkimuskeskuksen johtaja Jiri Dvorak vastasi kysymykseen viime viikolla toteamalla, että paastoaminen ramadanin aikana ei heikennä pelaajien suorituskykyä.
Väite voi olla yllättävä, mutta tutkimukset antavat sille tukea. Turkkilaisten pelaajien hapenottokyky ei huonontunut lainkaan, mikäli pelaajat söivät hyvin auringonlaskun jälkeen ja tankkasivat riittävästi vettä. Tunisialaisten pelaajien tulokset nopeus- ja taitotesteissä eivät heikentyneet, kun pelaajat harjoittelivat ramadanin aikana normaalisti.
Pelaajien pitää myös saada riittävästi unta päiväsaikaan. Arabimaissa harjoitukset ja pelit järjestetään ramadanin aikana yleensä auringonlaskun jälkeen.
Toiset tutkijat muistuttavat, että jalkapallo ei ole puhdas kestävyyslaji, vaan joukkueen tulokseen vaikuttavat myös monet muut seikat. Paasto antaa monille muslimeille myös henkistä voimaa.
Ramadan ei välttämättä haittaa myöskään kestävyyttä. Moskovan olympialaisten 5 000 metrin juoksussa vuonna 1980 Tansanian Suleiman Nyambui voitti hopeaa ennen Kaarlo Maaninkaa – viettäessään samaan aikaan paastokuukautta.
torstai 19. kesäkuuta 2014
Miksi Brasilia ei todennäköisesti voita
KU-VIIKKOLEHTI 19.6.2014
Brasiliassa on vietetty nyt viikon ajan suurta jalkapallojuhlaa, mutta protestit kisojen miljardien eurojen kustannuksia vastaan ovat jatkuneet sekä kaduilla että katsomoissa.
Mielenosoittajat ovat ottaneet yhteen mellakkapoliisien kanssa ainakin São Paulossa, Rio de Janeirossa, Porto Alegressa ja Belo Horizontessa.
São Paulon Corinthians-stadionilla ennen Brasilian ja Kroatian peliä pidetyssä kisojen avajaistilaisuudessa kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan puheenjohtajan Sepp Blatterin puhe jäi pitämättä, kun kymmenet tuhannet Brasilian kannattajat solvasivat kunniavierasaitiossa istuvaa presidentti Dilma Rousseffia kehottaen häntä sananmukaisesti painumaan v***uun.
Sama solvaushuuto on toistunut myös muilla stadioneilla.
Natalissa mielenosoittajat polttivat Yhdysvaltojen lipun ennen Yhdysvaltojen ja Ghanan välistä ottelua. Pääkaupungissa Brasíliassa opettajat marssivat vaatien palkankorotusta. Muissa kaupungeissa mustan blokin antikapitalistit ovat hajottaneet ikkunoita ja heittäneet poliisia kohti polttopulloja.
Sotilaspoliisi on vastannut protesteihin kyynelkaasulla ja ampumalla kumiluoteja ja tainnutuskranaatteja. Tainnutuskranaatti tuottaa räjähtäessään yli 150 desibelin äänen ja kirkkaan valonvälähdyksen aiheuttaen tilapäisen sokeuden ja kuulovaurion.
Brasilian MM-kisojen stadioneita vartioimaan on komennettu kaikkiaan 150 000 sotilasta.
Fifan edellyttämän poikkeuslain nojalla katukauppiailta on kielletty pääsy kahta kilometriä lähemmäksi kisapaikkoja. Kisa-alueilla saa myydä vain MM-kisojen virallisten sponsoreiden tuotteita. Pelkästään Rio de Janeirossa kymmenet tuhannet ihmiset yrittävät ansaita elantonsa katukaupustelijoina.
Presidentti Dilma Rousseff vetosi sunnuntaina mielenosoittajiin ja kisakatsomojen yleisöön, jotta nämä eivät sekoittaisi Brasilian jalkapallomaajoukkuetta maan politiikkaan.
Rousseff muisteli Brasilian tilannetta vuonna 1970 Meksikon MM-kisojen aikaan, jolloin Brasiliaa hallitsi sotilasdiktatuuri, joka rajoitti sananvapautta, kielsi mielenosoitukset ja kidutti ja vainosi vastustajiaan.
22-vuotias Rousseff oli Meksikon kisojen aikana vangittuna oltuaan sitä ennen aktiivisesti mukana organisoimassa kielletyn sosialistipuolueen aseellisten ryhmittymien tekemiä pankkiryöstöjä ja muuta sotilasvallan vastaista toimintaa.
Monien aktivistien mielestä jalkapallomaajoukkueen kannattaminen hyödytti sotilasvaltaa, mutta Rousseff ja hänen vankitoverinsa kannattivat kuitenkin Brasilian maajoukkuetta, joka voitti Meksikossa Brasilian kolmannen maailmanmestaruuden.
”Jalkapallo on politiikan yläpuolella”, Rousseff kiteytti 44 vuotta myöhemmin.
Presidentin viesti on mennyt perille ainakin Brasilian keskiluokan edustajille. Yleisestä poliittisesta tyytymättömyydestä huolimatta maajoukkueen esityksiä on seurattu silmä tarkkana.
Uutisraporteissa on hehkutettu juhlatunnelmaa etenkin Copacabanan rannalla Rio de Janeirossa, jonne eri maiden kannattajat ovat kerääntyneet katsomaan pelejä suurilta valotauluilta – ja solmimaan uusia suhteita.
Tosin jos Brasilia sattuisi putoamaan kisoista aikaisessa vaiheessa, protestit voivat taas riistäytyä käsistä ja Dilma Rousseff ei varmasti tulisi enää valituksi uudelle presidenttikaudelle ensi syksyn vaaleissa, paikalliset tarkkailijat arvelevat.
Brasilia on kotikisojen ennakkosuosikki, mutta joukkueen esitykset ensimmäisissä alkulohkopeleissä eivät ole vielä vakuuttaneet. Voitto Kroatian joukkueesta tuli kyseenalaisesti vihelletyn rangaistuspotkun avustuksella, ja tiistai-illan pelissä Brasilia sai tyytyä maalittomaan tasapeliin Meksikoa vastaan.
Talouslehti Financial Timesin urheilukolumnisti Simon Kuper esitti jo kisojen alla listan syitä, miksi Brasilia ei todennäköisesti tule voittamaan kotikisoissaan kuudetta maailmanmestaruutta.
Ensinnäkin, isäntämaa ei yleensä voita jalkapallon MM-kisoja. Viimeisen 35 vuoden aikana vain Ranska on onnistunut voittamaan kisat kotona vuonna 1998. Sitä edellinen kotikisojen voittaja oli Argentiina vuonna 1978.
Myöskään ennakkosuosikit eivät yleensä voita jalkapallon arvokisoja. Kuper muistuttaa, että jalkapallon maailmanmestaruuteen riittää oikeastaan vain neljä voittoa MM-kisojen jatkopeleissä. Pudotuspelit voitetaan useimmiten yhdellä maalilla tai rangaistuspotkukilpailussa. Lopputuloksen voi ratkaista erotuomarivirhe tai sattumanvarainen tekijä, esimerkiksi osuuko pallo tolppaan vai meneekö se maaliin.
Kuperin mielestä Brasilian joukkueen pelaajamateriaali ei myöskään anna aihetta odottaa MM-kultaa.
Toisin kuin monissa aiemmissa kisoissa, Brasilialla on tällä kertaa Thiago Silvan johdolla takuuvarma puolustuslinja. Hyökkäyspäästä löytyy kaksi nuorta maailmanluokan laituria, FC Barcelonan Neymar ja Chelseassa pelaava Oscar, molemmat vasta 22-vuotiaita.
Mutta mitä kertoo joukkueen tasosta se, että maalivahti Julio César pelaa tätä nykyä lainalla Torontossa Kanadassa?
Taktisemmalla puolella taas ongelmia aiheuttavat Brasilian suurimmat vahvuudet. Laitapuolustaja Dani Alvesin nousut ovat aina vaarallisia, mutta jättävät puolustukseen tyhjän tilan, jota esimerkiksi Kroatian vasen linkki Ivica Olić käytti jatkuvasti hyväksi.
Myös Neymarin innokkuus maalintekoon voi kostautua. Takavuosien brasilialaistähti Tostão kirjoitti Folha de São Paulo -lehdessä, että Neymar haluaa niin kovasti olla kisojen tähti, että hän voi yrittää mahdottomia harhautuksia, jotka johtavat pallonmenetyksiin ja asettavat Brasilian alttiiksi vastahyökkäyksille.
Kun Euroopan huippumaat puolustavat käytännössä koko joukkueen voimin, Brasilian joukkueen hyökkääjiä ei edelleenkään näe juuri prässäämässä palloa pois vastajoukkueen pelaajilta. Ennen vuoden 2006 MM-kisojen neljännesvälieräottelua Brasiliaa vastaan Ranskan valmentaja Raymond Domenech ohjeisti pelaajiaan prässäämään kovaa heti pallonmenetyksen jälkeen. Brasilialaiset ovat pallon kanssa hyviä, mutta ilman palloa he turhautuvat.
Ranska piti palloa ja voitti pelin 1–0 Thierry Henryn maalilla – eikä Brasilialla ollut koko ottelussa kuin yksi laukaus Ranskan maalia kohti.
Brasiliassa on vietetty nyt viikon ajan suurta jalkapallojuhlaa, mutta protestit kisojen miljardien eurojen kustannuksia vastaan ovat jatkuneet sekä kaduilla että katsomoissa.
Mielenosoittajat ovat ottaneet yhteen mellakkapoliisien kanssa ainakin São Paulossa, Rio de Janeirossa, Porto Alegressa ja Belo Horizontessa.
São Paulon Corinthians-stadionilla ennen Brasilian ja Kroatian peliä pidetyssä kisojen avajaistilaisuudessa kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan puheenjohtajan Sepp Blatterin puhe jäi pitämättä, kun kymmenet tuhannet Brasilian kannattajat solvasivat kunniavierasaitiossa istuvaa presidentti Dilma Rousseffia kehottaen häntä sananmukaisesti painumaan v***uun.
Sama solvaushuuto on toistunut myös muilla stadioneilla.
Natalissa mielenosoittajat polttivat Yhdysvaltojen lipun ennen Yhdysvaltojen ja Ghanan välistä ottelua. Pääkaupungissa Brasíliassa opettajat marssivat vaatien palkankorotusta. Muissa kaupungeissa mustan blokin antikapitalistit ovat hajottaneet ikkunoita ja heittäneet poliisia kohti polttopulloja.
Sotilaspoliisi on vastannut protesteihin kyynelkaasulla ja ampumalla kumiluoteja ja tainnutuskranaatteja. Tainnutuskranaatti tuottaa räjähtäessään yli 150 desibelin äänen ja kirkkaan valonvälähdyksen aiheuttaen tilapäisen sokeuden ja kuulovaurion.
Brasilian MM-kisojen stadioneita vartioimaan on komennettu kaikkiaan 150 000 sotilasta.
Fifan edellyttämän poikkeuslain nojalla katukauppiailta on kielletty pääsy kahta kilometriä lähemmäksi kisapaikkoja. Kisa-alueilla saa myydä vain MM-kisojen virallisten sponsoreiden tuotteita. Pelkästään Rio de Janeirossa kymmenet tuhannet ihmiset yrittävät ansaita elantonsa katukaupustelijoina.
Presidentti Dilma Rousseff vetosi sunnuntaina mielenosoittajiin ja kisakatsomojen yleisöön, jotta nämä eivät sekoittaisi Brasilian jalkapallomaajoukkuetta maan politiikkaan.
Rousseff muisteli Brasilian tilannetta vuonna 1970 Meksikon MM-kisojen aikaan, jolloin Brasiliaa hallitsi sotilasdiktatuuri, joka rajoitti sananvapautta, kielsi mielenosoitukset ja kidutti ja vainosi vastustajiaan.
22-vuotias Rousseff oli Meksikon kisojen aikana vangittuna oltuaan sitä ennen aktiivisesti mukana organisoimassa kielletyn sosialistipuolueen aseellisten ryhmittymien tekemiä pankkiryöstöjä ja muuta sotilasvallan vastaista toimintaa.
Monien aktivistien mielestä jalkapallomaajoukkueen kannattaminen hyödytti sotilasvaltaa, mutta Rousseff ja hänen vankitoverinsa kannattivat kuitenkin Brasilian maajoukkuetta, joka voitti Meksikossa Brasilian kolmannen maailmanmestaruuden.
”Jalkapallo on politiikan yläpuolella”, Rousseff kiteytti 44 vuotta myöhemmin.
Presidentin viesti on mennyt perille ainakin Brasilian keskiluokan edustajille. Yleisestä poliittisesta tyytymättömyydestä huolimatta maajoukkueen esityksiä on seurattu silmä tarkkana.
Uutisraporteissa on hehkutettu juhlatunnelmaa etenkin Copacabanan rannalla Rio de Janeirossa, jonne eri maiden kannattajat ovat kerääntyneet katsomaan pelejä suurilta valotauluilta – ja solmimaan uusia suhteita.
Tosin jos Brasilia sattuisi putoamaan kisoista aikaisessa vaiheessa, protestit voivat taas riistäytyä käsistä ja Dilma Rousseff ei varmasti tulisi enää valituksi uudelle presidenttikaudelle ensi syksyn vaaleissa, paikalliset tarkkailijat arvelevat.
Brasilia on kotikisojen ennakkosuosikki, mutta joukkueen esitykset ensimmäisissä alkulohkopeleissä eivät ole vielä vakuuttaneet. Voitto Kroatian joukkueesta tuli kyseenalaisesti vihelletyn rangaistuspotkun avustuksella, ja tiistai-illan pelissä Brasilia sai tyytyä maalittomaan tasapeliin Meksikoa vastaan.
Talouslehti Financial Timesin urheilukolumnisti Simon Kuper esitti jo kisojen alla listan syitä, miksi Brasilia ei todennäköisesti tule voittamaan kotikisoissaan kuudetta maailmanmestaruutta.
Ensinnäkin, isäntämaa ei yleensä voita jalkapallon MM-kisoja. Viimeisen 35 vuoden aikana vain Ranska on onnistunut voittamaan kisat kotona vuonna 1998. Sitä edellinen kotikisojen voittaja oli Argentiina vuonna 1978.
Myöskään ennakkosuosikit eivät yleensä voita jalkapallon arvokisoja. Kuper muistuttaa, että jalkapallon maailmanmestaruuteen riittää oikeastaan vain neljä voittoa MM-kisojen jatkopeleissä. Pudotuspelit voitetaan useimmiten yhdellä maalilla tai rangaistuspotkukilpailussa. Lopputuloksen voi ratkaista erotuomarivirhe tai sattumanvarainen tekijä, esimerkiksi osuuko pallo tolppaan vai meneekö se maaliin.
Kuperin mielestä Brasilian joukkueen pelaajamateriaali ei myöskään anna aihetta odottaa MM-kultaa.
Toisin kuin monissa aiemmissa kisoissa, Brasilialla on tällä kertaa Thiago Silvan johdolla takuuvarma puolustuslinja. Hyökkäyspäästä löytyy kaksi nuorta maailmanluokan laituria, FC Barcelonan Neymar ja Chelseassa pelaava Oscar, molemmat vasta 22-vuotiaita.
Mutta mitä kertoo joukkueen tasosta se, että maalivahti Julio César pelaa tätä nykyä lainalla Torontossa Kanadassa?
Taktisemmalla puolella taas ongelmia aiheuttavat Brasilian suurimmat vahvuudet. Laitapuolustaja Dani Alvesin nousut ovat aina vaarallisia, mutta jättävät puolustukseen tyhjän tilan, jota esimerkiksi Kroatian vasen linkki Ivica Olić käytti jatkuvasti hyväksi.
Myös Neymarin innokkuus maalintekoon voi kostautua. Takavuosien brasilialaistähti Tostão kirjoitti Folha de São Paulo -lehdessä, että Neymar haluaa niin kovasti olla kisojen tähti, että hän voi yrittää mahdottomia harhautuksia, jotka johtavat pallonmenetyksiin ja asettavat Brasilian alttiiksi vastahyökkäyksille.
Kun Euroopan huippumaat puolustavat käytännössä koko joukkueen voimin, Brasilian joukkueen hyökkääjiä ei edelleenkään näe juuri prässäämässä palloa pois vastajoukkueen pelaajilta. Ennen vuoden 2006 MM-kisojen neljännesvälieräottelua Brasiliaa vastaan Ranskan valmentaja Raymond Domenech ohjeisti pelaajiaan prässäämään kovaa heti pallonmenetyksen jälkeen. Brasilialaiset ovat pallon kanssa hyviä, mutta ilman palloa he turhautuvat.
Ranska piti palloa ja voitti pelin 1–0 Thierry Henryn maalilla – eikä Brasilialla ollut koko ottelussa kuin yksi laukaus Ranskan maalia kohti.
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Suuttumusta ennen MM-kisoja
KU-VIIKKOLEHTI 6.6.2014
Brasilialaiskirjailija Luiz Ruffato kertoo seuranneensa kotimaansa jalkapallomaajoukkueen edesottamuksia vuoden 1970 Meksikon MM-kisoista lähtien. Ruffaton kotikaupungissa kadut oli maalattu keltaisiksi ja vihreiksi jo kuukautta ennen kisojen alkua ja Brasilian liput roikkuivat kaikista ikkunoista.
”Kaikki puhuivat jalkapallosta, nekin, jotka eivät yleensä jalkapallosta piitanneet”, Ruffato kirjoittaa sveitsiläisen Neue Zürcher Zeitung -lehden kolumnissaan.
Ruffato oli yhdeksänvuotias, ja Brasiliaa hallitsi säälimätön sotilasjuntta, joka vainosi, kidutti ja surmasi vastustajiaan. ”Brasilian kolmas MM-titteli oli riemuvoitto sotilashallitukselle, joka pysyi sen jälkeen vielä 15 vuotta vallassa”, Ruffato kirjoittaa.
Kun kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa seitsemän vuotta sitten myönsi Brasilialle vuoden 2014 MM-kisojen isännyyden, maan poliittinen tilanne oli toinen. Talous kasvoi hurjaa vauhtia, ja juuri toiselle kaudelleen valittu presidentti Lula da Silva käynnisti mittavan tulonsiirto-ohjelman, joka nostaisi 36 miljoonaa brasilialaista äärimmäisestä köyhyydestä.
Mutta seitsemässä vuodessa kaikki on muuttunut. ”Euforia on vaihtunut suuttumukseksi”, Ruffato kirjoittaa.
Koulujärjestelmä, terveydenhuolto, liikennejärjestelyt ja turvallisuus ovat huonontuneet – samaan aikaan kun MM-kisojen stadionien rakennusurakat ovat rikastuttaneet korruptoituneita suuryrityksiä ja poliitikkoja.
”Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvanut, ja Brasiliasta on tullut yksi maailman epätasa-arvoisimmista maista.”
Jalkapallohulluna pidetyssä Brasiliassa ihmiset ovat protestoineet MM-kisoja ja ennätyskalliita kisajärjestelyjä vastaan jo pitkään.
Päivälleen vuosi sitten Brasilian suurimmassa kaupungissa São Paulossa järjestettiin mielenosoitus joukkoliikenteen lippujen hinnankorotusta vastaan. MM-kisojen esiturnaus Confederations Cup, Maanosaliittojen cup, oli alkamassa viikon päästä, eivätkä viranomaiset halunneet mielenosoittajia häiritsemään turnausjärjestelyjä. Poliisi vastasi protestiin ampumalla mielenosoittajia kumiluodeilla.
Protestit laajenivat poliisin väkivaltaisten otteiden vuoksi. Kesäkuun loppupuolella miljoonat brasilialaiset marssivat kaduilla eri puolilla maata syyttäen hallitusta korruptiosta, surkeista julkisista palveluista, inflaatiosta, rikollisuuden kasvusta, poliisiväkivallasta ja veronmaksajien rahojen tuhlaamisesta jalkapallon MM-kisojen järjestelyihin.
MM-kisojen lähestyessä mielenosoittajat ovat taas palanneet kisakaupunkien kaduille. São Paulossa tuhannet asunnottomien työläisten liikkeen jäsenet marssivat kisojen avausottelun pelipaikalle vaatien edullisia asuntoja, sen sijaan että miljardeja euroja käytetään stadionien rakentamiseen. Mielenosoittajat heittivät kiviä ja hajottivat ikkunoita, ja poliisi ampui kyynelkaasua.
Rio de Janeirossa tuhannet lakkoilevat opettajat, bussinkuljettajat ja museotyöntyöntekijät vaativat parempia palkkoja.
Recifessä poliisit menivät lakkoon ja sotilaat lähetettiin kaduille hillitsemään ryöstelyä.
Huhtikuussa läheisen favelan nuoret pystyttivät barrikadeja Copacabanan ja Ipaneman turistialueille Rio de Janeirossa sen jälkeen kun poliisi oli hakannut hengiltä favelassa asuneen nuoren miehen, joka esiintyi tanssijana suositussa tv-ohjelmassa.
Amnesty Internationalin mukaan Brasilian poliisi surmaa vuosittain 2 000 ihmistä.
Pääkaupungissa Brasíliassa viikko sitten alkuperäiskansojen edustajat vaativat maan kongressilta oikeutta omiin maihinsa, mutta lähtivät lopulta muiden mielenosoittajien mukana kaupungin uudelle, lähes 700 miljoonaa euroa maksaneelle stadionille. Alkuperäisasukkaat ampuivat nuolia, ja poliisi vastasi kyynelkaasulla.
Kun Brasilia haki jalkapallon MM-kisojen isännyyttä, uusien stadionien rakentamisen ja vanhojen kunnostamisen uskottiin maksavan noin 800 miljoonaa euroa, mutta nyt kustannukset ovat kohonneet jo kolmeen miljardiin euroon.
Kun uudet liikennejärjestelyt ja lentokenttien parannukset lasketaan mukaan, kisarakentamisen hinnan arvioidaan kohoavan yli kahdeksaan miljardiin euroon.
Summa on yli kaksinkertainen verrattuna Etelä-Afrikan vuoden 2010 MM-kisojen kokonaiskustannuksiin ja yli viisi kertaa enemmän kuin Saksan vuoden 2006 kisojen kulut.
Rahat ovat menneet pääasiassa rakennusurakoitsijoille, jotka ovat voidelleet tehokkaasti urakoita jakaneita päättäjiä. Brasílian uuden kansallisstadionin pääurakoitsija peräti 500-kertaisti kampanjatukensa maan poliittisille puolueille viime vaaleissa.
Brasilian talouden ei uskota juuri hyötyvän MM-kisoista, lukuun ottamatta rakennusyhtiöitä, juomateollisuutta ja kisojen tv-lähetyksissä mukana olevia yrityksiä. São Paulon kauppakamarin arvion mukaan myös elektroniikka-ala saattaa hyötyä, mikäli lisääntynyt työttömyys ei estä ihmisiä ostamasta uusia taulutelevisioita.
Suurimpia voittajia tulevat olemaan kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa, jonka kassaan kisat tuovat yli kolmen miljardin euron voitot, sekä kisasponsorit Coca-Cola, Adidas, matkapuhelinoperaattori Oi ja maailman suurin panimoyhtiö, belgialais-brasilialais-yhdysvaltalainen Anheuser-Busch InBev.
Brasilian MM-kisojen arvostelijoiden joukossa on myös takavuosien jalkapallotähtiä.
”Fifa on tullut ryöstämään Brasilian kansan”, arvelee Brasilian vuoden 1994 MM-joukkueen hyökkääjä ja kisojen parhaaksi pelaajaksi nimetty Romário.
”Fifa ei maksa voitoistaan lainkaan veroa. He tulevat, pystyttävät sirkuksensa, eivät sijoita maahan mitään ja vievät voitot Sveitsiin.”
”Samaan aikaan meillä on sairaaloita, joissa potilaat makaavat lattioilla, ja kouluja, joissa lapset eivät saa ruokaa”, toteaa sosialistipuolueen kansanedustajaksi viime vaaleissa valittu Romário.
Toinen entinen tähtipelaaja Zico sanoo ymmärtävänsä ihmisiä, jotka ovat katkeria MM-kisojen holtittomasta rahankäytöstä.
”Tunnelma on alakuloinen. En ole nähnyt lippukankailla koristeltuja ja Brasilian väreillä maalattuja katuja. Kisojen lähestyessä toivon näkeväni enemmän iloa ihmisten keskuudessa, sillä olemme ansainneet jalkapallon MM-kisojen isännyyden.”
Brasilialaiskirjailija Luiz Ruffato kertoo seuranneensa kotimaansa jalkapallomaajoukkueen edesottamuksia vuoden 1970 Meksikon MM-kisoista lähtien. Ruffaton kotikaupungissa kadut oli maalattu keltaisiksi ja vihreiksi jo kuukautta ennen kisojen alkua ja Brasilian liput roikkuivat kaikista ikkunoista.
”Kaikki puhuivat jalkapallosta, nekin, jotka eivät yleensä jalkapallosta piitanneet”, Ruffato kirjoittaa sveitsiläisen Neue Zürcher Zeitung -lehden kolumnissaan.
Ruffato oli yhdeksänvuotias, ja Brasiliaa hallitsi säälimätön sotilasjuntta, joka vainosi, kidutti ja surmasi vastustajiaan. ”Brasilian kolmas MM-titteli oli riemuvoitto sotilashallitukselle, joka pysyi sen jälkeen vielä 15 vuotta vallassa”, Ruffato kirjoittaa.
Kun kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa seitsemän vuotta sitten myönsi Brasilialle vuoden 2014 MM-kisojen isännyyden, maan poliittinen tilanne oli toinen. Talous kasvoi hurjaa vauhtia, ja juuri toiselle kaudelleen valittu presidentti Lula da Silva käynnisti mittavan tulonsiirto-ohjelman, joka nostaisi 36 miljoonaa brasilialaista äärimmäisestä köyhyydestä.
Mutta seitsemässä vuodessa kaikki on muuttunut. ”Euforia on vaihtunut suuttumukseksi”, Ruffato kirjoittaa.
Koulujärjestelmä, terveydenhuolto, liikennejärjestelyt ja turvallisuus ovat huonontuneet – samaan aikaan kun MM-kisojen stadionien rakennusurakat ovat rikastuttaneet korruptoituneita suuryrityksiä ja poliitikkoja.
”Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvanut, ja Brasiliasta on tullut yksi maailman epätasa-arvoisimmista maista.”
Jalkapallohulluna pidetyssä Brasiliassa ihmiset ovat protestoineet MM-kisoja ja ennätyskalliita kisajärjestelyjä vastaan jo pitkään.
Päivälleen vuosi sitten Brasilian suurimmassa kaupungissa São Paulossa järjestettiin mielenosoitus joukkoliikenteen lippujen hinnankorotusta vastaan. MM-kisojen esiturnaus Confederations Cup, Maanosaliittojen cup, oli alkamassa viikon päästä, eivätkä viranomaiset halunneet mielenosoittajia häiritsemään turnausjärjestelyjä. Poliisi vastasi protestiin ampumalla mielenosoittajia kumiluodeilla.
Protestit laajenivat poliisin väkivaltaisten otteiden vuoksi. Kesäkuun loppupuolella miljoonat brasilialaiset marssivat kaduilla eri puolilla maata syyttäen hallitusta korruptiosta, surkeista julkisista palveluista, inflaatiosta, rikollisuuden kasvusta, poliisiväkivallasta ja veronmaksajien rahojen tuhlaamisesta jalkapallon MM-kisojen järjestelyihin.
MM-kisojen lähestyessä mielenosoittajat ovat taas palanneet kisakaupunkien kaduille. São Paulossa tuhannet asunnottomien työläisten liikkeen jäsenet marssivat kisojen avausottelun pelipaikalle vaatien edullisia asuntoja, sen sijaan että miljardeja euroja käytetään stadionien rakentamiseen. Mielenosoittajat heittivät kiviä ja hajottivat ikkunoita, ja poliisi ampui kyynelkaasua.
Rio de Janeirossa tuhannet lakkoilevat opettajat, bussinkuljettajat ja museotyöntyöntekijät vaativat parempia palkkoja.
Recifessä poliisit menivät lakkoon ja sotilaat lähetettiin kaduille hillitsemään ryöstelyä.
Huhtikuussa läheisen favelan nuoret pystyttivät barrikadeja Copacabanan ja Ipaneman turistialueille Rio de Janeirossa sen jälkeen kun poliisi oli hakannut hengiltä favelassa asuneen nuoren miehen, joka esiintyi tanssijana suositussa tv-ohjelmassa.
Amnesty Internationalin mukaan Brasilian poliisi surmaa vuosittain 2 000 ihmistä.
Pääkaupungissa Brasíliassa viikko sitten alkuperäiskansojen edustajat vaativat maan kongressilta oikeutta omiin maihinsa, mutta lähtivät lopulta muiden mielenosoittajien mukana kaupungin uudelle, lähes 700 miljoonaa euroa maksaneelle stadionille. Alkuperäisasukkaat ampuivat nuolia, ja poliisi vastasi kyynelkaasulla.
Kun Brasilia haki jalkapallon MM-kisojen isännyyttä, uusien stadionien rakentamisen ja vanhojen kunnostamisen uskottiin maksavan noin 800 miljoonaa euroa, mutta nyt kustannukset ovat kohonneet jo kolmeen miljardiin euroon.
Kun uudet liikennejärjestelyt ja lentokenttien parannukset lasketaan mukaan, kisarakentamisen hinnan arvioidaan kohoavan yli kahdeksaan miljardiin euroon.
Summa on yli kaksinkertainen verrattuna Etelä-Afrikan vuoden 2010 MM-kisojen kokonaiskustannuksiin ja yli viisi kertaa enemmän kuin Saksan vuoden 2006 kisojen kulut.
Rahat ovat menneet pääasiassa rakennusurakoitsijoille, jotka ovat voidelleet tehokkaasti urakoita jakaneita päättäjiä. Brasílian uuden kansallisstadionin pääurakoitsija peräti 500-kertaisti kampanjatukensa maan poliittisille puolueille viime vaaleissa.
Brasilian talouden ei uskota juuri hyötyvän MM-kisoista, lukuun ottamatta rakennusyhtiöitä, juomateollisuutta ja kisojen tv-lähetyksissä mukana olevia yrityksiä. São Paulon kauppakamarin arvion mukaan myös elektroniikka-ala saattaa hyötyä, mikäli lisääntynyt työttömyys ei estä ihmisiä ostamasta uusia taulutelevisioita.
Suurimpia voittajia tulevat olemaan kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa, jonka kassaan kisat tuovat yli kolmen miljardin euron voitot, sekä kisasponsorit Coca-Cola, Adidas, matkapuhelinoperaattori Oi ja maailman suurin panimoyhtiö, belgialais-brasilialais-yhdysvaltalainen Anheuser-Busch InBev.
Brasilian MM-kisojen arvostelijoiden joukossa on myös takavuosien jalkapallotähtiä.
”Fifa on tullut ryöstämään Brasilian kansan”, arvelee Brasilian vuoden 1994 MM-joukkueen hyökkääjä ja kisojen parhaaksi pelaajaksi nimetty Romário.
”Fifa ei maksa voitoistaan lainkaan veroa. He tulevat, pystyttävät sirkuksensa, eivät sijoita maahan mitään ja vievät voitot Sveitsiin.”
”Samaan aikaan meillä on sairaaloita, joissa potilaat makaavat lattioilla, ja kouluja, joissa lapset eivät saa ruokaa”, toteaa sosialistipuolueen kansanedustajaksi viime vaaleissa valittu Romário.
Toinen entinen tähtipelaaja Zico sanoo ymmärtävänsä ihmisiä, jotka ovat katkeria MM-kisojen holtittomasta rahankäytöstä.
”Tunnelma on alakuloinen. En ole nähnyt lippukankailla koristeltuja ja Brasilian väreillä maalattuja katuja. Kisojen lähestyessä toivon näkeväni enemmän iloa ihmisten keskuudessa, sillä olemme ansainneet jalkapallon MM-kisojen isännyyden.”
perjantai 23. toukokuuta 2014
Annetaan kyläläisille mikrofoni
KU-VIIKKOLEHTI 23.5.2014
Suomessa tällä viikolla vierailevalla tansanialaisella toimittajalla Fakihi Mussalla on yksinkertainen ohje kehitysmaiden köyhän maaseudun kehittämiseen: Annetaan kyläläisille mikrofoni ja kuunnellaan, mitä heillä on sanottavaa oman elämäntilanteensa ja elinolojensa edistämiseksi.
45 miljoonan asukkaan Tansaniassa valtaosa ihmisistä elää yhä maaseudulla pitkälti rahatalouden ulkopuolella.
”Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä suurimmalla osalla ihmisistä ole edelleenkään sähköä.”
Tansanian talous on täysin riippuvainen maaseudulla tuotetuista raaka-aineista ja luonnonvaroista, mutta kaupungeissa asuva eliitti on sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta.
Veteraanitoimittaja Fakihi Mussa elää kuten opettaa. Mtukwao Community Media -järjestön puheenjohtajana hän on omistanut elämänsä Tansanian etelärannikon maaseutukylien kehittämiseen yhteisömedian avulla.
Järjestön tuottamissa yhteisöradio-ohjelmissa ja osallistavissa videoproduktioissa köyhien syrjäkylien ihmiset pääsevät puhumaan maaseudun asukkaille tärkeistä aiheista, jotka eivät muuten saisi huomiota paikallisessa mediassa. Parhaassa tapauksessa kyläläiset ovat itse mukana mediatyössä haastattelijoina ja ohjelmantekijöinä.
”Maaseudun köyhät ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin”, Mussa uskoo.
Vierailin Fakihi Mussan ja muiden Mtukwao-järjestön aktiivien kanssa kolme vuotta sitten pienessä Moman kylässä tapaamassa paikallisen radioryhmän jäseniä.
Moman kylä sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin päässä Mtwaran kaupungista, mutta sadekauden aikana matka kesti maastoautolla toista tuntia. Kylässä on tuhatkunta asukasta, jotka hankkivat elantonsa viljelemällä maniokkijuurta ja myymällä cashewpähkinöitä.
Momassa on peruskoulu ja apteekki, mutta ainoa sähkönlähde on kylän nuorisoseuran hankkima pieni aurinkopaneeli, jonka energialla kyläläiset lataavat virtaa vanhanmallisiin Nokian puhelimiinsa.
Näissä oloissa radio on ihmisten ainoa media. Kaupallisten paikallisradioiden ohjelmat eivät kuitenkaan kosketa kyläläisiä, radioryhmän aktiivit kertoivat.
”Radiossa soitetaan vain musiikkia ja puhutaan turhanpäiväisiä. Uutiset on tehty kaupunkilaiselle yleisölle, jolla on kaupunkilaisten elämäntyyli ja kaupunkilaisten ongelmat.”
Moman kylässä oli kerran käynyt paikallisen valtamedian toimittajia. Tämä tapahtui silloin kun maaherra lahjoitti kylätoimikunnalle dieselkäyttöisen puutarhajyrsimen osana hallituksen valtakunnallista maatalouskampanjaa. Paikalla oli radiotoimittajia sekä pääkaupungin sanomalehtiin kirjoittavia lehtimiehiä.
Koko vierailun aikana toimittajat eivät kysyneet kyläläisiltä mitään.
”Toimittajat olivat kiinnostuneita ainoastaan siitä, mitä maaherra sanoi.”
Fakihi Mussa on ollut tämän viikon Suomessa journalistien kehitysyhteistyöjärjestön Vikesin vieraana. Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on tehnyt Mtukwao Community Median kanssa yhteistyötä nyt seitsemän vuoden ajan, viidettä vuotta ulkoministeriön tuella.
Yhteistyöhankkeen aikana Naliendelen kylään on rakennettu radioasema, jonka studiolaitteista suurin osa on saatu lahjoituksena Yleltä. Kyliin on perustettu radioryhmiä, ja radiotyöstä kiinnostuneita nuoria on koulutettu mediakursseilla ja käytännön työharjoittelussa. Hankkeen rahoilla on tuettu myös Mtukwaon osallistavia videotuotantoja.
Osallistavissa videotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.
Radiolähetysluvan saanti omalle radioasemalle on ollut haastavampi juttu. Useita vuosia kestäneen hakuprosessin jälkeen lupahakemus on vihdoin edennyt Tansanian tiedotusministerin pöydälle odottamaan ministerin allekirjoitusta.
Toistaiseksi Mtukwaon yhteisöradio-ohjelmat on lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisilla kaupallisilla kanavilla.
Suomen-vierailun aikana Fakihi Mussa on tutustunut toimitustyöhön Yleisradion uutistoimituksessa ja meikäläisillä yhteisöradioasemilla Helsingin Lähiradiossa ja Turun Radio Robin Hoodissa ja antanut haastatteluja yhteisömediatoiminnasta Tansaniassa.
Melkein suoraan lentokentältä mentiin ulkoministeriön keskustelutilaisuuteen tapaamaan muita Suomessa vierailevia afrikkalaisia toimittajia Etiopiasta, Keniasta, Namibiasta ja Ugandasta.
Erityisesti Itä-Afrikan maista tulleet toimittajat pitivät paikallisen median suurimpana ongelmana sitä, että järjestäytymättömät ja matalapalkkaiset toimittajat ovat alttiita korruptiolle. Keniassa, Ugandassa ja Tansaniassa valtamedian uutisia tehdään usein sillä ehdolla, että toimittajille maksetaan asianmukaiset matkakorvaukset ruskeissa kirjekuorissa.
Myös suomalaisilla voi olla vaikutusvaltaa Tansanian tapahtumiin. Kesken yhteisömediahankkeen suomalaisen ohjausryhmän lounastapaamisen Suomen entinen Tansanian-suurlähettiläs päätti soittaa radiolupa-asiasta tansanialaiselle kaverilleen – joka sattuu olemaan Tansanian edellinen presidentti Benjamin Mkapa.
Fakihi Mussan ajatuksiin voi tutustua viikonloppuna Helsingissä järjestettävillä Maailma kylässä -festivaaleilla. Sunnuntaina iltapäivällä Mussa osallistuu festivaalin ohjelmalavoilla keskusteluihin yhteisömedian roolista ja mahdollisuuksista meillä ja muualla maailmassa.
Viikonloppuna viritellään myös uutta yhteistyötä kehitysvammaisten tukityötä tekevän Lyhty ry:n kanssa. Mtukwao Community Media järjestää syyskuussa Tansanian Mtwarassa seminaarin siitä, miten vammaisia ja muita heikommassa asemassa olevia ihmisiä voidaan ottaa huomioon radiotoiminnassa.
Suomesta seminaariin on lähdössä mukaan Lyhty ry:n kehitysvammaisia radiotoimittajia, osa heistä tuttuja Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä.
Suomessa tällä viikolla vierailevalla tansanialaisella toimittajalla Fakihi Mussalla on yksinkertainen ohje kehitysmaiden köyhän maaseudun kehittämiseen: Annetaan kyläläisille mikrofoni ja kuunnellaan, mitä heillä on sanottavaa oman elämäntilanteensa ja elinolojensa edistämiseksi.
45 miljoonan asukkaan Tansaniassa valtaosa ihmisistä elää yhä maaseudulla pitkälti rahatalouden ulkopuolella.
”Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä suurimmalla osalla ihmisistä ole edelleenkään sähköä.”
Tansanian talous on täysin riippuvainen maaseudulla tuotetuista raaka-aineista ja luonnonvaroista, mutta kaupungeissa asuva eliitti on sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta.
Veteraanitoimittaja Fakihi Mussa elää kuten opettaa. Mtukwao Community Media -järjestön puheenjohtajana hän on omistanut elämänsä Tansanian etelärannikon maaseutukylien kehittämiseen yhteisömedian avulla.
Järjestön tuottamissa yhteisöradio-ohjelmissa ja osallistavissa videoproduktioissa köyhien syrjäkylien ihmiset pääsevät puhumaan maaseudun asukkaille tärkeistä aiheista, jotka eivät muuten saisi huomiota paikallisessa mediassa. Parhaassa tapauksessa kyläläiset ovat itse mukana mediatyössä haastattelijoina ja ohjelmantekijöinä.
”Maaseudun köyhät ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin”, Mussa uskoo.
Vierailin Fakihi Mussan ja muiden Mtukwao-järjestön aktiivien kanssa kolme vuotta sitten pienessä Moman kylässä tapaamassa paikallisen radioryhmän jäseniä.
Moman kylä sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin päässä Mtwaran kaupungista, mutta sadekauden aikana matka kesti maastoautolla toista tuntia. Kylässä on tuhatkunta asukasta, jotka hankkivat elantonsa viljelemällä maniokkijuurta ja myymällä cashewpähkinöitä.
Momassa on peruskoulu ja apteekki, mutta ainoa sähkönlähde on kylän nuorisoseuran hankkima pieni aurinkopaneeli, jonka energialla kyläläiset lataavat virtaa vanhanmallisiin Nokian puhelimiinsa.
Näissä oloissa radio on ihmisten ainoa media. Kaupallisten paikallisradioiden ohjelmat eivät kuitenkaan kosketa kyläläisiä, radioryhmän aktiivit kertoivat.
”Radiossa soitetaan vain musiikkia ja puhutaan turhanpäiväisiä. Uutiset on tehty kaupunkilaiselle yleisölle, jolla on kaupunkilaisten elämäntyyli ja kaupunkilaisten ongelmat.”
Moman kylässä oli kerran käynyt paikallisen valtamedian toimittajia. Tämä tapahtui silloin kun maaherra lahjoitti kylätoimikunnalle dieselkäyttöisen puutarhajyrsimen osana hallituksen valtakunnallista maatalouskampanjaa. Paikalla oli radiotoimittajia sekä pääkaupungin sanomalehtiin kirjoittavia lehtimiehiä.
Koko vierailun aikana toimittajat eivät kysyneet kyläläisiltä mitään.
”Toimittajat olivat kiinnostuneita ainoastaan siitä, mitä maaherra sanoi.”
Fakihi Mussa on ollut tämän viikon Suomessa journalistien kehitysyhteistyöjärjestön Vikesin vieraana. Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on tehnyt Mtukwao Community Median kanssa yhteistyötä nyt seitsemän vuoden ajan, viidettä vuotta ulkoministeriön tuella.
Yhteistyöhankkeen aikana Naliendelen kylään on rakennettu radioasema, jonka studiolaitteista suurin osa on saatu lahjoituksena Yleltä. Kyliin on perustettu radioryhmiä, ja radiotyöstä kiinnostuneita nuoria on koulutettu mediakursseilla ja käytännön työharjoittelussa. Hankkeen rahoilla on tuettu myös Mtukwaon osallistavia videotuotantoja.
Osallistavissa videotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.
Radiolähetysluvan saanti omalle radioasemalle on ollut haastavampi juttu. Useita vuosia kestäneen hakuprosessin jälkeen lupahakemus on vihdoin edennyt Tansanian tiedotusministerin pöydälle odottamaan ministerin allekirjoitusta.
Toistaiseksi Mtukwaon yhteisöradio-ohjelmat on lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisilla kaupallisilla kanavilla.
Suomen-vierailun aikana Fakihi Mussa on tutustunut toimitustyöhön Yleisradion uutistoimituksessa ja meikäläisillä yhteisöradioasemilla Helsingin Lähiradiossa ja Turun Radio Robin Hoodissa ja antanut haastatteluja yhteisömediatoiminnasta Tansaniassa.
Melkein suoraan lentokentältä mentiin ulkoministeriön keskustelutilaisuuteen tapaamaan muita Suomessa vierailevia afrikkalaisia toimittajia Etiopiasta, Keniasta, Namibiasta ja Ugandasta.
Erityisesti Itä-Afrikan maista tulleet toimittajat pitivät paikallisen median suurimpana ongelmana sitä, että järjestäytymättömät ja matalapalkkaiset toimittajat ovat alttiita korruptiolle. Keniassa, Ugandassa ja Tansaniassa valtamedian uutisia tehdään usein sillä ehdolla, että toimittajille maksetaan asianmukaiset matkakorvaukset ruskeissa kirjekuorissa.
Myös suomalaisilla voi olla vaikutusvaltaa Tansanian tapahtumiin. Kesken yhteisömediahankkeen suomalaisen ohjausryhmän lounastapaamisen Suomen entinen Tansanian-suurlähettiläs päätti soittaa radiolupa-asiasta tansanialaiselle kaverilleen – joka sattuu olemaan Tansanian edellinen presidentti Benjamin Mkapa.
Fakihi Mussan ajatuksiin voi tutustua viikonloppuna Helsingissä järjestettävillä Maailma kylässä -festivaaleilla. Sunnuntaina iltapäivällä Mussa osallistuu festivaalin ohjelmalavoilla keskusteluihin yhteisömedian roolista ja mahdollisuuksista meillä ja muualla maailmassa.
Viikonloppuna viritellään myös uutta yhteistyötä kehitysvammaisten tukityötä tekevän Lyhty ry:n kanssa. Mtukwao Community Media järjestää syyskuussa Tansanian Mtwarassa seminaarin siitä, miten vammaisia ja muita heikommassa asemassa olevia ihmisiä voidaan ottaa huomioon radiotoiminnassa.
Suomesta seminaariin on lähdössä mukaan Lyhty ry:n kehitysvammaisia radiotoimittajia, osa heistä tuttuja Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeestä.
perjantai 9. toukokuuta 2014
Miksi vaalit eivät tuo muutosta Etelä-Afrikkaan
KU-VIIKKOLEHTI 9.5.2014
Eteläafrikkalaiset äänestivät keskiviikkona vaaleissa, joiden tulos oli jo etukäteen kutakuinkin selvä. Entinen vapautusliike ja nykyinen valtapuolue Afrikkalainen kansalliskongressi ANC saisi mielipidekyselyjen perusteella edelleen selvän enemmistön parlamenttipaikoista, mutta äänimäärä jäisi tällä kertaa vain noin 60 prosenttiin annetuista äänistä.
Vaalitulosten odotettiin valmistuvan perjantaiksi.
Vaalien alla yhtenä keskeisenä puheenaiheena oli etenkin nuorten vähäinen kiinnostus vaaleihin. Alle 30-vuotiaista vain hiukan yli puolet kävi ylipäänsä rekisteröitymässä äänestäjiksi.
ANC:n kannatuksen hiipumisen keskeisenä syynä on maan mustan enemmistön yhä jatkuva köyhyys ja työttömyys. Tilastojen mukaan työikäisistä eteläafrikkalaisista joka neljäs on ilman työtä. Toinen neljännes kituuttelee palkoilla, joilla ei tule toimeen.
Kymmenen miljoonaa eteläafrikkalaista elää absoluuttisessa köyhyydessä alle dollarin päivätuloilla.
Rotuerottelujärjestelmän purkamisesta huolimatta väestöryhmien välinen taloudellinen epätasa-arvo on vain lisääntynyt. Kun vuonna 1994 valkoisten kotitalouksien tulot olivat keskimäärin neljä kertaa suuremmat kuin mustien perheiden tulot, tänä päivänä valkoisten tulot ovat kuusinkertaiset mustien tuloihin verrattuna.
Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on Etelä-Afrikassa leveämpi kuin missään muualla maailmassa.
Uskoa ANC:n hallitusvaltaan ovat horjuttaneet myös korruptiopaljastukset ja poliisin väkivaltaiset otteet kaivostyöläisiä ja parempia julkisia palveluja vaativia mielenosoittajia vastaan.
Monien mielestä ANC:llä olisi ollut jo riittävästi aikaa kaventaa rotuerottelukauden aikaisia epäoikeudenmukaisuuksia – onhan apartheidin päättymisestä ja Etelä-Afrikan ensimmäisistä vapaista vaaleista vierähtänyt jo 20 vuotta. Huomenna lauantaina tulee kuluneeksi päivälleen 20 vuotta siitä kun ANC:n johtaja Nelson Mandela nimitettiin maan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi.
Ja kyllä Etelä-Afrikan enemmistöhallitus on saanut myös paljon hyvää aikaan – ennen muuta juridisten oikeuksien osalta.
Päivälehti Sowetan julkaisi Etelä-Afrikan 20-vuotisen demokraattisen taipaleen kunniaksi valokuvakavalkadin enemmistövallan saavutuksista. Ihonvärillä ei ole enää väliä, kun pyrkii opiskelemaan yliopistoon, haluaa mennä kirjastoon tai ostaa asunnon. Kuolemanrangaistuksesta on luovuttu. Naisilla on oikeus aborttiin. Homoavioliitot hyväksyttiin kymmenen vuotta sitten, ensimmäisenä maana Afrikassa.
Presidentti Jacob Zuma luetteli puolestaan demokraattisen Etelä-Afrikan sosiaalisia saavutuksia: 92 prosenttia kotitalouksista saa nykyään hanasta puhdasta juomavettä, 85 prosenttia on sähkönjakelun piirissä, 57 prosentilla on vesivessat. Lapsikuolleisuus on vähentynyt, elinajanodote on kasvanut ja vakavien rikosten määrä on pienentynyt.
Lisäksi ANC:n hallitus lupaa kuusi miljoonaa uutta työpaikkaa ja miljoona uutta asuntoa seuraavan viiden vuoden aikana. Vedensaanti, viemäröinti ja sähkö pyritään ulottamaan kaikkiin koteihin.
Eteläafrikkalaistoimittaja Pusch Commey pohti kotimaansa taloudellisen eriarvoisuuden perimmäisiä syitä Lontoossa ilmestyvässä New African -aikakauslehdessä. Commeyn mielestä ANC ei ole pystynyt tekemään tarvittavia rakenteellisia muutoksia, koska tuotantovälineet ovat edelleen valkoisen vähemmistön hallussa.
Etelä-Afrikassa parhaat viljelymaat ovat edelleen valkoisten suurtilallisten omistuksessa. Maan valtavia mineraalivaroja hyödyntävät valkoisten eteläafrikkalaisten omistamat kaivosyhtiöt. Pääoma on pitkälti valkoisten hallussa, ja sen myötä he hallitsevat liike-elämää. Valkoiset työnantajat päättävät yhä edelleen mustan enemmistön työpaikoista ja toimeentulosta.
Rotuerottelujärjestelmä perustui ajatukseen, että valkoiset olivat ylempiarvoisia kuin mustat, värilliset ja aasialaiset. Apartheid-politiikan nimenomaisena tarkoituksena oli luoda puitteet halvan mustan työvoiman hyväksikäytölle.
”Valkoisen vähemmistön eläessä yltäkylläisyydessä mustien ajateltiin pärjäävän vähemmällä – ilman sähköä, viemäröintiä tai kunnollisia asuntoja. Kouluopetuksen tehtävänä oli osoittaa mustille heidän paikkansa yhteiskunnassa”, Pusch Commey kirjoittaa.
Niinpä mustat koulupojat saivat toistaa luokkahuoneessa afrikaansinkielistä lorua, jossa heidän kaikkien toiveena oli tulla isona bussinkuljettajaksi.
Etelä-Afrikan enemmistöhallituksilla on ollut Pusch Commeyn mielestä mahdoton tehtävä synnyttää tasa-arvoista yhteiskuntaa näistä lähtökohdista.
Vähänkään radikaalimpi kajoaminen vallitseviin omistussuhteisiin olisi todennäköisesti johtanut siihen, että valkoinen vähemmistö olisi siirtänyt pääomansa ulkomaille ja myös ulkomaiset sijoittajat olisivat kaikonneet. Pääoman puutteessa talouskasvu olisi pysähtynyt.
Pusch Commey toteaa, että tämän vuoksi Nelson Mandela oli tervetullut helpotus Etelä-Afrikan valkoiselle vähemmistölle. Siksi Mandela oli lopulta myös niin suosittu länsimaissa.
”Mandela puhui sovinnon puolesta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että vuosikymmenten aikaisia vääryyksiä ei oikaistu eivätkä mustat saaneet mitään hyvitystä. Mandelasta tuli rauhan ja valkoisten elämäntyylin ja herruuden takuumies”, Commey kirjoittaa.
Hänen mukaansa on älyllistä epärehellisyyttä kuvitella, että Etelä-Afrikan mustat voisivat ikinä nostaa itsensä ylös köyhyyden kuilusta ilman viljelymaata, ilman luonnonvaroja tai pääomaa. Mustat ovat yhä täysin riippuvaisia valkoisten tarjoamista työpaikoista.
Commeyn mielestä Etelä-Afrikasta onkin tullut uuskolonialistinen yhteiskunta, jossa joukko mustia poliitikkoja on päässyt mukaan nauttimaan valkoisen pääoman voitoista – palkkioksi siitä, että he pitävät mustat massat hiljaisina.
”Suuri enemmistö kamppailee lähinnä paremman koulutuksen puolesta, jotta he tai heidän lapsensa voisivat päästä kohoamaan ylöspäin yhteiskunnassa. He ovat vuokralaisia omassa maassaan, joka vietiin heiltä väkivalloin. Ja vapautuspuolue ei näytä voivan tehdä heidän eteensä muuta kuin antaa oireita lievittäviä lääkkeitä, kuten sosiaalitukea, sähköä, vettä ja viemäröintiä.”
Eteläafrikkalaiset äänestivät keskiviikkona vaaleissa, joiden tulos oli jo etukäteen kutakuinkin selvä. Entinen vapautusliike ja nykyinen valtapuolue Afrikkalainen kansalliskongressi ANC saisi mielipidekyselyjen perusteella edelleen selvän enemmistön parlamenttipaikoista, mutta äänimäärä jäisi tällä kertaa vain noin 60 prosenttiin annetuista äänistä.
Vaalitulosten odotettiin valmistuvan perjantaiksi.
Vaalien alla yhtenä keskeisenä puheenaiheena oli etenkin nuorten vähäinen kiinnostus vaaleihin. Alle 30-vuotiaista vain hiukan yli puolet kävi ylipäänsä rekisteröitymässä äänestäjiksi.
ANC:n kannatuksen hiipumisen keskeisenä syynä on maan mustan enemmistön yhä jatkuva köyhyys ja työttömyys. Tilastojen mukaan työikäisistä eteläafrikkalaisista joka neljäs on ilman työtä. Toinen neljännes kituuttelee palkoilla, joilla ei tule toimeen.
Kymmenen miljoonaa eteläafrikkalaista elää absoluuttisessa köyhyydessä alle dollarin päivätuloilla.
Rotuerottelujärjestelmän purkamisesta huolimatta väestöryhmien välinen taloudellinen epätasa-arvo on vain lisääntynyt. Kun vuonna 1994 valkoisten kotitalouksien tulot olivat keskimäärin neljä kertaa suuremmat kuin mustien perheiden tulot, tänä päivänä valkoisten tulot ovat kuusinkertaiset mustien tuloihin verrattuna.
Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on Etelä-Afrikassa leveämpi kuin missään muualla maailmassa.
Uskoa ANC:n hallitusvaltaan ovat horjuttaneet myös korruptiopaljastukset ja poliisin väkivaltaiset otteet kaivostyöläisiä ja parempia julkisia palveluja vaativia mielenosoittajia vastaan.
Monien mielestä ANC:llä olisi ollut jo riittävästi aikaa kaventaa rotuerottelukauden aikaisia epäoikeudenmukaisuuksia – onhan apartheidin päättymisestä ja Etelä-Afrikan ensimmäisistä vapaista vaaleista vierähtänyt jo 20 vuotta. Huomenna lauantaina tulee kuluneeksi päivälleen 20 vuotta siitä kun ANC:n johtaja Nelson Mandela nimitettiin maan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi.
Ja kyllä Etelä-Afrikan enemmistöhallitus on saanut myös paljon hyvää aikaan – ennen muuta juridisten oikeuksien osalta.
Päivälehti Sowetan julkaisi Etelä-Afrikan 20-vuotisen demokraattisen taipaleen kunniaksi valokuvakavalkadin enemmistövallan saavutuksista. Ihonvärillä ei ole enää väliä, kun pyrkii opiskelemaan yliopistoon, haluaa mennä kirjastoon tai ostaa asunnon. Kuolemanrangaistuksesta on luovuttu. Naisilla on oikeus aborttiin. Homoavioliitot hyväksyttiin kymmenen vuotta sitten, ensimmäisenä maana Afrikassa.
Presidentti Jacob Zuma luetteli puolestaan demokraattisen Etelä-Afrikan sosiaalisia saavutuksia: 92 prosenttia kotitalouksista saa nykyään hanasta puhdasta juomavettä, 85 prosenttia on sähkönjakelun piirissä, 57 prosentilla on vesivessat. Lapsikuolleisuus on vähentynyt, elinajanodote on kasvanut ja vakavien rikosten määrä on pienentynyt.
Lisäksi ANC:n hallitus lupaa kuusi miljoonaa uutta työpaikkaa ja miljoona uutta asuntoa seuraavan viiden vuoden aikana. Vedensaanti, viemäröinti ja sähkö pyritään ulottamaan kaikkiin koteihin.
Eteläafrikkalaistoimittaja Pusch Commey pohti kotimaansa taloudellisen eriarvoisuuden perimmäisiä syitä Lontoossa ilmestyvässä New African -aikakauslehdessä. Commeyn mielestä ANC ei ole pystynyt tekemään tarvittavia rakenteellisia muutoksia, koska tuotantovälineet ovat edelleen valkoisen vähemmistön hallussa.
Etelä-Afrikassa parhaat viljelymaat ovat edelleen valkoisten suurtilallisten omistuksessa. Maan valtavia mineraalivaroja hyödyntävät valkoisten eteläafrikkalaisten omistamat kaivosyhtiöt. Pääoma on pitkälti valkoisten hallussa, ja sen myötä he hallitsevat liike-elämää. Valkoiset työnantajat päättävät yhä edelleen mustan enemmistön työpaikoista ja toimeentulosta.
Rotuerottelujärjestelmä perustui ajatukseen, että valkoiset olivat ylempiarvoisia kuin mustat, värilliset ja aasialaiset. Apartheid-politiikan nimenomaisena tarkoituksena oli luoda puitteet halvan mustan työvoiman hyväksikäytölle.
”Valkoisen vähemmistön eläessä yltäkylläisyydessä mustien ajateltiin pärjäävän vähemmällä – ilman sähköä, viemäröintiä tai kunnollisia asuntoja. Kouluopetuksen tehtävänä oli osoittaa mustille heidän paikkansa yhteiskunnassa”, Pusch Commey kirjoittaa.
Niinpä mustat koulupojat saivat toistaa luokkahuoneessa afrikaansinkielistä lorua, jossa heidän kaikkien toiveena oli tulla isona bussinkuljettajaksi.
Etelä-Afrikan enemmistöhallituksilla on ollut Pusch Commeyn mielestä mahdoton tehtävä synnyttää tasa-arvoista yhteiskuntaa näistä lähtökohdista.
Vähänkään radikaalimpi kajoaminen vallitseviin omistussuhteisiin olisi todennäköisesti johtanut siihen, että valkoinen vähemmistö olisi siirtänyt pääomansa ulkomaille ja myös ulkomaiset sijoittajat olisivat kaikonneet. Pääoman puutteessa talouskasvu olisi pysähtynyt.
Pusch Commey toteaa, että tämän vuoksi Nelson Mandela oli tervetullut helpotus Etelä-Afrikan valkoiselle vähemmistölle. Siksi Mandela oli lopulta myös niin suosittu länsimaissa.
”Mandela puhui sovinnon puolesta, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että vuosikymmenten aikaisia vääryyksiä ei oikaistu eivätkä mustat saaneet mitään hyvitystä. Mandelasta tuli rauhan ja valkoisten elämäntyylin ja herruuden takuumies”, Commey kirjoittaa.
Hänen mukaansa on älyllistä epärehellisyyttä kuvitella, että Etelä-Afrikan mustat voisivat ikinä nostaa itsensä ylös köyhyyden kuilusta ilman viljelymaata, ilman luonnonvaroja tai pääomaa. Mustat ovat yhä täysin riippuvaisia valkoisten tarjoamista työpaikoista.
Commeyn mielestä Etelä-Afrikasta onkin tullut uuskolonialistinen yhteiskunta, jossa joukko mustia poliitikkoja on päässyt mukaan nauttimaan valkoisen pääoman voitoista – palkkioksi siitä, että he pitävät mustat massat hiljaisina.
”Suuri enemmistö kamppailee lähinnä paremman koulutuksen puolesta, jotta he tai heidän lapsensa voisivat päästä kohoamaan ylöspäin yhteiskunnassa. He ovat vuokralaisia omassa maassaan, joka vietiin heiltä väkivalloin. Ja vapautuspuolue ei näytä voivan tehdä heidän eteensä muuta kuin antaa oireita lievittäviä lääkkeitä, kuten sosiaalitukea, sähköä, vettä ja viemäröintiä.”
perjantai 25. huhtikuuta 2014
Miksi vain huonoja uutisia kehitysmaista?
KU-VIIKKOLEHTI 25.4.2014
Olin aiemmin tässä kuussa kehitysyhteistyöjärjestö Planin järjestämällä journalistikurssilla alustamassa median välittämästä kuvasta kehitysmaista. Alustusta varten valmistelin pienen tapaustutkimuksen ja diaesityksen Helsingin Sanomien kehitysmaajutuista muutaman viikon takaa.
Viiden päivän seurantajakson aikana lehden ulkomaansivujen kehitysmaauutiset olivat miltei poikkeuksetta kielteisiä ja kertoivat sodasta, terrori-iskuista, väkivaltaisuuksista, yhteiskunnallisista epäkohdista tai onnettomuuksista.
Olin Planin kehitysmaajournalismin kurssilla myös neljä vuotta sitten puhumassa samasta aiheesta ja olen tehnyt opetustarkoituksia varten vastaavanlaisen tutkimuksen useita kertoja aiemminkin, joten itseäni tulokset eivät juuri yllättäneet.
Planin kurssille osallistuneet valtamedian ja aikakauslehtien toimittajat olivat kuitenkin tyrmistyneitä diaesityksen kuvissa toinen toistaan seuranneiden ikävien uutisten vyörystä ja jäivät pohtimaan, oliko kehitysmaauutisointi yhtä yksipuolista heidän omissa medioissaan. Eturivissä istunut MTV:n uutisten toimittaja lupasi jatkossa yrittää tarkistaa ainakin omia uutiskriteerejään.
Helsingin Sanomien printtilehden ulkomaansivuilla julkaistiin tutkimusjakson aikana yhteensä 55 juttua, joista 25, eli hiukan alle puolet, kertoi tapahtumista jossain kehitysmaaksi luokitellussa maassa.
Tutkimusjakson aikana eniten huomiota saaneita uutisaiheita olivat Syyrian sota ja sen aiheuttama humanitaarinen kriisi, ruotsalaisen toimittajan surmaaminen Afganistanissa sekä tutkavalvonnasta kadonneen malesialaisen matkustajakoneen etsintä.
Ulkomaansivujen 25 kehitysmaajutusta noin puolet kertoi sodasta, pommi-iskuista, terrorismista, islamilaisista ääriliikkeistä tai väkivaltaisista mielenosoituksista. Reilu kolmasosa jutuista käsitteli erilaisia sisäpoliittisia epäkohtia, huonoa hallintoa, korruptiota, rikoksia, saastumista tai epädemokraattisia vaaleja. Viisi juttua kertoi onnettomuudesta – Malesian edustalla kadonneesta matkustajakoneesta.
Viiden päivän uutisteksteissä 150 000 ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa, heistä ainakin 8 000 terrori-iskuissa. 30 ihmistä sai surmansa mielenosoituksissa, ja 128 ihmistä kuoli nälkään. Yhdeksän miljoonaa ihmistä oli joutunut jättämään kotinsa, ja yli puoli miljoonaa ihmistä oli hätäavun ulottumattomissa.
Helsingin Sanomien ulkomaansivuilta ei löytynyt yhtään selvästi myönteiseksi tulkittavissa olevaa kehitysmaajuttua.
Ulkomaanuutisissa useimmin mainittu kehitysmaa oli Syyria, joka mainittiin viidessä jutussa kaikkiaan 50 kertaa. Seuraavana oli Kiina, joka mainittiin 34 kertaa.
Tutkimusjakson kehitysmaajutuissa useimmin mainittu henkilö oli Afganistanissa surmattu Ruotsin radion kirjeenvaihtaja Nils Horner, jonka nimi mainittiin kolmessa jutussa yhteensä 30 kertaa.
Useimmin mainittu kehitysmaan kansalainen oli Kiinan pääministeri Li Keqiang, jonka puhetta Kiinan yhteiskunnan polttavimmista ongelmista referoitiin puolen sivun kokoisessa jutussa.
Muita ainakin kolme kertaa nimeltä mainittuja kehitysmaiden kansalaisia olivat Malesian ilmavoimien komentaja Rodzali Daud, sananvapausjärjestö Penin Turkin osaston puheenjohtaja Tarik Günersel, mielenosoituksessa surmansa saanut turkkilaispoika Berkin Elvan sekä tyttöystävänsä surmaamisesta syytetty eteläafrikkalainen paralympialaisten pikajuoksun voittaja Oscar Pistorius.
Kaikkiaan 24 kehitysmaan kansalaista mainittiin nimeltä. Näistä kolme oli naisia – Oscar Pistoriuksen kuollut tyttöystävä Reeva Steenkamp, syyrialaisten äärimuslimien aseellisen järjestön panttivankina ollut nunnaluostarin johtaja sekä pakolaisleirillä Syyriassa nälänhädästä kärsivä, pelkällä etunimellään esiintynyt runsaan vuoden ikäisen lapsen äiti.
Kehitysmaiden asukkaat eivät juuri päässeet puhumaan kehitysmaita käsittelevissä jutuissa. Eniten suoria sitaatteja oli suomalaiselta majurilta, joka kertoi Syyrian kemiallisten aseiden tuhoamisoperaatiota Välimerellä suojaavista suomalaissotilaista. Malesian kadonnutta konetta käsittelevässä jutussa haastateltiin Suomen onnettomuustutkintakeskuksen tutkijaa. Venezuelan tilanteen asiantuntijana oli Suomen entinen Venezuelan-suurlähettiläs.
Kehitysmaiden kansalaisista ääneen pääsivät Kiinan pääministerin ja Turkin Penin puheenjohtajan lisäksi Malesian liikenneministeri sekä syyrialaisäiti Noor, jonka mukaan pakolaisleiri oli helvettiäkin pahempi paikka elää.
Kehitysmaajutuissa toimijat ovat usein länsimaiden hallituksia, kansainvälisten järjestöjen edustajia, länsimaisia yrityksiä tai tutkijoita. Kehitysmaita edustivat tällä kertaa Malesian lentoyhtiö, Malesian ilmavoimat sekä erilaiset aseelliset tai ei-aseelliset islamistiryhmät, Afganistanin Taleban-liike ja Fidai Mahaz -ryhmittymä, syyrialainen Jabhat al-Nusra, palestiinalainen Islamilainen Jihad, Turkin islamilainen hallituspuolue AKP sekä Al-Qaida.
Uutisjournalismin luonteeseen kuuluu, että se tekee poikkeuksellisesta tavanomaista ja tulee näin luoneeksi ja ylläpitäneeksi kuvaa islamista väkivaltaisena ja äärimmäisyyksiin taipuvaisena uskontona. Todellisuudessa pommi-iskut ja terroriteot eivät kuitenkaan kuulu muslimien jokapäiväiseen elämään muualla kuin sotaa käyvissä maissa. Suurin osa muslimeista ei myöskään koe viehtymystä ääriliikkeisiin.
Tutkimusjakson aikana kaikki Helsingin Sanomien kehitysmaajutut olivat lehden omien toimittajien kirjoittamia tai kansainvälisten uutistoimistojen uutissähkeistä toimitettuja. Suurin osa jutuista syntyi kotitoimituksessa Helsingissä uutistoimistojen aineiston tai ulkomaisen median verkkosivujen pohjalta.
Kehitysmaista kotoisin olevien toimittajien kirjoittamia tekstejä ei ollut.
Tutkimusjakson ainoa Latinalaista Amerikkaa koskenut juttu käsitteli väkivaltaisia mielenosoituksia Venezuelassa.
Viikon ainoa Afrikka-juttu oli pikku-uutinen eteläafrikkalaisjuoksija Oscar Pistoriuksen murhaoikeudenkäynnistä. Ilmeisesti koko maanosassa ei sattunut viikon aikana riittävän suurta katastrofia tai etnistä verilöylyä, joka olisi ylittänyt meillä uutiskynnyksen.
Olin aiemmin tässä kuussa kehitysyhteistyöjärjestö Planin järjestämällä journalistikurssilla alustamassa median välittämästä kuvasta kehitysmaista. Alustusta varten valmistelin pienen tapaustutkimuksen ja diaesityksen Helsingin Sanomien kehitysmaajutuista muutaman viikon takaa.
Viiden päivän seurantajakson aikana lehden ulkomaansivujen kehitysmaauutiset olivat miltei poikkeuksetta kielteisiä ja kertoivat sodasta, terrori-iskuista, väkivaltaisuuksista, yhteiskunnallisista epäkohdista tai onnettomuuksista.
Olin Planin kehitysmaajournalismin kurssilla myös neljä vuotta sitten puhumassa samasta aiheesta ja olen tehnyt opetustarkoituksia varten vastaavanlaisen tutkimuksen useita kertoja aiemminkin, joten itseäni tulokset eivät juuri yllättäneet.
Planin kurssille osallistuneet valtamedian ja aikakauslehtien toimittajat olivat kuitenkin tyrmistyneitä diaesityksen kuvissa toinen toistaan seuranneiden ikävien uutisten vyörystä ja jäivät pohtimaan, oliko kehitysmaauutisointi yhtä yksipuolista heidän omissa medioissaan. Eturivissä istunut MTV:n uutisten toimittaja lupasi jatkossa yrittää tarkistaa ainakin omia uutiskriteerejään.
Helsingin Sanomien printtilehden ulkomaansivuilla julkaistiin tutkimusjakson aikana yhteensä 55 juttua, joista 25, eli hiukan alle puolet, kertoi tapahtumista jossain kehitysmaaksi luokitellussa maassa.
Tutkimusjakson aikana eniten huomiota saaneita uutisaiheita olivat Syyrian sota ja sen aiheuttama humanitaarinen kriisi, ruotsalaisen toimittajan surmaaminen Afganistanissa sekä tutkavalvonnasta kadonneen malesialaisen matkustajakoneen etsintä.
Ulkomaansivujen 25 kehitysmaajutusta noin puolet kertoi sodasta, pommi-iskuista, terrorismista, islamilaisista ääriliikkeistä tai väkivaltaisista mielenosoituksista. Reilu kolmasosa jutuista käsitteli erilaisia sisäpoliittisia epäkohtia, huonoa hallintoa, korruptiota, rikoksia, saastumista tai epädemokraattisia vaaleja. Viisi juttua kertoi onnettomuudesta – Malesian edustalla kadonneesta matkustajakoneesta.
Viiden päivän uutisteksteissä 150 000 ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa, heistä ainakin 8 000 terrori-iskuissa. 30 ihmistä sai surmansa mielenosoituksissa, ja 128 ihmistä kuoli nälkään. Yhdeksän miljoonaa ihmistä oli joutunut jättämään kotinsa, ja yli puoli miljoonaa ihmistä oli hätäavun ulottumattomissa.
Helsingin Sanomien ulkomaansivuilta ei löytynyt yhtään selvästi myönteiseksi tulkittavissa olevaa kehitysmaajuttua.
Ulkomaanuutisissa useimmin mainittu kehitysmaa oli Syyria, joka mainittiin viidessä jutussa kaikkiaan 50 kertaa. Seuraavana oli Kiina, joka mainittiin 34 kertaa.
Tutkimusjakson kehitysmaajutuissa useimmin mainittu henkilö oli Afganistanissa surmattu Ruotsin radion kirjeenvaihtaja Nils Horner, jonka nimi mainittiin kolmessa jutussa yhteensä 30 kertaa.
Useimmin mainittu kehitysmaan kansalainen oli Kiinan pääministeri Li Keqiang, jonka puhetta Kiinan yhteiskunnan polttavimmista ongelmista referoitiin puolen sivun kokoisessa jutussa.
Muita ainakin kolme kertaa nimeltä mainittuja kehitysmaiden kansalaisia olivat Malesian ilmavoimien komentaja Rodzali Daud, sananvapausjärjestö Penin Turkin osaston puheenjohtaja Tarik Günersel, mielenosoituksessa surmansa saanut turkkilaispoika Berkin Elvan sekä tyttöystävänsä surmaamisesta syytetty eteläafrikkalainen paralympialaisten pikajuoksun voittaja Oscar Pistorius.
Kaikkiaan 24 kehitysmaan kansalaista mainittiin nimeltä. Näistä kolme oli naisia – Oscar Pistoriuksen kuollut tyttöystävä Reeva Steenkamp, syyrialaisten äärimuslimien aseellisen järjestön panttivankina ollut nunnaluostarin johtaja sekä pakolaisleirillä Syyriassa nälänhädästä kärsivä, pelkällä etunimellään esiintynyt runsaan vuoden ikäisen lapsen äiti.
Kehitysmaiden asukkaat eivät juuri päässeet puhumaan kehitysmaita käsittelevissä jutuissa. Eniten suoria sitaatteja oli suomalaiselta majurilta, joka kertoi Syyrian kemiallisten aseiden tuhoamisoperaatiota Välimerellä suojaavista suomalaissotilaista. Malesian kadonnutta konetta käsittelevässä jutussa haastateltiin Suomen onnettomuustutkintakeskuksen tutkijaa. Venezuelan tilanteen asiantuntijana oli Suomen entinen Venezuelan-suurlähettiläs.
Kehitysmaiden kansalaisista ääneen pääsivät Kiinan pääministerin ja Turkin Penin puheenjohtajan lisäksi Malesian liikenneministeri sekä syyrialaisäiti Noor, jonka mukaan pakolaisleiri oli helvettiäkin pahempi paikka elää.
Kehitysmaajutuissa toimijat ovat usein länsimaiden hallituksia, kansainvälisten järjestöjen edustajia, länsimaisia yrityksiä tai tutkijoita. Kehitysmaita edustivat tällä kertaa Malesian lentoyhtiö, Malesian ilmavoimat sekä erilaiset aseelliset tai ei-aseelliset islamistiryhmät, Afganistanin Taleban-liike ja Fidai Mahaz -ryhmittymä, syyrialainen Jabhat al-Nusra, palestiinalainen Islamilainen Jihad, Turkin islamilainen hallituspuolue AKP sekä Al-Qaida.
Uutisjournalismin luonteeseen kuuluu, että se tekee poikkeuksellisesta tavanomaista ja tulee näin luoneeksi ja ylläpitäneeksi kuvaa islamista väkivaltaisena ja äärimmäisyyksiin taipuvaisena uskontona. Todellisuudessa pommi-iskut ja terroriteot eivät kuitenkaan kuulu muslimien jokapäiväiseen elämään muualla kuin sotaa käyvissä maissa. Suurin osa muslimeista ei myöskään koe viehtymystä ääriliikkeisiin.
Tutkimusjakson aikana kaikki Helsingin Sanomien kehitysmaajutut olivat lehden omien toimittajien kirjoittamia tai kansainvälisten uutistoimistojen uutissähkeistä toimitettuja. Suurin osa jutuista syntyi kotitoimituksessa Helsingissä uutistoimistojen aineiston tai ulkomaisen median verkkosivujen pohjalta.
Kehitysmaista kotoisin olevien toimittajien kirjoittamia tekstejä ei ollut.
Tutkimusjakson ainoa Latinalaista Amerikkaa koskenut juttu käsitteli väkivaltaisia mielenosoituksia Venezuelassa.
Viikon ainoa Afrikka-juttu oli pikku-uutinen eteläafrikkalaisjuoksija Oscar Pistoriuksen murhaoikeudenkäynnistä. Ilmeisesti koko maanosassa ei sattunut viikon aikana riittävän suurta katastrofia tai etnistä verilöylyä, joka olisi ylittänyt meillä uutiskynnyksen.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Kansanmurha, joka jäi uutisoimatta
KU-VIIKKOLEHTI 11.4.2014
Huhtikuussa 1994 Ruandan hallituksen organisoimat iskujoukot surmasivat järjestelmällisesti satoja tuhansia maan tutsivähemmistön jäseniä. Presidentinkaartin sotilaiden tehtävänä oli puolestaan eliminoida äärihutuja vastustavat ministerit ja muut poliitikot sekä maan älymystön edustajat, papit, lääkärit, lakimiehet, toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit. Nämä olivat pääasiassa valtaväestöön kuuluvia hutuja.
Mediassa on vuosia myöhemmin syytetty YK:ta ja suurvaltoja siitä, etteivät nämä tehneet oikeastaan yhtään mitään kansanmurhan estämiseksi. Mutta kansainvälinen media vaikutti myös keskeisesti ulkopuolisen maailman piittaamattomuuteen.
Maailman lehdissä ja tv-uutisissa ei huhtikuussa 1994 kerrottu, mitä pienessä Keski-Afrikan maassa Ruandassa todella tapahtui.
Uutisoinnissa sotkettiin keskenään siviilien systemaattiset joukkomurhat ja maan pohjoisosissa käydyt taistelut hallituksen armeijan ja kapinallisen Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) sotilaiden välillä. Kansanmurhan sijasta uutisissa puhuttiin anarkiasta, silmittömästä väkivallasta ja Ruandan ikivanhoista heimoriidoista.
Kolmen kuukauden aikana äärihutujen iskujoukot surmasivat ja silpoivat viidakkoveitsillä miljoona ihmistä, mutta kameramiehet eivät olleet joukoittain tallentamassa väkivallantekoja.
Ruandan kansanmurhan ajalta on olemassa vain kolme kaukaa kuvattua, rakeista videopätkää, joissa iskujoukkojen jäsenet silpovat ihmisiä kuoliaaksi Ruandan pääkaupungissa Kigalissa.
Hiukan enemmän kuvia löytyy maaseudun kirkkojen edustalla surmattujen ihmisten pääkalloista ja luurangoista, joita päästiin kuvaamaan viikkoja tai kuukausia joukkomurhien jälkeen.
Olin itse toimittajana Ruandassa ja pakolaisleirillä naapurimaassa Tansaniassa kesäkuussa 1994, kaksi kuukautta kansanmurhan alkamisen jälkeen. Olin keräämässä aineistoa Ylen radiodokumenttia varten.
Biumban kaupungin reunamilla FPR:n sissien vapauttamalla alueella tapasin Ruandan opposition edustajia, jotka olivat selvinneet joukkomurhista hengissä: ministeri, puoluejohtajia, suurlähettiläs, ranskan kielen professori ja sairaalan ylijohtaja.
Kaikki olivat hutuja ja järkyttyneitä ulkomaisen median raportoinnin yksipuolisuudesta.
”Puhuminen Ruandan heimosodasta on kuin lukisi paksusta kirjasta vain yhden sivun”, totesi Bonaventure Ubalijoro, Ruandan entinen Ranskan ja Yhdysvaltojen suurlähettiläs.
”Kyseessä on poliittinen verilöyly. Ihmiset, jotka on tapettu – sekä tutsit että hutut – tapettiin heidän poliittisten mielipiteidensä takia, koska he vastustivat presidentti Habyarimanan puoluetta, joka oli aiemmin ainoa sallittu poliittinen puolue.”
Vuotta myöhemmin olin mukana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, joka arvioi ulkomaiden reaktioita Ruandan konfliktiin ja kansanmurhaan. Tutkimus oli avunantajamaiden järjestön OECD:n rahoittama. Minun tehtävänäni oli käydä läpi Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan suurimpien sanomalehtien uutisointia Ruandan kansanmurhan ajalta.
Kaivoin tällä viikolla esiin tuon vanhan tutkimusaineiston – joka on hämmentävää luettavaa.
Kansanmurha käynnistyi pian sen jälkeen kun Ruandan ja naapurimaan Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone ammuttiin alas Kigalin lähellä huhtikuun 6. päivän iltana 1994. Kahden Afrikan maan presidentin lentoturma oli uutinen länsimaiden valtalehtien etusivuja myöten.
Kun presidentinkaarti lähti tappamaan Ruandan hutuministereitä ja kuolemanpartiot aloittivat tutsien järjestelmällisen surmaamisen, länsimaiden laatulehtien raportointi keskittyi valkoihoisten ulkomaalaisten evakuoimiseen.
Tämän jälkeen Ruanda vajosi pariksi viikoksi lähes täydelliseen uutispimentoon, kunnes kymmeniä tuhansia ruumiita ajelehti Ruandan rajalla virtaavaa Kagerajokea pitkin Victoriajärveen. Toukokuuhun mennessä ainakin 300 000 ihmistä oli tapettu Ruandan kylissä ja kaupungeissa maailman tiedotusvälineiden siitä kertomatta.
Brittiläinen The Times -lehti kertoi 11.4.1994 pääkirjoituksessaan, että Ranska ja Belgia olivat lähettäneet Ruandaan joukkojaan evakuoimaan omia kansalaisiaan.
”Mutta ulkomaiset joukot eivät pysty häivyttämään Ruandan verikiihkoa. Tämä on ruandalaisten itsensä tehtävä, ennen kuin mielettömyyden vuoksi menehtyy lisää ihmishenkiä”, lontoolaislehti linjasi päivälleen 20 vuotta sitten.
New York Times puolestaan totesi 10.4.1994, että YK:n tulee toimittaa Ruandaan hätäapua ja pyrkiä rauhansovitteluun.
”Mutta jossain vaiheessa maailman voi olla syytä kysyä, että jos nämä toimet eivät auta, olisiko parempi siirtyä sivuun, mikäli kiistakumppanit eivät kykene pääsemään sopuun.”
Kesti pitkään ennen kuin asioiden todellinen laita valkeni median valtavirralle ja kotitoimitusten päälliköille – ja Suomessa vielä pidempään.
Suomen Kuvalehti kirjoitti vielä kesäkuun alussa, kuinka Ruandassa ja Burundissa tapetaan silmittömästi. ”Tosin hutut ja tutsit ovat tappaneet toisiaan satoja vuosia, mutta nyt kuolleiden määrä on noussut yli uutiskynnyksen. Nyt näyttää siltä, että kumpikin osapuoli aikoo tuhota toisensa viimeiseen mieheen. Heimot ovat käyneet sotaa koko ajan, mutta sellaista tappamista kuin nyt ei ole esiintynyt aikaisemmin.”
Ruanda ei ollut kansanmurhan aikana suinkaan mikään maailman ykkösuutinen. Koko huhtikuun aikana maassa oli enimmillään vain 15 ulkomaalaista toimittajaa.
Äärihutut saivat jatkaa tutsien surmaamista vailla sen suurempaa huolta maailman median huomiosta.
Kevään ja kesän 1994 suurimpia uutisaiheita olivat taistelut Bosniassa, Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit, jalkapallon MM-kisat ja Yhdysvalloissa ex-vaimonsa murhasta syytetyn entisen amerikkalaisen jalkapallon pelaajan O. J. Simpsonin vangitsemisoikeudenkäynti.
Ruandasta tuli iso uutisaihe vasta heinäkuun lopulla, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta ja äärihutut pakottivat miljoona ihmistä mukaansa maanpakoon silloisen Zairen rajan taakse. Zaireen lennätetyt ulkomaalaiset toimittajat eivät kuitenkaan raportoineet tuolloin jo päättyneestä kansanmurhasta, vaan humanitaarisesta katastrofista pakolaisleireillä, jotka olivat täydellisesti äärihutujen hallinnassa.
Huhtikuussa 1994 Ruandan hallituksen organisoimat iskujoukot surmasivat järjestelmällisesti satoja tuhansia maan tutsivähemmistön jäseniä. Presidentinkaartin sotilaiden tehtävänä oli puolestaan eliminoida äärihutuja vastustavat ministerit ja muut poliitikot sekä maan älymystön edustajat, papit, lääkärit, lakimiehet, toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit. Nämä olivat pääasiassa valtaväestöön kuuluvia hutuja.
Mediassa on vuosia myöhemmin syytetty YK:ta ja suurvaltoja siitä, etteivät nämä tehneet oikeastaan yhtään mitään kansanmurhan estämiseksi. Mutta kansainvälinen media vaikutti myös keskeisesti ulkopuolisen maailman piittaamattomuuteen.
Maailman lehdissä ja tv-uutisissa ei huhtikuussa 1994 kerrottu, mitä pienessä Keski-Afrikan maassa Ruandassa todella tapahtui.
Uutisoinnissa sotkettiin keskenään siviilien systemaattiset joukkomurhat ja maan pohjoisosissa käydyt taistelut hallituksen armeijan ja kapinallisen Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) sotilaiden välillä. Kansanmurhan sijasta uutisissa puhuttiin anarkiasta, silmittömästä väkivallasta ja Ruandan ikivanhoista heimoriidoista.
Kolmen kuukauden aikana äärihutujen iskujoukot surmasivat ja silpoivat viidakkoveitsillä miljoona ihmistä, mutta kameramiehet eivät olleet joukoittain tallentamassa väkivallantekoja.
Ruandan kansanmurhan ajalta on olemassa vain kolme kaukaa kuvattua, rakeista videopätkää, joissa iskujoukkojen jäsenet silpovat ihmisiä kuoliaaksi Ruandan pääkaupungissa Kigalissa.
Hiukan enemmän kuvia löytyy maaseudun kirkkojen edustalla surmattujen ihmisten pääkalloista ja luurangoista, joita päästiin kuvaamaan viikkoja tai kuukausia joukkomurhien jälkeen.
Olin itse toimittajana Ruandassa ja pakolaisleirillä naapurimaassa Tansaniassa kesäkuussa 1994, kaksi kuukautta kansanmurhan alkamisen jälkeen. Olin keräämässä aineistoa Ylen radiodokumenttia varten.
Biumban kaupungin reunamilla FPR:n sissien vapauttamalla alueella tapasin Ruandan opposition edustajia, jotka olivat selvinneet joukkomurhista hengissä: ministeri, puoluejohtajia, suurlähettiläs, ranskan kielen professori ja sairaalan ylijohtaja.
Kaikki olivat hutuja ja järkyttyneitä ulkomaisen median raportoinnin yksipuolisuudesta.
”Puhuminen Ruandan heimosodasta on kuin lukisi paksusta kirjasta vain yhden sivun”, totesi Bonaventure Ubalijoro, Ruandan entinen Ranskan ja Yhdysvaltojen suurlähettiläs.
”Kyseessä on poliittinen verilöyly. Ihmiset, jotka on tapettu – sekä tutsit että hutut – tapettiin heidän poliittisten mielipiteidensä takia, koska he vastustivat presidentti Habyarimanan puoluetta, joka oli aiemmin ainoa sallittu poliittinen puolue.”
Vuotta myöhemmin olin mukana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, joka arvioi ulkomaiden reaktioita Ruandan konfliktiin ja kansanmurhaan. Tutkimus oli avunantajamaiden järjestön OECD:n rahoittama. Minun tehtävänäni oli käydä läpi Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan suurimpien sanomalehtien uutisointia Ruandan kansanmurhan ajalta.
Kaivoin tällä viikolla esiin tuon vanhan tutkimusaineiston – joka on hämmentävää luettavaa.
Kansanmurha käynnistyi pian sen jälkeen kun Ruandan ja naapurimaan Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone ammuttiin alas Kigalin lähellä huhtikuun 6. päivän iltana 1994. Kahden Afrikan maan presidentin lentoturma oli uutinen länsimaiden valtalehtien etusivuja myöten.
Kun presidentinkaarti lähti tappamaan Ruandan hutuministereitä ja kuolemanpartiot aloittivat tutsien järjestelmällisen surmaamisen, länsimaiden laatulehtien raportointi keskittyi valkoihoisten ulkomaalaisten evakuoimiseen.
Tämän jälkeen Ruanda vajosi pariksi viikoksi lähes täydelliseen uutispimentoon, kunnes kymmeniä tuhansia ruumiita ajelehti Ruandan rajalla virtaavaa Kagerajokea pitkin Victoriajärveen. Toukokuuhun mennessä ainakin 300 000 ihmistä oli tapettu Ruandan kylissä ja kaupungeissa maailman tiedotusvälineiden siitä kertomatta.
Brittiläinen The Times -lehti kertoi 11.4.1994 pääkirjoituksessaan, että Ranska ja Belgia olivat lähettäneet Ruandaan joukkojaan evakuoimaan omia kansalaisiaan.
”Mutta ulkomaiset joukot eivät pysty häivyttämään Ruandan verikiihkoa. Tämä on ruandalaisten itsensä tehtävä, ennen kuin mielettömyyden vuoksi menehtyy lisää ihmishenkiä”, lontoolaislehti linjasi päivälleen 20 vuotta sitten.
New York Times puolestaan totesi 10.4.1994, että YK:n tulee toimittaa Ruandaan hätäapua ja pyrkiä rauhansovitteluun.
”Mutta jossain vaiheessa maailman voi olla syytä kysyä, että jos nämä toimet eivät auta, olisiko parempi siirtyä sivuun, mikäli kiistakumppanit eivät kykene pääsemään sopuun.”
Kesti pitkään ennen kuin asioiden todellinen laita valkeni median valtavirralle ja kotitoimitusten päälliköille – ja Suomessa vielä pidempään.
Suomen Kuvalehti kirjoitti vielä kesäkuun alussa, kuinka Ruandassa ja Burundissa tapetaan silmittömästi. ”Tosin hutut ja tutsit ovat tappaneet toisiaan satoja vuosia, mutta nyt kuolleiden määrä on noussut yli uutiskynnyksen. Nyt näyttää siltä, että kumpikin osapuoli aikoo tuhota toisensa viimeiseen mieheen. Heimot ovat käyneet sotaa koko ajan, mutta sellaista tappamista kuin nyt ei ole esiintynyt aikaisemmin.”
Ruanda ei ollut kansanmurhan aikana suinkaan mikään maailman ykkösuutinen. Koko huhtikuun aikana maassa oli enimmillään vain 15 ulkomaalaista toimittajaa.
Äärihutut saivat jatkaa tutsien surmaamista vailla sen suurempaa huolta maailman median huomiosta.
Kevään ja kesän 1994 suurimpia uutisaiheita olivat taistelut Bosniassa, Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit, jalkapallon MM-kisat ja Yhdysvalloissa ex-vaimonsa murhasta syytetyn entisen amerikkalaisen jalkapallon pelaajan O. J. Simpsonin vangitsemisoikeudenkäynti.
Ruandasta tuli iso uutisaihe vasta heinäkuun lopulla, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta ja äärihutut pakottivat miljoona ihmistä mukaansa maanpakoon silloisen Zairen rajan taakse. Zaireen lennätetyt ulkomaalaiset toimittajat eivät kuitenkaan raportoineet tuolloin jo päättyneestä kansanmurhasta, vaan humanitaarisesta katastrofista pakolaisleireillä, jotka olivat täydellisesti äärihutujen hallinnassa.
perjantai 28. maaliskuuta 2014
Kuka päättää asioista Afganistanissa?
KU-VIIKKOLEHTI 28.3.2014
Itsemurhaiskut ja muut aseelliset hyökkäykset siviilejä, armeijaa ja ulkomaalaisia toimittajia ja diplomaatteja vastaan ovat lisääntyneet Afganistanissa viikon kuluttua järjestettävien presidentinvaalien alla. Turvallisuustilanteen heikentymisestä huolimatta Yhdysvaltojen ja Naton joukkojen on kuitenkin tarkoitus lähteä maasta vuoden loppuun mennessä.
New York Timesin entisen Afganistanin-kirjeenvaihtajan mukaan tämän jälkeen on vain ajan kysymys, milloin talebanit ja näiden liittolaiset, Haqqani-verkosto ja naapurimaan Pakistanin heimoalueille maiden rajan taakse asettuneet lukuisat eri aseelliset islamistiryhmät, pyrkivät ottamaan vallan Afganistanissa.
Tämä kaikki tapahtuu Pakistanin armeijan ja etenkin maan tiedustelupalvelun ISI:n järjestelmällisellä tuella, väittää New York Timesin toimittaja Carlotta Gall huhtikuussa ilmestyvässä kirjassaan The Wrong Enemy: America in Afghanistan 2001–2014 (Väärä vihollinen: Yhdysvallat Afganistanissa 2001–2014).
Gallin mukaan Pakistan maksaa afganistanilaisille ja pakistanilaisille islamisteille palkkaa, järjestää terroristikoulutusta ja antaa näille turvapaikan.
Otteita kirjasta on julkaistu etukäteen ainakin New York Timesissa ja Times of India -lehdessä. Jo Afganistanin-kirjeenvaihtajana ollessaan Carlotta Gall käsitteli Pakistanin tiedustelun kytköksiä Afganistanin ja Pakistanin islamistiliikkeisiin useissa lehtikirjoituksissaan.
Carlotta Gall kuvailee kirjassaan Afganistanin sodan ja väkivaltaisuuksien taustalla olevaa kylmäveristä suurvaltapolitiikkaa kaikessa raadollisuudessaan.
Yhdysvallat rahoittaa Pakistanin armeijaa vuosittain yli kahdella miljardilla dollarilla. Samalla Yhdysvaltojen hallitus on täysin tietoinen siitä, että Pakistanin tiedustelupalvelu ISI rahoittaa terrori-iskuja tekeviä islamistiliikkeitä kotimaassa ja rajan takana Afganistanissa.
Ääri-islamilaiset liikkeet ovat Pakistanille eräänlainen hyvä vihollinen, jota se tarvitsee saadakseen massiivista aseellista tukea Yhdysvalloista. Yhdysvalloille taas terroristiliikkeet ja alueen yleinen epävakaisuus ovat syy jatkuvaan sotilaalliseen läsnäoloon.
Pakistanin ISI ja virallisesti eläkkeellä olevat entiset armeijan ja tiedustelupalvelun upseerit pyrkivät myös kontrolloimaan islamistijoukkoja, jotta voisivat näiden avulla vaikuttaa Afganistanin tilanteeseen sen jälkeen kun länsimaiden joukot on vedetty pois maasta. Islamisteja on pidetty vuosikausia myös sotareservinä Pakistanin perivihollista Intiaa vastaan.
Gall toteaa kirjansa esipuheessa, että afganistanilaiset eivät koskaan kannattaneet terrorismia, mutta silti heitä rangaistiin syyskuun 11. päivän tapahtumista.
”Yhdysvaltojen oletettu liittolainen Pakistan on sen sijaan lietsonut väkivaltaa Afganistanissa omien kyynisten ja hegemonisten intressiensä vuoksi. Pakistanin kenraalit ja mullahit ovat aiheuttaneet suurta murhetta omalle kansalleen, naapureilleen Afganistanissa sekä Nato-liittolaisille.”
”Pakistan on ollut todellinen vihollinen, ei Afganistan”, Gall päättelee.
Brittiläistoimittaja Carlotta Gall saapui Mazar-i-Sharifiin Afganistaniin marraskuussa 2001 ensimmäisten ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien joukossa. Yhdysvallat oli pommittanut Afganistania kuukauden ajan kostoksi New Yorkin ja Washingtonin iskuista, joista syytettiin Osama bin Ladenia ja Al-Qaidan terroristeja.
Afganistanin talebanit ajettiin vallasta, ja maa sai pian uuden perustuslain. Tämän jälkeen Afganistanissa on pidetty jo kahdet valtakunnalliset vaalit.
Tavallisten afganistanilaisten elinolot eivät silti ole juuri kohentuneet. Päinvastoin, talebanliike järjestäytyi uudelleen, ja vuodesta 2006 lähtien maa on ollut jatkuvassa sodassa.
Gallin mukaan afganistanilaiset tiesivät asian oikean laidan jo tuolloin. Kapinaliikkeen rahoittajat ja järjestäjät olivat Pakistanissa. Afganistanin poliisin selvitysten mukaan myös useimmat itsemurhapommittajat olivat kotoisin Pakistanista.
Gall lähti Pakistaniin jäljittämään talebanien taustavoimia. Huomattava osa talebanien rivisotilaista oli värvätty mukaan pyhään sotaan Quettan kaupungin uskonnollisista kouluista. Pakistanin suositut uskontokoulut, madrasat, olivat Gallin mukaan kuitenkin pelkkää peitetoimintaa.
Todellisuudessa tiedustelupalvelu ISI piti kaikkia naruja käsissään. Pakistanin presidentin Pervez Musharrafin hallitus elätti ja suojeli Afganistanin ja Pakistanin talebaneja, Kashmirin islamistisissejä ja myös Al-Qaidan kansainvälisiä terroristeja, vaikka juhlapuheissa Pakistan oli Bushin hallinnon tärkein liittolainen taistelussa terrorismia vastaan.
ISI:n tuki naapurimaan kapinallisille alkoi jo Afganistanin neuvostomiehityksen aikana – silloin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n rahoituksella ja toimeksiannosta.
Myös Osama bin Laden oli CIA:n ja Pakistanin tiedustelun ISI:n luomus. Mutta tiesivätkö Pakistanin viranomaiset, että bin Laden piileksi vuosina 2006–2011 Abbottabadissa, kivenheiton päässä Pakistanin sotilasakatemiasta ja vain kahden tunnin ajomatkan päässä Pakistanin pääkaupungista Islamabadista?
Bin Ladenin näyttävästi julkistetun surmaoperaation jälkeen Carlotta Gall käytti kaksi vuotta asian selvittämiseen.
Gallin mukaan Yhdysvalloilla oli varmoja todisteita siitä, että ISI:n johtaja Ahmad Shuja Pasha oli tietoinen bin Ladenin olinpaikasta. ISI:n aiempi johtaja Ziauddin Butt puolestaan kertoi Gallille, että presidentti Musharraf järjesti bin Ladenille piilopaikan Abbottabadista. Lopulta eräs sisäpiirin tietolähde paljasti Gallille, että tiedustelupalvelulla oli oma itsenäinen yksikkö, jonka ainoana tehtävänä oli hoitaa Osama bin Ladenia koskevia asioita.
Bin Laden piti kuolemaansa asti tiiviisti yhteyttä Pakistanissa toimiviin islamistijärjestöihin, Harkat-ul-Mujahideeniin, Kashmirin sissien Lashkar-e-Taibaan ja Afganistanin talebanien johtajaan, mullah Omariin. Nämä olivat kaikki ISI:n rahoituksen ja valvonnan piirissä.
Bin Laden matkusti myös useita kertoja Afganistanin raja-alueille tapaamaan muita islamistijohtajia. Autosaattue päästettiin aina läpi maanteiden tarkastuspisteistä.
Itsemurhaiskut ja muut aseelliset hyökkäykset siviilejä, armeijaa ja ulkomaalaisia toimittajia ja diplomaatteja vastaan ovat lisääntyneet Afganistanissa viikon kuluttua järjestettävien presidentinvaalien alla. Turvallisuustilanteen heikentymisestä huolimatta Yhdysvaltojen ja Naton joukkojen on kuitenkin tarkoitus lähteä maasta vuoden loppuun mennessä.
New York Timesin entisen Afganistanin-kirjeenvaihtajan mukaan tämän jälkeen on vain ajan kysymys, milloin talebanit ja näiden liittolaiset, Haqqani-verkosto ja naapurimaan Pakistanin heimoalueille maiden rajan taakse asettuneet lukuisat eri aseelliset islamistiryhmät, pyrkivät ottamaan vallan Afganistanissa.
Tämä kaikki tapahtuu Pakistanin armeijan ja etenkin maan tiedustelupalvelun ISI:n järjestelmällisellä tuella, väittää New York Timesin toimittaja Carlotta Gall huhtikuussa ilmestyvässä kirjassaan The Wrong Enemy: America in Afghanistan 2001–2014 (Väärä vihollinen: Yhdysvallat Afganistanissa 2001–2014).
Gallin mukaan Pakistan maksaa afganistanilaisille ja pakistanilaisille islamisteille palkkaa, järjestää terroristikoulutusta ja antaa näille turvapaikan.
Otteita kirjasta on julkaistu etukäteen ainakin New York Timesissa ja Times of India -lehdessä. Jo Afganistanin-kirjeenvaihtajana ollessaan Carlotta Gall käsitteli Pakistanin tiedustelun kytköksiä Afganistanin ja Pakistanin islamistiliikkeisiin useissa lehtikirjoituksissaan.
Carlotta Gall kuvailee kirjassaan Afganistanin sodan ja väkivaltaisuuksien taustalla olevaa kylmäveristä suurvaltapolitiikkaa kaikessa raadollisuudessaan.
Yhdysvallat rahoittaa Pakistanin armeijaa vuosittain yli kahdella miljardilla dollarilla. Samalla Yhdysvaltojen hallitus on täysin tietoinen siitä, että Pakistanin tiedustelupalvelu ISI rahoittaa terrori-iskuja tekeviä islamistiliikkeitä kotimaassa ja rajan takana Afganistanissa.
Ääri-islamilaiset liikkeet ovat Pakistanille eräänlainen hyvä vihollinen, jota se tarvitsee saadakseen massiivista aseellista tukea Yhdysvalloista. Yhdysvalloille taas terroristiliikkeet ja alueen yleinen epävakaisuus ovat syy jatkuvaan sotilaalliseen läsnäoloon.
Pakistanin ISI ja virallisesti eläkkeellä olevat entiset armeijan ja tiedustelupalvelun upseerit pyrkivät myös kontrolloimaan islamistijoukkoja, jotta voisivat näiden avulla vaikuttaa Afganistanin tilanteeseen sen jälkeen kun länsimaiden joukot on vedetty pois maasta. Islamisteja on pidetty vuosikausia myös sotareservinä Pakistanin perivihollista Intiaa vastaan.
Gall toteaa kirjansa esipuheessa, että afganistanilaiset eivät koskaan kannattaneet terrorismia, mutta silti heitä rangaistiin syyskuun 11. päivän tapahtumista.
”Yhdysvaltojen oletettu liittolainen Pakistan on sen sijaan lietsonut väkivaltaa Afganistanissa omien kyynisten ja hegemonisten intressiensä vuoksi. Pakistanin kenraalit ja mullahit ovat aiheuttaneet suurta murhetta omalle kansalleen, naapureilleen Afganistanissa sekä Nato-liittolaisille.”
”Pakistan on ollut todellinen vihollinen, ei Afganistan”, Gall päättelee.
Brittiläistoimittaja Carlotta Gall saapui Mazar-i-Sharifiin Afganistaniin marraskuussa 2001 ensimmäisten ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien joukossa. Yhdysvallat oli pommittanut Afganistania kuukauden ajan kostoksi New Yorkin ja Washingtonin iskuista, joista syytettiin Osama bin Ladenia ja Al-Qaidan terroristeja.
Afganistanin talebanit ajettiin vallasta, ja maa sai pian uuden perustuslain. Tämän jälkeen Afganistanissa on pidetty jo kahdet valtakunnalliset vaalit.
Tavallisten afganistanilaisten elinolot eivät silti ole juuri kohentuneet. Päinvastoin, talebanliike järjestäytyi uudelleen, ja vuodesta 2006 lähtien maa on ollut jatkuvassa sodassa.
Gallin mukaan afganistanilaiset tiesivät asian oikean laidan jo tuolloin. Kapinaliikkeen rahoittajat ja järjestäjät olivat Pakistanissa. Afganistanin poliisin selvitysten mukaan myös useimmat itsemurhapommittajat olivat kotoisin Pakistanista.
Gall lähti Pakistaniin jäljittämään talebanien taustavoimia. Huomattava osa talebanien rivisotilaista oli värvätty mukaan pyhään sotaan Quettan kaupungin uskonnollisista kouluista. Pakistanin suositut uskontokoulut, madrasat, olivat Gallin mukaan kuitenkin pelkkää peitetoimintaa.
Todellisuudessa tiedustelupalvelu ISI piti kaikkia naruja käsissään. Pakistanin presidentin Pervez Musharrafin hallitus elätti ja suojeli Afganistanin ja Pakistanin talebaneja, Kashmirin islamistisissejä ja myös Al-Qaidan kansainvälisiä terroristeja, vaikka juhlapuheissa Pakistan oli Bushin hallinnon tärkein liittolainen taistelussa terrorismia vastaan.
ISI:n tuki naapurimaan kapinallisille alkoi jo Afganistanin neuvostomiehityksen aikana – silloin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n rahoituksella ja toimeksiannosta.
Myös Osama bin Laden oli CIA:n ja Pakistanin tiedustelun ISI:n luomus. Mutta tiesivätkö Pakistanin viranomaiset, että bin Laden piileksi vuosina 2006–2011 Abbottabadissa, kivenheiton päässä Pakistanin sotilasakatemiasta ja vain kahden tunnin ajomatkan päässä Pakistanin pääkaupungista Islamabadista?
Bin Ladenin näyttävästi julkistetun surmaoperaation jälkeen Carlotta Gall käytti kaksi vuotta asian selvittämiseen.
Gallin mukaan Yhdysvalloilla oli varmoja todisteita siitä, että ISI:n johtaja Ahmad Shuja Pasha oli tietoinen bin Ladenin olinpaikasta. ISI:n aiempi johtaja Ziauddin Butt puolestaan kertoi Gallille, että presidentti Musharraf järjesti bin Ladenille piilopaikan Abbottabadista. Lopulta eräs sisäpiirin tietolähde paljasti Gallille, että tiedustelupalvelulla oli oma itsenäinen yksikkö, jonka ainoana tehtävänä oli hoitaa Osama bin Ladenia koskevia asioita.
Bin Laden piti kuolemaansa asti tiiviisti yhteyttä Pakistanissa toimiviin islamistijärjestöihin, Harkat-ul-Mujahideeniin, Kashmirin sissien Lashkar-e-Taibaan ja Afganistanin talebanien johtajaan, mullah Omariin. Nämä olivat kaikki ISI:n rahoituksen ja valvonnan piirissä.
Bin Laden matkusti myös useita kertoja Afganistanin raja-alueille tapaamaan muita islamistijohtajia. Autosaattue päästettiin aina läpi maanteiden tarkastuspisteistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)