Gandhin jalanjäljissä

KU-VIIKKOLEHTI 23.5.2008

Kansalaisaktiivit Thomas Wallgren ja Marko Ulvila lähettivät kolme vuotta sitten keväällä sähköpostia ja pyysivät mukaan Mahatma Gandhin kirjan käännöstalkoisiin. Gandhin vuonna 1930 järjestämästä kuuluisasta suolamarssista Gujaratin osavaltiossa Intiassa oli kulunut kohta 75 vuotta. Ajatuksena oli juhlistaa suolamarssia ja väkivallatonta suoraa toimintaa kääntämällä Gandhin poliittinen pääteos Hind Swaraj, eli ”Intian itsehallinto”, joukkovoimin suomeksi.

Kutsuun oli helppo vastata myöntävästi. Muutamassa päivässä talkoisiin saatiin mukaan 92 ihmistä, joista kukin kääntäisi yhden sivun englannista suomeksi. Suomentajien joukossa oli järjestöaktiiveja, yliopistoväkeä, opiskelijoita, toimittajia ja kansanedustajia Pentti Tiusasesta Arja Alhoon ja Eva Biaudet’hen.

Suomennoshanke kesti kolmisen viikkoa maaliskuun 12. päivästä huhtikuun 5. päivään, samoin kuin Gandhin suolamarssi Ahmadabadin lähistöltä Intian valtameren rannikolle. Käännöksen valmistuttua järjestettiin keskustelutilaisuus Gandhin merkityksestä nykypäivänä, ja suomennos julkaistiin internetissä.

Tällä viikolla Hind Swaraj ilmestyi myös paperille painettuna Liken Into-pamflettina, nimellä Vapaudesta.

Gandhi kirjoitti teoksensa vuonna 1908 laivamatkalla Lontoosta Etelä-Afrikkaan. Tarina kertoo, että kun oikea käsi väsyi, hän jatkoi kirjoittamista vasemmalla kädellä.

39-vuotias Gandhi oli tavannut Lontoossa intialaisia anarkisteja, jotka suunnittelivat salamurhia ja pommi-iskuja Intian itsenäisyyden puolesta. Gandhin mielestä väkivaltaiset keinot eivät johtaisi hyvään päämäärään. Jos väkivallan käyttö olisi oikeutettua vapaustaistelussa, silloin myös vastustajan käyttämä väkivalta pitäisi hyväksyä.

Dialogin muotoon kirjoitetussa tekstissä Gandhi luonnosteli näkemyksiään Intian itsehallinnosta, swarajista. Pelkkä englantilaisten syrjäyttäminen ei toisi Intialle todellista vapautta, jos siirtomaavallan aikana luodut rakenteet jäisivät ennalleen. Intian ongelmat eivät johtuneet Gandhin mukaan niinkään briteistä, vaan heidän mukanaan tuomastaan teollistumisesta ja kehitysuskosta, modernisaatiosta.

”Ennen ihmiset työskentelivät taivasalla ja vain sen verran kuin halusivat”, Gandhi kirjoitti. ”Nyt tuhannet työläiset menevät töihin tehtaisiin ja kaivoksiin. Heidän on miljonäärejä elättääkseen pakko työskennellä henkensä kaupalla vaarallisissa ammateissa. Ennen ihmiset alistettiin orjuuteen fyysisellä pakolla. Nyt heitä orjuuttavat rahan ja sillä ostettavan luksuksen houkutukset.”

Gandhin utopiassa itsehallinto on vallan ottamista omiin käsiin. Kylät olisivat taloudellisesti omavaraisia ja hoitaisivat omat asiansa. Valtio, puolueet ja armeija voitaisiin lakkauttaa.

Gandhi sovelsi väkivallattoman vastarinnan oppia, satyagrahaa, ensimmäisen kerran Etelä-Afrikassa vuonna 1906, kun brittiläinen siirtomaahallinto määräsi maan intialaisväestölle pakolliset henkilökortit sormenjälkineen. Tuhansia ihmisiä vangittiin, ja lakkoilijoita surmattiin, mutta lopulta hallitus taipui neuvotteluihin Gandhin kanssa.

Palattuaan perheineen takaisin kotimaahan Gandhi liittyi itsenäisyysliikkeen puolueeseen, Intialaiseen kansalliskongressiin, ja vuonna 1921 hänet valittiin puolueen johtoon. Koulutetun eliitin hanke muuttui joukkoliikkeeksi. Gandhi kehotti intialaisia boikotoimaan tehdasvalmisteisia tuotteita, etenkin Englannissa valmistettuja kankaita, ja sen sijaan kutomaan vaatteensa itse. Rukinpyörästä tuli itsenäisyysliikkeen symboli.

Gandhi tuomittiin maanpetoksesta kuudeksi vuodeksi vankilaan.

Vuoden 1930 suolamarssin syynä oli siirtomaahallinnon määräys, jonka mukaan suolan tuotanto oli brittien yksinoikeus. Intialaiset joutuivat ostamaan suolaa ja maksamaan siitä veroa. Suolan valmistaminen merivettä keittämällä oli intialaisilta kielletty.

Gandhin organisoima 390 kilometrin mittainen marssi houkutteli matkan varrelle satoja tuhansia ihmisiä ja sai runsaasti julkisuutta kansainvälisessä lehdistössä. Perillä pienessä Dandin kylässä Gandhi keitti meriveden mudasta suolaa ja totesi: ”Tämän avulla järisytän brittiläisen imperiumin perusteita.”

Gandhin ennuste kävi toteen, mutta vasta vuosien kamppailun jälkeen eikä hänen itsensä toivomalla tavalla.

Intia itsenäistyi vuonna 1947, mutta hajosi kahtia, kun muslimienemmistöiset osavaltiot julistautuivat itsenäiseksi Pakistaniksi. Kongressipuolue tuli Intiassa valtaan, eikä lakkauttanut itseään ja poliittisia järjestelmiä, kuten Gandhi oli toivonut.

Tänä päivänä Intialla on ydinase ja maailman kolmanneksi suurin armeija. Talous kasvaa lähes kymmenen prosentin vuosivauhtia, etenkin erikoistalousalueiden hikipajoissa, ja maasta on tullut johtava tietokoneohjelmistojen kehittäjä. Hindunationalistien hallituskauden jälkeen valtaan palannut kongressipuolue on pääministeri Manmohan Singhin johdolla avannut markkinoita entisestään.

Onko gandhilaisilla siis juuri syytä riemuun?

”Täytyy muistaa, että vain pieni osa Intiasta osallistuu markkinatalouteen. Huomattava osa intialaisista elää yhä luontaistaloudessa kestävien periaatteiden mukaisesti”, vastasi Vijay Pratap gandhilaisesta Lokayan-järjestöstä keskiviikkona eduskunnan lisärakennuksessa järjestetyn kirjanjulkistuksen jälkeen.

Uusliberalismi ja taloudellisen ja poliittisen eliitin kehitysusko ovat Pratapin mielestä edelleen ongelma, mutta ympäristökriisin syvenemisen ja yhteiskuntien jakautumisen myötä vaihtoehtoiset kehitysmallit tulevat hänen mukaansa taas esiin, ei pelkästään Intiassa vaan koko maailmassa.

”Kymmenen vuoden sisällä koko planeetta siirtyy gandhilaiseen sosialismiin”, Vijay Pratap totesi tyyni virne kasvoillaan.