perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kuka päättää asioista Afganistanissa?

KU-VIIKKOLEHTI 28.3.2014

Itsemurhaiskut ja muut aseelliset hyökkäykset siviilejä, armeijaa ja ulkomaalaisia toimittajia ja diplomaatteja vastaan ovat lisääntyneet Afganistanissa viikon kuluttua järjestettävien presidentinvaalien alla. Turvallisuustilanteen heikentymisestä huolimatta Yhdysvaltojen ja Naton joukkojen on kuitenkin tarkoitus lähteä maasta vuoden loppuun mennessä.

New York Timesin entisen Afganistanin-kirjeenvaihtajan mukaan tämän jälkeen on vain ajan kysymys, milloin talebanit ja näiden liittolaiset, Haqqani-verkosto ja naapurimaan Pakistanin heimoalueille maiden rajan taakse asettuneet lukuisat eri aseelliset islamistiryhmät, pyrkivät ottamaan vallan Afganistanissa.

Tämä kaikki tapahtuu Pakistanin armeijan ja etenkin maan tiedustelupalvelun ISI:n järjestelmällisellä tuella, väittää New York Timesin toimittaja Carlotta Gall huhtikuussa ilmestyvässä kirjassaan The Wrong Enemy: America in Afghanistan 2001–2014 (Väärä vihollinen: Yhdysvallat Afganistanissa 2001–2014).

Gallin mukaan Pakistan maksaa afganistanilaisille ja pakistanilaisille islamisteille palkkaa, järjestää terroristikoulutusta ja antaa näille turvapaikan.

Otteita kirjasta on julkaistu etukäteen ainakin New York Timesissa ja Times of India -lehdessä. Jo Afganistanin-kirjeenvaihtajana ollessaan Carlotta Gall käsitteli Pakistanin tiedustelun kytköksiä Afganistanin ja Pakistanin islamistiliikkeisiin useissa lehtikirjoituksissaan.

Carlotta Gall kuvailee kirjassaan Afganistanin sodan ja väkivaltaisuuksien taustalla olevaa kylmäveristä suurvaltapolitiikkaa kaikessa raadollisuudessaan.

Yhdysvallat rahoittaa Pakistanin armeijaa vuosittain yli kahdella miljardilla dollarilla. Samalla Yhdysvaltojen hallitus on täysin tietoinen siitä, että Pakistanin tiedustelupalvelu ISI rahoittaa terrori-iskuja tekeviä islamistiliikkeitä kotimaassa ja rajan takana Afganistanissa.

Ääri-islamilaiset liikkeet ovat Pakistanille eräänlainen hyvä vihollinen, jota se tarvitsee saadakseen massiivista aseellista tukea Yhdysvalloista. Yhdysvalloille taas terroristiliikkeet ja alueen yleinen epävakaisuus ovat syy jatkuvaan sotilaalliseen läsnäoloon.

Pakistanin ISI ja virallisesti eläkkeellä olevat entiset armeijan ja tiedustelupalvelun upseerit pyrkivät myös kontrolloimaan islamistijoukkoja, jotta voisivat näiden avulla vaikuttaa Afganistanin tilanteeseen sen jälkeen kun länsimaiden joukot on vedetty pois maasta. Islamisteja on pidetty vuosikausia myös sotareservinä Pakistanin perivihollista Intiaa vastaan.

Gall toteaa kirjansa esipuheessa, että afganistanilaiset eivät koskaan kannattaneet terrorismia, mutta silti heitä rangaistiin syyskuun 11. päivän tapahtumista.

”Yhdysvaltojen oletettu liittolainen Pakistan on sen sijaan lietsonut väkivaltaa Afganistanissa omien kyynisten ja hegemonisten intressiensä vuoksi. Pakistanin kenraalit ja mullahit ovat aiheuttaneet suurta murhetta omalle kansalleen, naapureilleen Afganistanissa sekä Nato-liittolaisille.”

”Pakistan on ollut todellinen vihollinen, ei Afganistan”, Gall päättelee.

Brittiläistoimittaja Carlotta Gall saapui Mazar-i-Sharifiin Afganistaniin marraskuussa 2001 ensimmäisten ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien joukossa. Yhdysvallat oli pommittanut Afganistania kuukauden ajan kostoksi New Yorkin ja Washingtonin iskuista, joista syytettiin Osama bin Ladenia ja Al-Qaidan terroristeja.

Afganistanin talebanit ajettiin vallasta, ja maa sai pian uuden perustuslain. Tämän jälkeen Afganistanissa on pidetty jo kahdet valtakunnalliset vaalit.

Tavallisten afganistanilaisten elinolot eivät silti ole juuri kohentuneet. Päinvastoin, talebanliike järjestäytyi uudelleen, ja vuodesta 2006 lähtien maa on ollut jatkuvassa sodassa.

Gallin mukaan afganistanilaiset tiesivät asian oikean laidan jo tuolloin. Kapinaliikkeen rahoittajat ja järjestäjät olivat Pakistanissa. Afganistanin poliisin selvitysten mukaan myös useimmat itsemurhapommittajat olivat kotoisin Pakistanista.

Gall lähti Pakistaniin jäljittämään talebanien taustavoimia. Huomattava osa talebanien rivisotilaista oli värvätty mukaan pyhään sotaan Quettan kaupungin uskonnollisista kouluista. Pakistanin suositut uskontokoulut, madrasat, olivat Gallin mukaan kuitenkin pelkkää peitetoimintaa.

Todellisuudessa tiedustelupalvelu ISI piti kaikkia naruja käsissään. Pakistanin presidentin Pervez Musharrafin hallitus elätti ja suojeli Afganistanin ja Pakistanin talebaneja, Kashmirin islamistisissejä ja myös Al-Qaidan kansainvälisiä terroristeja, vaikka juhlapuheissa Pakistan oli Bushin hallinnon tärkein liittolainen taistelussa terrorismia vastaan.

ISI:n tuki naapurimaan kapinallisille alkoi jo Afganistanin neuvostomiehityksen aikana – silloin Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n rahoituksella ja toimeksiannosta.

Myös Osama bin Laden oli CIA:n ja Pakistanin tiedustelun ISI:n luomus. Mutta tiesivätkö Pakistanin viranomaiset, että bin Laden piileksi vuosina 2006–2011 Abbottabadissa, kivenheiton päässä Pakistanin sotilasakatemiasta ja vain kahden tunnin ajomatkan päässä Pakistanin pääkaupungista Islamabadista?

Bin Ladenin näyttävästi julkistetun surmaoperaation jälkeen Carlotta Gall käytti kaksi vuotta asian selvittämiseen.

Gallin mukaan Yhdysvalloilla oli varmoja todisteita siitä, että ISI:n johtaja Ahmad Shuja Pasha oli tietoinen bin Ladenin olinpaikasta. ISI:n aiempi johtaja Ziauddin Butt puolestaan kertoi Gallille, että presidentti Musharraf järjesti bin Ladenille piilopaikan Abbottabadista. Lopulta eräs sisäpiirin tietolähde paljasti Gallille, että tiedustelupalvelulla oli oma itsenäinen yksikkö, jonka ainoana tehtävänä oli hoitaa Osama bin Ladenia koskevia asioita.

Bin Laden piti kuolemaansa asti tiiviisti yhteyttä Pakistanissa toimiviin islamistijärjestöihin, Harkat-ul-Mujahideeniin, Kashmirin sissien Lashkar-e-Taibaan ja Afganistanin talebanien johtajaan, mullah Omariin. Nämä olivat kaikki ISI:n rahoituksen ja valvonnan piirissä.

Bin Laden matkusti myös useita kertoja Afganistanin raja-alueille tapaamaan muita islamistijohtajia. Autosaattue päästettiin aina läpi maanteiden tarkastuspisteistä.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Venäjän tuleva nousu ja tuho

KU-VIIKKOLEHTI 14.3.2014

Yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman ennusti viisi vuotta sitten julkaistussa kirjassa, että länsimaiden ja Venäjän kamppailu vaikutusvallasta Ukrainassa puhkeaisi kriisiksi viimeistään vuonna 2014.

”Ukraina merkitsee Venäjälle kaikkea. Jos se kaatuisi vihollisen käsiin, Venäjä olisi kuolemanvaarassa”, Friedman totesi kirjassaan The Next 100 Years.

Ukrainan kymmenen vuoden takainen Oranssi vallankumous sai Friedmanin mukaan Venäjän havahtumaan kylmän sodan jälkeisestä unestaan. Kansannousu oli pitkälti Yhdysvaltojen masinoima, kuten muutkin viime vuosikymmenen värivallankumoukset Serbiassa, Georgiassa ja Kirgisiassa.

Bushin hallinnon yritykset saada Ukraina liittymään sotilasliitto Natoon olivat Venäjälle viimeinen pisara. Venäjä vastasi uhkaan lietsomalla erimielisyyksiä Ukrainan venäläismielisen itäosan ja eurooppalaismielisen länsiosan välillä ja pönkittämällä suosiollisten oligarkkien valtaa. Oranssi vallankumous kuivui kokoon, ja Ukrainan politiikka ajautui umpikujaan.

Kirjassaan esittämiensä ennusteiden perusteella Friedman uskoo, että Venäjä selviää tälläkin kertaa lopulta voittajana sapelinkalistelusta Ukrainassa.

Unkarilaissyntyisen Friedmanin perustama Stratfor julkaisee turvallisuusraportteja ja strategisia ennusteita maksaville asiakkailleen Austinista Teksasista käsin. Asiakkaiden joukossa on muun muassa suuryhtiöitä, kansainvälisiä mediataloja ja hallituksia.

Tutkimuskeskuksesta ollaan kuitenkin montaa mieltä. Tietolähteet ovat valikoivia, ja näillä on usein omia pyrkimyksiä muokata tulevaisuudenkuvia haluamaansa suuntaan. Joidenkin mielestä Stratfor on lähinnä Yhdysvaltojen tiedustelupalvelua lähellä oleva tiedotustoimisto, eräänlainen varjo-CIA.

Sirpalemaisen uutisvyöryn keskellä Stratforin raportit ja ennusteet ovat joka tapauksessa usein kiinnostavia yrittäessään selittää maailman tapahtumia päivänpolitiikkaa suuremmilla geopoliittisilla lainalaisuuksilla.

Friedmanin kirja The Next 100 Years menee Stratforin raportteja vielä monta astetta pidemmälle. Kirjan nimen mukaisesti Friedman yrittää ennustaa, mitä tulevaisuudelta voidaan odottaa lähivuosikymmeninä ja vieläpä sadan vuoden päästä.

Friedmanin keskeinen geopoliittinen lähtökohta on, että Yhdysvallat on edelleen maailman ainoa globaali supervalta. Ylivoimaisen sotilaallisen mahtinsa ansiosta Yhdysvallat hallitsee maailman meriä – ja siten myös koko maailman tavarakauppaa.

Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikassa terrorisminvastaisen sodan tai ihmisoikeuksien kaltaiset detaljit ovat todellisuudessa täysin toissijaisia. Pääasiallisena pyrkimyksenä on pitää huoli siitä, ettei mikään muu mahti pääse dominoimaan Euraasiaa, valtavaa mannerta, joka ulottuu Länsi-Euroopasta Siperiaan ja kaukoitään.

”Yhdysvaltojen ei tarvitse voittaa sotia”, Friedman kirjoittaa. ”Sen täytyy vain pystyä estämään muita maita kasvamasta niin voimakkaiksi, että ne voisivat uhata sen asemaa.”

Yli 140 miljoonan asukkaan Venäjä on Friedmanin analyysissa alueellinen suurvalta, jolla on valtavasti maata ja luonnonvaroja ja suuri armeija.

Lyhyellä aikavälillä Venäjän vaikutusvaltaa lisää se, että tänä päivänä huomattava osa Euroopasta on täysin riippuvainen Venäjän kaasusta ja öljystä. Venäjä on myös hyötynyt öljyn ja kaasun hinnannoususta. Öljytuloja on käytetty sotavoimien modernisoimiseen.

Friedmanin arvion mukaan Venäjän kaikki voimatekijät tulevat kuitenkin pidemmällä aikavälillä koitumaan sille turmioksi.

Venäjän strateginen heikkous johtuu nimenomaan sen suuresta pinta-alasta ja maan kokoon nähden puutteellisesta infrastruktuurista. Yli 20 000 kilometriä pitkää maarajaa olisi mahdotonta puolustaa, jos Venäjää vastaan hyökättäisiin samanaikaisesti useasta eri suunnasta.

Etenkin lännessä Venäjän raja on häilyvä ja vailla luonnollisia esteitä. Sekä Napoleonin että Hitlerin oli aikoinaan helppo edetä syvälle Venäjälle.

Friedman muistuttaa, että Venäjää uhkaa lähivuosikymmeninä myös väestökato. Alhaisen syntyvyyden vuoksi maan väkiluku saattaa pudota alle sadan miljoonan vuoteen 2050 mennessä. Samaan aikaan etnisten vähemmistöjen osuus väestöstä kohoaa.

Friedmanin mukaan Venäjän johto on täysin tietoinen näistä uhkakuvista ja siitä, että jos se haluaa turvata omat rajansa tulevaisuudessa, sen on toimittava nyt ja luotava itselleen puskurivyöhyke.

Friedmanin ennusteessa Venäjä tulee vielä liittoutumaan sotilaallisesti Ukrainan ja Valko-Venäjän kanssa. Tämän jälkeen venäläisjoukot valvovat aluetta Mustaltamereltä Karpaattien vuoristoon ja Puolan ja Liettuan rajoille asti.

Seuraava askel on Friedmanin mukaan Baltian maiden neutraloiminen, joka alkaa vuoteen 2015 mennessä. Venäjä rahoittaa Baltian maiden venäjänkielisten vähemmistöjen nationalistisia liikkeitä ja yllyttää niitä provokaatioihin hallitusta vastaan.

Kun Baltian maiden hallitukset pyrkivät tukahduttamaan venäläisvähemmistön protesteja, Venäjä asettaa talouspakotteita ja uhkaa katkaista kaasuntoimitukset. Viimeisenä keinona Venäjä käyttää sotilaallista pelotetta.

Friedmanin tulevaisuudenkuvassa Yhdysvallat vastaa Venäjän toimiin massiivisella sotilasavulla Puolalle, Virolle, Latvialle ja Liettualle. Kun kriisi näyttäisi 2020-luvulla eskaloituvan sotilaalliseksi konfliktiksi, Nato hajoaa, sillä Saksa ja Ranska eivät suostu aseidenkäyttöön Venäjää vastaan.

Tässä vaiheessa Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat ovat jo tukevasti Venäjän vaikutuspiirissä ja Venäjä vahvistaa asemaansa myös Kaukasuksella – päästäkseen lopullisesti tuhoamaan tšetšeenikapinalliset. Lähi-idässä Venäjä kasvattaa sotilaallista apuaan Yhdysvaltojen politiikkaa vastustaville arabimaille.

Friedmanin hurjaksi yltyvässä scifiskenaariossa Venäjä kuitenkin hajoaa 2020-luvulla sisäisiin riitoihin, jotka käynnistyvät maan eteläosien muslimienemmistöisissä tasavalloissa. Tynkä-Venäjä ei enää pärjää energiamarkkinoilla, jotka perustuvat yhä enemmän uusiutuvien energiamuotojen hyödyntämiseen. Vuoteen 2040 mennessä Puolasta ja Turkista kehittyy merkittäviä alueellisia suurvaltoja.