perjantai 25. helmikuuta 2011

Pitkä matka demokratiaan

KU-VIIKKOLEHTI 25.2.2011

Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa. Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.

Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.

Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.

Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.

Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).

”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.

26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.

Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.

Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.

Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?

Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.

Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.

Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.

Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.

Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.

Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.

Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.

Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.

”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.

Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.

Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.

Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.

”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.

”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”

torstai 10. helmikuuta 2011

Mitä Mubarakin jälkeen?

KU-VIIKKOLEHTI 11.2.2011

Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.

Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.

Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.

Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.

Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.

Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?

Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.

Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.

Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.

Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.

ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.

Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.

Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.

Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.

Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.

”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.

Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.

Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.

Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.

”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.

Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.

”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”

Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.

”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.