Kuka hyötyi Syyrian kaasuiskuista?

KU-VIIKKOLEHTI 30.8.2013

Katselin verkosta Britannian yleisradion BBC:n esittämää kuva-aineistoa Syyrian viimeviikkoisista myrkkykaasuiskuista. Jalkakäytävällä makasi pelkissä alusvaatteissa olevia miehiä, joiden päälle kaadettiin ämpäreistä vettä kemiallisten aineiden huuhtomiseksi pois iholta. Väliaikaisen sairaalan lattialla annettiin happea nuorille miehille ja lapsille, jotka kärsivät kouristuksista ja hengitysvaikeuksista.

Seuraavaksi kuvattiin noin kymmenvuotiasta poikaa, joka kertoi yön pimeydessä tapahtuneesta iskusta. Äiti oli laittanut märkiä kankaita lasten kirvelevien silmien peitoksi ja lopulta isä oli nostanut pojan autoon, joka ajoi tiehensä. ”En tiedä, missä isä ja kaikki muut ovat”, poika sanoi ennen kuin purskahti itkuun.

Kyseessä oli kammottava kemiallinen isku, jossa kuoli satoja ihmisiä, mutta silti onnettomuuksien, rikosten tai sotahyökkäysten uhreiksi joutuneita pitäisi muistaa kohdella mediassa hienotunteisesti. Iskun uhreja ei tulisi kuvata lähikuvissa eikä sokissa olevia ihmisiä saisi haastatella – etenkään ei lapsia, ei edes kaukaisissa maissa asuvia.

Suomalaisilla kanavilla Damaskoksen laitamilla tehdyt kemialliset iskut taisivat aluksi jäädä tärkeämpien kotimaan tapahtumien ja Egyptin islamistien mielenosoitusten väkivaltaisen tukahduttamisen varjoon.

Mutta sen jälkeen kun ulkoministeri John Kerry maanantaina ilmoitti, että Yhdysvalloilla oli kiistattomia todisteita Syyrian hallituksen käyttämistä kemiallisista aseista, Syyrian tilanteesta tuli ulkomaanuutisten ykkösaihe.

Puolustusministeri Chuck Hagel totesi, että Yhdysvaltojen asevoimat olivat valmiita iskemään Syyriaan heti kun presidentti Barack Obama antaisi hyökkäyskäskyn. Britannian pääministeri David Cameron ja Ranskan presidentti Francois Hollande lupasivat liittyä kostoiskuihin. Syyrian kapinallisten edustajien mukaan länsimaiden hyökkäys Syyriaan käynnistyy lähipäivinä.

Keskiviikkona lehdissä oli jo näyttäviä karttakuvituksia Yhdysvaltojen ja Britannian tukikohdista ja alueella olevista sotalaivoista, sukellusveneistä ja risteilyohjuksista. Toisiin karttoihin oli merkitty todennäköisiä iskukohteita Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa.

Vähemmälle huomiolle uutisissa ovat jääneet Israelin jo pidemmän aikaa Syyriaan tekemät ilmaiskut.

Harvat kysymyksiä esittäneet tahot ovat hukkuneet median sotarummutuksen alle.

Brittiläisen Guardian-lehden toimittaja ihmetteli, mitä Syyrian hallitus hyötyisi kemiallisista iskuista. Hallituksen armeija on ollut viime aikoina voitokas taisteluissa kapinallisia vastaan, ja Yhdysvallat on toistuvasti varoittanut hallitusta käyttämästä kemiallisia aseita kostoiskujen uhalla.

Toisen brittilehden Telegraphin toimittaja kysyi, miksi Syyrian hallitus tekisi kemiallisia iskuja vain muutaman kilometrin päässä maahan vastikään saapuneiden YK:n asetarkastajien hotellista.

Sotastrategiaan erikoistunut yhdysvaltalainen Stratfor-verkkosivusto totesi, että Syyrian presidentti Bashar al-Assad on julma mies, joka ei epäilisi käyttää kemiallisia aseita, jos olisi pakko. ”Mutta hän on myös erittäin rationaalinen. Hän käyttäisi kemiallisia aseita ainoastaan viimeisenä keinonaan.”

Sivuston mielestä Syyrian kapinallisten voisi pikemminkin uskoa turvautuvan kemiallisiin aseisiin, jotta Yhdysvallat puuttuisi tilanteeseen ja ajaisi al-Assadin vallasta.

YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston asettaman Syyrian ihmisoikeusloukkauksia tutkivan komission jäsen Carla Del Ponte kertoi jo toukokuussa YK:n tutkijoiden epäilevän vahvasti, että Syyrian kapinalliset olivat käyttäneet sisällissodassa aseena myrkyllistä hermokaasua sariinia.

Sveitsiläinen Del Ponte tuli tunnetuksi toimiessaan vuoteen 2008 asti entisen Jugoslavian kansainvälisen sotarikostuomioistuimen pääsyyttäjänä.

Turkin viranomaiset takavarikoivat toukokuussa Syyrian hallitusta vastaan taistelevan Al-Nusran rintaman islamistisotilailta kahden kilon suuruisen säiliön sariinikaasua.

Mihin sitten perustuvat Yhdysvaltojen kiistattomina pitämät todisteet, joiden mukaan viime viikon kaasuiskujen takana oli Syyrian hallitus?

Yhdysvaltojen mediassa on julkaistu kaksi erilaista versiota näistä todisteista.

Wall Street Journalin mukaan todisteet Syyrian hallituksen syyllisyydestä perustuivat Israelin salaisen palvelun Mossadin hankkimiin tietoihin. Mossadin israelilaiset ja jordanialaiset agentit olivat seuranneet Syyrian armeijan kemiallisista aseista vastaavien erikoisjoukkojen liikkeitä pitkin kesää. Mossadin mukaan erikoisjoukot olivat kuljettaneet kemiallisia aseita samoihin Damaskoksen lähiöihin, joihin viime viikon iskut tehtiin.

Wall Street Journalin mukaan kaasuiskut olivat ennaltaehkäiseviä iskuja Damaskoksen valtausta suunnittelevia kapinallisia vastaan. Kapinallisjoukot olivat lehden mukaan saaneet sotilaskoulutusta Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta ja Saudi-Arabian joukoilta Jordaniassa sijaitsevassa tukikohdassa.

Foreign Policy -lehti kertoi puolestaan Yhdysvaltojen tiedusteluviranomaisten jäljittämistä paniikinomaisista puhelinkeskusteluista Syyrian puolustusministeriön ja armeijan kemiallisten aseiden yksikön johtajan välillä. Lehden mukaan puolustusministeriön edustaja oli vaatinut kemiallisten aseiden yksikön johtajalta vastauksia hermokaasun käytöstä.

Kysyä sopii, miten luotettavina voidaan pitää Israelin ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen omia selvityksiä kriisistä, joissa ne ovat molemmat mukana aktiivisina osapuolina. Yhdysvallat on pyrkinyt horjuttamaan Bashar al-Assadin valtaa Syyriassa ainakin vuodesta 2007. Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja Qatar ovat aseistaneet ja rahoittaneet Syyrian kapinallisryhmiä aseellisen kansannousun alusta asti.

Obaman hallinto haluaa nyt vähätellä YK:n asetarkastuksia ja toimia itsenäisesti ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta.

”Asetarkastajat ovat myöhässä, eivätkä he tule edes kertomaan, kuka oli iskujen takana. Mutta syyllisenhän me jo tiedämme”, Obaman turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Susan Rice totesi sähköpostiviestissä Wall Street Journalin mukaan.

Talvivaara nigerialaisin silmin

KU-VIIKKOLEHTI 16.8.2013

Vietin viime viikon yhdessä nigerialaisen ympäristöaktivistin Philip Jakporin kanssa Talvivaaran kaivoksen liepeillä Sotkamossa. Jakpor on toimittaja ja paikallisen ympäristöjärjestön Environmental Rights Actionin (ERA) tiedotuspäällikkö. Hän oli Suomessa tapaamassa suomalaisia ympäristötoimittajia ja järjestöaktiiveja ja tutustumassa täkäläiseen ympäristöhallintoon.

Matkan aikana käytiin myös läpi suomalaisilla kehitysyhteistyövaroilla Nigeriassa toteutettavan ympäristöjournalismin koulutushankkeen yksityiskohtia.

Talvivaaran nikkelikaivos jätevesipäästöineen oli ikään kuin tapaustutkimus siitä, miten ympäristövahingot voivat olla mahdollisia myös Euroopassa ja miten ympäristöhallinto, paikalliset asukkaat ja media reagoivat ongelmiin.

Pohjois-Suomen aluehallintoviraston ympäristölupajohtaja Sami Koivula kertoi Talvivaaran lupaehtojen kiemuroista.

Sotkamon seurakunnan kappalainen Antti Lankinen kuvaili paikallisten asukkaiden vastustuksen heräämistä ja Stop Talvivaara -liikkeen syntyä sen jälkeen kun kaivoksen bioliuotusjärjestelmä alkoi tökkiä, kipsisakka-allas rupesi vuotamaan ja läheisiin järviin pääsi sulfaatti- ja raskasmetallipäästöjä vastoin lupaehtoja.

Kainuun luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja Janne Kumpulainen selosti metallisakkapäästöjen ympäristövaikutuksia ja järvivesien uraanipitoisuuksia ja pohti Pohjois-Suomen kaivosbuumin vaaroja, ei pelkästään Talvivaarassa vaan myös monilla muilla paikkakunnilla Kainuussa ja Lapissa.

Kotona Nigeriassa Philip Jakpor on tottunut vierailemaan öljyvuotopaikoilla Nigerjoen suiston öljyntuotantoalueilla. Öljytuhon sattuessa kyläläiset soittavat kännykällä Jakporin ERA-järjestön maksuttomaan hälytysnumeroon, ja pian järjestön aktiivit saapuvat paikalle jututtamaan asukkaita, dokumentoimaan vahinkoja ja neuvomaan ihmisiä heidän lainmukaisista oikeuksistaan.

Talvivaaran kaivoksen eteläpuolella sijaitsevan Ylä-Lumijärven rannalla Jakpor kuitenkin hiljenee. Järven kalat ovat kaikonneet ja pohjamudat ovat rikkihaposta syntyneen paksun sulfaattikerroksen peitossa.

Viime syksyn kipsisakkavuodon jälkeen kaivettu ohitusoja ei varmaankaan tule estämään saastealtaaksi muuttuneen järven vesien pääsyä Lumijokeen ja alempana sijaitsevaan kuvankauniiseen Kivijärveen.

”Tällaista meillä on öljytuhoalueilla Ogonimaassa ja muualla Nigerjoen suistossa”, Jakpor tokaisee lopulta.

”On käsittämätöntä, että myös Suomessa yhtiö voi olla yhtä piittaamaton ympäristöä kohtaan – eikä hallitus tee asialle mitään.”

Vertaus Ogonimaahan on raju, mutta kieltämättä Nigeriassa ympäristötuhon laajuus on toista luokkaa kuin Talvivaaran lähistön vesistöissä Kainuussa ja Ylä-Savossa.

Öljy-yhtiö Shell porasi Ogonimaassa öljyä 35 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 paikalliset asukkaat ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan ja ajoivat lopulta öljyjätin mailtaan. Ogonien Mosop-liike vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta öljystä saaduista voitoista.

Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan. Lopulta Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä hirtettiin.

YK:n ympäristöjärjestön Unepin kahden vuoden takaisen raportin mukaan Ogonimaassa öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä ja kaikki vesistöt ovat öljyn tuhoamia. Elemen kunnassa pohjaveden pinnalla kelluu kahdeksan sentin paksuinen kerros jalostettua öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten.

YK:n ympäristöjärjestö kehotti Shelliä ja Nigerian hallitusta aloittamaan välittömästi öljyvahinkojen puhdistuksen. Puhdistustyön uskottiin kestävän 30 vuotta ja maksavan miljardi dollaria.

Kaksi vuotta Unepin raportin jälkeen juuri mitään ei ole kuitenkaan tehty paikan päällä Ogonimaan puhdistamiseksi, Philip Jakporin ERA-järjestö totesi viime viikolla julkistetussa tiedotteessa.

Tilanne Nigeriassa ei silti ole täysin lohduton, sillä tänä päivänä ympäristöongelmista puhutaan ja ympäristöasioita käsitellään mediassa aiempaa enemmän ja asiantuntevammin – pitkälti ERA:n järjestämien ja Suomen ulkoministeriön ja suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin rahoittamien ympäristöjournalismikurssien ansiosta.

Viidettä vuotta meneillään olevan koulutushankkeen myötä Nigeriassa on nyt toistasataa ympäristöasioihin ja ympäristölainsäädäntöön perehtynyttä toimittajaa yli 50 mediatalossa eri puolilla maata.

”Aiemmin öljyvuodon sattuessa toimituksissa vain istuttiin ja odotettiin, että Shell tai muut öljy-yhtiöt julkistavat lehdistötiedotteen tapahtumista, mutta nyt toimittajat etsivät taustatietoja öljy-yhtiöiden verkkosivuilta, haastattelevat paikallisia asukkaita ja vaativat vastauksia myös viranomaisilta”, Jakpor kertoo.

Ympäristötoimittajien valtakunnallisen järjestön perustaneet journalistit ovat myös paremmin tietoisia oikeuksistaan.

”Heillä on vahva ammatillinen itsetunto ja he uskaltavat raportoida ympäristöasioista, vaikka öljy-yhtiöiden voitelemat viranomaiset pitäisivät ympäristötuhoja koskevat tiedot mieluiten salassa.”

Ympäristöjournalismihankkeen tulevia sisältöjä suunniteltiin myös Jakporin Suomen-vierailun aikana. Syyskuussa Port Harcourtissa Nigerian öljyalueella järjestetään ensimmäinen nimenomaan öljyalueen journalisteille suunnattu tutkivan ympäristöjournalismin kurssi. Tutkiva toimittaja Hanna Nikkanen on lähdössä Nigeriaan yhdeksi kurssin kouluttajaksi.

Uutta yhteistyötä viriteltiin myös suomalaisten ympäristöjärjestöjen Siemenpuu-säätiön kanssa. Jos suunnitelmat toteutuvat, nigerialaiset ympäristöaktiivit lähtevät tulevaisuudessa Siemenpuu-säätiön tuella jakamaan kokemuksiaan öljyntuotannon haitoista paikallisten järjestöjen kanssa Itä-Afrikan uusissa öljyn ja maakaasun tuottajamaissa Keniassa, Tansaniassa ja Mosambikissa.

Hyviä uutisia Zimbabwen maaseudulta

KU-VIIKKOLEHTI 2.8.2013

Tv-kuvissa nähtiin, kuinka eteläisen Afrikan Zimbabwessa miljoonat ihmiset jonottivat keskiviikkona toppatakeissaan äänestyspaikoille valitsemaan maalle presidenttiä ja uutta parlamenttia. Eteläisellä pallonpuoliskolla on tähän aikaan vuodesta talvi, ja Zimbabwessa lämpötila jää aamuisin useimmiten alle kymmenen asteen.

Afrikan unionin vaalitarkkailijoiden mukaan itse äänestys sujui rauhallisesti, mutta oppositio puhui vaalivilpistä. Paikallinen kansalaisjärjestö väitti jo vaalien alla, että äänestäjäluettelo sisälsi noin miljoona ihmistä, jotka ovat muuttaneet ulkomaille tai eivät enää ole elävien kirjoissa. Vastaavasti kolmasosa äänestyskelpoisista zimbabwelaisista ei käynyt lainkaan rekisteröitymässä äänestäjiksi.

Presidentinvaaleissa pääehdokkaina ovat istuva presidentti Robert Mugabe sekä pääministeri Morgan Tsvangirai. Sama asetelma toistuu presidentinvaalissa nyt jo kolmannen kerran, ja joka kerta kansainvälinen uutisointi on ollut vilkasta.

Jos 89-vuotias Mugabe valitaan vielä kerran presidentiksi, hänestä tulee maailman vanhin presidentinvaalin voittaja.

Mikä selittää kansainvälisen mielenkiinnon Zimbabwen vaaleihin, kun useimpien muiden mustan Afrikan maiden vaalit eivät yleensä ansaitse edes mainintaa meikäläisessä mediassa?

Keskeinen syy lienee vuoden 2000 maanvaltauksissa, joissa valkoiset suurtilalliset ajettiin pois mailtaan.

Vuonna 1980 kun Zimbabwe sai itsenäisyytensä, 6 000 valkoista suurtilallista omisti suurimman osan maan viljelymaista. Robert Mugaben johtaman pitkän vapautustaistelun tavoitteena oli ajaa valkoisen Rhodesian rotusortohallinto vallasta ja palauttaa viljelymaat väestön mustalle enemmistölle.

Toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945–55 Rhodesian siirtomaahallinto houkutteli maahan kymmeniä tuhansia brittiläisiä sotaveteraaneja ja kaikille halukkaille jaettiin maatiloja viljelyä varten. Ainakin sata tuhatta mustaihoista pakotettiin tuolloin lähtemään mailtaan. Heidän talonsa poltettiin ja karjaeläimet takavarikoitiin.

Valkoisille uudisasukkaille annettiin ilmaiseksi siemenviljaa, lannoitteita ja maatalouskoulutusta – ja usein pellot kynnettiin heille valmiiksi.

Mustat suljettiin ahtaisiin reservaatteihin viljelemään pieniä kivisiä peltotilkkuja.

Zimbabwen itsenäistymisen alla Lontoossa pidetyissä Lancaster Housen neuvotteluissa sovittiin, että maareformi toteutettaisiin vapaaehtoisilla kaupoilla, joissa valkoiset maanomistajat saisivat asianmukaisen hinnan luovuttamistaan maista. Britannian pääministerin Margaret Thatcherin hallitus lupasi maksaa maakauppojen kulut yhdessä Yhdysvaltojen kanssa.

Pariinkymmeneen vuoteen maanomistussuhteissa ei tapahtunut juuri mitään edistystä – joko sen vuoksi että valkoiset viljelijät eivät suostuneet luopumaan edes käyttämättömistä maistaan tai koska he vaativat niistä todellista arvoa moninkertaisesti suurempia hintoja.

Tony Blairin työväenpuoleen hallitus ilmoitti, ettei se ollut vastuussa Thatcherin hallinnon tekemistä sitoumuksista eikä tulisi kustantamaan maaostoja Zimbabwessa.

Vuoden 2000 maanvaltaukset eivät olleet hallituksen suunnittelemia. Mugaben hallitus järjesti kansanäänestyksen uudesta perustuslaista, joka olisi sallinut valkoisten suurtilojen pakkolunastuksen, mutta ehdotus hävisi äänestyksessä.

Mugabea ja hänen Zanu-puoluettaan kannattava sotaveteraanien järjestö masinoi muutamassa päivässä tuhansia ihmisiä valtaamaan valkoisten tiloja. Suurin osa valtauksiin osallistuneista oli työttömiä nuoria tai maattomien mustien perheiden jäseniä, jotka olivat vielä lapsia vapautustaistelun aikana.

Aluksi mellakkapoliisit komennettiin ajamaan valtaajat pois, mutta lopulta Zanu-puolue taipui valtaajien vaatimuksiin ja valkoisten hallussa olleet maat jaettiin pientiloiksi yli 200 000 mustalle perheelle.

Valtauksissa kuoli seitsemän valkoista maanomistajaa ja kymmeniä suurtilojen mustia työntekijöitä, jotka vastustivat valtauksia.

Vuoden 2000 tapahtumien jälkeen Zimbabwe on ollut kielteisten uutisten aiheena säännöllisesti. Britannian ja Yhdysvaltojen johdolla länsimaat julistivat maan kauppasaartoon ja asettivat Mugaben ja tämän lähipiirin matkustuskieltoon.

Zimbabwen takavuosien hyperinflaatiosta ja tyhjistä kauppojen hyllyistä raportoitiin näyttävästi kansainvälisessä mediassa. Lopulta maa joutui luopumaan paikallisen dollarin käytöstä maksuvälineenä. Tänä päivänä Zimbabwessa käytetään Yhdysvaltojen dollareita ja Etelä-Afrikan randeja.

Vuonna 2008 vaalit päättyivät väkivaltaisuuksiin Morgan Tsvangirain ja tämän MDC-puolueen ensimmäisen kierroksen vaalivoiton jälkeen – sillä seurauksella että Mugabe voitti vaalin toisen kierroksen, kun Tsvangirai vetäytyi vaaleista pahemman kaaoksen välttämiseksi.

Lopulta maahan perustettiin yhteishallitus, jossa Mugabe oli presidenttinä ja Tsvangiraista tehtiin pääministeri.

Tämänkertaisissa vaaleissa moni on silti valmis lyömään vetoa Mugaben uudelleenvalinnan puolesta. Mugabe on suurelle osalle zimbabwelaisista edelleen ”kansakunnan isä”, entinen vapautustaistelun johtaja, jonka hallitus on rakentanut asuintaloja, sairaaloita ja kouluja ja pitänyt huolen siitä, että maassa on koko Afrikan korkein lukutaitoisuusaste.

Tärkein yksittäinen syy Mugaben tämänhetkiseen suosioon on kuitenkin erittäin hyvin onnistunut maareformi. Toisin kuin ulkomaiden uutisoinnista olisi voinut arvata, Zimbabwen maissintuotanto on palannut maanvaltauksia edeltäneelle tasolle. Puuvillan tuotanto on jopa suurempi kuin ennen maareformia – siitä huolimatta että hallitus ei ole lainkaan tukenut mustien pientiloja.

Yhdysvaltalaisen Joseph Hanlonin johtama tutkijaryhmä julkaisi alkuvuodesta tutkimuksen Zimbabwen maareformin vaikutuksista. Tutkijat korostavat, että toisin kuin valkoisten suurtilallisten aikana, tätä nykyä suurin osa Zimbabwen viljelymaista on tuottavassa käytössä.

Mustien uudisviljelijöiden mailla työskentelee tänä päivänä yli miljoona ihmistä, jotka saavat elantonsa maanviljelystä. Noin kolmasosa viljelymaista on jo nyt hyvin menestyviä kaupallisia tiloja.

Neuvolalääkärit maitokorvikekauppiaina

KU-VIIKKOLEHTI 19.7.2013

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla Nestlé-yhtiöstä ja siitä, miksi yhtiön tuotteiden vastainen boikotti jatkuu edelleen monissa maissa – päällimmäisenä syynä firman harjoittama äidinmaidonkorvikkeiden aggressiivinen markkinointi kehitysmaissa.

Verkkojulkaisun jälkeen juttu lähti leviämään Facebookissa, ja siitä tuli pian Kansan Uutisten verkkolehden kaikkien aikojen suosituin ja suositelluin kirjoitus.

Ainoastaan Nestlé tietää sen, vaikuttiko kirjoitus myös Pingviini-tuuttien myyntiin heinäkuun alun helteillä.

Juttu herätti jonkin verran keskustelua verkossa, ja sain myös sähköpostilla tavallista enemmän palautetta lukijoilta. Kaikki eivät suinkaan olleet boikotin kannattajia.

Verkkolehden keskustelupalstalla eräs lukija mietti, että jos tuotteessa ei ole vikaa eikä tuotantotavassa ole vikaa, niin mikä ongelma siinä on, jos tällaista tuotetta markkinoidaan ihmisille maissa, ”joiden oloja ei voi suoranaisesti länsimaisiksi kuvailla”.

Britannian Pelastakaa Lapset -järjestö toteaa alkuvuodesta julkaistussa raportissaan Superfood for Babies (Superruokaa vauvoille), että äidinmaidonkorvikeyhtiöiden toiminta perustuu eturistiriitaan, sillä näiden valmistaman tuotteen kilpailija, äidinmaito, on sekä ylivertainen että ilmainen.

”Äidinmaidonkorvikkeiden valmistajien kaupallisten etujen mukaista on vähentää imetystä ja tällä tavoin rajoittaa kilpailevan tuotteen käyttöä”, raportissa todetaan.

”Maitokorvikkeiden myynninedistäminen on hyvin nerokasta”, arvelee puolestaan mainostoimisto M&C Saatchin palkittu copywriter Naren Kaimal, joka on ollut aktiivisesti mukana Intian valtakunnallisen imetyksenedistämisliikkeen toiminnassa.

Mainosmiehen mukaan äidinmaidonkorvike pyritään aina esittämään jonkinlaisena toiveiden täyttymyksenä ja statussymbolina, joka olisi paras valinta paitsi vauvan hyvinvoinnin kannalta myös käytännöllisin ratkaisu modernille työssäkäyvälle äidille, jolla ei ole aikaa imettää vauvaansa.

Kehitysmaaoloissa tuttipulloruokinnan seuraukset voivat kuitenkin olla kohtalokkaat. Puhtaan veden puutteessa maitokorvikkeen on todettu 11-kertaistavan vauvojen riskin kuolla ripuliin. Jos vanhemmilla ei ole varaa ostaa riittävästi äidinmaidonkorviketta, vauva jää aliravituksi.

Maailman terveysjärjestön WHO:n ja Unicefin mukaan joka vuosi puolitoista miljoonaa vauvaa menehtyy sen vuoksi, että rintaruokinnasta luovutaan liian aikaisin.

Pulloruokinnan haittojen ehkäisemiseksi Maailman terveysjärjestö laati vuonna 1981 äidinmaidonkorvikkeiden kansainvälisen markkinointisäännöstön, joka kieltää korvikkeiden mainonnan, ilmaisnäytteet, lahjojen antamisen terveydenhoitohenkilökunnalle, suorat kontaktit odottavien äitien tai vastasyntyneiden ja pienten lasten äitien kanssa sekä äidinmaidonkorvikkeita ihannoivat kuvat tai tekstit myyntipakkauksissa.

Pelastakaa Lapset -järjestön raportin mukaan Nestlé ja muut korvikevalmistajat kuitenkin jakavat edelleen maitokorvikkeiden ilmaisnäytteitä ja muita tuotelahjoja synnytyssairaaloihin, terveyskeskuksiin ja suoraan vastasynnyttäneille äideille ainakin Kiinassa, Pakistanissa, Laosissa ja Ecuadorissa.

Ranskalaisyhtiö Danone on puolestaan vuosien ajan palkannut Indonesiassa kätilöitä myymään äideille maitokorvikkeita provisiota vastaan. Danone on nykyään Nestlén pahin kilpailija globaaleilla äidinmaidonkorvikemarkkinoilla.

Suomalaistoimittaja Nina Sarell kirjoitti viime syksynä Voima-lehteen reportaasin äidinmaidonkorvikkeiden markkinoinnista ja sen seurauksista Nicaraguassa. Sarell työskenteli vapaaehtoisena Suomi-Nicaragua-seuran paikallisessa kumppanijärjestössä, joka järjestää äitiysvalmennusta ja imetystukea maan pääkaupungissa Managuassa.

Kotikäynneillä Managuan köyhimpien asuinalueiden peltihökkeleissä joka kodissa oli pöydällä esillä purkki äidinmaidonkorviketta. Vaikka Nicaraguassa laki kieltää maitokorvikkeiden myynninedistämisen, lääkärit kehottavat usein vastasynnyttäneitä äitejä antamaan vauvoilleen maitokorviketta.

”Monikansalliset yhtiöt tarjoavat lääkäreille etuja, joita köyhässä maassa on vaikea vastustaa”, paikallinen ravitsemuskouluttaja kertoi.

Reilu 300 euroa kuussa tienaaville lääkäreille kustannetaan esimerkiksi koulutusmatkoja Meksikoon tai Karibianmeren lomakohteisiin.

Yksi lääkäri sanoi suoraan elantonsa riippuvan niistä äideistä, jotka eivät imetä lapsiaan. Pulloruokitut lapset sairastelevat enemmän ja joutuvat käymään tiheämmin lääkärissä.

Köyhille perheille maitokorvikkeet ovat kalliita. Pelastakaa lapset -järjestön raportin mukaan Nicaraguassa pullomaitoa vauvoilleen syöttävät alemman tulotason perheet käyttävät maitojauheeseen 27 prosenttia kaikista menoistaan.

Filippiineillä tehdyn selvityksen mukaan äidinmaidonkorviketta käyttävien perheiden terveydenhoitokulut olivat kaksi ja puoli kertaa suuremmat kuin niillä perheillä, joissa äiti imetti vauvaansa.

Maailman terveysjärjestön suosituksen mukaan äidinmaidon tulisi olla vauvan ainoa ravinnonlähde kuuden kuukauden ikään saakka. Unicefin tilastojen mukaan tällä hetkellä koko maailmassa kuitenkin vain 37 prosenttia vauvoista on täysimetyksessä ensimmäisen puolikkaan elinvuotensa ajan.

Luku saatiin kohoamaan vuoden 1985 pohjalukemista (14 prosenttia) pitkälti kansainvälisen Nestlé-boikotin ja sitä seuranneen maitokorvikkeiden mainoskiellon ansiosta, mutta parinkymmenen viime vuoden aikana täysimetyksen suosio ei ole enää noussut maailmanlaajuisesti terveysviranomaisten järjestämistä imetyskampanjoista huolimatta.

Sri Lankassa ja Kambodzhassa täysimetyksessä olevien vauvojen osuus on kohonnut nopeasti 1990-luvun noin 15 prosentista nykyiseen noin 75 prosenttiin, mutta samaan aikaan Kiinassa ja useimmissa Kaakkois-Aasian maissa täysimetys on selvästi vähentynyt.

Äidinmaidonkorvikkeiden suurimmat markkinat ovat tänä päivänä juuri väkirikkaissa Aasian maissa.

Täysimetyksen osalta heikoimpiin maihin lukeutuvat Etelä-Afrikka ja Nigeria, joissa Nestlén maitokorvikemyyjät kulkivat ennen vanhaan synnytyssairaaloissa sairaanhoitajan asuun pukeutuneina.

Miksi Nestlé-boikotti jatkuu edelleen

KU-VIIKKOLEHTI 5.7.2013

Siwan kassalla myyjä ojensi ostotapahtuman päätteeksi pienen lappusen, jossa oli kuva jäätelöistä. Kun keräisin tähän ”kesäpassiin” kuusi leimaa, saisin ilmaisen Pingviini-tuutin.

Lappu jäi tällä kertaa kaupan kassalle. Olen muutenkin varsin hyvällä menestyksellä onnistunut välttämään pingviinijäätelöitä siitä lähtien kun Nestlé osti Valion jäätelötuotannon vuonna 2004.

Valiojäätelön myynti ei silti romahtanut vajaan vuosikymmenen takaisen omistajanvaihdoksen myötä. Jäätelömyynnin markkinaosuudet Suomessa eivät enää ole julkisia, mutta Nestlén uskotaan myyvän tänä päivänä hiukan yli puolet Suomen jäätelöistä.

Nestlén ainoa varsinainen kilpailija Suomen jäätelömarkkinoilla on toinen ylikansallinen jättiyhtiö Unilever, joka puolestaan osti Ingmanin jäätelötuotannon kaksi vuotta sitten. Unilever Ingmanin jäätelöiden osuus lienee runsas 40 prosenttia Suomen jäätelömyynnistä.

Miksi jotkut kuitenkin karttavat nimenomaan Nestlén pingviinilogolla myytäviä jäätelöitä – kuten muitakin Nestlé-yhtiön tuotteita? Lähikaupan kesäisen pingviinituuttikampanjan innoittamana päätin päivittää tietojani Nestlén toiminnasta maailmalla.

Sveitsissä päämajaansa pitävä Nestlé on maailman suurin elintarvikeyritys, maailman suurin pullotetun veden myyjä, maailman suurin vauvanruokien valmistaja ja maailman suurimman kosmetiikkayhtiön L’Oréalin toinen pääomistaja.

Nestlén liikevaihto oli viime vuonna 75 miljardia euroa – suunnilleen yhtä paljon kuin 32 miljoonan asukkaan Marokon bruttokansantuote tai lähes puolitoista kertaa Suomen tämän vuoden budjetin kokonaisarvo.

Maailmanlaajuisesti viime vuosi oli Nestlélle hyvin menestyksekäs. Yhtiö teki puhdasta voittoa 11 miljardia euroa. Makeismyynti kasvoi 15 prosentilla, maitotuotteiden ja jäätelön myynti 13 prosenttia. Murukahvin ja muiden juomien myynti kasvoi kymmenen prosenttia. Nestlé Nutrition -yksikön myynti, joka koostuu lähinnä vauvanruuista ja äidinmaidonkorvikkeista, kasvoi myöskin huikeat kymmenen prosenttia.

Nestléllä on koko maailman vajaan 20 miljardin euron äidinmaidonkorvikekaupasta 23 prosentin markkinaosuus. Ranskalaisyhtiö Danone on lähin kilpailija 14 prosentin osuudellaan. Alan suurimmat markkinat ovat tänä päivänä Aasian maissa.

Valion Turengin tehtailla aiemmin valmistetut Tutteli-äidinmaidonkorvikkeet ja Muksu-vellit ovat Danonen omistaman Nutrician tuotteita ja tuodaan nykyään pääasiassa Ranskasta ja Saksasta. Tuttelin ja Muksun valmistuksen päätyttyä Suomessa Valio toi vuosi sitten markkinoille kotimaiset Tuuti-äidinmaidonkorvikkeet ja Onni-vellit. Bona ja Piltti ovat puolestaan Nestlén brändejä.

Äidinmaidonkorvikkeiden ja vauvanruokien markkinointi on kylmäveristä liiketoimintaa. Myynnin kasvun edellytyksenä kun on, että äidit luopuvat kokonaan tai osittain vauvojensa imetyksestä tai ryhtyvät ennenaikaisesti syöttämään näille teollisesti valmistettuja vellejä.

Etenkin kehitysmaissa tuttipulloruokinnan seuraukset voivat olla vakavat. Puhtaan veden puutteessa maitokorvikkeen on todettu 11-kertaistavan vauvojen riskin kuolla ripuliin. Jos vanhemmilla ei ole varaa ostaa riittävästi äidinmaidonkorviketta, vauva jää aliravituksi.

Maailman terveysjärjestö WHO ja Unicef arvioivat, että joka vuosi puolitoista miljoonaa vauvaa menehtyy sen vuoksi, että rintaruokinnasta luovutaan liian aikaisin.

Pulloruokinnan haittojen ehkäisemiseksi Maailman terveysjärjestö laati vuonna 1981 äidinmaidonkorvikkeiden kansainvälisen markkinointisäännöstön, joka kieltää korvikkeiden mainonnan, ilmaisnäytteet, korvikeyhtiöiden antamat lahjat terveydenhoitohenkilökunnalle, suorat kontaktit odottavien äitien tai vastasyntyneiden ja pienten lasten äitien kanssa sekä äidinmaidonkorvikkeita ihannoivat kuvat tai tekstit myyntipakkauksissa.

Britannian Pelastakaa Lapset -järjestön tuoreen raportin mukaan Nestlé ja muut korvikevalmistajat jakavat äidinmaidonkorvikkeiden ilmaisnäytteitä ja muita tuotelahjoja synnytyssairaaloihin, terveyskeskuksiin ja suoraan vastasynnyttäneille äideille ainakin Kiinassa, Pakistanissa, Laosissa ja Ecuadorissa.

Maitokorvikkeiden aggressiivisen markkinoinnin vuoksi edelleen ainakin parissakymmenessä maailman maassa kuluttajaliikkeet kehottavat ihmisiä boikotoimaan kaikkia Nestlén tuotteita.

Äidinmaidonkorvikkeiden markkinointia valvovan Ibfan-järjestön kahden vuoden takaisesta raportista löytyy 43 sivun verran lisää esimerkkejä Nestlén rikkomuksista äidinmaidonkorvikkeiden markkinointisäännöstöä vastaan kymmenissä eri maissa.

Vietnamissa kauppiaille maksetaan provisiota maitokorvikkeiden näyttävästä esillepanosta kaupan hyllyissä. Kirgisiassa ja Uzbekistanissa Nestlé jakaa alipalkatuille lastenlääkäreille lahjoja ja kutsuu heitä seminaareihin. Etelä-Afrikassa Nestlé suunnitteli maan köyhimpien alueiden terveydenhoitajille maitokorvikkeen sekoittamisen pikakursseja.

Laosissa Nestlén kahvikermajauhetta myytiin nallelogolla samanlaisessa purkissa kuin äidinmaidonkorviketta, sillä seurauksella että tuhannet äidit ovat juottaneet vauvoilleen veteen liuotettua kahvikermaa.

Egyptissä Nestlé väitti maitokorvikkeen tehostavan immuunisuojaa ja vähentävän ripuliin sairastumisen riskiä.

Nestléä ei arvostella maailmalla pelkästään äidinmaidonkorvikkeiden markkinoinnin vuoksi.

Norsunluurannikolla Nestléä syytetään orjatiloilta ostetun kaakaon käytöstä ja piittaamattomuudesta lapsiorjien ihmisoikeuksia kohtaan.

Pakistanissa ja useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa paikallisyhteisöt kamppailevat Nestlén pullovesituotantoa vastaan ja syyttävät yhtiötä pohjavesien riistokäytöstä.

Kiinassa maidontuottajat väittävät Nestlén polkevan maidon sisäänostohintoja.

Indonesiassa, Pakistanissa ja Tunisiassa ammattiliitot arvostelevat Nestléä surkeista palkoista ja liittoon kuuluvien työntekijöiden irtisanomisista. Kolumbiassa ainakin 13 ammattiyhdistysaktiivia on murhattu heidän kritisoitua Nestlén maitojauhetehtaan työoloja. Filippiineillä armeijan sotilaat kutsuttiin tukahduttamaan lakkoliikettä Nestlén tehtaalla ja kymmenet lakkoilijat ovat saaneet surmansa.

Seksivallankumous iranilaisittain

KU-VIIKKOLEHTI 20.6.2013

Iranilaiset valitsivat viikko sitten uuden presidentin. Vaalien ensimmäisellä kierroksella ääntenenemmistön saanut 64-vuotias Hassan Rouhani oli ainoa vaaleissa ehdolla ollut maltillisen siiven islamisti. Vaalikampanjansa aikana Rouhani lupasi kohentaa kansalaisoikeuksia ja pyrkiä sovitteluun EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa Iranin ydinohjelmasta ja Iranin vastaisten talouspakotteiden purkamiseen.

Iranin pääkaupungissa Teheranissa ihmiset kerääntyivät kaduille juhlimaan maltillisen ehdokkaan voittoa äärikonservatiiveista.

Myös länsimaissa vaalitulos otettiin ilolla vastaan. Uutiskommentaareissa on kuitenkin muistutettu, että presidentillä on Iranissa vain rajallinen valta. Iran on islamilainen tasavalta, jossa korkein uskonnollinen johtaja on maan todellinen valtionpäämies. Korkein johtaja, ajatolla Ali Khamenei päättää ulkopolitiikasta, ydinohjelmasta, armeijasta ja viime kädessä myös oikeuslaitoksesta.

Uusi presidentti on joka tapauksessa hyvin läheisissä väleissä korkeimman johtajan kanssa. Rouhani on ollut yli 20 vuotta Khamenein valitsemana edustajana maan kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja toiminut Iranin strategisen tutkimuskeskuksen johtajana.

1980-luvulla Irakin vastaisen sodan aikana Rouhani oli Iranin ilmatorjunnan komentajana. Vuoteen 2005 asti hän vastasi maan ydinohjelmaneuvotteluista EU-maiden kanssa.

Elokuussa virkaansa astuva Rouhani on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi Skotlannissa, ja hänen kerrotaan puhuvan farsin lisäksi sujuvasti englantia, saksaa, ranskaa, venäjää ja arabiaa.

Toiset Iranin politiikan tuntijat korostavat sitä, että vaikka Rouhani kävi toki kampanjaa liberaalimman sisäpolitiikan ja pragmaattisemman ulkopolitiikan puolesta, hän ei silti kuulu islamilaisen järjestelmän purkamista tavoitteleviin reformisteihin.

Itse asiassa Rouhani sai vaaleissa enemmän ääniä maaseudulla kuin kaupungeissa. Maaseudun konservatiivisiin äänestäjiin vetosi ilmeisesti se, että Rouhani oli ainoa ehdokkaiden joukossa oleva papiston edustaja.

Oli vaalituloksen perimmäinen syy sitten mikä hyvänsä, iranilaisessa yhteiskunnassa on epäilemättä käynnissä perustavanlaatuinen kulttuurinen muutos.

Yhdysvaltalainen Foreign Policy -lehti julkaisi viime kuussa iranilaisen politiikantutkijan Afshin Shahin artikkelin, johon tämä oli koonnut yhteen erilaisia tilastotietoja syntyvyydestä, avioitumisiästä ja avioeroista.

Ensinnäkin syntyvyys on vähentynyt Iranissa rajusti parinkymmenen viime vuoden aikana. Kun vielä 80-luvun lopulla Iranin väkimäärä kasvoi vuosittain lähes neljällä prosentilla, viime vuonna väestönkasvu oli pudonnut 1,2 prosenttiin.

Shahin mukaan missään muualla maailmassa väestönkasvu ei ole koskaan vähentynyt yhtä selvästi näin lyhyessä ajassa – tämä siitä huolimatta että yli puolet Iranin väestöstä on alle 35-vuotiaita.

Iranilaistutkijan mielestä maassa onkin meneillään seksuaalivallankumous. Ehkäisyvälineet ovat yleistyneet, ja niitä pidetään hyväksyttyinä. Talouspakotteiden aiheuttaman kehnon talouden vuoksi monet nuoret vanhemmat myös pelkäävät, etteivät pysty elättämään monilapsista perhettä.

Väestönkasvun tyrehtymisen taustalla on myös hallituksen liiankin hyvin onnistunut syntyvyydensäännöstelyohjelma. Nyt hallituksen suunnitelmissa on kannustaa iranilaisia perheenlisäykseen maksamalla vastasyntyneiden lasten vanhemmille lapsiavustusta, joka on suuruudeltaan 700 euroa. Summa vastaa iranilaisten kahden kuukauden keskipalkkaa.

Samaan aikaan kun syntyvyys on vähentynyt, avioitumisikä on kohonnut. 30 vuotta sitten iranilaiset menivät naimisiin yleensä parikymppisinä, nyt keskimäärin 28-vuotiaina.

Myös avioerojen määrä on yleistynyt. Vuosina 2000–2010 avioerojen määrä Iranissa peräti kolminkertaistui. Kun koko maassa joka seitsemäs avioliitto päättyy eroon, tämän päivän Teheranissa lähes joka kolmas avioliitto kariutuu – usein heti avioliiton alkuvaiheessa.

Iranin konservatiivien mielestä avioerojen yleistyminen on yhtä vakava yhteiskunnallinen sairaus kuin huumeongelma. Perhearvojen kunnioittamisen nimissä vuosittain vietettävä valtakunnallinen avioliittopäivä nimettiinkin vastikään avioerojen vastaiseksi päiväksi.

Avioerojen yleistymistä on yritetty selittää taloudellisilla tekijöillä, jotka ovat parantaneet naisten asemaa. Iranilaisista naisista 20 prosenttia on työelämässä ja ansaitsee omia tuloja, mikä on lisännyt heidän itsenäisyyttään. Iranin korkeakouluopiskelijoita kaksi kolmasosaa on naisia.

Muutoksessa ei silti liene kyse pelkästään taloudesta. ”Nuorilla naisilla on nykyään enemmän rohkeutta rikkoa perinteitä ja vaatia tasavertaisuutta avioliitossaan”, arvelee teheranilainen psykologi Azardokht Mofidi.

Kulttuurin muutos näkyy myös Teheranin ja muiden suurempien kaupunkien katukuvassa. Viime vuosina Iranin kaupungeissa on avattu uusia kahviloita ja pikaruokapaikkoja, joissa nuoret voivat käyttää langatonta verkkoa ja tavata toisiaan yli sukupuolirajojen.

Hallituksen konservatiivit ovat kamppailleet muutosta vastaan. Viime kesänä Teheranissa moraalipoliisi ratsasi kymmeniä kahviloita ja pidätti naisia islamilaisen pukukoodin rikkomisesta. Lukuisat kahvilat suljettiin, sillä vastoin lakeja ne olivat sallineet myös naisten polttaa tiloissaan vesipiippua.

Iranin korkein johtaja Ali Khamenei pitää uusien kahviloiden suosion syynä länsimaisia rappiollisia kulttuurivaikutteita. Khamenein mukaan Yhdysvaltojen strategisen politiikan tavoitteena ovat naisten vapaat sukupuolisuhteet.

Esiaviolliset suhteet ovat jo tutkitusti osa iranilaista todellisuutta. Iranin nuorisoministeriön tekemän tutkimuksen mukaan enemmistö naimisissa olevista miehistä kertoi olleensa ennen avioliittoa sukupuoliyhteydessä ainakin yhden naisen kanssa. Saman tutkimuksen mukaan 13 prosenttia näistä suhteista johti raskauteen ja raskauden keskeytykseen.

Iranin viranomaiset eivät silti elä täysin umpiossa. Sukupuolisuhteita säätelevää lainsäädäntöä ruvettiin viime vuonna muuttamaan, kun maan parlamentti päätti kieltää aviorikoksesta tuomittujen kivitysteloituksen.

Pakkoruokintaa Guantánamossa

KU-VIIKKOLEHTI 7.6.2013

Jemeniläinen Samir Naji al Hasan Moqbel on ollut vangittuna Guantánamon vankileirillä yli 11 vuoden ajan ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Viimeiset kolme kuukautta hän on ollut nälkälakossa, yhdessä yli sadan muun vangin kanssa.

New York Timesin huhtikuussa julkaisemassa kirjoituksessa Moqbel kertoi nälkälakkoilevien vankien pakkoruokinnasta.

”Kahdesti päivässä he sitovat minut ruokintatuoliin. Kädet, jalat ja pää kahlitaan tiukasti kiinni tuoliin. En tule koskaan unohtamaan, miltä tuntui, kun he ensimmäisen kerran asettivat ruokintaletkun nenääni. En pysty kuvailemaan, kuinka kivuliasta on tulla pakkoruokituksi tällä tavalla.”

61 senttiä pitkä ja neljä millimetriä paksu letku ujutetaan sieraimien, poskionteloiden ja kurkun kautta aina mahalaukkuun asti. Vanki haluaisi oksentaa, mutta ei pysty. Suu on sidottu kiinni suusuojuksella, ja ennen ruokinnan aloittamista vangin suoneen on pistetty rauhoittavaa lääkettä.

Itse pakkoruokinta kestää noin puoli tuntia, mutta sen jälkeen vangin täytyy olla vielä tunnin ajan tarkkailussa. Jos vanki siinä vaiheessa oksentaa, pakkoruokinta aloitetaan alusta.

Joskus ruokintaan ryhdytään keskellä yötä, kun vangit ovat nukkumassa.

Arviolta 130 vankia on parhaillaan nälkälakossa Yhdysvaltojen vankileirillä Guantánamon laivastotukikohdassa Kuubassa. Osa heistä on ollut syömättä kiinteää ruokaa helmikuun alusta asti.

Yhdysvaltojen sotilasviranomaisten mukaan pakkoruokittuna on tällä hetkellä 36 vankia. Vankien asianajajien mukaan virallinen luku on kuitenkin harhaanjohtava, sillä käytännössä melkein kaikkia nälkälakossa olevia pakkoruokitaan. Kun vangin tila kohenee, letkuruokinnasta luovutaan, mutta kun vangin paino laskee taas, letkuruokinta aloitetaan uudestaan.

Brittilehti Guardian kertoi viime viikolla vangista, jonka paino oli pudonnut vajaasta 80 kilosta 48 kiloon.

Aluksi nälkälakon syynä olivat vankileirin uudet turvatarkastukset, joissa kajottiin myös vankien koraaneihin kiellettyjen esineiden ja viestilappujen löytämiseksi. Vankien mielestä tämä oli pyhän kirjan häpäisyä.

Sittemmin monet muut leirin vangit liittyivät nälkälakkoon protestoidakseen vuosikausia kestänyttä vankeuttaan ja koko vankileiriä vastaan. Useimmat Guantánamon vangit ovat olleet vangittuina kidutuksen avulla saatujen tunnustusten vuoksi, eikä heitä vastaan ei ole ikinä nostettu syytettä mistään rikoksesta.

Guantánamossa on edelleen vangittuna 166 miestä, joista 86 määrättiin vapautettavaksi jo vuosia sitten. Vapauttamiseen ei lopulta kuitenkaan ryhdytty, kun vankeja ei ole haluttu palauttaa kotimaihinsa. Vapautettavaksi määrätyistä vangeista suurin osa on kotoisin Jemenistä, mutta joukossa on myös yksittäisiä vankeja Tunisiasta, Algeriasta, Egyptistä, Palestiinasta, Tadžikistanista, Kiinan Xinjiangin alueelta sekä Iso-Britanniasta.

Nälkälakossa olevien vankien pakkoruokinta tehdään yksityiskohtaisten ohjeiden mukaisesti. Guantánamoon lennätettiin huhtikuun lopulla 40 sotilaslääkäriä ja terveydenhoitajaa, joiden tehtävänä on suorittaa varsinainen ruokinta. Vankileirin komentaja John Smith kuitenkin päättää, kuka vangeista joutuu pakkoruokittavaksi.

Maailman lääkäriliiton lääkinnällisen kidutuksen vastainen Tokion julistus vuodelta 1975 kieltää vankien pakkoruokinnan.

Al Jazeera sai haltuunsa Guantánamon vankileirin pakkoruokintaa koskevan ohjekirjan ja julkaisi sen viime kuussa verkkosivuillaan. 30-sivuinen ohjekirja sisältää byrokraattisella sotilaskielellä kirjoitettuja numeroituja ohjeistuksia lääkkeiden ja ruokintanesteiden annostuksista ja vartijoiden käyttämistä voimakeinoista.

Ohjekirjan mukaan Yhdysvaltojen puolustusministeriön ja Guantánamon vankileirin linjana on ”suojella, säilyttää ja edistää elämää”. Pakkoruokintaa kutsutaan ”tahdosta riippumattomaksi vatsaruokinnaksi”. Varsinaista pakkosyöttöä säätelevän luvun otsikkona on ”tuolipakkokeinojärjestelmän kliininen ohjeisto”. Oma lukunsa on siitä, kuinka vankia tulee estää puremasta syöttöletkua.

Vankien nälkälakon alkamisen jälkeen Guantánamon leirillä on otettu käyttöön myös muita nöyryyttäviä pakkokeinoja ja kidutuksen muotoja. Nälkälakkoilevia vankeja on ammuttu kumiluodeilla, sidottu tuskallisiin asentoihin tai estetty nukkumasta. Vankeja on suljettu kylmiin eristysselleihin, ja heiltä on evätty pullotettu juomavesi, saippua ja hammastahna.

Vangit, jotka haluavat tavata asianajajiaan tai puhua heidän kanssaan puhelimessa, joutuvat nyttemmin käymään läpi ruumiintarkastuksen, jossa vartijat tarkastavat myös vankien sukuelimet ja peräaukon. Tämä on islamilaisille vangeille erityisen loukkaavaa. Useimmat vangit ovatkin kieltäytyneet tapaamasta asianajajiaan välttyäkseen ruumiintarkastuksen aiheuttamalta häpeältä.

Vartijat ovat sanoneet vangeille avoimesti, että intiimialueiden ruumiintarkastuksen syynä on vankien nälkälakko.

Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama lupasi jo pian virkaanastujaistensa jälkeen tammikuussa 2009, että Guantánamon vankileiri suljetaan vuoden sisällä. Viimeksi kaksi viikkoa sitten Obama vaati taas vankileirin sulkemista ja Jemenistä kotoisin olevien 56 vangin palauttamista kotimaahansa.

Vankileirin sulkemisen suurimpana esteenä on Yhdysvaltojen kongressi, jonka edustajainhuoneessa republikaaneilla on enemmistö. Maanantaina republikaanit jättivät lakialoitteen, joka kieltäisi julkisten varojen käyttämisen vankien lentoihin tai Yhdysvaltojen maaperällä sijaitsevien vankiloiden kunnostamiseen Guantánamon vankien uudelleensijoittamista varten.

Lakialoitteen mukaan Guantánamon kunnostamiseen tulisi sen sijaan kohdentaa 250 miljoonaa dollaria. Puolustusministeriö Pentagon puolestaan vaatii 450 miljoonaa dollarin määrärahaa Guantánamon ensi vuoden menoihin.

Presidentti Obama voisi halutessaan käyttää valtaoikeuksiaan kongressin mahdollisen päätöksen kumoamiseen, mutta mielipidemittausten valossa tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Viimeisten gallupien mukaan vain runsas neljäsosa yhdysvaltalaisista kannattaa Guantánamon vankileirin sulkemista.

Kurjuutta kehityksen vuoksi

KU-VIIKKOLEHTI 24.5.2013

Tulevana viikonloppuna Helsingissä järjestettävällä Maailma kylässä -festivaalilla voi tutustua indonesialaiseen indiepoppiin, kiinalaiseen kurkkulaulupunkkiin tai kenialaiseen Rasna Warahiin, yhteen Itä-Afrikan tämän hetken puhutuimmista kehityskriitikoista.

Festivaaliohjelman mukaan Warahin on määrä osallistua viikonlopun aikana moniin Kaisaniemen puiston ja Rautatientorin puhujalavoilla järjestettäviin keskusteluihin. Aiheina ovat ainakin kehitysavun haasteet, mustan Afrikan maiden poliittinen tilanne arabimaiden kansannousujen jälkeen sekä Kiinan rooli Afrikassa.

Intialaista sukujuurta oleva Rasna Warah on vapaa toimittaja, jonka viikoittaisia kolumneja kenialaisessa Daily Nation -lehdessä luetaan tänä päivänä verkon kautta ympäri maailmaa. Tuoreimmissa teksteissään hän on kritisoinut Kenian kansanedustajien palkankorotuksia ja hehkuttanut matkapuhelinten ja etenkin tekstiviesteillä toimivien rahansiirtopalvelujen myönteisiä vaikutuksia maan talouskasvuun.

Pari viikkoa sitten hän arveli, että Somalian pääkaupungista Mogadishusta voi lähiaikoina tulla suosittu turistikohde – mikäli rauhanomainen muutos maassa saa jatkua.

Rasna Warahin vuonna 2008 julkaisema kehityskriittinen antologia Missionaries, Mercenaries and Misfits, eli Lähetyssaarnaajia, palkkasotilaita ja muita väärässä paikassa olevia, on jo ehtinyt saada jonkinlaisen kulttimaineen kehitysavun ja koko kehitys-käsitteen arvostelijoiden keskuudessa.

Kyseessä on lähinnä Itä-Afrikan maista kotoisin olevien kirjoittajien kokoelma kriittisiä kuvauksia kehitysavusta ja sen lieveilmiöistä, kuten korruptiosta, käsitteen kaikissa muodoissa. Kirjoittajien mielestä kehitysapuhankkeista on hyvää tarkoittavista aikomuksista huolimatta usein enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ulkomainen raha tuhoaa oma-aloitteisuuden ja ajautuu yleensä vääriin paikkoihin.

Rasna Warah kertoo omassa kirjoituksessaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa sijaitsevassa Kiberan slummissa tekemästään haastattelusta. Warah oli töissä YK:n asumiseen ja kaupunkisuunnitteluun keskittyneen järjestön Habitatin konsulttina. Kiberan slummissa hänen tehtävänään oli selvittää, mitä muuan 58-vuotias rouva Mberita Katela söi aamiaiseksi, kuinka monen ihmisen kanssa hän jakoi kymmenen neliön kokoisen savihökkelinsä ja missä hän kävi ulostamassa.

Vastauksen viimeiseen kysymykseen olisi voinut arvata, sillä rouva Katelan hökkelin vieressä olevasta kuoppakäymälästä levisi hirvittävä löyhkä kaikkialle ympäristöön. Jatkokysymyksistä ilmeni, että Mberita Katelan, tämän tyttären ja kahden tyttärenlapsen lisäksi samaa kuoppakäymälää käytti satakunta ihmistä naapurista.

Haastattelun pohjalta kirjoitettu artikkeli päätyi YK-järjestö Habitatin lehteen, ja yhdysvaltalainen historiantutkija siteerasi artikkelia myöhemmin slummeista kertovassa kirjassaan. Kiberan slummissa asuva isoäiti Mberita Katela ei silti todennäköisesti itse tiedä, että hän esiintyy nimellään sekä kirjassa, lehdessä että internetissä. Eikä itse artikkeli varmasti millään tavalla kohentanut hänen elinolojaan.

Rasna Warah kertoo syventyneensä Kiberan kokemustensa jälkeen kehityskriitikkojen niin sanotun post-development-koulukunnan ajatuksiin, joiden mukaan koko kehityksen käsitteestä tulisi luopua.

Kehityksen edistämisen nimissä on vuosikymmenten saatossa luotu suuria instituutioita, YK-järjestöjä, kansainvälisiä kehitysrahoituslaitoksia, valtioiden kehitysyhteistyövirastoja ja ammattimaisia kansalaisjärjestöjä. Nämä kaikki työllistävät eri puolilla maailmaa satoja tuhansia ihmisiä, joista suuri osa lähinnä hallinnoi, luokittelee ja arvioi erilaisia teknisiä ja taloudellisia tilastotietoja, joiden pohjalta tehdään maksatuspäätöksiä köyhien maiden hallituksille tai yksittäisiin kehityshankkeisiin.

Rasna Warahin mielestä näistä byrokratioista on tullut vuosien varrella itsetarkoituksellisia ja niillä on vain hyvin vähän tekemistä köyhien maiden köyhimpien asukkaiden elämän kohentamisen kanssa.

Warah toteaa, että yli 40 vuotta jatkuneesta kehitysavusta huolimatta Afrikan maat ovat nyt köyhempiä kuin vuonna 1980. Eikä kehityksen kulku näytä kääntyvän, vaikka useissa maanosan maissa talous kasvaa nykyään yli viiden prosentin vuosivauhdilla. Talouskasvusta huolimatta köyhyydessä ja suurkaupunkien slummien kurjissa elinoloissa elävien määrä vain lisääntyy vuosi vuodelta.

Nairobissa slummeissa asuvien ihmisten määrä on kymmenkertaistunut sitten 1970-luvun. Itä-Afrikan moderneimmassa suurkaupungissa noin kaksi miljoonaa ihmistä, yli puolet kaupungin asukkaista, asuu Kiberassa tai muilla epävirallisilla asuinalueilla, yleensä pienissä pelti- tai savihökkeleissä ilman sähköä, juoksevaa vettä tai kunnollisia vessoja.

Sattumalta Nairobissa pitää päämajaansa myös YK:n asuinyhdyskuntajärjestö Habitat. Järjestön mukaan kaikkialla Afrikassa kaupunkiväestöstä yli puolet elää tänä päivänä slummeissa.

Slummien kasvu johtuu useasta eri tekijästä, muun muassa nopeasta kaupungistumisesta sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston 1980-luvulta lähtien määräämistä talouden rakennesopeutusohjelmista, jotka pakottivat hallitukset leikkaamaan rajusti julkisia peruspalveluja.

Uusien lainojen ehtona köyhät maat ovat myös avanneet markkinansa ulkomaisille maataloustuotteille, mikä puolestaan köyhdyttää maaseudun pienviljelijöitä ja houkuttelee ihmisiä muuttamaan paremman toimeentulon toivossa maalta kaupunkiin.

Rasna Warahin mielestä talouskasvun ja kehityksen nimissä on kurjistettu ihmisten elinoloja.

”Afrikan maiden suurkaupungit ovat täysin riippuvaisia slummien asukkaiden halvasta työvoimasta. Ellei slummeja olisi, useimmat Afrikan kaupungit pysähtyisivät”, Warah toteaa.

”Slummien asukkaat pyörittävät tehtaita, työskentelevät rakennustyömailla, siivoavat katuja ja kaikin puolin ylläpitävät talouskasvua. Mutta koska palkat ovat hyvin alhaiset ja työsuhteet usein tilapäisiä, työntekijöillä ja heidän perheillään ei ole varaa asua muualla kuin slummissa.”

Vainoa ja joukkoraiskauksia Irakissa

KU-VIIKKOLEHTI 10.5.2013

Yksittäiset pommi-iskut jatkuvat Irakissa, mutta muuten elämä on vähitellen palaamassa normaaliksi Yhdysvaltojen joukkojen lähdettyä maasta. Sodan ja miehityksen päättyminen ei silti ole vähentänyt kaikkien irakilaisten väkivallan pelkoa.

Azhar al-Said on keski-ikäinen irakilainen perheenäiti, jonka parikymppinen poika siepattiin ja surmattiin.

”Hän ei noudattanut tarkasti islamin oppeja, mutta hän oli hyvä poika.”

Kolme päivää pojan katoamisen jälkeen kotioveen ilmestyi verellä tahrittu lappu, jossa kerrottiin, mihin ruumis oli jätetty. Äiti meni yhdessä poliisien kanssa tunnistamaan ruumista.

”Häntä oli kidutettu ennen surmaamista”, äiti kertoi brittiläisen Observer-viikkolehden toimittajalle. Pojan penis oli leikattu irti ja peräaukko oli täytetty liimalla.

Poliisin mukaan Azhar al-Saidin poikaa ei tapettu hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi, vaan kyse oli uskonnollisten ryhmien välisestä koston kierteestä, joka onneksi on vähentynyt sisällissodan päätyttyä ja Yhdysvaltojen joukkojen lähdettyä maasta.

Homojen tai homoilta näyttävien miesten vainoaminen on kuitenkin järjestelmällistä toimintaa tämän päivän Irakissa. Tappolistoja on levitetty Bagdadin Sadr Cityn lähiössä ja maan eteläosissa sijaitsevassa Basrassa. Homoiksi epäiltyjä pysäytetään poliisin ja suojelukaartien tarkastuspisteissä, ja šiiamuslimien ääriryhmät houkuttelevat uhreja myös homojen suosimilta keskustelufoorumeilta.

Lontoosta käsin toimivan irakilaisten homojen, lesbojen ja transsukupuolisten järjestön mukaan Irakissa on viime vuosina murhattu yli 750 ihmistä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

Yhtäkään homojen murhaa ei ole tutkittu kunnolla, eikä ketään ole asetettu niistä syytteeseen.

Homojen ja muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestelmällinen vainoaminen alkoi Irakissa vuonna 2006 pian sen jälkeen kun Yhdysvaltojen joukoille myötämielinen miehityshallinto palkkasi Badrin prikaateina tunnetut šiiamuslimien iskujoukot osaksi maan poliisivoimia.

Irakin šiiojen uskonnollinen johtaja, suurajatolla Ali al-Sistani julisti edellisenä vuonna fatwan, jonka mukaan homoseksuaalisuus on syntiä ja ”sodomiaan ja lesbosuhteisiin sekaantuvat ihmiset tulisi tappaa pahimmalla mahdollisella tavalla”.

Suurajatolla tarkensi näkemystään myöhemmin toteamalla, että homojen aiheuttama moraalinen uhka tulisi pyrkiä ratkaisemaan laillisin keinoin, mutta tässä vaiheessa kiihkouskovaisten šiiojen iskujoukot olivat jo ottaneet lain omiin käsiinsä.

Irakin nykyinen rikoslaki ei varsinaisesti kriminalisoi homosuhteita, mutta perustuslaissa ei myöskään erikseen tunnusteta homojen oikeuksia. Laki sallii myös niin sanottujen kunniamurhien sovittelun tuomioistuimen ulkopuolella.

Irakin homojen vainosta ja murhista raportoitiin aluksi vain seksuaalivähemmistöjen mediassa. Yksittäisiä homoja ja homopareja siepattiin ja teloitettiin, ja naisellisilta vaikuttavia miehiä savustettiin työpaikoilta. Homomiehiä kidutettiin poliisiasemalla, jotta he paljastaisivat tuttaviensa nimiä ja yhteystietoja.

Yhdysvaltojen sotilaista ei ollut apua vainotuille homomiehille. Amerikkalaissotilaat yleensä vain nauroivat suojelua pyytäville miehille.

Homojen ahdinko sai hiukan suurempaa huomiota vuonna 2009, kun ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkaisi laajan raportin homojen, lesbojen ja transsukupuolisten vainosta Irakissa. Järjestö dokumentoi satoja kuolintapauksia, joissa monissa uhrien kurkku oli viilletty auki kuin islamilaisessa eläimen rituaaliteurastuksessa.

Sairaaloiden lääkärit Bagdadissa todistivat tapauksista, joissa homoseksuaalien peräaukko oli liimattu kiinni vahvalla liimalla, minkä jälkeen uhri oli pakotettu juomaan nestettä, joka aiheutti ripulin.

Lontoosta käsin toimivan Iraqi LGBT -järjestön perustamiin homojen ja lesbojen salaisiin turvakoteihin hyökättiin ja niitä poltettiin.

Homojen vainon takana olivat yleensä poliisit tai šiiajohtaja Muqtada al-Sadrin perustaman Mahdi-armeijan miehet.

Irakilaisten homoaktivistien mukaan Saddam Husseinin valtakausi oli seksuaalivähemmistöille suhteellisen hyvää aikaa. Homoilla oli Bagdadin Palestiina-hotellissa oma viikoittainen klubinsa, jossa kävi myös näyttelijöitä, muusikoita ja taiteilijoita. Turvallisuuspoliisi ahdisteli homomiehiä joskus, mutta yleensä vain saadakseen lahjuksia.

Iraqi LGBT -järjestön johtajan Ali Hilin mielestä homojen nykyiset ongelmat alkoivat, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia hyökkäsivät Irakiin vuonna 2003 ja miehittivät maan.

”Irakissa on aiemmin aina kunnioitettu erilaisuutta. Miehityksen myötä maallinen valtio kuitenkin tuhottiin ja valta annettiin uskonnollisille kiihkoilijoille, joiden ideologia on peräisin Iranista. Šiiojen hallitus yrittää nyt pakottaa kaikki irakilaiset mukautumaan tähän vanhoilliseen ideologiaan.”

Yöelämä näyttäisi kuitenkin palanneen Bagdadiin ainakin jossain muodossa. Verkkolehti Huffington Postiin kirjoittava yhdysvaltalaistoimittaja vieraili baareissa ja vatsatanssipaikoissa Bagdadissa 700-luvulla eläneen runoilija Abu Nuwasin mukaan nimetyllä Tigrisjoen rantakadulla.

Paikalliset homomiehet olivat lihaksikkaita kuin kehonrakentajat ja sanoivat, että homojen elämä Bagdadissa on nyt taas vapaampaa.

Mutta tämä vapaus ei koskenut heidän vähemmän miehekkäältä näyttäviä ystäviään. Näistä monet oli pysäytetty kadulla suojelukaartien tarkastuspisteissä ja viety erilliseen turvatarkastusvaunuun, missä vartijat olivat pakottaneet heidät suuseksiin. Homoiksi epäiltyjä miehiä on usein myös joukkoraiskattu.

Yhdysvaltalaistutkija Mark Levinen mielestä homojen vainossa ei ole kyse niinkään homomiesten seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan moraalisen paniikin lietsomisesta, vallankäytöstä ja kontrollista.

”Homojenvastaisen kampanjan tarkoituksena on myös pitää šiiojen iskujoukkojen köyhät ja kouluttamattomat nuoret toimeliaina, jotta he eivät kohdistaisi vihaansa ja tyytymättömyyttään vallanpitäjiä vastaan”, professori Levine kirjoittaa Al Jazeeran verkkosivuilla.

Irakin sodan seuraukset

KU-VIIKKOLEHTI 26.4.2013

Vapunpäivänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush saapui lentäjänpuvussa lentotukialus Abraham Lincolnin kannelle ja ilmoitti tv-kameroiden välityksellä koko maailmalle, että sotatoimet Irakissa olivat päättyneet. Lentotukialuksen komentosillan poikki vedetyssä valtavassa lakanassa luki: Tehtävä suoritettu.

Valkoinen talo julkaisi verkkosivuillaan kuvat presidentti Bushista lentäjänpuvussa otsikolla: ”Presidentti Bush ilmoittaa taisteluoperaatioiden päättyneen Irakissa.”

Kuusi viikkoa kestäneiden Bagdadin ilmapommitusten ja Yhdysvaltojen maajoukkojen suurhyökkäyksen jälkeen Irakin presidentti Saddam Hussein oli tosiaan ajettu vallasta. Mutta taistelut eivät suinkaan loppuneet siihen, vaan kiihtyivät.

Irak ajautui yhä jatkuvaan sisällissotaan, jossa Yhdysvallat taisteli seitsemän vuoden ajan sille myötämielisen miehityshallinnon puolella sunnikapinallisten joukkoja vastaan.

Pommi-iskuista ja tienvarsipommeista tuli osa irakilaisten arkea. Sodassa kuoli lopulta yli 4 000 yhdysvaltalaissotilasta.

Elokuussa 2003, kolme kuukautta Bushin pitämän Tehtävä suoritettu -puheen jälkeen, Valkoinen talo retusoi puheesta kertovan verkkosivun otsikon uuteen muotoonsa: ”Presidentti Bush ilmoittaa suurempien taisteluoperaatioiden päättyneen Irakissa.”

Kun Yhdysvallat vuonna 2010 alkoi vetää joukkojaan pois Irakista, amerikkalaismedia teetti useita mielipidekyselyjä, joissa yhdysvaltalaisilta kysyttiin heidän näkemyksiään siitä, miten irakilaiset suhtautuivat Yhdysvaltojen joukkoihin ja Irakin miehitykseen.

Tv-yhtiö CBS:n kyselyn mukaan valtaosa amerikkalaisista uskoi, että irakilaiset olivat kiitollisia miehityksestä ja Irakin olot olivat nyt paremmat kuin ennen sotaa.

CNN:n kyselyssä 52 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että miehityksellä oli haitallisia seurauksia Yhdysvalloille, mutta vain 28 prosenttia uskoi, että miehityksellä olisi ollut kielteisiä vaikutuksia Irakissa.

Kun uutistoimisto AP vuonna 2007 kyseli yhdysvaltalaisten arvioita Irakin sodan kuolonuhrien määrästä, suurin osa vastaajista tiesi kaatuneiden amerikkalaissotilaiden lukumäärän varsin tarkkaan. Kuolleiden irakilaisten määrä arvioitiin sen sijaan rajusti alakanttiin. Keskimääräinen vastaus oli, että Irakin sodassa oli kuollut 9 000 irakilaista.

Vuoden 2006 puoliväliin mennessä Irakin sodassa oli kuitenkin kuollut väkivaltaisesti yli 600 000 irakilaista – ja runsaan vuoden aikana kuolonuhrien määrä tulisi vielä yli kaksinkertaistumaan.

Yhdysvaltalainen rauhanaktivisti David Swanson julkaisi viime kuussa Irakin sodan alkamisen kymmenvuotispäivän alla e-kirjan Yhdysvaltojen miehityksen vaikutuksista Irakissa. Kirja nimeltä Iraq War Among World’s Worst Events on ladattavissa verkosta maksutta.

Swanson käy kirjassaan aluksi läpi tutkimuksia ja arvioita Irakin sodan kuolonuhrien määrästä. Vuodelta 2006 peräisin ollut luku 600 000 perustui yhdysvaltalaisen Johns Hopkinsin yliopiston yhdessä bagdadilaisen Al Mustansiriyan yliopiston tutkijoiden kanssa eri puolilla Irakia tekemään laajaan kyselytutkimukseen, jonka tulokset julkaistiin lääkärilehti Lancetissa.

Yliopistotutkijoiden arviota kuolonuhrien määrästä on sittemmin päivitetty suhteuttamalla vuoden 2006 luvut Iraq Body Count -verkkosivuston lukumääriin myöhempien vuosien kuolonuhreista. Iraq Body Count on sodan alusta asti dokumentoinut ja laskenut yhteen tiedotusvälineissä julkaistuja tietoja kuolleista.

Just Foreign Policy -järjestön julkaisema viimeinen arvio Irakin sodassa kuolleiden irakilaisten määrästä on nyt 1 455 590.

Kuolonuhrien lisäksi yli neljä miljoonaa irakilaista haavoittui ja osa vammautui loppuiäkseen.

Lähes viisi miljoonaa irakilaista joutui sodan vuoksi lähtemään kodeistaan, puolet heistä ulkomaille.

Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin perustui tietoiseen valheeseen: Irakilla väitettiin olevan kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita, ja sen sanottiin uhkaavan maailmanrauhaa, mutta YK:n asetarkastajat eivät löytäneet merkkejä joukkotuhoaseista.

Yhdysvallat teki sen sijaan sodan aikana yli 33 000 ilmapommitusta Irakiin. Sodan alkuvuosina Irakiin pudotettiin yli 13 000 rypälepommia, jotka sisälsivät yli kaksi miljoonaa niin sanottua tytärammusta. Näistä huomattava osa jäi räjähtämättöminä maastoon surmaten vielä vuosia myöhemmin yli 80 000 siviiliä.

Ainakin Fallujan kaupungissa Yhdysvallat käytti valkoista fosforia sisältäviä palopommeja. Palavaa fosforia on erittäin vaikeaa sammuttaa, ja fosforipommien sirpaleet aiheuttavat ihmiselle syviä ja kivuliaita palovammoja. Tavanomaisia aseita koskeva kansainvälinen yleissopimus kieltää fosforiräjähteiden käytön.

Yhdysvallat käytti eri puolilla Irakia myös köyhdytettyä uraania sisältäviä ammuksia sekä Mark 77 -pommeja, joilla on samanlaiset vaikutukset kuin napalmilla.

Pommitusten aiheuttamien korkeiden raskasmetallipitoisuuksien ja uraanijäämien vuoksi Fallujassa lähes joka toinen raskaus päättyy keskenmenoon ja elävänä syntyneistä lapsista yli puolet on epämuodostuneita. Vauvoilta puuttuu raajoja tai sisäelimiä. Jotkut syntyvät ilman silmiä tai ilman pääkalloa.

Koko Irakin kannalta pahin sodan seuraus oli David Swansonin mukaan kuitenkin maan modernin infrastruktuurin ja yhteiskunnan täydellinen tuhoaminen. Vesilaitokset, sairaalat, sillat ja sähkölaitokset pommitettiin hajalle. Yhdysvallat romutti Irakin yhteiskunnan lietsomalla etnistä vihaa ja väkivaltaisuuksia uskonnollisten ryhmien välille.

Irakissa oli ennen sotaa korkeatasoiset yliopistot. Nyt suurin osa oppilaitoksista on tuhottu pommituksissa tai ryöstelijät ovat vieneet niistä kaiken irtaimen. Ainakin 600 yliopisto-opettajaa on surmattu, ja tuhannet ovat paenneet ulkomaille.

Naisilla ja tytöillä on turvatonta tämän päivän Irakissa kiihkoislamilaisten kaartien ahdistellessa heitä kaduilla.

”Jos tuhoaa kokonaisen yhteiskunnan ja palkkaa uskonnollisia kiihkoilijoita hyökkäämään toisten uskonnollisten kiihkoilijoiden kimppuun, seurauksena on helvetti maan päällä”, David Swanson toteaa.

Vapautta ei voi syödä

KU-VIIKKOLEHTI 12.4.2013

Sidi Bouzid on 30 000 asukkaan unelias pieni kaupunki Tunisian sisämaassa keskellä kuivaa aroa, jolla eivät kasva edes oliivipuut. Iltapäivällä nahkatakkiset nuoret miehet ja iäkkäämmät herrat kauhtuneissa puvuntakeissaan istuvat muovituoleissa kaupungin lukuisissa ulkokahviloissa polttamassa tupakkaa ja siemaillen pienistä laseista paikallista espressoa tai minttuteetä.

Suosituin kahvipaikka näyttäisi olevan keskustorin laidalla sijaitseva Café Phosphate. Vielä muutama vuosi sitten Tunisia oli yksi maailman suurimpia fosfaatin tuottajia.

Miltei joka korttelista löytyy myös autokoulu sekä pieniä puoteja, joiden sisällä on vieri vieressä kolikkopuhelimia. Sidi Bouzidissa joka toinen nuori on ilman töitä, koko väestöstä 25 prosenttia.

Töihin on lähdetty usein muualle maahan. Rannikon kuuluisat turistikohteet Sousse ja Monastir sijaitsevat parinsadan kilometrin päässä. Maan pääkaupunkiin Tunisiin kestää bussilla viisi tuntia. Kolmas määränpää ovat Gafsan fosfaattikaivokset parin tunnin matkan päässä Saharan autiomaassa, mutta nykyään sieltäkään ei saa töitä, kun lakkojen ja paikallisten asukkaiden protestien seurauksena tuotanto romahti alle puoleen.

Tämä on nyt sitten se paikka, mistä Tunisian ja muiden arabimaiden kansannousu sai alkunsa.

Joulukuun 17. päivänä 2010 Sidi Bouzidin kuvernöörinviraston edessä 26-vuotias hedelmäkauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen poliisin takavarikoitua hänen myyntituotteensa, kun hänellä ei ollut varaa maksaa lahjuksia.

Parin viikon ajan nuoret miehet osoittivat mieltään poliisin mielivaltaa, korruptiota ja työttömyyttä vastaan. Poliisit käyttivät ensin kyynelkaasua ja pian myös kiväärin luoteja.

Mielenosoittajat järjestäytyivät kantakahviloidensa perusteella ryhmiksi, jotka kommunikoivat keskenään tekstiviesteillä. Joka kahvilasta löytyi myös turvallisuuspoliisin ilmiantaja, mutta poliisi oli lopulta voimaton, kun mellakoita käynnistettiin samanaikaisesti eri puolilla kaupunkia.

Joulukuun lopulla mielenosoitukset levisivät pääkaupunkiin Tunisiin ja rannikon turistikaupunkeihin. Ammattiliittojen organisoimiin lakkoihin osallistuivat ensimmäisinä juristit ja opettajat. Kuukauden ajan jatkuneen kansannousun jälkeen Tunisiaa 23 vuotta hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali luopui vallasta ja pakeni Saudi-Arabiaan.

Lokakuussa 2011 pidetyissä parlamenttivaaleissa maltillinen islamistipuolue Ennahda sai ylivoimaisen vaalivoiton. Ben Alin länsimielisen diktatuurin aikana vankilassa istuneet islamistit perustivat väliaikaisen hallituksen, johon he kutsuivat mukaan kaksi pienempää ei-uskonnollista puoluetta.

Sidi Bouzidissa kansannoususta on muistona kuvernöörinviraston lähettyville jalkakäytävälle pystytetty Mohamed Bouazizin monumentti, kivestä veistetty valkoiseksi kalkittu hedelmäkärry, jonka jalusta on spreijattu täyteen ranskan- ja arabiankielisiä iskulauseita. Kaksi vuotta Tunisian kansannousun jälkeen tyytymättömyys kuitenkin jatkuu.

”Mikään ei ole muuttunut paremmaksi”, sanoo kuvernöörinvirastoa vastapäätä sijaitsevassa Café Le Plaisirissa tarjoilijana työskentelevä Hossem.

”Työttömyys on vain kasvanut ja köyhien määrä lisääntynyt. Hinnat ovat kohonneet. Alueelliseen kehitykseen ei ole investoitu”, tarjoilija luettelee.

Hän toteaa, että ihmisillä on nyt vapaus sanoa mielipiteensä ääneen. ”Mutta vapautta ei voi syödä”, hän lisää.

Liikemies Mustafa Amine on samaa mieltä vallankumouksen laihoista tuloksista. ”Liberté oui, mais après? Mitä tuli vapauden jälkeen?” hän sanoo. ”Meidän nuoret istuvat edelleen päivät pitkät juomassa kahvia.”

Pölyisellä Mohamed Bouazizin kadulla pientä hotellia ja ravintolaa pyörittävän Aminen mukaan Tunisian taloudelliset ja poliittiset ongelmat ovat yhä ratkaisematta ja todellista poliittista muutosta ajavat ryhmät ovat hajallaan.

Sidi Bouzidissa puheet Facebook- tai Twitter-vallankumouksesta tuntuvat hullunkurisilta. Mustafa Aminen hotelli-ravintolan langattoman verkon lisäksi kaupungista löytyy monen mutkan takaa myös toinen nettikahvila. Pääkadun kolikkopuhelimet ovat edelleen suosittuja, kun asukkaat haluavat saada yhteyden muualle maahan lähteneisiin perheenjäseniinsä.

Pääkaupungissa Tunisissa eletään toista aikakautta. Viikkolehti Al-Mosawarin toimittaja Walid Ahmed Ferchichi päivittää Facebook-sivuaan läppärillään kaupungin keskustan Oscars-baarissa. Pian pöydässä puhutaan jo politiikkaa.

”Puoluepolitiikka ei voi heti toimia maassa, jossa kaikki itsenäinen ajattelu oli aiemmin kiellettyä. Politiikka on rikkaiden politiikkaa. Siinä pärjäävät aluksi ne, joilla on rahaa”, Ferchichi analysoi.

Islamistinen Ennahda-puolue saa rahoituksensa Qatarista. Uusi nouseva oikeistolainen oppositiopuolue Tunisian kutsu on puolestaan Ben Alin entisen valtapuolueen varakkaiden poliitikkojen käsissä. Tunisian vaalien alla maassa perustettiin lyhyessä ajassa yli sata puoluetta, joukossa parikymmentä vasemmistopuoluetta.

Vasemmiston hajanaisuuden vuoksi Tunisian ammattiliittojen keskusjärjestö (UGTT) on pyrkinyt ottamaan itselleen oppositiopuolueiden roolin. Eri puolilla maata käydään parhaillaan ankaria työtaisteluja surkeita palkkoja ja eriarvoisuutta vastaan.

Hallitseva Ennahda-puolue syyttää talousongelmista Euroopan maiden lamaa. 80 prosenttia Tunisian viennistä on aiemmin mennyt Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Hallituksen mukaan ammattiliitot pahentavat ongelmia vaatimalla korkeampaa palkkaa, mikä aiheuttaa paineita korottaa hintoja ja vaikeuttaa uusien työpaikkojen luomista.

Ammattijärjestö UGTT:n tutkimusjohtajan Nasreddine Sassin mukaan islamistihallitus vain jatkaa Ben Alin uusliberaalia talouspolitiikkaa, yksityistämistä ja verohelpotuksia ulkomaisille yhtiöille.

”Alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseksi työntekijöille pitäisi antaa hiukan lisää tuloja, jotta ostovoima lisääntyisi, talous saataisiin taas käyntiin ja valtio saisi verotuloja.”

Vasemmistolaisen Kansanrintaman puhemies Jilani Hammami taas ehdottaa, että ulkomaanvelka jätettäisiin maksamatta. Lähes viidesosa Tunisian budjetista menee Ben Alin hallinnon aikoinaan ottaman velan takaisinmaksuun.

Mielenilmausten kevät Tunisiassa

KU-VIIKKOLEHTI 28.3.2013

Tunisiassa kevät on jo pitkällä. Pienet palmut reunustavat Mohamed Bouazizin bulevardia, joka vie maan pääkaupungin Tunisin lentokentältä kohti kaupunkia.

Vilkas moottoritie sai nykyisen nimensä vihanneksia ja hedelmiä työkseen myyneen nuoren katukauppiaan mukaan. Joulukuussa 2010 Sidi Bouzidin pikkukaupungissa 26-vuotias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen poliisin takavarikoitua hänen myyntituotteensa, kun hänellä ei ollut varaa maksaa lahjuksia.

Tästä alkoi Tunisian kansannousu, joka johti lopulta suurmielenosoituksiin ja vallanvaihtoon myös Egyptissä ja muissa arabimaissa.

Ihmiset osoittivat mieltään työttömyyttä, inflaatiota, korruptiota ja poliisin mielivaltaa vastaan. Kuukauden ajan jatkuneen kansannousun jälkeen Tunisiaa 23 vuotta hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali luopui vallasta. Lokakuussa 2011 pidetyissä parlamenttivaaleissa maltillinen islamistipuolue Ennahda sai ylivoimaisen vaalivoiton.

Kaksi vuotta Tunisian jasmiinivallankumouksen jälkeen maan ongelmat ovat kuitenkin pitkälti ennallaan ja mielenosoitukset jatkuvat. Talous kasvaa, mutta työikäisestä väestöstä 17 prosenttia on ilman töitä ja nuorten työttömyys on peräti 40 prosenttia.

”Tässä on nuori mies, joka myy kadulla tupakkaa, koska hänellä ei ole muuta työtä”, olivat 27-vuotiaan Adel Khadrin viimeiset sanat. Hän poltti itsensä kuoliaaksi pari viikkoa sitten Tunisin keskustan pääkadulla, maan ensimmäisen presidentin mukaan nimetyllä Habib Bourguiban puistotiellä.

Yhteensä toistasataa tunisialaismiestä on tehnyt tai yrittänyt tehdä polttoitsemurhan kahden viime vuoden aikana.

Tällä viikolla Tunisissa järjestetään kansalaisjärjestöjen ja kansanliikkeiden suurtapaaminen, Maailman sosiaalifoorumi. Tunisin yliopiston kampuksella pidettävän foorumin seminaareihin ja työryhmiin osallistuu kymmeniä tuhansia aktivisteja ja kampanjatyöntekijöitä eri puolilta maailmaa.

Lentokentällä kokousvieraita vastassa oli joukko nuoria sosiaalifoorumin paikallisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Kysyin insinööriopiskelija Abdelkarimilta ja englannin kieltä opiskelevalta Aminalta, mikä sai heidät lähtemään mukaan vapaaehtoistyöhön sosiaalifoorumiin.

”Haluamme olla mukana kohentamassa Tunisian julkisuuskuvaa”, nuoret vastasivat yhteen ääneen. ”Tunisiasta on kerrottu ulkomaiden mediassa niin paljon kielteistä viime aikoina.”

Opiskelijanuorten näkemys uutisoinnista pitää varmasti paikkaansa. Tänä vuonna kansainvälisen median Tunisia-uutisissa on kerrottu lähinnä islamistien ja muiden poliittisten ryhmien välisistä ristiriidoista.

Helmikuussa pyssymies surmasi pienen vasemmistopuolueen johtajan Shokri Belaidin. Belaid syytti hallitsevaa islamistista Ennahda-puoluetta uusliberaalista talouspolitiikasta ja ääri-islamilaisten salafistien väkivaltaisten iskujoukkojen tukemisesta. Belaidin puolueella on vain yksi edustaja Tunisian parlamentissa, mutta hautajaiskulkueeseen osallistui yli miljoona ihmistä.

Neljä salafistiryhmän jäsentä on pidätetty epäiltynä osallisuudesta murhan suunnitteluun.

Aiemmin salafistien iskujoukot, Vallankumouksen suojeluryhmät, ovat keskeyttäneet musiikkikeikkoja ja taidenäyttelyitä, joita he ovat pitäneet islamin vastaisina, ja häirinneet ammattiliittojen mielenosoituksia.

Monien mielestä Ennahda-puolueen hallitus ei ole tehnyt tarpeeksi salafistien hyökkäysten estämiseksi.

Shokri Belaidin murhan jälkeen Tunisiaan nimettiin uusi islamistien johtama väliaikaishallitus, jonka ministereistä puolet on virkamiehiä.

Tunisian kansannousun aikana internetin sosiaalisella medialla ja bloggaajilla oli tärkeä rooli tapahtumien tiedonvälityksessä. Tosin kaksi vuotta sitten vain noin viidesosa tunisialaisista käytti internetiä.

Verkon välityksellä tehdyt mielenilmaukset Tunisiassa ovat saaneet viime aikoina huomiota myös ulkomailla.

Opiskelijaporukka kyhäsi alkukuusta YouTube-videon, jossa salafisteiksi ja Persianlahden maiden emiireiksi pukeutuneet opiskelijat tanssivat tekoparrat leuassaan newyorkilais-dj Baauerin hittikappaleen Harlem Shaken tahdissa. Video olisi todennäköisesti jäänyt omaan arvoonsa, jollei islamistihallitus olisi reagoinut siihen rajusti. Vastareaktiona hallitukselle Tunisiassa tehtiin parissa viikossa useita satoja islamisteja parodioivia tanssivideoita.

Vähintään yhtä suurta kohua aiheuttivat 19-vuotiaan tunisialaisnaisen Facebookiin laittamat kuvat, joissa tämä esiintyy rinnat paljaina. Ukrainalaisen feministiryhmän Femenin esimerkkiä soveltaen naisen ylävartaloon oli kirjoitettu arabiaksi: ”Vartaloni kuuluu minulle, eikä se ole kenenkään muun kunnian lähde.”

Tällä viikolla naisen perhe passitti tämän mielisairaalaan.

Ennahda-puoluetta luonnehditaan maltilliseksi islamistipuolueeksi. Tunisiassa tämä tarkoittaa sitä, että paikallista olutta ja punaviiniä myydään avoimesti turistiravintoloiksi kutsutuissa juottoloissa.

”Emme usko, että valtiolla on oikeus määrätä, miten ihmiset pukeutuvat, mitä he syövät tai juovat tai mihin heidän pitäisi uskoa”, Ennahdan johtaja Rachid Ghannouchi totesi vastikään.

Naisten asema on ollut Tunisiassa perinteisesti varsin hyvä. Naiset ovat lain edessä tasa-arvoisia miesten kanssa. Naiset voivat omistaa yrityksiä, avata omat pankkitilit tai hakea passia ilman aviomiehen lupaa. Moniavioisuus kiellettiin vuonna 1956.

Tänä päivänä etenkin monet vanhemmat naiset käyttävät kadulla huntua tai ainakin huivia, joka peittää hiukset. Ben Alin aikana hunnun käyttö oli kielletty.

Tunisia on edelleen tärkeä rantalomakohde, eikä islamisteilla ole pyrkimystä muuttaa tätä.

Ennahda-puolue on kuitenkin jakautunut. Puolueen johto sanoo kannattavansa yhteistyötä muiden poliittisten ryhmien kanssa, kun taas monet puolueen kannattajista peräänkuuluttavat islamin käyttäytymissääntöjen tiukempaa noudattamista.

Maltillinen islamilaisuus yhdistettynä lähes äärioikeistolaiseen uusliberaaliin talouspolitiikkaan on omiaan lisäämään salafistien kannatusta etenkin Tunisian kaupunkien köyhillä asuinalueilla. Työttömät nuoret miehet ovat otollinen kohderyhmä kiihkomuslimeille, joiden mielestä talousahdinko johtuu yksinkertaisesti siitä, etteivät ihmiset noudata koraanin oppeja.