Kehitysapu ennen ja nyt

KU-VIIKKOLEHTI 17.6.2011

Kehitysyhteistyön entiset ja nykyiset tekijät muistelivat suomalaisen kehitysyhteistyön käynnistymistä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkukuusta järjestetyssä juhlaseminaarissa. Kesäkuun alussa tuli nimittäin kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ulkoministeriöön palkattiin ensimmäinen virkamies valmistelemaan Suomen kehitysaputoimintaa.

Työpaikan sai juuri 29 vuotta täyttänyt Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen pääsihteeri Jaakko Iloniemi, joka sittemmin toimi myös suurlähettiläänä Washingtonissa sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan pitkäaikaisena johtajana.

Iloniemi korosti juhlapuheessaan, että suomalaisen kehitysavun käynnistymisen pontimena oli muiden Pohjoismaiden esimerkki. Vuonna 1962 Suomi lähti ensimmäistä kertaa mukaan yhteispohjoismaiseen kehityshankkeeseen Tanganyikassa, nykyisessä Tansaniassa.

Siinä missä ruotsalaiset puhuivat solidaarisuudesta, suomalaiset poliitikot olivat Iloniemen mukaan kuitenkin kiinnostuneempia Suomen vaikutusvallasta YK:ssa.

Suomen ensimmäinen oma kahdenvälinen kehityshanke oli vuonna 1965 käynnistynyt metsäalan hanke, jossa koulutettiin 600 metsuria Tunisiassa.

Presidentti Kekkonen kävi paikan päällä Tunisiassa ja totesi, että ”Suomella on oman historiansa perusteella kunniavelvoitus antaa apua niillä aloilla, joilla se on meille mahdollista”.

Alkuvaiheessa kaikki apu oli projektiapua ja vähäiset hankinnat pyrittiin sitomaan suomalaisiin toimituksiin.

”Projekteja valittaessa oli sovitettava yhteen suomalaisten osaaminen ja vastaanottajan tarpeet. Emme vielä silloin ymmärtäneet sitä, että niin pian kun avun saanti päättyi, projekti jäi ilman varoja ja hoitoa, olipa kyseessä sitten koulu tai kalastusalus. Kohdemailla oli muita, prioriteetiltaan tärkeämpiä hankkeita, jotka piti rahoittaa”, Iloniemi kertoi ulkoministeriön seminaarissa.

Kehitysyhteistyön painopisteet ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella. 70-luvulla puhuttiin ennen muuta teknisestä avusta, kun suomalaisia asiantuntijoita ja teknologiaa vietiin kehitysmaihin teollisuustuotannon tueksi.

80-luvulla käynnistettiin useita isoja sähköalan ja vesihuollon hankkeita ja kunnostettiin satamia Tansaniassa ja Mosambikissa. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry teki metsätaloussuunnitelmia Indonesiassa ja Thaimaassa. Muiden länsimaiden tavoin kehitysavulle asetettiin erilaisia talouspolitiikkaa ja myös demokratiaa koskevia ehtoja.

Kehitysyhteistyön määrärahat kasvoivat tasaisesti, ja vuonna 1991 ylitettiin ensimmäisen ja ainoan kerran YK:n suosittama 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta.

Puhtaassa rahassa mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä kuitenkin suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.

Avun muodot ovat nyt myös uudet, kun perinteisen hanketuen sijasta on siirrytty budjettitukeen tai rahalliseen tukeen eri hallinnonaloille. Suurimmissa kumppanimaissa Mosambikissa ja Tansaniassa suomalaisella kehitysavulla on tuettu muun muassa terveyshallintoa ja opetushallintoa, ja rahaa on maksettu myös suoraan valtioiden budjettiin.

Aiempien vuosien tapaan kehitysyhteistyön määrärahoja käytetään myös järjestöjen hankkeisiin, humanitaariseen kriisiapuun sekä Maailmanpankin ja EU:n kehitysapuhankkeisiin.

Suunnilleen samaan aikaan kun kehitysyhteistyöhallinto juhli omaa varhaishistoriaansa, Into Kustannus julkaisi Teppo Eskelisen pamfletin nimeltä Kehityksen loppu. Kirja on mainio katsaus kehitystavoitteiden muutoksiin ja ristiriitaisuuksiin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitysavusta tai ylipäänsä maailmanparantamisesta ja sen haasteista kiinnostuneille.

Kansan Uutisten talouskolumnistinakin toimiva Eskelinen on koulutukseltaan filosofi, ja filosofiassa tärkeintä on käsitteiden määrittely. Heti kirjansa kärkeen hän esittääkin kehitysavussa helposti unohtuneen tärkeän peruskysymyksen: Mistä oikein puhumme, kun puhumme kehityksestä?

Vastauksia on monia ja toteuttamisen tapoja yhtä lailla. Yhteistä niille on se, että kehityksellä tarkoitetaan yhteiskuntien muuttamista paremmiksi.

Kehitysavun kulta-aikana korostettiin sitä, että kehitys olisi nimenomaan yhteiskuntien modernisointia ja talouskasvua. Ajateltiin, että köyhiä maita teollistamalla ne voisivat muuttua länsimaiden kaltaisiksi. Viimeistään 80-luvulla kävi selväksi, että tämä olisi maapallon kestävyyden kannalta mahdotonta.

”Koska kehitys on laajamittaisena tavoitteena käynyt mahdottomaksi, kehitystavoitteet on käytännössä muutettu huomattavasti vaatimattomammiksi”, Eskelinen kirjoittaa.

”Kehityksellä pyritään tänä päivänä köyhyyden vähentämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hieman nykyistä pienempi ihmisjoukko eläisi hyvin matalalle määritellyn köyhyysrajan alapuolella.”

Myös Suomen kehityspolitiikan tavoitteena on nykyään köyhyyden vähentäminen ja kestävän kehityksen edistäminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Köyhyyden vähentämiseen pyritään kehitysyhteistyön avulla ”edistämällä kehitykselle suotuisien olosuhteiden vahvistumista köyhimmissä maissa elinkeinojen, investointien ja kaupan edellytysten parantamiseksi ja talouskasvun aikaansaamiseksi.”

Teppo Eskelinen kuitenkin muistuttaa, että monissa maissa juuri kehitys ja talouskasvu ovat olleet syynä köyhien ihmisten elämän kurjistumiseen. Talous ja investoinnit kasvavat ja jotkut toki vaurastuvat, mutta maaseudulta kaupunkiin paremman elintason toivossa muuttaneet ihmiset työskentelevät hikipajoissa ja asuvat surkeissa slummeissa.

”Ainoa todella uskottava keino köyhyyden vähentämiseen on, että köyhät ihmiset kykenevät itse organisoitumaan ja vaatimaan poliittisia parannuksia asemaansa”, Eskelinen toteaa.