Hyväosaisten kansannousu

KU-VIIKKOLEHTI 20.12.2013

Thaimaan hallitusta vastustavat mielenosoittajat ovat olleet Bangkokin kaduilla lähes yhtäjaksoisesti kohta kuukauden ajan, ja sunnuntaille on luvassa taas lisää mielenosoituksia.

Bangkokin keskustan Demokratian muistomerkillä järjestetty mielenosoitus muistutti viime viikolla jonkinlaista festivaalia. Thaimaan liput liehuivat, kun paikalliset bändit esiintyivät kymmenille tuhansille keskiluokkaisille nuorille ja iloisille vanhuksille.

Opposition Demokraattista puoluetta edustavien poliitikkojen puheiden välissä mielenosoittajia kehotettiin viheltämään pilleihin.

Mielenosoittajien mukaan Thaimaan ongelmien syynä on maan pääministerinä vuosina 2001–2006 ollut Thaksin Shinawatra. Matkapuhelinbisneksellä rikastunut Shinawatra muistetaan maailmalla myös jalkapallojoukkue Manchester Cityn entisenä omistajana.

Thaksin Shinawatra syöstiin vallasta sotilasvallankaappauksessa ja tuomittiin vuonna 2008 vankeuteen vallan väärinkäytöstä vaimonsa tekemien maakauppojen yhteydessä. Mutta Bangkokin mielenosoittajien mukaan Thaksin johtaa maata edelleen maanpaosta Dubaista käsin.

Sotilasvallan päättymisen jälkeen Thaksinin tukema puolue on voittanut Thaimaan parlamenttivaalit jo kahdesti, viimeksi vuonna 2011, jolloin pääministeriksi valittiin hänen pikkusiskonsa Yingluck Shinawatra.

Yingluckin puolue Pheu Thai (Thaimaan puolesta) sai yksinään enemmistön parlamentissa, mutta muodosti hallituksen yhdessä viiden pienpuolueen kanssa. Hallitus on suosittu etenkin Thaimaan pohjois- ja koillisosien köyhällä maaseudulla, mutta Bangkokin mielenosoittajat ovat toista mieltä.

”Hallitus käyttää meidän veronmaksajien rahoja hankkeisiin, jotka hyödyttävät Thaksinin liikeyrityksiä”, muuan iäkkäämpi mielenosoittaja selitti.

Kansannousun johtajaksi ryhtynyt entinen varapääministeri Suthep Thaugsuban arvelee, että tulevana sunnuntaina kaksi miljoonaa ihmistä osallistuu mielenosoituksiin. Tavoite tuskin toteutuu.

Ennen viime viikon maanantain protesteja Suthep ilmoitti antautuvansa viranomaisille, jollei Bangkokin kaduille tulisi miljoona mielenosoittajaa. Suurmielenosoitukseen osallistui lopulta noin 150 000 ihmistä – 65 miljoonan asukkaan Thaimaassa.

Protestien rauhoittamiseksi pääministeri Yingluck Shinawatra hajotti parlamentin ja lupasi uudet vaalit ensi vuoden helmikuussa.

Mielenosoittajia uudet vaalit eivät tyydytä. Oppositiojohtaja Suthep Thaugsuban sanoo haluavansa palauttaa maahan demokratian nimittämällä maan johtoon ”kansanneuvoston”, jonka jäseniä ei ole tarkoitus valita vaaleilla.

”Emme halua uusia vaaleja, koska häviäisimme kuitenkin. Haluamme, että Shinawatran perhe lähtee maasta”, eräs mielenosoittaja kertoi uutistoimisto Reutersille.

”Me olemme rikkaita, ja lapsemme ovat käyneet koulua Bangkokissa. Thaksinin kannattajat ovat köyhiä ja kouluttamattomia, ja Thaksin on ostanut heidän äänensä”, arveli puolestaan bangkokilainen toimiston johtaja.

Thaksin Shinawatran syrjäyttämisen jälkeen hänen kannattajansa ja vastustajansa ovat olleet vuoron perään Bangkokin kaduilla. Tämänkertaiset mielenosoitukset saivat alkunsa hallituksen laatimasta armahduslaista.

Armahduslaki olisi vapauttanut syytteistä aiempien vuosien protesteihin osallistuneita mielenosoittajia sekä kaikki vuoden 2004 jälkeen poliittisista syistä tuomion saaneet. Yleinen armahdus olisi mahdollistanut Thaksin Shinawatran paluun Thaimaahan, mutta samalla myös oppositiojohtajat Suthep Thaugsuban ja Abhisit Vejjajiva olisi vapautettu murhasyytteistä.

Vuonna 2010 pääministerinä ja varapääministerinä ollessaan Suthep ja Abhisit antoivat sotilaille käskyn tulittaa Thaksin Shinawatraa kannattaneita mielenosoittajia. 90 ihmistä kuoli.

Yleinen armahdus, pyrkimys kansalliseen sovintoon ja isoveli Thaksinin maineen palauttaminen olivat Yingluck Shinawatran keskeisiä vaalilupauksia vuoden 2011 vaalikampanjassa.

Thaimaan senaatti kuitenkin kumosi viime kuussa parlamentin alahuoneen hyväksymän armahduslain.

Vaikka armahduslaki tyssäsi senaattiin, mielenosoitukset vain yltyivät. Vihellyspilleillä ja Thaimaan lipuilla varustautuneet väkijoukot valtasivat valtiovarainministeriön, maatalousministeriön ja maan tv-asemat ja järjestivät piknikkejä myös poliisin ja armeijan päämajojen pihalla.

Bangkokin ylemmän keskiluokan lisäksi mielenosoituksiin tuotiin Demokraattisen puolueen kannattajia busseilla maan eteläosista. Hua Hinin kaupungissa ihmisiä värvättiin lähtemään pääkaupunkiin 2 000 bahtin eli 45 euron päiväpalkalla.

Mielenosoituksissa oli tarjolla nuudelikeittoa ja ihmiset kuvasivat toisiaan älypuhelimilla. Bangkokin demokratiamuistomerkillä osa paikallisista opposition aktivisteista seurasi tapahtumia viereisen McDonald’sin sisältä.

Protestijohtaja Suthep Thaugsuban on vaatinut ihmisiä yleislakkoon ja kehottanut valtion ja kuntien virkamiehiä ottamaan vastedes käskynsä perustamaltaan kansanneuvostolta. Viikko sitten hän yritti saada armeijan johtoa tukemaan ”poliittisia uudistuksia”, mistä nämä onneksi kieltäytyivät.

Thaimaan tiedotusvälineet myötäilivät mielenosoittajia pitkään, mutta viime viikolla palstatilaa saivat myös yliopistojen tutkijat, jotka vertasivat ajatusta kansanneuvostosta fasistien vallankumoukseen 1920-luvun Italiassa.

Bangkokissakin moni kadunmies on jo läpeensä kyllästynyt mielenosoituksiin, jotka tukkivat liikenteen ja haittaavat taloutta. Thaimaahan matkustavien turistien määrä on pudonnut viidenneksellä viime vuoden joulukuuhun verrattuna.

Maan pohjois- ja koillisosista kotoisin olevat kertovat sen sijaan mieluusti Yingluck Shinawatran ja isoveli-Thaksinin hallitusten saavutuksista. Thaksinin hallituskaudella köyhyysrajan alla elävien määrä puolittui ja kaikille thaimaalaisille järjestettiin pääsy terveydenhoitoon alle euron maksua vastaan.

Yingluckin hallitus on nostanut minimipalkan seitsemään euroon päivässä ja maksanut riisinviljelijöille markkinahintaa korkeampaa hintaa. Koululaisille on hankittu omat taulutietokoneet, ja ilmainen langaton verkko löytyy hotspoteista eri puolilta maata.

Lähi-idän politiikan uudet käänteet

KU-VIIKKOLEHTI 5.12.2013

Lähi-idän jännitteiden osalta mennyt syksy on ollut yllättävien hyvien uutisten aikaa. Vai muistatteko vielä, miten syyskuun alussa näytti melkein varmalta, että Yhdysvallat aloittaa ilmaiskut Syyriaan? Sotarummutuksen keskellä myös pitkään suunniteltu hyökkäys Iraniin vaikutti yhä todennäköisemmältä.

Länsimaat syyttivät Syyriaa maan pääkaupungin Damaskoksen laitamilla elokuussa tehdyistä kaasuiskuista, joissa kuoli satoja ihmisiä. Irania taas syytettiin Syyrian tukemisesta ja aikeista kehittää ydinase.

Nyt tilanne onkin aivan toinen. Syyrian kemiallisia aseita aiotaan hävittää Yhdysvaltojen sotalaivalla ja 35 ulkomaista yhtiötä on tarjoutunut tuhoamaan vähemmän vaarallisia kemikaaleja. Syyrian rauhanneuvottelujen uusi vaihe käynnistyy Genevessä Sveitsissä tammikuussa.

Iran taas suostui viime kuun lopulla sopuun oman ydinohjelman pysäyttämiseksi. Jos asiat etenevät suunnitelmien mukaan, Iranin talouspakotteita ruvetaan purkamaan ensi kesänä.

Parhaassa tapauksessa on mahdollista, että Lähi-idän maiden useat eri konfliktit laantuvat ja alueen geopoliittinen palapeli liittolaissuhteineen menee uusiksi.

Lyhyellä aikavälillä on kuitenkin mahdollista, että Syyrian sota kiihtyy, kun presidentti Bashar al-Assadin hallituksen ei tarvitse pelätä Yhdysvaltojen ohjusiskuja ja ilmapommituksia, vaan voi keskittyä taistelemaan alakynnessä olevia kapinallisia vastaan tavanomaisin asein.

Iranin kanssa tehty sopimus uraanin rikastamisen rajoituksista ei myöskään estä Irania tukemasta Syyrian hallitusta sotatoimissa.

Syyrian tilannetta ja oikeastaan koko maailmanpolitiikkaa muuttanut käänne sai alkunsa syyskuun 9. päivänä, kun Yhdysvaltojen ulkoministeri John Kerry vastasi Lontoossa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa kysymykseen, mitä Syyria voisi tehdä länsimaiden kostoiskun välttämiseksi. Sen tarkemmin ajattelematta Kerry totesi, että Syyrian pitäisi luopua kemiallisista aseistaan viikossa, mitä hän ei tietenkään uskonut tapahtuvan.

Sattumalta samaan aikaan Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kävi Moskovassa neuvotteluja Syyrian ulkoministerin Walid Muallemin kanssa. Lavrov nappasi kiinni John Kerryn lipsahduksesta ja onnistui sopimaan Syyrian ulkoministerin kanssa vielä samana päivänä, että juuri näin tehdään. Syyria luovuttaisi kaikki kemialliset aseensa kansainvälisille tarkkailijoille hävitettäväksi ja allekirjoittaisi kemiallisten aseiden kieltosopimuksen.

Barack Obaman hallinto oli vastahakoinen, mutta ei enää voinut muutakaan kuin suostua Syyrian myönnytykseen. Ulkoministerit Kerry ja Lavrov tapasivat Genevessä ja sopivat kemiallisten aseiden tuhoamisen yksityiskohdista – ja tällä hetkellä Syyrian sinappikaasu- ja hermokaasuvarastojen tuhoaminen on jo pitkällä.

Toissa viikonloppuna kokoonnuttiin taas Genevessä ja allekirjoitettiin sopimus Iranin uraanin rikastamisen rajoituksista. Neuvotteluissa olivat Iranin lisäksi mukana YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Venäjä ja Kiina sekä ylimääräisenä sopimusosapuolena Saksa.

Sopimusta Iranin ydinohjelman pysäyttämisestä oli kuitenkin sorvattu jo viime keväästä asti Iranin ja Yhdysvaltojen välillä käydyissä salaisissa kahdenvälisissä neuvotteluissa Omanissa.

Omanin sulttaani Qaboos bin Said oli keskeisessä roolissa kaksi vuotta sitten neuvotteluissa Irakista Iraniin eksyneiden, vuoristossa vaeltamassa olleiden amerikkalaisten turistien vapauttamiseksi. Onnistuneiden neuvottelujen päätteeksi sulttaani tarjoutui jatkamaan Yhdysvaltojen ja Iranin välisten keskustelujen isännöimistä.

Kalliisiin autoihin mieltynyt sulttaani Qaboos oli takuumiehenä myös Jemenissä siepattujen suomalaisten Atte ja Leila Kalevan vapauttamisessa.

Länsimaiden media on mieluusti maalannut piruja seinille. On arveltu, että Iranin vanhoilliset ja maan turvallisuuseliitti eivät hyväksy maan ydinohjelman rajoituksia, vaan Iran yrittää lopulta kiemurrella pois sopimuksesta. Obaman hallintoa taas on syytetty siitä, että se on pettänyt Syyrian opposition saadakseen Iranin luopumaan ydinohjelmastaan.

Arabimaiden media puhui sen sijaan välittömästi Iran-sopimuksen jälkeen ”liennytyksestä” ja ”suhteiden lähentymisestä” ja iranilaisten suurista odotuksista.

Kun Genevessä hiottiin valmiiksi sopimusta, Iranissa monet valvoivat aamuun asti odottaen hyviä uutisia. Ulkoministeri Javad Zarifin sopimuksen syntymisestä kertonut Facebook-päivitys sai yli 180 000 tykkäystä.

Arabimaiden toimittajat tosin ihmettelivät sitä, miksei muita Lähi-idän maita kutsuttu mukaan neuvottelemaan Iranin ydinohjelman rajoituksista, vaan miksi asioista sovitaan vain Iranin ja pohjoisten suurvaltojen kesken.

Mitä mahdollisia vaikutuksia syksyn sopimuksilla sitten on muiden Lähi-idän maiden tilanteeseen?

Al Jazeera -kanavan palestiinalainen erikoistoimittaja Marwan Bishara uskoo, että länsimaiden sopimus Iranin kanssa johtaa Iranin suurempaan vaikutusvaltaan alueen politiikassa. Väkirikas ja voimavaroiltaan vauras Iran voi olla hyödyllinen kumppani pyrkimyksissä pysyvään rauhaan alueen konflikteissa, ei pelkästään Syyriassa vaan yhtä lailla Irakissa, Afganistanissa ja Libanonissa.

Irakissa šiiapääministeri Nuri al-Malikin hallitus ei pysyisi pystyssä ilman Iranin tukea. Libanonissa Iran vaikuttaa politiikkaan etenkin Hizbollah-puolueen kautta. Afganistanin talebaneissa länsimailla ja Iranilla on yhteinen vihollinen.

Bishara ennustaa, että Iran ja Turkki saattavat jatkossa keikauttaa Saudi-Arabian Yhdysvaltojen tärkeimmän muslimiliittolaisen paikalta Lähi-idässä. Iranilla ja Turkilla on huomattavat keskinäiset kauppaintressit ja yhteinen huoli kurdialueen tulevaisuudesta. Iranin öljy vähentäisi Turkin riippuvuutta Venäjän kaasusta.

Israelia liennytys Iranin kanssa ei lopulta haittaa, sillä aiempaa salonkikelpoisempi Iran tuskin aiheuttaa sille uhkaa. Sen sijaan Saudi-Arabia on ollut enemmän kuin käärmeissään siitä, ettei sille kerrottu salaisista Iran-neuvotteluista. Viime kädessä kaikki alueen maat kaipaisivat kuitenkin kansalaisvapauksia ja aitoja demokraattisia uudistuksia.

Aidstilastoja rukataan alaspäin

KU-VIIKKOLEHTI 22.11.2013

Ennen vanhaan tähän aikaan vuodesta tiedotusvälineet olivat täynnä juttuja, joissa kerrottiin aidsin räjähdysmäisestä leviämisestä paitsi Afrikassa myös väkirikkaissa Aasian maissa Intiassa ja Kiinassa. Arvaan, että tänä vuonna tulee olemaan aika hiljaista eikä joulukuun alussa vietettävää kansainvälistä aidspäivää varmaan juuri noteerata mediassa.

YK:n aidsjärjestön Unaidsin syyskuussa julkaistun raportin perusteella olisi kuitenkin aihetta riemuun. Aidsjärjestön tilastojen mukaan uusien hiv-tartuntojen määrä maailmassa on vähentynyt kolmanneksen vuodesta 2001 ja myös aidskuolemien määrä on pienentynyt lähes saman verran huippuvuodesta 2005.

Unaidsin mukaan viime vuonna aidsiin menehtyi koko maailmassa 1,6 miljoonaa ihmistä, kun pahimmillaan – kahdeksan vuotta sitten – tautiin kuoli 2,3 miljoonaa ihmistä.

Unaidsin mukaan myönteisen kehityksen syynä on aidslääkkeiden parempi saatavuus. Viime vuoden loppuun mennessä yli yhdeksän miljoonaa hiv-tartunnan kantajaa sai taudin etenemistä hidastavia antiretroviraalilääkkeitä. Lääkehoidon piirissä oli noin kaksi kolmasosaa kaikista aidslääkkeitä tarvitsevista koko maailmassa.

Uusin aidsraportti pyrkii osoittamaan, kuinka hyvin YK:n vuosituhattavoitteet on saavutettu hiv:n leviämisen osalta. Vuonna 2000 maailman johtajien kesken sovittujen vuosituhattavoitteiden mukaan hiv:n leviäminen haluttiin saada pysäytettyä ja tartuntojen määrä vähentymään vuoteen 2015 mennessä ja kaikki aidslääkitystä tarvitsevat lääkehoidon piiriin vuoteen 2010 mennessä.

Unaidsin raportin tilastoliitteestä löytyvien lukujen mukaan uusien tartuntojen määrä olisi vähentynyt eniten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Etiopiassa uusien tartuntojen määrä väheni 11 vuodessa peräti 87 prosenttia. Botswanassa tartuntojen määrä puolittui. Sambiassa ja Zimbabwessa tartunnat vähenivät 39 prosentilla, Etelä-Afrikassa 34 prosenttia.

Arviot aidskuolemien määrästä laskivat eniten Zimbabwessa ja Ruandassa (75 prosenttia), Sambiassa (61 prosenttia) sekä Keniassa (54 prosenttia).

Antiretroviraalilääkkeet ovat yleistyneet eniten Euroopan maiden ohella Botswanassa, Kap Verdessä, Ruandassa ja Kuubassa. Näissä maissa lähes kaikki aidslääkkeitä kaipaavat ovat lääkehoidon piirissä. Unaidsin mukaan mustan Afrikan maissa 68 prosenttia aidslääkkeitä tarvitsevista saa niitä.

Lääkkeiden ansiosta yhä useampi tartunnankantaja on säilynyt hengissä, ja näin ollen heidän määränsä on kasvanut. Unaidsin mukaan Etelä-Afrikassa on määrällisesti eniten hiv-positiivisia, kuusi miljoonaa, mikä olisi 18 prosenttia koko aikuisväestöstä. Väkimäärään suhteutettuna eniten taudinkantajia on Unaidsin mukaan muissa eteläisen Afrikan maissa Swazimaassa, Lesothossa ja Botswanassa, joissa järjestö uskoo joka neljännen aikuisen olevan hiv-positiivinen.

Raportin mukaan muualla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa neljällä prosentilla aikuisista on hiv. Miltei kaikkialla muualla maailmassa hiv:n yleisyys jää yhteen prosenttiin tai sen alle.

Lääkkeet eivät ole ainoa syy siihen, että aidstilastot näyttävät valoisammilta kuin koskaan aikaisemmin. Toinen syy on se, että takavuosien arviot liioittelivat aidsongelmaa rajusti.

Vuonna 2000 Unaids ilmoitti, että yli viisi miljoonaa ihmistä oli saanut vuoden aikana hiv-tartunnan ja 2,5 miljoonaa ihmistä kuoli aidsiin. Uusimman raportin mukaan vuosituhannen vaihteessa uusia tartuntoja olikin vain noin puolet aiemmin ilmoitetusta määrästä ja aidskuolemien määrä oli tuolloin kolmanneksen väitettyä pienempi.

Myös uusimpiin arvioihin kannattaa suhtautua skeptisesti. Toisin kuin voisi kuvitella, Unaidsin julkistamat tilastot eivät kerro testeissä todetuista hiv-tartunnoista. YK-järjestön arviot ovat perustuneet lähinnä yksittäisissä äitiysneuvoloissa otettuihin verikokeisiin, joiden testituloksista on matemaattisilla tietokoneohjelmilla tehty koko maan väestöä koskevia yleistyksiä.

Aiempia arvioita on ollut pakko leikata, kun monissa maissa ensi kertaa tehdyissä valtakunnallisissa terveysseulonnoissa päädyttiin oletettua selvästi alhaisempiin hiv-tartuntamääriin.

Eteläisestä Afrikasta on lukuisia esimerkkejä matemaattisista laskelmista, joilla on saatu moninkertaisia tartuntamääriä todelliseen tilanteeseen verrattuna. Matemaattisella mallilla arvioitiin vuonna 2003, että Etelä-Afrikan pankkien työntekijöistä 12 prosentilla olisi hi-virus. Suurimpien pankkien tekemässä 29 000 pankkitoimihenkilön hiv-testissä kuitenkin vain kolme prosenttia testatuista todettiin positiivisiksi.

Grahamstownin vankilassa puolestaan hiv-tartunnan saaneiden vankien osuus oli reilu kaksi prosenttia, vaikka lehtitietojen mukaan Etelä-Afrikassa 60 prosenttia vangeista olisi viruksen kantajia.

Malawissa Maailmanpankin raportin mukaan joka seitsemäs opettaja oli menehtymässä aidsiin vuonna 2002. Todellisuudessa koko vuonna kuoli yhteensä alle kolme prosenttia maan opettajista, eikä kuolinsyynä joka kerta suinkaan ollut aids.

Afrikan maiden osalta keskeisenä syynä virheellisiin arvioihin ovat äitiysneuvoloissa otetuista verikokeista saadut virheelliset tulokset. Yleisimmin käytössä olevat hiv-testimenetelmät voivat nimittäin reagoida hiv:n vasta-aineiden ohella myös esimerkiksi malariaan, tuberkuloosiin, tuhkarokkoon, flunssaan, aiempiin rokotuksiin tai raskauteen.

Niinpä positiivinen näyte pitäisi aina testata uudestaan toisella testimenetelmällä tehdyllä varmistuskokeella ennen kuin positiivisesta tuloksesta voidaan olla varmoja. Ensimmäisissä varmistustesteissä usein noin kolmasosa positiivisista näytteistä osoittautuu lopulta puhtaiksi.

Afrikan maissa äitiysneuvoloiden verinäytteistä tehdyissä seulontakokeissa positiivisia näytteitä ei yleensä ole kuitenkaan varmistettu toisella testillä.

Lopputuloksena ovat olleet selvästi yläkanttiin tehdyt arviot ja todellisuutta paljon epätoivoisempi kuva Afrikan maiden aidstilanteesta.

Tietoja ja näkemyksiä Iranista

KU-VIIKKOLEHTI 8.11.2013

Maanpuolustuskorkeakoulussa vierailevana tutkijana työskentelevä iranilais-suomalainen Alan Salehzadeh sai hetkeksi pientä kuuluisuutta, kun hänen Iranin sisä- ja ulkopolitiikkaa käsittelevä tutkimuksensa poistettiin Maanpuolustuskorkeakoulun verkkosivuilta.

Hyllytystä edelsi Iranin suurlähettilään vierailu Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksella. Suurlähettiläs Seyed Rasoul Mousavi oli arvostellut tekstin yleistä sävyä ja tutkimuksessa esitettyjä kiistanalaisia väitteitä. Suurlähettiläs on valtiotieteen tohtori ja toimi ennen Suomeen tuloaan Iranin ulkopoliittisen instituutin johtajana.

Asiasta nousi tietysti pieni kohu. Puolustusministeri Carl Haglund vaati Maanpuolustuskorkeakoulun rehtorilta selitystä tutkimuksen hyllytyksestä. Korkeakoulu ilmoitti, että sen tutkimuseettinen neuvosto kävisi läpi Salehzadehin tutkimuksen. Kun tutkimuksessa ei lopulta löytynyt huomautettavaa, se palautettiin verkkoon sellaisenaan.

Iran-tutkimuksen hyllytys ja hyllytyksen herättämät kommentit saivat paljon huomiota mediassa, mutta silti ilmeisesti yksikään suomalainen tiedotusväline ei ottanut tehtäväkseen selostaa, mitä tutkimus varsinaisesti pitää sisällään.

Salehzadehin tutkimus Iran’s domestic and foreign policies (Iranin sisä- ja ulkopolitiikka) julkaistiin Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen työpapereiden julkaisusarjassa. Kyseessä on 40-sivuinen esitelmä Iranin hallinnon periaatteista, maan etnisistä ja uskonnollisista vähemmistöistä, naisten asemasta, maan ydinohjelmasta sekä Iranin tämänhetkisistä suhteista muihin Lähi-idän maihin.

Tutkimus on kieltämättä monin paikoin asenteellinen, ja se olisi myös kaivannut kielikorjausta ja kunnollista toimittamista. Lähdeviitteet ovat pääasiassa länsimaiden ja etenkin Yhdysvaltojen valtamediasta.

Siitä huolimatta Salehzadehin tutkimus on mielenkiintoinen tietopaketti Iranin tilanteesta ja taustoista. Erityisesti kappaleet Iranin etnisistä vähemmistöistä ja maan suhteista naapurimaihin Turkkiin, Azerbaidzhaniin ja Irakiin sisältävät paljon kiinnostavia ja vähemmän tunnettuja yksityiskohtia.

Salehzadeh on taustaltaan iranilainen kurdi ja ilmiselvästi vastustaa vuodesta 1979 vallassa ollutta Iranin islamistista hallintoa.

Iranin islamilaisessa järjestelmässä kaikki valta on maan korkeimmalla uskonnollisella johtajalla, ajatolla Ali Khameneilla, joka hallitsee maata vallankumouskaartin ja sen tiedustelupalvelun avustuksella. Jos joku kuvitteli, että uudistusmielisen Hassan Rouhanin valinta maan presidentiksi viime kesänä olisi muuttanut mitään, tämä on Salehzadehin mukaan väärässä.

Salehzadehin mielestä Rouhanin valinta presidentiksi oli vanhoillisen ajatolla Khamenein tietoisen strategian tulosta. Länsimaiden asettamien talouspakotteiden vuoksi Iranin talous on kriisissä. Rouhanin toivotaan nyt onnistuvan saamaan länsimaat neuvotteluihin maan ydinohjelmasta ja hellittämään pakotteita. Rouhani oli ainoa maltillisen siiven islamisti, joka kelpuutettiin presidenttiehdokkaaksi.

Rouhani on kuitenkin ilmoittanut, ettei Iran suinkaan tule luopumaan ydinohjelmastaan eikä myöskään tuestaan Bashar al-Assadin hallinnolle Syyriassa.

Alan Salehzadeh ei näe suurta eroa Iranin vanhoillisten ja uudistusmielisten poliitikkojen välillä, sillä myös uudistusmieliset kannattavat Iranin uskonnollista järjestelmää ja joutuvat toimimaan sen sallimissa puitteissa.

Vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeen syntynyt vihreäksi liikkeeksi kutsuttu protestiliike ei Salehzadehin mielestä myöskään esittänyt todellista vaihtoehtoa nykyjärjestelmälle. Vuoden 2009 mielenosoitusten syynä oli ensisijaisesti se, että kaksi uudistusmielistä ehdokasta Mir-Hossein Musavi ja Mehdi Karrubi epäilivät vaalivilppiä.

Vaikka Musavi ja Karrubi eivät suinkaan pyrkineet kumoamaan koko järjestelmää, hallituksen vaihtoa ja demokratiaa kaipaavat iranilaiset lähtivät mukaan mielenosoituksiin, sillä protestiliike soi heille harvinaisen tilaisuuden osoittaa mieltä hallitusta vastaan, Salehzadeh päättelee.

Hänen mukaansa vihreä liike kuihtui kasaan, koska länsimaat eivät antaneet sille selkeää tukea.

Salehzadehin mukaan Iranin todellinen oppositio on hajallaan ja toimii pääasiassa ulkomailta käsin ja internetissä.

Hallitusta vastaan kamppailevat myös useat aseelliset ryhmät, kuten Irakissa leiriä pitävä ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n salaa tukema Kansan mujahedin (MEK), Iranin kurdien kapinallisliike PJAK sekä belutšien vähemmistökansan islamistinen vastarintaliike Jundallah.

Salehzadeh korostaa sitä, että 75 miljoonan asukkaan Iranissa vain noin puolet väestöstä on persialaisia ja vastaavasti noin puolet väestöstä jakautuu useisiin eri vähemmistökansoihin, kuten azereihin, kurdeihin, lureihin ja belutšeihin. Silti lain mukaan persia on maan ainoa virallinen kieli, eikä muita kieliä saa käyttää esimerkiksi kouluopetuksessa.

Turkinsukuisista azereista osa vaatiikin itsenäisen Etelä-Azerbaidzhanin perustamista. Samaan aikaan kuitenkin monet azerit ovat kiinteästi mukana Iranin valtapolitiikassa ja esimerkiksi ajatolla Khamenein kotikieli on azeri.

Lainsäädäntö syrjii monin tavoin myös muihin uskontoihin kuin šiiamuslimeihin kuuluvia.

Naisten asemasta mainitsen vain yhden Salehzadehin lukuisista esimerkeistä. Iranin korkeakouluopiskelijoista peräti 60 prosenttia on tätä nykyä naisia, mutta uuden lain mukaan naiset eivät saa opiskella ”naisten luonteelle sopimattomia aineita”, kuten energiatekniikkaa, mekaniikkaa, tietojenkäsittelyä, viestintää, oikeustiedettä, valtio-oppia tai uskontoa.

Salehzadehin Iran-tutkimuksen johtopäätökset eivät näytä perustuvan tutkimuksen muuhun sisältöön. Salehzadeh toteaa, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen läntiset voittajavallat jakoivat Lähi-idän alueet mielivaltaisesti ja ovat sen jälkeen pönkittäneet epädemokraattisia hallitsijoita päästäkseen käsiksi alueen luonnonvaroihin.

Salehzadehin mukaan ”iranilainen kevät” on kuitenkin koittamassa ja aika näyttää, kykenevätkö iranilaiset itse muuttamaan maansa hallintoa vai tarvitsevatko he siihen kansainvälistä apua.

Budjettitukea ja pähkinäkauppaa Tansaniassa

KU-VIIKKOLEHTI 25.10.2013

Minulla oli viikko sitten kunnia saada osallistua tilaisuuteen, jossa juhlistettiin Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön 40-vuotista historiaa Tansaniassa ja etenkin maan eteläisimmissä lääneissä Mtwarassa ja Lindissä, missä suomalaisia kehityshankkeita on toteutettu yhtäjaksoisesti vuodesta 1973.

Intian valtameren rannalla sijaitsevan Mtwaran ammattikoulun juhlasaliin oli kutsuttu entisten ja nykyisten suomalaishankkeiden vastuuhenkilöitä, ulkoministeriön virkamiehiä Helsingistä ja Saharan eteläpuolisen Afrikan suurlähetystöistä sekä satakunta paikallista kutsuvierasta, joukossa muun muassa ministeri ja maaherra.

Puheita pidettiin englanniksi ja swahiliksi, ja kehityshankkeiden konkareita kutsuttiin lavalle haastateltavaksi. Langaton mikrofoni pätki, mutta kehitysyhteistyössä Afrikan maissa on jo totuttu moisiin pieniin hankaluuksiin.

Jo ennen vuotta 1973 suomalaisia oli mukana Tansaniassa toteutetuissa yhteispohjoismaisissa hankkeissa, joissa rakennettiin oppikoulu Kibahan kylään maan pääkaupungin Dar es Salaamin liepeille sekä maatalousoppilaitos Mbeyaan lähellä Sambian vastaista rajaa. Kibahan koulun nimekkäin oppilas lienee Tansanian nykyinen presidentti Jakaya Kikwete.

Ensimmäinen täysin suomalaisin voimin käynnistetty projekti Tansaniassa oli Mtwaran ja Lindin vesihuoltohanke. Vuosina 1973–93 eteläisiin lääneihin rakennettiin yli 2 000 pumppukaivoa ja järjestettiin puhdasta vettä sadoille tuhansille ihmisille.

Kaivohanketta seurasi 17 vuotta jatkunut maaseudun kehittämishanke, joka tunnetaan paremmin projektin englanninkielisellä lyhenteellä RIPS (Rural Integrated Project Support). Samaan aikaan Mtwaran ja Lindin maaseudulle rakennettiin suomalaisin varoin ensimmäisiä päällystettyjä teitä.

Tätä nykyä Suomi rahoittaa Mtwarassa ja Lindissä pienviljelijöitä ja maataloustuotteiden jalostusta ja markkinointia tukevaa Limas-hanketta.

Suomalaisia järjestöhankkeita alueella ovat Liike ry:n koululiikuntaprojektit, journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin yhteisömediahanke sekä WaterFinns-yhdistyksen vesihanke, jossa on kunnostettu vanhoja kaivoja ja järjestetty sanitaatiokoulutusta kyläläisten perustamille vesikomiteoille.

Juhlaseminaarissa puhuttiin avoimesti ja hymyssä suin yhteistyön lukuisista haasteista ja epäonnistumisista. 40 vuotta jatkuneista kehityshankkeista huolimatta Mtwaran ja Lindin alueet ovat edelleen maan köyhää syrjäseutua. Kylissä ihmiset asuvat yhä savimajoissa vailla sähköä ja muita hyvinvointipalveluja.

Esimerkiksi uuden vesihankkeen tarpeellisuutta selittää se tosiasia, että vuonna 2000, vain seitsemän vuotta Suomen rahoittaman mittavan kaivohankkeen päättymisen jälkeen, ainoastaan kolmasosa kaivoista oli enää toiminnassa – osittain johtuen varaosien ja kunnossapidon puutteesta, osittain muista syistä.

Kaivoja rakennettaessa ei yleensä kysytty paikallisilta naisilta, mihin kaivot olisi parasta rakentaa. Keskelle kylää asennetut kaivot jäivät usein käyttämättä, sillä perinteiset vedenhakumatkat olivat naisille tärkeä osa päivittäistä rutiinia. Vedenhaun ajaksi naiset pääsivät muutamaksi tunniksi poistumaan kodeistaan ja vaihtamaan keskenään kuulumisia ja henkilökohtaisia huoliaan.

Jotain virheistä kuitenkin opittiin. Vammalan Konepajan suunnittelemia Nira AF-85 -pumppukaivoja ruvettiin valmistamaan Dar es Salaamiin perustetulla tehtaalla, ja tätä kaivomallia on myöhemmin käytetty menestyksekkäästi vesihankkeissa Keniassa ja Etiopiassa.

Maaseudun kokonaisvaltaiseen kehittämiseen tähdänneen RIPS-hankkeen myötä Mtwarasta ja Lindistä tehtiin niin sanottujen osallistavien menetelmien koealue.

Osallistavaa suunnittelua oli määrä käyttää hallinnon kaikilla tasoilla. Ensin tarkasteltiin kyläläisten kanssa tapauskohtaisesti kylien omia mahdollisuuksia ja voimavaroja, ja sen jälkeen ryhdyttiin kehittämään alueita ihmisten omien intressien mukaisesti.

Paikan päällä nämä pehmeät lähestymistavat saivat suurta kannatusta. Hankkeen puitteissa rahoitettiin lähes tuhatta pienhanketta. Kyliin rakennettiin kouluja, apteekkeja, kaivoja ja sadevesisäiliöitä. Cashewpähkinätuholaisten torjuntakeinoja kokeiltiin. Kyläläisille annettiin pienluottoja vuohien hankkimiseen.

”Kyläläiset ottivat itse vastuuta omasta kehityksestään ja kykenivät mobilisoimaan voimavaroja lähialueen elinolojen kohentamiseksi”, hankkeessa työskennellyt Elizabeth Ndedya kuvaili tuloksia.

”Tärkeintä ei ollut se, mitä tarkkaan ottaen tehtiin, vaan miten”, totesi RIPS-hankkeen johtajana 90-luvulla työskennellyt Tor Lundström.

Hankkeeseen käytettiin 17 vuoden aikana yhteensä noin 35 miljoonaa euroa, josta tosin kolmasosa meni konsulttiyhtiö Scanagrin työntekijöiden palkkoihin ja toinen mokoma erilaisten koulutustilaisuuksien menoihin ja hallintokuluihin.

Kun Suomen rahoitus päättyi vuonna 2005, tarkoituksena oli, että kunnat olisivat jatkaneet kylähankkeita. Todellisuudessa kylät jäivät taas pitkälti oman onnensa nojaan.

Tällä hetkellä Suomi tukee Tansaniaa laittamalla 11 miljoonaa euroa vuodessa suoraan valtion budjettiin, muutaman miljoonan kuntien kehittämiseen ja kaksi miljoonaa euroa maan metsähallinnolle.

Suurin yksittäinen kehityshanke on Mtwaran ja Lindin pienviljelijöiden pienimuotoista yritystoimintaa tukeva Limas-hanke. Hankkeen avulla syrjäalueiden ihmisiä autetaan saamaan tuotteensa markkinoille, oli kyse sitten kyyhkyherneistä, cashewpähkinöistä, kananmunista tai hunajasta.

Kaiken kaikkiaan Suomen tuki Tansanialle on tänä vuonna 27 miljoonaa euroa.

”Tansania on epäonnistunut siinä, että maassa on liian monta avunantajaa ja liian paljon hankkeita. Kun hanke päättyy, kaikki voimat käytetään uuden hankkeen etsimiseen”, tokaisi juhlaseminaarissa kutsuvieraana ollut antropologi Marja-Liisa Swantz.

On hyvinkin mahdollista, että tulevaisuudessa Tansanian avun tarve vähenee. Maan rannikolta, etenkin juuri Mtwaran edustalta, merenpohjan uumenista on nimittäin löytynyt lupaavia määriä maakaasua. Jo tällä hetkellä Mtwaran alueelta porattu maakaasu riittäisi tekemään maasta sähkön osalta omavaraisen.

Ilo irti Nairobin terrori-iskusta

KU-VIIKKOLEHTI 11.10.2013

Pöly on laskeutunut Nairobin Westgaten ostoskeskuksen ylle viimekuisen terrori-iskun jälkeen. Tapaus kutakuinkin kaikkosi tiedotusvälineistä viimeistään sen jälkeen kun Kenian asevoimien ja poliisin edustajat ilmoittivat viime viikonloppuna, että hyökkäyksen takana olikin vain neljä tai korkeintaan kuusi miestä eikä yhtään naista.

Ostoskeskuksen valvontakameran kuvista oli Kenian viranomaisten mukaan tunnistettu kolme miestä: sudanilainen tarkka-ampuja Abu Baara al-Sudani, arabialaista sukujuurta oleva kenialainen Omar Nabhan ja Nairobissa asunut somalialainen Khattab al-Kene. Neljäs mies tunnettiin vain nimellä Omar.

Brittiläinen Channel 4 kertoi jo viikkoa aiemmin, että terroristiryhmän johtajana toimi kenialainen entinen erikoisjoukkojen sotilas nimeltä Omar. Tämä oli varttunut kristinuskoisessa perheessä Nairobissa mutta kääntynyt islaminuskoon ja lähtenyt Somaliaan vuonna 2005.

Kanavan tietojen mukaan Khattab al-Kene työskenteli islamilaisessa kirjakaupassa Nairobissa. Hänet oli aiemmin pidätetty Somaliassa, ja häntä oli kidutettu Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n pidätyskeskuksessa. Päästyään vapaaksi mies oli liittynyt Somalian islamistikapinallisten järjestöön Al-Shabaabiin.

Monien kenialaisten ja muiden tapausta tarkemmin seuranneiden mielestä viranomaisten selitys ei tyydytä. Oliko hyökkääjiä tosiaan neljä tai korkeintaan kuusi? Ostoskeskuksesta pelastuneiden silminnäkijöiden mukaan iskuun osallistui ainakin 15 terroristia, jotka olivat jakautuneet kolmeen tai neljään ryhmään eri puolille ostoskeskusta.

Useat todistajat kertoivat englantia brittiaksentilla puhuvasta valkoihoisesta naisesta, joka toimi terroristiryhmän johtajana. Toiset puhuivat peräti kahdesta valkoihoisesta naisesta. Jotkut olivat nähneet valkoisen naisen hierovan itseensä verta ja liittyneen rakennuksesta pelastuneiden ihmisten joukkoon.

Valkoihoinen brittinainen olisi saattanut olla 29-vuotias kolmen lapsen äiti Samantha Lewthwaite, joka kääntyi teini-iässä islaminuskoon ja on Keniassa ennestään syytettynä pommi-iskujen suunnittelusta.

Ostoskeskuksessa hyökkäyksen aikana olleet kertoivat myös nähneensä ainakin kahden pyssymiehen vaihtavan vaatteensa ja lähteneen ulos rakennuksesta ennen poliisin erikoisjoukkojen saapumista. Jotkut terroristeista olivat puolestaan saattaneet päästä pakoon ostoskeskuksen pysäköintihallin alta kulkevan viemärikäytävän kautta.

Panttivankikriisiä selvittämään tulleiden sotilaiden toiminta on herättänyt kenialaisissa suuttumusta.

Ostoskeskuksen kauppojen omistajat kertoivat sotilaiden ryöstäneen tyhjäksi kaikki koruja, kelloja ja matkapuhelimia myyvät liikkeet. Pankkiautomaatteihin ja pankkien ja kasinon rahaholveihin oli murtauduttu ampumalla konetuliaseilla. Ostoskeskuksen alakerran ravintolan juomat oli juotu ja pöydät notkuivat tyhjistä olut- ja viinapulloista.

Kenialaislehti The Star sai haltuunsa valvontakameran kuvia sotilaista, jotka tyhjensivät supermarketin kassoja ja sulloivat käteistä rahaa muovikasseihin.

Panttivankikriisin kolmantena päivänä ostoskeskuksen katto romahti ja tuhosi rakennuksen alemmat kerrokset. Sotilaat kertoivat myöhemmin saaneensa käskyn ampua rakennuksen kantavia rakenteita panssarintorjuntakranaateilla. Brittilehti Guardianin haastatteleman turvallisuusyhtiön edustajan mukaan katto kuitenkin räjäytettiin rakennuspurkuun tarkoitetuilla räjähteillä.

Virallisten tietojen mukaan terrori-iskussa kuoli 61 siviiliä, kuusi kenialaista sotilasta tai poliisia ja viisi terroristia. Kuolleiden joukossa oli Kenian poliisin erikoisjoukkojen komentaja, joka sai surmansa kenialaisten sotilaiden tulituksessa.

Kenian Punaisen Ristin mukaan ainakin 39 ihmistä on edelleen kadoksissa. Heistä yksikään ei varmasti selvinnyt hengissä, kun ostoskeskuksen katto räjäytettiin.

Epäilyksiä herättävät myös tiedot viranomaisten saamista etukäteisvaroituksista, joiden mukaan Al-Shabaabin tiedettiin olevan tekemässä iskua Nairobissa sijaitsevaan liikerakennukseen. Guardian-lehden mukaan Westgaten ostoskeskuksessa oli Kenian tiedustelupalvelun agentteja vain muutama tunti ennen iskun alkamista.

Vastauksia ei ole saatu myöskään siihen, mikä rooli oli israelilaisilla kommandojoukoilla, jotka saapuivat ostoskeskukseen kriisin toisena päivänä. Westgaten ostoskeskuksen omistaa israelilainen kiinteistösijoittaja.

Kriisin selvittämisessä oli mukana myös brittiläisiä agentteja Suur-Lontoon poliisin terrorisminvastaisesta yksiköstä. Panttivankien pelastamiseen osallistui ainakin ensimmäisenä päivänä myös ryhmä yhdysvaltalaisia turvallisuusmiehiä.

Täysin selvää ei ole vielä sekään, oliko iskun takana todella somalialaisten islamistikapinallisten Al-Shabaab vaiko kenialainen islamistijärjestö Al Hijra vai kenties Al-Shabaabin nimissä toiminut täysin itsenäinen ryhmä.

Kenialainen tv-kanava NTV antoi jo kaksi vuotta sitten ymmärtää, että Kenian asevoimien ja tiedusteluviranomaisten suhde Al-Shabaabiin olisi läheisempi kuin voisi arvata. NTV esitti kesällä 2011 tv-dokumenttien sarjan, jossa salaa kuvatulla videoaineistolla todistettiin, miten armeijan upseerit värväsivät kenialaismiehiä Al-Shabaabin riveihin. Ennen Somaliaan lähtöä miehet saivat sotilaskoulutusta Keniassa sijaitsevilla armeijan leireillä.

Syksyllä 2011 Kenian asevoimat lähettivät joukkoja Somaliaan, valloittivat Al-Shabaabilta Kismayun satamakaupungin ja miehittivät laajoja alueita Kenian vastaisen rajan tuntumassa. Myöhemmin Kenian joukot liitettiin Afrikan unionin rauhanturvaoperaatioon, jossa on mukana 17 000 sotilasta pääasiassa Ugandasta, Burundista ja Keniasta.

”Mikäli haluaisimme, voisimme tuhota Al-Shabaabin Somaliassa muutamassa kuukaudessa. Mutta silloin Kenia menettäisi samalla oikeutensa pitää joukkojaan siellä”, kommentoi kenialaispoliitikko Farah Maalim.

Somalialaissukuisen Maalimin mielestä Al-Shabaab onkin Kenialle hyvä vihollinen. Sen myötä Kenia saa aseita Yhdysvalloista, Britanniasta ja Israelista ja kenialaisupseerit voivat nostaa muhkeaa palkkaa Somalian rauhanturvaoperaatiosta.

Kysymyksiä Nairobin terrori-iskusta

KU-VIIKKOLEHTI 27.9.2013

Westgaten ostoskeskuksen terrori-isku Kenian pääkaupungissa Nairobissa jätti jälkeensä paitsi surua ja murhetta myös ison määrän kysymyksiä.

Israelilaisomistuksessa ollut ostoskeskus sijaitsi Nairobin vauraassa Westlandsin kaupunginosassa ja oli monien mielestä kaupungin hienoin. Westgatessa oli yli 80 merkkivaatekauppaa, pankkeja, ravintoloita, kahviloita, elokuvateatteri ja supermarket. Ostoskeskus oli rikkaiden kenialaisten, maan aasialaisvähemmistön, Keniassa asuvien ulkomaalaisten sekä turistien suosiossa.

Virallisten tietojen mukaan terrori-iskussa kuoli 61 siviiliä, kuusi kenialaista sotilasta tai poliisia ja viisi terroristia. Siviiliuhreista 21 oli ulkomaalaisia useista eri maista.

Iskun otti vastuulleen somalialainen islamistikapinallisten järjestö Al-Shabaab, joka ilmoitti hyökkäyksen olleen kosto Kenian sotatoimista Somaliassa.

Kenian hallituksen mukaan 11 ihmistä oli pidätetty osallisuudesta iskuihin tai niiden suunnitteluun. 

Iskun tekijöiden määrästä ja henkilöllisyydestä on tätä kirjoittaessa kuitenkin ristiriitaisia tietoja. Britannian yleisradion BBC:n mukaan heitä oli 6–16. Aseistuksena oli rynnäkkökiväärejä, pistooleja ja käsikranaatteja.

Joidenkin silminnäkijätietojen mukaan hyökkääjät olivat somalialaisia tai arabeja, heillä oli päässään valkoiset turbaanit tai mustat huivit ja he antoivat käskyjä englanniksi. Toisten silminnäkijöiden mukaan pyssymiehet olivat valkoihoisia ja heillä oli luotiliivit ja päässään suojalasit.

Useat todistajat kertoivat englantia brittiaksentilla puhuvasta valkoihoisesta naisesta, joka toimi terroristiryhmän johtajana.

Kenian ulkoministeri Amina Mohamed kertoi alkuviikosta, että tekijöiden joukossa oli kaksi tai kolme Yhdysvaltojen kansalaista sekä brittiläinen nainen. Yhdysvaltalaiset olivat 18–19-vuotiaita, somalialaista tai arabialaista alkuperää, ja ainakin osa heistä oli kotoisin Minnesotasta.

Valkoihoisen brittinaisen uskottiin olevan 29-vuotias kolmen lapsen äiti Samantha Lewthwaite, joka tunnetaan myös ”valkoisena leskenä”. Teini-iässä islaminuskoon kääntynyt Lewthwaite oli naimisissa Germaine Lindsayn kanssa, joka nimettiin yhdeksi Lontoon metron pommi-iskun tekijäksi vuonna 2005.

Lewthwaite oli Keniassa syytettynä pommi-iskujen suunnittelusta, ja häntä epäiltiin myös osallisuudesta Mombasassa kesällä 2012 tehtyyn kranaatti-iskuun.

Al-Shabaab kuitenkin kiisti naisen osallistuneen iskuun – eivätkä naiset ole tiettävästi aiemmin olleet mukana järjestön operaatioissa.

Eräiden arvioiden mukaan kyseessä olikin somalialaisista ja ulkomaalaisista taistelijoista koostunut itsenäinen jihadistiryhmittymä, joka vain käytti Al-Shabaabin nimeä.

Sen sijaan väitteet Helsingissä asuvan somalialaisen osallistumisesta iskuun eivät todennäköisesti pitäneet paikkaansa. Väite perustui Al-Shabaabin nimissä avatun tekaistun Twitter-tilin viesteihin. Al-Shabaabin tviittejä aiemmin lukeneet pystyivät helposti tunnistamaan nämä tviitit väärennöksiksi.

Islamistijärjestö Al-Shabaab pitää edelleen hallussaan suurta osaa Somalian eteläosista. Vain pääkaupunki Mogadishu on Somalian hallituksen ja Afrikan unionin ugandalaisten ja burundilaisten joukkojen hallussa. Syksyllä 2011 Kenian joukot valloittivat Al-Shabaabilta Kismayun satamakaupungin ja alueita Kenian vastaisen rajan tuntumassa.

”Olemme taistelleet kenialaisia vastaan pitkään omassa maassamme. Nyt on aika siirtää taistelukenttä heidän omalle maalleen”, Al-Shabaab ilmoitti ottaessaan vastuun Westgaten ostoskeskuksen iskusta.

Al-Shabaabin sotaoperaatioista vastaava tiedottaja Sheikh Abdulaziz Abu Musab totesi Al Jazeeran haastattelussa, että Westgaten ostoskeskuksessa oli israelilaisten ja amerikkalaisten omistamia kauppoja ja siellä kävi turisteja, diplomaatteja ja kenialaisia päättäjiä, joten se oli hänen mielestään legitiimi sotakohde.

”Mitä tulee siviiliuhreihin, niin kenialaisilta pitäisi ensin kysyä, miksi Kenian joukot ovat pommittaneet viattomia ihmisiä Somaliassa ja pakolaisleireillä”, sotatiedottaja Abu Musab perusteli.

Keskiviikkona Al-Shabaab väitti, että Kenian hallitus käytti kemiallisia kaasuja hyökkäyksessä terroristeja vastaan ja kaasuiskussa saivat surmansa myös ostoskeskuksessa olleet panttivangit. Järjestön mukaan ostoskeskuksen katto räjäytettiin todisteiden peittämiseksi.

Kenian viranomaisten mukaan katto romahti ostoskeskuksessa riehuneen tulipalon vuoksi.

Terroristien vastaisessa operaatiossa oli mukana israelilaisia ja amerikkalaisia terrorisminvastaisia erikoisjoukkoja, mutta heidän roolistaan on annettu ristiriitaisia tietoja.

Nairobin terrori-iskun taloudellisia kustannuksia on vielä vaikea arvioida. Ostoskeskuksen kauppojen uskotaan kuitenkin häviävän satoja miljoonia euroja pelkästään menetettynä myyntinä. Terrori-isku tulee varmasti myös lamauttamaan Kenialle elintärkeän matkailualan sekä vähentämään muita kaupallisia investointeja.

Nairobissa päämajaansa pitävät YK-järjestöt ja monet muut kansainväliset järjestöt tuskin lähtevät maasta.

Kenian presidentti Uhuru Kenyatta menetti ostoskeskuksen verilöylyssä siskonpoikansa ja tämän morsiamen, mutta muutoin terrori-isku on monin tavoin koitunut hänen hyödykseen.

Isku yhdisti kansakuntaa, joka oli syvästi jakautunut viime kevään vilpillisiksi väitettyjen presidentinvaalien jälkeen. Kenyattalla on nyt monien sympatiat puolellaan, kun hän matkustaa myöhemmin syksyllä Haagiin vastaamaan kansainvälisen rikostuomioistuimen syytteisiin joukkomurhien organisoimisesta vuoden 2007 vaalien jälkeen.

Toinen voittaja on terrori-iskun tekijäksi ilmoittautunut Al-Shabaab. Järjestö sai minkä halusi, eli paljon julkisuutta länsimaissa, missä jihadisteilla näyttäisi olevan suurin potentiaalinen kannatuspohja juurettomuutta kokevien maahanmuuttajanuorten keskuudessa.

Siinä missä kymmeniä ihmisiä surmanneet aiemmat kranaatti- ja pommi-iskut Keniassa ja Ugandassa on kuitattu länsimediassa pikku-uutisilla, nyt Al-Shabaab sai paistatella globaalin median keskiössä neljän päivän ajan.

Oudot puhelut kaapatuista koneista

KU-VIIKKOLEHTI 13.9.2013

Syyskuun 11. päivä tuli ja meni tänäkin vuonna melkein huomaamatta. Yhdysvalloissa järjestetyt muistotilaisuudet eivät tainneet meillä edes ylittää uutiskynnystä ulkomaantoimitusten keskittyessä Syyrian tilanteen seuraamiseen.

Itse olen viettänyt viime päivät syventyen riippumattoman kansainvälisen tutkijaryhmän selvityksiin vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumista ja virallisten selitysten ristiriitaisuuksista. 9/11-konsensuspaneeliksi kutsuttu eri alojen tutkijoista koostuva 22-henkinen ryhmä on julkaissut keväästä lähtien useita selvityksiä kaapatuista koneista soitetuista puheluista.

Yhdysvaltalaisen professori David Ray Griffinin koollekutsuma ryhmä on aiemmin ihmetellyt World Trade Centerin kaksoistorneissa palomiesten mukaan havaittuja massiivisia räjähdyksiä, Manhattanin kolmannen pilvenpiirtäjän WTC-7:n selittämätöntä romahdusta sekä sitä, miksi iskujen jälkeen New Yorkin pölystä löytyi huippumodernien sotilasräjähteiden käyttöön viittaavia nanotermiittihiukkasia.

Kaapatuista koneista soitetut puhelut ovat olleet hyvin keskeisessä roolissa syyskuun 11. päivän tapahtumia koskevassa raportoinnissa.

George W. Bushin hallinnon varaoikeuskansleri Ted Olson kertoi heti iskupäivänä CNN:lle hänen vaimonsa Barbara Olsonin soittamasta puhelusta kaapatusta American Airlinesin koneesta. Ted Olsonin mukaan Barbara oli puhelun aikana kertonut, että mattoveitsillä aseistautuneet kaappaajat olivat pakottaneet kaikki koneen matkustajat, lentäjät ja matkustamohenkilökunnan koneen peräosaan.

Barbara Olson oli republikaanipuolueessa vaikuttanut juristi ja amerikkalaisille tv-katsojille tuttu kommentaattori CNN:n ajankohtaisohjelmista. American Airlinesin koneen kerrotaan tuhoutuneen täysin törmätessään Washingtonissa sijaitsevaan puolustusministeriön rakennukseen Pentagoniin.

Väitteet mattoveitsillä aseistetuista kaappaajista perustuvat yksinomaan Ted Olsonin kertomukseen puhelustaan vaimonsa kanssa.

Myös tiedot Shanksvilleen Pennsylvaniaan syöksyneen neljännen kaapatun koneen tapahtumista perustuvat pitkälti kertomuksiin koneesta tehdyistä puheluista. Näihin puhelinkeskusteluihin pohjautuu myös Oscar-ehdokkaana ollut menestyselokuva United 93, jossa matkustajat päättävät ryhtyä taisteluun lentokonekaappaajia vastaan.

United Airlinesin koneesta soitettujen puhelujen perusteella tiedettiin, että kaappaajat olivat ”arabeja tai iranilaisia” ja heillä oli päässään punaiset pannat.

Pittsburgh Post-Gazette -lehti nosti uutisotsikkoon koneessa matkustajana olleen Todd Beamerin sanomaksi laitetun hyökkäyskehotuksen ”Let’s roll!”, eli ”Pannaan toimeksi!” Presidentti Bush käytti samaa kehotusta marraskuussa 2001 kannustaessaan amerikkalaisia tukemaan terrorisminvastaista taistelua ja sotaponnistuksia Afganistanissa.

Osa puheluista oli kuitenkin outoja. Sanfranciscolainen markkinointiyrittäjä Mark Bingham soitti äidilleen ja esittäytyi koko nimellään: ”Äiti, tässä on Mark Bingham.”

Tietokantayhtiö Oraclen kirjanpitäjä Todd Beamer puhui 13 minuutin ajan puhelinoperaattorin asiakaspalveluvastaavan kanssa ja lausui tämän kanssa Isä meidän -rukouksen, mutta ei halunnut, että puhelu yhdistettäisiin hänen vaimolleen. Vaimo odotti perheen kolmatta lasta, ja Beamer ei halunnut järkyttää häntä.

Myöhemmin julkistettujen puhelutietojen mukaan Beamer oli kuitenkin ensin yrittänyt soittaa kotiin vaimolleen.

Beamer jätti puhelun auki matkustajien lähtiessä hyökkäykseen kaappaajia vastaan, ja asiakaspalveluvastaava Lisa Jefferson jäi linjalle odottamaan. Langan päässä oli hiljaista. Jefferson ei kuullut tappelun ääniä eikä räjähdystä koneen syöksyessä maahan.

Julkistettujen puhelutietojen mukaan puhelu kesti 65 minuuttia eikä katkennut, kun kone syöksyi maahan. Virallisen kertomuksen mukaan Beamerin puhelu käytiin lentokoneen istuinselässä olevalla matkustamopuhelimella. Koneen maahansyöksyn jälkeen Beamerin matkapuhelimesta soitettiin samana päivänä vielä 19 puhelua.

Kaapatuista koneista tehtyjen puhelujen ajankohdat eivät myöskään täsmää. Newjerseyläinen myyntipäällikkö Jeremy Glick kuuli vaimoltaan, että koneen kaappaajat eivät ainakaan olisi lentämässä kohti WTC-torneja, sillä etelätorni oli hetki sitten romahtanut. Tämä tapahtui kello 9.59. Vasta paljon myöhemmässä vaiheessa puhelua matkustajat alkoivat äänestää siitä, kannattaisiko heidän ryhtyä vastarintaan kaappaajia vastaan.

Virallisten tietojen mukaan United Airlinesin kone syöksyi Pennsylvanian maaseudulle kello 10.03.

Todd Beamerin puhelua lukuun ottamatta useimmat puhelut kaapatuista koneista soitettiin matkapuhelimella – tai näin ainakin kerrottiin tiedotusvälineissä ja poliisin laatimissa kuulustelupöytäkirjoissa.

Kalifornialaisen myyntijohtajan Tom Burnettin vaimo Deena sanoi liittovaltion poliisille FBI:lle olevansa varma siitä, että mies soitti kännykästä, sillä hänen matkapuhelinnumeronsa näkyi kotipuhelimen näytössä.

Terrorihyökkäysten aiheuttaman sekaannuksen keskellä monilta jäi kuitenkin huomaamatta, ettei vuonna 2001 matkapuhelimella ollut teknisesti mahdollista soittaa puheluja ilmassa olevasta matkustajakoneesta – eikä ainakaan useiden kilometrien korkeudesta.

Vuonna 2006 käydyssä oikeudenkäynnissä marokkolais-ranskalaista Zacarias Moussaouita vastaan FBI:n ja oikeusministeriön asiakirjoissa todettiinkin, että kahta puhelua lukuun ottamatta kaikki lentokoneista soitetut puhelut tehtiin matkustamopuhelimilla. Moussaoui tuomittiin elinkautiseen vankeuteen osallisuudesta kaappausten suunnitteluun.

Uusien tietojen mukaan myös Tom Burnett oli soittanut kotiin vaimolleen matkustamopuhelimella United Airlinesin koneen istuinriveiltä 24 ja 25.

Mattoveitsin aseistetuista kaappaajista kertonut Ted Olson sanoi aluksi, että hänen vaimonsa oli soittanut hänelle American Airlinesin koneesta kännykällä, mutta myöhemmin hän selitti, että kyseessä olikin matkustamopuhelimella tehty vastaanottajan maksama puhelu.

Tämäkään ei voinut olla totta, sillä American Airlines poisti käytöstä matkustamopuhelimet kaikista Boeing 757 -koneista alkuvuodesta 2001.

Kuka hyötyi Syyrian kaasuiskuista?

KU-VIIKKOLEHTI 30.8.2013

Katselin verkosta Britannian yleisradion BBC:n esittämää kuva-aineistoa Syyrian viimeviikkoisista myrkkykaasuiskuista. Jalkakäytävällä makasi pelkissä alusvaatteissa olevia miehiä, joiden päälle kaadettiin ämpäreistä vettä kemiallisten aineiden huuhtomiseksi pois iholta. Väliaikaisen sairaalan lattialla annettiin happea nuorille miehille ja lapsille, jotka kärsivät kouristuksista ja hengitysvaikeuksista.

Seuraavaksi kuvattiin noin kymmenvuotiasta poikaa, joka kertoi yön pimeydessä tapahtuneesta iskusta. Äiti oli laittanut märkiä kankaita lasten kirvelevien silmien peitoksi ja lopulta isä oli nostanut pojan autoon, joka ajoi tiehensä. ”En tiedä, missä isä ja kaikki muut ovat”, poika sanoi ennen kuin purskahti itkuun.

Kyseessä oli kammottava kemiallinen isku, jossa kuoli satoja ihmisiä, mutta silti onnettomuuksien, rikosten tai sotahyökkäysten uhreiksi joutuneita pitäisi muistaa kohdella mediassa hienotunteisesti. Iskun uhreja ei tulisi kuvata lähikuvissa eikä sokissa olevia ihmisiä saisi haastatella – etenkään ei lapsia, ei edes kaukaisissa maissa asuvia.

Suomalaisilla kanavilla Damaskoksen laitamilla tehdyt kemialliset iskut taisivat aluksi jäädä tärkeämpien kotimaan tapahtumien ja Egyptin islamistien mielenosoitusten väkivaltaisen tukahduttamisen varjoon.

Mutta sen jälkeen kun ulkoministeri John Kerry maanantaina ilmoitti, että Yhdysvalloilla oli kiistattomia todisteita Syyrian hallituksen käyttämistä kemiallisista aseista, Syyrian tilanteesta tuli ulkomaanuutisten ykkösaihe.

Puolustusministeri Chuck Hagel totesi, että Yhdysvaltojen asevoimat olivat valmiita iskemään Syyriaan heti kun presidentti Barack Obama antaisi hyökkäyskäskyn. Britannian pääministeri David Cameron ja Ranskan presidentti Francois Hollande lupasivat liittyä kostoiskuihin. Syyrian kapinallisten edustajien mukaan länsimaiden hyökkäys Syyriaan käynnistyy lähipäivinä.

Keskiviikkona lehdissä oli jo näyttäviä karttakuvituksia Yhdysvaltojen ja Britannian tukikohdista ja alueella olevista sotalaivoista, sukellusveneistä ja risteilyohjuksista. Toisiin karttoihin oli merkitty todennäköisiä iskukohteita Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa.

Vähemmälle huomiolle uutisissa ovat jääneet Israelin jo pidemmän aikaa Syyriaan tekemät ilmaiskut.

Harvat kysymyksiä esittäneet tahot ovat hukkuneet median sotarummutuksen alle.

Brittiläisen Guardian-lehden toimittaja ihmetteli, mitä Syyrian hallitus hyötyisi kemiallisista iskuista. Hallituksen armeija on ollut viime aikoina voitokas taisteluissa kapinallisia vastaan, ja Yhdysvallat on toistuvasti varoittanut hallitusta käyttämästä kemiallisia aseita kostoiskujen uhalla.

Toisen brittilehden Telegraphin toimittaja kysyi, miksi Syyrian hallitus tekisi kemiallisia iskuja vain muutaman kilometrin päässä maahan vastikään saapuneiden YK:n asetarkastajien hotellista.

Sotastrategiaan erikoistunut yhdysvaltalainen Stratfor-verkkosivusto totesi, että Syyrian presidentti Bashar al-Assad on julma mies, joka ei epäilisi käyttää kemiallisia aseita, jos olisi pakko. ”Mutta hän on myös erittäin rationaalinen. Hän käyttäisi kemiallisia aseita ainoastaan viimeisenä keinonaan.”

Sivuston mielestä Syyrian kapinallisten voisi pikemminkin uskoa turvautuvan kemiallisiin aseisiin, jotta Yhdysvallat puuttuisi tilanteeseen ja ajaisi al-Assadin vallasta.

YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston asettaman Syyrian ihmisoikeusloukkauksia tutkivan komission jäsen Carla Del Ponte kertoi jo toukokuussa YK:n tutkijoiden epäilevän vahvasti, että Syyrian kapinalliset olivat käyttäneet sisällissodassa aseena myrkyllistä hermokaasua sariinia.

Sveitsiläinen Del Ponte tuli tunnetuksi toimiessaan vuoteen 2008 asti entisen Jugoslavian kansainvälisen sotarikostuomioistuimen pääsyyttäjänä.

Turkin viranomaiset takavarikoivat toukokuussa Syyrian hallitusta vastaan taistelevan Al-Nusran rintaman islamistisotilailta kahden kilon suuruisen säiliön sariinikaasua.

Mihin sitten perustuvat Yhdysvaltojen kiistattomina pitämät todisteet, joiden mukaan viime viikon kaasuiskujen takana oli Syyrian hallitus?

Yhdysvaltojen mediassa on julkaistu kaksi erilaista versiota näistä todisteista.

Wall Street Journalin mukaan todisteet Syyrian hallituksen syyllisyydestä perustuivat Israelin salaisen palvelun Mossadin hankkimiin tietoihin. Mossadin israelilaiset ja jordanialaiset agentit olivat seuranneet Syyrian armeijan kemiallisista aseista vastaavien erikoisjoukkojen liikkeitä pitkin kesää. Mossadin mukaan erikoisjoukot olivat kuljettaneet kemiallisia aseita samoihin Damaskoksen lähiöihin, joihin viime viikon iskut tehtiin.

Wall Street Journalin mukaan kaasuiskut olivat ennaltaehkäiseviä iskuja Damaskoksen valtausta suunnittelevia kapinallisia vastaan. Kapinallisjoukot olivat lehden mukaan saaneet sotilaskoulutusta Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta ja Saudi-Arabian joukoilta Jordaniassa sijaitsevassa tukikohdassa.

Foreign Policy -lehti kertoi puolestaan Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaisten jäljittämistä paniikinomaisista puhelinkeskusteluista Syyrian puolustusministeriön ja armeijan kemiallisten aseiden yksikön johtajan välillä. Lehden mukaan puolustusministeriön edustaja oli vaatinut kemiallisten aseiden yksikön johtajalta vastauksia hermokaasun käytöstä.

Kysyä sopii, miten luotettavina voidaan pitää Israelin ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen omia selvityksiä kriisistä, joissa ne ovat molemmat mukana aktiivisina osapuolina. Yhdysvallat on pyrkinyt horjuttamaan Bashar al-Assadin valtaa Syyriassa ainakin vuodesta 2007. Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja Qatar ovat aseistaneet ja rahoittaneet Syyrian kapinallisryhmiä aseellisen kansannousun alusta asti.

Obaman hallinto haluaa nyt vähätellä YK:n asetarkastuksia ja toimia itsenäisesti ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta.

”Asetarkastajat ovat myöhässä, eivätkä he tule edes kertomaan, kuka oli iskujen takana. Mutta syyllisenhän me jo tiedämme”, Obaman turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Susan Rice totesi sähköpostiviestissä Wall Street Journalin mukaan.

Talvivaara nigerialaisin silmin

KU-VIIKKOLEHTI 16.8.2013

Vietin viime viikon yhdessä nigerialaisen ympäristöaktivistin Philip Jakporin kanssa Talvivaaran kaivoksen liepeillä Sotkamossa. Jakpor on toimittaja ja paikallisen ympäristöjärjestön Environmental Rights Actionin (ERA) tiedotuspäällikkö. Hän oli Suomessa tapaamassa suomalaisia ympäristötoimittajia ja järjestöaktiiveja ja tutustumassa täkäläiseen ympäristöhallintoon.

Matkan aikana käytiin myös läpi suomalaisilla kehitysyhteistyövaroilla Nigeriassa toteutettavan ympäristöjournalismin koulutushankkeen yksityiskohtia.

Talvivaaran nikkelikaivos jätevesipäästöineen oli ikään kuin tapaustutkimus siitä, miten ympäristövahingot voivat olla mahdollisia myös Euroopassa ja miten ympäristöhallinto, paikalliset asukkaat ja media reagoivat ongelmiin.

Pohjois-Suomen aluehallintoviraston ympäristölupajohtaja Sami Koivula kertoi Talvivaaran lupaehtojen kiemuroista.

Sotkamon seurakunnan kappalainen Antti Lankinen kuvaili paikallisten asukkaiden vastustuksen heräämistä ja Stop Talvivaara -liikkeen syntyä sen jälkeen kun kaivoksen bioliuotusjärjestelmä alkoi tökkiä, kipsisakka-allas rupesi vuotamaan ja läheisiin järviin pääsi sulfaatti- ja raskasmetallipäästöjä vastoin lupaehtoja.

Kainuun luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja Janne Kumpulainen selosti metallisakkapäästöjen ympäristövaikutuksia ja järvivesien uraanipitoisuuksia ja pohti Pohjois-Suomen kaivosbuumin vaaroja, ei pelkästään Talvivaarassa vaan myös monilla muilla paikkakunnilla Kainuussa ja Lapissa.

Kotona Nigeriassa Philip Jakpor on tottunut vierailemaan öljyvuotopaikoilla Nigerjoen suiston öljyntuotantoalueilla. Öljytuhon sattuessa kyläläiset soittavat kännykällä Jakporin ERA-järjestön maksuttomaan hälytysnumeroon, ja pian järjestön aktiivit saapuvat paikalle jututtamaan asukkaita, dokumentoimaan vahinkoja ja neuvomaan ihmisiä heidän lainmukaisista oikeuksistaan.

Talvivaaran kaivoksen eteläpuolella sijaitsevan Ylä-Lumijärven rannalla Jakpor kuitenkin hiljenee. Järven kalat ovat kaikonneet ja pohjamudat ovat rikkihaposta syntyneen paksun sulfaattikerroksen peitossa.

Viime syksyn kipsisakkavuodon jälkeen kaivettu ohitusoja ei varmaankaan tule estämään saastealtaaksi muuttuneen järven vesien pääsyä Lumijokeen ja alempana sijaitsevaan kuvankauniiseen Kivijärveen.

”Tällaista meillä on öljytuhoalueilla Ogonimaassa ja muualla Nigerjoen suistossa”, Jakpor tokaisee lopulta.

”On käsittämätöntä, että myös Suomessa yhtiö voi olla yhtä piittaamaton ympäristöä kohtaan – eikä hallitus tee asialle mitään.”

Vertaus Ogonimaahan on raju, mutta kieltämättä Nigeriassa ympäristötuhon laajuus on toista luokkaa kuin Talvivaaran lähistön vesistöissä Kainuussa ja Ylä-Savossa.

Öljy-yhtiö Shell porasi Ogonimaassa öljyä 35 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 paikalliset asukkaat ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan ja ajoivat lopulta öljyjätin mailtaan. Ogonien Mosop-liike vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta öljystä saaduista voitoista.

Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan. Lopulta Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä hirtettiin.

YK:n ympäristöjärjestön Unepin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Ogonimaassa öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä ja kaikki vesistöt ovat öljyn tuhoamia. Elemen kunnassa pohjaveden pinnalla kelluu kahdeksan sentin paksuinen kerros jalostettua öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten.

YK:n ympäristöjärjestö kehotti Shelliä ja Nigerian hallitusta aloittamaan välittömästi öljyvahinkojen puhdistuksen. Puhdistustyön uskottiin kestävän 30 vuotta ja maksavan miljardi dollaria.

Kaksi vuotta Unepin raportin jälkeen juuri mitään ei ole kuitenkaan tehty paikan päällä Ogonimaan puhdistamiseksi, Philip Jakporin ERA-järjestö totesi viime viikolla julkistetussa tiedotteessa.

Tilanne Nigeriassa ei silti ole täysin lohduton, sillä tänä päivänä ympäristöongelmista puhutaan ja ympäristöasioita käsitellään mediassa aiempaa enemmän ja asiantuntevammin – pitkälti ERA:n järjestämien ja Suomen ulkoministeriön ja suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin rahoittamien ympäristöjournalismikurssien ansiosta.

Viidettä vuotta meneillään olevan koulutushankkeen myötä Nigeriassa on nyt toistasataa ympäristöasioihin ja ympäristölainsäädäntöön perehtynyttä toimittajaa yli 50 mediatalossa eri puolilla maata.

”Aiemmin öljyvuodon sattuessa toimituksissa vain istuttiin ja odotettiin, että Shell tai muut öljy-yhtiöt julkistavat lehdistötiedotteen tapahtumista, mutta nyt toimittajat etsivät taustatietoja öljy-yhtiöiden verkkosivuilta, haastattelevat paikallisia asukkaita ja vaativat vastauksia myös viranomaisilta”, Jakpor kertoo.

Ympäristötoimittajien valtakunnallisen järjestön perustaneet journalistit ovat myös paremmin tietoisia oikeuksistaan.

”Heillä on vahva ammatillinen itsetunto ja he uskaltavat raportoida ympäristöasioista, vaikka öljy-yhtiöiden voitelemat viranomaiset pitäisivät ympäristötuhoja koskevat tiedot mieluiten salassa.”

Ympäristöjournalismihankkeen tulevia sisältöjä suunniteltiin myös Jakporin Suomen-vierailun aikana. Syyskuussa Port Harcourtissa Nigerian öljyalueella järjestetään ensimmäinen nimenomaan öljyalueen journalisteille suunnattu tutkivan ympäristöjournalismin kurssi. Tutkiva toimittaja Hanna Nikkanen on lähdössä Nigeriaan yhdeksi kurssin kouluttajaksi.

Uutta yhteistyötä viriteltiin myös suomalaisten ympäristöjärjestöjen Siemenpuu-säätiön kanssa. Jos suunnitelmat toteutuvat, nigerialaiset ympäristöaktiivit lähtevät tulevaisuudessa Siemenpuu-säätiön tuella jakamaan kokemuksiaan öljyntuotannon haitoista paikallisten järjestöjen kanssa Itä-Afrikan uusissa öljyn ja maakaasun tuottajamaissa Keniassa, Tansaniassa ja Mosambikissa.

Hyviä uutisia Zimbabwen maaseudulta

KU-VIIKKOLEHTI 2.8.2013

Tv-kuvissa nähtiin, kuinka eteläisen Afrikan Zimbabwessa miljoonat ihmiset jonottivat keskiviikkona toppatakeissaan äänestyspaikoille valitsemaan maalle presidenttiä ja uutta parlamenttia. Eteläisellä pallonpuoliskolla on tähän aikaan vuodesta talvi, ja Zimbabwessa lämpötila jää aamuisin useimmiten alle kymmenen asteen.

Afrikan unionin vaalitarkkailijoiden mukaan itse äänestys sujui rauhallisesti, mutta oppositio puhui vaalivilpistä. Paikallinen kansalaisjärjestö väitti jo vaalien alla, että äänestäjäluettelo sisälsi noin miljoona ihmistä, jotka ovat muuttaneet ulkomaille tai eivät enää ole elävien kirjoissa. Vastaavasti kolmasosa äänestyskelpoisista zimbabwelaisista ei käynyt lainkaan rekisteröitymässä äänestäjiksi.

Presidentinvaaleissa pääehdokkaina ovat istuva presidentti Robert Mugabe sekä pääministeri Morgan Tsvangirai. Sama asetelma toistuu presidentinvaalissa nyt jo kolmannen kerran, ja joka kerta kansainvälinen uutisointi on ollut vilkasta.

Jos 89-vuotias Mugabe valitaan vielä kerran presidentiksi, hänestä tulee maailman vanhin presidentinvaalin voittaja.

Mikä selittää kansainvälisen mielenkiinnon Zimbabwen vaaleihin, kun useimpien muiden mustan Afrikan maiden vaalit eivät yleensä ansaitse edes mainintaa meikäläisessä mediassa?

Keskeinen syy lienee vuoden 2000 maanvaltauksissa, joissa valkoiset suurtilalliset ajettiin pois mailtaan.

Vuonna 1980 kun Zimbabwe sai itsenäisyytensä, 6 000 valkoista suurtilallista omisti suurimman osan maan viljelymaista. Robert Mugaben johtaman pitkän vapautustaistelun tavoitteena oli ajaa valkoisen Rhodesian rotusortohallinto vallasta ja palauttaa viljelymaat väestön mustalle enemmistölle.

Toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945–55 Rhodesian siirtomaahallinto houkutteli maahan kymmeniä tuhansia brittiläisiä sotaveteraaneja ja kaikille halukkaille jaettiin maatiloja viljelyä varten. Ainakin sata tuhatta mustaihoista pakotettiin tuolloin lähtemään mailtaan. Heidän talonsa poltettiin ja karjaeläimet takavarikoitiin.

Valkoisille uudisasukkaille annettiin ilmaiseksi siemenviljaa, lannoitteita ja maatalouskoulutusta – ja usein pellot kynnettiin heille valmiiksi.

Mustat suljettiin ahtaisiin reservaatteihin viljelemään pieniä kivisiä peltotilkkuja.

Zimbabwen itsenäistymisen alla Lontoossa pidetyissä Lancaster Housen neuvotteluissa sovittiin, että maareformi toteutettaisiin vapaaehtoisilla kaupoilla, joissa valkoiset maanomistajat saisivat asianmukaisen hinnan luovuttamistaan maista. Britannian pääministerin Margaret Thatcherin hallitus lupasi maksaa maakauppojen kulut yhdessä Yhdysvaltojen kanssa.

Pariinkymmeneen vuoteen maanomistussuhteissa ei tapahtunut juuri mitään edistystä – joko sen vuoksi että valkoiset viljelijät eivät suostuneet luopumaan edes käyttämättömistä maistaan tai koska he vaativat niistä todellista arvoa moninkertaisesti suurempia hintoja.

Tony Blairin työväenpuoleen hallitus ilmoitti, ettei se ollut vastuussa Thatcherin hallinnon tekemistä sitoumuksista eikä tulisi kustantamaan maaostoja Zimbabwessa.

Vuoden 2000 maanvaltaukset eivät olleet hallituksen suunnittelemia. Mugaben hallitus järjesti kansanäänestyksen uudesta perustuslaista, joka olisi sallinut valkoisten suurtilojen pakkolunastuksen, mutta ehdotus hävisi äänestyksessä.

Mugabea ja hänen Zanu-puoluettaan kannattava sotaveteraanien järjestö masinoi muutamassa päivässä tuhansia ihmisiä valtaamaan valkoisten tiloja. Suurin osa valtauksiin osallistuneista oli työttömiä nuoria tai maattomien mustien perheiden jäseniä, jotka olivat vielä lapsia vapautustaistelun aikana.

Aluksi mellakkapoliisit komennettiin ajamaan valtaajat pois, mutta lopulta Zanu-puolue taipui valtaajien vaatimuksiin ja valkoisten hallussa olleet maat jaettiin pientiloiksi yli 200 000 mustalle perheelle.

Valtauksissa kuoli seitsemän valkoista maanomistajaa ja kymmeniä suurtilojen mustia työntekijöitä, jotka vastustivat valtauksia.

Vuoden 2000 tapahtumien jälkeen Zimbabwe on ollut kielteisten uutisten aiheena säännöllisesti. Britannian ja Yhdysvaltojen johdolla länsimaat julistivat maan kauppasaartoon ja asettivat Mugaben ja tämän lähipiirin matkustuskieltoon.

Zimbabwen takavuosien hyperinflaatiosta ja tyhjistä kauppojen hyllyistä raportoitiin näyttävästi kansainvälisessä mediassa. Lopulta maa joutui luopumaan paikallisen dollarin käytöstä maksuvälineenä. Tänä päivänä Zimbabwessa käytetään Yhdysvaltojen dollareita ja Etelä-Afrikan randeja.

Vuonna 2008 vaalit päättyivät väkivaltaisuuksiin Morgan Tsvangirain ja tämän MDC-puolueen ensimmäisen kierroksen vaalivoiton jälkeen – sillä seurauksella että Mugabe voitti vaalin toisen kierroksen, kun Tsvangirai vetäytyi vaaleista pahemman kaaoksen välttämiseksi.

Lopulta maahan perustettiin yhteishallitus, jossa Mugabe oli presidenttinä ja Tsvangiraista tehtiin pääministeri.

Tämänkertaisissa vaaleissa moni on silti valmis lyömään vetoa Mugaben uudelleenvalinnan puolesta. Mugabe on suurelle osalle zimbabwelaisista edelleen ”kansakunnan isä”, entinen vapautustaistelun johtaja, jonka hallitus on rakentanut asuintaloja, sairaaloita ja kouluja ja pitänyt huolen siitä, että maassa on koko Afrikan korkein lukutaitoisuusaste.

Tärkein yksittäinen syy Mugaben tämänhetkiseen suosioon on kuitenkin erittäin hyvin onnistunut maareformi. Toisin kuin ulkomaiden uutisoinnista olisi voinut arvata, Zimbabwen maissintuotanto on palannut maanvaltauksia edeltäneelle tasolle. Puuvillan tuotanto on jopa suurempi kuin ennen maareformia – siitä huolimatta että hallitus ei ole lainkaan tukenut mustien pientiloja.

Yhdysvaltalaisen Joseph Hanlonin johtama tutkijaryhmä julkaisi alkuvuodesta tutkimuksen Zimbabwen maareformin vaikutuksista. Tutkijat korostavat, että toisin kuin valkoisten suurtilallisten aikana, tätä nykyä suurin osa Zimbabwen viljelymaista on tuottavassa käytössä.

Mustien uudisviljelijöiden mailla työskentelee tänä päivänä yli miljoona ihmistä, jotka saavat elantonsa maanviljelystä. Noin kolmasosa viljelymaista on jo nyt hyvin menestyviä kaupallisia tiloja.