Kurjuutta kehityksen vuoksi

KU-VIIKKOLEHTI 24.5.2013

Tulevana viikonloppuna Helsingissä järjestettävällä Maailma kylässä -festivaalilla voi tutustua indonesialaiseen indiepoppiin, kiinalaiseen kurkkulaulupunkkiin tai kenialaiseen Rasna Warahiin, yhteen Itä-Afrikan tämän hetken puhutuimmista kehityskriitikoista.

Festivaaliohjelman mukaan Warahin on määrä osallistua viikonlopun aikana moniin Kaisaniemen puiston ja Rautatientorin puhujalavoilla järjestettäviin keskusteluihin. Aiheina ovat ainakin kehitysavun haasteet, mustan Afrikan maiden poliittinen tilanne arabimaiden kansannousujen jälkeen sekä Kiinan rooli Afrikassa.

Intialaista sukujuurta oleva Rasna Warah on vapaa toimittaja, jonka viikoittaisia kolumneja kenialaisessa Daily Nation -lehdessä luetaan tänä päivänä verkon kautta ympäri maailmaa. Tuoreimmissa teksteissään hän on kritisoinut Kenian kansanedustajien palkankorotuksia ja hehkuttanut matkapuhelinten ja etenkin tekstiviesteillä toimivien rahansiirtopalvelujen myönteisiä vaikutuksia maan talouskasvuun.

Pari viikkoa sitten hän arveli, että Somalian pääkaupungista Mogadishusta voi lähiaikoina tulla suosittu turistikohde – mikäli rauhanomainen muutos maassa saa jatkua.

Rasna Warahin vuonna 2008 julkaisema kehityskriittinen antologia Missionaries, Mercenaries and Misfits, eli Lähetyssaarnaajia, palkkasotilaita ja muita väärässä paikassa olevia, on jo ehtinyt saada jonkinlaisen kulttimaineen kehitysavun ja koko kehitys-käsitteen arvostelijoiden keskuudessa.

Kyseessä on lähinnä Itä-Afrikan maista kotoisin olevien kirjoittajien kokoelma kriittisiä kuvauksia kehitysavusta ja sen lieveilmiöistä, kuten korruptiosta, käsitteen kaikissa muodoissa. Kirjoittajien mielestä kehitysapuhankkeista on hyvää tarkoittavista aikomuksista huolimatta usein enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ulkomainen raha tuhoaa oma-aloitteisuuden ja ajautuu yleensä vääriin paikkoihin.

Rasna Warah kertoo omassa kirjoituksessaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa sijaitsevassa Kiberan slummissa tekemästään haastattelusta. Warah oli töissä YK:n asumiseen ja kaupunkisuunnitteluun keskittyneen järjestön Habitatin konsulttina. Kiberan slummissa hänen tehtävänään oli selvittää, mitä muuan 58-vuotias rouva Mberita Katela söi aamiaiseksi, kuinka monen ihmisen kanssa hän jakoi kymmenen neliön kokoisen savihökkelinsä ja missä hän kävi ulostamassa.

Vastauksen viimeiseen kysymykseen olisi voinut arvata, sillä rouva Katelan hökkelin vieressä olevasta kuoppakäymälästä levisi hirvittävä löyhkä kaikkialle ympäristöön. Jatkokysymyksistä ilmeni, että Mberita Katelan, tämän tyttären ja kahden tyttärenlapsen lisäksi samaa kuoppakäymälää käytti satakunta ihmistä naapurista.

Haastattelun pohjalta kirjoitettu artikkeli päätyi YK-järjestö Habitatin lehteen, ja yhdysvaltalainen historiantutkija siteerasi artikkelia myöhemmin slummeista kertovassa kirjassaan. Kiberan slummissa asuva isoäiti Mberita Katela ei silti todennäköisesti itse tiedä, että hän esiintyy nimellään sekä kirjassa, lehdessä että internetissä. Eikä itse artikkeli varmasti millään tavalla kohentanut hänen elinolojaan.

Rasna Warah kertoo syventyneensä Kiberan kokemustensa jälkeen kehityskriitikkojen niin sanotun post-development-koulukunnan ajatuksiin, joiden mukaan koko kehityksen käsitteestä tulisi luopua.

Kehityksen edistämisen nimissä on vuosikymmenten saatossa luotu suuria instituutioita, YK-järjestöjä, kansainvälisiä kehitysrahoituslaitoksia, valtioiden kehitysyhteistyövirastoja ja ammattimaisia kansalaisjärjestöjä. Nämä kaikki työllistävät eri puolilla maailmaa satoja tuhansia ihmisiä, joista suuri osa lähinnä hallinnoi, luokittelee ja arvioi erilaisia teknisiä ja taloudellisia tilastotietoja, joiden pohjalta tehdään maksatuspäätöksiä köyhien maiden hallituksille tai yksittäisiin kehityshankkeisiin.

Rasna Warahin mielestä näistä byrokratioista on tullut vuosien varrella itsetarkoituksellisia ja niillä on vain hyvin vähän tekemistä köyhien maiden köyhimpien asukkaiden elämän kohentamisen kanssa.

Warah toteaa, että yli 40 vuotta jatkuneesta kehitysavusta huolimatta Afrikan maat ovat nyt köyhempiä kuin vuonna 1980. Eikä kehityksen kulku näytä kääntyvän, vaikka useissa maanosan maissa talous kasvaa nykyään yli viiden prosentin vuosivauhdilla. Talouskasvusta huolimatta köyhyydessä ja suurkaupunkien slummien kurjissa elinoloissa elävien määrä vain lisääntyy vuosi vuodelta.

Nairobissa slummeissa asuvien ihmisten määrä on kymmenkertaistunut sitten 1970-luvun. Itä-Afrikan moderneimmassa suurkaupungissa noin kaksi miljoonaa ihmistä, yli puolet kaupungin asukkaista, asuu Kiberassa tai muilla epävirallisilla asuinalueilla, yleensä pienissä pelti- tai savihökkeleissä ilman sähköä, juoksevaa vettä tai kunnollisia vessoja.

Sattumalta Nairobissa pitää päämajaansa myös YK:n asuinyhdyskuntajärjestö Habitat. Järjestön mukaan kaikkialla Afrikassa kaupunkiväestöstä yli puolet elää tänä päivänä slummeissa.

Slummien kasvu johtuu useasta eri tekijästä, muun muassa nopeasta kaupungistumisesta sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston 1980-luvulta lähtien määräämistä talouden rakennesopeutusohjelmista, jotka pakottivat hallitukset leikkaamaan rajusti julkisia peruspalveluja.

Uusien lainojen ehtona köyhät maat ovat myös avanneet markkinansa ulkomaisille maataloustuotteille, mikä puolestaan köyhdyttää maaseudun pienviljelijöitä ja houkuttelee ihmisiä muuttamaan paremman toimeentulon toivossa maalta kaupunkiin.

Rasna Warahin mielestä talouskasvun ja kehityksen nimissä on kurjistettu ihmisten elinoloja.

”Afrikan maiden suurkaupungit ovat täysin riippuvaisia slummien asukkaiden halvasta työvoimasta. Ellei slummeja olisi, useimmat Afrikan kaupungit pysähtyisivät”, Warah toteaa.

”Slummien asukkaat pyörittävät tehtaita, työskentelevät rakennustyömailla, siivoavat katuja ja kaikin puolin ylläpitävät talouskasvua. Mutta koska palkat ovat hyvin alhaiset ja työsuhteet usein tilapäisiä, työntekijöillä ja heidän perheillään ei ole varaa asua muualla kuin slummissa.”

Vainoa ja joukkoraiskauksia Irakissa

KU-VIIKKOLEHTI 10.5.2013

Yksittäiset pommi-iskut jatkuvat Irakissa, mutta muuten elämä on vähitellen palaamassa normaaliksi Yhdysvaltojen joukkojen lähdettyä maasta. Sodan ja miehityksen päättyminen ei silti ole vähentänyt kaikkien irakilaisten väkivallan pelkoa.

Azhar al-Said on keski-ikäinen irakilainen perheenäiti, jonka parikymppinen poika siepattiin ja surmattiin.

”Hän ei noudattanut tarkasti islamin oppeja, mutta hän oli hyvä poika.”

Kolme päivää pojan katoamisen jälkeen kotioveen ilmestyi verellä tahrittu lappu, jossa kerrottiin, mihin ruumis oli jätetty. Äiti meni yhdessä poliisien kanssa tunnistamaan ruumista.

”Häntä oli kidutettu ennen surmaamista”, äiti kertoi brittiläisen Observer-viikkolehden toimittajalle. Pojan penis oli leikattu irti ja peräaukko oli täytetty liimalla.

Poliisin mukaan Azhar al-Saidin poikaa ei tapettu hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi, vaan kyse oli uskonnollisten ryhmien välisestä koston kierteestä, joka onneksi on vähentynyt sisällissodan päätyttyä ja Yhdysvaltojen joukkojen lähdettyä maasta.

Homojen tai homoilta näyttävien miesten vainoaminen on kuitenkin järjestelmällistä toimintaa tämän päivän Irakissa. Tappolistoja on levitetty Bagdadin Sadr Cityn lähiössä ja maan eteläosissa sijaitsevassa Basrassa. Homoiksi epäiltyjä pysäytetään poliisin ja suojelukaartien tarkastuspisteissä, ja šiiamuslimien ääriryhmät houkuttelevat uhreja myös homojen suosimilta keskustelufoorumeilta.

Lontoosta käsin toimivan irakilaisten homojen, lesbojen ja transsukupuolisten järjestön mukaan Irakissa on viime vuosina murhattu yli 750 ihmistä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

Yhtäkään homojen murhaa ei ole tutkittu kunnolla, eikä ketään ole asetettu niistä syytteeseen.

Homojen ja muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestelmällinen vainoaminen alkoi Irakissa vuonna 2006 pian sen jälkeen kun Yhdysvaltojen joukoille myötämielinen miehityshallinto palkkasi Badrin prikaateina tunnetut šiiamuslimien iskujoukot osaksi maan poliisivoimia.

Irakin šiiojen uskonnollinen johtaja, suurajatolla Ali al-Sistani julisti edellisenä vuonna fatwan, jonka mukaan homoseksuaalisuus on syntiä ja ”sodomiaan ja lesbosuhteisiin sekaantuvat ihmiset tulisi tappaa pahimmalla mahdollisella tavalla”.

Suurajatolla tarkensi näkemystään myöhemmin toteamalla, että homojen aiheuttama moraalinen uhka tulisi pyrkiä ratkaisemaan laillisin keinoin, mutta tässä vaiheessa kiihkouskovaisten šiiojen iskujoukot olivat jo ottaneet lain omiin käsiinsä.

Irakin nykyinen rikoslaki ei varsinaisesti kriminalisoi homosuhteita, mutta perustuslaissa ei myöskään erikseen tunnusteta homojen oikeuksia. Laki sallii myös niin sanottujen kunniamurhien sovittelun tuomioistuimen ulkopuolella.

Irakin homojen vainosta ja murhista raportoitiin aluksi vain seksuaalivähemmistöjen mediassa. Yksittäisiä homoja ja homopareja siepattiin ja teloitettiin, ja naisellisilta vaikuttavia miehiä savustettiin työpaikoilta. Homomiehiä kidutettiin poliisiasemalla, jotta he paljastaisivat tuttaviensa nimiä ja yhteystietoja.

Yhdysvaltojen sotilaista ei ollut apua vainotuille homomiehille. Amerikkalaissotilaat yleensä vain nauroivat suojelua pyytäville miehille.

Homojen ahdinko sai hiukan suurempaa huomiota vuonna 2009, kun ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkaisi laajan raportin homojen, lesbojen ja transsukupuolisten vainosta Irakissa. Järjestö dokumentoi satoja kuolintapauksia, joissa monissa uhrien kurkku oli viilletty auki kuin islamilaisessa eläimen rituaaliteurastuksessa.

Sairaaloiden lääkärit Bagdadissa todistivat tapauksista, joissa homoseksuaalien peräaukko oli liimattu kiinni vahvalla liimalla, minkä jälkeen uhri oli pakotettu juomaan nestettä, joka aiheutti ripulin.

Lontoosta käsin toimivan Iraqi LGBT -järjestön perustamiin homojen ja lesbojen salaisiin turvakoteihin hyökättiin ja niitä poltettiin.

Homojen vainon takana olivat yleensä poliisit tai šiiajohtaja Muqtada al-Sadrin perustaman Mahdi-armeijan miehet.

Irakilaisten homoaktivistien mukaan Saddam Husseinin valtakausi oli seksuaalivähemmistöille suhteellisen hyvää aikaa. Homoilla oli Bagdadin Palestiina-hotellissa oma viikoittainen klubinsa, jossa kävi myös näyttelijöitä, muusikoita ja taiteilijoita. Turvallisuuspoliisi ahdisteli homomiehiä joskus, mutta yleensä vain saadakseen lahjuksia.

Iraqi LGBT -järjestön johtajan Ali Hilin mielestä homojen nykyiset ongelmat alkoivat, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia hyökkäsivät Irakiin vuonna 2003 ja miehittivät maan.

”Irakissa on aiemmin aina kunnioitettu erilaisuutta. Miehityksen myötä maallinen valtio kuitenkin tuhottiin ja valta annettiin uskonnollisille kiihkoilijoille, joiden ideologia on peräisin Iranista. Šiiojen hallitus yrittää nyt pakottaa kaikki irakilaiset mukautumaan tähän vanhoilliseen ideologiaan.”

Yöelämä näyttäisi kuitenkin palanneen Bagdadiin ainakin jossain muodossa. Verkkolehti Huffington Postiin kirjoittava yhdysvaltalaistoimittaja vieraili baareissa ja vatsatanssipaikoissa Bagdadissa 700-luvulla eläneen runoilija Abu Nuwasin mukaan nimetyllä Tigrisjoen rantakadulla.

Paikalliset homomiehet olivat lihaksikkaita kuin kehonrakentajat ja sanoivat, että homojen elämä Bagdadissa on nyt taas vapaampaa.

Mutta tämä vapaus ei koskenut heidän vähemmän miehekkäältä näyttäviä ystäviään. Näistä monet oli pysäytetty kadulla suojelukaartien tarkastuspisteissä ja viety erilliseen turvatarkastusvaunuun, missä vartijat olivat pakottaneet heidät suuseksiin. Homoiksi epäiltyjä miehiä on usein myös joukkoraiskattu.

Yhdysvaltalaistutkija Mark Levinen mielestä homojen vainossa ei ole kyse niinkään homomiesten seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan moraalisen paniikin lietsomisesta, vallankäytöstä ja kontrollista.

”Homojenvastaisen kampanjan tarkoituksena on myös pitää šiiojen iskujoukkojen köyhät ja kouluttamattomat nuoret toimeliaina, jotta he eivät kohdistaisi vihaansa ja tyytymättömyyttään vallanpitäjiä vastaan”, professori Levine kirjoittaa Al Jazeeran verkkosivuilla.

Irakin sodan seuraukset

KU-VIIKKOLEHTI 26.4.2013

Vapunpäivänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush saapui lentäjänpuvussa lentotukialus Abraham Lincolnin kannelle ja ilmoitti tv-kameroiden välityksellä koko maailmalle, että sotatoimet Irakissa olivat päättyneet. Lentotukialuksen komentosillan poikki vedetyssä valtavassa lakanassa luki: Tehtävä suoritettu.

Valkoinen talo julkaisi verkkosivuillaan kuvat presidentti Bushista lentäjänpuvussa otsikolla: ”Presidentti Bush ilmoittaa taisteluoperaatioiden päättyneen Irakissa.”

Kuusi viikkoa kestäneiden Bagdadin ilmapommitusten ja Yhdysvaltojen maajoukkojen suurhyökkäyksen jälkeen Irakin presidentti Saddam Hussein oli tosiaan ajettu vallasta. Mutta taistelut eivät suinkaan loppuneet siihen, vaan kiihtyivät.

Irak ajautui yhä jatkuvaan sisällissotaan, jossa Yhdysvallat taisteli seitsemän vuoden ajan sille myötämielisen miehityshallinnon puolella sunnikapinallisten joukkoja vastaan.

Pommi-iskuista ja tienvarsipommeista tuli osa irakilaisten arkea. Sodassa kuoli lopulta yli 4 000 yhdysvaltalaissotilasta.

Elokuussa 2003, kolme kuukautta Bushin pitämän Tehtävä suoritettu -puheen jälkeen, Valkoinen talo retusoi puheesta kertovan verkkosivun otsikon uuteen muotoonsa: ”Presidentti Bush ilmoittaa suurempien taisteluoperaatioiden päättyneen Irakissa.”

Kun Yhdysvallat vuonna 2010 alkoi vetää joukkojaan pois Irakista, amerikkalaismedia teetti useita mielipidekyselyjä, joissa yhdysvaltalaisilta kysyttiin heidän näkemyksiään siitä, miten irakilaiset suhtautuivat Yhdysvaltojen joukkoihin ja Irakin miehitykseen.

Tv-yhtiö CBS:n kyselyn mukaan valtaosa amerikkalaisista uskoi, että irakilaiset olivat kiitollisia miehityksestä ja Irakin olot olivat nyt paremmat kuin ennen sotaa.

CNN:n kyselyssä 52 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että miehityksellä oli haitallisia seurauksia Yhdysvalloille, mutta vain 28 prosenttia uskoi, että miehityksellä olisi ollut kielteisiä vaikutuksia Irakissa.

Kun uutistoimisto AP vuonna 2007 kyseli yhdysvaltalaisten arvioita Irakin sodan kuolonuhrien määrästä, suurin osa vastaajista tiesi kaatuneiden amerikkalaissotilaiden lukumäärän varsin tarkkaan. Kuolleiden irakilaisten määrä arvioitiin sen sijaan rajusti alakanttiin. Keskimääräinen vastaus oli, että Irakin sodassa oli kuollut 9 000 irakilaista.

Vuoden 2006 puoliväliin mennessä Irakin sodassa oli kuitenkin kuollut väkivaltaisesti yli 600 000 irakilaista – ja runsaan vuoden aikana kuolonuhrien määrä tulisi vielä yli kaksinkertaistumaan.

Yhdysvaltalainen rauhanaktivisti David Swanson julkaisi viime kuussa Irakin sodan alkamisen kymmenvuotispäivän alla e-kirjan Yhdysvaltojen miehityksen vaikutuksista Irakissa. Kirja nimeltä Iraq War Among World’s Worst Events on ladattavissa verkosta maksutta.

Swanson käy kirjassaan aluksi läpi tutkimuksia ja arvioita Irakin sodan kuolonuhrien määrästä. Vuodelta 2006 peräisin ollut luku 600 000 perustui yhdysvaltalaisen Johns Hopkinsin yliopiston yhdessä bagdadilaisen Al Mustansiriyan yliopiston tutkijoiden kanssa eri puolilla Irakia tekemään laajaan kyselytutkimukseen, jonka tulokset julkaistiin lääkärilehti Lancetissa.

Yliopistotutkijoiden arviota kuolonuhrien määrästä on sittemmin päivitetty suhteuttamalla vuoden 2006 luvut Iraq Body Count -verkkosivuston lukumääriin myöhempien vuosien kuolonuhreista. Iraq Body Count on sodan alusta asti dokumentoinut ja laskenut yhteen tiedotusvälineissä julkaistuja tietoja kuolleista.

Just Foreign Policy -järjestön julkaisema viimeinen arvio Irakin sodassa kuolleiden irakilaisten määrästä on nyt 1 455 590.

Kuolonuhrien lisäksi yli neljä miljoonaa irakilaista haavoittui ja osa vammautui loppuiäkseen.

Lähes viisi miljoonaa irakilaista joutui sodan vuoksi lähtemään kodeistaan, puolet heistä ulkomaille.

Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin perustui tietoiseen valheeseen: Irakilla väitettiin olevan kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita, ja sen sanottiin uhkaavan maailmanrauhaa, mutta YK:n asetarkastajat eivät löytäneet merkkejä joukkotuhoaseista.

Yhdysvallat teki sen sijaan sodan aikana yli 33 000 ilmapommitusta Irakiin. Sodan alkuvuosina Irakiin pudotettiin yli 13 000 rypälepommia, jotka sisälsivät yli kaksi miljoonaa niin sanottua tytärammusta. Näistä huomattava osa jäi räjähtämättöminä maastoon surmaten vielä vuosia myöhemmin yli 80 000 siviiliä.

Ainakin Fallujan kaupungissa Yhdysvallat käytti valkoista fosforia sisältäviä palopommeja. Palavaa fosforia on erittäin vaikeaa sammuttaa, ja fosforipommien sirpaleet aiheuttavat ihmiselle syviä ja kivuliaita palovammoja. Tavanomaisia aseita koskeva kansainvälinen yleissopimus kieltää fosforiräjähteiden käytön.

Yhdysvallat käytti eri puolilla Irakia myös köyhdytettyä uraania sisältäviä ammuksia sekä Mark 77 -pommeja, joilla on samanlaiset vaikutukset kuin napalmilla.

Pommitusten aiheuttamien korkeiden raskasmetallipitoisuuksien ja uraanijäämien vuoksi Fallujassa lähes joka toinen raskaus päättyy keskenmenoon ja elävänä syntyneistä lapsista yli puolet on epämuodostuneita. Vauvoilta puuttuu raajoja tai sisäelimiä. Jotkut syntyvät ilman silmiä tai ilman pääkalloa.

Koko Irakin kannalta pahin sodan seuraus oli David Swansonin mukaan kuitenkin maan modernin infrastruktuurin ja yhteiskunnan täydellinen tuhoaminen. Vesilaitokset, sairaalat, sillat ja sähkölaitokset pommitettiin hajalle. Yhdysvallat romutti Irakin yhteiskunnan lietsomalla etnistä vihaa ja väkivaltaisuuksia uskonnollisten ryhmien välille.

Irakissa oli ennen sotaa korkeatasoiset yliopistot. Nyt suurin osa oppilaitoksista on tuhottu pommituksissa tai ryöstelijät ovat vieneet niistä kaiken irtaimen. Ainakin 600 yliopisto-opettajaa on surmattu, ja tuhannet ovat paenneet ulkomaille.

Naisilla ja tytöillä on turvatonta tämän päivän Irakissa kiihkoislamilaisten kaartien ahdistellessa heitä kaduilla.

”Jos tuhoaa kokonaisen yhteiskunnan ja palkkaa uskonnollisia kiihkoilijoita hyökkäämään toisten uskonnollisten kiihkoilijoiden kimppuun, seurauksena on helvetti maan päällä”, David Swanson toteaa.

Vapautta ei voi syödä

KU-VIIKKOLEHTI 12.4.2013

Sidi Bouzid on 30 000 asukkaan unelias pieni kaupunki Tunisian sisämaassa keskellä kuivaa aroa, jolla eivät kasva edes oliivipuut. Iltapäivällä nahkatakkiset nuoret miehet ja iäkkäämmät herrat kauhtuneissa puvuntakeissaan istuvat muovituoleissa kaupungin lukuisissa ulkokahviloissa polttamassa tupakkaa ja siemaillen pienistä laseista paikallista espressoa tai minttuteetä.

Suosituin kahvipaikka näyttäisi olevan keskustorin laidalla sijaitseva Café Phosphate. Vielä muutama vuosi sitten Tunisia oli yksi maailman suurimpia fosfaatin tuottajia.

Miltei joka korttelista löytyy myös autokoulu sekä pieniä puoteja, joiden sisällä on vieri vieressä kolikkopuhelimia. Sidi Bouzidissa joka toinen nuori on ilman töitä, koko väestöstä 25 prosenttia.

Töihin on lähdetty usein muualle maahan. Rannikon kuuluisat turistikohteet Sousse ja Monastir sijaitsevat parinsadan kilometrin päässä. Maan pääkaupunkiin Tunisiin kestää bussilla viisi tuntia. Kolmas määränpää ovat Gafsan fosfaattikaivokset parin tunnin matkan päässä Saharan autiomaassa, mutta nykyään sieltäkään ei saa töitä, kun lakkojen ja paikallisten asukkaiden protestien seurauksena tuotanto romahti alle puoleen.

Tämä on nyt sitten se paikka, mistä Tunisian ja muiden arabimaiden kansannousu sai alkunsa.

Joulukuun 17. päivänä 2010 Sidi Bouzidin kuvernöörinviraston edessä 26-vuotias hedelmäkauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen poliisin takavarikoitua hänen myyntituotteensa, kun hänellä ei ollut varaa maksaa lahjuksia.

Parin viikon ajan nuoret miehet osoittivat mieltään poliisin mielivaltaa, korruptiota ja työttömyyttä vastaan. Poliisit käyttivät ensin kyynelkaasua ja pian myös kiväärin luoteja.

Mielenosoittajat järjestäytyivät kantakahviloidensa perusteella ryhmiksi, jotka kommunikoivat keskenään tekstiviesteillä. Joka kahvilasta löytyi myös turvallisuuspoliisin ilmiantaja, mutta poliisi oli lopulta voimaton, kun mellakoita käynnistettiin samanaikaisesti eri puolilla kaupunkia.

Joulukuun lopulla mielenosoitukset levisivät pääkaupunkiin Tunisiin ja rannikon turistikaupunkeihin. Ammattiliittojen organisoimiin lakkoihin osallistuivat ensimmäisinä juristit ja opettajat. Kuukauden ajan jatkuneen kansannousun jälkeen Tunisiaa 23 vuotta hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali luopui vallasta ja pakeni Saudi-Arabiaan.

Lokakuussa 2011 pidetyissä parlamenttivaaleissa maltillinen islamistipuolue Ennahda sai ylivoimaisen vaalivoiton. Ben Alin länsimielisen diktatuurin aikana vankilassa istuneet islamistit perustivat väliaikaisen hallituksen, johon he kutsuivat mukaan kaksi pienempää ei-uskonnollista puoluetta.

Sidi Bouzidissa kansannoususta on muistona kuvernöörinviraston lähettyville jalkakäytävälle pystytetty Mohamed Bouazizin monumentti, kivestä veistetty valkoiseksi kalkittu hedelmäkärry, jonka jalusta on spreijattu täyteen ranskan- ja arabiankielisiä iskulauseita. Kaksi vuotta Tunisian kansannousun jälkeen tyytymättömyys kuitenkin jatkuu.

”Mikään ei ole muuttunut paremmaksi”, sanoo kuvernöörinvirastoa vastapäätä sijaitsevassa Café Le Plaisirissa tarjoilijana työskentelevä Hossem.

”Työttömyys on vain kasvanut ja köyhien määrä lisääntynyt. Hinnat ovat kohonneet. Alueelliseen kehitykseen ei ole investoitu”, tarjoilija luettelee.

Hän toteaa, että ihmisillä on nyt vapaus sanoa mielipiteensä ääneen. ”Mutta vapautta ei voi syödä”, hän lisää.

Liikemies Mustafa Amine on samaa mieltä vallankumouksen laihoista tuloksista. ”Liberté oui, mais après? Mitä tuli vapauden jälkeen?” hän sanoo. ”Meidän nuoret istuvat edelleen päivät pitkät juomassa kahvia.”

Pölyisellä Mohamed Bouazizin kadulla pientä hotellia ja ravintolaa pyörittävän Aminen mukaan Tunisian taloudelliset ja poliittiset ongelmat ovat yhä ratkaisematta ja todellista poliittista muutosta ajavat ryhmät ovat hajallaan.

Sidi Bouzidissa puheet Facebook- tai Twitter-vallankumouksesta tuntuvat hullunkurisilta. Mustafa Aminen hotelli-ravintolan langattoman verkon lisäksi kaupungista löytyy monen mutkan takaa myös toinen nettikahvila. Pääkadun kolikkopuhelimet ovat edelleen suosittuja, kun asukkaat haluavat saada yhteyden muualle maahan lähteneisiin perheenjäseniinsä.

Pääkaupungissa Tunisissa eletään toista aikakautta. Viikkolehti Al-Mosawarin toimittaja Walid Ahmed Ferchichi päivittää Facebook-sivuaan läppärillään kaupungin keskustan Oscars-baarissa. Pian pöydässä puhutaan jo politiikkaa.

”Puoluepolitiikka ei voi heti toimia maassa, jossa kaikki itsenäinen ajattelu oli aiemmin kiellettyä. Politiikka on rikkaiden politiikkaa. Siinä pärjäävät aluksi ne, joilla on rahaa”, Ferchichi analysoi.

Islamistinen Ennahda-puolue saa rahoituksensa Qatarista. Uusi nouseva oikeistolainen oppositiopuolue Tunisian kutsu on puolestaan Ben Alin entisen valtapuolueen varakkaiden poliitikkojen käsissä. Tunisian vaalien alla maassa perustettiin lyhyessä ajassa yli sata puoluetta, joukossa parikymmentä vasemmistopuoluetta.

Vasemmiston hajanaisuuden vuoksi Tunisian ammattiliittojen keskusjärjestö (UGTT) on pyrkinyt ottamaan itselleen oppositiopuolueiden roolin. Eri puolilla maata käydään parhaillaan ankaria työtaisteluja surkeita palkkoja ja eriarvoisuutta vastaan.

Hallitseva Ennahda-puolue syyttää talousongelmista Euroopan maiden lamaa. 80 prosenttia Tunisian viennistä on aiemmin mennyt Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Hallituksen mukaan ammattiliitot pahentavat ongelmia vaatimalla korkeampaa palkkaa, mikä aiheuttaa paineita korottaa hintoja ja vaikeuttaa uusien työpaikkojen luomista.

Ammattijärjestö UGTT:n tutkimusjohtajan Nasreddine Sassin mukaan islamistihallitus vain jatkaa Ben Alin uusliberaalia talouspolitiikkaa, yksityistämistä ja verohelpotuksia ulkomaisille yhtiöille.

”Alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseksi työntekijöille pitäisi antaa hiukan lisää tuloja, jotta ostovoima lisääntyisi, talous saataisiin taas käyntiin ja valtio saisi verotuloja.”

Vasemmistolaisen Kansanrintaman puhemies Jilani Hammami taas ehdottaa, että ulkomaanvelka jätettäisiin maksamatta. Lähes viidesosa Tunisian budjetista menee Ben Alin hallinnon aikoinaan ottaman velan takaisinmaksuun.

Mielenilmausten kevät Tunisiassa

KU-VIIKKOLEHTI 28.3.2013

Tunisiassa kevät on jo pitkällä. Pienet palmut reunustavat Mohamed Bouazizin bulevardia, joka vie maan pääkaupungin Tunisin lentokentältä kohti kaupunkia.

Vilkas moottoritie sai nykyisen nimensä vihanneksia ja hedelmiä työkseen myyneen nuoren katukauppiaan mukaan. Joulukuussa 2010 Sidi Bouzidin pikkukaupungissa 26-vuotias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen poliisin takavarikoitua hänen myyntituotteensa, kun hänellä ei ollut varaa maksaa lahjuksia.

Tästä alkoi Tunisian kansannousu, joka johti lopulta suurmielenosoituksiin ja vallanvaihtoon myös Egyptissä ja muissa arabimaissa.

Ihmiset osoittivat mieltään työttömyyttä, inflaatiota, korruptiota ja poliisin mielivaltaa vastaan. Kuukauden ajan jatkuneen kansannousun jälkeen Tunisiaa 23 vuotta hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali luopui vallasta. Lokakuussa 2011 pidetyissä parlamenttivaaleissa maltillinen islamistipuolue Ennahda sai ylivoimaisen vaalivoiton.

Kaksi vuotta Tunisian jasmiinivallankumouksen jälkeen maan ongelmat ovat kuitenkin pitkälti ennallaan ja mielenosoitukset jatkuvat. Talous kasvaa, mutta työikäisestä väestöstä 17 prosenttia on ilman töitä ja nuorten työttömyys on peräti 40 prosenttia.

”Tässä on nuori mies, joka myy kadulla tupakkaa, koska hänellä ei ole muuta työtä”, olivat 27-vuotiaan Adel Khadrin viimeiset sanat. Hän poltti itsensä kuoliaaksi pari viikkoa sitten Tunisin keskustan pääkadulla, maan ensimmäisen presidentin mukaan nimetyllä Habib Bourguiban puistotiellä.

Yhteensä toistasataa tunisialaismiestä on tehnyt tai yrittänyt tehdä polttoitsemurhan kahden viime vuoden aikana.

Tällä viikolla Tunisissa järjestetään kansalaisjärjestöjen ja kansanliikkeiden suurtapaaminen, Maailman sosiaalifoorumi. Tunisin yliopiston kampuksella pidettävän foorumin seminaareihin ja työryhmiin osallistuu kymmeniä tuhansia aktivisteja ja kampanjatyöntekijöitä eri puolilta maailmaa.

Lentokentällä kokousvieraita vastassa oli joukko nuoria sosiaalifoorumin paikallisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Kysyin insinööriopiskelija Abdelkarimilta ja englannin kieltä opiskelevalta Aminalta, mikä sai heidät lähtemään mukaan vapaaehtoistyöhön sosiaalifoorumiin.

”Haluamme olla mukana kohentamassa Tunisian julkisuuskuvaa”, nuoret vastasivat yhteen ääneen. ”Tunisiasta on kerrottu ulkomaiden mediassa niin paljon kielteistä viime aikoina.”

Opiskelijanuorten näkemys uutisoinnista pitää varmasti paikkaansa. Tänä vuonna kansainvälisen median Tunisia-uutisissa on kerrottu lähinnä islamistien ja muiden poliittisten ryhmien välisistä ristiriidoista.

Helmikuussa pyssymies surmasi pienen vasemmistopuolueen johtajan Shokri Belaidin. Belaid syytti hallitsevaa islamistista Ennahda-puoluetta uusliberaalista talouspolitiikasta ja ääri-islamilaisten salafistien väkivaltaisten iskujoukkojen tukemisesta. Belaidin puolueella on vain yksi edustaja Tunisian parlamentissa, mutta hautajaiskulkueeseen osallistui yli miljoona ihmistä.

Neljä salafistiryhmän jäsentä on pidätetty epäiltynä osallisuudesta murhan suunnitteluun.

Aiemmin salafistien iskujoukot, Vallankumouksen suojeluryhmät, ovat keskeyttäneet musiikkikeikkoja ja taidenäyttelyitä, joita he ovat pitäneet islamin vastaisina, ja häirinneet ammattiliittojen mielenosoituksia.

Monien mielestä Ennahda-puolueen hallitus ei ole tehnyt tarpeeksi salafistien hyökkäysten estämiseksi.

Shokri Belaidin murhan jälkeen Tunisiaan nimettiin uusi islamistien johtama väliaikaishallitus, jonka ministereistä puolet on virkamiehiä.

Tunisian kansannousun aikana internetin sosiaalisella medialla ja bloggaajilla oli tärkeä rooli tapahtumien tiedonvälityksessä. Tosin kaksi vuotta sitten vain noin viidesosa tunisialaisista käytti internetiä.

Verkon välityksellä tehdyt mielenilmaukset Tunisiassa ovat saaneet viime aikoina huomiota myös ulkomailla.

Opiskelijaporukka kyhäsi alkukuusta YouTube-videon, jossa salafisteiksi ja Persianlahden maiden emiireiksi pukeutuneet opiskelijat tanssivat tekoparrat leuassaan newyorkilais-dj Baauerin hittikappaleen Harlem Shaken tahdissa. Video olisi todennäköisesti jäänyt omaan arvoonsa, jollei islamistihallitus olisi reagoinut siihen rajusti. Vastareaktiona hallitukselle Tunisiassa tehtiin parissa viikossa useita satoja islamisteja parodioivia tanssivideoita.

Vähintään yhtä suurta kohua aiheuttivat 19-vuotiaan tunisialaisnaisen Facebookiin laittamat kuvat, joissa tämä esiintyy rinnat paljaina. Ukrainalaisen feministiryhmän Femenin esimerkkiä soveltaen naisen ylävartaloon oli kirjoitettu arabiaksi: ”Vartaloni kuuluu minulle, eikä se ole kenenkään muun kunnian lähde.”

Tällä viikolla naisen perhe passitti tämän mielisairaalaan.

Ennahda-puoluetta luonnehditaan maltilliseksi islamistipuolueeksi. Tunisiassa tämä tarkoittaa sitä, että paikallista olutta ja punaviiniä myydään avoimesti turistiravintoloiksi kutsutuissa juottoloissa.

”Emme usko, että valtiolla on oikeus määrätä, miten ihmiset pukeutuvat, mitä he syövät tai juovat tai mihin heidän pitäisi uskoa”, Ennahdan johtaja Rachid Ghannouchi totesi vastikään.

Naisten asema on ollut Tunisiassa perinteisesti varsin hyvä. Naiset ovat lain edessä tasa-arvoisia miesten kanssa. Naiset voivat omistaa yrityksiä, avata omat pankkitilit tai hakea passia ilman aviomiehen lupaa. Moniavioisuus kiellettiin vuonna 1956.

Tänä päivänä etenkin monet vanhemmat naiset käyttävät kadulla huntua tai ainakin huivia, joka peittää hiukset. Ben Alin aikana hunnun käyttö oli kielletty.

Tunisia on edelleen tärkeä rantalomakohde, eikä islamisteilla ole pyrkimystä muuttaa tätä.

Ennahda-puolue on kuitenkin jakautunut. Puolueen johto sanoo kannattavansa yhteistyötä muiden poliittisten ryhmien kanssa, kun taas monet puolueen kannattajista peräänkuuluttavat islamin käyttäytymissääntöjen tiukempaa noudattamista.

Maltillinen islamilaisuus yhdistettynä lähes äärioikeistolaiseen uusliberaaliin talouspolitiikkaan on omiaan lisäämään salafistien kannatusta etenkin Tunisian kaupunkien köyhillä asuinalueilla. Työttömät nuoret miehet ovat otollinen kohderyhmä kiihkomuslimeille, joiden mielestä talousahdinko johtuu yksinkertaisesti siitä, etteivät ihmiset noudata koraanin oppeja.

Kenian presidenttipeli ratkeaa oikeudessa

KU-VIIKKOLEHTI 15.3.2013

Kenian viimeviikkoiset vaalit sujuivat suhteellisen rauhallisesti ilman suurempia väkivaltaisuuksia – kansainvälisen median lietsomista vastakkaisista peloista huolimatta. Presidentinvaalien voittajaksi julistettiin Uhuru Kenyatta, joka sai vaalin ensimmäisellä kierroksella virallisten tulosten mukaan 50,07 prosenttia eli juuri täpärästi yli puolet annetuista äänistä.

51-vuotias Uhuru Kenyatta on Kenian ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika ja laskutavasta riippuen maan rikkain tai mahdollisesti toiseksi rikkain henkilö, heti entisen presidentin Daniel arap Moin jälkeen, joka johti maata isä-Kenyattan jälkeen 24 vuoden ajan.

Uhuru Kenyatta on myös syytettynä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa osallisuudesta Kenian edellisten vaalien jälkeisiin väkivaltaisuuksiin, joissa kuoli yli tuhat ihmistä ja sadat tuhannet joutuivat pakenemaan kodeistaan.

Vielä ei kuitenkaan ole täysin varmaa, että Uhuru Kenyattasta todella tulee Kenian seuraava presidentti, sillä presidentinvaalin toinen pääehdokas, pääministeri Raila Odinga aikoo valittaa korkeimpaan oikeuteen ääntenlaskennan epäselvyyksistä.

Odingan kampanjatoimistolla vaikuttaisi olevan hyvät syyt epäillä vaalitulosta. Kampanjatoimiston mukaan Kenyattan vahvoilla kannatusalueilla annettujen äänien määrä ylitti selvästi alun perin rekisteröityjen äänestäjien lukumäärän ja vastaavasti Odingan vahvoilla alueilla ainakin 11 vaalipiirin äänet puuttuivat tuloksista kokonaan.

Erikoista oli myös se, että virallisten tulosten mukaan yli miljoona äänestäjää antoi äänensä vain presidentinvaalissa, vaikka vaalipäivänä äänestettiin kaikkiaan kuudessa eri vaalissa parlamenttivaaleista paikallisvaaleihin.

Ensimmäistä kertaa käytössä ollut sähköinen ääntenlaskentajärjestelmä hajosi kesken ääntenlaskennan, ja Odingan valituksen mukaan juuri tämä mahdollisti sen, että tuloksia päästiin jälleen kerran sormeilemaan.

Korkein oikeus tekee ratkaisunsa viimeistään pääsiäisen jälkeen. Korkein oikeus voi vaatia uuden ääntenlaskennan, uusien vaalien järjestämisen tai hylätä Odingan valituksen. Jos valitus hylätään, Uhuru Kenyatta vannoo virkavalansa huhtikuun alkupuolella.

Toistaiseksi presidenttinä jatkaa vielä Mwai Kibaki, joka sattuu olemaan myös Uhuru Kenyattan kummisetä. Kibakin kerrotaan ehdottaneen Jomo Kenyattalle, että Kenian itsenäistymisen alla syntyneen pojan nimeksi tulisi Uhuru, joka on swahilia ja tarkoittaa vapautta.

Kenian lehdistössä on tällä viikolla seurattu tarkasti oikeusprosessin kiemuroita. Nairobin alioikeus määräsi keskiviikkona, että vaalilautakunnan oli luovutettava Raila Odingan kampanjatoimiston juristeille kopiot kaikkien vaalipiirien vaalituloslomakkeista, jotta nämä voisivat verrata lopullisia äänimääriä alun perin rekisteröityjen äänestäjien lukumäärään.

Heti virallisen vaalituloksen julkistamisen jälkeen Kenian lehdissä pohdittiin lähinnä sitä, miksi mielipidekyselyissä jatkuvasti johdossa ollut Raila Odinga jälleen hävisi vaaleissa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Odinga jäi presidenttikilvassa häviölle. Vuoden 2007 vaaleissa tappion syynä oli ilmiselvä vaalivilppi.

Lehtimiesten analyyseissä Raila Odingaa verrattiin hänen isäänsä Oginga Odingaan, joka oli aikoinaan Jomo Kenyattan vallan pahin uhkaaja mutta syrjäytettiin poliittisista valta-asemista, kun hänen näkemyksiään pidettiin liian vasemmistolaisina.

Uhuru Kenyattan menestyksen takana oli lyhyessä ajassa suurella rahalla rakennettu taitava kampanjakoneisto. Kampanjaväki kiersi tarkkaan kaikki maan Keskusprovinssin ja Rift Valleyn alueen pienimmätkin paikkakunnat kehottaen ihmisiä rekisteröitymään äänestäjiksi. Äänestäjille jaettiin matkarahoja, ja äänestyspaikoille järjestettiin kuljetuksia pikkubusseilla.

Kenian suurimpaan etniseen ryhmään kikujuihin kuuluva Uhuru Kenyatta liittoutui edellisten vaalien aikaisen vastustajansa William Ruton kanssa, joka edustaa maan juoksumenestyksestä kuuluja kalenjin-heimoja. Kikujut ja kalenjinit ovat olleet yleensä vastakkaisilla puolilla Kenian valtapolitiikassa. Näiden väestöryhmien yhteenlaskettu väkimäärä kattaa lähes 40 prosenttia maan koko väestöstä.

Kenyattaa ja Rutoa yhdisti se, että molemmat ovat syytettyinä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa edellisten vaalien jälkeisten joukkomurhien järjestämisestä. Kenialaisten journalistien mielestä kansainvälisen rikostuomioistuimen syyte vain lisäsi Kenyattan ja Ruton Jubilee-koalition suosiota.

Monien kenialaisten mielestä on hyödytöntä setviä viiden vuoden takaisia väkivaltaisuuksia jossain Euroopan tuomioistuimessa, kun entiset kiistakumppanit ovat jo sopineet riitansa ja onnistuneet vieläpä mobilisoimaan aiemmin toisiaan kohtaan epäluuloisesti suhtautuneet heimonsa miltei yksimielisesti väestöryhmien välisen keskinäisen sovun taakse.

Vuoden 2008 joukkomurhissa kuolleiden omaiset voivat olla asiasta eri mieltä.

Uhuru Kenyattan on määrä vastata Haagin tuomioistuimen syytteisiin heinäkuussa. Mutta mikäli Kenian korkein oikeus ei hyväksy Raila Odingan valitusta presidentinvaalin ääntenlaskennan epäselvyyksistä ja Uhuru Kenyatta nimetään ensi kuussa presidentiksi, koko Haagin oikeudenkäynti voi jäädä näkemättä. Kenian lain mukaan virassa olevaa presidenttiä ei voi nimittäin asettaa syytteeseen missään tuomioistuimessa.

Kenyatta ja Ruto ovat kumpikin ilmoittaneet haluavansa vastata syytteisiin ja puhdistaa maineensa. Syytteet saattavat kuitenkin raueta sitä ennen. Näin on tapahtunut jo muiden kanssasyytettyjen kohdalla, kun syyttäjän nimeämät todistajat on surmattu tai he ovat kieltäytyneet todistamasta vedoten siihen, että he pelkäävät oman ja perheenjäsentensä turvallisuuden puolesta.

Syytteiden raukeaminen voisi olla tarkoituksenmukainen vaihtoehto myös länsimaille, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät ne voi ylläpitää läheisiä suhteita presidentin kanssa, joka on syytettynä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Yhdysvalloilla ja Britannialla on molemmilla sotilastukikohdat Keniassa, ja etenkin brittiläisillä yhtiöillä on maassa huomattavia taloudellisia intressejä.

Puoluepolitiikan haasteita Afrikassa

KU-VIIKKOLEHTI 1.3.2013

Ainakin parissakymmenessä Afrikan maassa järjestetään tänä vuonna monipuoluevaalit. Hiukan pidemmällä aikavälillä kyseessä on melkoinen muutos, sillä vielä 1990-luvun alussa useimmissa Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa vain yksi hallitseva puolue oli sallittu tai sotilaat päättivät maan asioista.

Vaalit kaukaisissa Afrikan maissa eivät silti yleensä ylitä uutiskynnystä Suomessa. Valistuneen arvauksen mukaan poikkeuksena tulevat tänä vuonna olemaan vaalit Keniassa ja Zimbabwessa – ja ehkä myös Ranskan sotilasoperaation myötä uutisotsikkoihin nousseessa Malissa, mikäli heinäkuulle kaavaillut vaalit päästään pitämään siellä suunnitelmien mukaisesti.

Afrikan maiden tiivis vaalirupeama käynnistyy Keniassa, missä ensi maanantaina pidetään parlamenttivaalit, paikallisvaalit sekä presidentinvaalin ensimmäinen kierros.

Zimbabwessa on tarkoitus järjestää parin viikon päästä kansanäänestys uudesta perustuslaista, ja kesällä saatetaan nähdä sellainen ihme, että 89-vuotias Robert Mugabe valitaan vielä kerran maan presidentiksi, pitkälti menestyksekkään maareformin ansiosta, vaikka takavuosien uutisoinnin perusteella olisi voinut kuvitella toisin.

Kenian vaalit saavat kansainvälistä huomiota monestakin syystä. Kenia on itäisen Afrikan kehittynein maa, jossa länsimailla ja länsimaisilla yhtiöillä on paljon taloudellisia intressejä. Kenia on myös suosittu lomakohde. Kenia oli pitkään myös länsimaiden kehitysavun suurimpia kohdemaita.

Tuoreessa muistissa ovat vuoden 2007 lopulla pidetyt edelliset vaalit Keniassa. Presidentinvaalin tulosta sormeiltiin istuvan presidentin Mwai Kibakin hyväksi, sillä seurauksella että maa ajautui väkivallan kierteeseen ja kahden kuukauden aikana yli tuhat ihmistä sai surmansa ja sadat tuhannet joutuivat lähtemään kodeistaan.

Tämänkertaisten vaalien mielenkiintoa lisää varmasti se, että presidentinvaalin toinen pääehdokas Uhuru Kenyatta, samoin kuin hänen varapresidenttiehdokkaansa William Ruto, ovat molemmat syytettyinä Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa edellisten vaalien jälkeisten joukkomurhien järjestämisestä.

Rikossyytteet ihmisyyttä vastaan eivät suinkaan ole vähentäneet ehdokkaiden kannatusta. Tiistaina julkistetun viimeisen mielipidemittauksen mukaan Uhuru Kenyatta olisi presidenttikisassa kutakuinkin tasoissa toisen pääehdokkaan, pääministeri Raila Odingan kanssa. Toisella kierroksella Odinga on kuitenkin ennakkosuosikki.

Uhuru Kenyatta on kampanjan aikana jatkuvasti korostanut syyttömyyttään kunnes tuomioistuimessa toisin todistetaan. Pari viikkoa sitten järjestetyssä Kenian historian ensimmäisessä televisioidussa vaalikeskustelussa myös Raila Odinga sanoi kannattavansa vastaehdokkaansa ehdokkuutta vaaleissa, mutta ihmetteli samalla sitä, aikooko Uhuru Kenyatta johtaa maata Skypen välityksellä, mikäli hänet lopulta tuomitaan Haagissa.

Kenialaisille ja muiden Afrikan maiden kansalaisille on tullut jo selväksi, että poliittisten puolueiden ja presidenttiehdokkaiden lukumäärän kasvu ei välttämättä tarkoita kansanvaltaa, vaikka vaaleja järjestetäänkin säännöllisin väliajoin.

Kun kilpailevat puolueet aikoinaan sallittiin, monet valtapuolueen johtavat poliitikot yksinkertaisesti käänsivät takkia ja siirtyivät opposition puolelle esiintyen sen jälkeen kansan uusina pelastajina.

Keniaa pitkään itsevaltiaana johtanut presidentti Daniel arap Moi onnistui lopulta varsin omalaatuisen vaalilain ansiosta voittamaan kahdesti presidentinvaalit saatuaan vain noin kolmasosan annetuista äänistä. Opposition äänet jakautuivat usean ehdokkaan kesken, kun nämä eivät kyenneet sopimaan yhteisestä ehdokkaasta.

Moni asia on toki muuttunut parempaan suuntaan Moin diktatuurin ajoista, jolloin turvallisuuspoliisi vainosi toisinajattelijoita ja ihmisiä vangittiin ilman oikeudenkäyntiä. Tänä päivänä kenialaiset tietävät oikeutensa eivätkä pelkää puhua politiikasta. Matkapuhelinten aikakaudella tieto kulkee ja mielipiteitä vaihdetaan erittäin vilkkaassa sosiaalisessa mediassa.

Kenian vaaleissa on myös sellainen erikoisuus, että pääehdokkaiden isät olivat Kenian itsenäisyyden alkuaikojen suurmiehiä. Uhuru Kenyatta on maan ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika. Raila Odingan isä Oginga Odinga oli puolestaan Jomo Kenyattan vallan pahin uhkaaja, joka vasemmistolaisena syrjäytettiin lopulta poliittisista valta-asemista.

Kolmannen ehdokkaan varapresidenttiehdokkaana on presidentti Moin poika Gideon Moi, jonka uskotaan olevan isänsä jälkeen Kenian rikkain mies. Moin perheen pitkälti valtion varoista kavallettu varallisuus on arviolta yli kolme miljardia dollaria.

Rikkaimpien kenialaisten listalla seuraavana on Kenyattan perhe, joka omistaa yli 200 000 hehtaaria isä-Kenyattan aikoinaan brittiläisiltä siirtomaaherroilta puoli-ilmaiseksi lunastamaa maan parasta viljelymaata.

Kenian politiikan pahimpia epäkohtia on se, että puolueet ja alati vaihtuvat puolueliittoumat on synnytetty lähinnä etnisten ryhmien pohjalta. Useimmat kenialaiset näkisivät vallassa mieluiten omaan etniseen ryhmään kuuluvan henkilön, ja poliitikot käyttävät tätä häikäilemättömästi hyväksi.

Kenian edellisten vaalien alla keskustelin kenialaisen ympäristöaktivistin ja kansanedustajan Wangari Maathain kanssa monipuoluepolitiikan haasteista Keniassa ja muualla Afrikassa.

Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2004 palkitun Maathain mielestä yhdessäkään Afrikan maassa ei ollut toimivaa monipuoluedemokratiaa. Useimmissa maissa puolueet ovat joko yksittäisten poliitikkojen tai presidentin ympärille syntyneitä tai laajapohjaisen kongressin ympärille rakentuneita, kuten Etelä-Afrikan valtapuolue Afrikkalainen kansalliskongressi ANC.

”Mutta myös ANC koostuu yksittäisistä vahvoista poliitikoista, jotka ovat kerääntyneet kongressin puitteissa yhteen lähinnä päästäkseen valta-asemiin. Vielä on matkaa siihen, että meillä olisi demokraattinen järjestelmä ja poliittisia puolueita, jotka ajaisivat tiettyjä arvoja ja ideologioita”, toissavuonna edesmennyt Wangari Maathai totesi.

Oikaisu 13.3.2013: Daniel arap Moin poika Gideon Moi ei ollut varapresidenttiehdokkaana Kenian presidentinvaaleissa. Gideon Moi on entisen valtapuolueen Kanun puheenjohtaja ja oli keskeisesti mukana Musalia Mudavadin presidentinvaalikampanjassa. Mudavadin varapresidenttiehdokkaaksi nimettiin lopulta kuitenkin Jeremiah Kioni.

Bensan alkuperää etsimässä

KU-VIIKKOLEHTI 15.2.2013

Kauppalehti ja Helsingin Sanomat kertoivat vastikään, että suomalaisen bensiinikaupan tämänhetkiset markkinajohtajat ABC ja St1 ovat vuoden alusta ryhtyneet hankkimaan bensansa Shelliltä ja norjalaiselta Statoililta. Kyseessä olisi huomattava muutos liikennepolttonesteiden kaupassa, sillä aiemmin ABC:n ja St1:n huoltamoilla on myyty pääasiassa Neste Oilin jalostamaa polttoainetta, kuten kaikilla muillakin Suomen bensa-asemilla.

ABC ja St1 hankkivat polttoaineensa S-ryhmän ja St1:n yhteisesti omistamalta hankintayhtiöltä nimeltä North European Oil Trade tai lyhyemmin Neot. Hankintayhtiö on aiemmin ostanut bensiinin Nesteeltä. Neste taas jalostaa bensansa lähinnä Venäjän suurimmilta öljy-yhtiöiltä ostetusta raakaöljystä.

Öljyalan keskusliiton tilaston mukaan ABC:n ja St1:n yhteinen markkinaosuus Suomen bensiinikaupasta on tällä hetkellä hiukan yli puolet. Nesteen osuus bensanmyynnistä on 28 prosenttia ja Teboilin osuus 18 prosenttia.

Uutisen mukaan Neste olisi siis menettämässä yli puolet Suomen bensamarkkinoista Shellille ja Statoilille.

Vain neljä päivää aiemmin ympäristöjärjestö Greenpeace ilmoitti Shellin voittaneen maailman pahimmalle yhtiölle vuosittain myönnettävän Public Eye -palkinnon. Kyseenalaisen tittelin perusteluna oli yhtiön piittaamattomuus ympäristöstä erityisesti öljyntuotannossa Nigeriassa, öljyhiekkahankkeissa Kanadassa ja öljynetsinnässä Alaskan Jäämerellä.

Puhelinsoitto Neotin toimitusjohtajalle Henrikki Talvitielle kuitenkin osoitti, ettei lehtiuutinen Shellin valtaamista Suomen bensamarkkinoista pitänyt aivan paikkaansa.

Alkuvuodesta voimaan tulleen toimitussopimuksen mukaan Neot hankkii vastedes bensansa Nesteen sijasta pääasiassa Ruotsin suurimmalta öljynjalostajalta Preemiltä.

Pienempiä eriä ostetaan Ruotsin St1:n Göteborgissa sijaitsevalta jalostamolta sekä myös Statoilin ja Shellin öljynjalostamoilta Tanskasta.

St1 osti Göteborgin öljynjalostamon Shelliltä vuonna 2010, samalla kun firma hankki omistukseensa Shellin huoltoasemat Suomessa ja Ruotsissa.

Neotin hankkimasta bensasta tiettävästi alle viidesosa on peräisin St1:n Göteborgin jalostamolta. Statoilin ja Shellin tanskalaisilta jalostamoilta hankittavan bensan osuus on tätä pienempi.

Talvitie ei halua sanoa mitään sopimusten kestosta, sillä ne ovat liikesalaisuuksia. Neot aikoo hänen mukaansa jatkossakin kilpailuttaa bensanhankintansa, jotta sen omistajat ABC ja St1 saisivat polttonesteensä mahdollisimman kustannustehokkaasti.

Mikä yhtiö sitten on tämä Preem, josta alkuvuodesta tuli Suomen suurimpien huoltamoiden uusi pääasiallinen bensantoimittaja?

Preem on entinen OK Petroleum, joka syntyi Ruotsin osuusliikkeen ja valtion öljy-yhtiöiden fuusiossa. Yhtiöllä on Ruotsissa 600 huoltoasemaa sekä öljynjalostamot Göteborgissa ja sata kilometriä Göteborgista pohjoiseen sijaitsevassa Lysekilissä.

Vuodesta 1994 Preemin omistajana on ollut etiopialaissyntyinen saudišeikki Mohammed Al Amoudi. 12 miljardin dollarin omaisuudellaan Al Amoudi on yhdysvaltalaisen Forbes-lehden listauksen mukaan maailman 61. rikkain mies ja maailman rikkain mustaihoinen henkilö. Al Amoudi on myös Ruotsin ja Etiopian suurin yksittäinen ulkomaalainen sijoittaja.

Al Amoudi omistaa öljyjalostamoita Ruotsin lisäksi myös Marokossa. Saudi-Arabiaan hän on perustanut maan ensimmäisen autotehtaan. Tytäryhtiö poraa öljyä Angolassa.

Etiopiassa Al Amoudi omistaa luksushotelleja, kultakaivoksia, Pepsin limutehtaan, maan ainoan terästehtaan, autonrengastehtaan ja sementtitehtaan sekä 500 000 hehtaaria maata riisin, sokerin ja öljykasvien viljelyä varten. Etiopiassa oppositio on syyttänyt häntä edesmenneen pääministerin Meles Zenawin epädemokraattisen hallinnon tukemisesta.

Vuonna 2005 amerikkalaismediat Time ja Counterpunch väittivät, että Al Amoudi olisi rahoittanut syyskuun 11. päivän terrori-iskuja, mutta väitteet oikaistiin juristien kehotuksesta.

Preemin lehdistöpäällikkö Thomas Ögren naurahtaa, kun kerron, että suomalaisten lehtien mukaan Neotin hankkima bensa tulee jatkossa Shelliltä ja Statoililta. Preemin osalta väitteessä ei ole hänen mukaansa mitään perää. Yhtiö hankkii raakaöljynsä kuudelta öljyalan tukkukauppiaalta. Suurimpia yksittäisiä öljyntoimittajia ovat Sveitsissä päämajaansa pitävät yhtiöt Glencore ja Gunvor.

Preemin öljystä 55 prosenttia tulee Venäjältä, 44 prosenttia Pohjanmereltä ja yksi prosentti Lähi-idästä. Glencoren toimittama öljy on peräisin usealta eri yhtiöltä, jotka poraavat öljyä Pohjanmerellä. Gunvorin hankkima öljy tulee Venäjältä.

Preemin öljyntoimittajat Glencore ja Gunvor eivät nekään ole mitään kestävän kehityksen edelläkävijöitä.

Glencore on maailman suurin mineraalien ja maataloustuotteiden raaka-ainekauppaa harjoittava yhtiö ja maailman suurin raakaöljyn välittäjä. Yhtiö omistaa myös suurimpia kupari- ja kobolttikaivoksia Kongossa ja Sambiassa ja sinkkikaivoksia Perussa ja Kazakstanissa. Tytäryhtiö Xstrata on maailman suurimpia kivihiilen tuottajia.

Glencoren omistaa amerikanjuutalainen Mark Rich, joka lähti pakoon Yhdysvalloista, kun häntä vastaan nostettiin syyte veropetoksista ja öljykaupan käymisestä ajatolla Khomeinin Iranin kanssa Iranin panttivankikriisin aikana vuosina 1979–81. Rich oli pitkään etsintäkuulutettuna Yhdysvalloissa ja on nykyään Israelin kansalainen.

Gunvor taas on maailman kolmanneksi suurin öljykauppaa harjoittava yhtiö ja suurin venäläisen öljyn viejä. Venäjän öljyn osuus Gunvorin kaupasta on 70 prosenttia. Jäljelle jäävä osuus on peräisin useilta eri öljy-yhtiöiltä eri puolilta maailmaa, pieni osa myös Nigeriasta.

Firman omistavat Sveitsin kansalaisuuden ottanut ruotsalainen Torbjörn Törnqvist ja venäläissyntyinen Gennadi Timshenko. Timshenko muutti 90-luvun alussa Suomeen käymään öljykauppaa Urals Finland -yhtiön nimissä ja sai sittemmin Suomen kansalaisuuden. Vladimir Putinin lähipiiriin kuuluva Timshenko on Forbes-lehden miljardöörilistalla sijalla 99.

Kuka hyötyi Algerian kaappausdraamasta?

KU-VIIKKOLEHTI 1.2.2013

Nyt kun Saharan autiomaan hiekkapöly on laskeutunut algerialaisen Tigantourinen kaasunporauslaitoksen ylle, voi olla syytä kysyä, mitä parin viikon takaisesta kidnappausdraamasta jäi päällimmäisenä mieleen.

Näyttävimpien uutisraporttien mukaan tapahtumien kulku oli suunnilleen seuraava:

Islamistiterroristit tunkeutuivat kaasulaitokselle, ottivat brittiläisen BP:n ja norjalaisen Statoilin ulkomaalaisia työntekijöitä panttivangiksi ja kiinnittivät näihin muoviräjähteitä. Terroristeja vastustaneet panttivangit saivat luodista päähän.

Algerian turvallisuusjoukot reagoivat kuitenkin päättäväisesti, hyökkäsivät kaasulaitoksen alueelle ja surmasivat suurimman osan kidnappaajista. Tulitaistelussa kuoli myös panttivankeja, mutta osa vangeista selvisi hengissä piiloutumalla asuntolan sänkyjen alle tai pääsi karkuun vaeltamalla tuntikausia tiettömällä aavikolla.

Kaappausdraaman takana oli yksisilmäisen algerialaisterroristin Mokhtar Belmokhtarin johtama ryhmä, joka käytti itsestään joko nimitystä Naamiomiehet tai Verivalan vannoneet. Ryhmä oli vastikään irtautunut Islamilaisen Maghrebin al-Qaidasta, mutta vannoi edelleen uskollisuutta al-Qaidan johdolle.

Kaappaus oli tiettävästi kosto Ranskan muutamaa päivää aiemmin tekemälle hyökkäykselle islamistikapinallisia vastaan Algerian eteläisessä naapurimaassa Malissa.

Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen johtajat muistuttivat puheissaan, että islamilaista terrorismia vastaan olisi taisteltava kaikin keinoin nyt myös Pohjois-Afrikassa ja Saharan alueella.

Algerian viranomaisten mukaan terroristit olivat tulleet tukikohdistaan Malista ja ajaneet yli tuhannen kilometrin matkan Nigerin ja Libyan alueiden halki ennen hyökkäystä rajan yli Algeriaan. Osa ryhmästä oli hankkinut aseita Libyan pääkaupungista Tripolista.

Itse hyökkäys alkoi kaasulaitoksen ulkomaalaisia työntekijöitä kuljettaneen bussin kaappauksella. Kaapatulla bussilla ajettiin kaasulaitoksen alueelle, jonne terroristien toinen ryhmä oli jo edennyt tehtyään yllätyshyökkäyksen laitosta vartioivia Algerian turvajoukkoja vastaan.

Kaappausdraaman aikana kuoli 48 panttivankia, joista 11 oli algerialaisia ja loput ulkomaalaisia yhdeksästä eri maasta, muun muassa Britanniasta, Norjasta ja Yhdysvalloista.

Surmansa saaneista panttivangeista suurin osa kuoli Algerian taisteluhelikopterien tulittaessa sieppaajien autosaattuetta, jossa nämä kuljettivat ulkomaalaisia panttivankeja kaasulaitoksen alueella.

32 miehen terroristiryhmästä vain kolme jäi Algerian pelastusoperaation jälkeen henkiin.

Kyseessä oli siepattujen lukumäärällä mitattuna yksi maailman kaikkien aikojen suurimmista panttivankiselkkauksista. Kaasulaitoksen alueella oli vankina yli 800 työntekijää, joista 140 oli ulkomaalaisia.

Kyseessä oli myös ensimmäinen öljy- tai kaasulaitokseen tehty terroristihyökkäys Algeriassa. Algeria on maailman neljänneksi suurin maakaasun tuottaja ja maailman 15. suurin öljyntuottaja.

New York Times -lehden haastatteleman korkea-arvoisen algerialaisen virkamiehen mukaan Algerian armeija toimi kaasulaitoksen panttivankidraamassa itsenäisesti. Sieppaajien pelastusoperaatiosta kerrottiin maan hallitukselle vasta jälkikäteen.

Samaisen virkamiehen mukaan kiinniotetut sieppaajat kertoivat kuulusteluissa, että kaappaajien joukossa olleet egyptiläiset islamistit olivat keskeisesti mukana myös Bengasissa Libyassa viime syyskuussa tehdyssä iskussa Yhdysvaltojen konsulaattia vastaan.

Brittiläinen Saharan alueen asiantuntija, professori Jeremy Keenan pitää mahdottomana sitä, että terroristit olisivat voineet päästä kaasulaitoksen lähistölle Algerian turvallisuusjoukoilta salassa. Sadan kilometrin matka Libyan rajalta strategisesti tärkeille kaasukentille on maan tarkimmin vartioituja alueita.

Brittiprofessorin mukaan terroristiryhmän johtajalla Mokhtar Belmokhtarilla on hyvin läheiset suhteet Algerian tiedustelupalveluun – siitä huolimatta että hänet on Algeriassa tuomittu kuolemaan.

Belmokhtarin taustajärjestö Islamilaisen Maghrebin al-Qaida on Keenanin mukaan Algerian tiedustelupalvelun luomus. Miltei kaikki järjestön aiemmin tekemät länsimaisten turistien ja avustustyöntekijöiden sieppaukset Saharan alueella ovat olleet Keenanin mukaan todellisuudessa tiedustelupalvelun yllyttämiä ja toteuttamia.

Toiset asiantuntijat uskovat, että kaappaajat saivat apua kaasulaitoksen tai turvajoukkojen työntekijöiltä. Yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen mukaan kaappaajat käyttivät öljy-yhtiön turvamiesten ja Algerian hallituksen maastoautoja.

Oma hämmentävä lukunsa ovat raportit englantia pohjoisamerikkalaisella aksentilla puhuneista kaappaajista. Algerian pääministerin mukaan yksi kaappaajien johtajista oli kanadalainen. Norjalaislehti Aftenpostenin mukaan kaappaajien joukossa oli myös isokokoinen, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen mies.

36 miljoonan asukkaan Algeria on Afrikan pinta-alaltaan suurin maa ja Pohjois-Afrikan maista Marokon ohella ainoa, jossa ei ole viime vuosina koettu monien muiden arabimaiden kaltaista kansannousua.

Maa on näennäisesti monipuoluedemokratia, mutta todellisuudessa valtaa pitää tiedustelupalvelun ja sotavoimien kenraalien pieni eliitti, josta algerialaiset käyttävät ranskankielistä nimitystä Le Pouvoir, eli Valta. Hallituspuolue Kansallinen vapautusrintama (FLN) on ollut maan johdossa yhtäjaksoisesti vuoden 1962 itsenäisyydestä asti.

Vuonna 1991 Islamilainen pelastusrintama (FIS) oli kuitenkin voittamassa parlamenttivaalit ylivoimaisesti. Sotilaat mitätöivät äänestystuloksen, minkä seurauksena osa islamisteista turvautui aseelliseen taisteluun. Kymmenen vuotta kestäneessä sisällissodassa kuoli yli 150 000 ihmistä.

Osana Algerian kenraalien sotastrategiaa armeijan erikoisjoukkojen miehet soluttautuivat kaikkein radikaaleimman islamistiliikkeen, Aseellisen islamilaisen ryhmän (GIA) riveihin ja toteuttivat sisällissodan verisimmät joukkomurhat. Julkisuudessa siviiliväestön verilöylyt pantiin aina islamistikapinallisten syyksi.

Miksi Ranska hyökkäsi Maliin

KU-VIIKKOLEHTI 18.1.2013

Länsiafrikkalaisen Malin konflikti tuli suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään viime viikonloppuna, kun Ranska aloitti ilmahyökkäykset maan pohjoisosia miehittäneitä islamistikapinallisia vastaan. Keskiviikkona uutisissa kerrottiin jo Ranskan maajoukkojen taisteluista islamistien tukikohtien lähellä.

Presidentti Francois Hollanden mukaan Ranskan sotilaallinen väliintulo oli välttämätön, jotta Mali ei suistuisi kokonaan islamistien valtaan.

Paikan päällä Malissa entisen siirtomaaisännän sotilaallinen väliintulo on ainakin aluksi otettu ilolla vastaan. Sotilasoperaation kannattajat korostavat myös sitä, että Malin väliaikainen presidentti Dioncounda Traoré nimenomaan pyysi Ranskalta sotilaallista apua.

Toiset kuitenkin muistuttavat Malin maaperän rikkauksista ja mahdollisista öljy- ja uraanivaroista. Ranskan ydinvoimayhtiö Areva on 1970-luvulta lähtien louhinut uraania Malin naapurimaassa Nigerissä, joka kuuluu maailman suurimpiin uraanintuottajiin.

Ranskan sotilasoperaation tarkoituksena on myös suojella maassa asuvia tuhansia Ranskan kansalaisia. Ranskan sotilaallinen läsnäolo pönkittää myös Malin väliaikaista siviilihallitusta. Väliaikaishallitus kamppailee maan hallinnasta sotilaiden kanssa, jotka syöksivät edellisen siviilihallituksen vallasta viime vuonna.

Presidentti Hollandella oli toki myös tarve osoittaa vahvaa johtajuutta kannatuslukemien pudottua viime syksynä. Mali-operaation käynnistymisen jälkeen kannatus on lähtenyt taas kasvuun.

Ranskan perimmäisiä intressejä voidaan toistaiseksi vain arvailla. Malin konfliktin tausta on kuitenkin monimutkainen, ja siihen liittyy paljon enemmänkin ulkomaiden juonittelua.

14 miljoonan asukkaan Mali sijaitsee Sahelin alueella. Maan eteläosat ovat viljelymaita, ja suurin vientituote on puuvilla. Maan hallinto on jaettu etelän mustien kansojen kesken.

Malin pohjoisosat ovat Saharan autiomaata ja tuaregipaimentolaisten kotiseutua. Pohjois-Afrikan berbereille sukua olevat vaaleaihoiset tuaregit ovat eläneet yhteiskunnan marginaalissa siirtomaavallan ajoista asti, ei pelkästään Malissa, vaan myös naapurimaissa Nigerissä ja Algeriassa.

Tuaregit ovat useasti nousseet kapinaan ja vaatineet parempaa yhteiskunnallista asemaa. Kapinat on yleensä tukahdutettu julmasti.

1980-luvulta lähtien tuhannet tuaregit menivät maanpakoon Libyaan. Osa sai töitä öljykentiltä, osa liittyi Muammar Gaddafin armeijaan.

Kun Gaddafi ajettiin vallasta vuonna 2011, tuaregit palasivat Maliin, jotkut heistä raskaasti aseistettuina. Libyasta tulleet paluumuuttajat yhdistyivät tuaregien aiemman kapinallisryhmän kanssa ja perustivat Azawadin kansallisen vapautusliikkeen (MNLA), jonka tavoitteena oli itsenäinen tuaregien valtio.

Vuosi sitten tammikuussa tuaregien MNLA lähti hyökkäykseen Malin pohjoisissa maakunnissa. Kaikkien yllätykseksi tuaregikapinalliset valloittivat Kidalin, Gaon ja Timbuktun alueet kolmessa kuukaudessa. Pelkästään Timbuktun alue on pinta-alaltaan lähes Ranskan kokoinen. Huhtikuussa tuaregien liike julisti alueet itsenäiseksi Azawadin valtioksi.

Malin armeijan sotilaat vetäytyivät lähes ilman vastarintaa. Turhautuneet nuoret upseerit kaappasivat maan eteläosissa vallan ajaen korruptoituneena pidetyn presidentti Amadou Toumani Tourén maanpakoon Senegaliin.

Kapinan alussa MNLA:n riveissä oli noin 3 000 tuaregitaistelijaa. MNLA:n apuna oli myös muutamia satoja islamisteja kahdesta vastaperustetusta järjestöstä nimeltä Ansar Dine (Uskon puolustajat) ja Länsi-Afrikan yhtenäisyyden ja pyhän sodan liike (Mujao).

Pian kuitenkin islamistit syrjäyttivät tuaregit ja ajoivat nämä pois valloitettujen alueiden suurimmista kaupungeista. Viime kesänä Ansar Dine otti käyttöön islamilaiset šaria-lait ja tuhosi Timbuktun kuuluisia keskiaikaisia moskeijoita ja hautapyhättöjä, joita järjestö piti vääräoppisina.

Miten tämä aluksi pienilukuinen islamistiryhmä onnistui kaappaamaan vallan tuaregien kapinaliikkeen maalliselta enemmistöltä?

Lontoon yliopistoon kuuluvan Aasian ja Afrikan tutkimuksen oppilaitoksen professori Jeremy Keenan pitää Malin pohjoisosien kapinan viimeisiä käänteitä Algerian juonittelun tuloksena.

Sosiaaliantropologina tuaregialuetta pitkään tutkinut Keenan toteaa lukuisissa kirjoituksissaan, että islamistijärjestöt Ansar Dine ja Mujao ovat Algerian tiedustelupalvelun DRS:n luomuksia ja järjestöjen johtajat DRS:n soluttamia agentteja. Mujaon johtajat tunnetaan aiemmin pikemminkin kokaiinin salakuljetuksesta.

Algerian alueelta käsin toimiva terroristijärjestö Islamilaisen Maghrebin al-Qaida on Keenanin mukaan yhtä lailla tiedustelupalvelu DRS:n luomus. Kirjassaan Dark Sahara Keenan osoittaa tapauskohtaisesti, että miltei kaikki järjestön vuodesta 2003 lähtien tekemät länsimaisten turistien ja avustustyöntekijöiden sieppaukset Saharan alueella ovat olleet todellisuudessa Algerian tiedustelupalvelun yllyttämiä ja toteuttamia.

Ansar Dinen johtaja Iyad ag Khaly on ollut sieppauksissa keskeisesti mukana, mutta esiintynyt usein sovittelijana lunnasneuvotteluissa siepattujen vapauttamiseksi.

Professori Keenanin mukaan Algerian hallitus tarvitsee terroristiuhkaa oikeuttaakseen kansalaisvapauksien rajoittamisen kotimaassa ja säilyäkseen vallassa. Algeria tekee hänen mukaansa tiiviistä yhteistyötä myös Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden tiedustelupalvelujen kanssa. Terrorisminvastaisen sodan aikakaudella terroristiuhka täytyy tarvittaessa luoda, jollei todellista terrorismia muuten ole olemassa.

Tuaregikapinallisten sotamenestys oli kuitenkin tuhota koko kuvion, sillä MNLA pyrki ajamaan Islamilaisen Maghrebin al-Qaidan joukot pois alueeltaan. Siksi MNLA oli tuhottava, ja tätä varten lanseerattiin tuaregialueen uudet islamistijärjestöt.

Itsehallinnollinen tuaregialue olisi myös voinut pysäyttää arvokkaan kokaiinisalakuljetuksen Saharan halki. YK:n huumeidenvastaisen järjestön UNODC:n mukaan 60 prosenttia Euroopan markkinoille päätyvästä kokaiinista tulee nykyään tätä reittiä pitkin. Miljardien eurojen huumekaupasta hyötyvät myös sotilaat ja viranomaiset läpikulkumaissa Afrikassa.

Valoa pimeään Afrikkaan

KU-VIIKKOLEHTI 4.1.2013

Lentoyhtiöiden asiakaslehdet jäävät minulta yleensä lukematta, mutta työmatkalennolla Nairobiin silmiin osui yllättäen kiinnostava artikkeli. Kenya Airwaysin asiakaslehdessä kerrottiin Afrikan lupaavista energianäkymistä. Useissa Afrikan maissa on viime aikoina löydetty suuria määriä öljyä ja maakaasua. Eri puolilla Afrikkaa on käynnistetty myös hankkeita aurinkovoiman, vesivoiman ja tuulivoiman hyödyntämiseksi.

”Potentiaalisten energiavarojen määrällä mitattuna Afrikasta on jo tullut globaali jättiläinen”, totesi artikkelin kirjoittaja, Lontoossa ilmestyvän African Business -lehden päätoimittaja Anver Versi.

Kenian intialaisväestöön kuuluva Anver Versi kertoo kysyneensä Intian pääministeriltä Manmohan Singhiltä, mitä tämä piti maansa tärkeimpänä prioriteettina. Pääministeri vastasi, että jos kysymys olisi esitetty 15 vuotta sitten, hän olisi sanonut, että ruoka oli Intialle kaikkein tärkeintä. Mutta nyt hän vastasikin, että energia oli ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä.

Samaa mieltä olivat Anver Versin tapaamat lukuisat intialaiset liikemiehet, joiden mielestä ainoastaan energian puute oli esteenä sille, että Intiasta tulisi yksi maailman johtavista talouksista.

Niinpä intialaiset yhtiöt etsivät parhaillaan öljyä, maakaasua ja kivihiiltä eri puolilla Afrikkaa. Myös Kiinan voimakkaat intressit Afrikassa johtuvat ennen muuta maan pyrkimyksistä löytää teollisuutensa tarpeisiin uusia energialähteitä.

”Sama koskee myös koko muuta maailmaa”, Anver Versi kirjoittaa. ”Kaikki tarvitsevat talouskasvuunsa energiaa, ja Afrikka sananmukaisesti istuu laajojen, vielä hyödyntämättömien energiavarantojen päällä.”

Afrikan maiden maaperässä on todennettuja öljyvaroja 132 miljardia tynnyriä, mikä vastaa kahdeksaa prosenttia maailman kaikista öljyvaroista. Maakaasua Afrikassa on 15 biljoonaa kuutiometriä, noin seitsemän prosenttia maailman kokonaismäärästä.

Maanosasta voi tulla lähiaikoina huomattava tekijä myös uusiutuvan energian tuotannossa. Kongojokeen suunnitteilla olevilla padoilla voidaan Anver Versin mukaan tuottaa energiamäärä, joka on suurempi kuin Yhdysvaltojen koko energiakapasiteetti.

Vaikka Afrikka kuuluu potentiaalisten energialähteiden määrässä mitattuna maailman rikkaimpiin alueisiin, sen oma energiankulutus on vielä selvästi alhaisempi kuin muissa maanosissa.

Anver Versin artikkelin yhteydessä julkaistu taulukko paljastaa, että esimerkiksi öljyrikkaassa Angolassa sähkönjakelun piirissä on vain 15 prosenttia väestöstä. Keniassa vain 14 prosenttia kotitalouksista on yleisen sähkönjakelun piirissä.

Versi muistuttaa, että useimmissa mustan Afrikan maissa väestön enemmistö elää edelleen maaseudulla, usein kokonaan vailla sähköä. Maaseudulla tärkein energianlähde on puu, jota kerätään yleensä lähialueiden metsistä polttopuuksi tai ostetaan taajamien toreilta puuhiiliksi jalostettuna.

”Mikäli Afrikka haluaa lunastaa oikeutetun paikkansa maailmassa ja kiihdyttää talouskasvuaan, energiaa olisi pikaisesti saatava asukkaiden ja paikallisten yrittäjien käyttöön myös kotimaassa.”

Tällä hetkellä koko maailman öljyntuotannosta 11 prosenttia tuotetaan Afrikan maissa. Maakaasutuotannosta kuusi prosenttia on peräisin Afrikan maiden maaperästä. Afrikan maiden öljystä ja maakaasusta 60 prosenttia viedään maanosan ulkopuolelle – Aasiaan, Amerikkaan ja Eurooppaan.

Saharan eteläpuolisen Afrikan kaksi suurinta öljyntuottajamaata Nigeria ja Angola lisäsivät viime vuonna rajusti öljyntuotantoaan. Nigeriassa tuotanto kasvoi yli kahteen miljoonaan tynnyriin päivässä sen jälkeen kun Nigerjoen suiston öljyalueilla päästiin sopimukseen alueella toimivien kapinallisryhmien kanssa.

Nigerian öljyntuotannon uskotaan nyt kaksinkertaistuvan vuoteen 2016 mennessä neljään miljoonaan tynnyriin päivässä, mikä tekisi Nigeriasta maailman viidenneksi suurimman öljyntuottajan heti Venäjän, Saudi-Arabian, Yhdysvaltojen ja Iranin jälkeen.

Afrikassa on tällä hetkellä yhteensä 17 öljyntuottajamaata, mutta uusien öljylöytöjen ansiosta määrä tulee lähivuosina kasvamaan. Nigerian ja Angolan ohella maanosan tämän hetken suurimpia öljymaita ovat Algeria ja Libya, seuraavina Egypti, Sudan ja Päiväntasaajan Guinea.

Lähivuosina myös Uganda ja Tansania ovat liittymässä öljyntuottajamaiden joukkoon. Myös Keniassa ja Somaliassa öljynetsintähankkeet ovat olleet lupaavia. Mosambikin edustalla vastikään tehty 800 miljardin kuution maakaasulöytö saattaa puolestaan tehdä tästä eteläisen Afrikan maasta yhden maanosan energiajättiläisistä.

Afrikassa on myös valtavasti mahdollisuuksia hyödyntää uusiutuvaa energiaa. Paikallisesti ja hajautetusti tuotetussa aurinko-, tuuli- tai vesivoimassa olisi lisäksi se hyvä puoli, että energian jakeluun ei tarvita suuria investointeja.

Oma lukunsa ovat eri puolilla Afrikkaa kehitteillä olevat suurisuuntaiset uusiutuvan energian hankkeet.

Etelä-Afrikka on aloittanut maailman toistaiseksi suurimman aurinkovoimapuiston rakentamisen Pohjoisen Kapmaan provinssissa. Vielä kunnianhimoisempi on saksalaisten voimayhtiöiden kaavailema hanke, jonka tavoitteena on tuottaa Saharan aurinkovoimalla 15 prosenttia Euroopan energiantarpeesta vuoteen 2050 mennessä.

Vesivoiman hyödyntämistä suunnitellaan paitsi Kongojoessa myös Kiinan tukemissa hankkeissa Sinisen Niilin yläjuoksulla Etiopiassa.

Anver Versi mainitsee vielä kaksi esimerkkiä uusiutuvan energian käytöstä kotimaassaan Keniassa.

Suuren hautavajoaman tuliperäisillä alueilla on jo vuosien ajan hyödynnetty maalämpöä. Mikäli uusin rakenteilla oleva maalämpövoimala valmistuu ajallaan, maalämmöllä tuotetun energian osuus kohoaa vuonna 2017 jopa neljäsosaan Kenian energiantarpeesta.

Turkanajärven alueelle Pohjois-Keniaan valmistuu puolestaan vuonna 2015 uusi 365 tuuliturbiinin tuulipuisto, jonka odotetaan tuottavan viidesosan maan sähkövoimasta.

”Kun myös fossiilisten polttoaineiden tuotanto kasvaa Afrikassa hurjaa vauhtia, maanosan energianäkymät ovat paljon valoisammat kuin koskaan aikaisemmin.”

Jotain järkeä Kongon konfliktiin

Keski-Afrikan jättivaltio Kongon demokraattinen tasavalta on viime viikkoina vilahdellut uutisissa – ennen muuta maan itäosien aseellisten konfliktien vuoksi.

Kun kapinallisryhmä nimeltä Maaliskuun 23. päivän liike eli M23 viime kuussa marssi kohti Goman kaupunkia, avustusjärjestöt kertoivat kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten lähteneen kodeistaan taisteluja pakoon.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja viittasi Joseph Conradin klassikkoteokseen Pimeyden sydän ja kutsui Kongon sotaa ”kaoottiseksi, anarkistiseksi ja järjettömäksi”.

Lehden miltei päivittäisenä lukijana jäin kaipaamaan hiukan analyyttisempaa pyrkimystä tilanteen ymmärtämiseen. Mistä Kongon ja etenkin sen itäosassa sijaitsevan Kivun maakunnan konfliktissa on kyse? Miksi M23 valtasi Kivujärven pohjoisrannalla kivenheiton päässä Ruandan rajalta sijaitsevan miljoonan asukkaan Goman – lähteäkseen sieltä kymmenen päivän päästä takaisin kaupungin pohjoispuolella kohoaville korkeille kukkuloille?

M23 on noin 6 000 miehen varsin kurinalainen armeija, joka saa tukea naapurimaasta Ruandasta. Ryhmän johtajat ja huomattava osa sen taistelijoista ovat ruandan kieltä puhuvia kongolaisia tutseja. Nykyisen Kongon itäosissa on asunut ruandankielisiä tutsipaimentolaisia vuosisatojen ajan.

M23:n nimi viittaa maaliskuun 23. päivänä 2009 solmittuun rauhansopimukseen Kongon hallituksen armeijan ja kongolaisten tutsien aiemman kapinaliikkeen Kansan puolustuksen kansalliskongressin (CNDP) välillä. Sopimus liitti kapinalliset hallituksen armeijaan, jonka keskeiseksi tehtäväksi tuli eliminoida Kivun maakuntaa terrorisoivat ruandalaisten äärihutujen iskujoukot.

Äärihutuilla on ollut tukikohtansa Kongossa jo 18 vuoden ajan – Ruandan kansanmurhasta lähtien. Keväällä ja kesällä 1994 Ruandan silloisen hallituksen lietsomat hutujen ääriryhmät, interahamwet, silpoivat ja surmasivat kolmessa kuukaudessa yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) kapinallisia.

Kansanmurha päättyi, kun Ruandan nykyisen presidentin Paul Kagamen johtamat kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta. Äärihutut onnistuivat kuitenkin Ranskan lähettämien sotilaiden avustuksella vetäytymään rajan yli Kongoon, silloiseen Zaireen, pakottaen mukaansa kaksi miljoonaa ihmistä, lähinnä Ruandan hutuenemmistön jäseniä.

Pakolaisleireiltä käsin äärihutut jatkoivat tutsien kansanmurhaa, tällä kertaa Kongossa. Uudelleen järjestäytyneet hutujoukot ovat jatkuvasti tehneet iskuja myös Ruandan puolelle rajaa.

M23 syntyi viime keväänä, kun Kongon armeijaan kolme vuotta sitten liitetyt entiset kapinallissotilaat päättivät lähteä taas omille teilleen. Entisten CNDP:n sotilaiden mielestä hallitus oli pettänyt lupauksensa. Pelätyt äärihutut jatkoivat edelleen sissisotaansa alueen siviilejä vastaan. Kongolaiset tutsisotilaat valittivat armeijan surkeista palkoista ja riittämättömästä ruuasta. Kongon hallitusta syytettiin huonosta hallinnosta, vaalivilpistä ja toisinajattelijoiden vangitsemisesta.

Hallitusarmeija suunnitteli myös tutsisotilaiden ja näiden komentajien siirtämistä maan muihin osiin kauas mineraalirikkailta kotiseuduiltaan. Ei ole mikään salaisuus, että armeijan ja kapinallisjoukkojen komentajat ovat olleet läheisesti kytköksissä viralliseen ja puoliviralliseen malmikauppaan. Kivun maakunnasta viedään Ruandan kautta maailmanmarkkinoille elektroniikkateollisuuden raaka-aineeksi muun muassa tantaliittia, tinaa ja volframia.

Vielä yksi keskeinen syy tutsisotilaiden irtautumiseen omaksi uudeksi armeijakseen oli Kongon presidentin Joseph Kabilan esittämä uhkaus toimittaa tutsisotilaiden komentaja Bosco Ntaganda kansainvälisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäyntiin Haagiin. Tuomioistuin syyttää Ntagandaa lapsisotilaiden värväämisestä erään toisen kapinaliikkeen riveihin vuosina 2002–2003.

Terminaattoriksi kutsutulla Ntagandalla ei ole kuitenkaan mitään virallista asemaa M23:ssa, eikä hänen tämänhetkistä olinpaikkaansa tiedetä.

Kun M23:n joukot viime kuussa valloittivat Goman kaupungin, pyrkimyksenä oli pakottaa Kongon hallitus neuvotteluihin maan tulevaisuudesta. Kapinallisjoukkojen puhemiehenä toiminut Vianney Kazarama lupasi Goman stadionille kokoontuneille paikallisille asukkaille järjestystä, turvallisuutta ja parempaa infrastruktuuria. Koko Kongon hallintoa olisi hajautettava, ja julkiset palvelut olisi saatava toimimaan.

Tarvittaessa M23:n joukot marssisivat aina Kongon pääkaupunkiin Kinshasaan asti vaatimustensa tueksi, Kazarama uhosi.

Omien verkkosivujensa mukaan M23 pyrkii luomaan Kongosta ”humanismin ideologiaan perustuvan uuden perheen”, jossa ihmiset voivat elää rauhassa ja kaikki saavat kyllikseen leipää.

Toiset suhtautuvat kuitenkin kyynisemmin M23:n juhlapuheisiin.

”M23:n tarkoituksena on puolustaa sen jäsenten taloudellisia etuja. Liikkeellä ei ole mitään ideologiaa”, totesi International Crisis Group -järjestön Kongo-tutkija Marc-André Lagrange.

Oma ihmetyksen aiheensa itäisen Kongon konfliktissa ovat YK:n rauhanturvaajat. Vielä viime kuussa YK-sotilaat tulittivat M23:n kapinallisten asemia taisteluhelikoptereista käsin. Kun M23:n joukot sitten lopulta marssivat Gomaan, YK:n joukot vetäytyivät tukikohtiinsa eivätkä tehneet elettäkään kapinallisten pysäyttämiseksi.

YK:n Kongo-operaatio on suurin yksittäinen meneillään oleva rauhanturvaoperaatio koko maailmassa. Kongossa on 17 000 rauhanturvaajaa Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista ja kymmenistä muista maista. Operaatio on jatkunut nyt 12 vuotta, ja sen vuosibudjetti on runsas miljardi euroa.

”Rauhanturvaajat ovat jonkin sortin sotilasturisteja”, kommentoi Ugandan presidentti Yoweri Museveni viikko sitten.

Uganda isännöi nyt alustavia rauhanneuvotteluja Kongon hallituksen ja M23:n kapinallisten välillä. Neuvottelujen ehtona oli, että M23 vetää joukkonsa pois Gomasta.