torstai 22. maaliskuuta 2012

Kuka ihmeen Joseph Kony?

KU-VIIKKOLEHTI 23.3.2012

Moni lukija on varmasti jo kuullut Kony 2012 -videosta ja osa varmaan myöskin nähnyt sen. Sosiaalisessa mediassa kulovalkeana levinneellä videolla on ollut YouTubessa ja Vimeo-videopalvelussa kahden viikon aikana yli sata miljoonaa katsojaa.

Yhdysvaltalaisen Invisible Children -järjestön tuottama puolituntinen elokuva tehtiin nimenomaan jaettavaksi sosiaalisessa mediassa. Videon alussa todetaan, että Facebookissa on tänä päivänä enemmän ihmisiä kuin maapallolla oli asukkaita 200 vuotta sitten.

Kony 2012 -kampanjan pyrkimyksenä on levittää tietoa ugandalaisesta kapinallisjohtajasta Joseph Konysta ja kehottaa yhdysvaltalaisia viihdemaailman ja politiikan vaikuttajia painostamaan maansa hallitusta, jotta amerikkalaiset sotilaat auttaisivat Ugandan armeijaa Konyn kiinnisaamisessa tai surmaamisessa.

Presidentti Barack Obaman päätöksellä Yhdysvallat lähetti jo viime lokakuussa sata erikoisjoukkojen sotilasta Ugandan sotavoimien avuksi taistelemaan Joseph Konyn johtamaa Herran vastarinta-armeijaa LRA:ta vastaan Kongossa ja Keski-Afrikan tasavallassa.

Kony 2012 -kampanja yllyttää nuoria myös liimaamaan kampanjan julisteita kotikaupungeissaan, ostamaan kampanjarannekkeita, t-paitoja ja 30 dollaria maksavia toimintapakkauksia.

Viime viikolla kampanja sai vielä hiukan sensaatiomaisempaa julkisuutta, kun Kony-elokuvan ohjannut kalifornialaismies Jason Russell sekosi humalapäissään ilmeisesti videon herättämän kritiikin vuoksi ja riehui ilkosillaan San Diegon liikenteessä. Poliisi otti hänet kiinni ja vei sairaalaan.

Herran vastarinta-armeija kävi sotaa Ugandan hallitusta vastaan lähes 20 vuoden ajan, kunnes vuonna 2006 rauhanneuvottelujen alla kapinalliset vetäytyivät Kongon rajan taakse Garamban kansallispuiston viidakkoon.

Ugandassa kapinallisten julmien sotatoimien kohteena olivat lähinnä heidän omaan acholi-kansaansa kuuluvat siviilit. LRA:n kapinallisten uskotaan siepanneen sodan aikana maan pohjoisosien kylistä mukaansa yli kymmenen tuhatta lasta ja nuorta, jotka pakottamalla ja uhkaamalla aivopestiin kuuliaisiksi sotureiksi, jalkavaimoiksi, viestinviejiksi ja kantajiksi.

Joseph Konyn kerrotaan halunneen riveihinsä nimenomaan lapsia, sillä lapset tottelevat käskyjä ja ovat kyselemättä valmiita mitä hirvittävimpiin veritekoihin.

Kony halusi perustaa Ugandaan raamatun kymmenen käskyn nimeen vannovan Jumalan valtakunnan maan päällä. Keinot olivat raakalaismaiset. Kiinniotetuilta polkupyöräilijöiltä katkaistiin raajat viidakkoveitsellä, naisia joukkoraiskattiin, ja kyläläisiä poltettiin kuoliaaksi kirkoissa.

Vuonna 2005 Kansainvälinen sotarikostuomioistuin etsintäkuulutti Joseph Konyn ja neljä muuta LRA-johtajaa sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Muista etsintäkuulutetuista LRA-johtajista ainakin kaksi on sen jälkeen kuollut taistelussa tai ryhmän sisäisissä välienselvittelyissä.

Tykkäämisten lisäksi Kony-video ja koko Kony-kampanja ovat herättäneet myös rajua kritiikkiä.

Ugandassa pitkään työskennellyt yhdysvaltalainen politiikantutkija Adam Branch piti Kony-kampanjan takana olevia nuoria ”hyödyllisinä idiootteina”, jotka on saatu ajamaan Yhdysvaltojen sotilasstrategisia intressejä alueella, jossa on runsaasti öljyä ja muita maanperän rikkauksia.

”Joseph Kony on vain tekosyy sotajoukkojen lähettämiselle alueelle. Yhdysvaltojen tiedustelu tietää tarkkaan Konyn olinpaikan, mutta tällä hetkellä on heidän etujensa mukaista olla vangitsematta häntä”, toteaa puolestaan tunnettu kenialaistutkija Firoze Manji.

Joseph Kony ja LRA lähtivät Ugandasta vuosia sitten, ja sen jälkeen Pohjois-Ugandassa ei ole käyty sotaa.

LRA:lla on tätä nykyä enää arviolta 200 sotilasta Kongossa ja Keski-Afrikan tasavallassa. Ryhmä terrorisoi edelleen siviiliväestöä etenkin Kongossa, mutta ei enää laajassa mitassa. Invisible Children -järjestön omien tilastojen mukaan tänä vuonna LRA:n iskuissa on kuollut viisi ihmistä.

Muutenkin Kony-videossa faktat on esitetty hyvin valikoiden. Ugandan armeijan ja LRA:n välisessä sodassa myös hallitusarmeijan sotilaat syyllistyivät vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Sodan pahimpina vuosina 90-luvun lopulla Ugandan armeija pakotti maan pohjoisosissa miltei koko väestön lähtemään kodeistaan ja muuttamaan keskitysleirejä muistuttaviin evakkokyliin.

Elokuvassa ei myöskään kerrota vuosina 2006–2008 käydyistä rauhanneuvotteluista Ugandan hallituksen ja LRA:n välillä. Etelä-Sudanissa käydyissä neuvotteluissa kaikki oli allekirjoituksia myöten valmista rauhaan, mutta lopulta Joseph Kony vetäytyi neuvotteluista, kun LRA-johtajien turvallisuudesta ei suostuttu antamaan takeita.

Länsimaissa kampanjan arvostelijat ovat pitäneet Kony-elokuvaa liikaa tunteisiin vetoavana ja propagandistisena. Toiset ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Invisible Children -järjestö käyttää vain noin kolmasosan tuloistaan Ugandassa ja Kongossa toteutettaviin kehityshankkeisiin loppuosan mennessä työntekijöiden palkkoihin, matkakuluihin ja elokuvatuotantoihin.

Kommenteissa on myös pidetty epäilyttävänä Kony-elokuvan ohjaajan Jason Russellin taustaa aktiivisena herätyskirkon jäsenenä.

Ugandalaisbloggaaja Rosebell Kagumiren mielestä taas länsimaissa on tehty aivan liikaa elokuvia, joissa ulkopuolinen valkoinen mies yrittää esiintyä sankarina pelastaakseen afrikkalaisia lapsia.

Kun paikallinen kansalaisjärjestö esitti Kony-elokuvan videotykillä Liran kaupungissa Pohjois-Ugandassa, tilaisuus päättyi kivien heittelyyn. Paikalliset asukkaat luulivat, että elokuva kertoisi heistä ja heidän pyrkimyksistään jälleenrakentaa maata parikymmentä vuotta kestäneen sodan jälkeen, mutta pettyivät, kun video kertoikin amerikkalaisesta miehestä ja tämän pojasta ja asioista, jotka tapahtuivat Ugandassa vuosikausia sitten.

”Amerikkalainen järjestö yrittää vain kerätä rahaa käyttäen hyväksi Pohjois-Ugandan vuosien takaisia julmuuksia”, Al Jazeeran haastattelema mies arveli.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Lockerbie-iskusta tuomittiin syytön mies

KU-VIIKKOLEHTI 9.3.2012

Libyan entistä hallitusta ja libyalaista Abdelbaset Al-Megrahia on vuosien ajan pidetty syypäänä Lockerbien pommi-iskuun. Viime viikolla julkaistu kirja osoittaa kuitenkin melko takuuvarmasti, että pommi-iskusta tuomittu libyalaismies oli syytön.

Brittiläistutkija John Ashtonin kirjan paljastuksista kerrottiin viikko sitten myös Al Jazeera -kanavalla esitetyssä dokumenttiohjelmassa, joka on edelleen nähtävissä kanavan verkkosivuilla.

Joulukuun 21. päivänä 1988 seitsemältä illalla pommi räjähti Lontoosta New Yorkiin matkalla olleessa yhdysvaltalaisen Pan Am -lentoyhtiön Boeing 747 -koneessa yhdeksän kilometrin korkeudessa skotlantilaisen Lockerbien kylän yläpuolella. Pommi-iskussa kuoli 259 matkustajaa ja miehistön jäsentä ja 11 Lockerbien kylän asukasta.

Libyan lentoyhtiön turvallisuuspäällikkönä työskennellyt Al-Megrahi tuomittiin vuonna 2001 elinkautiseen vankeuteen iskun suunnittelusta. Al-Megrahi on aina kiistänyt osallisuutensa pommi-iskuun.

Pitkälle edennyttä eturauhassyöpää sairastava Al-Megrahi armahdettiin terveydellisistä syistä elokuussa 2009, ja hänen annettiin matkustaa kotimaahansa saattohoitoon. Armahduksen ehtona oli, että hän sitä ennen luopui valituksestaan korkeimpaan oikeuteen.

John Ashtonin tuore kirja Megrahi: You Are My Jury (Megrahi: Te olette valamiehistöni) perustuu suurelta osin Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomission yli 800-sivuiseen selvitykseen syistä, miksi Al-Megrahin olisi ehdottomasti pitänyt saada uusi oikeudenkäynti. Muutoksenhakulautakunnan selvitystä ei aikoinaan koskaan julkistettu, mutta Ashton sai asiakirjat haltuunsa Al-Megrahin puolustustiimin entisenä jäsenenä.

Al-Megrahin tuomio perustui muutamaan keskeiseen yksityiskohtaan.

Lockerbien turma-alueelta löytyneistä vaateriekaleista ja muista matkatavaroiden osista voitiin päätellä, että pommi oli asennettu Toshiban kasettinauhuriin, joka oli pakattu ruskeaan Samsoniten matkalaukkuun yhdessä vaatteiden ja sateenvarjon kanssa. Valmistusmerkin perusteella vaatteet pystyttiin jäljittämään maltalaiseen vaatekauppaan. Kaupan omistaja kertoi myyneensä vaatteet libyalaiselle miehelle loppuvuodesta 1988.

Turmapaikalta löytyneen pienen piirilevyn palan perusteella tuomioistuin arveli, että pommin ajastin oli sveitsiläisen Mebo-yhtiön valmistama. Yhtiö oli myynyt 20 ajastinta Libyaan vuosina 1985 ja 1986.

Pommin sisältänyt matkalaukku oli tuomioistuimen mukaan kuljetettu ensin Air Maltan koneella Maltasta Frankfurtiin ja sieltä edelleen Pan Amin koneella Lontoon Heathrow’n lentokentälle, missä se lastattiin Pan Amin New Yorkin -koneeseen.

Tuomioistuimen mukaan ainoa mahdollinen päivä, jolloin Al-Megrahi olisi voinut ostaa vaatteet maltalaisesta vaatekaupasta, oli 7. joulukuuta 1988. Al-Megrahi oli tuona päivänä Maltalla ja yöpyi Holiday Inn -hotellissa Slieman kaupungissa lähellä kyseistä vaatekauppaa.

Al Jazeeran viime viikolla esittämän brittidokumentin perusteella maltalaisen vaatekauppiaan Tony Gaucin todistelu ei viittaa Al-Megrahin syyllisyyteen, pikemminkin päinvastoin.

Vaatekauppiaan mukaan libyalaismies, joka osti vaatteet, oli yli 180 senttiä pitkä, harteikas, tummaihoinen ja noin 50-vuotias. Al-Megrahi oli puolestaan 168 senttiä pitkä, kevytrakenteinen ja vaaleaihoinen. Vuonna 1988 hän oli 36-vuotias.

Vaatekauppias kertoi, että vaatteet hankkinut mies osti kaupasta myös sateenvarjon. Lähtiessään ulos kaupasta mies avasi sateenvarjon, sillä ulkona satoi. Al Jazeeran dokumenttiohjelmassa haastatellaan Maltan ilmatieteen laitoksen entistä johtajaa, joka on pitänyt vuosien ajan myös omaa päiväkirjaa Maltan säästä. Päiväkirjan mukaan 7. joulukuuta 1988 taivaalla oli vain untuvapilviä eikä Maltalla satanut.

Vaatekauppias totesi useissa kuulusteluissa, että jouluvaloja ei ollut vielä sytytetty sinä päivänä, kun libyalaismies osti vaatteet. Al Jazeeran dokumentissa Maltan entinen matkailuministeri toteaa kuitenkin, että Slieman kaupungissa jouluvalot sytytetään aina 6. joulukuuta kello 17.30, joten 7. joulukuuta kaduilla oli jo jouluvalot.

Yhdessä poliisikuulustelussa vaatekauppias totesi, että libyalaismies oli ostanut vaatteet 29. marraskuuta 1988. Kauppias muisti päivämäärän, sillä hän oli tuona päivänä riidellyt tyttöystävänsä kanssa. Tätä kuulustelupöytäkirjaa ei koskaan toimitettu Al-Megrahin puolustusasianajajille.

Skotlannin rikostapausten uudelleenarviointikomissio huomautti myös lukuisista muista todisteista, joita ei toimitettu puolustusasianajajille ennen oikeudenkäyntiä. Pelkästään nämä pimitetyt todisteet olisivat komission mukaan riittäneet tuomion hylkäämiseen.

Vasta oikeudenkäynnin jälkeen paljastui, että vaatekauppias Tony Gauci oli nähnyt lehdessä valokuvan Al-Megrahista vain muutama päivä ennen syyttäjäviranomaisten järjestämää tunnistustilaisuutta. Oikeudenkäynnin jälkeen selvisi myös, että Yhdysvaltojen oikeusministeriö oli maksanut Gaucille todistamisesta kahden miljoonan dollarin palkkion.

Puolustukselta evättiin myös tietoja tuomion kannalta keskeisestä piirilevyn palasta.

Syyttäjän mukaan piirilevynpala oli löytynyt turmapaikalta harmaan miestenpaidan kauluksesta. Maltalainen vaatekauppias kiisti kahdessa poliisikuulustelussa myyneensä libyalaismiehelle yhtään paitaa. Vuotta myöhemmin hän kuitenkin muisti, että libyalaismies oli sittenkin ostanut miesten kauluspaidan, joka oli maltalaispoliisin laatiman kuulustelupöytäkirjan mukaan vaaleanruskea. Puolustukselle toimitetussa lopullisessa esitutkintapöytäkirjassa paidan väriä ei kuitenkaan mainittu.

Puolustus sai myös oikeudenkäynnin jälkeen tietää Britannian puolustusministeriön räjähdeasiantuntijoiden tekemistä selvityksistä, joiden mukaan piirilevyn pala ei ollutkaan aivan identtinen sveitsiläisen Mebo-yhtiön ajastimien piirilevyn kanssa. Lockerbiesta löytyneen piirilevynpalan pinnoite oli puhdasta tinaa, kun taas sveitsiläisfirman ajastimissa piirilevyn pinnoitteessa oli 70 prosenttia tinaa ja 30 prosenttia lyijyä.