keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Lisää rikkiä ilmakehään?

KU-VIIKKOLEHTI 31.12.2009

Meinasi mennä aamupuuro väärään kurkkuun, kun luin joulun alla Helsingin Sanomien kolumnia, jossa lehden taloustoimituksen esimies ylisti maapallon ilmaston tietoista manipulointia ratkaisuna ilmastonmuutokseen. Taloustoimittaja oli lukenut Superfreakonomics-kirjan kirjoittajien laatiman lehtijutun ilmastomanipuloinnin oletetusta helppoudesta ja referoi tekstiä innostuneesti miltei sanasta sanaan.

Steven Levittin ja Stephen Dubnerin Superfreakonomics on ollut Yhdysvaltojen myydyimpiä kirjoja jo viikkojen ajan. Kirjoittajien ideana on erilaisia tilastoja yhdistämällä esittää kansantajuisista aiheista yllättäviä johtopäätöksiä, kuten esimerkiksi että kuolintilastojen valossa juopuneena on turvallisempaa ajaa autolla kuin kulkea jalan.

Kirjan viimeisessä luvussa, jonka ajatuksenjuoksua Helsingin Sanomien taloussivujen kolumnikin käsitteli, kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että rikkidioksidin suihkuttaminen yläilmakehään eräänlaiseksi suojakilveksi auringonsäteilyä vastaan olisi edullisempi ja vaivattomampi keino hidastaa ilmaston lämpenemistä kuin fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen.

”Eikö maapallon biosfäärin laajamittainen peukalointi olisi syytä ottaa asialistalle ennen kuin on liian myöhäistä?” Helsingin Sanomien taloustoimittaja ehdotti.

Rikkidioksidin suihkuttaminen stratosfääriin on varmasti eniten viime aikoina huomiota saanut maapallon ilmaston manipulointimenetelmä. Yhdysvaltalainen Intellectual Ventures -yhtiö on jo hakenut patenttia Stratokilpi-nimiselle keksinnölleen, joka sai ekstrajulkisuutta Superfreakonomics-kirjan markkinoinnista – ja myös kirjan päätösluvun herättämästä kritiikistä.

Hanketta arvosteltiin myös Kööpenhaminan ilmastokokouksen kansalaisjärjestöfoorumissa työryhmässä, joissa käsiteltiin ilmaston manipuloinnin vaaroja.

Yksityiskohtaisessa suunnitelmassaan Intellectual Ventures ehdottaa valtavien ilmapallojen ja puhallettavien leijojen varassa pystyssä pysyvän, 2–5 sentin paksuisen ja 30 kilometriä pitkän letkun vetämistä yläilmakehään aluksi joko Alaskasta käsin tai jossain muualla napapiirin pohjoispuolella.

Tällaisten letkuviritysten avulla taivaalle olisi tarkoitus pumpata vuosittain 2–5 miljoonaa tonnia nestemäistä rikkidioksidia. Määrä vastaa alle viittä prosenttia maailman nykyisistä rikkipäästöistä ja riittäisi laskelmien mukaan pysäyttämään maapallon keskilämpötilan nousun, jollei kasvihuonepäästöjä lainkaan vähennetä.

Rikin suihkuttaminen yläilmakehään oli alkujaan neuvostoliittolaisen Mihail Budykon keksintöä. Leningradin geofysiikan observatorion johtajana toiminut ilmastotieteen pioneeri ehdotti jo 70-luvun alussa rikkiaerosolin käyttöä stratosfäärissä jäljittämään tulivuorenpurkauksissa ilmakehään vapautuvaa, ilmastoa viilentävää rikkiä.

Ajatus tuli lännessä tunnetuksi, kun vetypommin keksijä, yhdysvaltalainen Edward Teller yhdessä suojattiensa Lowell Woodin ja Roderick Hyden kanssa esitteli idean planetaarisia hätätiloja käsitelleessä seminaarissa Sisiliassa vuonna 1997. Rikkisuihkeiden rinnalla Teller ehdotti ohuiden metallilevyjen lennättämistä taivaalle heijastamaan auringon säteilyä takaisin avaruuteen.

Presidentti Reaganin Tähtien sota -hanketta aikoinaan johtanut Lowell Wood propagoi edelleen rikkikilpeä ratkaisuksi ilmaston lämpenemiseen. Woodin mukaan rikkikilpi parantaisi myös viljasatoja, vähentäisi ihosyöpää ja tekisi auringonlaskuista aiempaa värikkäämpiä.

Roderick Hyde siirtyi puolestaan vastikään Stratokilpi-hanketta puuhaavan Intellectual Venturesin tutkimuspäälliköksi työskenneltyään sitä ennen yli 30 vuotta Lawrence Livermoren ydinaselaboratoriossa Kaliforniassa.

Puheita rikin pumppaamisesta yläilmoihin pidettiin pitkään lähinnä öljy- ja aseteollisuutta lähellä olevien ”hullujen tiedemiesten” mielikuvituksen lentona, kunnes otsonikatotutkimuksistaan kemian Nobel-palkinnon saanut hollantilainen Paul Crutzen vuonna 2006 Nairobin ilmastokokouksen alla julkaisi Climatic Change -lehdessä kirjoituksen rikkiaerosolin käytön mahdollisuudesta auringonvalon säätelyssä.

Crutzenin mukaan hiilidioksidipäästöjen radikaali vähentäminen oli ehdottomasti tärkein tapa hillitä ilmaston lämpenemistä, mutta jonkinlaista varasuunnitelmaa saatettaisiin tarvita tilanteessa, jossa kasvihuonepäästöjen vähentäminen ei yksinään riittäisi pysäyttämään ilmastokatastrofia – osittain teollisuuden rikkipäästöjen vähentymisestä johtuvan ilmakehän puhdistumisen ja sen myötä lisääntyvän auringonsäteilyn vuoksi.

Toiset ilmakehätutkijat muistuttavat rikkisuihkemenetelmän vakavista haittavaikutuksista. Rikkihiukkasten määrän kasvu aiheuttaisi todennäköisesti laajamittaista kuivuutta etenkin trooppisilla alueilla. Rikkihiukkaset tuhoaisivat otsonikerrosta. Lisääntynyt rikki voisi edistää yläpilvien muodostumista, mikä todennäköisesti nopeuttaisi lämpenemistä.

Vähentyvä auringonvalo haittaisi kasvien yhteyttämistä ja heikentäisi aurinkoenergian tehokkuutta. Maahan putoavat rikkihiukkaset aiheuttaisivat happosateita ja terveyshaittoja. Mikäli rikin syöttäminen ilmakehään jostain syystä jouduttaisiin keskeyttämään, maapallon lämpötila kohoaisi lyhyessä ajassa monta astetta, mikä olisi kestämätön muutos maailman ekosysteemeille.

Monien mielestä pahinta tässä menetelmässä on kuitenkin se, ettei se puutu ilmastonmuutoksen syihin eikä lainkaan lievennä hiilidioksidin aiheuttamia haittoja.

Ilmastonmuutoksen kieltäjät ja öljyteollisuuden puolestapuhujat ovatkin ottaneet ilmaston manipuloinnin sydänasiakseen ja markkinoivat sitä nyt taloudellisesti järkevänä vaihtoehtona kasvihuonepäästöjen vähentämiselle.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Ilmastoystävällistä viherpesua

KU-VIIKKOLEHTI 18.12.2009

Kööpenhaminan ilmastokokousta ympäröivä markkinahumu tunkee vastaan jo Kastrupin lentokentällä. Terminaalikäytävän seinällä öljy-yhtiö Shell mainostaa itseään ympäristöystävällisenä, koska se on osakkaana kahdessa tuulivoimahankkeessa Espanjassa ja Hollannissa. Lentoaseman mainoslehti puolestaan kertoo, että Kööpenhaminassa lentokoneet nousevat ilmaan hiilidioksidia säästävällä tavalla.

Kaupungin keskustan Raatihuoneenaukiolle on pystytetty energiayhtiö Siemensin sponsoroima messualue Hopenhagen, jossa esillä on muun muassa led-valaisinta käyttävä katulyhty Los Angelesista ja prototyyppi Barcelonaan suunnitelluista aurinkopaneeleilla toimivista bussipysäkkien aikataulunäytöistä.

Hotellin vastaanotossa minulle lyödään käteen virallisen näköinen todistus, jonka mukaan hotelli on hiilidioksidineutraali.

Naurussa alkaa olla pitelemistä, kun näen taksitolpalla ilmastoystävällisenä itseään mainostavan taksin. Tyhjäkäynnillä olevan auton kuljettaja selittää, että taksifirma ostaa EU:n päästöoikeuksia omien hiilidioksidipäästöjensä verran ja vähentää näin muiden saastuttajien käytettävissä olevia päästökiintiöitä.

”Tämä on erittäin kannattavaa. Asiakkaiden määrä on yli kaksinkertaistunut sen jälkeen kun rupesimme ilmastoystävälliseksi.”

Seuraavana aamuna matkalla kansalaisjärjestöjen ilmastofoorumiin Nytorvin aukio kävelykatu Strögetillä on täynnä kameramiehiä ja tv-toimittajia mikrofoneineen. Ympäristöjärjestö WWF:n igluteltta on vielä kiinni, eivätkä median edustajat näytä olevan kiinnostuneita teltan vieressä olevasta, jäästä valmistetusta jääkarhupatsaasta, joka sulaa hiljalleen Kööpenhaminan parin asteen lämpötilassa.

Mediahuomion syynä onkin Climate Justice Action -liikkeen koolle kutsuma mielenosoitus ilmastonmuutoksella keinottelevia liike-yrityksiä vastaan.

Puolen tunnin odottelun jälkeen aukiolla on jo muutama sata nuorta, osa mustissa hupuissa, ja lähes saman verran poliiseja ja toimittajia.

”122 yhtiötä on vastuussa 80 prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä”, nuorten jakamassa lentolehtisessä kerrotaan. ”Yhtiöt eivät ole ratkaisu ilmasto-ongelmaan. Yhtiöt ovat itse ongelma!”

Sambaa tanssivia ilmastoaktivisteja ei päästetä tutustumaan Hopenhagenin messualueeseen, vaan poliisi piirittää heidät korttelin päässä kulkueen lähtöpaikalta. Osa laitetaan nippusiteisiin ja kuljetetaan pois paikalta.

Tanskan poliisi on viikon aikana pidättänyt lähes 2 000 ihmistä, useimmat heistä ilmastokokouksen varjolla annettujen ennaltaehkäisevien pidätysvaltuuksien nojalla.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa on neuvoteltu paitsi päästörajoituksista myös päästökaupasta. Kioton vastaavassa kokouksessa vuonna 1997 Yhdysvallat esitti aivan neuvottelujen lopputunneilla omat ehdotuksensa päästökaupasta ja muista markkinamekanismeista hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseksi. Näiden lisäysten hyväksyminen oli ehtona sille, että se suostuisi allekirjoittamaan uuden ilmastosopimuksen – jota se ei lopulta koskaan ratifioinut.

EU käynnisti vuonna 2005 oman päästökauppajärjestelmän, jonka mukaan jäsenmaille myönnetään oikeus määrättyyn määrään hiilidioksidipäästöjä ja mikäli nämä päästömäärät alittuvat, päästöoikeuksia voi myydä eteenpäin muille maille tai yrityksille. Päästökiintiöt määriteltiin kuitenkin niin suuriksi, että monissa maissa energiayhtiöt ovat saaneet käyttämättöminä päästöoikeuksina miljardien eurojen ylimääräiset voitot.

Puhtaan kehityksen mekanismi (CDM) taas on Kioton sopimuksessa hyväksytty päästökaupan muoto, jossa teollisuusmaa voi toteuttaa kasvihuonepäästöjä vähentävän hankkeen kehitysmaassa, sen sijaan että se vähentäisi omia päästöjään. Ajatuksena on, että päästöjä kannattaa vähentää siellä, missä päästövähennys on kustannuksiin nähden tehokkainta.

Todellisuudessa CDM-hankkeet ovat olleet usein tuhoisia ympäristölle ja paikallisille asukkaille. Suurimmassa osassa hankkeista ei ole lainkaan onnistuttu vähentämään hiilidioksidipäästöjä.

Brasiliassa selluyhtiö Aracruzin päästövähennyshankkeessa pystytettiin 20 000 hehtaarin eukalyptuspuuplantaasi puuhiilien valmistukseen. Intiassa autoyhtiö Tata Motorsin tuulivoimahankkeen seurauksena tuhannet ihmiset joutuivat muuttamaan kodeistaan.

Etelä-Koreassa ranskalainen kemiantehdas investoi kymmenen miljoonaa euroa ilokaasun jälleenkäsittelylaitteistoon ja saa siitä hyvästä lähes miljardin euron edestä päästövähennyksiä myytäväksi edelleen teollisuusmaiden yhtiöille tai Chicagon ilmastopörssin päästödiilereille.

Viimeistään lauantaina selviää, allekirjoitetaanko Kööpenhaminan Bella Centerissä yksi, kaksi vai ei yhtään ilmastopöytäkirjaa. Mutta kävi miten kävi, niin lopputulos jäänee joka tapauksessa mahdollisimman kauas kansalaisjärjestöjen ilmastofoorumissa esitetyistä tavoitteista.

”Ilmastonmuutoksesta on tulossa valtaapitävien uusi vaarallinen ideologia, jossa mediapropagandan avulla siirretään huomio pois ilmastonmuutoksen todellisista ongelmista ja syistä”, arvioi ecuadorilainen Ivonne Yanez öljyä tuottavien maiden kansanliikkeiden Oilwatch-järjestöstä.

Yanezin mukaan teollisuusmaiden hallitukset vain teeskentelevät olevansa huolissaan ilmastonmuutoksesta.

”Puhutaan päästökaupasta, hiilinieluista ja uusista sopeutumisluotoista, joiden takaisinmaksamiseksi eteläisen pallonpuoliskon maat joutuvat tuottamaan yhä enemmän raaka-aineita ja fossiilisia polttoaineita teollisuusmaiden suuryhtiöille.”

Oilwatchin mielestä fossiiliset polttoaineet tulisi pikemminkin jättää maan alle ja luonnonmetsät tulisi suojella.

”Lisäksi on luotava kansainvälinen instituutio, joka voi määrätä teollisuusmaat vähentämään päästöjään radikaalisti ja maksamaan muulle maailmalle vahingonkorvauksia aiheuttamastaan ilmastotuhosta.”

perjantai 4. joulukuuta 2009

Ruoka-apua olisi omasta takaa

KU-VIIKKOLEHTI 4.12.2009

BBC:n verkkosivuilla kerrottiin viime viikolla, että suurta osaa Somaliasta hallussaan pitävä islamistijärjestö Al-Shabaab on kieltänyt YK:n hätäapujärjestöä WFP:tä tuomasta maahan ulkomaista ruoka-apua.

Islamistit ovat määränneet YK-järjestön tyhjentämään viljavarastonsa Somaliassa vuodenvaihteeseen menneessä. Paikallisia yrityksiä kehotettiin samalla purkamaan yhteistyösopimuksensa hätäapujärjestö WFP:n kanssa.

”Ulkomailta tuotu valtava määrä ilmaista ruoka-apua tuhoaa Somalian omaehtoisen maataloustuotannon, etenkin juuri nyt sadonkorjuuaikana”, Al-Shabaabin julkaisemassa lausunnossa todetaan.

”Olemme päättäneet, että WFP:n on välittömästi pidättäydyttävä tuomasta Somaliaan ruoka-apua ulkomailta. Järjestön tulisi sen sijaan hankkia somalialaisilta viljelijöiltä viljaa toimitettavaksi avun tarpeessa oleville.”

YK:n hätäapujärjestön tiedottaja vastasi islamisteille toteamalla, että järjestö työskentelee Somaliassa, koska maa ei tällä hetkellä kykene ruokkimaan omaa väestöään. WFP:n mukaan Somalian etelä- ja keskiosissa, eli pitkälti juuri Al-Shabaabin hallitsemilla alueilla, lähes puolet asukkaista on ruoka-avun tarpeessa.

WFP:n arvio voi pitää paikkaansa, mutta tiedottaja puhuu asian vierestä.

Somaliassa kärsitään epäilemättä ruokapulasta, etenkin niillä alueilla, jonne ihmiset ovat paenneet yhä riehuvien taistelujen tieltä. Mutta muualla maassa, nimenomaan maan eteläosien viljelymailla, maissia ja durraa on tällä hetkellä yllin kyllin. Kotimaisen ylijäämäviljan toimittaminen avun tarvitsijoille on kuitenkin taloudellisesti kannattamatonta ilmaisen tuontiviljan vuoksi.

Kiihkoislamin äärilaitaa edustavia Al-Shabaabin taistelijoita ei voi kehua monestakaan asiasta. Al-Shabaab hallitsee valloittamiaan alueita väkivalloin ja mielivaltaisesti. Kansainvälisessä uutisoinnissa eniten huomiota ovat saaneet tapaukset, joissa aviorikoksesta syytetyt, joissain tapauksissa raiskatuksi tulleet naiset on kivitetty kuoliaaksi.

Useimmat somalialaiset eivät allekirjoita Al-Shabaabin jyrkkiä näkemyksiä islamista.

Mutta kansainvälisen ruoka-avun kritiikissään Somalian islamistit osuvat silti asian ytimeen.

Seurasin itse läheltä YK:n ja muiden avustusjärjestöjen ruoka-aputoimituksia Somaliassa 90-luvun alkupuolella, kun nuorena kirjeenvaihtajana vierailin maassa useita kertoja ennen Yhdysvaltojen ja YK:n epäonnista sotaoperaatiota, sen aikana ja sen jälkeen.

Joulukuun alussa vuonna 1992 käynnistynyttä Yhdysvaltojen sotilasoperaatiota perusteltiin YK:n väitteellä, jonka mukaan 80 prosenttia Somaliaan lähetetystä hätäavusta ryöstettiin. Luku ei kuitenkaan pohjautunut mihinkään tutkimustietoihin.

Avustusjärjestö Lääkärit ilman rajoja totesi, että ”nämä luvut ovat kuukausia vanhoja ja niitä käytetään vain joukkojen saapumisen oikeuttamiseksi”.

Punainen Risti toimitti yksinään valtaosan ruoka-avusta Somaliaan, kun YK-järjestöt vielä loistivat poissaolollaan. Punaisen Ristin mukaan ruoka-avusta ryöstettiin todellisuudessa noin viisi prosenttia ja avun kokonaishävikki oli noin 20 prosenttia.

Avustusjärjestöt muistuttivat, että ryöstetyt ruokasäkit löysivät useimmiten tiensä Somalia toreille.

Korkeat katoamisprosentit olivat olleet tavallisia Afrikan aiemmissa nälänhädissä. Etiopian nälkäkatastrofi 80-luvun puolivälissä tuli tunnetuksi, kun rockkonserteilla kerättiin rahaa nälkäänäkevien hyväksi. Etiopiassa vain runsas neljäsosa avusta löysi perille avun tarpeessa oleville.

Kun Yhdysvaltojen sotilasoperaatio alkoi, Somaliassa oli todellisuudessa enemmän kuin tarpeeksi ruokaa. Tämän osoittivat avustusjärjestö Caren laatimat tilastot viljan kilohinnoista Mogadishun markkinoilla.

Heinäkuussa 1992 ruokatilanne oli Somaliassa pahimmillaan, kun kenraali Mohamed Farah Aididin joukot taistelivat maaseudulla maan syrjäytetyn diktaattorin Mohamed Siad Barren armeijaa vastaan, joka yritti paluuta valtaan.

Maissin kilohinta oli Mogadishussa heinäkuussa lähes 5 000 Somalian sillinkiä, mikä vastasi tuolloin noin kymmentä markkaa. Elokuussa hinta putosi 2 700 sillinkiin, syyskuussa 1 700 sillinkiin ja lokakuussa alle 1 300 sillingin. Maaliskuussa 1993, kolme kuukautta yhdysvaltalaisjoukkojen maihinnousun jälkeen, maissikilo maksoi enää 600 sillinkiä.

Maissin hintatilasto kertoo, että heinä-elokuussa 1992 viljasta oli pulaa ja siksi hinnat olivat korkeat. Kun avustusjärjestöjen tuomaa ilmaista viljaa oli enemmän tarjolla, torilla myytävän maissin hinta putosi ja lopulta romahti.

Somalian maanviljelijöille seuraukset olivat tuhoisat. African Rights -järjestön haastattelema viljelijä laski, että maissikilon tuotantokustannukset olisivat vajaa 2 000 sillinkiä, mutta paikallisella torilla maissin kilohinta oli vain 500 sillinkiä. Viljelijän ei kannattanut ottaa riskiä ja ottaa esiin traktoriaan ja dieselillä toimivaa kastelupumppua, kun maissin ostohinta oli monin verroin alhaisempi kuin tuotantokustannukset.

Somaliassa oli tuontiviljaa yhtäkkiä reilusti yli tarpeen. Viljaa jaettiin ilmaiseksi ja myytiin pilkkahintaan. Somaliassa ei kannattanut tuottaa omaa ruokaa, vaikka olisi voinut. Maaseudun palkkatyöläiset joutuivat jäämään pakolaisleireille, koska heille ei ollut töitä tarjolla.

Näin ruoka-apu aiheutti ruoka-avun tarpeen.

Nälkäkuolemia ei silti saatu heti loppumaan. Akuutti ruokapula jatkui alueilla, joilla edelleen taisteltiin ulkomaalaisten sotilaiden läsnäolosta huolimatta.

Aliravitsemuksen ohella merkittävä kuolinsyy olivat sairaudet, jotka levisivät epähygieenisillä pakolaisleireillä. Lääkkeiden puutteessa tavallisimmat kuolinsyyt olivat itse asiassa tuhkarokko, ripuli ja tuberkuloosi.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Afrikka siirtyi mobiiliaikaan

KU-VIIKKOLEHTI 20.11.2009

Kuuntelin jokin aika sitten radiosta keskusteluohjelmaa kehitysyhteistyöstä ja kehitysavun leikkauksista. Ohjelman loppupuolella piti oikein höristää korvia, kun yksi keskustelijoista tokaisi, että parasta suomalaista työtä Afrikan kehityksen hyväksi on tehnyt matkapuhelinvalmistaja Nokia.

Hiukan yllättävässä väitteessä on kieltämättä vinha perä. Matkapuhelimet ovat viime vuosina mullistaneet afrikkalaisia yhteiskuntia, helpottaneet tiedonkulkua ja yhteydenpitoa ja avanneet uusia mahdollisuuksia elinkeinonharjoittajille.

Suomalaisperäinen Nokia taas on useimmissa Afrikan maissa ylivoimaisesti suosituin puhelinmerkki. Tosin paikan päällä Afrikan mantereella yhtiön markkinointiväen joukosta ei yleensä löydy suomalaisia.

Matkapuhelinten yleistymisellä ei myöskään ole ollut mitään tekemistä virallisen kehitysyhteistyön kanssa. Kännykkämyynti on Afrikassakin puhtaasti kaupallista toimintaa, jota ei ole tuettu vientiluotoilla eikä muillakaan tukiaisilla.

Matkapuhelinalalle Afrikka on tällä hetkellä nopeimmin kasvava markkina-alue. Viiden viime vuoden aikana matkapuhelinten myynti Afrikassa on yli viisinkertaistunut. Etelä-Afrikassa, Gabonissa ja Botswanassa on tätä nykyä jo lähes yhtä paljon kännyköitä kuin asukkaita.

Koko maailmassa peräti 75 prosenttia matkapuhelinten haltijoista elää tänä päivänä Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kehitysmaissa.

Afrikan maissa matkapuhelinten yleistymisestä saadaan pitkälti kiittää sudanilaissyntyistä alan pioneeria Mohamed Ibrahimia. Mo Ibrahimin perustama puhelinoperaattori Celtel investoi vuosituhannen alkuvuosina rajusti matkapuhelinverkon laajentamiseen Afrikassa.

Liikeideana oli, että asiakkaat käyttävät prepaid-liittymiä. Myös köyhällä väestönosalla on varaa ostaa puheaikaa latauslipukkeilla, joista edullisimmat maksavat vajaa 50 senttiä.

Celtel myytiin muutama vuosi sitten kuwaitilaiselle yhtiölle ja tunnetaan nykyään nimellä Zain.

Yksi keskeinen syy matkapuhelinalan menestykseen Afrikassa ovat kehnot lankaliittymät.

Pinta-alaltaan kolme kertaa Suomen kokoisessa Tansaniassa on 41 miljoonaa asukasta ja 180 000 lankaliittymää, eli noin neljä lankapuhelinta tuhatta asukasta kohti. Niinpä vielä muutama vuosi sitten maaseutukylien asukkaiden oli puhelinsoittoa varten matkustettava usein kymmeniä kilometrejä lähimpään kuntakeskukseen, mistä löytyi toimiva lankapuhelin.

Tänä päivänä Tansaniassa on 15 miljoonaa matkapuhelinta ja joka kolmannella tansanialaisella on oma kännykkäliittymä. Kännyköitä löytyy myös maaseudun syrjäkylistä, joissa ei välttämättä ole sähköä. Puhelimia ladataan usein autojen akuista viritetyillä laitteilla.

Nairobin yliopistolla naapurimaassa Keniassa on selvitetty matkapuhelimenkäytön yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tutkimuksen perusteella tiedetään, että kenialaiset käyttävät kännykkää ennen kaikkea yhteydenpitoon ystävien, perheenjäsenten ja sukulaisten välillä. Tämä on puolestaan vähentänyt matkustamista.

Kommunikointi ystävien ja sukulaisten kanssa ei tutkimuksen tekijöiden mielestä ole lainkaan mikään yhdentekevä asia.

”Matkapuhelimet ovat vapauttaneet tiedonkulun Keniassa, ja poliittinen tila on laajentunut. Nykyään ihmisillä on vapaus sanoa ajatuksensa ääneen”, toteaa sosiologian professori Paul Mbatia.

Työmatkalla Tansaniassa viime kuussa istuin iltaa toimittajakollegan ja tämän kaveriporukan kanssa, kun vieraiden kesken syntyi väittely kaksineuvoisista eläimistä, jotka voivat olla samanaikaisesti sekä koiraita että naaraita. Hetkessä viisi ihmistä haki 3G-puhelimillaan verkosta tietoja kastematojen ja vuokkokalojen lisääntymistavoista.

Absurdi tilanne Dar es Salaamin pimeässä illassa oli minusta oiva esimerkki tämän päivän kaupunkilaisesta Afrikasta, joka ei juuri vastaa katastrofiuutisista saatua kuvaa tuhoon tuomitusta maanosasta.

Jos Tansanian urbaani keskiluokka on saanut älypuhelimista lisäiloa illanistujaisiinsa, niin maaseudun elinkeinonharjoittajille kännykät ovat tuoneet hyvin konkreettisia parannuksia elämään.

Victoriajärven kalastajat pyysivät pari vuotta sitten matkapuhelinoperaattoreita ulottamaan puhelinverkkonsa myös järven ulapalle, jotta kalastajat voisivat soittaa satamassa odottaville kalakauppiaille tarkistaakseen päivän tilausten määrän.

Pienviljelijät voivat puolestaan tekstiviestillä selvittää maissin tai kahvipapujen asianmukaisen myyntihinnan ennen kuin kauppaavat säkkinsä kaupungista tulevalle sisäänostajalle.

Pikkubussin kuljettaja taas voi olla välittömästi yhteydessä auton omistajaan, jos auto sattuisi hajoamaan tai poliisin kanssa syntyy kahnauksia. Ennen matkapuhelinten aikakautta tällaisten ongelmatilanteiden selvittämiseen olisi tärvätty monta työpäivää.

Yksi itäafrikkalaisen matkapuhelinbisneksen kuningasajatuksista on ollut rahansiirtopalvelu nimeltä
M-Pesa. Mobiilirahapalvelu kehitettiin Keniassa vuonna 2007.

M-Pesan avulla liittymän haltija voi lähettää tekstiviestinä rahaa toiselle henkilölle, jolla on matkapuhelin. Vastaanottaja saa viestin, jossa kerrotaan, että hän voi mennä lähimpään puhelinoperaattori Safaricomin toimipisteeseen nostamaan kyseisen summan rahaa.

Erittäin mullistava keksintö Kenian kaltaisessa maassa, jossa rahansiirrot kaupungeista maaseudulle ovat yleisiä, mutta pankkeja on maaseudulla yhä harvassa.

Palvelun avulla voi myös lähettää puheaikaa vastaanottajalle.

M-Pesa-palvelu otettiin vuosi sitten käyttöön myös Tansaniassa, ja tänä vuonna rahansiirtopalvelu lanseerattiin Afganistanissa. Vastaavanlaisia mobiilirahapalveluja on tarjolla myös Filippiineillä, Etelä-Afrikassa, Sambiassa ja Ugandassa.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Verkko-oppia Victoriajärven rannalla

KU-VIIKKOLEHTI 6.11.2009

Vietin viime viikon Tansaniassa Mwanzan kaupungissa Victoriajärven rannalla, missä olin kouluttajana paikallisille aluetoimittajille ja sikäläisen yliopiston tiedotusopin opettajille järjestetyllä internetkurssilla.

Kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön, eli Vikesin kehitysyhteistyöhanketta. Vikesin koulutushankkeessa on aiemmin järjestetty verkon käytön intensiivikursseja valtamedian journalisteille ja päätoimittajille maan suurimmassa kaupungissa Dar es Salaamissa. Tällä kertaa kohderyhmänä olivat ensimmäistä kertaa maakuntien toimittajat.

Innostus oli sen mukainen. Parillekymmenelle osanottajalle oli selvästi suuri kunnia päästä mukaan tällaiselle harvinaiselle kurssille.

Kehitysmaan syrjäseutujen kollegojen motivaatiota eivät vähentäneet edes päivittäiset katkot verkkoyhteydessä. Jatkuvasti toiminnassa oleva laajakaista on suurimmalle osalle tämänkin alan ammattilaisista edelleen kaukainen unelma.

Kurssille osallistuneet journalistit kertoivat käyttäneensä internetiä aiemmin lähinnä sähköpostien lähettämiseen sekä ulkomaanuutisten lukemiseen BBC:n, Voice of American tai Saksan radion ulkomaanpalvelun Deutsche Wellen suahilinkielisiltä uutissivuilta. Pienten paikallisradioasemien ulkomaan aiheet poimitaan yleensä suoraan näistä lähteistä.

Muuten internetin käyttöä ei toimituksissa juuri rohkaista. Mwanzassa päämajaansa pitävällä valtakunnallisella Star TV:llä on parisataa työntekijää, mutta uutistoimituksessa on vain kaksi tietokonetta kytkettynä verkkoon.

Tv-kanavan toimituksessa internetiä käyttävät etupäässä urheilutoimittajat, jotka vierailevat kansainvälisillä jalkapallosivustoilla etsimässä tuoreita uutisia Englannin valioliigasta. Brittiläiset jalkapallojoukkueet ovat Tansaniassa suuren kansan viihdettä.

”Olin hieman yllättynyt siitä, etteivät paikalliset toimittajat juuri seuraa kotimaisia sanomalehtiä verkon kautta”, paikallisen St. Augustinen yliopiston tiedotusopin opettaja Getrude John kirjoitti kurssin aikana avattuun blogiinsa.

”Työnantajien tulisi aktiivisesti tukea journalistejaan hyödyntämään internetiä, jota nämä voisivat tuottaa kriittisempiä ja analyyttisempiä juttuja.”

Verkkomediat ovat kuitenkin yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä kolme vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, tänä päivänä internetin välityksellä voi lukea yli pariakymmentä paikallista sanomalehteä englanniksi ja suahiliksi, uusimpina tulokkaina kaksi urheilu-uutisiin erikoistunutta sanomalehteä.

Mwanzassa toimivan Radio Free African sivustolla voi myös kuunnella päivän radiouutiset – mikäli verkkoyhteys on riittävän nopea.

Tansaniassa on tänä päivänä myös kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Suosituimpien blogien kävijämäärät voivat olla jopa suurempia kuin monien sanomalehtien levikit.

Aiemmalla Vikesin internetkurssilla mukana ollut päivälehti Daily Newsin toimittaja Jiang Alipo ylläpitää blogia, jolla hän julkaisee lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Viihdesivusto Darhotwire.comin toimittajan Shamim Mwashan blogissa voi ihmetellä paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä. Dar es Salaamissa asuva kenialainen englanninkielenopettaja taas raportoi blogissaan albinojen tilanteesta Tansaniassa.

Tansanian kaltaisessa maassa, jossa etäisyydet ovat pitkät ja tiet maaseudulla usein huonossa kunnossa, verkkomedia voi kohentaa etenkin syrjäseutujen asukkaiden mahdollisuuksia seurata tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ja osallistua keskusteluun yhteisistä asioista.

Paperille painetut sanomalehdet tulevat kaukaisempiin kyliin usean päivän viiveellä, jos koskaan, ja paikalliset radioasemat taas keskittyvät usein musiikinsoittoon.

Jotta internetin tarjoamia mahdollisuuksia voitaisiin kunnolla hyödyntää, verkon käytön pitäisi kuitenkin olla nykyistä edullisempaa ja verkon tulisi tarjota tavallisille ihmisille relevanttia tietoa suahilin kielellä. Tässä on haastetta Tansanian uudelle digisukupolvelle.

Eräs tärkeä innovaatio olisi mahdollisuus tulostaa viranomaislomakkeita suoraan ministeriöiden tai valtion virastojen verkkosivuilta, mikä voisi helpottaa ihmisten elämää suuresti.

Verkkopankit toimivat nykyään Tansaniassakin, mutta niiden suosio ei ole juuri kasvanut sen jälkeen kun paikallinen matkapuhelinoperaattori toi markkinoille tekstiviestillä toimivan rahansiirtopalvelun.

Viime viikon verkkokurssin opetussisältö pyrittiin suunnittelemaan mahdollisimman käytännönläheiseksi. Osanottajat tekivät koko viikon ajan erilaisia harjoituksia, joissa haettiin yksinkertaisia faktoja, yhteystietoja tai tausta-aineistoa journalistisia juttuja varten.

Yhtenä päivänä tutustuttiin suuren maailman suosituimpiin sivustoihin, katseltiin videoita YouTubesta, muokattiin uudelleen suahilinkielisen Wikipedian artikkeleita ja huomattiin, että Mwanzan ja Bukoban kaupunkien kadunnimet on vastikään päivitetty Googlen karttapalveluun.

Afrikan maiden tapahtumiin keskittyvät kansainväliset uutissivustot tulivat viikon varrella kaikille tutuiksi. Afrikan tieteellisten julkaisujen verkkoportaali taas kiinnosti ennen muuta kurssille osallistuneita yliopisto-opettajia.

Kurssin osanottajat avasivat myös blogit ja opettelivat linkkien tekemistä ja kuvien julkaisemista.

”Olen huomannut, että verkossa on valtavasti erittäin hyödyllistä informaatiota ja paljon muuta tarpeellista aineistoa, jota en ole aiemmin osannut löytää, koska olen ollut internetlukutaidoton”, arveli maan toiseksi suurimman päivälehden Nipashen kirjeenvaihtaja George Ramadhan.

torstai 22. lokakuuta 2009

Kysymyksiä Afganistanista

KU-VIIKKOLEHTI 23.10.2009

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksella on tapana kysellä nimeämiltään kotimaisilta tieteen ja kulttuurin vaikuttajilta näiden näkemyksiä milloin mihinkin kysymyksiin: vaalirahoitussotkusta, ay-liikkeen tulevaisuudesta tai Renny Harlinin elokuvista.

Viikko sitten tältä HS-raadilta kysyttiin, pitäisikö länsimaiden luopua pikaisesti sodankäynnistä Afganistanissa.

Kyselyn pohjalta tehdyn jutun otsikkona oli: ”HS-raati pitäisi lännen sotilaat Afganistanissa.” Otsikointi oli vähintäänkin harhaanjohtava. Jutun yhteydessä julkaistu graafinen kuvio nimittäin osoitti, että ainoastaan 42 prosenttia vastaajista, yhteensä 33 ihmistä, oli tätä mieltä, kun taas 39 prosenttia kyselyyn vastaajista, 31 HS-raadin jäsentä, valitsi kyllä-vaihtoehdon, jonka mukaan länsimaiden pitäisi pikaisesti luopua sodankäynnistä Afganistanissa.

15 vastaajaa ei ottanut kantaa kummankaan vaihtoehdon puolesta.

Sotatoimien jatkamista kannattaneiden kulttuurivaikuttajien joukossa oli muun muassa kansanedustaja Ben Zyskowicz, joka vastasi kysymykseen kysymällä, ”onko se niin väärin, että YK edes jossain yrittää vaikka asein puolustaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa”.

Mitenkähän Helsingin Sanomien kyselyssä olisi käynyt, jos olisikin kysytty, pitäisikö länsimaiden ”vähitellen” ruveta kotiuttamaan joukkojaan Afganistanista, tai pitäisikö Suomen vetää joukkonsa pois Afganistanista?

Myös Yhdysvalloissa on tällä viikolla kysytty kansalaisten näkemyksiä sotimisesta Afganistanissa. Washington Post
-lehden mielipidekyselyssä niukka enemmistö asiaan kantaa ottaneista vastaajista vastusti 40 000 lisäsotilaan lähettämistä Afganistaniin.

Suomessa viikon keskeinen uutisaihe on ollut kysymys Pohjois-Afganistanissa olevien suomalaisten lisäjoukkojen kotiinpaluun ajankohdasta. Afganistanin vaaleja turvaamaan lähetetyt lisäjoukot palaavat ensi viikolla kotimaahan työsopimusten päättyessä eivätkä jää valvomaan marraskuun alussa pidettävää presidentinvaalin toista kierrosta.

”Minulle tärkeintä on aina rauhanturvaajan turvallisuus”, totesi puolustusministeri Jyri Häkämies.

80 suomalaisen tilalle lennätetään ruotsalaisia rauhanturvaajia. Naton Afganistan-operaation pohjoismaiseen yksikköön Mazar-i-Sharifiin jää edelleen 115 suomalaissotilasta.

Vaikka Afganistanin tilanne näyttäisi olevan yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä Suomen ulkopolitiikassa, tavallisten afganistanilaisten mielipiteitä ei suomalaisessa keskustelussa juuri kuule. Afganistania käsittelevissä uutisissa puhuvat lähinnä ulkomaiset sotilaat ja poliitikot.

”Tilanne on hämmentävä, sillä onhan Kabul lopulta vain puhelinsoiton päässä”, kirjoittaa toimitussihteeri Janne Hukka viime viikolla ilmestyneessä Ydin-lehdessä.

Afganistanilaisten kansalaisjärjestöaktiivien haastattelujen pohjalta tehty Ydin-lehden juttu antaa monin verroin syvällisemmän kuvan Afganistanin tilanteesta ja haasteista kuin valtamedian uutiset pommi-iskuista, vaalivilpistä ja ulkomaisten lisäjoukkojen tarpeesta.

Paikallisten ihmisoikeusaktiivien mukaan olot Afganistanissa ovat selvästi parantuneet vuoden 2001 jälkeen, kun Yhdysvaltojen joukot ajoivat talebanhallinnon vallasta. Tänä päivänä yli 80 prosenttia väestöstä on terveydenhuollon piirissä. Viisi miljoonaa lasta käy koulua, huomattava osa heistä tyttöjä. Neljäsosa kansanedustajista on naisia.

Mutta kahdeksan vuotta talebanien syrjäyttämisen jälkeen yli kolme miljoonaa afganistanilaista elää yhä pakolaisleireillä naapurimaissa Iranissa ja Pakistanissa.

Työttömyys puolestaan ruokkii kapinallisliikkeitä, jotka ovat monelle ainoa tulonlähde.

Afganistanilaiset arvostelevat myös sitä, että ulkomainen tuki menee pääasiassa sotilaalliseen toimintaan. Yhdysvallat käyttää sotamenoihin Afganistanissa lähes 20 kertaa enemmän kuin kaikki avunantajamaat yhteensä maan jälleenrakentamiseen ja kehitysyhteistyöhön.

Länsimaiden sotilasoperaatioiden kiihtyessä turvallisuustilanne on itse asiassa heikentynyt. Tänä vuonna Afganistanin sodassa on kuollut YK:n mukaan yli 1 500 siviiliä, joista noin neljäsosa Yhdysvaltojen ilmaiskuissa. Kahdeksan vuoden aikana Nato-operaation iskuissa Afganistanissa on kuollut pahimpien arvioiden mukaan
yli 8 000 siviiliä.

Ytimen haastattelemat afganistanilaiset ovat huolissaan siitä, että tavallisen kansan mielipiteet ja tarpeet sivuutetaan, kun Afganistanin asioista päätetään ulkomaiden ja maan hallituksen kesken.

Afganistanin naisverkoston johtaja Orzala Ashraf ei usko vaalien tuovan muutosta tilanteeseen, sillä presidentti Hamid Karzai ja hänen vastaehdokkaansa Abdullah Abdullah ovat molemmat liittoutuneet paikallisten sotajohtajien kanssa.

”Nykyiset vallanpitäjät eivät juuri eroa talebaneista. Heidän valtaansa pönkittävät kansainvälisen yhteisön tuki ja tekosyyt turvallisuudesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä. Taleban on todellisuudessa vain toissijainen haaste”, Ashraf toteaa.

”Ei ole olemassa yhtä terroristiliikettä, jota vastaan länsimaat taistelevat, vaan lukuisia eri lähtökohdista toimivia ryhmittymiä. Sotilaallinen toiminta ei tule siksi koskaan ratkaisemaan turvallisuustilannetta”, arvelee Noor Marjani afganistanilaisesta naisten aikuiskoulutusjärjestöstä.

Ulkomaiset diplomaatit ovat esittäneet ratkaisuksi turvallisuustilanteeseen myös neuvotteluja talebanien maltillisen siiven kanssa. Naisten maanalaista lukutaitokampanjaa talebanien valtakaudella vetänyt Orzala Ashraf suhtautuu ajatukseen epäilevästi.

”Talebanien käsitys islamista sallii syrjintää ja oikeuksien polkemista. Mitä siis tarkoitetaan maltillisilla talebaneilla? Toisaalta ehdotus, että talebaneista voisi tulla osa demokraattista Afganistania, edellyttää ensin todellista demokratiaa Afganistanissa.”

perjantai 9. lokakuuta 2009

Kuka hyötyi terrori-iskuista

KU-VIIKKOLEHTI 9.10.2009

Parin viikon takainen kirjoitukseni nanotermiittilöydöksistä New Yorkin pölynäytteissä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen herätti melkoista keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla ja myös lukijapalstalla.

Verkkokeskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuka hyötyi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Yksi kirjoittaja kyseli, mitä etuja Yhdysvallat on voinut saada tuhoisista valloitussodista Afganistanissa ja Irakissa.

Ruotsalainen professori Ola Tunander Oslon rauhantutkimusinstituutista on selittänyt mielenkiintoisella tavalla syyskuun 11. päivän tapahtumien ja terrorisminvastaisen sodan yhteyksiä Yhdysvaltojen johtoasemaan tämän päivän maailmanpolitiikassa.

Tunanderin kirjoitus The War on Terror and the Pax Americana on julkaistu David Ray Griffinin ja Peter Dale Scottin toimittamassa kirjassa 9/11 and American Empire.

Ola Tunander on aiemmin tullut tunnetuksi tutkimuksestaan, joka paljasti, että Itämerellä Ruotsin vesillä 80-luvulla useasti havaitut sukellusveneet olivatkin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä, eivätkä neuvostoliittolaisia, kuten tuolloin pitkään uskottiin.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen monia eurooppalaisia viehätti Tunanderin mukaan ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi rauhanomaisen kilpailun periaatteille EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin sekä uusien talousmahtien Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Yhdysvaltojen sotilasmahdille maailma ilman aseellisia uhkakuvia olisi kuitenkin ollut katastrofi.

Syyskuun 11. päivän iskut sattuivat Yhdysvalloille otolliseen aikaan. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen terrori-iskun uhrina esiintynyt Yhdysvallat otti itselleen roolin globaalina suojelijana ja onnistui sotilaalliseen ylivoimaansa vedoten tekemään suuresta osasta maailman maista ikään kuin Yhdysvaltojen protektoraatteja, ruotsalaistutkija toteaa.

Jatkuvat terrori-iskut pakottivat monet maat sallimaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisten joukkojen asettumisen pysyvästi omien rajojensa sisäpuolelle. Terroristien hyökkäysuhka pakotti monet näistä maista jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin.

Tätä Tunander kutsuu Pax Americanaksi, amerikkalaiseksi rauhaksi tai maailmanjärjestykseksi.

”Tässä mielessä Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi, ei ensisijaisesti niinkään näitä kahta maata vastaan, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan ennemminkin muita suurvaltoja vastaan, joiden on nyt hyväksyttävä sotilaallisesti – pikemmin kuin taloudellisesti tai poliittisesti – määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.”

Terrorisminvastaisen sodan ansiosta koko maailmanpoliittinen keskustelu on Tunanderin mukaan nyt alistettu turvallisuuspolitiikalle.

”Terrorismi vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys, esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja”, Tunander kirjoittaa.

Kylmän sodan aikana syntynyt perinteinen käsitys terrorismista pitää terrori-iskuja lähinnä erilaisten sorrettujen tai marginaaliryhmien keinona taistella ylivoimaista vihollista vastaan, yleensä saadakseen julkisuutta kokemilleen epäkohdille. Useimmille tulevat varmasti mieleen 70-luvun palestiinalaiset terroristiryhmät ja äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt Saksassa ja Italiassa.

Tunanderin mukaan uudempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen tavanomaisen terrorismin on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. 70-luvun superterroristi Carlos, palestiinalainen Abu Nidal sekä Osama bin Laden ovat kaikki työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa.

”Vastarintaliikkeeseen yhteydessä olevat terroristit saavat tiedustelupalvelun tarkan seurannan alla usein jatkaa pommituksia vähentääkseen vastarintaliikkeen nauttimaa arvostusta”, Tunander kirjoittaa.

Oma lukunsa ovat valtion turvallisuusviranomaisten salaisten erikoisyksikköjen toteuttamat ”väärin tunnuksin” tehdyt terrori-iskut, jotka saadaan näyttämään terroristien tai kapinallisten tekemiltä.

Venäjän Ohrana teki 1900-luvun alussa pommi-iskuja anarkistien nimissä. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot hyökkäsivät siirtomaan ranskalaisväestöä vastaan. Italian Operaatio Gladiossa sotilastiedustelun ja CIA:n värväämät paikalliset fasistijoukot tekivät vasemmistojärjestöjen nimissä lukuisia terrori-iskuja siviilejä vastaan. Terroristijärjestö Punaiset prikaatit oli viime kädessä tiedustelupalvelun peitejärjestö.

Israelin Mossad järjesti puolestaan vuonna 1986 pommi-iskun yhdysvaltalaissotilaiden suosimassa diskossa Berliinissä, sillä seurauksella että Yhdysvaltojen pommikoneet hyökkäsivät kostoksi tuolloin syntipukiksi nimettyyn Libyaan.

Ola Tunander ei väitä, että Bushin hallinto olisi itse järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut. Hän toteaa sen sijaan yleisellä tasolla, että suurvalta voi käyttää hyväkseen terrori-iskua oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen.

”Turvallisuuspalvelu voi myös seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle.
Turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi myös asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle.”

Joskus turvautuminen pelkästään tavanomaiseen terroritoimintaan on toivotun tuloksen kannalta liian epävarmaa. ”Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen”, Tunander kirjoittaa.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Nanotermiittiä New Yorkin pölyssä

KU-VIIKKOLEHTI 25.9.2009

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen version lukuisista epäselvyyksistä. Kolumni synnytti kohtalaisen vilkasta keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla.

Jotkut kirjoittajista muistelivat omia tuntemuksiaan tuona päivänä, osa arvosteli Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Joku piti jutun väitteitä virheellisinä ja koko jutun julkaisemista nolona Kansan Uutisille. Toiset taas oikaisivat juttua kritisoineen verkkokeskustelijan näkemyksiä ja esittävät uutta tietoa muun muassa New Yorkin World Trade Centerin rakennusten tuhoutumisesta.

Kiitoksia nimimerkki Nordicille hyvästä juttuvinkistä!

Suuressa maailmassa syyskuun 11. päivän tapahtumia on käsitelty viime aikoina lähinnä tutkijoiden ja eri alojen ammattilaisten julkaisuissa. Johtava arkkitehtuurialan uutissivusto World Architecture News julkaisi WTC-tornien romahduksen vuosipäivän alla kalifornialaisarkkitehti Richard Gagen puheenvuoron syyskuun 11. päivän yhä selittämättömistä arvoituksista.

Arkkitehtien ja insinöörien 911-totuusliikkeen toiminnanjohtaja ihmetteli WTC:n kaksoistornien romahdustapaa ja romahduksen nopeutta. Tornit romahtivat lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alempana olevat kerrokset lainkaan hidastivat luhistumista. Vaurioituneiden yläkerrosten olisi kuvitellut kallistuvan sivulle alakerrosten muodostaman vastuksen seurauksena.

Yhdysvaltojen teknillinen tutkimuskeskus (NIST) on todennut raporteissaan, että lentopetroli World Trade Centerin kaksoistornien yläkerroksissa paloi loppuun alle kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen oli kyse toimistopaloista, jotka eivät yksinään olisi kyenneet sulattamaan pilvenpiirtäjän teräsrakenteita. Molemmissa torneissa oli 288 massiivista teräspilaria, jotka hajosivat palasiksi yli 400 metrin matkalta.

Oma lukunsa oli World Trade Centerin rakennus 7 reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista. WTC-7 romahti 11. syyskuuta myöhään iltapäivällä, vaikkei siihen osunut mitään lentokonetta.

Arkkitehtilehden kirjoituksessa hämmästeltiin myös WTC-tornien raunioissa ollutta sulaa terästä ja Manhattanilta tuhopäivänä talteen otetuista pölynäytteistä löytyneitä pisaran muotoon tiivistyneitä rautahiukkasia ja mikroskooppisen pieniä nanotermiittihiukkasia.

Fysiikan professori Steven Jones esitti vuonna 2006 ensimmäisen kerran teoriansa nanotermiitin osuudesta
WTC-tornien tuhossa. Mormonikirkon hallinnoiman Brigham Youngin yliopiston nyt jo entisen professorin mukaan pilvenpiirtäjien tuhot olivat selitettävissä vain räjähteiden käytöllä – niin karmealta kuin se kuulostaakin.

Nanotermiitti, tai supertermiitti, on Yhdysvaltojen asevoimien laboratorioissa kehitetty huippumoderni sotilasräjähde. Alumiinijauheen ja rautaoksidin seoksesta saadaan aikaan humahtava termiittireaktio, kun alumiini yhdistyy rautaoksidimolekyylien sisältämään happeen ja prosessissa vapautuva palovoima saa rautaoksidin pelkistymään sulaksi raudaksi.

Los Alamosin sotilaslaboratorion räjähdetutkimusprojektin johtaja Steven Son kertoi vuonna 2005, kuinka nanoteknologiaa hyväksikäyttäen oli kehitetty mikroskooppisen pienistä seososista koostuvia supertermiittejä, joiden reaktiovoima oli tuhatkertainen tavalliseen termiittiin verrattuna.

Tavanomaista, teollisesti valmistettua termiittiä on käytetty hitsauksessa yli sadan vuoden ajan.

Professori Steven Jonesin mukaan World Trade Centerin pilvenpiirtäjien räjähdepurku selittäisi rakennusten romahdusnopeuden ja teräspilareiden hajoamisen siisteiksi, lähes samanmittaisiksi palkeiksi. Räjähteiden käytöllä voitaisiin selittää myös ikkunoista ulos purkautuneet savupatsaat tornien yläkerrosten alapuolella hiukan ennen romahdusten alkamista.

Räjähteet selittäisivät myös sen, miksi WTC:n etelätornin ylimmät kerrokset hajosivat ilmassa pelkäksi pulveriksi jo ennen niiden putoamisen alkamista.

Jos räjähteenä tai räjähdysten käynnistäjänä käytettiin nanotermiittiä, tämä selittäisi myös sen, miten oli mahdollista, että tuhopaikoilta löytyi sulan metallin lammikoita vielä viikkoja talojen romahtamisen jälkeen. Termiittireaktiota on lähes mahdotonta sammuttaa, sillä termiittiseoksen palamiseen tarvittava happi tulee seoksesta itsestään.

Nanotermiittiteoria sai vahvistusta The Open Chemical Physics Journal -lehdessä huhtikuussa julkaistusta tutkimuksesta.

Kööpenhaminan yliopiston kemiantutkijan, tanskalaisen Niels Harritin johtama tutkimusryhmä sai haltuunsa eri puolilta Manhattania pian World Trade Centerin rakennusten tuhoutumisen jälkeen talteen otettuja pölynäytteitä. Jokaisesta pölynäytteestä löytyi samanlaisia, millimetrin kymmenesosaa pienempiä puna-harmaita hiukkasia, jotka reagoivat magneettiin.

Hiukkasilla tehtiin erilaisia testejä, joissa niiden todettiin sisältävän puhdasta alumiinia, rautaoksidia, silikonia ja hiiltä. Hiukkasia kuumennettaessa niissä käynnistyi erittäin suuren kuumuuden tuottanut kemiallinen reaktio, jonka seurauksena rautaoksidi suli tiivistyen sen jälkeen pallomaisiksi pieniksi rautahiukkasiksi.

Koska hiukkasten tuottama kuumuus oli moninkertainen verrattuna tavanomaiseen termiittiin, tutkijat päättelivät, että oli kyse nanotermiitistä.

Nanotermiitistä on olemassa hyvin vähän julkista tietoa. Räjähdetekniikan kansainvälisissä seminaareissa on kuitenkin esitelty esimerkiksi juoksevan geelin muodossa valmistettuja nanoräjähteitä, joita voidaan tarvittaessa suihkuttaa tai maalata räjäytettäviin pintoihin tai liimata niihin kiinni ohuena kalvona.

Los Alamosin laboratorio valmistaa viranomaisille räätälöitynä myös erilaisia supertermiittisytyttimiä purkuoperaatioihin.

Niels Harritia haastateltiin Tanskan tv:ssä keväällä heti tutkimuksen julkaisemisen jälkeen, mutta sen jälkeen tutkimus ei ole saanut juuri mitään muuta mediahuomiota.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Mitä 11. syyskuuta todella tapahtui?

KU-VIIKKOLEHTI 11.9.2009

Matkustajakoneiden törmäykset New Yorkin World Trade Centerin tornitaloihin ja kaksoistornien romahdus jäävät historiaan tapauksena, joka mullisti maailman monin tavoin.

Syyskuun 11. päivän tapahtumat päivälleen kahdeksan vuotta sitten pönkittivät uusia viholliskuvia, rajoittivat kansalaisoikeuksia ja hankaloittivat lentomatkailua kaikkialla maailmassa. Pelko ja kaikenlainen kontrolli lisääntyivät.

Iskut vahvistivat Yhdysvaltojen hallituksen ylivaltaa maailmanpolitiikassa ja antoivat sille syyn ryhtyä terrorisminvastaiseksi sodaksi kutsuttuihin hyökkäyssotiin. Yhdysvallat perusti sotilastukikohtia ympäri maailman ja siirsi valtavasti voimavaroja sotavoimille, aseteollisuudelle ja turvallisuudesta vastaaville julkisille ja yksityisille organisaatioille.

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 tapahtui yhtäaikaisesti monta asiaa, joiden ei pitänyt olla mahdollisia. Yhdysvaltojen ilmavalvonta lamaantui täydellisesti. Normaalisti hävittäjäkoneet olisivat olleet reitiltään poistuneen lentokoneen vieressä muutamassa minuutissa täydessä iskuvalmiudessa.

Lentokoneet kuitenkin törmäsivät pilvenpiirtäjiin sytyttäen tulipalot tornien yläkerroksissa. Paikalla olleet palomiehet, talonmiehet, kadulla olleet kaupunkilaiset ja paikalliset tv-toimittajat kertoivat räjähdyksistä tornitalojen kellarissa ja ylemmissä kerroksissa.

Sitten tornit vuoron perään romahtivat – lähes vapaan pudotuksen nopeudella ilman että alakerrosten muodostama vastus lainkaan hidasti luhistumista.

Vuonna 1966 valmistuneet yli 400-metriset WTC-tornit oli rakennettu kestämään sekä hirmumyrskyjä että mahdollisia Boeing-koneiden törmäyksiä.

Pian asiantuntijat ilmestyivät tv-ruutuihin ja selittivät, että lentokoneiden polttoaineen palaminen oli saanut tornitalojen teräsrakenteet pettämään. Tätä toistettiin siitä eteenpäin virallisena selityksenä, ja mediassa julkaistiin piirroksia, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Iskujen takana kerrottiin olevan saudiarabialainen terroristi Osama bin Laden.

Virallisesta selityksestä kiinnipitävillä insinööreillä ja fysiikan tuntijoilla on ollut kuitenkin vaikea tehtävä osoittaa, kuinka yläkerroksissa palanut lentopetroli olisi voinut sulattaa koko rakennuksen mahtavat teräsrakenteet. Lentopetrolin palamislämpötila on enimmillään noin 800 astetta, kun taas teräksen sulamiseen tarvitaan noin 1 500 asteen lämpötila.

Koskaan aikaisemmin teräsrakenteinen pilvenpiirtäjä tai kerrostalo ei ole romahtanut pelkästään tulipalojen ansiosta.

Vielä vaikeampaa on ollut selittää World Trade Centerin rakennuksen 7 sortumista reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista. 47-kerroksinen WTC-7 luhistui kuin itsestään, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.

BBC:n syyskuun 11. päivän tv-lähetyksessä kerrottiin WTC-7:n romahtamisesta jo 20 minuuttia ennen sen romahtamista.

WTC-tornien onnettomuustutkinta oli täydellinen farssi. Onnettomuustutkijoita ei päästetty tuhopaikalle. Romahtaneiden pilvenpiirtäjien teräspalkit kuljetettiin pikaisesti pois. Teräs sulatettiin ja myytiin Kiinaan ja Intiaan.

Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisten selitysten epätarkkuudet eivät koske vain World Trade Centerin torneja.

Puolustusministeriön päämajaan Pentagoniin kohdistuneen iskun vauriot eivät näyttäneet Boeing-koneen törmäyksen aiheuttamilta. Nurmikenttä rakennuksen edessä oli iskun jälkeen lähes koskematon, eikä Boeing-kone millään olisi voinut mahtua rakennuksen törmäysaukkoon. Koneen hylystä ei löytynyt jälkiä.

Pitkän väännön jälkeen julkistetut valvontakameran videokuvat eivät myöskään vakuuta, että kyseessä olisi ollut nimenomaan matkustajakoneen törmäys.

Kertomus neljännen kaapatuksi väitetyn koneen kohtalosta on yhtä lailla ristiriitainen. Tämän koneen kerrottiin syöksyneen maahan Shanksvillessä Pennsylvanian osavaltiossa pian sen jälkeen kun matkustajat olivat taltuttaneet kaapparit. Aiheesta on tehty myös Hollywood-elokuva United 93.

Matkustajien kerrottiin aluksi soittaneen lentokoneesta matkapuhelimilla perheenjäsenilleen, vaikka matkapuhelimet eivät toimi lentokoneissa kilometrien korkeudessa.

Koneen hylyn osia löytyi useiden kilometrien säteeltä, mikä viittaisi siihen, että kone ammuttiin alas.

Virallista kertomusta epäilevät tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota myös Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen saamiin lukuisiin etukäteisvaroituksiin sekä presidentti Bushin, varapresidentti Dick Cheneyn ja puolustusministeri Donald Rumsfeldin antamiin ristiriitaisiin lausuntoihin siitä, milloin he saivat tietää kaapatuista koneista ja WTC-torneihin tehdyistä iskuista.

Muutama päivä iskujen jälkeen kävi myös ilmi, että osa kaappaajiksi väitetyistä arabimiehistä oli edelleen elossa antaen lehtimiehille haastatteluja Saudi-Arabiassa ja Marokossa. Mohammed Attan ja kumppanusten rietas elämäntyyli Floridassa ei myöskään vastannut kuvaa islamilaisista kiihkouskovaisista.

Kesällä 2004 julkaistu syyskuun 11. päivän tutkimuskomission raportti ei juuri lainkaan selvittänyt näitä ja monia muita ristiriitaisuuksia. 570-sivuiseen raporttiin pikemminkin valikoitiin sellaista todistusaineistoa, joka vahvisti virallista kertomusta, ja siitä jätettiin pois yksityiskohtia, jotka sotivat virallista versiota vastaan.

Media ei ole jaksanut syventyä syyskuun 11. päivän tapahtumiin ja virallisen version puutteisiin tai mahdottomuuksiin. Silloin harvoin kun virallisen version ongelmia onkin käsitelty, toisinajattelijoiden keskeiset argumentit on useimmiten sivuutettu ja sävy on ollut pilkallinen.

Tästäkin huolimatta viimeisten mielipidetutkimusten mukaan Yhdysvalloissa kolmasosa kansasta uskoo Bushin hallituksen olleen itse jollain lailla osallinen syyskuun 11. päivän iskuissa ja alle 35-vuotiaista tätä mieltä oli selvä enemmistö vastaajista.

perjantai 28. elokuuta 2009

Lockerbien isku jää selvittämättä

KU-VIIKKOLEHTI 28.8.2009

Lockerbien pommi-iskusta tuomitun libyalaisen Abdelbaset Al-Megrahin kotiinpaluusta kehkeytyi varsinainen mediaspektaakkeli, ja mediapeli näyttää vain jatkuvan.

Pitkälle edennyttä eturauhassyöpää sairastava 57-vuotias Al-Megrahi armahdettiin Skotlannissa viikko sitten kärsittyään elinkautista vankeusrangaistustaan kymmenen vuotta tutkintavankeus mukaan laskettuna.

Libyan lentoyhtiön entinen turvallisuuspäällikkö Al-Megrahi lennätettiin kotimaahan Libyan valtion lentokoneella yhdessä perheenjäsenten ja Libyan johtajan Muammar Gaddafin pojan Saif al-Islam Gaddafin kanssa.

Gaddafin pojalla Saifilla ei ole virallista asemaa Libyan hallinnossa, mutta maan vallankumouksellisen hyväntekeväisyysjärjestön puheenjohtajan ominaisuudessa hän neuvotteli Ison-Britannian hallituksen kanssa Al-Megrahin vapauttamisesta ja brittiyhtiöiden öljyhankkeista Libyassa.

Tripolin lentokentällä Al-Megrahi sai sankarillisen vastaanoton. Terrori-iskusta tuomion saanutta miestä vastassa oli tuhatkunta Libyan nuorisoliiton jäsentä, jotka heiluttivat Libyan ja Skotlannin lippuja. Al-Megrahi tapasi myös Muammar Gaddafin Libyan tv:n kuvaamassa tilaisuudessa.

Al-Megrahi on kiistänyt osallisuutensa yhdysvaltalaiseen Pan Amin koneeseen tehtyyn pommi-iskuun. Joulukuussa 1988 tehdyssä iskussa kuoli 259 matkustajaa ja 11 skotlantilaisen Lockerbien kylän asukasta.

Libyan hallitus ei myöskään ole ottanut iskua vastuulleen, vaikka Libya suostuikin luovuttamaan Al-Megrahin ja toisen libyalaismiehen oikeudenkäyntiin ja maksoi myöhemmin korvauksia iskussa kuolleiden omaisille.

Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset suuttuivat Al-Megrahin näyttävästä kotiinpaluusta, jonka uutiskanavat välittivät kaikkialle maailmaan.

Yhdysvallat vastusti koko armahdusta ainakin puheen tasolla ja yritti saada sitä lykättyä. Brittilehdet puolestaan julkistivat pääministeri Gordon Brownin Muammar Gaddafille kirjoittaman kirjeen, jossa hän toivotti Libyan johtajalle onnellista ramadania ja pyysi, ettei Al-Megrahille järjestetä korkean profiilin kotiinpaluuta, joka voisi loukata pommi-iskun uhrien omaisia.

Tiistaina Gordon Brown ilmoitti olevansa vihainen Lockerbien iskusta tuomitun miehen vastanotosta Libyassa.

Britannian kauppaministeriön erityisedustajana työskentelevä prinssi Andrew puolestaan peruutti osallistumisensa ensi kuussa järjestettäviin Libyan vallankumouksen 40-vuotisjuhliin, joihin Al-Megrahia kaavaillaan juhlavieraaksi.

Yhdysvalloissa käynnistettiin Skotlannin-vastainen boikotti, jossa ihmisiä kehotetaan välttämään skottiviskejä sekä autojen tankkaamista brittiläisen öljy-yhtiön BP:n huoltoasemilla.

Toinen kansanliike kampanjoi estääkseen YK:n yleiskokoukseen ensi kuussa matkustavaa Muammar Gaddafia pystyttämästä kuuluisan beduiinitelttansa Libyan valtion omistamalle tontille New Jerseyyn.

Kun kansainvälinen uutisointi on keskittynyt Al-Megrahin juhlalliseen kotiinpaluuseen ja ulkomaiden ärtyneisiin reaktioihin, libyalaismiehen vapauttamisen taustat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Al-Megrahin armahduksen ehtona oli, että hän sitä ennen luopui valituksestaan korkeimpaan oikeuteen.

Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomission mielestä Al-Megrahin tuomio oli oikeusmurha. Lockerbie-jutun oli määrä tulla uuteen käsittelyyn lähiaikoina, mutta armahduksen myötä jatkokäsittely peruttiin.

Vuonna 2001 annetun tuomion mukaan Al-Megrahi oli asettanut sveitsiläisen Mebo-yhtiön valmistamalla ajastimella varustetun pommin Toshiban kasettinauhuriin ja pakannut nauhurin matkalaukkuun Maltasta ostettujen lastenvaatteiden sekaan. Tuomion mukaan laukku oli onnistuttu ujuttamaan ilman matkustajaa ensin Maltan lentokentältä Air Maltan koneella Frankfurtiin, sieltä edelleen Pan Amin koneeseen Lontoon Heathrowiin ja siellä edelleen Pan Amin New Yorkin koneeseen.

Oikeudenkäynnissä avaintodistajana ollut maltalainen vaatekauppias ei ollut Skotlannin rikostuomioiden muutoksenhakuelimen mukaan kuitenkaan luotettava. Maltalaismies antoi poliisikuulusteluissa 20 keskenään ristiriitaista todistajanlausuntoa, ja hänelle maksettiin todistamisestaan kahden miljoonan dollarin palkkio.

Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA myös tekaisi todistuskappaleita ja väitti niiden löytyneen Lockerbiesta. Yksi tällainen todiste oli pikkurillin kynnen kokoinen piirilevyn pala, jonka väitettiin olevan osa sveitsiläistä Mebo-ajastinta. Sveitsiläisfirman entinen insinööri myöntää valehdelleensa oikeudenkäynnissä ja luovuttaneensa itse tekemänsä piirilevyn palasen jutun tutkijoille kesällä 1989 puoli vuotta pommi-iskun jälkeen.

Mebo-yhtiö oli aiemmin myynyt Libyaan ajastimia, joissa oli kuitenkin toisenlaiset piirilevyt kuin Lockerbie-tutkinnassa esitetyssä piirilevynpalassa.

Air Malta pystyi myöhemmin osoittamaan, ettei sen lennolla Frankfurtiin ollut yksinäistä laukkua ilman matkustajaa.

Uusien todisteiden valossa Abdelbaset Al-Megrahi oli siis ilmeisen syytön Lockerbien iskuun, ja todennäköisesti hänet vapautettiin juuri sen vuoksi ennen kuin uusi oikeudenkäynti pääsi alkamaan. Ainakin Yhdysvaltojen armeija näyttää olleen alusta asti varma siitä, ettei Libyalla ollut minkäänlaista roolia iskussa.

Al-Megrahin puolustuksen haltuunsa saaman Yhdysvaltojen armeijan tiedustelun vuonna 1989 laatiman muistion mukaan Pan Amin koneen räjäytys oli Iranin suunnittelema kostoisku Yhdysvaltojen sotalaivan ammuttua alas iranilaisen matkustajakoneen Persianlahdella heinäkuussa 1988. Iran Airin lentokoneiskussa kuoli 290 matkustajaa.

Brittilehdet julkistivat tällä viikolla otteita Yhdysvaltojen armeijan muistiosta.

”Pan Amin lennon pommi-iskun suunnitteli, valtuutti ja rahoitti Iranin sisäministeri Ali Akbar Mohtashami”, muistiossa todetaan.

”Operaation toteuttajaksi palkattiin Palestiinan vapautuksen kansanrintaman yleisesikunnan (PFLP-GC) johtaja Ahmed Jibril, miljoonan dollarin summasta. Tästä summasta sata tuhatta dollaria luovutettiin Jibrilille toteutuskustannuksiin Damaskoksessa Iranin suurlähettilään Mohamed Hassan Akhtarin toimesta. Jäljelle jäävä osuus rahoista oli määrä maksaa tehtävän onnistuneen loppuunsaattamisen jälkeen.”

torstai 13. elokuuta 2009

Mitä Pakistanissa todella tapahtuu?

KU-VIIKKOLEHTI 14.8.2009

Uutiset 170 miljoonan asukkaan Pakistanista, maailman kuudenneksi väkirikkaimmasta maasta, ovat viime aikoina olleet poikkeuksetta kielteisiä ja väkivaltaisia. Viikonloppuna uutisvälineet kertoivat Pakistanin talebanjohtajan Baitullah Mehsudin surmasta, tosin ristiriitaisesti.

Yhden version mukaan talebanpäällikkö kuoli ohjusiskussa, kun hän oli appivanhempiensa talossa saamassa lääkehoitoa munuaisvaivoihin. Muutamaa päivää myöhemmin kerrottiin, että talon katolla ollut Mehsud tapettiinkin kesken jalkahieronnan, mutta nyt ei ollut enää sataprosenttista varmuutta siitä, oliko surman saanut pyyleväksi kuvailtu mies sittenkään Baitullah Mehsud.

Useat Pakistanin Taleban-liikkeen edustajat kiistivät surman. Tosin yksi liikkeen johtajista, joka otti yhteyttä uutistoimisto AFP:hen, oli aiempien uutisten mukaan tapettu talebanien sisäisessä välienselvittelyssä neljä päivää aiemmin.

Varmaa näyttää olevan kuitenkin se, että Etelä-Waziristanissa Pakistanin luoteisosassa sijainnut rakennus tuhottiin Yhdysvaltojen Predator-taistelulennokista ammutuilla Hellfire-ohjuksilla. Miehittämätöntä sotalennokkia kauko-ohjattiin satelliittiyhteydellä Las Vegasin lähellä sijaitsevasta lentotukikohdasta käsin.

Osana terrorisminvastaista sotaa Yhdysvallat on taistellut Pakistanin luoteisosissa paikallisia talebaneja vastaan viime syksystä asti.

Talebanien lisäksi Pakistania riivaa myös Kashmirista lähtöisin oleva sissiarmeija Lashkar-e-Taiba (”Oikeauskoisten armeija”), jota on syytetty muun muassa Mumbain viime syksyn terrori-iskuista naapurimaassa Intiassa sekä hyökkäyksestä Sri Lankan vierailevaa krikettijoukkuetta vastaan viime keväänä.

Sattumalta samana päivänä kun mediat kertoivat isoin otsikoin talebanjohtaja Baitullah Mehsudin surmasta, brittilehti Guardian julkaisi viikonloppuliitteessään artikkelin aivan toisenlaisesta Pakistanista. Siinä kirjailija Mohammed Hanif kuvaili elämää maan suurimmassa kaupungissa Karachissa vuosi sen jälkeen kun hän päätti perheineen muuttaa Lontoosta takaisin kotimaahansa Pakistaniin. Kirjoituksen otsikkona oli Happy to be home, Mukava olla kotona.

Lontoossa BBC:n urdunkielisen palvelun uutispäällikkönä työskennellyt Hanif toteaa maailman medioiden näyttävän olevan yksimielisiä siitä, että Pakistan on tuhoon tuomittu. ”Time, Newsweek ja The Economist ovat kaikki vuorollaan julkaisseet muistokirjoituksen Pakistanista, jotkut pariinkin otteeseen.”

Pakistanin uskonnolliset väkivaltaisuudet tulisi kuitenkin asettaa oikeisiin mittasuhteisiinsa. Islamilaisilla herätysliikkeillä saattaa olla kannatusta maan pohjoisosissa ja Waziristanin pashtunkielisillä heimoalueilla Afganistanin rajan tuntumassa, mutta maan eteläosat ja etenkin maan suurin kaupunki, 18 miljoonan asukkaan Karachi, ovat toista maata.

”Uusia pankkeja perustetaan joka kadunkulmaan, ja uudet mediat, teleoperaattorit ja kiinteistönvälittäjät tekevät ylitöitä myydessään maata toisilleen pala kerrallaan”, Mohammed Hanif kirjoittaa.

”Kun täällä Karachissa ihmiset istuvat iltaa, he eivät suinkaan keskustele siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, koska maailman johtavat poliittiset ajankohtaislehdet ovat julistaneet meidät kuolleiksi. He valittavat sähkökatkoista ja kasvavasta rikollisuudesta. He puhuvat palvelusväen seksielämästä ja yhä kehnompien tv-sarjojen uusista käänteistä.”

Pakistanissa ihmisten enemmistön huolet ovat arkisia ja liittyvät kamppailuun toimeentulosta. Arviolta neljäsosa Pakistanin asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Kasvavaa keskiluokkaa taas kiinnostavat pääasiassa samat asiat kuin keskiluokkaa muualla maailmassa.

Sitten viime syksyn Karachissa on ollut lukuisia sähkökatkoja, kolme yleislakkoa ja myös verisiä etnisiä selkkauksia.

”Mutta samaan aikaan täällä on järjestetty erittäin menestyksekäs kansainvälinen elokuvafestivaali, 40 popkonserttia, yli 20 teatteriensi-iltaa ja satoja mielenosoituksia”, Mohammed Hanif kirjoittaa.

Tv:stä voi katsoa kahta ympärivuorokautista muotikanavaa, kolmea ruokakanavaa, viittä uskonnollista kanavaa ja yli pariakymmentä uutiskanavaa.

Hanifin vaimo on näyttelijä, ja hän on esittänyt Diktaattorin vaimo -nimistä monologiesitystä täysille saleille Lahoressa ja Karachissa.

Fakta on kuitenkin myös se, että Pakistan käy pohjoisen syrjäalueilla parhaillaan kahta eri sisällissotaa.

”Pakistanissa on tuomiopäivän julistajia, jotka mieluusti lähettävät köyhiä nuoria räjäyttämään itsensä ja tappamaan muita köyhiä ihmisiä”, Hanif kirjoittaa.

”Mutta jos pienviljelijät ja työläiset olisivat yhtä mieltä tulossa olevasta maailmanlopusta, he tuskin marssisivat kaduilla eri puolilla maata vaatimassa parempaa palkkaa ja parempia työoloja.”

On myös totta, että viiden tähden hotelleja on räjäytetty taivaan tuuliin, samoin moskeijoita, jotka olivat täynnä rukoilemassa olleita uskovaisia.

Mutta Hanif muistuttaa, että parin viime vuoden aikana sadat tuhannet ihmiset Pakistanissa ovat myös osallistuneet Etelä-Aasian lähihistorian suurimpaan rauhanomaiseen poliittiseen liikkeeseen, joka onnistui lopulta syrjäyttämään Pervez Musharrafin sotilasdiktatuurin.

Talebaneilla ei ole Hanifin mukaan minkäänlaista kannatusta Karachissa. Yksi ärhäkkäimmistä talebaneja vastustavista paikallisista puolueista on nimeltään Sunni Tehrik. Heidän kannattajillaan on tuuheat parrat ja tuimat puheet, eikä ulkopuolinen varmasti pystyisi erottamaan heitä heidän vastustamistaan talebaneista.

”Mutta yhtä paljon kuin he vastustavat tv:n uusia muotikanavia, he vihaavat talebaneja, tai talebanisoitumista, kuten Karachissa sanotaan. Jopa paikallinen viinakauppa laittoi ikkunaansa ison julisteen: Varokaa talebanisoitumista.”

torstai 30. heinäkuuta 2009

Hondurasin kaappauksen apuvoimat

KU-VIIKKOLEHTI 31.7.2009

Kuukausi vallankaappauksen jälkeen Hondurasin kriisiin ei toistaiseksi näytä löytyvän ratkaisua. Vallasta ajettu presidentti Manuel Zelaya on leiriytynyt kannattajineen naapurimaan Nicaraguan rajan taakse ja luvannut palata Hondurasiin lähiaikoina. Presidentin syrjäyttänyt juntta pyrkii puolestaan pitkittämään kriisiä toivoen tilanteen normalisoituvan ensi syksyn vaalien myötä.

Venezuelan Hugo Chávezin ja muiden Latinalaisen Amerikan vasemmistolaisten johtajien kanssa ystävystynyt presidentti pidätettiin sotilaiden toimesta varhain aamulla 28. kesäkuuta ja lennätettiin pelkässä pyjamassa Costa Ricaan. Tätä ennen korkein oikeus oli antanut hänestä pidätysmääräyksen, ja maan parlamentti vahvisti presidentin erottamisen vielä samana päivänä.

Väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin parlamentin puhemies Roberto Micheletti, jota Hondurasin mielenosoittajat rupesivat pian kutsumaan ”Pinochelettiksi”, Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin mukaan.

Ennen vanhaan vallankaappaus pienessä Väli-Amerikan maassa ei ollut epätavallinen uutinen, mutta sen verran ovat ajat muuttuneet, että kylmän sodan päättymisen jälkeen koko Latinalaisessa Amerikassa valtionpäämies on vain kahdesti syrjäytetty vallankaappauksella, Ecuadorissa vuonna 2000 ja Haitissa vuonna 2004. Keski-Amerikan maiden edellinen vallankaappaus nähtiin Guatemalassa vuonna 1983.

Manuel Zelaya valittiin Hondurasin presidentiksi vuonna 2005 oikeistolaisen liberaalipuolueen ehdokkaana. Zelaya lupasi vaalikampanjassaan taistella rikollisuutta vastaan kaksinkertaistamalla poliisien määrän maassa.

Zelayaa ei pidetty millään muotoa vasemmistolaisena. Hän on vauras karjatilallinen, joka omistaa menestyksekkään metsänhakkuuyhtiön. Ennen poliitikoksi ryhtymistä hän toimi myös Hondurasin vaikutusvaltaisen yksityisyrittäjien neuvoston johtajana.

Presidenttinä Zelaya teki kuitenkin muutamia uudistuksia, jotka lisäsivät hänet suosiotaan kansan keskuudessa. Hän rakennutti kouluja maaseudun syrjäkyliin, perusti terveyskeskuksia ja lähes kaksinkertaisti maan minimipalkan reilusta sadasta eurosta 200 euroon.

Viime syksynä Honduras liittyi Venezuelan ja Kuuban perustamaan yhteistyöjärjestöön, Amerikan kansojen bolivarilaiseen allianssiin Albaan. Talousliiton jäsenenä maa alkoi saada Venezuelasta öljyä edulliseen hintaan.

Zelayan varsinainen rikos oli kuitenkin se, että hän halusi järjestää kesäkuun lopulla valtakunnallisen mielipidekyselyn siitä, tulisiko syksyllä pidettävien presidentinvaalien yhteydessä järjestää myös kansanäänestys, jossa äänestäjiltä kysyttäisiin, pitäisikö maan perustuslakia uudistaa.

Hondurasin poliittisen eliitin mukaan Zelaya halusi muuttaa perustuslakia, jotta voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Olemassa olevan perustuslain mukaan pelkkä jatkokauden ehdottaminen on rangaistavaa.

Zelayan vastustajien toistama argumentti kuitenkin ontuu, koska mahdollinen kansanäänestys ensi marraskuussa olisi ollut määrä järjestää samana päivänä kun maalle valittaisiin jo uutta presidenttiä.

Vallankaappauksen todellisia syitä voidaan vain arvailla. Brittiläisessä Independent-lehdessä kirjoittavan Latinalaisen Amerikan veteraanitoimittajan Hugh O'Shaughnessyn mielestä lienee kuitenkin selvää, että kaappauksen takana oli joukko oikeistolaisia voimia Hondurasissa, Venezuelassa ja Yhdysvalloissa.

Honduras on se varsinainen banaanitasavalta, jossa United Fruit Company eli nykyinen Chiquita järjesteli vallankaappauksia mielensä mukaan viime vuosisadan alusta alkaen. Maa on Latinalaisen Amerikan kolmanneksi köyhin, Haitin ja Nicaraguan jälkeen. Jyrkässä luokkayhteiskunnassa asioista määräävät muutamat mahtisuvut, jotka omistavat liike-elämän ja tiedotusvälineet. Parlamentti on pelkkä kumileimasin.

Armeija on Yhdysvaltojen kouluttama, ja vallankaappausta johtaneet kenraalit ovat Yhdysvaltojen pahamaineisen kidutuskoulun School of the Americasin käyneitä. Hondurasissa, vajaan sadan kilometrin päässä pääkaupungista Tegucigalpasta, sijaitsee myös Yhdysvaltojen suurin lentotukikohta Latinalaisessa Amerikassa. 80-luvulla täältä käsin johdettiin Nicaraguan contrasissien taistelua sandinistihallitusta vastaan.

Yhdysvaltojen hallituksen rooli vallankaappauksessa on epäselvä. Presidentti Barack Obama on tuominnut Zelayan syrjäyttämisen, ulkoministeri Hillary Clinton on sen sijaan vedonnut neuvotteluihin osapuolten kesken ja nimenomaan välttänyt käyttämästä sanaa vallankaappaus.

Bill Clintonin asianajaja ja Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjan voimahahmo Lanny Davis on viime päivät lobbaillut ahkerasti Washingtonissa Hondurasin juntan tunnustamiseksi. Bill Clintonin vaalikampanjoiden pr-mies Bennet Ratcliff on puolestaan istunut juntan edustajana mukana Costa Rican presidentin Oscar Ariasin vetämissä sovintoneuvotteluissa.

Hondurasissa ja kaikissa naapurimaissa Yhdysvaltojen suurlähettiläinä on presidentti Bushin nimittämiä äärioikeistolaisia amerikankuubalaisia, jotka mielellään näkisivät vasemmistohallitusten katoavan Latinalaisen Amerikan politiikasta kokonaan. Yhdysvallat on Bushin kaudella myöntänyt kymmenien miljoonien dollarien ”demokratiatukea” vallankaappausta suunnitelleille Hondurasin liike-elämän etujärjestöille.

Useilla yhdysvaltalaisyhtiöillä oli syitä pitää Zelayan politiikkaa uhkana intresseilleen. Uusi minimipalkkalaki heikensi paitsi Chiquitan myös Fruit of the Loomin ja muiden yhdysvaltalaisten vaatetehtaiden voittoja. Lääketeollisuus säikähti Zelayan aikeita ruveta tuottamaan edullisia rinnakkaislääkkeitä. Johtava teleoperaattori AT&T oli jo pitkään yrittänyt saada Zelayan suostumaan Hondurasin valtion puhelinyhtiön myymiseen.

Pentagonissa taas ei varmasti pidetty hyvänä Zelayan suunnitelmia muuttaa Yhdysvaltojen Soto Canon lentotukikohta siviililentokentäksi – Venezuelan hallituksen tuella.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Vaarallista meditaatiota

KU-VIIKKOLEHTI 17.7.2009

Uutiset ovat kertoneet islaminuskoisten uiguurien mellakoista ja Kiinan valtaväestöön kuuluvien han-kiinalaisten kostotoimista Urumqissa Xinjiangin alueella Kiinan luoteiskolkassa. Kiinan hallitus on lähettänyt alueelle parikymmentä tuhatta sotilasta ja mellakkapoliisia rauhoittamaan tilannetta. Viime viikolla moskeijat määrättiin suljettaviksi.

Paikallinen kommunistipuolueen johtaja ilmoitti, että julmiin rikoksiin syyllistyneet tullaan teloittamaan.

Tätä kirjoitettaessa väkivaltaisuuksissa on kuollut viranomaisten mukaan 156 ihmistä ja 1 400 ihmistä on pidätetty. Maanpaossa olevien uiguurien mukaan surmansa saaneita oli kuitenkin useita satoja, joista suurin osa menehtyi poliisien luoteihin.

Ulkomaiset toimittajat ovat saaneet raportoida Xinjiangin levottomuuksista Kiinan oloissa yllättävänkin vapaasti. Yhtenä syynä saattaa olla se, että ensi viikolla tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Falun Gong -liikkeen väkivaltaisen vainon käynnistymisestä.

Kiinan hallinto on pyrkinyt parhaansa mukaan tukahduttamaan kaikenlaiset mielenilmaukset hallituksen kannalta kielteisten vuosipäivien alla, kuten viimeksi kesäkuussa Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn 20-vuotispäivän tienoilla nähtiin.

Uiguurien ja valtaväestön etnisten kahakoiden uutisointi sopii sen sijaan mainiosti Kiinan imagosta huolta kantavalle kommunistipuolueelle. Uiguurien mellakoinnin on väitetty olevan ulkomailta masinoitua ja yhteydessä islamilaiseen terrorismiin.

Kirjeenvaihtajien keskittyessä raportoimaan uiguurialueen levottomuuksista kymmenien tuhansien kiinalaisten Falun Gong -meditaation harjoittajien yhä jatkuva järjestelmällinen vaino julmine kidutusmenetelmineen jää varmasti myös vähemmälle huomiolle.

Falun Gong on Li Hongzhin kehittämä ja vuonna 1992 julkistama perinteisen kiinalaisen qigong-terveysliikunnan muoto, jossa tehdään erilaisia joogaa muistuttavia liikkeitä ja hengitysharjoituksia. Näiden niin sanottujen kultivointiharjoitusten tavoitteena on kehittää mielenlaatua ja jalostaa etenkin kolmea tiettyä ominaisuutta: totuudenmukaisuutta, laupeutta ja kärsivällisyyttä.

Li Hongzhi kirjasi oppinsa kahteen kirjaan, jotka on käännetty myös suomeksi.

Falun Gong nautti aluksi hallituksen suosiota. Li Hongzhi luennoi menetelmästään hallituksen terveysliikunnan tutkimuskeskusten järjestämissä tilaisuuksissa, ja vuoden 1993 itämaisen lääketieteen messuilla hänet nimettiin ”kaikkein suosituimmaksi qigong-mestariksi”.

Falun Gong oli hyvin suosittua myös kansan keskuudessa. Kiinan tilastokeskuksen arvion mukaan vuonna 1999 aktiivisia Falun Gongin harjoittajia oli peräti 70 miljoonaa, enemmän kuin kommunistipuolueen jäseniä.

Tuhansien ihmisten joukkomeditaatioihin kokoontuvia Falun Gongin harjoittajia alettiin pian pitää puoluejohdossa uhkana puolueen vallalle.

Falun Gongin tukahduttamiseen tarvittiin kuitenkin provokaatio. Huhtikuussa 1999 Tianjinin kasvatustieteellisen korkeakoulun lehdessä julkaistiin Kiinan tiedeakatemian jäsenen kirjoitus, jonka mukaan Falun Gong oli taikauskoon perustuva vaarallinen kultti, joka olisi paras kieltää.

Kirjoituksesta närkästyneinä tuhannet paikalliset Falun Gongin harjoittajat kerääntyivät korkeakoululle hiljaiseen joukkomeditaatioon protestoidakseen artikkelia vastaan. Poliisi hajotti mielenilmauksen väkivaltaisesti ja pidätti 45 Falun Gongin harjoittajaa.

Pidätyksiä arvostelleita kehotettiin valittamaan Pekingissä sijaitsevaan vetoomustoimistoon. Niinpä kolmen päivän kuluttua, 25. huhtikuuta 1999, kymmenen tuhatta Falun Gongin harjoittajaa seisoi hiljaa jonossa vetoomustoimiston luona piirittäen käytännössä koko kommunistipuolueen päämajan.

Kommunistipuolueen johto kehotti lopulta ihmisiä palaamaan koteihinsa ja lupasi, että pidätetyt Falun Gongin harjoittajat vapautetaan.

Mutta nyt oli tullut liikkeen murskaamisen aika. Presidentti Jiang Zeminin aloitteesta kesäkuun 10. päivänä perustettiin erityinen salaisen poliisin yksikkö, 6-10-toimisto, jonka tehtävänä oli hävittää koko Falun Gong -liike ”mustaamalla heidän maineensa, tuhoamalla heidän toimeentulonsa ja murskaamalla heidät fyysisesti”.

Heinäkuun 20. päivän yönä alkoivat pidätykset, ja 22. heinäkuuta presidentti Jiang julisti Falun Gongin harjoittamisen olevan lain vastaista.

Ihmisoikeusjärjestöjen ja ulkomailta käsin toimivien Falun Gong -tiedotuskeskusten kuvaukset pidätettyjen Falun Gongin harjoittajien kohtelusta ovat kamalaa luettavaa.

Kymmenen viime vuoden aikana satoja tuhansia Falun Gongin harjoittajia on pidätetty ja suljettu pakkotyöleireille, joilla vangit joutuvat tekemään pahimmillaan 20-tuntisia työpäiviä palkatta, valmistaen leluja, joulukuusenkynttilöitä tai jalkapalloja.

Kymmenien tuhansien Falun Gongin harjoittajien uskotaan saaneen surmansa pidätyskeskuksissa, osa kidutukseen, osa elinsiirtojen vuoksi.

Kidutuksen tarkoituksena on saada pidätetyt allekirjoittamaan lausunto, jonka mukaan he luopuvat Falun Gongista. Pidätettyjä on hakattu sähköpampuilla, heitä on poltettu silitysraudoilla, heiltä on revitty kynnet irti.

Salaisen poliisin 6-10-toimisto vaikuttaisi olevan erityisen kiintynyt seksuaaliseen kidutukseen. Dalianin pidätyskeskuksessa naiset on sidottu roikkuvaan asentoon jalat levälleen ja sukuelimiin on työnnetty pitkiä tankoja.

Kanadalaisten ihmisoikeustutkijoiden mukaan tuhansilta vangituilta Falun Gongin harjoittajilta on poistettu maksoja, munuaisia ja sarveiskalvoja puoluejohtajien ja ylempien upseerien elinsiirtoihin ja silmäleikkauksiin. Useat sairaalat ympäri Kiinaa myönsivät puhelinkeskusteluissa käyttävänsä elinsiirtoihin Falun Gongin harjoittajien sisäelimiä.