perjantai 26. huhtikuuta 2013

Irakin sodan seuraukset

KU-VIIKKOLEHTI 26.4.2013

Vapunpäivänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush saapui lentäjänpuvussa lentotukialus Abraham Lincolnin kannelle ja ilmoitti tv-kameroiden välityksellä koko maailmalle, että sotatoimet Irakissa olivat päättyneet. Lentotukialuksen komentosillan poikki vedetyssä valtavassa lakanassa luki: Tehtävä suoritettu.

Valkoinen talo julkaisi verkkosivuillaan kuvat presidentti Bushista lentäjänpuvussa otsikolla: ”Presidentti Bush ilmoittaa taisteluoperaatioiden päättyneen Irakissa.”

Kuusi viikkoa kestäneiden Bagdadin ilmapommitusten ja Yhdysvaltojen maajoukkojen suurhyökkäyksen jälkeen Irakin presidentti Saddam Hussein oli tosiaan ajettu vallasta. Mutta taistelut eivät suinkaan loppuneet siihen, vaan kiihtyivät.

Irak ajautui yhä jatkuvaan sisällissotaan, jossa Yhdysvallat taisteli seitsemän vuoden ajan sille myötämielisen miehityshallinnon puolella sunnikapinallisten joukkoja vastaan.

Pommi-iskuista ja tienvarsipommeista tuli osa irakilaisten arkea. Sodassa kuoli lopulta yli 4 000 yhdysvaltalaissotilasta.

Elokuussa 2003, kolme kuukautta Bushin pitämän Tehtävä suoritettu -puheen jälkeen, Valkoinen talo retusoi puheesta kertovan verkkosivun otsikon uuteen muotoonsa: ”Presidentti Bush ilmoittaa suurempien taisteluoperaatioiden päättyneen Irakissa.”

Kun Yhdysvallat vuonna 2010 alkoi vetää joukkojaan pois Irakista, amerikkalaismedia teetti useita mielipidekyselyjä, joissa yhdysvaltalaisilta kysyttiin heidän näkemyksiään siitä, miten irakilaiset suhtautuivat Yhdysvaltojen joukkoihin ja Irakin miehitykseen.

Tv-yhtiö CBS:n kyselyn mukaan valtaosa amerikkalaisista uskoi, että irakilaiset olivat kiitollisia miehityksestä ja Irakin olot olivat nyt paremmat kuin ennen sotaa.

CNN:n kyselyssä 52 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että miehityksellä oli haitallisia seurauksia Yhdysvalloille, mutta vain 28 prosenttia uskoi, että miehityksellä olisi ollut kielteisiä vaikutuksia Irakissa.

Kun uutistoimisto AP vuonna 2007 kyseli yhdysvaltalaisten arvioita Irakin sodan kuolonuhrien määrästä, suurin osa vastaajista tiesi kaatuneiden amerikkalaissotilaiden lukumäärän varsin tarkkaan. Kuolleiden irakilaisten määrä arvioitiin sen sijaan rajusti alakanttiin. Keskimääräinen vastaus oli, että Irakin sodassa oli kuollut 9 000 irakilaista.

Vuoden 2006 puoliväliin mennessä Irakin sodassa oli kuitenkin kuollut väkivaltaisesti yli 600 000 irakilaista – ja runsaan vuoden aikana kuolonuhrien määrä tulisi vielä yli kaksinkertaistumaan.

Yhdysvaltalainen rauhanaktivisti David Swanson julkaisi viime kuussa Irakin sodan alkamisen kymmenvuotispäivän alla e-kirjan Yhdysvaltojen miehityksen vaikutuksista Irakissa. Kirja nimeltä Iraq War Among World’s Worst Events on ladattavissa verkosta maksutta.

Swanson käy kirjassaan aluksi läpi tutkimuksia ja arvioita Irakin sodan kuolonuhrien määrästä. Vuodelta 2006 peräisin ollut luku 600 000 perustui yhdysvaltalaisen Johns Hopkinsin yliopiston yhdessä bagdadilaisen Al Mustansiriyan yliopiston tutkijoiden kanssa eri puolilla Irakia tekemään laajaan kyselytutkimukseen, jonka tulokset julkaistiin lääkärilehti Lancetissa.

Yliopistotutkijoiden arviota kuolonuhrien määrästä on sittemmin päivitetty suhteuttamalla vuoden 2006 luvut Iraq Body Count -verkkosivuston lukumääriin myöhempien vuosien kuolonuhreista. Iraq Body Count on sodan alusta asti dokumentoinut ja laskenut yhteen tiedotusvälineissä julkaistuja tietoja kuolleista.

Just Foreign Policy -järjestön julkaisema viimeinen arvio Irakin sodassa kuolleiden irakilaisten määrästä on nyt 1 455 590.

Kuolonuhrien lisäksi yli neljä miljoonaa irakilaista haavoittui ja osa vammautui loppuiäkseen.

Lähes viisi miljoonaa irakilaista joutui sodan vuoksi lähtemään kodeistaan, puolet heistä ulkomaille.

Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin perustui tietoiseen valheeseen: Irakilla väitettiin olevan kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita, ja sen sanottiin uhkaavan maailmanrauhaa, mutta YK:n asetarkastajat eivät löytäneet merkkejä joukkotuhoaseista.

Yhdysvallat teki sen sijaan sodan aikana yli 33 000 ilmapommitusta Irakiin. Sodan alkuvuosina Irakiin pudotettiin yli 13 000 rypälepommia, jotka sisälsivät yli kaksi miljoonaa niin sanottua tytärammusta. Näistä huomattava osa jäi räjähtämättöminä maastoon surmaten vielä vuosia myöhemmin yli 80 000 siviiliä.

Ainakin Fallujan kaupungissa Yhdysvallat käytti valkoista fosforia sisältäviä palopommeja. Palavaa fosforia on erittäin vaikeaa sammuttaa, ja fosforipommien sirpaleet aiheuttavat ihmiselle syviä ja kivuliaita palovammoja. Tavanomaisia aseita koskeva kansainvälinen yleissopimus kieltää fosforiräjähteiden käytön.

Yhdysvallat käytti eri puolilla Irakia myös köyhdytettyä uraania sisältäviä ammuksia sekä Mark 77 -pommeja, joilla on samanlaiset vaikutukset kuin napalmilla.

Pommitusten aiheuttamien korkeiden raskasmetallipitoisuuksien ja uraanijäämien vuoksi Fallujassa lähes joka toinen raskaus päättyy keskenmenoon ja elävänä syntyneistä lapsista yli puolet on epämuodostuneita. Vauvoilta puuttuu raajoja tai sisäelimiä. Jotkut syntyvät ilman silmiä tai ilman pääkalloa.

Koko Irakin kannalta pahin sodan seuraus oli David Swansonin mukaan kuitenkin maan modernin infrastruktuurin ja yhteiskunnan täydellinen tuhoaminen. Vesilaitokset, sairaalat, sillat ja sähkölaitokset pommitettiin hajalle. Yhdysvallat romutti Irakin yhteiskunnan lietsomalla etnistä vihaa ja väkivaltaisuuksia uskonnollisten ryhmien välille.

Irakissa oli ennen sotaa korkeatasoiset yliopistot. Nyt suurin osa oppilaitoksista on tuhottu pommituksissa tai ryöstelijät ovat vieneet niistä kaiken irtaimen. Ainakin 600 yliopisto-opettajaa on surmattu, ja tuhannet ovat paenneet ulkomaille.

Naisilla ja tytöillä on turvatonta tämän päivän Irakissa kiihkoislamilaisten kaartien ahdistellessa heitä kaduilla.

”Jos tuhoaa kokonaisen yhteiskunnan ja palkkaa uskonnollisia kiihkoilijoita hyökkäämään toisten uskonnollisten kiihkoilijoiden kimppuun, seurauksena on helvetti maan päällä”, David Swanson toteaa.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Vapautta ei voi syödä

KU-VIIKKOLEHTI 12.4.2013

Sidi Bouzid on 30 000 asukkaan unelias pieni kaupunki Tunisian sisämaassa keskellä kuivaa aroa, jolla eivät kasva edes oliivipuut. Iltapäivällä nahkatakkiset nuoret miehet ja iäkkäämmät herrat kauhtuneissa puvuntakeissaan istuvat muovituoleissa kaupungin lukuisissa ulkokahviloissa polttamassa tupakkaa ja siemaillen pienistä laseista paikallista espressoa tai minttuteetä.

Suosituin kahvipaikka näyttäisi olevan keskustorin laidalla sijaitseva Café Phosphate. Vielä muutama vuosi sitten Tunisia oli yksi maailman suurimpia fosfaatin tuottajia.

Miltei joka korttelista löytyy myös autokoulu sekä pieniä puoteja, joiden sisällä on vieri vieressä kolikkopuhelimia. Sidi Bouzidissa joka toinen nuori on ilman töitä, koko väestöstä 25 prosenttia.

Töihin on lähdetty usein muualle maahan. Rannikon kuuluisat turistikohteet Sousse ja Monastir sijaitsevat parinsadan kilometrin päässä. Maan pääkaupunkiin Tunisiin kestää bussilla viisi tuntia. Kolmas määränpää ovat Gafsan fosfaattikaivokset parin tunnin matkan päässä Saharan autiomaassa, mutta nykyään sieltäkään ei saa töitä, kun lakkojen ja paikallisten asukkaiden protestien seurauksena tuotanto romahti alle puoleen.

Tämä on nyt sitten se paikka, mistä Tunisian ja muiden arabimaiden kansannousu sai alkunsa.

Joulukuun 17. päivänä 2010 Sidi Bouzidin kuvernöörinviraston edessä 26-vuotias hedelmäkauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen poliisin takavarikoitua hänen myyntituotteensa, kun hänellä ei ollut varaa maksaa lahjuksia.

Parin viikon ajan nuoret miehet osoittivat mieltään poliisin mielivaltaa, korruptiota ja työttömyyttä vastaan. Poliisit käyttivät ensin kyynelkaasua ja pian myös kiväärin luoteja.

Mielenosoittajat järjestäytyivät kantakahviloidensa perusteella ryhmiksi, jotka kommunikoivat keskenään tekstiviesteillä. Joka kahvilasta löytyi myös turvallisuuspoliisin ilmiantaja, mutta poliisi oli lopulta voimaton, kun mellakoita käynnistettiin samanaikaisesti eri puolilla kaupunkia.

Joulukuun lopulla mielenosoitukset levisivät pääkaupunkiin Tunisiin ja rannikon turistikaupunkeihin. Ammattiliittojen organisoimiin lakkoihin osallistuivat ensimmäisinä juristit ja opettajat. Kuukauden ajan jatkuneen kansannousun jälkeen Tunisiaa 23 vuotta hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali luopui vallasta ja pakeni Saudi-Arabiaan.

Lokakuussa 2011 pidetyissä parlamenttivaaleissa maltillinen islamistipuolue Ennahda sai ylivoimaisen vaalivoiton. Ben Alin länsimielisen diktatuurin aikana vankilassa istuneet islamistit perustivat väliaikaisen hallituksen, johon he kutsuivat mukaan kaksi pienempää ei-uskonnollista puoluetta.

Sidi Bouzidissa kansannoususta on muistona kuvernöörinviraston lähettyville jalkakäytävälle pystytetty Mohamed Bouazizin monumentti, kivestä veistetty valkoiseksi kalkittu hedelmäkärry, jonka jalusta on spreijattu täyteen ranskan- ja arabiankielisiä iskulauseita. Kaksi vuotta Tunisian kansannousun jälkeen tyytymättömyys kuitenkin jatkuu.

”Mikään ei ole muuttunut paremmaksi”, sanoo kuvernöörinvirastoa vastapäätä sijaitsevassa Café Le Plaisirissa tarjoilijana työskentelevä Hossem.

”Työttömyys on vain kasvanut ja köyhien määrä lisääntynyt. Hinnat ovat kohonneet. Alueelliseen kehitykseen ei ole investoitu”, tarjoilija luettelee.

Hän toteaa, että ihmisillä on nyt vapaus sanoa mielipiteensä ääneen. ”Mutta vapautta ei voi syödä”, hän lisää.

Liikemies Mustafa Amine on samaa mieltä vallankumouksen laihoista tuloksista. ”Liberté oui, mais après? Mitä tuli vapauden jälkeen?” hän sanoo. ”Meidän nuoret istuvat edelleen päivät pitkät juomassa kahvia.”

Pölyisellä Mohamed Bouazizin kadulla pientä hotellia ja ravintolaa pyörittävän Aminen mukaan Tunisian taloudelliset ja poliittiset ongelmat ovat yhä ratkaisematta ja todellista poliittista muutosta ajavat ryhmät ovat hajallaan.

Sidi Bouzidissa puheet Facebook- tai Twitter-vallankumouksesta tuntuvat hullunkurisilta. Mustafa Aminen hotelli-ravintolan langattoman verkon lisäksi kaupungista löytyy monen mutkan takaa myös toinen nettikahvila. Pääkadun kolikkopuhelimet ovat edelleen suosittuja, kun asukkaat haluavat saada yhteyden muualle maahan lähteneisiin perheenjäseniinsä.

Pääkaupungissa Tunisissa eletään toista aikakautta. Viikkolehti Al-Mosawarin toimittaja Walid Ahmed Ferchichi päivittää Facebook-sivuaan läppärillään kaupungin keskustan Oscars-baarissa. Pian pöydässä puhutaan jo politiikkaa.

”Puoluepolitiikka ei voi heti toimia maassa, jossa kaikki itsenäinen ajattelu oli aiemmin kiellettyä. Politiikka on rikkaiden politiikkaa. Siinä pärjäävät aluksi ne, joilla on rahaa”, Ferchichi analysoi.

Islamistinen Ennahda-puolue saa rahoituksensa Qatarista. Uusi nouseva oikeistolainen oppositiopuolue Tunisian kutsu on puolestaan Ben Alin entisen valtapuolueen varakkaiden poliitikkojen käsissä. Tunisian vaalien alla maassa perustettiin lyhyessä ajassa yli sata puoluetta, joukossa parikymmentä vasemmistopuoluetta.

Vasemmiston hajanaisuuden vuoksi Tunisian ammattiliittojen keskusjärjestö (UGTT) on pyrkinyt ottamaan itselleen oppositiopuolueiden roolin. Eri puolilla maata käydään parhaillaan ankaria työtaisteluja surkeita palkkoja ja eriarvoisuutta vastaan.

Hallitseva Ennahda-puolue syyttää talousongelmista Euroopan maiden lamaa. 80 prosenttia Tunisian viennistä on aiemmin mennyt Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Hallituksen mukaan ammattiliitot pahentavat ongelmia vaatimalla korkeampaa palkkaa, mikä aiheuttaa paineita korottaa hintoja ja vaikeuttaa uusien työpaikkojen luomista.

Ammattijärjestö UGTT:n tutkimusjohtajan Nasreddine Sassin mukaan islamistihallitus vain jatkaa Ben Alin uusliberaalia talouspolitiikkaa, yksityistämistä ja verohelpotuksia ulkomaisille yhtiöille.

”Alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseksi työntekijöille pitäisi antaa hiukan lisää tuloja, jotta ostovoima lisääntyisi, talous saataisiin taas käyntiin ja valtio saisi verotuloja.”

Vasemmistolaisen Kansanrintaman puhemies Jilani Hammami taas ehdottaa, että ulkomaanvelka jätettäisiin maksamatta. Lähes viidesosa Tunisian budjetista menee Ben Alin hallinnon aikoinaan ottaman velan takaisinmaksuun.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Mielenilmausten kevät Tunisiassa

KU-VIIKKOLEHTI 28.3.2013

Tunisiassa kevät on jo pitkällä. Pienet palmut reunustavat Mohamed Bouazizin bulevardia, joka vie maan pääkaupungin Tunisin lentokentältä kohti kaupunkia.

Vilkas moottoritie sai nykyisen nimensä vihanneksia ja hedelmiä työkseen myyneen nuoren katukauppiaan mukaan. Joulukuussa 2010 Sidi Bouzidin pikkukaupungissa 26-vuotias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen poliisin takavarikoitua hänen myyntituotteensa, kun hänellä ei ollut varaa maksaa lahjuksia.

Tästä alkoi Tunisian kansannousu, joka johti lopulta suurmielenosoituksiin ja vallanvaihtoon myös Egyptissä ja muissa arabimaissa.

Ihmiset osoittivat mieltään työttömyyttä, inflaatiota, korruptiota ja poliisin mielivaltaa vastaan. Kuukauden ajan jatkuneen kansannousun jälkeen Tunisiaa 23 vuotta hallinnut presidentti Zine el-Abidine Ben Ali luopui vallasta. Lokakuussa 2011 pidetyissä parlamenttivaaleissa maltillinen islamistipuolue Ennahda sai ylivoimaisen vaalivoiton.

Kaksi vuotta Tunisian jasmiinivallankumouksen jälkeen maan ongelmat ovat kuitenkin pitkälti ennallaan ja mielenosoitukset jatkuvat. Talous kasvaa, mutta työikäisestä väestöstä 17 prosenttia on ilman töitä ja nuorten työttömyys on peräti 40 prosenttia.

”Tässä on nuori mies, joka myy kadulla tupakkaa, koska hänellä ei ole muuta työtä”, olivat 27-vuotiaan Adel Khadrin viimeiset sanat. Hän poltti itsensä kuoliaaksi pari viikkoa sitten Tunisin keskustan pääkadulla, maan ensimmäisen presidentin mukaan nimetyllä Habib Bourguiban puistotiellä.

Yhteensä toistasataa tunisialaismiestä on tehnyt tai yrittänyt tehdä polttoitsemurhan kahden viime vuoden aikana.

Tällä viikolla Tunisissa järjestetään kansalaisjärjestöjen ja kansanliikkeiden suurtapaaminen, Maailman sosiaalifoorumi. Tunisin yliopiston kampuksella pidettävän foorumin seminaareihin ja työryhmiin osallistuu kymmeniä tuhansia aktivisteja ja kampanjatyöntekijöitä eri puolilta maailmaa.

Lentokentällä kokousvieraita vastassa oli joukko nuoria sosiaalifoorumin paikallisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Kysyin insinööriopiskelija Abdelkarimilta ja englannin kieltä opiskelevalta Aminalta, mikä sai heidät lähtemään mukaan vapaaehtoistyöhön sosiaalifoorumiin.

”Haluamme olla mukana kohentamassa Tunisian julkisuuskuvaa”, nuoret vastasivat yhteen ääneen. ”Tunisiasta on kerrottu ulkomaiden mediassa niin paljon kielteistä viime aikoina.”

Opiskelijanuorten näkemys uutisoinnista pitää varmasti paikkaansa. Tänä vuonna kansainvälisen median Tunisia-uutisissa on kerrottu lähinnä islamistien ja muiden poliittisten ryhmien välisistä ristiriidoista.

Helmikuussa pyssymies surmasi pienen vasemmistopuolueen johtajan Shokri Belaidin. Belaid syytti hallitsevaa islamistista Ennahda-puoluetta uusliberaalista talouspolitiikasta ja ääri-islamilaisten salafistien väkivaltaisten iskujoukkojen tukemisesta. Belaidin puolueella on vain yksi edustaja Tunisian parlamentissa, mutta hautajaiskulkueeseen osallistui yli miljoona ihmistä.

Neljä salafistiryhmän jäsentä on pidätetty epäiltynä osallisuudesta murhan suunnitteluun.

Aiemmin salafistien iskujoukot, Vallankumouksen suojeluryhmät, ovat keskeyttäneet musiikkikeikkoja ja taidenäyttelyitä, joita he ovat pitäneet islamin vastaisina, ja häirinneet ammattiliittojen mielenosoituksia.

Monien mielestä Ennahda-puolueen hallitus ei ole tehnyt tarpeeksi salafistien hyökkäysten estämiseksi.

Shokri Belaidin murhan jälkeen Tunisiaan nimettiin uusi islamistien johtama väliaikaishallitus, jonka ministereistä puolet on virkamiehiä.

Tunisian kansannousun aikana internetin sosiaalisella medialla ja bloggaajilla oli tärkeä rooli tapahtumien tiedonvälityksessä. Tosin kaksi vuotta sitten vain noin viidesosa tunisialaisista käytti internetiä.

Verkon välityksellä tehdyt mielenilmaukset Tunisiassa ovat saaneet viime aikoina huomiota myös ulkomailla.

Opiskelijaporukka kyhäsi alkukuusta YouTube-videon, jossa salafisteiksi ja Persianlahden maiden emiireiksi pukeutuneet opiskelijat tanssivat tekoparrat leuassaan newyorkilais-dj Baauerin hittikappaleen Harlem Shaken tahdissa. Video olisi todennäköisesti jäänyt omaan arvoonsa, jollei islamistihallitus olisi reagoinut siihen rajusti. Vastareaktiona hallitukselle Tunisiassa tehtiin parissa viikossa useita satoja islamisteja parodioivia tanssivideoita.

Vähintään yhtä suurta kohua aiheuttivat 19-vuotiaan tunisialaisnaisen Facebookiin laittamat kuvat, joissa tämä esiintyy rinnat paljaina. Ukrainalaisen feministiryhmän Femenin esimerkkiä soveltaen naisen ylävartaloon oli kirjoitettu arabiaksi: ”Vartaloni kuuluu minulle, eikä se ole kenenkään muun kunnian lähde.”

Tällä viikolla naisen perhe passitti tämän mielisairaalaan.

Ennahda-puoluetta luonnehditaan maltilliseksi islamistipuolueeksi. Tunisiassa tämä tarkoittaa sitä, että paikallista olutta ja punaviiniä myydään avoimesti turistiravintoloiksi kutsutuissa juottoloissa.

”Emme usko, että valtiolla on oikeus määrätä, miten ihmiset pukeutuvat, mitä he syövät tai juovat tai mihin heidän pitäisi uskoa”, Ennahdan johtaja Rachid Ghannouchi totesi vastikään.

Naisten asema on ollut Tunisiassa perinteisesti varsin hyvä. Naiset ovat lain edessä tasa-arvoisia miesten kanssa. Naiset voivat omistaa yrityksiä, avata omat pankkitilit tai hakea passia ilman aviomiehen lupaa. Moniavioisuus kiellettiin vuonna 1956.

Tänä päivänä etenkin monet vanhemmat naiset käyttävät kadulla huntua tai ainakin huivia, joka peittää hiukset. Ben Alin aikana hunnun käyttö oli kielletty.

Tunisia on edelleen tärkeä rantalomakohde, eikä islamisteilla ole pyrkimystä muuttaa tätä.

Ennahda-puolue on kuitenkin jakautunut. Puolueen johto sanoo kannattavansa yhteistyötä muiden poliittisten ryhmien kanssa, kun taas monet puolueen kannattajista peräänkuuluttavat islamin käyttäytymissääntöjen tiukempaa noudattamista.

Maltillinen islamilaisuus yhdistettynä lähes äärioikeistolaiseen uusliberaaliin talouspolitiikkaan on omiaan lisäämään salafistien kannatusta etenkin Tunisian kaupunkien köyhillä asuinalueilla. Työttömät nuoret miehet ovat otollinen kohderyhmä kiihkomuslimeille, joiden mielestä talousahdinko johtuu yksinkertaisesti siitä, etteivät ihmiset noudata koraanin oppeja.