torstai 22. toukokuuta 2008

Gandhin jalanjäljissä

KU-VIIKKOLEHTI 23.5.2008

Kansalaisaktiivit Thomas Wallgren ja Marko Ulvila lähettivät kolme vuotta sitten keväällä sähköpostia ja pyysivät mukaan Mahatma Gandhin kirjan käännöstalkoisiin. Gandhin vuonna 1930 järjestämästä kuuluisasta suolamarssista Gujaratin osavaltiossa Intiassa oli kulunut kohta 75 vuotta. Ajatuksena oli juhlistaa suolamarssia ja väkivallatonta suoraa toimintaa kääntämällä Gandhin poliittinen pääteos Hind Swaraj, eli ”Intian itsehallinto”, joukkovoimin suomeksi.

Kutsuun oli helppo vastata myöntävästi. Muutamassa päivässä talkoisiin saatiin mukaan 92 ihmistä, joista kukin kääntäisi yhden sivun englannista suomeksi. Suomentajien joukossa oli järjestöaktiiveja, yliopistoväkeä, opiskelijoita, toimittajia ja kansanedustajia Pentti Tiusasesta Arja Alhoon ja Eva Biaudet’hen.

Suomennoshanke kesti kolmisen viikkoa maaliskuun 12. päivästä huhtikuun 5. päivään, samoin kuin Gandhin suolamarssi Ahmadabadin lähistöltä Intian valtameren rannikolle. Käännöksen valmistuttua järjestettiin keskustelutilaisuus Gandhin merkityksestä nykypäivänä, ja suomennos julkaistiin internetissä.

Tällä viikolla Hind Swaraj ilmestyi myös paperille painettuna Liken Into-pamflettina, nimellä Vapaudesta.

Gandhi kirjoitti teoksensa vuonna 1908 laivamatkalla Lontoosta Etelä-Afrikkaan. Tarina kertoo, että kun oikea käsi väsyi, hän jatkoi kirjoittamista vasemmalla kädellä.

39-vuotias Gandhi oli tavannut Lontoossa intialaisia anarkisteja, jotka suunnittelivat salamurhia ja pommi-iskuja Intian itsenäisyyden puolesta. Gandhin mielestä väkivaltaiset keinot eivät johtaisi hyvään päämäärään. Jos väkivallan käyttö olisi oikeutettua vapaustaistelussa, silloin myös vastustajan käyttämä väkivalta pitäisi hyväksyä.

Dialogin muotoon kirjoitetussa tekstissä Gandhi luonnosteli näkemyksiään Intian itsehallinnosta, swarajista. Pelkkä englantilaisten syrjäyttäminen ei toisi Intialle todellista vapautta, jos siirtomaavallan aikana luodut rakenteet jäisivät ennalleen. Intian ongelmat eivät johtuneet Gandhin mukaan niinkään briteistä, vaan heidän mukanaan tuomastaan teollistumisesta ja kehitysuskosta, modernisaatiosta.

”Ennen ihmiset työskentelivät taivasalla ja vain sen verran kuin halusivat”, Gandhi kirjoitti. ”Nyt tuhannet työläiset menevät töihin tehtaisiin ja kaivoksiin. Heidän on miljonäärejä elättääkseen pakko työskennellä henkensä kaupalla vaarallisissa ammateissa. Ennen ihmiset alistettiin orjuuteen fyysisellä pakolla. Nyt heitä orjuuttavat rahan ja sillä ostettavan luksuksen houkutukset.”

Gandhin utopiassa itsehallinto on vallan ottamista omiin käsiin. Kylät olisivat taloudellisesti omavaraisia ja hoitaisivat omat asiansa. Valtio, puolueet ja armeija voitaisiin lakkauttaa.

Gandhi sovelsi väkivallattoman vastarinnan oppia, satyagrahaa, ensimmäisen kerran Etelä-Afrikassa vuonna 1906, kun brittiläinen siirtomaahallinto määräsi maan intialaisväestölle pakolliset henkilökortit sormenjälkineen. Tuhansia ihmisiä vangittiin, ja lakkoilijoita surmattiin, mutta lopulta hallitus taipui neuvotteluihin Gandhin kanssa.

Palattuaan perheineen takaisin kotimaahan Gandhi liittyi itsenäisyysliikkeen puolueeseen, Intialaiseen kansalliskongressiin, ja vuonna 1921 hänet valittiin puolueen johtoon. Koulutetun eliitin hanke muuttui joukkoliikkeeksi. Gandhi kehotti intialaisia boikotoimaan tehdasvalmisteisia tuotteita, etenkin Englannissa valmistettuja kankaita, ja sen sijaan kutomaan vaatteensa itse. Rukinpyörästä tuli itsenäisyysliikkeen symboli.

Gandhi tuomittiin maanpetoksesta kuudeksi vuodeksi vankilaan.

Vuoden 1930 suolamarssin syynä oli siirtomaahallinnon määräys, jonka mukaan suolan tuotanto oli brittien yksinoikeus. Intialaiset joutuivat ostamaan suolaa ja maksamaan siitä veroa. Suolan valmistaminen merivettä keittämällä oli intialaisilta kielletty.

Gandhin organisoima 390 kilometrin mittainen marssi houkutteli matkan varrelle satoja tuhansia ihmisiä ja sai runsaasti julkisuutta kansainvälisessä lehdistössä. Perillä pienessä Dandin kylässä Gandhi keitti meriveden mudasta suolaa ja totesi: ”Tämän avulla järisytän brittiläisen imperiumin perusteita.”

Gandhin ennuste kävi toteen, mutta vasta vuosien kamppailun jälkeen eikä hänen itsensä toivomalla tavalla.

Intia itsenäistyi vuonna 1947, mutta hajosi kahtia, kun muslimienemmistöiset osavaltiot julistautuivat itsenäiseksi Pakistaniksi. Kongressipuolue tuli Intiassa valtaan, eikä lakkauttanut itseään ja poliittisia järjestelmiä, kuten Gandhi oli toivonut.

Tänä päivänä Intialla on ydinase ja maailman kolmanneksi suurin armeija. Talous kasvaa lähes kymmenen prosentin vuosivauhtia, etenkin erikoistalousalueiden hikipajoissa, ja maasta on tullut johtava tietokoneohjelmistojen kehittäjä. Hindunationalistien hallituskauden jälkeen valtaan palannut kongressipuolue on pääministeri Manmohan Singhin johdolla avannut markkinoita entisestään.

Onko gandhilaisilla siis juuri syytä riemuun?

”Täytyy muistaa, että vain pieni osa Intiasta osallistuu markkinatalouteen. Huomattava osa intialaisista elää yhä luontaistaloudessa kestävien periaatteiden mukaisesti”, vastasi Vijay Pratap gandhilaisesta Lokayan-järjestöstä keskiviikkona eduskunnan lisärakennuksessa järjestetyn kirjanjulkistuksen jälkeen.

Uusliberalismi ja taloudellisen ja poliittisen eliitin kehitysusko ovat Pratapin mielestä edelleen ongelma, mutta ympäristökriisin syvenemisen ja yhteiskuntien jakautumisen myötä vaihtoehtoiset kehitysmallit tulevat hänen mukaansa taas esiin, ei pelkästään Intiassa vaan koko maailmassa.

”Kymmenen vuoden sisällä koko planeetta siirtyy gandhilaiseen sosialismiin”, Vijay Pratap totesi tyyni virne kasvoillaan.

torstai 8. toukokuuta 2008

Burman paha karma

KU-VIIKKOLEHTI 9.5.2008

Kun radion uutisissa sunnuntaina kerrottiin, että Burman pyörremyrskyssä oli kuollut 350 ihmistä, monien ensimmäinen ajatus varmasti oli, että maata on jo koeteltu liikaa. Mieleen muistuivat viime syyskuun mielenosoitukset, jotka päättyivät verisesti, kun armeija surmasi useita kymmeniä buddhalaismunkkeja ja pidätti tuhansia.

Nargis-syklonin todelliset tuhot ovat paljastuneet viikon kuluessa. Trooppisen myrskyn synnyttämät nelimetriset aallot huuhtoivat alleen lähes koko Iravadijoen suistoalueen, ja viimeisten arvioiden mukaan kuolleita saattaa olla yli sata tuhatta. Toistamiljoonaa ihmistä on menettänyt kotinsa.

Kyseessä oli yksi maailman tuhoisimmista pyörremyrskyistä yli sataan vuoteen. Bangladeshissa syklonien nostattamat hyökyaallot surmasivat vuonna 1970 yli 500 000 ihmistä ja vuonna 1991 140 000 ihmistä.

Viime päivien uutiskuvissa iso osa eteläistä Iravadin maakuntaa on yhä tulvaveden alla. Maan suurimmassa kaupungissa Yangonissa puut ovat kaatuneet juurineen teiden poikki, sähkötolpat ovat katkenneet ja peltikatot irronneet rakennuksista.

Hätäapua on saatu naapurimaista Kiinasta ja Thaimaasta. Katastrofin laajuuden selvittyä Burman sotilasjuntta lupasi päästää maahan myös länsimaisia avustusjärjestöjä, toisin kuin vuoden 2004 tsumanin jälkeen, jolloin juntta ilmoitti korjaavansa tuhot omin avuin.

Pyörremyrskyn välittömien tuhojen lisäksi tulva-aluetta uhkaavat nyt taudit, ja koko maa voi ajautua myös ruokapulaan. Iravadijoen suisto on maan parasta riisinviljelyseutua. 1950-luvulla, kun Burma oli maailman suurin riisinviejä, aluetta kutsuttiin Aasian riisikulhoksi. Sotilashallituksen tiedotusministeri kuitenkin vakuutteli tiistaina, että riisiä on varastoissa riittämiin.

Ruoka-avun jakaminen ja pyörremyrskyn aiheuttamien tuhojen korjaaminen on jäänyt pitkälti buddhalaismunkkien vastuulle. Laputtan kaupungissa pahiten kärsineellä tulva-alueella henkiinjääneet ovat hakeutuneet luostareihin, joissa munkit ovat tarjonneet ihmisille riisikeittoa. Yangonin miljoonakaupungissa munkit ovat yhdessä asukkaiden kanssa siivonneet kaatuneita puita kaduilta.

”Sotilaita ei ole näkynyt korjaustöissä kuin hallituksen omistamien sanomalehtien kuvissa, vaikka vielä viime viikolla he partioivat lähes joka kadunkulmassa”, Yangonin asukas kommentoi BBC:lle.

Burman rannikon asukkaita varoitettiin pyörremyrskystä etukäteen, mutta myrskyn nostattama hyökyaalto tuli hallituksellekin yllätyksenä. Monet burmalaiset kuitenkin ennustivat luonnonkatastrofin olevan tulossa.

”Buddhalaisessa traditiossa uskotaan, että jos maata hallitsee paha kuningas, väistämättömänä kohtalona ovat tulvat, myrskyt tai tulipalot. Luonnonmullistus on merkki siitä, että tyranni on ajettava vallasta”, kirjoittaa Thaimaassa ilmestyvä burmalainen Irrawaddy-lehti.

Munkkien surmaaminen on buddhalaisille yksi pahimmista mahdollisista rikoksista. Lehden mukaan burmalaiset ovatkin viime syksystä asti varoittaneet pahasta karmasta ja kenraaleille koituvasta rangaistuksesta.

Burman sotilashallitus kuitenkin säästyi pyörremyrskyn pahimmilta tuhoilta, sillä vuonna 2005 sotilasjuntan johtaja Than Shwe rakennutti astrologien neuvosta uuden pääkaupungin sisämaahan keskelle maaseutua. Kaikki ministeriöt ja armeijan pääesikunta siirrettiin Naypyidaw-nimiseen uudiskaupunkiin 300 kilometrin päähän Yangonista.

Uudessa pääkaupungissa ei nähty buddhalaismunkkien mielenosoituksia, eikä viime viikonlopun Nargis-myrsky ulottanut tuhojaan niin pitkälle sisämaahan.

Viime päivinä on jonkin verran pohdittu pyörremyrskyn vaikutuksia Burman poliittiseen tilanteeseen. Luonnonkatastrofit eivät yleensä synnytä vallankumouksia, vaan pönkittävät usein vallanpitäjien ja eliittien mahtia. Katastrofi antaa tekosyyn poikkeuslakeihin ja vaatimuksiin yhteisistä ponnistuksista järjestyksen palauttamiseksi.

Elinolojen kurjistuminen voi sen sijaan lisätä muutosvaatimuksia. Viime syksyn protestit lähtivät liikkeelle siitä kun hallitus kaksinkertaisti polttoaineen hinnan, minkä seurauksena julkinen liikenne ja tavarakuljetukset kallistuivat ja ruuan hinta nousi. Buddhalaismunkit liittyivät joukkomielenosoituksiin sen jälkeen kun sotilaat pahoinpitelivät kolme demokratialiikkeen protestiin osallistunutta munkkia.

Burman edellinen kansannousu vuonna 1988 sai alkunsa, kun silloinen sotilasjohtaja Ne Win painatti uudet, lempinumerollaan yhdeksällä jaolliset 45 kyatin ja 90 kyatin setelit ja etukäteen mitään ilmoittamatta mitätöi kaikki vanhat setelit. Suuri osa burmalaisista menetti näin säästönsä, ja ihmiset lähtivät kaduille. Väkivaltaisesti tukahdutetun kansannousun päätteeksi nykyinen sotilasjuntta otti vallan ja järjesti vuonna 1990 vaalit, joissa Aung San Suu Kyin johtama demokratialiitto sai selvän ääntenenemmistön. Sotilaat kuitenkin kumosivat vaalituloksen ja ovat vielä tänä päivänä vallassa.

Viime syksyn mielenosoitusten jälkeen hallitus on luvannut demokraattisia uudistuksia ja vapaita vaaleja vuonna 2010. Pyörremyrskyn tuhoista huolimatta tulevana viikonloppuna järjestetään aiempien suunnitelmien mukaisesti kansanäänestys uudesta perustuslaista. Perustuslaki takaisi sotilaille suuren osan ministerinpaikoista jatkossakin.

Demokratialiike on kehottanut ihmisiä äänestämään perustuslakia vastaan. Ennen pyörremyrskyä suunnitteilla oli myös hallituksen vastaisia mielenosoituksia äänestyspäivän ajaksi.

Myrsky saattaakin lopulta koitua sotilaiden pelastukseksi, ja juntta voi hyvin saada perustuslakinsa ja vesitetyn demokratiasuunnitelmansa hyväksytyksi. Ainakin pyörremyrskyn tuhoalueilla ihmisillä on tällä hetkellä muuta ajateltavaa.

Pentagonin puhetorvet

KU-VIIKKOLEHTI 25.4.2008

Yhdysvaltojen Irakin-hyökkäysten ja muiden suurten sotilasoperaatioiden alla on tullut tavaksi kutsua upseereita
tv-kanavien uutisstudioihin arvioimaan viime hetken tapahtumia ja taistelujen tulevia käänteitä. Mikäs siinä, ovathan sotilaat oman alansa asiantuntijoita siinä missä vaikkapa politiikantutkijoiden oletetaan osaavan kommentoida vaalituloksia ja niiden vaikutuksia.

Yhdysvaltojen uutiskanavilla sotilasasiantuntijoista on tullut lähes jokapäiväisiä vieraita. Yleensä nämä kommentaattorit ovat vakinaisesta palveluksesta eläkkeelle jääneitä armeijan upseereita, joiden oma pitkä kokemus sodankäynnistä antaa heille yleisön silmissä uskottavuutta arvioida maan sotilaspolitiikkaa mahdollisimman objektiivisesti.

Jos viime sunnuntain New York Timesiin on uskomista, katsojia on kuitenkin johdettu harhaan. Lehden laajan tutkivan reportaasin mukaan suurten uutiskanavien käyttämät sotilasasiantuntijat ovat tänä päivänä Yhdysvaltojen puolustusministeriön sätkynukkeja, jotka toistelevat tv-ruudussa heille Pentagonin propagandaosastolla syötettyjä valheita tai osatotuuksia.

New York Times sai asiakirjojen julkisuuslain nojalla haltuunsa tuhansia sivuja sähköpostiviestejä ja muistioita puolustusministeriön järjestämistä suljetuista tiedotustilaisuuksista näille sotilaskommentaattoreille. Asiakirjoista käy ilmi, että Bushin hallinto on jo vuosien ajan käynyt massiivista sumutuskampanjaa, jonka tarkoituksena on ollut vaikuttaa koko terrorisminvastaisen sodan uutisointiin.

Tv-kanavien sotilasasiantuntijoita alettiin värvätä Pentagonin puhetorviksi vuoden 2002 alussa, kun puolustushallinnossa suunniteltiin Irakin miehityksen yksityiskohtia. Mielipidemittausten mukaan enemmistö yhdysvaltalaisista kuitenkin vastusti hyökkäystä maahan, jolla ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä syyskuun 11. päivän tapahtumiin.

Pr-toimisto Hill & Knowltonista puolustusministeriön viestintäpäälliköksi tullut Victoria Clarke kehitti strategian, jonka avulla mielipiteet käännettäisiin sodalle myönteisiksi. Puolustusministeriön virkamiehet puhuivat ”havaintojen hallinnoinnista”. Perinteisesti viestien suodattimena toimiva media oli muutettava äänenvahvistimeksi. Lopullisena tavoitteena oli ”informaatioherruus”.

Journalistit olivat strategiassa toissijaisia. Keskeiseksi työkaluksi valittiin 75 evp-upseeria, jotka toimivat kommentaattoreina suurimmilla uutiskanavilla CNN:llä, Fox Newsillä, NBC:llä ja CBS:llä. Pentagonissa uskottiin, että arvovaltaisina ja puolueettomina pidetyt entiset sotasankarit voisivat oikein briiffattuina kallistaa mielipiteet suosiollisiksi hyökkäykselle Irakiin.

Puolustusministeriö pilkkoi sanomansa muutamaksi väitteeksi, joita tv-kanavien sotilasasiantuntijoiden tuli toistaa kuin mantraa: Irak oli välitön uhka Yhdysvalloille. Sillä oli hallussaan kemiallisia ja biologisia aseita, ja se kehitteli ydinaseita, jotka saattaisivat joutua Al-Qaidan käsiin. Irakin miehitys olisi myös suhteellisen nopea ja kivuton operaatio eikä lainkaan kallis. Kyseessä oli vapautussota.

Pentagonissa oltiin tyytyväisiä. ”Minkä tahansa kanavan avasimme, niin meidän miehemme toistivat siellä puolustusministeri Rumsfeldin tai teknisten asiantuntijoiden puheita sanasta sanaan, uudestaan ja uudestaan. Homma todella toimi”, arveli tiedotuskampanjaa johtanut virkamies.

Tv-kanavien sotilasasiantuntijoita kestitettiin Washingtonissa ja lennätettiin Irakiin ja Guantánamoon. He tapasivat varapresidentti Dick Cheneyn useasti ja puolustusministeri Rumsfeldin 18 kertaa. Kun David Petraeus nimitettiin viime vuonna Yhdysvaltojen Irakin joukkojen komentajaksi, yksi ensimmäisistä tapaamisista oli epämuodollinen infotilaisuus tv-kommentaattorien kanssa.

Jotkut kommentaattoreista suorastaan hinkuivat ministeriöltä näkemyksiä, joita levittää tv-katsojille. Toiset varoittivat Pentagonia tv-kanavilla tekeillä olevista kriittisistä ohjelmista.

Monet myös epäilivät puolustusministeriön heille esittämiä väitteitä. Fox Newsin kommentaattorina viime vuoteen asti toiminut kenraali Paul Vallely oli mukana Irakin-matkalla kesällä 2003, vain muutamia kuukausia miehityksen alkamisen jälkeen. ”Näin välittömästi, että asiat alkoivat mennä metsään”, hän toteaa New York Timesin haastattelussa.

Fox Newsin suorassa lähetyksessä vuonna 2003 kenraali jätti epäilyt omaan tietoonsa ja puhui sen sijaan Yhdysvaltojen joukkojen ”uskomattomasta edistyksestä” taisteluissa kapinallisia vastaan.

Yhdysvalloissa isojen kanavien sotilaskommentaattorit saavat tv-esiintymisistään 500–1000 dollarin kertapalkkion. Useimmat tienaavat kuitenkin moninkertaisesti enemmän aseteollisuuden ja sotilasurakoitsijoiden konsultteina tai yhtiöiden hallitusten jäseninä. Pentagonin sisäpiiritiedot ja tapaamiset sotilasurakoista päättävien tahojen kanssa ovat edistäneet liiketoimia entisestään.

Kommentaattorien mukaan tv-kanavat eivät ole olleet juuri kiinnostuneita heidän mahdollisista kytkennöistään aseteollisuuteen, eikä keneltäkään heistä ole kysytty heidän tämänhetkisistä suhteistaan puolustushallintoon.

Sotilasasiantuntijoista vain yksi on joutunut luopumaan tv-kommentoinnista liiketoimien takia. Yhdysvaltojen Irakin maavoimien entinen tiedustelupäällikkö James Marks pestattiin vuonna 2004 CNN:n vakituiseksi sotilasasioiden kommentaattoriksi, samaan aikaan kun hän sotilasurakoitsija Dyncorpin tytäryhtiön pääjohtajana neuvotteli Pentagonin kanssa 4,6 miljardin dollarin henkilöstöhankkeesta Irakissa. Kenraali Marks jätti esiintymiset CNN:llä viime vuonna, puoli vuotta miljardihankkeen hyväksymisen jälkeen.

Ajanpeluuta Zimbabwessa

KU-VIIKKOLEHTI 11.4.2008

Kansainvälinen media on seurannut tarkkaan vaalien jälkeistä viivytystaistelua eteläisen Afrikan Zimbabwessa. ”Raportointi on ollut miltei vahingoniloista. Ikään kuin taas olisi saatu osoitus siitä, että afrikkalaiset eivät pysty itse hoitamaan asioitaan”, arveli länsimaiden satelliittikanavia kriittisesti katsellut tansanialaisen päivälehden politiikan toimittaja aiemmin tällä viikolla.

Zimbabwen pari viikkoa sitten pidetyt vaalit sujuivat kuitenkin rauhallisesti. Afrikan unionin vaalitarkkailijat ehtivät jopa kehumaan, että kyseessä oli malliesimerkki hyvin järjestetyistä vaaleista. Ääntenlaskenta eteni aikataulun mukaan, ja kunkin äänestyspaikan tulokset teipattiin äänestyspaikkojen edustalle kaikkien nähtäväksi.

Virallisia tuloksia ei silti kuulunut. Parlamenttivaalien tuloksia saatiin odottaa viikon verran. Presidentinvaalin tuloksia ei ole julkistettu vielä tähän päivään mennessä. Päällimmäisenä syynä lienee se, että istuva presidentti Robert Mugabe ja hänen Zanu-puolueensa olivat hävinneet.

Kahtia hajonnut oppositiopuolue MDC, eli Demokraattisen muutoksen liike, joka vielä reilu kuukausi sitten oli epävarma osallistumisestaan vaaleihin, voitti parlamenttivaaleissa hieman yllättäen niukan enemmistön.

Yksittäisten äänestyspaikkojen tulosten perusteella opposition ehdokas Morgan Tsvangirai sai eniten ääniä myös presidentinvaalissa, ei silti 50 prosentin ääntenenemmistöä, jolla hän olisi tullut valituksi suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Vaalitulos oli epäilemättä sokki presidentti Mugabelle ja Zanu-puolueelle. 84-vuotias Mugabe on ”maan suuri isä”, joka johti Zimbabwen itsenäisyyteen vuonna 1980 valkoista rotusortohallintoa vastaan käydyn pitkällisen vapautustaistelun päätteeksi.

Aiemmissa vaaleissa Mugabe on aina saanut jo ensimmäisellä kierroksella selvän enemmistön äänistä.

Kahdeksan vuotta jatkuneesta taloussaarrosta ja ennätysinflaatiosta huolimatta Mugabe sai edelleenkin enemmistön maaseudun äänistä.

Kaupungeissa Mugabe on kuitenkin menettänyt lähes kaiken kannatuksensa, kun hinnat ovat kohonneet tuhatkertaisiksi viime vuoteen verrattuna. Kaupat ovat tyhjillään, ja sähköstä ja polttoaineesta on pulaa. Riippumattomat sanomalehdet on kielletty, ja ihmisoikeuksissa on parantamisen varaa.

Zanu-puolue ei kommentoinut sanallakaan vaalitappiotaan parlamenttivaaleissa. Alkuviikosta puolueen politbyroo antoi kuitenkin Mugabelle tukensa presidentinvaalien toiselle kierrokselle, jota saadaan ilmeisesti odottaa.

Zanu on vaatinut uutta ääntenlaskentaa, ja vaalivoittaja MDC puolestaan presidentinvaalin tuloksen julkistamista. Maanantaina odotetaan tuomioistuimen ratkaisua, joka voisi pakottaa vaalikomission julkistamaan vaalituloksen. Vaalikomissio ei ole pelkkä Mugaben käsikassara, vaan myös oppositiolla on siinä edustajansa.

Istuva hallitus haluaa kuitenkin voittaa aikaa ennen presidentinvaalin toista kierrosta. Sotaveteraaneiksi itseään kutsuvat Zanu-puolueen iskuryhmät ovat lähteneet maaseudulle valtaamaan valkoisten viljelijöiden maita ja uhkailemaan ihmisiä alueilla, joilla oppositio sai enemmän ääniä.

Jos kaikki sujuu lopulta rauhallisesti ja MDC pääsee ansaitsemaansa valtaan, mitä Zimbabwella on odotettavissa? MDC:n johtajiin kuuluva Eliphas Mukonoweshuro kirjoitti vastikään Wall Street Journalissa, että puolue kannattaa markkinavetoista sosiaalidemokratiaa.

Taloudellisesti vallanvaihdos MDC:lle tai jonkinlaiselle yhteishallitukselle antaisi maalle toivoa. MDC on pitkälti rahoittajiensa, Britannian ja Yhdysvaltojen luomus, jonka valtaantulo tietäisi luopumista Zimbabwen taloussaarrosta.

Itse asiassa investoinnit ovat kasvaneet rajusti jo vaalien alla etenkin kaivosalalla. Zimbabwe on merkittävä kullan tuottaja ja maailman suurin platinumin tuottaja.

Sijoittajat ovat myös kiinnostuneita yritysostoista. Sadan tuhannen prosentin inflaation ansiosta zimbabwelaisia firmoja myydään pilkkahintaan.

Morgan Tsvangirain kovat otteet oman puolueen sisällä eivät silti lupaa hyvää. MDC hajosi kolme vuotta sitten kahtia, kun Tsvangirai palkkasi iskujoukkojaan ahdistelemaan kilpailijoitaan puolueen sisällä. Tsvangirain kannattajia syytetään tuomioistuimessa myös polttopulloiskuista busseihin, poliisiasemille ja Mugaben kannattajien omistamiin kauppoihin.

Zimbabwen poliittinen umpikuja muistuttaa kovasti tilannetta Keniassa, toisessa Afrikan taloudellisena mallimaana pidetyssä valtiossa. Myös Keniassa oppositio sai enemmistön joulun jälkeen pidetyissä parlamenttivaaleissa, ja presidentti Mwai Kibaki säilyi vallassa vain vaalikomissiossa tehdyn tökerön vaalivilpin avulla.

Presidentti Kibaki julistettiin hätäisesti presidentiksi, ja presidentti nimitti haluamansa hallituksen.

Vasta eri puolilla maata leimahtaneiden väkivaltaisuuksien ja YK:n entisen pääsihteerin Kofi Annanin sovittelun jälkeen Kibaki suostui lopulta neuvotteluihin yhteishallituksen perustamisesta vaalit voittaneen Oranssin demokratialiikkeen kanssa. Mutta nyt nämäkin neuvottelut ovat jämähtäneet, kun sinnikkäästi vallassa pysynyt presidentti ei suostu luovuttamaan keskeisiä ministerinpaikkoja oppositiolle.

Vähitellen myös ulkopuolinen maailma näyttäisi menettävän kiinnostuksensa Kenian tapahtumiin, ja elämä jatkuu kuin mitään vaaleja ei olisi ollutkaan.

Kenian tapauksessa, toisin kuin Zimbabwessa, kyseessä on kuitenkin länsimaiden talousintresseihin myönteisesti suhtautuva presidentti ja yhteistyökumppani terrorisminvastaisessa sodassa.

Fundamentalistien valtataistelu

KU-VIIKKOLEHTI 28.3.2008

Etelä-Irakin öljykaupungissa Basrassa kiihtyneet taistelut ovat pitäneet Irakin uutisotsikoissa vielä toista viikkoa sodan syttymisen vuosipäivän jälkeenkin. Vuosipäivän ympärillähän tapana on ollut järjestää erilaisia sodanvastaisia tempauksia, ja lehdissä julkaistaan katsauksia sodan taustoista ja kuolleiden määrästä. Yleensä myös poliitikot kommentoivat tapahtumia. Presidentti Bush totesi sodan syttymisen viisivuotispäivänä, että Irakin miehitys on tehnyt maailmasta paremman paikan.

Viime päivien uutisissa ilmiselvän rosvon roolin on saanut radikaaliksi saarnaajaksi kutsuttu reilu kolmikymppinen shiiajohtaja Muqtada al-Sadr, jonka Mahdi-armeijaa vastaan Irakin hallituksen joukot ovat hyökänneet.

Mahdi-armeija on kuitenkin vain yksi armeija monien joukossa. Maan parlamentin suurimmalla puolueella, shiiafundamentalistien ISCI:llä, eli Irakin korkeimmalla islamilaisella neuvostolla, on omat pelätyt Badrin prikaatinsa, jotka tosin toimivat tänä päivänä osana Nuri al-Malikin hallituksen turvallisuusjoukkoja.

Valkoisen talon tiedottaja kehui vuolaasti pääministeri Malikia, joka oli henkilökohtaisesti mennyt paikan päälle Basraan johtamaan hyökkäystä Muqtada al-Sadrin joukkoja vastaan.

Irakissa epäsuosittu Maliki on yrittänyt lakkauttaa kaikki uskonnolliset armeijat ja puolueiden aseelliset siivet – yhtenä keinona näiden liittäminen hallituksen armeijaan ja poliisivoimiin.

Sekä Muqtada al-Sadr että ISCI-puolue edustavat shiiamuslimeja ja saavat tukea Iranin vallankumouskaartilta. Molemmat haluavat perustaa Irakiin islamilaisen tasavallan. Erona on se, että Muqtada al-Sadr uskoo yhtenäiseen Irakiin ja vahvaan keskusvaltaan, kun taas ISCI:n Abdul Aziz al-Hakim tahtoisi irrottaa eteläiset öljymaakunnat omaksi shiiavaltiokseen Irakin liittovaltiossa.

Muqtada al-Sadrilla on kannattajansa köyhien shiiojen keskuudessa, maan eteläosien lisäksi etenkin Bagdadissa Sadrin kaupungiksi nimetyssä slummissa, joka Saddam Husseinin syrjäyttämisen jälkeen sai uuden nimensä shiiojen entisen suurajatollan Muhammed Sadiq al-Sadrin, Muqtada al-Sadrin isän mukaan.

Yhdysvaltojen pyrkimyksenä Irakissa on ollut luovia eri vaikutusvaltaisten ryhmien välillä, tukea vahvimpia, olivatpa ne ideologisesti sitten mitä mieltä tahansa, kunhan ne suostuvat ulkomaisten joukkojen läsnäoloon ja Bushin hallinnon edellyttämiin talousuudistuksiin.

Yksi keskeisimmistä vaatimuksista on ollut uusi laki maan öljyntuotannon yksityistämisestä, jota ulkoministeri Condoleezza Rice kävi vauhdittamassa alkuvuodesta Bushin Lähi-idän-vierailulla.

Basrassa olevat brittiläiset joukot eivät ole osallistuneet viime päivien taisteluihin, mutta Yhdysvaltojen erikoisjoukot olivat mukana Mahdi-armeijaa vastaan tehdyissä iskuissa Bagdadissa. Mahdi-armeijan vastaisissa operaatioissa on tällä viikolla kuollut satakunta ihmistä.

Bushin hallituksen edustajat kuitenkin muistuttavat, että viime syksyn jälkeen taistelut Irakissa ovat vähentyneet ja sen myötä myös kuolonuhrit. Alkuvuodesta Irakin väkivaltaisuuksissa on kuollut päivittäin noin parikymmentä ihmistä, kun vielä vuosi sitten, pian Saddam Husseinin hirttämisen jälkeen, iskuissa kuoli joka päivä keskimäärin sata ihmistä.

Yhdysvaltojen mukaan tilanteen rauhoittuminen on viime kesänä Irakiin lähetettyjen lisäjoukkojen ansiota. Vähintään yhtä olennainen syy lienee Muqtada al-Sadrin elokuussa julistama tulitauko, joka viime päivien hyökkäysten jälkeen on epäilemättä ohi.

Sadrin kannattajien mielestä hallituksen tarkoituksena on heikentää heidän asemaansa ennen ensi syksyn paikallisvaaleja. Viime parlamenttivaaleissa Sadrin kannattajat saivat shiiapuolueiden koalitiossa miltei yhtä paljon paikkoja kuin ISCI ja yli kaksi kertaa enemmän edustajia kuin pääministeri Malikin oma Dawa-puolue.

Muqtada al-Sadrilla ei itsellään ole Irakissa minkäänlaista poliittista virka-asemaa, mutta hänen nimeään kantavalla ryhmittymällä oli vielä vuosi sitten kuusi ministeriä maan hallituksessa. Samaan aikaan Mahdi-armeija järjesti iskuja Yhdysvaltojen joukkoja ja Bagdadin sunniväestöä vastaan. Myös ISCI-puolueen Badrin prikaatit ovat jatkuvasti terrorisoineet sunneja, etenkin naisia, jotka ovat kulkeneet ulkona meikattuina tai ilman huivia.

Tämä antaa varsin hyvän kuvan puoluepolitiikasta Yhdysvaltojen miehittämässä Irakissa. Kyse ei ole puolueista, jotka ajaisivat tiettyjä poliittisia tavoitteita, vaan eri kansanryhmiä edustavista, uskonnollista oikeaoppisuutta julistavista aseellisista ryhmistä, jotka taistelevat keskenään vallasta ja taloudellisista eduista.

Nyt kamppaillaan myös siitä, mitkä näistä ryhmistä voisivat hallita Irakia sen jälkeen kun Yhdysvallat mahdollisen demokraattiehdokkaan vaalivoiton jälkeen vetää sotilaansa pois maasta.

Hallituksen kovan linjan taktiikkaa voi auttaa ihmisten kyllästyminen aseellisten joukkojen mielivaltaan. Viiden ulkomaisen tv-yhtiön teettämässä kyselyssä 80 prosenttia kaikista vastanneista ja myös 70 prosenttia shiioista ilmoitti vastustavansa uskonryhmien omia armeijoita.

Reilu enemmistö sen sijaan luotti hallituksen armeijaan ja poliisiin ja arveli turvallisuuden parantuneen kotiseudullaan. Shiiat ja kurdit olivat tyytyväisiä muutokseen, sen sijaan sunnien mielestä tilanne oli pahentunut.

Täytyy kuitenkin muistaa, että lähes viidesosa kansasta on paennut ulkomaille tai ajettu etnisissä puhdistuksissa kotiseuduiltaan. Vedestä, polttoaineesta ja sähköstä on huutava pula. Punaisen Ristin mukaan ihmiset joutuvat monilla alueilla käyttämään kolmasosan tuloistaan puhtaan veden hankkimiseen. Monien mielestä asiat eivät voisi olla huonommin.