KU-VIIKKOLEHTI 18.6.2015
Panaman kanavan kilpailijaksi suunniteltu massiivinen kanavahanke herättää rajua vastustusta Nicaraguassa. Kymmenet tuhannet pienviljelijät marssivat kanavasuunnitelmia vastaan Juigalpan kaupungissa viime viikonloppuna syyttäen presidentti Daniel Ortegaa maansa myymisestä kiinalaisille.
Lauantaina tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun Nicaraguan parlamentti myönsi kiinalaiselle yhtiölle oikeuden 278 kilometriä pitkän kanavan rakentamiseen ja kanava-alueen maiden lunastamiseen sadan vuoden ajaksi. Presidentti Ortegan sandinistipuolueen hallitsema parlamentti käsitteli uutta kanavalakia tuolloin kokonaiset kolme tuntia.
Tyynenmeren ja Karibianmeren yhdistävän uuden kanavan arvioidaan maksavan 50 miljardia dollaria. Rakennushankkeen valmistelutyöt aloitettiin Rivasissa maan eteläosissa viime joulukuussa. Kanavan olisi määrä valmistua vuonna 2020.
Entinen sissijohtaja Ortega on kutsunut kanavaa Nicaraguan vallankumouksen toiseksi vaiheeksi. Vuoden 1979 vallankumouksessa Ortegan johtama sandinistien vapautusliike syrjäytti maata 43 vuotta hallinneen Somozan suvun diktatuurin vallasta.
Ortega uskoo kanavan nostavan maan talouskasvun 12 prosenttiin ja tuovan nicaragualaisille 250 000 uutta työpaikkaa. Tällä hetkellä Nicaragua on koko Latinalaisen Amerikan toiseksi köyhin maa Haitin jälkeen. Kuuden miljoonan asukkaan väestöstä puolet elää alle dollarin päivätuloilla.
Kanavahankkeen tiellä on silti lukuisia esteitä. Yli sata tuhatta ihmistä joutuisi lähtemään kodeistaan. Kanava kulkisi myös luonnonkauniin Nicaraguajärven halki aiheuttaen sille vakavia ympäristöriskejä. Järvi on maan tärkein makean veden lähde. Kanavan suunniteltu reitti halkoo myös Nicaraguan alkuperäiskansojen itsehallintoalueen sekä useita luonnonsuojelualueita.
Kanavahankkeen toteuttaminen on annettu Caymansaarille rekisteröidylle Hong Kong Nicaragua Canal Development -yhtiölle (HKND), jonka omistaa 43-vuotias kiinalainen Wang Jing. Puhelinoperaattoribisneksillä rikastunut miljardööri ehdotti kanavahanketta vuonna 2011 Daniel Ortegan pojalle Laureano Ortegalle, joka johti Kiinassa vieraillutta nicaragualaista kauppavaltuuskuntaa.
Ajatus kanavahankkeesta eteni nopealla aikataululla Nicaraguan parlamentin käsittelyyn ilman juuri minkäänlaista julkista keskustelua. Nicaraguan media on pitkälti Ortegan perheen omistuksessa. Maan hallitusta johtaa käytännössä presidentin vaimo Rosario Murillo.
Kanava olisi valmistuessaan maailman suurin valtamerilaivoille tarkoitettu kanava, kolmanneksen pidempi kuin Suezin kanava ja lähes neljä kertaa pidempi kuin Panaman kanava. Kiinalaisen rakennuttajan HKND:n mukaan kanavaprojekti tulee olemaan myös maailmanhistorian suurin maansiirtohanke.
Kanavareitin varteen rakennetaan myös kaksi syväsatamaa, lentokenttä, rautatie, öljyputki, sementtitehdas, terästehdas, vapaakauppa-alue, loistohotelleja ja uusia kaupunkeja.
Nicaraguan halki kulkevan kanavan rakentamista on pohdittu jo espanjalaisen siirtomaavallan ajoista lähtien. Lyhytaikaiseksi jäänyt Keski-Amerikan liittovaltio ehdotti kanavan rakentamista vuonna 1825. Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Clay vei aloitteen kongressiin, joka lopulta hylkäsi ehdotuksen alueen poliittisen epävakauden johdosta.
Vuonna 1849 itsenäinen Nicaragua solmi yhdysvaltalaisen liikemiehen Cornelius Vanderbiltin kanssa sopimuksen kanavan rakentamisesta, mutta tuolloin hankkeen keskeytti sisällissota.
Yhdysvalloissa suunniteltiin kanavaa Nicaraguaan myös 1888, 1897 ja 1899. Viimeinen hanke kaatui lopulta kongressin äänestyksessä, jossa kanava päätettiin sittenkin rakentaa Panamaan. Nicaraguan kanavaa pidettiin riskinä maassa sijaitsevien tulivuorten vuoksi.
Kanavan rakentamista Nicaraguaan tutkittiin useaan otteeseen vielä Panaman kanavan valmistumisen jälkeen, sillä uusi kanava lyhentäisi laivamatkaa Yhdysvaltojen rannikolta toiselle useilla sadoilla kilometreillä.
Vuonna 2006 Nicaraguan silloinen oikeistopresidentti Enrique Bolaños julkisti uuden kanavaehdotuksen ja pyysi kanavaa varten kansainvälisiä sijoituksia.
Nicaraguan kanavan rakentamisen tarvetta on perusteltu Aasian ja Euroopan välisen kaupan kasvulla ja etenkin uusien konttilaivojen ja öljytankkereiden suuremmalla koolla. Panaman kanava on liian kapea ja sulkualtaat liian lyhyitä uusimmille lähes 400 metrin mittaisille konttilaivoille.
Kanavahanketta toteuttava HKND-yhtiö uskoo, että idän ja lännen välinen tavaraliikenne valtamerillä tulee 2,5-kertaistumaan vuoteen 2030 mennessä. Kiinalaisyhtiö arvioi, että tuolloin Nicaraguan kanavalla liikennöi vuosittain yli 4 000 valtamerilaivaa. Vertailun vuoksi, Panaman kanavan kautta kulkee tätä nykyä kolme kertaa suurempi määrä laivoja.
Jotkut pitävätkin koko kanavahanketta kannattamattomana ja arvelevat, että kyseessä saattaisi olla Kiinan hallituksen juoni saada sillanpääasema Keski-Amerikasta. Tällä hetkellä suurin osa Kiinan tuonnista ja viennistä Amerikkojen itärannikolle kulkee Panaman kanavan kautta.
Toiset uskovat, että kanavayhtiötä kiinnostavat pikemminkin kanavaprojektin lukuisat oheishankkeet vapaakauppa-alueineen. Parlamentin hyväksymä kanavalaki antaa nimittäin kiinalaisyhtiölle oikeuden lunastettuihin maihin myös siinä tapauksessa, ettei kanavaa rakenneta.
Kanavahankkeen pitkään odotettu ympäristövaikutusten arviointi toimitettiin viime kuussa Nicaraguan hallitukselle, mutta raporttia ei ole julkistettu. Raporttia hankkeen yhteiskunnallisista vaikutuksista saadaan myös odottaa.
Nicaragualainen ympäristöjärjestö Centro Humboldt arvelee, että kanavahanke saattaa tuhota ainakin kymmenen uhanalaisen eläinlajin elinympäristön. Kanavan tieltä saisivat väistyä tapiirit, hämähäkkiapinat, panamanara-papukaijat, merikilpikonnat sekä useat sammakkolajit.
Nicaraguajärven ruoppaus puolestaan heikentää järven veden laatua, ja valtamerilaivat voivat aiheuttaa öljyvuotoja tai tuoda järvelle vieraita lajikkeita.
Kanavasuunnitelmista ei ole myöskään neuvoteltu Karibianmeren rannikolla asuvien alkuperäiskansoihin kuuluvien rama-intiaanien kanssa.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
perjantai 5. kesäkuuta 2015
Kyproksen yhdistyminen myötätuulessa
KU-VIIKKOLEHTI 5.6.2015
Neuvottelut Kyproksen kahtiajaon lopettamisesta ovat saaneet lisää vauhtia sen jälkeen kun vasemmiston ehdokas Mustafa Akinci valittiin vapun alla Turkin miehittämän Pohjois-Kyproksen presidentiksi.
Akincin ja Kyproksen presidentin Nikos Anastasiadesin välillä viikko sitten käydyissä neuvotteluissa sovittiin muun muassa saaren eri puolten sähkölinjojen ja matkapuhelinverkon yhdistämisestä sekä uusien rajanylityspaikkojen avaamisesta. Saaren kreikkalaisen ja turkkilaisen osan välillä tulee lähiaikoina olemaan jo kymmenkunta rajanylityspaikkaa.
Neuvottelujen aluksi presidentit kulkivat yhdessä Kyproksen jaetun pääkaupungin Nikosian keskustassa YK-joukkojen vartioiman puskurivyöhykkeen molemmin puolin oliivipuun oksat käsissään. Rajalinjan pohjoispuolella herrat istahtivat Osmanien valtakunnan aikaisen vanhan majatalon edustalle juomaan turkkilaista kahvia paikallisten leivonnaisten kera.
Molemmat presidentit ovat myös tviitanneet ahkerasti tapaamisista ja niiden hyvästä tunnelmasta.
Neuvottelujen tavoitteena on muodostaa kahdesta tasavertaisesta osavaltiosta koostuva liittovaltio – mahdollisesti vielä tämän vuoden aikana.
Akinci ja Anastasiades vetosivat myös kyproslaisiin saaren molemmin puolin tietojen saamiseksi vuosien 1960–1974 väkivaltaisuuksien aikana kadonneiden tuhansien ihmisten kohtalosta.
Itäisellä Välimerellä Turkin eteläpuolella sijaitseva Kypros on ollut jaettu maa 41 vuoden ajan. Kreikankielinen väestönosa hallitsee saaren eteläosaa ja kyproksenturkkilaiset pohjoista. Alueiden välissä on YK:n rauhanturvaajien valvoma puskurivyöhyke.
Kahtiajaon keskeisenä syynä oli kreikkalaisten sotilaiden vuonna 1974 masinoima vallankaappaus, jonka myötä koko saarivaltio pyrittiin liittämään Kreikkaan.
Turkki reagoi vallankaappaukseen miehittämällä maan pohjoisosan. Pohjois-Kyproksessa on tällä hetkellä 35 000 Turkin armeijan sotilasta.
Vuonna 1983 Pohjois-Kypros julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi. Vain Turkki on tunnustanut alueen itsenäisyyden.
Kahtiajakoa edelsivät pitkään jatkuneet väkivaltaisuudet, joihin syyllistyivät ääriryhmät molemmista väestöryhmistä. Kyproksenturkkilaiset pakenivat kodeistaan suojavyöhykkeisiin eri puolilla saarta.
Kypros oli vuoteen 1960 asti Britannian siirtomaa. Itsenäisyyden jälkeen saaren kreikkalaisen enemmistön edustajat saivat tärkeimmät paikat maan hallinnossa ja armeijassa, ja pian turkkilaiset syrjäytettiin kokonaan maan politiikasta.
Neuvottelut Kyproksen kahtiajaon lopettamisesta olivat pitkällä myös vuonna 2004, jolloin YK:n pääsihteerin Kofi Annanin muotoilemasta rauhansuunnitelmasta järjestettiin kansanäänestys. Tuolloin pohjoinen kannatti yhdistymistä, mutta etelä lopulta vastusti ja liittyi omin päin EU:hun.
Kyproksenturkkilaisten uusi presidentti Mustafa Akinci kuuluu pieneen kommunalistiseen puolueeseen, joka pyrkii parantamaan ihmisten vaikutusmahdollisuuksia ruohonjuuritasolta lähtien. Vaalikampanjassaan Akinci puhui nimenomaan Kyproksen kahtiajaon lopettamisesta ja lupasi myönnytyksiä kyproksenkreikkalaisille. Kampanjan tunnuksena oli oliivipuun oksa.
Varmasti eniten huomiota saanut myönnytys on suunnitelma Pohjois-Kyproksen puolella sijaitsevan entisen Varoshan turistikaupungin palauttamisesta kyproksenkreikkalaisille omistajilleen. Saaren itäosassa sijaitseva Varosha oli 1970-luvun alussa suosittu lomakohde, jossa Brigitte Bardot ja Elizabeth Taylor kävivät nauttimassa Välimeren aalloista ja auringosta.
Saaren kahtiajaon jälkeen alue on ollut Turkin sotilaiden vartioima ja tyhjillään. Autiokaupungin entisten vaatekauppojen näyteikkunoissa mallinuket seisovat kuulemma edelleen vuoden 1974 muotitamineissa.
Varoshan luovutusta vastaan Pohjois-Kyproksen olisi määrä saada lupa suoriin kansainvälisiin lentoihin ja Famagustan sataman avaamiseen ulkomaisille laivoille.
Toukokuussa presidentti Akinci poisti viisumimääräykset pohjoisessa vierailevilta kyproksenkreikkalaisilta.
Kyproksen presidentti Anastasiades puolestaan luovutti Pohjois-Kyprokselle kartat alueen miinakentistä, kutsui kyproksenturkkilaisen järjestön huolehtimaan etelässä sijaitsevista moskeijoista ja ehdotti saaren jalkapallosarjojen yhdistämistä.
Yhdistymisneuvotteluja saattaa helpottaa sekin, että Kyproksen eri osien johtajat ovat samaa ikäluokkaa ja kotoisin samasta Limassolin kaupungista saaren etelärannikolla.
Kyproksen yhdistymisen uskotaan toteutuessaan kohentavan taloutta tuntuvasti saarivaltion molemmissa osissa. Nikosiassa toimivan konsulttiyhtiön tuoreen raportin mukaan kahtiajaon lopettaminen kasvattaisi taloutta noin 20 miljardilla eurolla seuraavan 20 vuoden aikana, mikä vastaa lähes kolmen prosentin vuosittaista lisäystä kansantuloon.
Suurimmat hyödyt tulisivat turismin kasvusta, mikä lisäisi myös rakentamista, kauppaa ja liikennepalvelujen tarvetta. Yhdistymisen myötä voitaisiin myös päästä hyödyntämään Kyproksen edustalta merenpohjasta löytynyttä maakaasua.
Yhdistymisen tuomien kasvuodotusten uskotaan saavan talouskriisin runteleman etelän kreikkalaisväestön kannattamaan kahtiajaon lopettamista.
Kansainvälisessä eristyksessä pitkään olleessa Pohjois-Kyproksessa yhdistymisellä on laaja kannatus. Turkinkielinen pohjoinen on kreikkalaista etelää vielä selvästi köyhempi ja pitkälti riippuvainen Turkin talousavusta. Osana Kyproksen liittovaltiota turkkilaisväestö pääsisi hyötymään EU-jäsenyydestä ja samalla irti Turkin talutusnuorasta.
Turkki voi kuitenkin olla vielä esteenä Kyproksen nopealle yhdistymiselle. Pohjois-Kyproksen presidentti Akinci totesi vaalivoittonsa jälkeen toivovansa, että Turkki ja Pohjois-Kypros voisivat jatkossa toimia tasavertaisina kumppaneina kuin siskot tai veljet. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan tyrmäsi ajatuksen.
”Kuulevatko hänen korvansa, mitä hän puhuu”, Erdogan sanoi. ”Me olemme maksaneet suuren hinnan Pohjois-Kyproksesta, sekä menetettyjen marttyyrien määrässä että rahassa. Pohjois-Kypros on edelleen meidän vauvamme, ja aiomme jatkaa huolehtimista siitä samalla tavoin kuin äiti huolehtii vauvastaan.”
Neuvottelut Kyproksen kahtiajaon lopettamisesta ovat saaneet lisää vauhtia sen jälkeen kun vasemmiston ehdokas Mustafa Akinci valittiin vapun alla Turkin miehittämän Pohjois-Kyproksen presidentiksi.
Akincin ja Kyproksen presidentin Nikos Anastasiadesin välillä viikko sitten käydyissä neuvotteluissa sovittiin muun muassa saaren eri puolten sähkölinjojen ja matkapuhelinverkon yhdistämisestä sekä uusien rajanylityspaikkojen avaamisesta. Saaren kreikkalaisen ja turkkilaisen osan välillä tulee lähiaikoina olemaan jo kymmenkunta rajanylityspaikkaa.
Neuvottelujen aluksi presidentit kulkivat yhdessä Kyproksen jaetun pääkaupungin Nikosian keskustassa YK-joukkojen vartioiman puskurivyöhykkeen molemmin puolin oliivipuun oksat käsissään. Rajalinjan pohjoispuolella herrat istahtivat Osmanien valtakunnan aikaisen vanhan majatalon edustalle juomaan turkkilaista kahvia paikallisten leivonnaisten kera.
Molemmat presidentit ovat myös tviitanneet ahkerasti tapaamisista ja niiden hyvästä tunnelmasta.
Neuvottelujen tavoitteena on muodostaa kahdesta tasavertaisesta osavaltiosta koostuva liittovaltio – mahdollisesti vielä tämän vuoden aikana.
Akinci ja Anastasiades vetosivat myös kyproslaisiin saaren molemmin puolin tietojen saamiseksi vuosien 1960–1974 väkivaltaisuuksien aikana kadonneiden tuhansien ihmisten kohtalosta.
Itäisellä Välimerellä Turkin eteläpuolella sijaitseva Kypros on ollut jaettu maa 41 vuoden ajan. Kreikankielinen väestönosa hallitsee saaren eteläosaa ja kyproksenturkkilaiset pohjoista. Alueiden välissä on YK:n rauhanturvaajien valvoma puskurivyöhyke.
Kahtiajaon keskeisenä syynä oli kreikkalaisten sotilaiden vuonna 1974 masinoima vallankaappaus, jonka myötä koko saarivaltio pyrittiin liittämään Kreikkaan.
Turkki reagoi vallankaappaukseen miehittämällä maan pohjoisosan. Pohjois-Kyproksessa on tällä hetkellä 35 000 Turkin armeijan sotilasta.
Vuonna 1983 Pohjois-Kypros julistautui itsenäiseksi Pohjois-Kyproksen turkkilaiseksi tasavallaksi. Vain Turkki on tunnustanut alueen itsenäisyyden.
Kahtiajakoa edelsivät pitkään jatkuneet väkivaltaisuudet, joihin syyllistyivät ääriryhmät molemmista väestöryhmistä. Kyproksenturkkilaiset pakenivat kodeistaan suojavyöhykkeisiin eri puolilla saarta.
Kypros oli vuoteen 1960 asti Britannian siirtomaa. Itsenäisyyden jälkeen saaren kreikkalaisen enemmistön edustajat saivat tärkeimmät paikat maan hallinnossa ja armeijassa, ja pian turkkilaiset syrjäytettiin kokonaan maan politiikasta.
Neuvottelut Kyproksen kahtiajaon lopettamisesta olivat pitkällä myös vuonna 2004, jolloin YK:n pääsihteerin Kofi Annanin muotoilemasta rauhansuunnitelmasta järjestettiin kansanäänestys. Tuolloin pohjoinen kannatti yhdistymistä, mutta etelä lopulta vastusti ja liittyi omin päin EU:hun.
Kyproksenturkkilaisten uusi presidentti Mustafa Akinci kuuluu pieneen kommunalistiseen puolueeseen, joka pyrkii parantamaan ihmisten vaikutusmahdollisuuksia ruohonjuuritasolta lähtien. Vaalikampanjassaan Akinci puhui nimenomaan Kyproksen kahtiajaon lopettamisesta ja lupasi myönnytyksiä kyproksenkreikkalaisille. Kampanjan tunnuksena oli oliivipuun oksa.
Varmasti eniten huomiota saanut myönnytys on suunnitelma Pohjois-Kyproksen puolella sijaitsevan entisen Varoshan turistikaupungin palauttamisesta kyproksenkreikkalaisille omistajilleen. Saaren itäosassa sijaitseva Varosha oli 1970-luvun alussa suosittu lomakohde, jossa Brigitte Bardot ja Elizabeth Taylor kävivät nauttimassa Välimeren aalloista ja auringosta.
Saaren kahtiajaon jälkeen alue on ollut Turkin sotilaiden vartioima ja tyhjillään. Autiokaupungin entisten vaatekauppojen näyteikkunoissa mallinuket seisovat kuulemma edelleen vuoden 1974 muotitamineissa.
Varoshan luovutusta vastaan Pohjois-Kyproksen olisi määrä saada lupa suoriin kansainvälisiin lentoihin ja Famagustan sataman avaamiseen ulkomaisille laivoille.
Toukokuussa presidentti Akinci poisti viisumimääräykset pohjoisessa vierailevilta kyproksenkreikkalaisilta.
Kyproksen presidentti Anastasiades puolestaan luovutti Pohjois-Kyprokselle kartat alueen miinakentistä, kutsui kyproksenturkkilaisen järjestön huolehtimaan etelässä sijaitsevista moskeijoista ja ehdotti saaren jalkapallosarjojen yhdistämistä.
Yhdistymisneuvotteluja saattaa helpottaa sekin, että Kyproksen eri osien johtajat ovat samaa ikäluokkaa ja kotoisin samasta Limassolin kaupungista saaren etelärannikolla.
Kyproksen yhdistymisen uskotaan toteutuessaan kohentavan taloutta tuntuvasti saarivaltion molemmissa osissa. Nikosiassa toimivan konsulttiyhtiön tuoreen raportin mukaan kahtiajaon lopettaminen kasvattaisi taloutta noin 20 miljardilla eurolla seuraavan 20 vuoden aikana, mikä vastaa lähes kolmen prosentin vuosittaista lisäystä kansantuloon.
Suurimmat hyödyt tulisivat turismin kasvusta, mikä lisäisi myös rakentamista, kauppaa ja liikennepalvelujen tarvetta. Yhdistymisen myötä voitaisiin myös päästä hyödyntämään Kyproksen edustalta merenpohjasta löytynyttä maakaasua.
Yhdistymisen tuomien kasvuodotusten uskotaan saavan talouskriisin runteleman etelän kreikkalaisväestön kannattamaan kahtiajaon lopettamista.
Kansainvälisessä eristyksessä pitkään olleessa Pohjois-Kyproksessa yhdistymisellä on laaja kannatus. Turkinkielinen pohjoinen on kreikkalaista etelää vielä selvästi köyhempi ja pitkälti riippuvainen Turkin talousavusta. Osana Kyproksen liittovaltiota turkkilaisväestö pääsisi hyötymään EU-jäsenyydestä ja samalla irti Turkin talutusnuorasta.
Turkki voi kuitenkin olla vielä esteenä Kyproksen nopealle yhdistymiselle. Pohjois-Kyproksen presidentti Akinci totesi vaalivoittonsa jälkeen toivovansa, että Turkki ja Pohjois-Kypros voisivat jatkossa toimia tasavertaisina kumppaneina kuin siskot tai veljet. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan tyrmäsi ajatuksen.
”Kuulevatko hänen korvansa, mitä hän puhuu”, Erdogan sanoi. ”Me olemme maksaneet suuren hinnan Pohjois-Kyproksesta, sekä menetettyjen marttyyrien määrässä että rahassa. Pohjois-Kypros on edelleen meidän vauvamme, ja aiomme jatkaa huolehtimista siitä samalla tavoin kuin äiti huolehtii vauvastaan.”
perjantai 22. toukokuuta 2015
Miten Osama bin Laden surmattiin
KU-VIIKKOLEHTI 22.5.2015
Virallinen versio tapahtumista on kutakuinkin seuraava: Vesikidutuksella saatujen tietojen avulla Yhdysvaltojen tiedustelu sai selville, että Al-Qaidan johtaja Osama bin Laden piileskelee huippuvartioidussa huvilassa Abbottabadissa Pakistanissa. Bin Ladenin kuriiria jäljittämällä amerikkalaiset keräävät lisää tietoa ja päättävät lähettää Navy Seal -erikoisjoukot vangitsemaan maailman etsityintä terroristia.
Pakistanin viranomaiset eivät tiedä salaisesta operaatiosta mitään.
Vapunpäivän jälkeisenä yönä 2011, vajaa kymmenen vuotta 9/11-iskujen jälkeen, kaksi Black Hawk -helikopteria lentää Afganistanin rajan takaa Pakistaniin niin matalalla, ettei ilmavalvonta tunnista niitä. Perillä Abbottabadissa toinen helikoptereista törmää bin Ladenin bunkkerin muuriin.
Tulitaistelun jälkeen amerikkalaissotilaat onnistuvat kuitenkin surmaamaan rynnäkkökiväärillä aseistetun bin Ladenin, vaikka tämä piteli yhtä monista vaimoistaan ihmiskilpenä. Myös bin Ladenin aikuinen poika ja kaksi kuriiria saavat operaatiossa surmansa.
Bin Ladenin salaisesta tukikohdasta otetaan talteen tietokoneita, muistitikkuja, videoita ja asiapapereita. Bin Ladenin ruumis lennätetään Afganistaniin, missä sitä valokuvataan ja siitä otetaan dna-näyte. Vielä samana päivänä bin Laden haudataan upottamalla ruumis lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.
Terrorisminvastainen sota näyttäisi vihdoin tuottavan tulosta. Presidentti Barack Obaman kannatus lähtee taas selvään nousuun, ja uudelleenvalinta toiselle virkakaudelle alkaa näyttää todennäköiseltä.
Yhdysvaltalainen maailmankuulu tutkiva journalisti Seymour Hersh antaa hiukan toisenlaisen kuvan tapahtumista London Review of Books -lehdessä viime viikolla julkaistussa pitkässä artikkelissaan.
Hershin kirjoituksen mukaan Osama bin Laden oli Pakistanissa maan turvallisuuspalvelun ISI:n vankina. Hänen huoneessaan oli kalterit ikkunoissa, ja talon katolla oli piikkilankaesteet.
Bin Laden oli vakavasti sairas ja osittain halvaantunut. Pakistanin armeijan lääkäri kävi säännöllisesti tarkastuskäynneillä bin Ladenin luona.
Pakistanin viranomaiset olivat täysin tietoisia amerikkalaisten operaatiosta. Ilmavoimille oli annettu käsky olla puuttumatta amerikkalaishelikoptereiden tuloon. ISI:n vartijat määrättiin poistumaan bin Ladenin talon edustalta helikopterien äänen kuullessaan. Abbottabadin kaupungista oli sähköt katkaistu.
ISI oli antanut amerikkalaisille tarkat piirustukset talosta. Navy Seal -joukot harjoittelivat iskua saatujen piirustusten mukaan rakennetussa bin Ladenin talon kopiossa Nevadassa sijaitsevassa salaisessa tukikohdassa.
Pakistanin armeijan lääkärin bin Ladenista ottama dna-näyte oli toimitettu amerikkalaisille todisteeksi siitä, että kyseessä todella oli Osama bin Laden.
Pakistanin oli suostuttava operaatioon, jotta Yhdysvallat ei leikkaisi sotilasapuaan enempää. Hävittäjähankinnat olivat jäissä, ja salaiset tukimaksut Pakistanin armeijan ja turvallisuuspalvelun johtajille oli keskeytetty.
Pakistanin armeijan komentaja Ashfaq Parvez Kayani asetti Yhdysvaltojen operaation ehdoksi kuitenkin sen, että bin Laden on surmattava eikä Pakistanin osuutta tapahtumissa saisi koskaan paljastaa.
Seymour Hershin artikkeli perustuu lukuisiin amerikkalaisiin ja pakistanilaisiin nimettömiin tiedustelulähteisiin, päälähteenä nyt jo eläkkeelle jäänyt yhdysvaltalainen tiedustelupäällikkö, joka seurasi operaation suunnittelua läheltä.
Hershin lähteiden mukaan Yhdysvallat sai tietää bin Ladenin olinpaikasta, kun ISI:n entinen prikaatikenraali meni tapaamaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n toimiston päällikköä Pakistanin pääkaupungissa Islamabadissa elokuussa 2010.
Prikaatikenraali kertoi bin Ladenin olinpaikasta amerikkalaisille, sai perheineen turvapaikan Yhdysvalloista sekä osansa bin Ladenin kiinnisaamiseen johtavista tiedoista luvatusta 25 miljoonan dollarin palkkiosta.
Prikaatikenraalin mukaan bin Laden oli elänyt vuosina 2001–2006 Hindukušin vuoristossa Afganistanin ja Pakistanin pohjoisilla rajaseuduilla, kunnes paikallinen heimojohtaja paljasti hänet ISI:lle huomattavaa rahallista korvausta vastaan. Bin Laden oli ISI:lle arvokas panttivanki, jonka avulla se pystyi kontrolloimaan Al-Qaidaa ja Afganistanin talebaneja.
Hershin artikkelin mukaan Saudi-Arabia kustansi bin Ladenin ja tämän perheen oleskelun Abbottabadissa vuodesta 2006 lähtien. Saatuaan tietää amerikkalaisten operaatiosta myös saudit vaativat, että bin Laden pitää surmata, jottei tämä pääsisi kertomaan saudien pitkäaikaisesta tuesta Al-Qaidalle.
Hershin mukaan Yhdysvaltojen operaation tarkoituksena oli surmata bin Laden ja ilmoittaa viikkoa myöhemmin, että tämä oli kuollut lennokki-iskussa Hindukušvuorilla Afganistanissa.
Mutta kun toinen helikopteri törmäsi rakennuksen muuriin Abbottabadissa, oli selvää, että salainen operaatio tulisi paljastumaan. Presidentti Obaman neuvonantajien mielestä oli parasta, että presidentti menisi välittömästi tv-kameroiden eteen kertomaan bin Ladenin surmaoperaatiosta.
Obaman pikaisesti valmistellun puheen useita yksityiskohtia jouduttiin kuitenkin paikkaamaan jälkeenpäin uusilla selityksillä ja epätotuuksilla Pakistanin viranomaisten roolin hälventämiseksi.
Hershin lähteiden mukaan erikoisjoukkojen murhaiskun kohteena oli liikuntavammainen aseeton vanhus. Abbottabadissa ei käyty minkäänlaista taistelua eikä bin Laden piiloutunut vaimonsa taakse. Bin Ladenin ruumista ei voitu kuljettaa kokonaisena pois paikalta, sillä tulituksen tuloksena siitä ei ollut paljoakaan jäljellä.
Ruumista ei valokuvattu, eikä mitään hautausta Intian valtamereen tapahtunut. Lentotukialus Carl Vinsonilla olleet merisotilaat kuulivat hautajaisista uutisissa.
Amerikkalaissotilaat eivät myöskään ottaneet Abbottabadin rakennuksesta talteen muuta kuin joitain kirjoja ja papereita, ei ainakaan mitään tietokoneita. Talossa ei ollut internetyhteyttä.
Pakistanin tiedustelupalvelu ISI toimitti myöhemmin uutistoimisto Reutersille valokuvia tapetuista miehistä, joiden väitettiin olevan bin Ladenin luotettuja kuriireja ja tämän aikuinen poika.
Virallinen versio tapahtumista on kutakuinkin seuraava: Vesikidutuksella saatujen tietojen avulla Yhdysvaltojen tiedustelu sai selville, että Al-Qaidan johtaja Osama bin Laden piileskelee huippuvartioidussa huvilassa Abbottabadissa Pakistanissa. Bin Ladenin kuriiria jäljittämällä amerikkalaiset keräävät lisää tietoa ja päättävät lähettää Navy Seal -erikoisjoukot vangitsemaan maailman etsityintä terroristia.
Pakistanin viranomaiset eivät tiedä salaisesta operaatiosta mitään.
Vapunpäivän jälkeisenä yönä 2011, vajaa kymmenen vuotta 9/11-iskujen jälkeen, kaksi Black Hawk -helikopteria lentää Afganistanin rajan takaa Pakistaniin niin matalalla, ettei ilmavalvonta tunnista niitä. Perillä Abbottabadissa toinen helikoptereista törmää bin Ladenin bunkkerin muuriin.
Tulitaistelun jälkeen amerikkalaissotilaat onnistuvat kuitenkin surmaamaan rynnäkkökiväärillä aseistetun bin Ladenin, vaikka tämä piteli yhtä monista vaimoistaan ihmiskilpenä. Myös bin Ladenin aikuinen poika ja kaksi kuriiria saavat operaatiossa surmansa.
Bin Ladenin salaisesta tukikohdasta otetaan talteen tietokoneita, muistitikkuja, videoita ja asiapapereita. Bin Ladenin ruumis lennätetään Afganistaniin, missä sitä valokuvataan ja siitä otetaan dna-näyte. Vielä samana päivänä bin Laden haudataan upottamalla ruumis lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.
Terrorisminvastainen sota näyttäisi vihdoin tuottavan tulosta. Presidentti Barack Obaman kannatus lähtee taas selvään nousuun, ja uudelleenvalinta toiselle virkakaudelle alkaa näyttää todennäköiseltä.
Yhdysvaltalainen maailmankuulu tutkiva journalisti Seymour Hersh antaa hiukan toisenlaisen kuvan tapahtumista London Review of Books -lehdessä viime viikolla julkaistussa pitkässä artikkelissaan.
Hershin kirjoituksen mukaan Osama bin Laden oli Pakistanissa maan turvallisuuspalvelun ISI:n vankina. Hänen huoneessaan oli kalterit ikkunoissa, ja talon katolla oli piikkilankaesteet.
Bin Laden oli vakavasti sairas ja osittain halvaantunut. Pakistanin armeijan lääkäri kävi säännöllisesti tarkastuskäynneillä bin Ladenin luona.
Pakistanin viranomaiset olivat täysin tietoisia amerikkalaisten operaatiosta. Ilmavoimille oli annettu käsky olla puuttumatta amerikkalaishelikoptereiden tuloon. ISI:n vartijat määrättiin poistumaan bin Ladenin talon edustalta helikopterien äänen kuullessaan. Abbottabadin kaupungista oli sähköt katkaistu.
ISI oli antanut amerikkalaisille tarkat piirustukset talosta. Navy Seal -joukot harjoittelivat iskua saatujen piirustusten mukaan rakennetussa bin Ladenin talon kopiossa Nevadassa sijaitsevassa salaisessa tukikohdassa.
Pakistanin armeijan lääkärin bin Ladenista ottama dna-näyte oli toimitettu amerikkalaisille todisteeksi siitä, että kyseessä todella oli Osama bin Laden.
Pakistanin oli suostuttava operaatioon, jotta Yhdysvallat ei leikkaisi sotilasapuaan enempää. Hävittäjähankinnat olivat jäissä, ja salaiset tukimaksut Pakistanin armeijan ja turvallisuuspalvelun johtajille oli keskeytetty.
Pakistanin armeijan komentaja Ashfaq Parvez Kayani asetti Yhdysvaltojen operaation ehdoksi kuitenkin sen, että bin Laden on surmattava eikä Pakistanin osuutta tapahtumissa saisi koskaan paljastaa.
Seymour Hershin artikkeli perustuu lukuisiin amerikkalaisiin ja pakistanilaisiin nimettömiin tiedustelulähteisiin, päälähteenä nyt jo eläkkeelle jäänyt yhdysvaltalainen tiedustelupäällikkö, joka seurasi operaation suunnittelua läheltä.
Hershin lähteiden mukaan Yhdysvallat sai tietää bin Ladenin olinpaikasta, kun ISI:n entinen prikaatikenraali meni tapaamaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n toimiston päällikköä Pakistanin pääkaupungissa Islamabadissa elokuussa 2010.
Prikaatikenraali kertoi bin Ladenin olinpaikasta amerikkalaisille, sai perheineen turvapaikan Yhdysvalloista sekä osansa bin Ladenin kiinnisaamiseen johtavista tiedoista luvatusta 25 miljoonan dollarin palkkiosta.
Prikaatikenraalin mukaan bin Laden oli elänyt vuosina 2001–2006 Hindukušin vuoristossa Afganistanin ja Pakistanin pohjoisilla rajaseuduilla, kunnes paikallinen heimojohtaja paljasti hänet ISI:lle huomattavaa rahallista korvausta vastaan. Bin Laden oli ISI:lle arvokas panttivanki, jonka avulla se pystyi kontrolloimaan Al-Qaidaa ja Afganistanin talebaneja.
Hershin artikkelin mukaan Saudi-Arabia kustansi bin Ladenin ja tämän perheen oleskelun Abbottabadissa vuodesta 2006 lähtien. Saatuaan tietää amerikkalaisten operaatiosta myös saudit vaativat, että bin Laden pitää surmata, jottei tämä pääsisi kertomaan saudien pitkäaikaisesta tuesta Al-Qaidalle.
Hershin mukaan Yhdysvaltojen operaation tarkoituksena oli surmata bin Laden ja ilmoittaa viikkoa myöhemmin, että tämä oli kuollut lennokki-iskussa Hindukušvuorilla Afganistanissa.
Mutta kun toinen helikopteri törmäsi rakennuksen muuriin Abbottabadissa, oli selvää, että salainen operaatio tulisi paljastumaan. Presidentti Obaman neuvonantajien mielestä oli parasta, että presidentti menisi välittömästi tv-kameroiden eteen kertomaan bin Ladenin surmaoperaatiosta.
Obaman pikaisesti valmistellun puheen useita yksityiskohtia jouduttiin kuitenkin paikkaamaan jälkeenpäin uusilla selityksillä ja epätotuuksilla Pakistanin viranomaisten roolin hälventämiseksi.
Hershin lähteiden mukaan erikoisjoukkojen murhaiskun kohteena oli liikuntavammainen aseeton vanhus. Abbottabadissa ei käyty minkäänlaista taistelua eikä bin Laden piiloutunut vaimonsa taakse. Bin Ladenin ruumista ei voitu kuljettaa kokonaisena pois paikalta, sillä tulituksen tuloksena siitä ei ollut paljoakaan jäljellä.
Ruumista ei valokuvattu, eikä mitään hautausta Intian valtamereen tapahtunut. Lentotukialus Carl Vinsonilla olleet merisotilaat kuulivat hautajaisista uutisissa.
Amerikkalaissotilaat eivät myöskään ottaneet Abbottabadin rakennuksesta talteen muuta kuin joitain kirjoja ja papereita, ei ainakaan mitään tietokoneita. Talossa ei ollut internetyhteyttä.
Pakistanin tiedustelupalvelu ISI toimitti myöhemmin uutistoimisto Reutersille valokuvia tapetuista miehistä, joiden väitettiin olevan bin Ladenin luotettuja kuriireja ja tämän aikuinen poika.
lauantai 9. toukokuuta 2015
Sananvapautta pommi-iskujen varjossa
KU-VIIKKOLEHTI 8.5.2015
Sananvapaudesta on puhuttu paljon viime aikoina, ennen muuta Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa tammikuussa tehdyn hyökkäyksen jälkeen, jossa 12 ihmistä sai surmansa.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä ehdotti heti Pariisin iskun jälkeen blogissaan, että Suomen ulkoministeriö voisi ottaa sananvapaustyön yhdeksi kehitysyhteistyön painopistealueeksi.
Olen viettänyt tämän viikon Somalian pääkaupungissa Mogadishussa, missä olen osallistunut hallituksen virkamiehille, poliisin ja turvallisuuspalvelun edustajille sekä paikallisille toimittajille järjestettyyn seminaariin sananvapaudesta ja sen roolista maan jälleenrakennuksessa.
Sananvapauspohdinnat ovat täällä Somaliassa vähän toisenlaiset kuin suomalaisessa keskustelussa, jossa välillä on tuntunut siltä, että sananvapaudella viitataan lähinnä siihen, saako julkaista muslimeja loukkaavia piirroksia ja järjestää aiheesta keskustelutilaisuuksia.
Somaliassa on surmattu 30 toimittajaa sitten vuoden 2012. Ketään ei ole asetettu syytteeseen näistä murhista.
Autopommi-iskuja ja itsemurhaiskuja tehdään Mogadishussa säännöllisin väliajoin, pääkohteena yleensä paikalliset poliitikot, mutta usein iskuissa kuolee tai vammautuu myös median edustajia.
Toimittajia uhkaillaan ja myös vangitaan, usein epämääräisin perustein.
Nuori freelancetoimittaja tuomittiin taannoin vankilaan hallituksen solvaamisesta hänen haastateltua naista, joka kertoi joutuneensa armeijan sotilaiden raiskaamaksi. Tuomio tuli, vaikka toimittaja ei ollut edes julkaissut juttua aiheesta.
Toimittajien murhalukujen osalta tilanne on nyt kuitenkin valoisampi kuin kolme vuotta sitten. Tänä vuonna Somaliassa on tapettu yksi toimittaja. Radiotuottaja Daud Ali Omar ammuttiin viikko sitten yöllä kotonaan Baidoan kaupungissa yhdessä vaimonsa kanssa.
Hallitus syytti asiasta islamistista terroristijärjestöä Al-Shabaabia, mutta surman motiivi jäi epäselväksi. Kenties syynä oli se, että Radio Baidoa oli vastikään tehnyt ohjelmayhteistyösopimuksen hallituksen radioaseman Radio Mogadishun kanssa.
Kaikki toimittajamurhat eivät ole kuitenkaan Al-Shabaabin tekemiä, vaikka hallitus mielellään näin väittää.
Uhkauksien vuoksi monet toimittajat vaihtavat asuntoaan säännöllisin väliajoin. Jotkut toimitukset järjestävät työntekijöilleen aseistetun kuljetuksen työpaikalle. Osa toimittajista kantaa mukanaan pistoolia suojellakseen itseään mahdollisilta hyökkäyksiltä. Harva toimittaja liikkuu ulkona pimeän tulon jälkeen.
”Kun lähdemme aamulla kotoa, ainoa pyrkimyksemme on raportoida päivän tapahtumista ja yrittää välttää sitä, että joutuisimme itse päivän uutisotsikoksi”, toteaa Al Jazeera -kanavan somalialainen kirjeenvaihtaja Hamza Mohamed.
Somalian valtiollisella tv-kanavalla työskentelevät naiset joutuvat asumaan työpaikallaan. Kotonaan he olisivat pyssymiesten kohteena.
Jos terroristijärjestö Al-Shabaab uhkailee ja tappaa toimittajia, niin myös hallituksen turvallisuusjoukot rajoittavat tiedonvälittäjien työtä.
Sunnuntaina vietetyn Maailman lehdistönvapauden päivän uutispommista vastasi turvallisuuspalvelun johtaja Abdirahman Mohamud Turyare, joka saapui sananvapausseminaarin avajaisiin kertomaan, että tästä lähtien Al-Shabaabia tulee kutsua mediassa ”Somalian joukkomurhaajien järjestöksi”.
Al-Shabaab tarkoittaa nuorisoa, ja tällä nimellä oli turvallisuusjohtajan mukaan liian myönteiset mielleyhtymät, kun todellisuudessa oli kyse ryhmästä, jonka toimenkuvana on joukkomurhata ihmisiä paitsi Somaliassa myös naapurimaassa Keniassa.
Somalian journalistiliiton, maan tiedotusministeriön ja suomalaisjournalistien Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin järjestämä seminaari ponnahti hetkeksi BBC:n ja Al Jazeeran verkkosivujen pääotsikkoihin turvallisuuspäällikön ukaasin johdosta.
Oliko kyseessä määräys vai suositus, jäi lopulta epäselväksi. Somaliassa median ei odoteta esittävän johtajille mitään tarkentavia kysymyksiä.
”Päätös vaarantaisi yksityisen median turvallisuuden. Meidän on oltava puolueettomia, jotta voimme toimia täällä. Emme voi toimia hallituksen äänitorvena”, arveli Somalian yksityisten mediatalojen yhdistyksen puheenjohtaja Hassan Gesey.
Eräiden väitteiden mukaan osa yksityisistä radioasemista joutuu maksamaan suojelurahaa Al-Shabaabille säästyäkseen näiden hyökkäyksiltä.
Yhteinen sananvapausseminaari viranomaisille ja medialle oli ensimmäinen laatuaan Somaliassa. Heti kärkeen kävi selväksi, että täällä sananvapaus on ollut viranomaisille kirosana ja ikään kuin tekosyy sille, että kaupalliset radiokanavat ovat voineet lietsoa eripuraa hallitusta vastaan usein itsekkäistä syistä ja tietoja tarkistamatta.
Media ja sen puolestapuhujat taas syyttivät hallitusta ja turvallisuuselimiä mielivallasta. Maan journalistiliiton lakimiehen Abdirahman Hassan Omarin mielestä Somaliassa ei voida vielä edes puhua sananvapaudesta.
”Lain mukaan täällä voi saada kolmen vuoden tuomion pelkästään siitä, että sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.”
Monet toimittajat ovat joutuneet vaikeuksiin viranomaisten kanssa ehdittyään pommi-iskun tapahtumapaikalle ennen poliisin ja sotilaiden saapumista.
Yhdessä vietetyt päivät, ryhmätyöt ja avoimesti käydyt keskustelut auttoivat kuitenkin eri tahoja tutustumaan toisiinsa ja ymmärtämään paremmin toisiaan.
Somalian poliisivoimien päätiedottaja Qassim Ahmed Roble lupasi jo kesken seminaarin, että poliisi järjestää maan medialle lähiaikoina koulutusta poliisin ohjesäännöstä ja toimintaohjeista kriisitilanteissa.
”Poliisi ei halua estää mediaa tekemästä työtään. Rikospaikan eristämisellä haluamme turvata sen, että tapahtumapaikka tutkitaan ja pidetään huolta ihmisten turvallisuudesta.”
Poliisitiedottaja lupasi vastata myös toimittajien pyyntöön, että turvallisuuselimet perustaisivat yhteisen tiedotustoimiston, josta media voisi saada ja tarkistaa tietoja keskitetysti.
Poliisitiedottaja pyysi puolestaan mediajärjestöjä ja suomalaista Vikesiä järjestämään tämän viikon seminaarin kaltaista sananvapauskoulutusta myös yksinomaan poliisille.
Sananvapaudesta on puhuttu paljon viime aikoina, ennen muuta Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa tammikuussa tehdyn hyökkäyksen jälkeen, jossa 12 ihmistä sai surmansa.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä ehdotti heti Pariisin iskun jälkeen blogissaan, että Suomen ulkoministeriö voisi ottaa sananvapaustyön yhdeksi kehitysyhteistyön painopistealueeksi.
Olen viettänyt tämän viikon Somalian pääkaupungissa Mogadishussa, missä olen osallistunut hallituksen virkamiehille, poliisin ja turvallisuuspalvelun edustajille sekä paikallisille toimittajille järjestettyyn seminaariin sananvapaudesta ja sen roolista maan jälleenrakennuksessa.
Sananvapauspohdinnat ovat täällä Somaliassa vähän toisenlaiset kuin suomalaisessa keskustelussa, jossa välillä on tuntunut siltä, että sananvapaudella viitataan lähinnä siihen, saako julkaista muslimeja loukkaavia piirroksia ja järjestää aiheesta keskustelutilaisuuksia.
Somaliassa on surmattu 30 toimittajaa sitten vuoden 2012. Ketään ei ole asetettu syytteeseen näistä murhista.
Autopommi-iskuja ja itsemurhaiskuja tehdään Mogadishussa säännöllisin väliajoin, pääkohteena yleensä paikalliset poliitikot, mutta usein iskuissa kuolee tai vammautuu myös median edustajia.
Toimittajia uhkaillaan ja myös vangitaan, usein epämääräisin perustein.
Nuori freelancetoimittaja tuomittiin taannoin vankilaan hallituksen solvaamisesta hänen haastateltua naista, joka kertoi joutuneensa armeijan sotilaiden raiskaamaksi. Tuomio tuli, vaikka toimittaja ei ollut edes julkaissut juttua aiheesta.
Toimittajien murhalukujen osalta tilanne on nyt kuitenkin valoisampi kuin kolme vuotta sitten. Tänä vuonna Somaliassa on tapettu yksi toimittaja. Radiotuottaja Daud Ali Omar ammuttiin viikko sitten yöllä kotonaan Baidoan kaupungissa yhdessä vaimonsa kanssa.
Hallitus syytti asiasta islamistista terroristijärjestöä Al-Shabaabia, mutta surman motiivi jäi epäselväksi. Kenties syynä oli se, että Radio Baidoa oli vastikään tehnyt ohjelmayhteistyösopimuksen hallituksen radioaseman Radio Mogadishun kanssa.
Kaikki toimittajamurhat eivät ole kuitenkaan Al-Shabaabin tekemiä, vaikka hallitus mielellään näin väittää.
Uhkauksien vuoksi monet toimittajat vaihtavat asuntoaan säännöllisin väliajoin. Jotkut toimitukset järjestävät työntekijöilleen aseistetun kuljetuksen työpaikalle. Osa toimittajista kantaa mukanaan pistoolia suojellakseen itseään mahdollisilta hyökkäyksiltä. Harva toimittaja liikkuu ulkona pimeän tulon jälkeen.
”Kun lähdemme aamulla kotoa, ainoa pyrkimyksemme on raportoida päivän tapahtumista ja yrittää välttää sitä, että joutuisimme itse päivän uutisotsikoksi”, toteaa Al Jazeera -kanavan somalialainen kirjeenvaihtaja Hamza Mohamed.
Somalian valtiollisella tv-kanavalla työskentelevät naiset joutuvat asumaan työpaikallaan. Kotonaan he olisivat pyssymiesten kohteena.
Jos terroristijärjestö Al-Shabaab uhkailee ja tappaa toimittajia, niin myös hallituksen turvallisuusjoukot rajoittavat tiedonvälittäjien työtä.
Sunnuntaina vietetyn Maailman lehdistönvapauden päivän uutispommista vastasi turvallisuuspalvelun johtaja Abdirahman Mohamud Turyare, joka saapui sananvapausseminaarin avajaisiin kertomaan, että tästä lähtien Al-Shabaabia tulee kutsua mediassa ”Somalian joukkomurhaajien järjestöksi”.
Al-Shabaab tarkoittaa nuorisoa, ja tällä nimellä oli turvallisuusjohtajan mukaan liian myönteiset mielleyhtymät, kun todellisuudessa oli kyse ryhmästä, jonka toimenkuvana on joukkomurhata ihmisiä paitsi Somaliassa myös naapurimaassa Keniassa.
Somalian journalistiliiton, maan tiedotusministeriön ja suomalaisjournalistien Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin järjestämä seminaari ponnahti hetkeksi BBC:n ja Al Jazeeran verkkosivujen pääotsikkoihin turvallisuuspäällikön ukaasin johdosta.
Oliko kyseessä määräys vai suositus, jäi lopulta epäselväksi. Somaliassa median ei odoteta esittävän johtajille mitään tarkentavia kysymyksiä.
”Päätös vaarantaisi yksityisen median turvallisuuden. Meidän on oltava puolueettomia, jotta voimme toimia täällä. Emme voi toimia hallituksen äänitorvena”, arveli Somalian yksityisten mediatalojen yhdistyksen puheenjohtaja Hassan Gesey.
Eräiden väitteiden mukaan osa yksityisistä radioasemista joutuu maksamaan suojelurahaa Al-Shabaabille säästyäkseen näiden hyökkäyksiltä.
Yhteinen sananvapausseminaari viranomaisille ja medialle oli ensimmäinen laatuaan Somaliassa. Heti kärkeen kävi selväksi, että täällä sananvapaus on ollut viranomaisille kirosana ja ikään kuin tekosyy sille, että kaupalliset radiokanavat ovat voineet lietsoa eripuraa hallitusta vastaan usein itsekkäistä syistä ja tietoja tarkistamatta.
Media ja sen puolestapuhujat taas syyttivät hallitusta ja turvallisuuselimiä mielivallasta. Maan journalistiliiton lakimiehen Abdirahman Hassan Omarin mielestä Somaliassa ei voida vielä edes puhua sananvapaudesta.
”Lain mukaan täällä voi saada kolmen vuoden tuomion pelkästään siitä, että sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.”
Monet toimittajat ovat joutuneet vaikeuksiin viranomaisten kanssa ehdittyään pommi-iskun tapahtumapaikalle ennen poliisin ja sotilaiden saapumista.
Yhdessä vietetyt päivät, ryhmätyöt ja avoimesti käydyt keskustelut auttoivat kuitenkin eri tahoja tutustumaan toisiinsa ja ymmärtämään paremmin toisiaan.
Somalian poliisivoimien päätiedottaja Qassim Ahmed Roble lupasi jo kesken seminaarin, että poliisi järjestää maan medialle lähiaikoina koulutusta poliisin ohjesäännöstä ja toimintaohjeista kriisitilanteissa.
”Poliisi ei halua estää mediaa tekemästä työtään. Rikospaikan eristämisellä haluamme turvata sen, että tapahtumapaikka tutkitaan ja pidetään huolta ihmisten turvallisuudesta.”
Poliisitiedottaja lupasi vastata myös toimittajien pyyntöön, että turvallisuuselimet perustaisivat yhteisen tiedotustoimiston, josta media voisi saada ja tarkistaa tietoja keskitetysti.
Poliisitiedottaja pyysi puolestaan mediajärjestöjä ja suomalaista Vikesiä järjestämään tämän viikon seminaarin kaltaista sananvapauskoulutusta myös yksinomaan poliisille.
perjantai 24. huhtikuuta 2015
Armenialaisten sadan vuoden yksinäisyys
KU-VIIKKOLEHTI 24.4.2015
Mitä yhteistä on ranskalaislaulaja Charles Aznavourilla, argentiinalaisella tennistähdellä David Nalbandianilla ja amerikkalaisella seurapiirijulkkiksella Kim Kardashianilla?
Heillä kaikilla on armenialaiset sukujuuret, ja he ovat kaikki käyneet viime päivinä kampanjaa, jotta pitkälti unohduksiin jäänyt armenialaisten kansanmurha saisi enemmän julkisuutta maailmalla.
90-vuotias Charles Aznavour vetosi maanantaina Le Monde -lehdessä Turkin hallitukseen, jotta se virallisesti tunnustaisi armenialaisten vuoden 1915 kansanmurhan. Maailmankuulu chansonlaulaja ilmoitti aiemmin haluavansa esiintyä kansanmurhan muistokonsertissa Vatikaanissa.
Tosi-tv-tähti Kim Kardashian kävi puolestaan asettamassa kukkia kansanmurhan muistomerkillä Armenian pääkaupungissa Jerevanissa.
Takavuosien Wimbledon-finalisti David Nalbandian julkisti YouTubessa videon, jolla hän kertoi armenialaisten sadan vuoden takaisesta kansanmurhasta.
Maailman arviolta kahdeksasta miljoonasta armenialaisesta suurin osa elää diasporassa Venäjällä, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja useissa Lähi-idän maissa. Useimmat heistä ovat vuoden 1915 kansanmurhasta ja pakkosiirroista henkiin jääneiden jälkeläisiä.
Noin kolme miljoonaa armenialaista asuu Neuvostoliitosta vuonna 1991 itsenäistyneessä Armenian tasavallassa.
Huhtikuussa 1915 käynnistyneessä armenialaisten kansanmurhassa kuoli arviolta puolitoista miljoonaa ihmistä.
24. huhtikuuta 1915 Osmanien valtakunnan turkkilaiset sotilaat pidättivät 250 keskeistä armenialaisen älymystön edustajaa Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa. Armenialaiset poliitikot, lääkärit, lakimiehet, papit ja toimittajat kuljetettiin vankijunalla sisämaahan, missä heidät myöhemmin surmattiin.
Armeijan palveluksessa olleet armenialaiset riisuttiin aseista ja teloitettiin.
Eri puolilla nykyisen Turkin aluetta kuolemanpartiot surmasivat usein kaikki työikäiset armenialaiset miehet. Turkkilaiset talonpojat tappoivat armenialaisia naapureitaan viikatteilla tai lapioilla. Kristinuskoisia armenialaismiehiä heitettiin vuorenrinteiltä alas, heiltä katkaistiin päät, heidät ristiinnaulittiin tai teloitettiin ampumalla.
Armenialaisia naisia ruoskittiin, raiskattiin ja poltettiin elävältä.
Henkiin jätetyt armenialaiset karkotettiin kotiseuduiltaan nykyisen Turkin itäosista. Heidän käskettiin pakata omaisuutensa kärryihin ja lähteä pakoon sotatoimialueelta. Ilman ruokaa ja juomaa sadat tuhannet naiset, lapset ja vanhukset kuolivat nälkään ja sairauksiin Syyrian autiomaassa.
Nykyisen Turkin alueella asui 1900-luvun alussa kaksi miljoonaa armenialaista, mutta tämän päivän Turkissa heitä on enää noin 50 000.
Osmanien valtakunta, joka 1600-lopun lopulla kolkutteli Wienin portteja, oli menettänyt suurimman osan Balkanin alueen maista ja oli häviämässä sodan Venäjää vastaan myös Kaukasuksella.
Nuorturkkilaisten upseerien johdolla Osmanien valtakunta liittoutui ensimmäisessä maailmansodassa Saksan kanssa, sillä seurauksella että Britannian, Ranskan, Australian ja Uuden-Seelannin joukot tekivät huhtikuun lopulla 1915 maihinnousun Gallipolin niemimaalla lähellä Kreikan ja Turkin nykyistä rajaa.
Armenialaisten kansanmurha oli pitkälti sisäministeri Mehmed Talaat Paššan, sotaministeri Ismail Enver Paššan ja meriministeri Ahmed Djemal Paššan suunnittelema. Armenialaisten joukkomurhien avulla pyrittiin luomaan yhtenäisyyttä turkkilaisten islaminuskoisen enemmistön kesken ja valloittamaan asuinmaita sodassa menetetyiltä alueilta saapuville islaminuskoisille pakolaisille.
Kristinuskoisia armenialaisia kutsuttiin vääräuskoisiksi koiriksi ja heidän väitettiin tukevan Venäjän hyökkäystä.
Entinen lennätinlaitoksen johtaja Talaat Pašša vaati saada maakunnista päivittäisiä uutissähkeitä surmattujen armenialaisten määrästä. Elokuussa 1915 Talaat kerskui Yhdysvaltojen suurlähettiläälle Henry Morgenthaulle, että kolme neljäsosaa armenialaisista oli jo hävitetty.
Turkin hallitukset ovat vuosikymmenten ajan kuitenkin kiistäneet jyrkästi armenialaisten kansanmurhan. Turkkilaisissa koulukirjoissa puhutaan kansanmurhan sijasta armenialaisten kapinasta, jonka tukahduttamiseksi ihmisiä jouduttiin surmaamaan.
Kansainvälisessä oikeudessa kansanmurhan käsite otettiin käyttöön vasta toisen maailmansodan jälkeen. Armenialaiset ovat käyttäneet vuoden 1915 kansanmurhasta nimitystä ”suuri rikos”.
Turkin rikoslaissa on myös oma pykälä, joka kriminalisoi Turkin kansakunnan, valtion tai hallituksen maineen mustaamisen. Kymmenet kirjailijat, toimittajat ja kustantajat ovat joutuneet tämän pykälän nojalla syytteeseen armenialaisten kansanmurhasta kertovien kirjoitusten vuoksi.
Perjantaina vietettävän armenialaisten kansanmurhan satavuotismuistopäivän alla Turkin viranomaiset ovat reagoineet kiivaasti paavi Franciscuksen ja Euroopan parlamentin kehotuksiin tunnustaa sadan vuoden takainen kansanmurha.
Turkin parlamentin puhemies syytti paavia herjauksesta ja islaminvastaisesta vihapuheesta, ja presidentti Recep Tayyip Erdogan varoitti paavia toistamasta enää samaa virhettä.
Pääministeri Ahmet Davutoglu totesi EU-parlamentin julkilausuman kuvastavan Euroopan maissa levinnyttä rasismia. Turkin EU-ministeri kutsui europarlamenttia sirkukseksi ja neuvoi meppejä jättämään historiankirjoituksen alan ammattilaisille.
Vaikka faktat ovat olleet kiistämättömät jo vuosikymmenten ajan, Turkin hallitus ei ilmiselvästi ole valmis käymään avoimesti läpi historiaansa.
”Ei ole helppoa kansakunnalle myöntää, että sen perustajaisät olivat murhaajia ja ryöväreitä”, toteaa yhdysvaltalaisen Clarkin yliopiston turkkilainen historianprofessori Taner Akcam.
Yhdysvalloissa Turkin hallituksen ankara lobbaus näyttäisi joka tapauksessa tuottaneen tulosta. Valkoisesta talosta kerrottiin tiistaina, että presidentti Barack Obama ei tule perjantain muistotilaisuuksissa kutsumaan armenialaisten verilöylyjä kansanmurhaksi.
Vielä vuoden 2008 presidentinvaalikampanjan aikana Obama lupasi, että presidenttinä hän puhuisi asioista niiden oikeilla nimillä ja kutsuisi armenialaisten teurastusta kansanmurhaksi.
Mitä yhteistä on ranskalaislaulaja Charles Aznavourilla, argentiinalaisella tennistähdellä David Nalbandianilla ja amerikkalaisella seurapiirijulkkiksella Kim Kardashianilla?
Heillä kaikilla on armenialaiset sukujuuret, ja he ovat kaikki käyneet viime päivinä kampanjaa, jotta pitkälti unohduksiin jäänyt armenialaisten kansanmurha saisi enemmän julkisuutta maailmalla.
90-vuotias Charles Aznavour vetosi maanantaina Le Monde -lehdessä Turkin hallitukseen, jotta se virallisesti tunnustaisi armenialaisten vuoden 1915 kansanmurhan. Maailmankuulu chansonlaulaja ilmoitti aiemmin haluavansa esiintyä kansanmurhan muistokonsertissa Vatikaanissa.
Tosi-tv-tähti Kim Kardashian kävi puolestaan asettamassa kukkia kansanmurhan muistomerkillä Armenian pääkaupungissa Jerevanissa.
Takavuosien Wimbledon-finalisti David Nalbandian julkisti YouTubessa videon, jolla hän kertoi armenialaisten sadan vuoden takaisesta kansanmurhasta.
Maailman arviolta kahdeksasta miljoonasta armenialaisesta suurin osa elää diasporassa Venäjällä, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja useissa Lähi-idän maissa. Useimmat heistä ovat vuoden 1915 kansanmurhasta ja pakkosiirroista henkiin jääneiden jälkeläisiä.
Noin kolme miljoonaa armenialaista asuu Neuvostoliitosta vuonna 1991 itsenäistyneessä Armenian tasavallassa.
Huhtikuussa 1915 käynnistyneessä armenialaisten kansanmurhassa kuoli arviolta puolitoista miljoonaa ihmistä.
24. huhtikuuta 1915 Osmanien valtakunnan turkkilaiset sotilaat pidättivät 250 keskeistä armenialaisen älymystön edustajaa Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa. Armenialaiset poliitikot, lääkärit, lakimiehet, papit ja toimittajat kuljetettiin vankijunalla sisämaahan, missä heidät myöhemmin surmattiin.
Armeijan palveluksessa olleet armenialaiset riisuttiin aseista ja teloitettiin.
Eri puolilla nykyisen Turkin aluetta kuolemanpartiot surmasivat usein kaikki työikäiset armenialaiset miehet. Turkkilaiset talonpojat tappoivat armenialaisia naapureitaan viikatteilla tai lapioilla. Kristinuskoisia armenialaismiehiä heitettiin vuorenrinteiltä alas, heiltä katkaistiin päät, heidät ristiinnaulittiin tai teloitettiin ampumalla.
Armenialaisia naisia ruoskittiin, raiskattiin ja poltettiin elävältä.
Henkiin jätetyt armenialaiset karkotettiin kotiseuduiltaan nykyisen Turkin itäosista. Heidän käskettiin pakata omaisuutensa kärryihin ja lähteä pakoon sotatoimialueelta. Ilman ruokaa ja juomaa sadat tuhannet naiset, lapset ja vanhukset kuolivat nälkään ja sairauksiin Syyrian autiomaassa.
Nykyisen Turkin alueella asui 1900-luvun alussa kaksi miljoonaa armenialaista, mutta tämän päivän Turkissa heitä on enää noin 50 000.
Osmanien valtakunta, joka 1600-lopun lopulla kolkutteli Wienin portteja, oli menettänyt suurimman osan Balkanin alueen maista ja oli häviämässä sodan Venäjää vastaan myös Kaukasuksella.
Nuorturkkilaisten upseerien johdolla Osmanien valtakunta liittoutui ensimmäisessä maailmansodassa Saksan kanssa, sillä seurauksella että Britannian, Ranskan, Australian ja Uuden-Seelannin joukot tekivät huhtikuun lopulla 1915 maihinnousun Gallipolin niemimaalla lähellä Kreikan ja Turkin nykyistä rajaa.
Armenialaisten kansanmurha oli pitkälti sisäministeri Mehmed Talaat Paššan, sotaministeri Ismail Enver Paššan ja meriministeri Ahmed Djemal Paššan suunnittelema. Armenialaisten joukkomurhien avulla pyrittiin luomaan yhtenäisyyttä turkkilaisten islaminuskoisen enemmistön kesken ja valloittamaan asuinmaita sodassa menetetyiltä alueilta saapuville islaminuskoisille pakolaisille.
Kristinuskoisia armenialaisia kutsuttiin vääräuskoisiksi koiriksi ja heidän väitettiin tukevan Venäjän hyökkäystä.
Entinen lennätinlaitoksen johtaja Talaat Pašša vaati saada maakunnista päivittäisiä uutissähkeitä surmattujen armenialaisten määrästä. Elokuussa 1915 Talaat kerskui Yhdysvaltojen suurlähettiläälle Henry Morgenthaulle, että kolme neljäsosaa armenialaisista oli jo hävitetty.
Turkin hallitukset ovat vuosikymmenten ajan kuitenkin kiistäneet jyrkästi armenialaisten kansanmurhan. Turkkilaisissa koulukirjoissa puhutaan kansanmurhan sijasta armenialaisten kapinasta, jonka tukahduttamiseksi ihmisiä jouduttiin surmaamaan.
Kansainvälisessä oikeudessa kansanmurhan käsite otettiin käyttöön vasta toisen maailmansodan jälkeen. Armenialaiset ovat käyttäneet vuoden 1915 kansanmurhasta nimitystä ”suuri rikos”.
Turkin rikoslaissa on myös oma pykälä, joka kriminalisoi Turkin kansakunnan, valtion tai hallituksen maineen mustaamisen. Kymmenet kirjailijat, toimittajat ja kustantajat ovat joutuneet tämän pykälän nojalla syytteeseen armenialaisten kansanmurhasta kertovien kirjoitusten vuoksi.
Perjantaina vietettävän armenialaisten kansanmurhan satavuotismuistopäivän alla Turkin viranomaiset ovat reagoineet kiivaasti paavi Franciscuksen ja Euroopan parlamentin kehotuksiin tunnustaa sadan vuoden takainen kansanmurha.
Turkin parlamentin puhemies syytti paavia herjauksesta ja islaminvastaisesta vihapuheesta, ja presidentti Recep Tayyip Erdogan varoitti paavia toistamasta enää samaa virhettä.
Pääministeri Ahmet Davutoglu totesi EU-parlamentin julkilausuman kuvastavan Euroopan maissa levinnyttä rasismia. Turkin EU-ministeri kutsui europarlamenttia sirkukseksi ja neuvoi meppejä jättämään historiankirjoituksen alan ammattilaisille.
Vaikka faktat ovat olleet kiistämättömät jo vuosikymmenten ajan, Turkin hallitus ei ilmiselvästi ole valmis käymään avoimesti läpi historiaansa.
”Ei ole helppoa kansakunnalle myöntää, että sen perustajaisät olivat murhaajia ja ryöväreitä”, toteaa yhdysvaltalaisen Clarkin yliopiston turkkilainen historianprofessori Taner Akcam.
Yhdysvalloissa Turkin hallituksen ankara lobbaus näyttäisi joka tapauksessa tuottaneen tulosta. Valkoisesta talosta kerrottiin tiistaina, että presidentti Barack Obama ei tule perjantain muistotilaisuuksissa kutsumaan armenialaisten verilöylyjä kansanmurhaksi.
Vielä vuoden 2008 presidentinvaalikampanjan aikana Obama lupasi, että presidenttinä hän puhuisi asioista niiden oikeilla nimillä ja kutsuisi armenialaisten teurastusta kansanmurhaksi.
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Lähi-idän uudet maailmanpoliisit
KU-VIIKKOLEHTI 10.4.2015
Miten pitäisi suhtautua viime aikojen uutisiin, joiden mukaan Yhdysvaltojen liittolaismaat Lähi-idässä ja muualla ovat ryhtyneet ilmapommituksiin naapurimaissa ja myös kaukana kotimaasta joko kostoksi terroriteoista tai pysäyttääkseen kapinallisten etenemisen?
Saudi-Arabian, Arabiemiraattien, Kuwaitin ja kuuden muun arabimaan hävittäjäkoneet ovat nyt kahden viikon ajan pommittaneet Jemenin huthikapinallisia ja maan eteläisen satamakaupungin Adenin asuinalueita siinä sivussa.
Adeninlahden toisella puolella Kenian hävittäjät ovat pommittaneet Somalian eteläisiä syrjäseutuja kohteenaan terroristijärjestö Al-Shabaabin tukikohdat.
Egypti ja Arabiemiraatit ovat pommittaneet islamistiryhmien tukialueita eri puolilla Libyaa viime syksystä lähtien.
Isis-järjestön vastaisissa ilmaiskuissa Irakissa ja Syyriassa ovat sentään mukana myös Yhdysvaltojen hävittäjät yhdessä useiden Lähi-idän maiden ilmavoimien kanssa.
Vielä muutama vuosi sitten vain Yhdysvallat pommitti jotain toista maata hävittäjäkoneilla ja ohjuksilla – välillä tosin yhdessä Iso-Britannian, Ranskan ja muiden Nato-liittolaisten kanssa.
Yhdysvaltojen tekemät ilmapommitukset ja lennokki-iskut ovatkin yleensä saaneet laajempaa huomiota mediassa, ja niistä on ollut helpompi käydä kriittistä keskustelua. Juuri kukaan ei sen sijaan näyttäisi välittävän käynnissä olevien uusien sijaissotien pommituksista. Kansainvälinen rauhanliikekin on ollut hiljaa.
Jemenin, Libyan ja Somalian pommituksilla on toki kaikilla eri syyt ja taustat.
Saudi-Arabia sanoo pyrkivänsä palauttamaan vaaleilla valitun legitiimin hallituksen valtaan naapurimaassa Jemenissä. Jemenin pohjoisosien huthit syrjäyttivät tammikuussa presidentti Abdrabuh Mansur Hadin hallituksen vastaan syyttäen sitä korruptiosta ja pohjoisen šiiavähemmistön sorrosta.
Saudi-Arabia ja sen sunniliittolaiset pitävät hutheja Iranin šiiahallinnon kätyreinä – vaikkakin Jemenin huthit kuuluvat šiiojen vähemmistöön zaidilaisiin, toisin kuin Iranin johtavat imaamit.
Ainakin 550 siviiliä on kuollut viime viikkojen pommituksissa pelkästään Adenin kaupungissa, joukossa koululaisia ja lapsia. Tuhannet ihmiset ovat vammautuneet, ja yli sata tuhatta ihmistä on joutunut lähtemään kodeistaan.
Täydelliseen sisällissotaan ajautuneessa Libyassa Egyptin ja Arabiemiraattien hävittäjät ovat pommittaneet islamististen aseellisten ryhmien hallitsemia alueita. Egypti kiihdytti iskujaan Libyassa helmikuussa sen jälkeen kun paikalliset Isis-järjestön kannattajat surmasivat 21 koptikristittyä egyptiläistä siirtotyöläistä.
Kenian alkuviikosta Somaliaan tekemien iskujen tarkoituksena oli kostaa kenialaisella ammattikorkeakoululla viikko sitten tehty verilöyly, jossa kenialaiset terroristit surmasivat 148 opiskelijaa somalialaisen Al-Shabaab-järjestön nimissä.
Ainakin Kenian ja Egyptin tapauksissa kostopommitusten tehtävänä on ollut myös osoittaa kotiyleisölle, että presidentti on toiminnan mies.
Kenian presidentti Uhuru Kenyatta vapautettiin joulukuussa Kansainvälisen rikostuomioistuimen syytteistä etnisten väkivaltaisuuksien järjestämisestä maan vaalien jälkeen vuonna 2008. Haagin rikostuomioistuin joutui luopumaan syytteistä Kenyattaa vastaan sen jälkeen kun jutun avaintodistajat surmattiin yksitellen tai lahjottiin olemaan hiljaa. Kenian vuoden 2008 julmissa väkivaltaisuuksissa kuoli 1 200 ihmistä.
Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisi tuli alun perin maan johtoon, kun sotilaat syöksivät vaaleilla valitun islamistipresidentin Mohammed Mursin vallasta kesällä 2013. Tämän jälkeen Sisi on vanginnut kymmeniä tuhansia ihmisiä. Maltillisia islamisteja, ammattiliittojen aktiiveja ja demokratialiikkeen kannattajia on sullottu salaisten pidätyskeskusten ahtaisiin selleihin ja kidutettu mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.
Hiukan erikoiselta kuulostaa myös se, että juuri Saudi-Arabia on ottanut tehtäväkseen vaaleilla valitun hallituksen palauttamisen valtaan naapurimaassa Jemenissä. Saudi-Arabia on absoluuttinen monarkia, jossa vaaleilla valitaan parhaassa tapauksessa vain osa kunnanvaltuutetuista. Kunnanvaltuustoilla ei tosin ole mitään todellista valtaa.
Kuningashuone ei salli minkäänlaista kritiikkiä, ja julkiset teloitukset päänkatkaisulla ovat arkipäivää. Pelkästään tänä vuonna Saudi-Arabiassa on teloitettu 45 ihmistä.
Jemenin, Libyan ja Somalian pommituksilla on kaikilla Yhdysvaltojen vankka tuki.
Saudi-Arabia ilmoitti Jemenin pommitusten aloittamisesta sattumoisin Washingtonissa maan Yhdysvaltain-suurlähettilään järjestämässä lehdistötilaisuudessa.
Presidentti Barack Obama lupasi Saudi-Arabian kokoamalle liittoumalle kuljetuskalustoa ja tiedusteluapua.
Tällä viikolla apulaisulkoministeri Tony Blinken kertoi, että Yhdysvallat on perustanut koordinointikeskuksen operaatiota varten ja kiirehti uusia asetoimituksia Saudi-Arabialle.
Yhdysvaltojen mittava sotilasapu Egyptille käynnistyi uudestaan viime vuonna, kun kenraali Sisi nimitettiin presidentiksi. Viime viikolla presidentti Obama ilmoitti, että Egyptin sotilasavun määrää nostetaan Hosni Mubarakin valtakauden aikaiseen 1,5 miljardiin dollariin.
Lähi-idän lukuisat kriisit ovat myös suurta liiketoimintaa. Yhdysvaltojen panostukset liittolaisten sotilasapuun palautuvat yleensä kotimaahan aseteollisuuden voittoina.
Sotilasalan erikoislehti IHS Jane’sin viime kuussa julkistaman raportin mukaan maailman kymmenestä suurimmasta aseita ostavasta maasta viisi sijaitsee Lähi-idässä.
”Lähi-idän vahvojen markkinoiden suurin hyötyjä on Yhdysvallat”, lehti arvioi.
Yhdysvaltojen asevienti Lähi-idän maihin kasvoi viime vuonna 40 prosentilla. Yhdysvaltojen aseviennin arvo oli 24 miljardia dollaria, 37 prosenttia koko maailman asekaupasta.
Maailman suurin aseiden ostaja on Saudi-Arabia. Maan asetuonti kasvoi viime vuonna 54 prosenttia, ja tänä vuonna sama trendi jatkuu. Saudi-Arabia vastaa tänä vuonna yksinään peräti seitsemäsosasta kaikesta maailman asetuonnista. Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien asehankinnat olivat viime vuonna suuremmat kuin kaikkien Länsi-Euroopan maiden yhteenlaskettu asetuonti.
Miten pitäisi suhtautua viime aikojen uutisiin, joiden mukaan Yhdysvaltojen liittolaismaat Lähi-idässä ja muualla ovat ryhtyneet ilmapommituksiin naapurimaissa ja myös kaukana kotimaasta joko kostoksi terroriteoista tai pysäyttääkseen kapinallisten etenemisen?
Saudi-Arabian, Arabiemiraattien, Kuwaitin ja kuuden muun arabimaan hävittäjäkoneet ovat nyt kahden viikon ajan pommittaneet Jemenin huthikapinallisia ja maan eteläisen satamakaupungin Adenin asuinalueita siinä sivussa.
Adeninlahden toisella puolella Kenian hävittäjät ovat pommittaneet Somalian eteläisiä syrjäseutuja kohteenaan terroristijärjestö Al-Shabaabin tukikohdat.
Egypti ja Arabiemiraatit ovat pommittaneet islamistiryhmien tukialueita eri puolilla Libyaa viime syksystä lähtien.
Isis-järjestön vastaisissa ilmaiskuissa Irakissa ja Syyriassa ovat sentään mukana myös Yhdysvaltojen hävittäjät yhdessä useiden Lähi-idän maiden ilmavoimien kanssa.
Vielä muutama vuosi sitten vain Yhdysvallat pommitti jotain toista maata hävittäjäkoneilla ja ohjuksilla – välillä tosin yhdessä Iso-Britannian, Ranskan ja muiden Nato-liittolaisten kanssa.
Yhdysvaltojen tekemät ilmapommitukset ja lennokki-iskut ovatkin yleensä saaneet laajempaa huomiota mediassa, ja niistä on ollut helpompi käydä kriittistä keskustelua. Juuri kukaan ei sen sijaan näyttäisi välittävän käynnissä olevien uusien sijaissotien pommituksista. Kansainvälinen rauhanliikekin on ollut hiljaa.
Jemenin, Libyan ja Somalian pommituksilla on toki kaikilla eri syyt ja taustat.
Saudi-Arabia sanoo pyrkivänsä palauttamaan vaaleilla valitun legitiimin hallituksen valtaan naapurimaassa Jemenissä. Jemenin pohjoisosien huthit syrjäyttivät tammikuussa presidentti Abdrabuh Mansur Hadin hallituksen vastaan syyttäen sitä korruptiosta ja pohjoisen šiiavähemmistön sorrosta.
Saudi-Arabia ja sen sunniliittolaiset pitävät hutheja Iranin šiiahallinnon kätyreinä – vaikkakin Jemenin huthit kuuluvat šiiojen vähemmistöön zaidilaisiin, toisin kuin Iranin johtavat imaamit.
Ainakin 550 siviiliä on kuollut viime viikkojen pommituksissa pelkästään Adenin kaupungissa, joukossa koululaisia ja lapsia. Tuhannet ihmiset ovat vammautuneet, ja yli sata tuhatta ihmistä on joutunut lähtemään kodeistaan.
Täydelliseen sisällissotaan ajautuneessa Libyassa Egyptin ja Arabiemiraattien hävittäjät ovat pommittaneet islamististen aseellisten ryhmien hallitsemia alueita. Egypti kiihdytti iskujaan Libyassa helmikuussa sen jälkeen kun paikalliset Isis-järjestön kannattajat surmasivat 21 koptikristittyä egyptiläistä siirtotyöläistä.
Kenian alkuviikosta Somaliaan tekemien iskujen tarkoituksena oli kostaa kenialaisella ammattikorkeakoululla viikko sitten tehty verilöyly, jossa kenialaiset terroristit surmasivat 148 opiskelijaa somalialaisen Al-Shabaab-järjestön nimissä.
Ainakin Kenian ja Egyptin tapauksissa kostopommitusten tehtävänä on ollut myös osoittaa kotiyleisölle, että presidentti on toiminnan mies.
Kenian presidentti Uhuru Kenyatta vapautettiin joulukuussa Kansainvälisen rikostuomioistuimen syytteistä etnisten väkivaltaisuuksien järjestämisestä maan vaalien jälkeen vuonna 2008. Haagin rikostuomioistuin joutui luopumaan syytteistä Kenyattaa vastaan sen jälkeen kun jutun avaintodistajat surmattiin yksitellen tai lahjottiin olemaan hiljaa. Kenian vuoden 2008 julmissa väkivaltaisuuksissa kuoli 1 200 ihmistä.
Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisi tuli alun perin maan johtoon, kun sotilaat syöksivät vaaleilla valitun islamistipresidentin Mohammed Mursin vallasta kesällä 2013. Tämän jälkeen Sisi on vanginnut kymmeniä tuhansia ihmisiä. Maltillisia islamisteja, ammattiliittojen aktiiveja ja demokratialiikkeen kannattajia on sullottu salaisten pidätyskeskusten ahtaisiin selleihin ja kidutettu mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.
Hiukan erikoiselta kuulostaa myös se, että juuri Saudi-Arabia on ottanut tehtäväkseen vaaleilla valitun hallituksen palauttamisen valtaan naapurimaassa Jemenissä. Saudi-Arabia on absoluuttinen monarkia, jossa vaaleilla valitaan parhaassa tapauksessa vain osa kunnanvaltuutetuista. Kunnanvaltuustoilla ei tosin ole mitään todellista valtaa.
Kuningashuone ei salli minkäänlaista kritiikkiä, ja julkiset teloitukset päänkatkaisulla ovat arkipäivää. Pelkästään tänä vuonna Saudi-Arabiassa on teloitettu 45 ihmistä.
Jemenin, Libyan ja Somalian pommituksilla on kaikilla Yhdysvaltojen vankka tuki.
Saudi-Arabia ilmoitti Jemenin pommitusten aloittamisesta sattumoisin Washingtonissa maan Yhdysvaltain-suurlähettilään järjestämässä lehdistötilaisuudessa.
Presidentti Barack Obama lupasi Saudi-Arabian kokoamalle liittoumalle kuljetuskalustoa ja tiedusteluapua.
Tällä viikolla apulaisulkoministeri Tony Blinken kertoi, että Yhdysvallat on perustanut koordinointikeskuksen operaatiota varten ja kiirehti uusia asetoimituksia Saudi-Arabialle.
Yhdysvaltojen mittava sotilasapu Egyptille käynnistyi uudestaan viime vuonna, kun kenraali Sisi nimitettiin presidentiksi. Viime viikolla presidentti Obama ilmoitti, että Egyptin sotilasavun määrää nostetaan Hosni Mubarakin valtakauden aikaiseen 1,5 miljardiin dollariin.
Lähi-idän lukuisat kriisit ovat myös suurta liiketoimintaa. Yhdysvaltojen panostukset liittolaisten sotilasapuun palautuvat yleensä kotimaahan aseteollisuuden voittoina.
Sotilasalan erikoislehti IHS Jane’sin viime kuussa julkistaman raportin mukaan maailman kymmenestä suurimmasta aseita ostavasta maasta viisi sijaitsee Lähi-idässä.
”Lähi-idän vahvojen markkinoiden suurin hyötyjä on Yhdysvallat”, lehti arvioi.
Yhdysvaltojen asevienti Lähi-idän maihin kasvoi viime vuonna 40 prosentilla. Yhdysvaltojen aseviennin arvo oli 24 miljardia dollaria, 37 prosenttia koko maailman asekaupasta.
Maailman suurin aseiden ostaja on Saudi-Arabia. Maan asetuonti kasvoi viime vuonna 54 prosenttia, ja tänä vuonna sama trendi jatkuu. Saudi-Arabia vastaa tänä vuonna yksinään peräti seitsemäsosasta kaikesta maailman asetuonnista. Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien asehankinnat olivat viime vuonna suuremmat kuin kaikkien Länsi-Euroopan maiden yhteenlaskettu asetuonti.
perjantai 27. maaliskuuta 2015
Ennen kuin sulttaanista aika jättää
KU-VIIKKOLEHTI 27.3.2015
Jos ei jostain maasta kuule juuri mitään, asiat ovat siellä todennäköisesti aika hyvin. Vierailin toissa viikolla Omanissa, joka osoittautui todella kiehtovaksi matkakohteeksi.
Arabian niemimaan kärjessä Intian valtameren rannikolla sijaitseva Oman on monin tavoin varsin hyvinvoiva maa, ei suinkaan mikään konservatiivinen šeikkikunta kuten naapurimaat Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit tai aseellisiin selkkauksiin vajonnut eteläinen naapuri Jemen.
Omaniakaan ei varmaan olisi juuri mainittu meidän medioissa, jollei maan itsevaltias sulttaani Qaboos olisi auttanut Jemenissä siepatun suomalaispariskunnan Atte ja Leila Kalevan vapauttamisessa maksamalla sieppaajien vaatimat lunnasrahat keväällä 2013.
Oman on loistokkaan historian omaava monikulttuurinen maa, jonka sulttaaniperheet hallitsivat Itä-Afrikan rannikkoa ja Intian valtameren kauppaa 1600-luvun lopulta siirtomaavallan alkuun asti. Vuonna 1840 sulttaani Said bin Sultan siirsi hovinsa Sansibarin saarille, jotka kuuluvat nykyään Tansaniaan.
Tämän päivän omanilaisista kolmasosa on joko itse syntynyt Itä-Afrikassa tai heidän vanhempansa ovat syntyneet siellä. Omanin neljän miljoonan asukkaan väestöstä lähes puolet on siirtolaisia pääasiassa Intian niemimaan maista.
Vähittäiskauppa ja paikalliset ruokakuppilat ovat vuosikymmenien ajan maassa asuneiden intialaisten ylläpitämiä. Rakennustöihin tulleet intialaiset siirtotyöläiset ja omanilaisten kodeissa piikoina työskentelevät naiset Kaakkois-Aasian maista ovat uudempi ilmiö.
Muslimien pyhäpäivänä perjantaina oli mielenkiintoista kulkea Shatti al-Qurumin pitkällä hiekkarannalla maan pääkaupungissa Muscatissa. Rantapaviljongin palmujen alla omanilaiset ja muista kulttuureista tulleet perheet ja kaveriporukat viettivät vapaapäivää grillaamalla ja syömällä perinteisiä ruokiaan.
Uskonnollisten väkivaltaisuuksien repimien arabimaiden keskuudessa Oman on ollut myönteinen poikkeus. Maan rauhalliset ja vakaat olot ja suvaitsevainen ilmapiiri ovat pitkälti sulttaani Qaboos bin Said al-Saidin ja tämän suuren kansansuosion ansiota, arvioi Lähi-idän tapahtumia kommentoiva verkkolehti Al-Monitor.
74-vuotias Qaboos on hallinnut Omania vuodesta 1970 lähtien, jolloin hän brittiupseerien myötävaikutuksella syrjäytti vallasta isänsä, sulttaani Said bin Taimurin.
Vuonna 1970 Omanissa oli kaksi sairaalaa, kolme koulua ja vajaa kymmenen kilometriä päällystettyjä teitä. Tänä päivänä Oman on öljytulojensa ansiosta moderni hyvinvointivaltio, jossa on moottoriteitä, hyvät koulut ja korkeatasoinen maksuton terveydenhuolto.
Naisten asema on selvästi parempi kuin useimmissa arabimaissa, ja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoista yli puolet on naisia.
Omanilaisilla on tapana sanoa, että Oman ei ole voimavaroiltaan yhtä vauras kuin Saudi-Arabia, mutta sulttaani Qaboos on saanut öljytuloilla paljon enemmän aikaan.
Omanissakaan vauraus ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, vaan pohjoisrannikko on maan muita osia kehittyneempi. Muscatissa on hulppeita ostoskeskuksia muotiliikkeineen ja wifi-kahviloineen, mutta vain kävelymatkan päässä sulttaaninpalatsista löytyy vielä perinteinen kalastajakylä.
Sulttaani Qaboos on absoluuttinen itsevaltias, joka hallitsee maata antamillaan asetuksilla. Vaaleilla valitulla parlamentilla on toistaiseksi vain neuvoa-antava rooli.
Sulttaani kävi nuorena Sandhurstin sotilasakatemian Englannissa ja palveli 1960-luvulla brittijoukoissa Saksassa. Hänen kerrotaan keräävän urheiluautoja ja omistavan rotuhevosia. Hän soittaa urkuja ja luuttua ja harrastaa myös kivääriammuntaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa ja ratsastusta.
Klassiseen musiikkiin mieltynyt sulttaani on perustanut myös 120-henkisen sinfoniaorkesterin, jonka jäsenet ovat kaikki omanilaisia nuoria.
Neljä vuotta sitten valmistuneessa Muscatin kuninkaallisessa oopperatalossa on maailman suurimmat liikuteltavat urut. Sulttaani Qaboosin suurmoskeijassa on puolestaan maailman toiseksi suurin käsinkudottu matto, kooltaan 70 x 60 metriä. Muscatista pohjoiseen Musandamiin liikennöi maailman nopein matkustajalautta.
Eräiden väitteiden mukaan Qaboos on homoseksuaali. Hän oli aikoinaan naimisissa serkkunsa kanssa, mutta erosi tästä kolme vuoden avioliiton jälkeen saamatta koskaan lapsia.
Omanilla on ollut viime vuosina merkittävä rooli sillanrakentajana Iranin kanssa. Sulttaani Qaboos käynnisti vuonna 2011 neuvottelut Irakista Iraniin eksyneiden, vuoristossa vaeltamassa olleiden amerikkalaisten turistien vapauttamiseksi. Onnistuneiden neuvottelujen jälkeen Qaboos tarjoutui isännöimään Yhdysvaltojen ja Iranin aluksi salaisia diplomaattitapaamisia Iranin ydinohjelmasta.
Oman hyödyntää yhdessä Iranin kanssa Persianlahdella sijaitsevaa öljykenttää ja rakenteilla on myös kaasuputki Iranista Omaniin.
Läheiset suhteet Iraniin johtuvat useasta tekijästä. Ensinnäkin Omanin omat öljyvarat ovat ehtymässä. Toinen syy on geopoliittinen: Omanilla ja Iranilla on yhteinen aluevesiraja strategisella Hormuzinsalmella, jonka kautta kulkee viidesosa maailman öljykuljetuksista.
Kolmas tekijä liittyy uskontoon. Omanilaisten enemmistö ei ole sunneja eikä šiioja vaan ibadiitteja. Ibadiiteilla ei ole samanlaista vastakkainasettelua Iranin šiiahallinnon kanssa kuin sunneihin kuuluvilla Persianlahden šeikeillä ja emiireillä.
Vaikka sulttaani Qaboos on suosittu, ei Oman silti ole vailla ongelmia. Vuonna 2011 Soharin öljysatamakaupungissa sadat nuoret lähtivät kaduille vaatimaan työpaikkoja, halvempaa ruokaa, verojen lakkauttamista ja lisää valtaa parlamentille.
Sulttaani Qaboos lupasi 50 000 uutta työpaikkaa julkiselle sektorille.
Omanissa ei ole kokoontumisoikeutta eikä kunnollista lehdistönvapautta. Yhdistyksiä saa perustaa, mutta prosessi voi kestää vuosia. Myös siirtotyöläisten kohtelussa on usein parantamisen varaa.
Tämän viikon maanantaina omanilaiset lähtivät taas kaduille, mutta tällä kertaa suurin joukoin juhlimaan sulttaanin paluuta kotimaahan. Qaboos oli kahdeksan kuukauden ajan Saksassa syöpähoidossa, ja sinä aikana moni ehti jo pohtia sitä, mitä tapahtuu kun sulttaanista aika jättää.
Jos ei jostain maasta kuule juuri mitään, asiat ovat siellä todennäköisesti aika hyvin. Vierailin toissa viikolla Omanissa, joka osoittautui todella kiehtovaksi matkakohteeksi.
Arabian niemimaan kärjessä Intian valtameren rannikolla sijaitseva Oman on monin tavoin varsin hyvinvoiva maa, ei suinkaan mikään konservatiivinen šeikkikunta kuten naapurimaat Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit tai aseellisiin selkkauksiin vajonnut eteläinen naapuri Jemen.
Omaniakaan ei varmaan olisi juuri mainittu meidän medioissa, jollei maan itsevaltias sulttaani Qaboos olisi auttanut Jemenissä siepatun suomalaispariskunnan Atte ja Leila Kalevan vapauttamisessa maksamalla sieppaajien vaatimat lunnasrahat keväällä 2013.
Oman on loistokkaan historian omaava monikulttuurinen maa, jonka sulttaaniperheet hallitsivat Itä-Afrikan rannikkoa ja Intian valtameren kauppaa 1600-luvun lopulta siirtomaavallan alkuun asti. Vuonna 1840 sulttaani Said bin Sultan siirsi hovinsa Sansibarin saarille, jotka kuuluvat nykyään Tansaniaan.
Tämän päivän omanilaisista kolmasosa on joko itse syntynyt Itä-Afrikassa tai heidän vanhempansa ovat syntyneet siellä. Omanin neljän miljoonan asukkaan väestöstä lähes puolet on siirtolaisia pääasiassa Intian niemimaan maista.
Vähittäiskauppa ja paikalliset ruokakuppilat ovat vuosikymmenien ajan maassa asuneiden intialaisten ylläpitämiä. Rakennustöihin tulleet intialaiset siirtotyöläiset ja omanilaisten kodeissa piikoina työskentelevät naiset Kaakkois-Aasian maista ovat uudempi ilmiö.
Muslimien pyhäpäivänä perjantaina oli mielenkiintoista kulkea Shatti al-Qurumin pitkällä hiekkarannalla maan pääkaupungissa Muscatissa. Rantapaviljongin palmujen alla omanilaiset ja muista kulttuureista tulleet perheet ja kaveriporukat viettivät vapaapäivää grillaamalla ja syömällä perinteisiä ruokiaan.
Uskonnollisten väkivaltaisuuksien repimien arabimaiden keskuudessa Oman on ollut myönteinen poikkeus. Maan rauhalliset ja vakaat olot ja suvaitsevainen ilmapiiri ovat pitkälti sulttaani Qaboos bin Said al-Saidin ja tämän suuren kansansuosion ansiota, arvioi Lähi-idän tapahtumia kommentoiva verkkolehti Al-Monitor.
74-vuotias Qaboos on hallinnut Omania vuodesta 1970 lähtien, jolloin hän brittiupseerien myötävaikutuksella syrjäytti vallasta isänsä, sulttaani Said bin Taimurin.
Vuonna 1970 Omanissa oli kaksi sairaalaa, kolme koulua ja vajaa kymmenen kilometriä päällystettyjä teitä. Tänä päivänä Oman on öljytulojensa ansiosta moderni hyvinvointivaltio, jossa on moottoriteitä, hyvät koulut ja korkeatasoinen maksuton terveydenhuolto.
Naisten asema on selvästi parempi kuin useimmissa arabimaissa, ja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoista yli puolet on naisia.
Omanilaisilla on tapana sanoa, että Oman ei ole voimavaroiltaan yhtä vauras kuin Saudi-Arabia, mutta sulttaani Qaboos on saanut öljytuloilla paljon enemmän aikaan.
Omanissakaan vauraus ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, vaan pohjoisrannikko on maan muita osia kehittyneempi. Muscatissa on hulppeita ostoskeskuksia muotiliikkeineen ja wifi-kahviloineen, mutta vain kävelymatkan päässä sulttaaninpalatsista löytyy vielä perinteinen kalastajakylä.
Sulttaani Qaboos on absoluuttinen itsevaltias, joka hallitsee maata antamillaan asetuksilla. Vaaleilla valitulla parlamentilla on toistaiseksi vain neuvoa-antava rooli.
Sulttaani kävi nuorena Sandhurstin sotilasakatemian Englannissa ja palveli 1960-luvulla brittijoukoissa Saksassa. Hänen kerrotaan keräävän urheiluautoja ja omistavan rotuhevosia. Hän soittaa urkuja ja luuttua ja harrastaa myös kivääriammuntaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa ja ratsastusta.
Klassiseen musiikkiin mieltynyt sulttaani on perustanut myös 120-henkisen sinfoniaorkesterin, jonka jäsenet ovat kaikki omanilaisia nuoria.
Neljä vuotta sitten valmistuneessa Muscatin kuninkaallisessa oopperatalossa on maailman suurimmat liikuteltavat urut. Sulttaani Qaboosin suurmoskeijassa on puolestaan maailman toiseksi suurin käsinkudottu matto, kooltaan 70 x 60 metriä. Muscatista pohjoiseen Musandamiin liikennöi maailman nopein matkustajalautta.
Eräiden väitteiden mukaan Qaboos on homoseksuaali. Hän oli aikoinaan naimisissa serkkunsa kanssa, mutta erosi tästä kolme vuoden avioliiton jälkeen saamatta koskaan lapsia.
Omanilla on ollut viime vuosina merkittävä rooli sillanrakentajana Iranin kanssa. Sulttaani Qaboos käynnisti vuonna 2011 neuvottelut Irakista Iraniin eksyneiden, vuoristossa vaeltamassa olleiden amerikkalaisten turistien vapauttamiseksi. Onnistuneiden neuvottelujen jälkeen Qaboos tarjoutui isännöimään Yhdysvaltojen ja Iranin aluksi salaisia diplomaattitapaamisia Iranin ydinohjelmasta.
Oman hyödyntää yhdessä Iranin kanssa Persianlahdella sijaitsevaa öljykenttää ja rakenteilla on myös kaasuputki Iranista Omaniin.
Läheiset suhteet Iraniin johtuvat useasta tekijästä. Ensinnäkin Omanin omat öljyvarat ovat ehtymässä. Toinen syy on geopoliittinen: Omanilla ja Iranilla on yhteinen aluevesiraja strategisella Hormuzinsalmella, jonka kautta kulkee viidesosa maailman öljykuljetuksista.
Kolmas tekijä liittyy uskontoon. Omanilaisten enemmistö ei ole sunneja eikä šiioja vaan ibadiitteja. Ibadiiteilla ei ole samanlaista vastakkainasettelua Iranin šiiahallinnon kanssa kuin sunneihin kuuluvilla Persianlahden šeikeillä ja emiireillä.
Vaikka sulttaani Qaboos on suosittu, ei Oman silti ole vailla ongelmia. Vuonna 2011 Soharin öljysatamakaupungissa sadat nuoret lähtivät kaduille vaatimaan työpaikkoja, halvempaa ruokaa, verojen lakkauttamista ja lisää valtaa parlamentille.
Sulttaani Qaboos lupasi 50 000 uutta työpaikkaa julkiselle sektorille.
Omanissa ei ole kokoontumisoikeutta eikä kunnollista lehdistönvapautta. Yhdistyksiä saa perustaa, mutta prosessi voi kestää vuosia. Myös siirtotyöläisten kohtelussa on usein parantamisen varaa.
Tämän viikon maanantaina omanilaiset lähtivät taas kaduille, mutta tällä kertaa suurin joukoin juhlimaan sulttaanin paluuta kotimaahan. Qaboos oli kahdeksan kuukauden ajan Saksassa syöpähoidossa, ja sinä aikana moni ehti jo pohtia sitä, mitä tapahtuu kun sulttaanista aika jättää.
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Kun suurlähettiläs lyttäsi kehitysavun
KU-VIIKKOLEHTI 13.3.2015
Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen onnistui sohaisemaan muurahaispesää oikein kunnolla alkuvuodesta julkaistulla kirjallaan Kehitysavun kirous. Pitkän uran ulkoministeriön kehitysyhteistyötehtävissä tehnyt Kääriäinen on kirjassaan ja lukuisissa haastatteluissa todennut, että kehitysapu ei tuota haluttuja tuloksia ja pitäisi nykymuodossaan lopettaa.
Perussuomalaiset ja nurkkakuntaisimmat verkkokeskustelijat saivat Kääriäisen lausunnoista lisää löylyä ennakkoluuloilleen – usein todennäköisesti kirjaa lukematta. Kehitysavun toteuttajat ja etenkin kansalaisjärjestöjen edustajat taas ovat suorapuheisen ex-suurlähettilään käsityksistä käärmeissään, mutta ovat yleensä provosoituneina kommentoineet kirjan sanomaa asian vierestä.
Kääriäisen kehitysapukritiikki voidaan kiteyttää kolmeen teesiin:
Ensinnäkin, kehitysapu ei ole vähentänyt köyhyyttä. Vaikka talous kasvaa kehitysmaissa hurjaa vauhtia, samalla eriarvoisuus on lisääntynyt ja äärimmäisessä tuloköyhyydessä elävien määrä on kasvanut.
Toiseksi, kehitysapu tukee eniten valtaapitäviä ja paikallisten eliittien näennäisdemokratiaa.
Kolmanneksi, avun toteuttamisen muodot perustuvat yleensä avunantajien näkemyksiin eivätkä paikalliseen aloitteellisuuteen.
Näissä väitteissä ei ole sinänsä mitään uutta. 1960-luvulta lähtien kehitysapua on arvosteltu siitä, että se tukee eliittejä, luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota. 1990-luvun alussa kehitystutkijat ja etelän ja pohjoisen kansanliikkeiden aktiivit kampanjoivat Kääriäisen esille tuomista aiheista näkyvästi myös Suomessa.
Kääriäisen kirjan kustantanut Into Kustannus julkaisi kesällä 2011 kaksi pitkälti samoihin teemoihin keskittyvää kehitysapukriittistä pamflettia, Teppo Eskelisen teoksen Kehityksen loppu ja Juhani Koposen ja Tiina Kontisen toimittaman kirjan Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
Uutta Kääriäisen kirjassa on se, että nyt ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies ja suurlähettiläs puhuu kehitysavun ongelmista julkisuudessa ja tölväisee siinä sivussa kollegojaan sekä alati vaihtuneita kehitysavusta vastanneita ministereitä.
Vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt Kääriäinen työskenteli 40 vuoden ajan ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston eri tehtävissä, asiainhoitajana ja suurlähettiläänä Sambiassa, Mosambikissa ja Keniassa sekä myös Suomen YK-edustuston virkamiehenä New Yorkissa Suomen EU-puheenjohtajakaudella vuonna 1999.
Kirjan aluksi Kääriäinen kertoo oivalluksestaan, joka syntyi kun hän kävi läpi vanhoja valokuviaan Afrikan maiden maaseudulta ja vertasi niitä tuoreimpiin otoksiinsa parin vuoden takaa.
Kääriäisen mukaan olot Afrikan maiden maaseudulla tänä päivänä eivät juuri poikkea siitä, miltä afrikkalaiskylissä näytti 1970-luvulla – paitsi että entisaikojen kuvissa saattoi näkyä Peugeoteja ja Land Rovereita, kun nykyään kehitysapuihmisten autot ovat Toyota Landcruisereita tai Nissan Patroleja.
Mosambikin talous on kasvanut 6–7 prosentin vuosivauhtia sen jälkeen kun maan edustan merenpohjasta löytyi maakaasua. Etelä-Afrikkaan johtava tie on hyvässä kunnossa, lapset ovat päässeet valtaosin käymään koulua, ja pääkaupungissa Maputossa on toinen toistaan hienompia asuntoja etenkin kaupungin rantakadun läheisyydessä.
Mosambikissa työskentelee 60 000 ulkomaalaista kansainvälisten järjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja suurlähetystöjen kehitysaputehtävissä.
Mutta maaseudulla Kääriäisen mielestä juuri mikään ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana. Kaikista kehitysapuponnisteluista huolimatta maatalous ei ole kehittynyt eikä äärimmäinen köyhyys ole vähentynyt.
”Työn tuloksellisuudesta on puhuttu, mutta todellisuudessa siihen on hyvin vähän puututtu”, Kääriäinen kirjoittaa.
Kehitysyhteistyötä on toki arvioitu. Vuosina 2010 ja 2011 Suomen kehitysyhteistyöstä laadittiin kaikkiaan 41 erilaista arviointiraporttia. Kun näiden raporttien tuloksia käytiin läpi erillisessä metaevaluaatiossa, johtopäätös oli, että ”kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista”.
Yhtenä syynä kehitysavun kehnoihin tuloksiin on Kääriäisen mukaan epäselvyys siitä, mitä kehitysavulla tavoitellaan ja millä keinoilla. Puhutaan köyhyyden vähentämisestä, mutta samalla tuetaan hallituksia, joiden politiikka nimenomaan estää köyhyyttä vähenemästä.
Puhutaan korruptiosta ja kaupan vapauttamisesta, mutta unohdetaan länsimaiden suljetut pankkitilit ja veroparatiisit, ylikansallisten yhtiöiden verokeinottelu ja EU:n ja Yhdysvaltojen maataloustuet.
Kehitysavulla on ollut vuosikymmenten saatossa myös täysin vastakkaisia painotuksia – vienninedistämisestä suuriin infrastruktuurihankkeisiin, Maailmanpankin edellyttämiin vyönkiristysohjelmiin ja yksityistämiseen sekä lopulta viime aikojen budjettitukeen, jossa on samalla vaadittu vastaanottajamailta demokratiaa ja hyvää hallintoa.
Matti Kääriäisen kirjasta huomattava osuus koostuu omiin muistoihin perustuvista kuvauksista suomalaisen kehitysavun ja globaalipolitiikan eri aikakausilta.
Kääriäinen kertoo, kuinka Sisun kuorma-autotehtaan johtaja Jorma Jerkku pelasi aikoinaan golfia Sambian presidentin Kenneth Kaundan kanssa presidentinlinnan puutarhassa ja kävi metsästyssafarilla ampumassa villisikoja ja antilooppeja. Todellisuudessa eläimet, jotka Jerkku luuli kaataneensa, olivat mukana olleen ammattimetsästäjän ampumia – eikä Sambiaan lopulta onnistuttu myymään ainuttakaan Sisun kuorma-autoa ohi kehitysapuhankkeiden.
Toinen tapaus kertoo Tarja Halosesta, joka vuonna 1999 ulkoministerinä olleessaan tuli New Yorkiin pitämään Suomen puheenvuoron YK:n yleiskokouksessa. Halonen käski Kääriäistä poistamaan valmiiksi laaditusta puheenvuoroluonnoksesta kaikki viittaukset ulkoministerille tuolloin vielä vieraaseen uuteen muotitermiin globalisaatioon.
Kun sitten lähes kaikkien muiden maiden puheenvuoroissa puhuttiin juuri globalisaatiosta, Halonen pyysi, että myös Suomen tekstiin lisätään muutama lause globalisaatiosta. Viisi vuotta myöhemmin presidentti Halonen toimikin jo globalisaation sosiaalisia vaikutuksia selvittäneen maailmankomission toisena puheenjohtajana.
Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen onnistui sohaisemaan muurahaispesää oikein kunnolla alkuvuodesta julkaistulla kirjallaan Kehitysavun kirous. Pitkän uran ulkoministeriön kehitysyhteistyötehtävissä tehnyt Kääriäinen on kirjassaan ja lukuisissa haastatteluissa todennut, että kehitysapu ei tuota haluttuja tuloksia ja pitäisi nykymuodossaan lopettaa.
Perussuomalaiset ja nurkkakuntaisimmat verkkokeskustelijat saivat Kääriäisen lausunnoista lisää löylyä ennakkoluuloilleen – usein todennäköisesti kirjaa lukematta. Kehitysavun toteuttajat ja etenkin kansalaisjärjestöjen edustajat taas ovat suorapuheisen ex-suurlähettilään käsityksistä käärmeissään, mutta ovat yleensä provosoituneina kommentoineet kirjan sanomaa asian vierestä.
Kääriäisen kehitysapukritiikki voidaan kiteyttää kolmeen teesiin:
Ensinnäkin, kehitysapu ei ole vähentänyt köyhyyttä. Vaikka talous kasvaa kehitysmaissa hurjaa vauhtia, samalla eriarvoisuus on lisääntynyt ja äärimmäisessä tuloköyhyydessä elävien määrä on kasvanut.
Toiseksi, kehitysapu tukee eniten valtaapitäviä ja paikallisten eliittien näennäisdemokratiaa.
Kolmanneksi, avun toteuttamisen muodot perustuvat yleensä avunantajien näkemyksiin eivätkä paikalliseen aloitteellisuuteen.
Näissä väitteissä ei ole sinänsä mitään uutta. 1960-luvulta lähtien kehitysapua on arvosteltu siitä, että se tukee eliittejä, luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota. 1990-luvun alussa kehitystutkijat ja etelän ja pohjoisen kansanliikkeiden aktiivit kampanjoivat Kääriäisen esille tuomista aiheista näkyvästi myös Suomessa.
Kääriäisen kirjan kustantanut Into Kustannus julkaisi kesällä 2011 kaksi pitkälti samoihin teemoihin keskittyvää kehitysapukriittistä pamflettia, Teppo Eskelisen teoksen Kehityksen loppu ja Juhani Koposen ja Tiina Kontisen toimittaman kirjan Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
Uutta Kääriäisen kirjassa on se, että nyt ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies ja suurlähettiläs puhuu kehitysavun ongelmista julkisuudessa ja tölväisee siinä sivussa kollegojaan sekä alati vaihtuneita kehitysavusta vastanneita ministereitä.
Vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt Kääriäinen työskenteli 40 vuoden ajan ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston eri tehtävissä, asiainhoitajana ja suurlähettiläänä Sambiassa, Mosambikissa ja Keniassa sekä myös Suomen YK-edustuston virkamiehenä New Yorkissa Suomen EU-puheenjohtajakaudella vuonna 1999.
Kirjan aluksi Kääriäinen kertoo oivalluksestaan, joka syntyi kun hän kävi läpi vanhoja valokuviaan Afrikan maiden maaseudulta ja vertasi niitä tuoreimpiin otoksiinsa parin vuoden takaa.
Kääriäisen mukaan olot Afrikan maiden maaseudulla tänä päivänä eivät juuri poikkea siitä, miltä afrikkalaiskylissä näytti 1970-luvulla – paitsi että entisaikojen kuvissa saattoi näkyä Peugeoteja ja Land Rovereita, kun nykyään kehitysapuihmisten autot ovat Toyota Landcruisereita tai Nissan Patroleja.
Mosambikin talous on kasvanut 6–7 prosentin vuosivauhtia sen jälkeen kun maan edustan merenpohjasta löytyi maakaasua. Etelä-Afrikkaan johtava tie on hyvässä kunnossa, lapset ovat päässeet valtaosin käymään koulua, ja pääkaupungissa Maputossa on toinen toistaan hienompia asuntoja etenkin kaupungin rantakadun läheisyydessä.
Mosambikissa työskentelee 60 000 ulkomaalaista kansainvälisten järjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja suurlähetystöjen kehitysaputehtävissä.
Mutta maaseudulla Kääriäisen mielestä juuri mikään ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana. Kaikista kehitysapuponnisteluista huolimatta maatalous ei ole kehittynyt eikä äärimmäinen köyhyys ole vähentynyt.
”Työn tuloksellisuudesta on puhuttu, mutta todellisuudessa siihen on hyvin vähän puututtu”, Kääriäinen kirjoittaa.
Kehitysyhteistyötä on toki arvioitu. Vuosina 2010 ja 2011 Suomen kehitysyhteistyöstä laadittiin kaikkiaan 41 erilaista arviointiraporttia. Kun näiden raporttien tuloksia käytiin läpi erillisessä metaevaluaatiossa, johtopäätös oli, että ”kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista”.
Yhtenä syynä kehitysavun kehnoihin tuloksiin on Kääriäisen mukaan epäselvyys siitä, mitä kehitysavulla tavoitellaan ja millä keinoilla. Puhutaan köyhyyden vähentämisestä, mutta samalla tuetaan hallituksia, joiden politiikka nimenomaan estää köyhyyttä vähenemästä.
Puhutaan korruptiosta ja kaupan vapauttamisesta, mutta unohdetaan länsimaiden suljetut pankkitilit ja veroparatiisit, ylikansallisten yhtiöiden verokeinottelu ja EU:n ja Yhdysvaltojen maataloustuet.
Kehitysavulla on ollut vuosikymmenten saatossa myös täysin vastakkaisia painotuksia – vienninedistämisestä suuriin infrastruktuurihankkeisiin, Maailmanpankin edellyttämiin vyönkiristysohjelmiin ja yksityistämiseen sekä lopulta viime aikojen budjettitukeen, jossa on samalla vaadittu vastaanottajamailta demokratiaa ja hyvää hallintoa.
Matti Kääriäisen kirjasta huomattava osuus koostuu omiin muistoihin perustuvista kuvauksista suomalaisen kehitysavun ja globaalipolitiikan eri aikakausilta.
Kääriäinen kertoo, kuinka Sisun kuorma-autotehtaan johtaja Jorma Jerkku pelasi aikoinaan golfia Sambian presidentin Kenneth Kaundan kanssa presidentinlinnan puutarhassa ja kävi metsästyssafarilla ampumassa villisikoja ja antilooppeja. Todellisuudessa eläimet, jotka Jerkku luuli kaataneensa, olivat mukana olleen ammattimetsästäjän ampumia – eikä Sambiaan lopulta onnistuttu myymään ainuttakaan Sisun kuorma-autoa ohi kehitysapuhankkeiden.
Toinen tapaus kertoo Tarja Halosesta, joka vuonna 1999 ulkoministerinä olleessaan tuli New Yorkiin pitämään Suomen puheenvuoron YK:n yleiskokouksessa. Halonen käski Kääriäistä poistamaan valmiiksi laaditusta puheenvuoroluonnoksesta kaikki viittaukset ulkoministerille tuolloin vielä vieraaseen uuteen muotitermiin globalisaatioon.
Kun sitten lähes kaikkien muiden maiden puheenvuoroissa puhuttiin juuri globalisaatiosta, Halonen pyysi, että myös Suomen tekstiin lisätään muutama lause globalisaatiosta. Viisi vuotta myöhemmin presidentti Halonen toimikin jo globalisaation sosiaalisia vaikutuksia selvittäneen maailmankomission toisena puheenjohtajana.
perjantai 27. helmikuuta 2015
Kertomuksia egyptiläisestä pidätyssellistä
KU-VIIKKOLEHTI 27.2.2015
28-vuotias egyptiläinen jatko-opiskelija Mohammed B. osallistui Kairossa lokakuussa 2013 mielenosoituskulkueeseen edellisenä kesänä tehtyä sotilasvallankaappausta vastaan. Mielenosoittajien tarkoituksena oli marssia kaupungin keskustan Tahrir-aukiolle, mutta ennen kuin he pääsivät perille, aseistetut turvallisuusjoukot hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
Kymmenet mielenosoittajat kuolivat turvallisuusjoukkojen tulituksessa, ja satoja ihmisiä pidätettiin.
Mohammed B. vietiin ensin poliisiasemalle ja seuraavana yönä puolisotilaallisen turvallisuuspoliisin tukikohtaan, joka tunnetaan nimellä Camp 10.5. Siellä pidätettyjä hakattiin, ruoskittiin ja tallottiin metallikorkoisilla saappailla. Heidät riisuttiin alasti, sidottiin hankalaan asentoon ja heitä lyötiin kepillä jalkapohjiin. Joillekin annettiin sähkösokkeja.
Kidutuksen jälkeen, ilmaan minkäänlaista kuulustelua, Mohammed suljettiin pieneen, noin 3 x 6 metrin kokoiseen betoniselliin, jossa oli hänen lisäkseen 59 muuta miestä.
Sellissä ei ollut vessaa, eivätkä kaikki mahtuneet samaan aikaan istumaan. Pidätetyt yrittivät keksiä keinoja, miten he voisivat nukkua vuoroissa. Lopulta paras vaihtoehto oli, että miehet jaettiin pareiksi, joista toinen seisoi muutaman tunnin ajan jalat harallaan ja sillä välin toinen nukkui tämän jalkojen välissä.
Mohammed vietti sellissä neljä päivää ennen kuin hänet siirrettiin Wadi Natrunin vankilaan Kairon pohjoispuolelle. Vankilan selli oli hiukan isompi, ja siinä oli vessa. Myös vankilassa pidätettyjä kidutettiin – tai vietiin eristysselliin. Tämä oli pieni koppi ilman ikkunaa tai valoa, mutta tuhansia torakoita.
Puolen vuoden päästä Mohammed pääsi vihdoin oikeudenkäyntiin, jossa hänet vapautettiin kaikista viranomaisten keksimistä mielikuvituksellisista syytteistä. Muut eivät olleet yhtä onnekkaita. Samana päivänä syytettynä oli 125 miestä, ja vain seitsemän päästettiin vapaaksi.
Kairossa asuva brittiläinen toimittaja Tom Stevenson haastatteli viime vuoden puolella lukuisia entisiä vankeja, heidän puolustusasianajajiaan ja kidutettujen terapiakeskuksessa työskenteleviä psykologeja. Stevenson kirjoitti Mohammed B:n ja muiden vankien kokemuksista viime viikolla ilmestyneessä London Review of Books -lehdessä.
Kymmenet entiset vangit kertoivat epäinhimillisistä oloista puolisotilaallisten turvallisuusjoukkojen epävirallisissa pidätyskeskuksissa. Pidätettyjä joukkopahoinpidellään, heille annetaan sähkösokkeja, heitä nöyryytetään pakottamalla heidät ryömimään alasti betonilattialla tuntikausia. Kymmeniä miehiä ahdetaan pieniin selleihin, joissa lämpötila voi nousta kesällä 50 asteeseen.
Verkkomarkkinoinnin ammattilainen Ismail A. kertoi, kuinka hänen hartioihinsa ja rintaansa tehtiin syviä viiltoja pitkällä veitsellä.
Armeijan pidätyskeskuksissa vankien kohtelu on vieläkin karmeampaa. Ismailian kaupungissa Suezin kanavan varrella sijaitsee Azoulyn sotilastukikohta, jonka pidätyskeskuksen kolmanteen kerrokseen viedään yleensä ne poliittiset vangit, jotka ovat niin sanotusti kadonneet. Heidän pidätyksestään ei ole mitään virallisia tietoja.
Azoulyssa vankeja kidutetaan kiehuvalla vedellä tai kiehuvalla öljyllä, heitä roikotetaan katosta tai ikkunoista, heille tehdään kiellettyä vesikidutusta tai erilaista seksuaalista väkivaltaa. Vankeja on pidetty silmät sidottuina pahimmillaan kuukausien ajan.
Egyptin laki kieltää kidutuksen sen kaikissa muodoissa. Laki ei myöskään hyväksy siviilien asettamista sotilaspidätykseen. Armeijan Azoulyn pidätyskeskuksen tapauksessa kanteiden nostaminen viranomaisia vastaan on kuitenkin hyödytöntä, sillä sotilashallitus kiistää koko Azoulyn vankilan olemassaolon.
Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan pelkästään viime vuoden marras-joulukuussa yli 800 siviiliä joutui syytteeseen sotilastuomioistuimessa.
Kaksi vuotta sitten, vuoden 2013 alussa, Egyptin vankiloissa oli 66 000 vankia. Kenraali Abdel Fattah al-Sisin kesällä 2013 tekemän sotilasvallankaappauksen jälkeen Egyptissä pidätettiin sisäministeriön tilastojen mukaan 16 000 ihmistä seuraavan yhdeksän kuukauden aikana.
Egyptiläisten kansalaisjärjestöjen mukaan kyseisenä ajanjaksona pidätettyjen todellinen lukumäärä oli kuitenkin yli 41 000.
Vankien ja poliittisten vankien tarkkaa lukumäärää ei tällä hetkellä tiedetä, mutta joka tapauksessa määrä on yli kaksinkertaistunut sotilasvallan aikana. Kenraali Sisi kiistää väitteet yli 100 000 vankista toteamalla, ettei vankiloissa ole tilaa kymmenille tuhansille ihmisille.
Virallisten tietojen mukaan ainakin 150 ihmistä on kuollut pidätyksessä sotilasvallankaappauksen jälkeen. Salaisissa vankiloissa kuolleiden määrä voi olla paljon suurempi.
Lisäksi useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, muiden muassa monia entisiä kansanedustajia.
Pidätettyjen joukossa on miehiä ja naisia kaikista sotilasvaltaa vastustavista ryhmistä, kielletyn muslimiveljeskunnan kannattajista neljän vuoden takaisessa kansannousussa mukana olleisiin opiskelijoihin, ammattiliittojen aktiiveihin, sosialisteihin tai työttömiin, jotka ovat protestoineet surkeaa työtilannetta vastaan.
Tom Stevensonin mukaan valtaapitävät kenraalit vaativat kansalaisilta täydellistä mukautumista sotilasvaltaan. Turvallisuuskoneisto pyrkii eristämään yhteiskunnasta jokaisen, jonka se kokee uhkaksi olemassa olevalle järjestykselle.
Kansalaisoikeuksien osalta egyptiläisten tilanne on vielä karumpi kuin presidentti Hosni Mubarakin valtakaudella ennen vuoden 2011 kansannousua. Mielenosoitukset on kielletty, ja vapaata lehdistöä ei ole.
Armeija on nyt tiukasti vallassa presidentti Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Sen jälkeen kun kenraali Sisi syrjäytti muslimiveljeskuntaan kuuluneen presidentti Mohammed Mursin, Sisille uskolliset armeijan kenraalit ovat ottaneet haltuunsa kaikki hallinnon alat tienrakennuksesta tilastokeskukseen.
”Tällä hetkellä koko Egypti on suuri vankila, jossa sotilaat toimivat vanginvartijoina”, arvioi muuan pitkän linjan aktivisti.
28-vuotias egyptiläinen jatko-opiskelija Mohammed B. osallistui Kairossa lokakuussa 2013 mielenosoituskulkueeseen edellisenä kesänä tehtyä sotilasvallankaappausta vastaan. Mielenosoittajien tarkoituksena oli marssia kaupungin keskustan Tahrir-aukiolle, mutta ennen kuin he pääsivät perille, aseistetut turvallisuusjoukot hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
Kymmenet mielenosoittajat kuolivat turvallisuusjoukkojen tulituksessa, ja satoja ihmisiä pidätettiin.
Mohammed B. vietiin ensin poliisiasemalle ja seuraavana yönä puolisotilaallisen turvallisuuspoliisin tukikohtaan, joka tunnetaan nimellä Camp 10.5. Siellä pidätettyjä hakattiin, ruoskittiin ja tallottiin metallikorkoisilla saappailla. Heidät riisuttiin alasti, sidottiin hankalaan asentoon ja heitä lyötiin kepillä jalkapohjiin. Joillekin annettiin sähkösokkeja.
Kidutuksen jälkeen, ilmaan minkäänlaista kuulustelua, Mohammed suljettiin pieneen, noin 3 x 6 metrin kokoiseen betoniselliin, jossa oli hänen lisäkseen 59 muuta miestä.
Sellissä ei ollut vessaa, eivätkä kaikki mahtuneet samaan aikaan istumaan. Pidätetyt yrittivät keksiä keinoja, miten he voisivat nukkua vuoroissa. Lopulta paras vaihtoehto oli, että miehet jaettiin pareiksi, joista toinen seisoi muutaman tunnin ajan jalat harallaan ja sillä välin toinen nukkui tämän jalkojen välissä.
Mohammed vietti sellissä neljä päivää ennen kuin hänet siirrettiin Wadi Natrunin vankilaan Kairon pohjoispuolelle. Vankilan selli oli hiukan isompi, ja siinä oli vessa. Myös vankilassa pidätettyjä kidutettiin – tai vietiin eristysselliin. Tämä oli pieni koppi ilman ikkunaa tai valoa, mutta tuhansia torakoita.
Puolen vuoden päästä Mohammed pääsi vihdoin oikeudenkäyntiin, jossa hänet vapautettiin kaikista viranomaisten keksimistä mielikuvituksellisista syytteistä. Muut eivät olleet yhtä onnekkaita. Samana päivänä syytettynä oli 125 miestä, ja vain seitsemän päästettiin vapaaksi.
Kairossa asuva brittiläinen toimittaja Tom Stevenson haastatteli viime vuoden puolella lukuisia entisiä vankeja, heidän puolustusasianajajiaan ja kidutettujen terapiakeskuksessa työskenteleviä psykologeja. Stevenson kirjoitti Mohammed B:n ja muiden vankien kokemuksista viime viikolla ilmestyneessä London Review of Books -lehdessä.
Kymmenet entiset vangit kertoivat epäinhimillisistä oloista puolisotilaallisten turvallisuusjoukkojen epävirallisissa pidätyskeskuksissa. Pidätettyjä joukkopahoinpidellään, heille annetaan sähkösokkeja, heitä nöyryytetään pakottamalla heidät ryömimään alasti betonilattialla tuntikausia. Kymmeniä miehiä ahdetaan pieniin selleihin, joissa lämpötila voi nousta kesällä 50 asteeseen.
Verkkomarkkinoinnin ammattilainen Ismail A. kertoi, kuinka hänen hartioihinsa ja rintaansa tehtiin syviä viiltoja pitkällä veitsellä.
Armeijan pidätyskeskuksissa vankien kohtelu on vieläkin karmeampaa. Ismailian kaupungissa Suezin kanavan varrella sijaitsee Azoulyn sotilastukikohta, jonka pidätyskeskuksen kolmanteen kerrokseen viedään yleensä ne poliittiset vangit, jotka ovat niin sanotusti kadonneet. Heidän pidätyksestään ei ole mitään virallisia tietoja.
Azoulyssa vankeja kidutetaan kiehuvalla vedellä tai kiehuvalla öljyllä, heitä roikotetaan katosta tai ikkunoista, heille tehdään kiellettyä vesikidutusta tai erilaista seksuaalista väkivaltaa. Vankeja on pidetty silmät sidottuina pahimmillaan kuukausien ajan.
Egyptin laki kieltää kidutuksen sen kaikissa muodoissa. Laki ei myöskään hyväksy siviilien asettamista sotilaspidätykseen. Armeijan Azoulyn pidätyskeskuksen tapauksessa kanteiden nostaminen viranomaisia vastaan on kuitenkin hyödytöntä, sillä sotilashallitus kiistää koko Azoulyn vankilan olemassaolon.
Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan pelkästään viime vuoden marras-joulukuussa yli 800 siviiliä joutui syytteeseen sotilastuomioistuimessa.
Kaksi vuotta sitten, vuoden 2013 alussa, Egyptin vankiloissa oli 66 000 vankia. Kenraali Abdel Fattah al-Sisin kesällä 2013 tekemän sotilasvallankaappauksen jälkeen Egyptissä pidätettiin sisäministeriön tilastojen mukaan 16 000 ihmistä seuraavan yhdeksän kuukauden aikana.
Egyptiläisten kansalaisjärjestöjen mukaan kyseisenä ajanjaksona pidätettyjen todellinen lukumäärä oli kuitenkin yli 41 000.
Vankien ja poliittisten vankien tarkkaa lukumäärää ei tällä hetkellä tiedetä, mutta joka tapauksessa määrä on yli kaksinkertaistunut sotilasvallan aikana. Kenraali Sisi kiistää väitteet yli 100 000 vankista toteamalla, ettei vankiloissa ole tilaa kymmenille tuhansille ihmisille.
Virallisten tietojen mukaan ainakin 150 ihmistä on kuollut pidätyksessä sotilasvallankaappauksen jälkeen. Salaisissa vankiloissa kuolleiden määrä voi olla paljon suurempi.
Lisäksi useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, muiden muassa monia entisiä kansanedustajia.
Pidätettyjen joukossa on miehiä ja naisia kaikista sotilasvaltaa vastustavista ryhmistä, kielletyn muslimiveljeskunnan kannattajista neljän vuoden takaisessa kansannousussa mukana olleisiin opiskelijoihin, ammattiliittojen aktiiveihin, sosialisteihin tai työttömiin, jotka ovat protestoineet surkeaa työtilannetta vastaan.
Tom Stevensonin mukaan valtaapitävät kenraalit vaativat kansalaisilta täydellistä mukautumista sotilasvaltaan. Turvallisuuskoneisto pyrkii eristämään yhteiskunnasta jokaisen, jonka se kokee uhkaksi olemassa olevalle järjestykselle.
Kansalaisoikeuksien osalta egyptiläisten tilanne on vielä karumpi kuin presidentti Hosni Mubarakin valtakaudella ennen vuoden 2011 kansannousua. Mielenosoitukset on kielletty, ja vapaata lehdistöä ei ole.
Armeija on nyt tiukasti vallassa presidentti Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Sen jälkeen kun kenraali Sisi syrjäytti muslimiveljeskuntaan kuuluneen presidentti Mohammed Mursin, Sisille uskolliset armeijan kenraalit ovat ottaneet haltuunsa kaikki hallinnon alat tienrakennuksesta tilastokeskukseen.
”Tällä hetkellä koko Egypti on suuri vankila, jossa sotilaat toimivat vanginvartijoina”, arvioi muuan pitkän linjan aktivisti.
perjantai 13. helmikuuta 2015
Vallankumous, jota ei tullutkaan
KU-VIIKKOLEHTI 13.2.2015
Neljä vuotta sitten monet uskoivat, että Egyptissä oli tapahtunut vallankumous. 11. helmikuuta 2011, 18 päivää kestäneen kansannousun jälkeen, tiedustelupalvelun entinen johtaja Omar Suleiman ilmoitti televisiossa, että presidentti Hosni Mubarak oli päättänyt erota presidentin tehtävistä ja siirtänyt vallan armeijalle. Sadat tuhannet ihmiset juhlivat Kairon Tahrir-aukiolla ja muualla maassa.
Egyptin kansannousu alkoi, kun tekstiilityöläisten lakkoliikkeen tueksi perustettu Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike kutsui ihmisiä Facebookin välityksellä suurmielenosoitukseen. Aluksi mielenosoittajat vaativat sisäministerin eroamista, 30 vuotta voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista.
Nuoret ja myös vanhemmat egyptiläiset olivat tyytymättömiä monesta eri asiasta: suurtyöttömyydestä, elintarvikkeiden kallistumisesta, sananvapauden puutteesta, viranomaisten korruptiosta ja poliisin mielivallasta.
Pian mielenosoituksissa oli mukana yli miljoona ihmistä ja protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Tahrir-aukiolla Kairossa bändit soittivat ja Egyptin liput liehuivat. Kansainvälinen media puhui arabikeväästä.
Paljon on vettä virrannut Niilissä sitten noiden päivien, mutta kansalaisoikeuksien ja taloustilanteen osalta egyptiläisten tilanne on kenties vielä karumpi kuin Mubarakin valtakaudella.
Armeija on tiukasti vallassa presidentti Abdel Fattah al-Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi al-Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Tämän päivän Egyptissä 22 miljoonaa ihmistä elää absoluuttisessa köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Joka kolmas alle 30-vuotias on vailla työtä. Vapaata lehdistöä ei ole.
Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vangittuina pelkästään osallistumisesta mielenosoitukseen. Mielenosoitukset on kielletty. Kansannousun alkamisen vuosipäivänä 25. tammikuuta poliisi ampui kuoliaaksi 20 mielenosoittajaa, jotka protestoivat sotilashallintoa vastaan.
Useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, joukossa monia entisiä kansanedustajia.
”Ainoa ero Mubarakin aikakauteen on se, että päättäjien naamat ovat vaihtuneet”, toteaa yhdysvaltalaistoimittaja Thanassis Cambanis The Atlantic -lehdessä.
”Siinä missä Mubarakin sisäpiiriin kuului myös eräitä rikkaita siviilejä, Sisi luottaa pelkästään armeijan miehiin.”
Miten tähän tilanteeseen on tultu, ja miksi?
Vuoden 2011 kansannousun aikana mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta presidentti Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi erinomaisesti armeijan kenraaleille, sillä armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto mitätöi perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptin historian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuodenvaihteessa 2011–2012 pitkään vainotun Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolue sai yhdessä konservatiivisten salafistien puolueen kanssa selvän enemmistön maan uudessa parlamentissa.
Seuraavana kesänä muslimiveljien ehdokas Mohammed Mursi valittiin myös presidentiksi, mutta vasta sen jälkeen kun armeija oli riistänyt presidentiltä lähes kaikki valtaoikeudet ja islamistienemmistöinen parlamentti oli kumottu muodollisuusseikan nojalla.
Kansannousussa aktiivisimmin mukana olleet liberaalit puolueet ja kansalaisliikkeet vastustivat kuitenkin kiivaasti islamistien pyrkimyksiä vahvistaa uskonnon asemaa maan sisäpolitiikassa ja poliisin yhä jatkuvaa mielivaltaa. Kesäkuussa 2013 sadat tuhannet ihmiset olivat taas Tahrir-aukiolla vastustamassa hallitusta, ja osa heistä vaati armeijan väliintuloa.
Seuraavalla viikolla sotilaat syrjäyttivät presidentti Mursin, joka ehti olla virassaan vain vuoden ajan. Armeijan komentajasta al-Sisistä tuli käytännössä maan johtaja. Sisi valittiin lopulta presidentiksi toukokuussa 2014 vaaleissa, joissa hänellä ei ollut varteenotettavaa vastaehdokasta.
Islamistipresidentti Mursin syrjäyttämisestä asti kansainvälisessä mediassa on puhuttu Egyptin vastavallankumouksesta. Tunnettu brittiläinen Lähi-idän tutkija Hugh Roberts on kuitenkin sitä mieltä, että on väärin puhua vastavallankumouksesta, koska mitään vallankumousta ei ollut tapahtunut.
Roberts kirjoitti London Review of Books -lehdessä, että puheet arabikeväästä olivat toiveajattelua, sillä vuoden 2011 kansannousu johti käytännössä vain Mubarakin syrjäyttämiseen ja sotilasvaltaan.
Robertsin mukaan Tahrir-aukion nuoret mielenosoittajat uskoivat varmasti itse olleensa mukana vallankumouksessa, jota myös länsimaiden media julisti innostuneesti. Armeijan komentajat ovat puolestaan pönkittäneet valtaansa teeskentelemällä, että olisi tapahtunut vallankumous.
Tammikuussa kansannousun alkamisen vuosipäivänä presidentti Sisi totesi tv-puheessaan arvostavansa suuresti egyptiläisten osoittamia muutospyrkimyksiä ja toivoi kansalta ”kärsivällisyyttä kaikkien vallankumouksen päämäärien saavuttamiseksi”.
Ensi kuussa egyptiläisten olisi taas määrä äänestää parlamenttivaaleissa, mutta tällä kertaa vaalit ovat kaikkea muuta kuin vapaat ja reilut. Muslimiveljeskunnan toiminta on kielletty. Veljeskunnan entisiin johtohahmoihin kuuluvan Abdel Moneim Abul Fotuhin Vahva Egypti -puolue päätti luopua vaaleista sen jälkeen kun viranomaiset olivat peruneet puolueen kokoushuonevarauksen 27 kertaa.
Myös monet muut puolueet ovat luopuneet kisasta, jossa puoluelistoilta valitaan vain viidesosa parlamentin jäsenistä.
Vaalien alla ex-presidentti Mursia syytetään tuomioistuimessa vakoilusta ja mielenosoittajien surmaamisesta presidenttikaudellaan.
Presidentti Mubarak sen sijaan vapautettiin vastikään elinkautisesta vankeustuomiosta, jonka hän sai antamastaan käskystä tulittaa Tahrir-aukion väkijoukkoja. Sotilaat ja poliisin tarkka-ampujat surmasivat kansannousun aikana ainakin 846 mielenosoittajaa. Nykyinen presidentti Sisi oli tuolloin Egyptin sotilastiedustelun johtaja.
Neljä vuotta sitten monet uskoivat, että Egyptissä oli tapahtunut vallankumous. 11. helmikuuta 2011, 18 päivää kestäneen kansannousun jälkeen, tiedustelupalvelun entinen johtaja Omar Suleiman ilmoitti televisiossa, että presidentti Hosni Mubarak oli päättänyt erota presidentin tehtävistä ja siirtänyt vallan armeijalle. Sadat tuhannet ihmiset juhlivat Kairon Tahrir-aukiolla ja muualla maassa.
Egyptin kansannousu alkoi, kun tekstiilityöläisten lakkoliikkeen tueksi perustettu Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike kutsui ihmisiä Facebookin välityksellä suurmielenosoitukseen. Aluksi mielenosoittajat vaativat sisäministerin eroamista, 30 vuotta voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista.
Nuoret ja myös vanhemmat egyptiläiset olivat tyytymättömiä monesta eri asiasta: suurtyöttömyydestä, elintarvikkeiden kallistumisesta, sananvapauden puutteesta, viranomaisten korruptiosta ja poliisin mielivallasta.
Pian mielenosoituksissa oli mukana yli miljoona ihmistä ja protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Tahrir-aukiolla Kairossa bändit soittivat ja Egyptin liput liehuivat. Kansainvälinen media puhui arabikeväästä.
Paljon on vettä virrannut Niilissä sitten noiden päivien, mutta kansalaisoikeuksien ja taloustilanteen osalta egyptiläisten tilanne on kenties vielä karumpi kuin Mubarakin valtakaudella.
Armeija on tiukasti vallassa presidentti Abdel Fattah al-Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi al-Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Tämän päivän Egyptissä 22 miljoonaa ihmistä elää absoluuttisessa köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Joka kolmas alle 30-vuotias on vailla työtä. Vapaata lehdistöä ei ole.
Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vangittuina pelkästään osallistumisesta mielenosoitukseen. Mielenosoitukset on kielletty. Kansannousun alkamisen vuosipäivänä 25. tammikuuta poliisi ampui kuoliaaksi 20 mielenosoittajaa, jotka protestoivat sotilashallintoa vastaan.
Useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, joukossa monia entisiä kansanedustajia.
”Ainoa ero Mubarakin aikakauteen on se, että päättäjien naamat ovat vaihtuneet”, toteaa yhdysvaltalaistoimittaja Thanassis Cambanis The Atlantic -lehdessä.
”Siinä missä Mubarakin sisäpiiriin kuului myös eräitä rikkaita siviilejä, Sisi luottaa pelkästään armeijan miehiin.”
Miten tähän tilanteeseen on tultu, ja miksi?
Vuoden 2011 kansannousun aikana mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta presidentti Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi erinomaisesti armeijan kenraaleille, sillä armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto mitätöi perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptin historian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuodenvaihteessa 2011–2012 pitkään vainotun Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolue sai yhdessä konservatiivisten salafistien puolueen kanssa selvän enemmistön maan uudessa parlamentissa.
Seuraavana kesänä muslimiveljien ehdokas Mohammed Mursi valittiin myös presidentiksi, mutta vasta sen jälkeen kun armeija oli riistänyt presidentiltä lähes kaikki valtaoikeudet ja islamistienemmistöinen parlamentti oli kumottu muodollisuusseikan nojalla.
Kansannousussa aktiivisimmin mukana olleet liberaalit puolueet ja kansalaisliikkeet vastustivat kuitenkin kiivaasti islamistien pyrkimyksiä vahvistaa uskonnon asemaa maan sisäpolitiikassa ja poliisin yhä jatkuvaa mielivaltaa. Kesäkuussa 2013 sadat tuhannet ihmiset olivat taas Tahrir-aukiolla vastustamassa hallitusta, ja osa heistä vaati armeijan väliintuloa.
Seuraavalla viikolla sotilaat syrjäyttivät presidentti Mursin, joka ehti olla virassaan vain vuoden ajan. Armeijan komentajasta al-Sisistä tuli käytännössä maan johtaja. Sisi valittiin lopulta presidentiksi toukokuussa 2014 vaaleissa, joissa hänellä ei ollut varteenotettavaa vastaehdokasta.
Islamistipresidentti Mursin syrjäyttämisestä asti kansainvälisessä mediassa on puhuttu Egyptin vastavallankumouksesta. Tunnettu brittiläinen Lähi-idän tutkija Hugh Roberts on kuitenkin sitä mieltä, että on väärin puhua vastavallankumouksesta, koska mitään vallankumousta ei ollut tapahtunut.
Roberts kirjoitti London Review of Books -lehdessä, että puheet arabikeväästä olivat toiveajattelua, sillä vuoden 2011 kansannousu johti käytännössä vain Mubarakin syrjäyttämiseen ja sotilasvaltaan.
Robertsin mukaan Tahrir-aukion nuoret mielenosoittajat uskoivat varmasti itse olleensa mukana vallankumouksessa, jota myös länsimaiden media julisti innostuneesti. Armeijan komentajat ovat puolestaan pönkittäneet valtaansa teeskentelemällä, että olisi tapahtunut vallankumous.
Tammikuussa kansannousun alkamisen vuosipäivänä presidentti Sisi totesi tv-puheessaan arvostavansa suuresti egyptiläisten osoittamia muutospyrkimyksiä ja toivoi kansalta ”kärsivällisyyttä kaikkien vallankumouksen päämäärien saavuttamiseksi”.
Ensi kuussa egyptiläisten olisi taas määrä äänestää parlamenttivaaleissa, mutta tällä kertaa vaalit ovat kaikkea muuta kuin vapaat ja reilut. Muslimiveljeskunnan toiminta on kielletty. Veljeskunnan entisiin johtohahmoihin kuuluvan Abdel Moneim Abul Fotuhin Vahva Egypti -puolue päätti luopua vaaleista sen jälkeen kun viranomaiset olivat peruneet puolueen kokoushuonevarauksen 27 kertaa.
Myös monet muut puolueet ovat luopuneet kisasta, jossa puoluelistoilta valitaan vain viidesosa parlamentin jäsenistä.
Vaalien alla ex-presidentti Mursia syytetään tuomioistuimessa vakoilusta ja mielenosoittajien surmaamisesta presidenttikaudellaan.
Presidentti Mubarak sen sijaan vapautettiin vastikään elinkautisesta vankeustuomiosta, jonka hän sai antamastaan käskystä tulittaa Tahrir-aukion väkijoukkoja. Sotilaat ja poliisin tarkka-ampujat surmasivat kansannousun aikana ainakin 846 mielenosoittajaa. Nykyinen presidentti Sisi oli tuolloin Egyptin sotilastiedustelun johtaja.
perjantai 30. tammikuuta 2015
Maailman rikkaimpien oma prosenttiliike
KU-VIIKKOLEHTI 30.1.2015
Brittiläinen avustusjärjestö Oxfam julkisti viime viikolla raportin, jossa kerrottiin pöyristyttäviä tilastolukuja maailman varallisuuden keskittymisestä.
Raportin mukaan rikkain prosentti maailman ihmisistä omisti viime vuonna 48 prosenttia eli miltei puolet koko maailman varallisuudesta. Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, niin rikkaimman prosentin varallisuus ylittää jo ensi vuonna sen, mitä kaikki muut 99 prosenttia maailman asukkaista omistavat yhteensä.
Oxfamin laskelmien mukaan maailman 80 rikkaimmalla miljardöörillä on jo nyt yhtä paljon omaisuutta kuin maailman väestön köyhemmällä puoliskolla eli 3,5 miljardilla ihmisellä.
Kaikkein rikkaimmat ovat rikastuneet viime vuosina hurjaa vauhtia. Vuonna 2010 maailman köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuuden määrä vastasi maailman 388 rikkaimman miljardöörin varallisuutta.
Samaan aikaan Oxfamin mukaan joka yhdeksännellä ihmisellä maailmassa ei ole tarpeeksi syötävää ja yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla.
Raportin tilastoluvut saivat jonkin verran näkyvyyttä uutisissa, mutta hashtag #inequality (eriarvoisuus) ei lähtenyt leviämään kulovalkeana sosiaalisessa mediassa enkä itse ainakaan kuullut, että aiheesta olisi järjestetty tv-keskusteluja, joissa olisi pohdittu globaalin varallisuuden kasautumisen ja eriarvoisuuden kasvun vaikutuksia maailman menoon ja poliittisiin päätöksiin maailman mitassa tai paikallisesti.
Oxfam julkisti raporttinsa maailman poliittisten päättäjien ja yhtiöiden johtajien vuosittaisen talousfoorumin alla, joka järjestetään Davosissa Sveitsissä aina tammikuussa.
Maailman rikkaimpaan prosenttiin kuuluu kaikkiaan 70 miljoonaa ihmistä, joiden keskimääräinen varallisuus on runsas miljoona euroa. Nämä miljonäärit tai melkein miljonäärit omistavat siis kutakuinkin puolet maailman kaikesta varallisuudesta.
Lisäksi kaikesta jäljelle jäävästä varallisuudesta suurin osa on tällä hetkellä maailman vauraimman viidenneksen omistuksessa. Oxfamin mukaan rikkain 20 prosenttia maailman ihmisistä omistaa lähes 95 prosenttia maailman varallisuudesta, mikä tarkoittaa sitä, että köyhempi 80 prosenttia maailman väestöstä, lähes kuusi miljardia ihmistä, omistaa vain noin viisi prosenttia maailman varallisuudesta.
Rikkaimmalla prosentilla on henkeä kohden laskettuna yli 700 kertaa enemmän omaisuutta kuin maailman köyhimmällä 80 prosentilla ja yli 2 500 kertaa enemmän kuin köyhimmällä puoliskolla.
Maailman 80 superrikkaimman henkilön yhteenlaskettu omaisuus on 1,9 biljoonaa dollaria, mikä vastaa toistaiseksi yhtä prosenttia maailman kokonaisvarallisuudesta. Vastaavasti puolet maailman asukkaista joutuu jakamaan keskenään saman yhden prosentin osuuden maailman omaisuudesta.
80 rikkainta miljardööriä ovat kasvattaneet yhteenlaskettua omaisuuttaan 600 miljardilla dollarilla sitten vuoden 2010. Samaan aikaan maailman asukkaiden köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuus on vähentynyt 750 miljardilla dollarilla.
Globaalien tilastolukujen osalta Oxfamin raportti perustui sveitsiläispankki Credit Suissen laatimaan globaalin varallisuuden vuosikirjaan, johon on tilastoitu varallisuusmääriä useimmista maailman maista. Huippurikkaiden omaisuuksien osalta Oxfamin raportin tiedot ovat peräisin yhdysvaltalaisen Forbes-lehden maailman rikkaimpien ihmisten listauksesta.
Tilastoista käy ilmi, että vuonna 2000 rikkain prosentti maailman asukkaista omisti itse asiassa prosentin verran suuremman osan maailman kaikesta varallisuudesta kuin viime vuonna. Seuraavan vuosikymmenen aikana eriarvoisuus kuitenkin väheni, kunnes vuodesta 2009 alkaen rikkaimman prosentin osuus kokonaiskakusta on kasvanut vääjäämättömästi.
Ei liene suuri yllätys, että rikkaimpaan prosenttiin kuuluvista suurin osa on kotoisin Yhdysvalloista tai Euroopan maista.
Monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset putoavat kuitenkin kaikkein köyhimpään varallisuusluokkaan. Sveitsiläispankin tilastoinnissa omaisuudeksi lasketaan ihmisen rahallinen ja aineellinen varallisuus, josta on vähennetty velat. Tämän vuoksi monet palkkatulojensa osalta hyvin toimeentulevat eurooppalaiset ja amerikkalaiset kuuluvat pankin listauksessa maailman köyhimpien luokkaan, mikäli heillä on enemmän asuntovelkaa kuin omissa nimissään olevaa omaisuutta.
Mistä sitten johtuu maailman rikkaimpien rikastuminen vuoden 2009 jälkeen? Oxfamin raportti ei vastaa tähän suoraan, mutta raportin kirjoittanut tutkija Deborah Hardoon arveli eräässä haastattelussa, että keskeisenä syynä oli Yhdysvaltojen pankkikriisi sekä sitä seuranneet pankkituet ja maailmantalouden taantuma.
Yhdysvalloissa rikkain prosentti on saanut haltuunsa 95 prosenttia kaikesta vuoden 2009 talouskriisin jälkeen tapahtuneesta varallisuuden kasvusta, samalla kun 90 prosenttia yhdysvaltalaisista on köyhtynyt.
Yhdysvalloissa rikkain 0,1 prosenttia väestöstä, noin 160 000 perhettä, omistaa viidesosan maan varallisuudesta ja rikkaimman kymmenesosan hallussa on 80 prosenttia maan kaikesta omaisuudesta.
Oxfamin tutkimuksessa selvitettiin myös maailman miljardöörien taustoja ja omaisuuden kasvua viimeisen vuoden ajalta.
Viime vuonna koko maailmassa oli Forbes-lehden mukaan 1 645 dollarimiljardööriä. Näistä kolmasosa oli kotoisin Yhdysvalloista. Joka kolmas miljardööri oli saanut omaisuutensa tai huomattavan osan siitä perintönä vanhemmiltaan.
Vuosien 2013 ja 2014 välillä eniten rikastuivat nimenomaan finanssi- ja vakuutusalalta voittoja saaneet miljardöörit, jotka kasvattivat varallisuuttaan yhteensä 150 miljardilla dollarilla.
Seuraavaksi menestyksekkäin rahasampo oli lääketeollisuus ja yksityinen terveydenhuoltobisnes. Lääke- ja terveydenhoitoalan miljardööreistä suurin voittaja oli italialaissyntyinen ylikansallisen apteekkiketjun omistaja Stefano Pessina, joka kasvatti omaisuuttaan yhden vuoden aikana neljällä miljardilla dollarilla.
Tämä summa on Oxfamin raportin mukaan viisi kertaa enemmän kuin kaikki Guinean, Liberian ja Sierra Leonen kaipaamat varat ebolaviruksen taltuttamiseksi.
Brittiläinen avustusjärjestö Oxfam julkisti viime viikolla raportin, jossa kerrottiin pöyristyttäviä tilastolukuja maailman varallisuuden keskittymisestä.
Raportin mukaan rikkain prosentti maailman ihmisistä omisti viime vuonna 48 prosenttia eli miltei puolet koko maailman varallisuudesta. Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, niin rikkaimman prosentin varallisuus ylittää jo ensi vuonna sen, mitä kaikki muut 99 prosenttia maailman asukkaista omistavat yhteensä.
Oxfamin laskelmien mukaan maailman 80 rikkaimmalla miljardöörillä on jo nyt yhtä paljon omaisuutta kuin maailman väestön köyhemmällä puoliskolla eli 3,5 miljardilla ihmisellä.
Kaikkein rikkaimmat ovat rikastuneet viime vuosina hurjaa vauhtia. Vuonna 2010 maailman köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuuden määrä vastasi maailman 388 rikkaimman miljardöörin varallisuutta.
Samaan aikaan Oxfamin mukaan joka yhdeksännellä ihmisellä maailmassa ei ole tarpeeksi syötävää ja yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla.
Raportin tilastoluvut saivat jonkin verran näkyvyyttä uutisissa, mutta hashtag #inequality (eriarvoisuus) ei lähtenyt leviämään kulovalkeana sosiaalisessa mediassa enkä itse ainakaan kuullut, että aiheesta olisi järjestetty tv-keskusteluja, joissa olisi pohdittu globaalin varallisuuden kasautumisen ja eriarvoisuuden kasvun vaikutuksia maailman menoon ja poliittisiin päätöksiin maailman mitassa tai paikallisesti.
Oxfam julkisti raporttinsa maailman poliittisten päättäjien ja yhtiöiden johtajien vuosittaisen talousfoorumin alla, joka järjestetään Davosissa Sveitsissä aina tammikuussa.
Maailman rikkaimpaan prosenttiin kuuluu kaikkiaan 70 miljoonaa ihmistä, joiden keskimääräinen varallisuus on runsas miljoona euroa. Nämä miljonäärit tai melkein miljonäärit omistavat siis kutakuinkin puolet maailman kaikesta varallisuudesta.
Lisäksi kaikesta jäljelle jäävästä varallisuudesta suurin osa on tällä hetkellä maailman vauraimman viidenneksen omistuksessa. Oxfamin mukaan rikkain 20 prosenttia maailman ihmisistä omistaa lähes 95 prosenttia maailman varallisuudesta, mikä tarkoittaa sitä, että köyhempi 80 prosenttia maailman väestöstä, lähes kuusi miljardia ihmistä, omistaa vain noin viisi prosenttia maailman varallisuudesta.
Rikkaimmalla prosentilla on henkeä kohden laskettuna yli 700 kertaa enemmän omaisuutta kuin maailman köyhimmällä 80 prosentilla ja yli 2 500 kertaa enemmän kuin köyhimmällä puoliskolla.
Maailman 80 superrikkaimman henkilön yhteenlaskettu omaisuus on 1,9 biljoonaa dollaria, mikä vastaa toistaiseksi yhtä prosenttia maailman kokonaisvarallisuudesta. Vastaavasti puolet maailman asukkaista joutuu jakamaan keskenään saman yhden prosentin osuuden maailman omaisuudesta.
80 rikkainta miljardööriä ovat kasvattaneet yhteenlaskettua omaisuuttaan 600 miljardilla dollarilla sitten vuoden 2010. Samaan aikaan maailman asukkaiden köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuus on vähentynyt 750 miljardilla dollarilla.
Globaalien tilastolukujen osalta Oxfamin raportti perustui sveitsiläispankki Credit Suissen laatimaan globaalin varallisuuden vuosikirjaan, johon on tilastoitu varallisuusmääriä useimmista maailman maista. Huippurikkaiden omaisuuksien osalta Oxfamin raportin tiedot ovat peräisin yhdysvaltalaisen Forbes-lehden maailman rikkaimpien ihmisten listauksesta.
Tilastoista käy ilmi, että vuonna 2000 rikkain prosentti maailman asukkaista omisti itse asiassa prosentin verran suuremman osan maailman kaikesta varallisuudesta kuin viime vuonna. Seuraavan vuosikymmenen aikana eriarvoisuus kuitenkin väheni, kunnes vuodesta 2009 alkaen rikkaimman prosentin osuus kokonaiskakusta on kasvanut vääjäämättömästi.
Ei liene suuri yllätys, että rikkaimpaan prosenttiin kuuluvista suurin osa on kotoisin Yhdysvalloista tai Euroopan maista.
Monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset putoavat kuitenkin kaikkein köyhimpään varallisuusluokkaan. Sveitsiläispankin tilastoinnissa omaisuudeksi lasketaan ihmisen rahallinen ja aineellinen varallisuus, josta on vähennetty velat. Tämän vuoksi monet palkkatulojensa osalta hyvin toimeentulevat eurooppalaiset ja amerikkalaiset kuuluvat pankin listauksessa maailman köyhimpien luokkaan, mikäli heillä on enemmän asuntovelkaa kuin omissa nimissään olevaa omaisuutta.
Mistä sitten johtuu maailman rikkaimpien rikastuminen vuoden 2009 jälkeen? Oxfamin raportti ei vastaa tähän suoraan, mutta raportin kirjoittanut tutkija Deborah Hardoon arveli eräässä haastattelussa, että keskeisenä syynä oli Yhdysvaltojen pankkikriisi sekä sitä seuranneet pankkituet ja maailmantalouden taantuma.
Yhdysvalloissa rikkain prosentti on saanut haltuunsa 95 prosenttia kaikesta vuoden 2009 talouskriisin jälkeen tapahtuneesta varallisuuden kasvusta, samalla kun 90 prosenttia yhdysvaltalaisista on köyhtynyt.
Yhdysvalloissa rikkain 0,1 prosenttia väestöstä, noin 160 000 perhettä, omistaa viidesosan maan varallisuudesta ja rikkaimman kymmenesosan hallussa on 80 prosenttia maan kaikesta omaisuudesta.
Oxfamin tutkimuksessa selvitettiin myös maailman miljardöörien taustoja ja omaisuuden kasvua viimeisen vuoden ajalta.
Viime vuonna koko maailmassa oli Forbes-lehden mukaan 1 645 dollarimiljardööriä. Näistä kolmasosa oli kotoisin Yhdysvalloista. Joka kolmas miljardööri oli saanut omaisuutensa tai huomattavan osan siitä perintönä vanhemmiltaan.
Vuosien 2013 ja 2014 välillä eniten rikastuivat nimenomaan finanssi- ja vakuutusalalta voittoja saaneet miljardöörit, jotka kasvattivat varallisuuttaan yhteensä 150 miljardilla dollarilla.
Seuraavaksi menestyksekkäin rahasampo oli lääketeollisuus ja yksityinen terveydenhuoltobisnes. Lääke- ja terveydenhoitoalan miljardööreistä suurin voittaja oli italialaissyntyinen ylikansallisen apteekkiketjun omistaja Stefano Pessina, joka kasvatti omaisuuttaan yhden vuoden aikana neljällä miljardilla dollarilla.
Tämä summa on Oxfamin raportin mukaan viisi kertaa enemmän kuin kaikki Guinean, Liberian ja Sierra Leonen kaipaamat varat ebolaviruksen taltuttamiseksi.
perjantai 16. tammikuuta 2015
Shellin miljoonakorvausten syyt
KU-VIIKKOLEHTI 16.1.2015
Öljy-yhtiö Shell ilmoitti viime viikolla suostuvansa maksamaan yli 70 miljoonan euron edestä vahingonkorvauksia nigerialaisille kalastajille ja paikalliselle kyläyhteisölle vuonna 2008 sattuneiden öljyputkivuotojen aiheuttamista tuhoista. 15 000 kalastajaa saa korvaussummasta yhteensä 45 miljoonaa euroa, ja loput 25 miljoonaa euroa maksetaan kyläneuvostolle.
Samalla Shell välttää yhtiön julkisuuskuvalle kiusallisen oikeudenkäynnin, jonka oli määrä alkaa Lontoossa lähiaikoina.
Uutinen vahingonkorvauksista tuli monille yllätyksenä. Korvausmäärän arveltiin olevan suurin yksittäiselle kylälle koskaan ympäristövahingoista maksettu vahingonkorvaus. Shell ei myöskään ollut koskaan aikaisemmin suostunut maksamaan Nigeriassa korvauksia yksittäisille ihmisille aiheutetuista vahingoista.
Bodon jokialueen öljytuho Nigerian Ogonimaassa oli yksi maailmanhistorian pahimmista öljyonnettomuuksista. Ympäristöön suihkusi kuukausien aikana yhtä paljon öljyä kuin öljytankkeri Exxon Valdezin tuhoisassa karilleajossa Alaskassa vuonna 1989.
Shellin nigerialaisille kalastajille ja pienviljelijöille lupaama korvauspaketti jäi lopulta vain vähälle huomiolle niin meillä kuin muualla maailmassa. Shellin korvaussopimus julkistettiin viime viikon keskiviikkona, samana päivänä kun ranskalaisen satiirilehden Charlie Hebdon toimitukseen hyökättiin Pariisissa.
Alustava korvaussopimus syntyi joulukuussa Bodon jokialueen kalastajia edustaneen brittiläisen asianajotoimiston ja Shellin lakimiesten välillä kolmen vuoden ajan käytyjen neuvottelujen jälkeen.
Asianajaja Martyn Day matkusti joulun alla tiiminsä kanssa Nigeriaan tapaamaan jutussa asianomistajina olleita tuhansia kyläläisiä, jotka kaikki suostuivat korvaustarjoukseen ilomielin.
”Kyläläiset voivat nyt aloittaa uuden elämän”, kyläpäällikkö Sylvester Kogbara kommentoi sopimusta brittilehti Guardianille.
”Viime vuosien aikana meillä ei ole ollut yhtään tuloja. Emme voi ruveta kalastamaan, koska kalavedet ovat tuhoutuneet, mutta korvausrahojen avulla voimme perustaa yrityksiä ja käydä kauppaa.”
Kyläneuvostolle maksettavat rahat tullaan Kogbaran mukaan käyttämään terveyskeskusten rakentamiseen ja koulujen kehittämiseen. Lisäksi alueelle vedetään ensimmäisen kerran vesijohdot.
”Olen hyvin innoissani, ja niin ovat myös Bodon kylän asukkaat”, arveli puolestaan Ogonikansan eloonjäämisliikkeen Mosopin aktiivi Batom Mitee, joka oli Shellin vastaisen kampanjoinnin vuoksi useaan otteeseen vangittuna Nigerian sotilasvallan aikana.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun meille maksetaan hyvityksiä, jotka lainkaan vastaavat koettuja kärsimyksiä.”
Shell ei ole porannut öljyä Ogonimaassa sitten vuoden 1993, jolloin alueen asukkaat häätivät öljyjätin mailtaan kirjailija Ken Saro-Wiwan johtamassa väkivallattomassa kansannousussa. Nigerian silloinen sotilashallitus vangitsi Saro-Wiwan ja teloitti hänet hirttämällä vuonna 1995 yhdessä kahdeksan muun ogoniaktivistin kanssa.
Ogonimaata halkovat edelleen Shellin öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä Nigerjoen suiston öljykentiltä Atlantin rannikolla sijaitsevaan öljysatamaan.
Bodon öljyonnettomuudet tapahtuivat lokakuussa ja joulukuussa 2008, kun Shellin öljysatamaan johtava Trans Niger -öljyputki repesi hitsaussaumasta ja ympäristöön suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Kesti useita kuukausia ennen kuin öljy-yhtiö kävi tukkimassa vuodot.
Öljytuhon alle jäi lähes sata neliökilometriä mangroverämettä. Kalat, äyriäiset ja simpukat kuolivat, ja alueen kalastajat menettivät elinkeinonsa.
Vielä kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen öljytuhoja ei ole edes yritetty puhdistaa.
YK:n ympäristöjärjestön Unepin raportin mukaan Ogonimaan alueella kaikki vesistöt ovat öljyn saastuttamia. Pohjaveden pinnalla kelluu pahimmillaan kahdeksan sentin paksuinen kerros öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten. 49 paikkakunnalla öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä.
Paikalliset ympäristöjärjestöt pitävät Shellin korvauspakettia osavoittona, joka tulee varmasti johtamaan uusiin korvauskanteisiin muualla Nigerjoen suiston öljyalueilla aiheutetuista ympäristövahingoista.
Environmental Rights Action -järjestön toiminnanjohtaja Godwin Ojo pitää korvaussummaa kuitenkin riittämättömänä.
”Summa voi kuulostaa suurelta, mutta se on vain symbolinen korvaus Shellin aiheuttamasta ympäristömurhasta ja paikallisten asukkaiden elinkeinojen menetyksestä useiden sukupolvien ajaksi”, Ojo totesi.
Korvauksia saaville kalastajille maksetaan kullekin noin 3 000 euron suuruinen summa, mikä vastaa Nigeriassa vajaan kolmen vuoden minimipalkkaa.
Shellin lupaama 70 miljoonan euron kokonaiskorvaus on samaa suuruusluokkaa kuin yhtiön kahden päivän aikana tienaamat voitot tai yhtiön edellisen toimitusjohtajan Peter Voserin kahden vuoden ansiot bonuspalkkioineen.
Öljyvuotojen jälkeen Shell toimitti Bodon kylään riisisäkkejä, papuja, sokeria ja tomaatteja ja tarjoutui maksamaan koko kylälle yhteensä 5 000 euroa vahingonkorvausta.
Nigerialaisten kalastajien ryhmäkannetta ajaneen asianajotoimiston haltuunsa saamat Shellin sisäiset asiakirjat vaikuttivat keskeisesti siihen, että yhtiö lopulta suostui korvaussopimukseen ilman tuomioistuimen käsittelyä.
Nigerian Shellin toimitusjohtaja Basil Omiyi totesi vuonna 2006 kirjoittamassaan kirjeessä Riversin osavaltion kuvernöörille, että Trans Niger -öljyputken rikkoutuminen oli ”mahdollista ja todennäköistä minä hetkenä hyvänsä ja näin tapahtuessa putkirikko voisi vakavasti vaarantaa ihmishenkiä, ympäristöä ja Nigerian kansantaloutta”.
Aiempi Shellin teettämä tutkimus osoitti, että Shellin öljyputkien jäljellä oleva elinkaari oli ”kutakuinkin olematon tai lyhyt” ja joidenkin putkistojen käyttö ”sisälsi suuria riskejä ja vaaroja”.
Shellin sisäisen sähköpostin mukaan öljyputkea ei ollut huollettu asianmukaisesti yli 15 vuoteen. Vientisatamaan johtavan Trans Niger -putken käyttöä ei kuitenkaan haluttu keskeyttää, koska sen jatkuva käyttö oli elinehto Shellin liiketoiminnalle.
Öljy-yhtiö Shell ilmoitti viime viikolla suostuvansa maksamaan yli 70 miljoonan euron edestä vahingonkorvauksia nigerialaisille kalastajille ja paikalliselle kyläyhteisölle vuonna 2008 sattuneiden öljyputkivuotojen aiheuttamista tuhoista. 15 000 kalastajaa saa korvaussummasta yhteensä 45 miljoonaa euroa, ja loput 25 miljoonaa euroa maksetaan kyläneuvostolle.
Samalla Shell välttää yhtiön julkisuuskuvalle kiusallisen oikeudenkäynnin, jonka oli määrä alkaa Lontoossa lähiaikoina.
Uutinen vahingonkorvauksista tuli monille yllätyksenä. Korvausmäärän arveltiin olevan suurin yksittäiselle kylälle koskaan ympäristövahingoista maksettu vahingonkorvaus. Shell ei myöskään ollut koskaan aikaisemmin suostunut maksamaan Nigeriassa korvauksia yksittäisille ihmisille aiheutetuista vahingoista.
Bodon jokialueen öljytuho Nigerian Ogonimaassa oli yksi maailmanhistorian pahimmista öljyonnettomuuksista. Ympäristöön suihkusi kuukausien aikana yhtä paljon öljyä kuin öljytankkeri Exxon Valdezin tuhoisassa karilleajossa Alaskassa vuonna 1989.
Shellin nigerialaisille kalastajille ja pienviljelijöille lupaama korvauspaketti jäi lopulta vain vähälle huomiolle niin meillä kuin muualla maailmassa. Shellin korvaussopimus julkistettiin viime viikon keskiviikkona, samana päivänä kun ranskalaisen satiirilehden Charlie Hebdon toimitukseen hyökättiin Pariisissa.
Alustava korvaussopimus syntyi joulukuussa Bodon jokialueen kalastajia edustaneen brittiläisen asianajotoimiston ja Shellin lakimiesten välillä kolmen vuoden ajan käytyjen neuvottelujen jälkeen.
Asianajaja Martyn Day matkusti joulun alla tiiminsä kanssa Nigeriaan tapaamaan jutussa asianomistajina olleita tuhansia kyläläisiä, jotka kaikki suostuivat korvaustarjoukseen ilomielin.
”Kyläläiset voivat nyt aloittaa uuden elämän”, kyläpäällikkö Sylvester Kogbara kommentoi sopimusta brittilehti Guardianille.
”Viime vuosien aikana meillä ei ole ollut yhtään tuloja. Emme voi ruveta kalastamaan, koska kalavedet ovat tuhoutuneet, mutta korvausrahojen avulla voimme perustaa yrityksiä ja käydä kauppaa.”
Kyläneuvostolle maksettavat rahat tullaan Kogbaran mukaan käyttämään terveyskeskusten rakentamiseen ja koulujen kehittämiseen. Lisäksi alueelle vedetään ensimmäisen kerran vesijohdot.
”Olen hyvin innoissani, ja niin ovat myös Bodon kylän asukkaat”, arveli puolestaan Ogonikansan eloonjäämisliikkeen Mosopin aktiivi Batom Mitee, joka oli Shellin vastaisen kampanjoinnin vuoksi useaan otteeseen vangittuna Nigerian sotilasvallan aikana.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun meille maksetaan hyvityksiä, jotka lainkaan vastaavat koettuja kärsimyksiä.”
Shell ei ole porannut öljyä Ogonimaassa sitten vuoden 1993, jolloin alueen asukkaat häätivät öljyjätin mailtaan kirjailija Ken Saro-Wiwan johtamassa väkivallattomassa kansannousussa. Nigerian silloinen sotilashallitus vangitsi Saro-Wiwan ja teloitti hänet hirttämällä vuonna 1995 yhdessä kahdeksan muun ogoniaktivistin kanssa.
Ogonimaata halkovat edelleen Shellin öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä Nigerjoen suiston öljykentiltä Atlantin rannikolla sijaitsevaan öljysatamaan.
Bodon öljyonnettomuudet tapahtuivat lokakuussa ja joulukuussa 2008, kun Shellin öljysatamaan johtava Trans Niger -öljyputki repesi hitsaussaumasta ja ympäristöön suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Kesti useita kuukausia ennen kuin öljy-yhtiö kävi tukkimassa vuodot.
Öljytuhon alle jäi lähes sata neliökilometriä mangroverämettä. Kalat, äyriäiset ja simpukat kuolivat, ja alueen kalastajat menettivät elinkeinonsa.
Vielä kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen öljytuhoja ei ole edes yritetty puhdistaa.
YK:n ympäristöjärjestön Unepin raportin mukaan Ogonimaan alueella kaikki vesistöt ovat öljyn saastuttamia. Pohjaveden pinnalla kelluu pahimmillaan kahdeksan sentin paksuinen kerros öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten. 49 paikkakunnalla öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä.
Paikalliset ympäristöjärjestöt pitävät Shellin korvauspakettia osavoittona, joka tulee varmasti johtamaan uusiin korvauskanteisiin muualla Nigerjoen suiston öljyalueilla aiheutetuista ympäristövahingoista.
Environmental Rights Action -järjestön toiminnanjohtaja Godwin Ojo pitää korvaussummaa kuitenkin riittämättömänä.
”Summa voi kuulostaa suurelta, mutta se on vain symbolinen korvaus Shellin aiheuttamasta ympäristömurhasta ja paikallisten asukkaiden elinkeinojen menetyksestä useiden sukupolvien ajaksi”, Ojo totesi.
Korvauksia saaville kalastajille maksetaan kullekin noin 3 000 euron suuruinen summa, mikä vastaa Nigeriassa vajaan kolmen vuoden minimipalkkaa.
Shellin lupaama 70 miljoonan euron kokonaiskorvaus on samaa suuruusluokkaa kuin yhtiön kahden päivän aikana tienaamat voitot tai yhtiön edellisen toimitusjohtajan Peter Voserin kahden vuoden ansiot bonuspalkkioineen.
Öljyvuotojen jälkeen Shell toimitti Bodon kylään riisisäkkejä, papuja, sokeria ja tomaatteja ja tarjoutui maksamaan koko kylälle yhteensä 5 000 euroa vahingonkorvausta.
Nigerialaisten kalastajien ryhmäkannetta ajaneen asianajotoimiston haltuunsa saamat Shellin sisäiset asiakirjat vaikuttivat keskeisesti siihen, että yhtiö lopulta suostui korvaussopimukseen ilman tuomioistuimen käsittelyä.
Nigerian Shellin toimitusjohtaja Basil Omiyi totesi vuonna 2006 kirjoittamassaan kirjeessä Riversin osavaltion kuvernöörille, että Trans Niger -öljyputken rikkoutuminen oli ”mahdollista ja todennäköistä minä hetkenä hyvänsä ja näin tapahtuessa putkirikko voisi vakavasti vaarantaa ihmishenkiä, ympäristöä ja Nigerian kansantaloutta”.
Aiempi Shellin teettämä tutkimus osoitti, että Shellin öljyputkien jäljellä oleva elinkaari oli ”kutakuinkin olematon tai lyhyt” ja joidenkin putkistojen käyttö ”sisälsi suuria riskejä ja vaaroja”.
Shellin sisäisen sähköpostin mukaan öljyputkea ei ollut huollettu asianmukaisesti yli 15 vuoteen. Vientisatamaan johtavan Trans Niger -putken käyttöä ei kuitenkaan haluttu keskeyttää, koska sen jatkuva käyttö oli elinehto Shellin liiketoiminnalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)