perjantai 24. toukokuuta 2013

Kurjuutta kehityksen vuoksi

KU-VIIKKOLEHTI 24.5.2013

Tulevana viikonloppuna Helsingissä järjestettävällä Maailma kylässä -festivaalilla voi tutustua indonesialaiseen indiepoppiin, kiinalaiseen kurkkulaulupunkkiin tai kenialaiseen Rasna Warahiin, yhteen Itä-Afrikan tämän hetken puhutuimmista kehityskriitikoista.

Festivaaliohjelman mukaan Warahin on määrä osallistua viikonlopun aikana moniin Kaisaniemen puiston ja Rautatientorin puhujalavoilla järjestettäviin keskusteluihin. Aiheina ovat ainakin kehitysavun haasteet, mustan Afrikan maiden poliittinen tilanne arabimaiden kansannousujen jälkeen sekä Kiinan rooli Afrikassa.

Intialaista sukujuurta oleva Rasna Warah on vapaa toimittaja, jonka viikoittaisia kolumneja kenialaisessa Daily Nation -lehdessä luetaan tänä päivänä verkon kautta ympäri maailmaa. Tuoreimmissa teksteissään hän on kritisoinut Kenian kansanedustajien palkankorotuksia ja hehkuttanut matkapuhelinten ja etenkin tekstiviesteillä toimivien rahansiirtopalvelujen myönteisiä vaikutuksia maan talouskasvuun.

Pari viikkoa sitten hän arveli, että Somalian pääkaupungista Mogadishusta voi lähiaikoina tulla suosittu turistikohde – mikäli rauhanomainen muutos maassa saa jatkua.

Rasna Warahin vuonna 2008 julkaisema kehityskriittinen antologia Missionaries, Mercenaries and Misfits, eli Lähetyssaarnaajia, palkkasotilaita ja muita väärässä paikassa olevia, on jo ehtinyt saada jonkinlaisen kulttimaineen kehitysavun ja koko kehitys-käsitteen arvostelijoiden keskuudessa.

Kyseessä on lähinnä Itä-Afrikan maista kotoisin olevien kirjoittajien kokoelma kriittisiä kuvauksia kehitysavusta ja sen lieveilmiöistä, kuten korruptiosta, käsitteen kaikissa muodoissa. Kirjoittajien mielestä kehitysapuhankkeista on hyvää tarkoittavista aikomuksista huolimatta usein enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ulkomainen raha tuhoaa oma-aloitteisuuden ja ajautuu yleensä vääriin paikkoihin.

Rasna Warah kertoo omassa kirjoituksessaan Kenian pääkaupungissa Nairobissa sijaitsevassa Kiberan slummissa tekemästään haastattelusta. Warah oli töissä YK:n asumiseen ja kaupunkisuunnitteluun keskittyneen järjestön Habitatin konsulttina. Kiberan slummissa hänen tehtävänään oli selvittää, mitä muuan 58-vuotias rouva Mberita Katela söi aamiaiseksi, kuinka monen ihmisen kanssa hän jakoi kymmenen neliön kokoisen savihökkelinsä ja missä hän kävi ulostamassa.

Vastauksen viimeiseen kysymykseen olisi voinut arvata, sillä rouva Katelan hökkelin vieressä olevasta kuoppakäymälästä levisi hirvittävä löyhkä kaikkialle ympäristöön. Jatkokysymyksistä ilmeni, että Mberita Katelan, tämän tyttären ja kahden tyttärenlapsen lisäksi samaa kuoppakäymälää käytti satakunta ihmistä naapurista.

Haastattelun pohjalta kirjoitettu artikkeli päätyi YK-järjestö Habitatin lehteen, ja yhdysvaltalainen historiantutkija siteerasi artikkelia myöhemmin slummeista kertovassa kirjassaan. Kiberan slummissa asuva isoäiti Mberita Katela ei silti todennäköisesti itse tiedä, että hän esiintyy nimellään sekä kirjassa, lehdessä että internetissä. Eikä itse artikkeli varmasti millään tavalla kohentanut hänen elinolojaan.

Rasna Warah kertoo syventyneensä Kiberan kokemustensa jälkeen kehityskriitikkojen niin sanotun post-development-koulukunnan ajatuksiin, joiden mukaan koko kehityksen käsitteestä tulisi luopua.

Kehityksen edistämisen nimissä on vuosikymmenten saatossa luotu suuria instituutioita, YK-järjestöjä, kansainvälisiä kehitysrahoituslaitoksia, valtioiden kehitysyhteistyövirastoja ja ammattimaisia kansalaisjärjestöjä. Nämä kaikki työllistävät eri puolilla maailmaa satoja tuhansia ihmisiä, joista suuri osa lähinnä hallinnoi, luokittelee ja arvioi erilaisia teknisiä ja taloudellisia tilastotietoja, joiden pohjalta tehdään maksatuspäätöksiä köyhien maiden hallituksille tai yksittäisiin kehityshankkeisiin.

Rasna Warahin mielestä näistä byrokratioista on tullut vuosien varrella itsetarkoituksellisia ja niillä on vain hyvin vähän tekemistä köyhien maiden köyhimpien asukkaiden elämän kohentamisen kanssa.

Warah toteaa, että yli 40 vuotta jatkuneesta kehitysavusta huolimatta Afrikan maat ovat nyt köyhempiä kuin vuonna 1980. Eikä kehityksen kulku näytä kääntyvän, vaikka useissa maanosan maissa talous kasvaa nykyään yli viiden prosentin vuosivauhdilla. Talouskasvusta huolimatta köyhyydessä ja suurkaupunkien slummien kurjissa elinoloissa elävien määrä vain lisääntyy vuosi vuodelta.

Nairobissa slummeissa asuvien ihmisten määrä on kymmenkertaistunut sitten 1970-luvun. Itä-Afrikan moderneimmassa suurkaupungissa noin kaksi miljoonaa ihmistä, yli puolet kaupungin asukkaista, asuu Kiberassa tai muilla epävirallisilla asuinalueilla, yleensä pienissä pelti- tai savihökkeleissä ilman sähköä, juoksevaa vettä tai kunnollisia vessoja.

Sattumalta Nairobissa pitää päämajaansa myös YK:n asuinyhdyskuntajärjestö Habitat. Järjestön mukaan kaikkialla Afrikassa kaupunkiväestöstä yli puolet elää tänä päivänä slummeissa.

Slummien kasvu johtuu useasta eri tekijästä, muun muassa nopeasta kaupungistumisesta sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston 1980-luvulta lähtien määräämistä talouden rakennesopeutusohjelmista, jotka pakottivat hallitukset leikkaamaan rajusti julkisia peruspalveluja.

Uusien lainojen ehtona köyhät maat ovat myös avanneet markkinansa ulkomaisille maataloustuotteille, mikä puolestaan köyhdyttää maaseudun pienviljelijöitä ja houkuttelee ihmisiä muuttamaan paremman toimeentulon toivossa maalta kaupunkiin.

Rasna Warahin mielestä talouskasvun ja kehityksen nimissä on kurjistettu ihmisten elinoloja.

”Afrikan maiden suurkaupungit ovat täysin riippuvaisia slummien asukkaiden halvasta työvoimasta. Ellei slummeja olisi, useimmat Afrikan kaupungit pysähtyisivät”, Warah toteaa.

”Slummien asukkaat pyörittävät tehtaita, työskentelevät rakennustyömailla, siivoavat katuja ja kaikin puolin ylläpitävät talouskasvua. Mutta koska palkat ovat hyvin alhaiset ja työsuhteet usein tilapäisiä, työntekijöillä ja heidän perheillään ei ole varaa asua muualla kuin slummissa.”

perjantai 10. toukokuuta 2013

Vainoa ja joukkoraiskauksia Irakissa

KU-VIIKKOLEHTI 10.5.2013

Yksittäiset pommi-iskut jatkuvat Irakissa, mutta muuten elämä on vähitellen palaamassa normaaliksi Yhdysvaltojen joukkojen lähdettyä maasta. Sodan ja miehityksen päättyminen ei silti ole vähentänyt kaikkien irakilaisten väkivallan pelkoa.

Azhar al-Said on keski-ikäinen irakilainen perheenäiti, jonka parikymppinen poika siepattiin ja surmattiin.

”Hän ei noudattanut tarkasti islamin oppeja, mutta hän oli hyvä poika.”

Kolme päivää pojan katoamisen jälkeen kotioveen ilmestyi verellä tahrittu lappu, jossa kerrottiin, mihin ruumis oli jätetty. Äiti meni yhdessä poliisien kanssa tunnistamaan ruumista.

”Häntä oli kidutettu ennen surmaamista”, äiti kertoi brittiläisen Observer-viikkolehden toimittajalle. Pojan penis oli leikattu irti ja peräaukko oli täytetty liimalla.

Poliisin mukaan Azhar al-Saidin poikaa ei tapettu hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi, vaan kyse oli uskonnollisten ryhmien välisestä koston kierteestä, joka onneksi on vähentynyt sisällissodan päätyttyä ja Yhdysvaltojen joukkojen lähdettyä maasta.

Homojen tai homoilta näyttävien miesten vainoaminen on kuitenkin järjestelmällistä toimintaa tämän päivän Irakissa. Tappolistoja on levitetty Bagdadin Sadr Cityn lähiössä ja maan eteläosissa sijaitsevassa Basrassa. Homoiksi epäiltyjä pysäytetään poliisin ja suojelukaartien tarkastuspisteissä, ja šiiamuslimien ääriryhmät houkuttelevat uhreja myös homojen suosimilta keskustelufoorumeilta.

Lontoosta käsin toimivan irakilaisten homojen, lesbojen ja transsukupuolisten järjestön mukaan Irakissa on viime vuosina murhattu yli 750 ihmistä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

Yhtäkään homojen murhaa ei ole tutkittu kunnolla, eikä ketään ole asetettu niistä syytteeseen.

Homojen ja muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestelmällinen vainoaminen alkoi Irakissa vuonna 2006 pian sen jälkeen kun Yhdysvaltojen joukoille myötämielinen miehityshallinto palkkasi Badrin prikaateina tunnetut šiiamuslimien iskujoukot osaksi maan poliisivoimia.

Irakin šiiojen uskonnollinen johtaja, suurajatolla Ali al-Sistani julisti edellisenä vuonna fatwan, jonka mukaan homoseksuaalisuus on syntiä ja ”sodomiaan ja lesbosuhteisiin sekaantuvat ihmiset tulisi tappaa pahimmalla mahdollisella tavalla”.

Suurajatolla tarkensi näkemystään myöhemmin toteamalla, että homojen aiheuttama moraalinen uhka tulisi pyrkiä ratkaisemaan laillisin keinoin, mutta tässä vaiheessa kiihkouskovaisten šiiojen iskujoukot olivat jo ottaneet lain omiin käsiinsä.

Irakin nykyinen rikoslaki ei varsinaisesti kriminalisoi homosuhteita, mutta perustuslaissa ei myöskään erikseen tunnusteta homojen oikeuksia. Laki sallii myös niin sanottujen kunniamurhien sovittelun tuomioistuimen ulkopuolella.

Irakin homojen vainosta ja murhista raportoitiin aluksi vain seksuaalivähemmistöjen mediassa. Yksittäisiä homoja ja homopareja siepattiin ja teloitettiin, ja naisellisilta vaikuttavia miehiä savustettiin työpaikoilta. Homomiehiä kidutettiin poliisiasemalla, jotta he paljastaisivat tuttaviensa nimiä ja yhteystietoja.

Yhdysvaltojen sotilaista ei ollut apua vainotuille homomiehille. Amerikkalaissotilaat yleensä vain nauroivat suojelua pyytäville miehille.

Homojen ahdinko sai hiukan suurempaa huomiota vuonna 2009, kun ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkaisi laajan raportin homojen, lesbojen ja transsukupuolisten vainosta Irakissa. Järjestö dokumentoi satoja kuolintapauksia, joissa monissa uhrien kurkku oli viilletty auki kuin islamilaisessa eläimen rituaaliteurastuksessa.

Sairaaloiden lääkärit Bagdadissa todistivat tapauksista, joissa homoseksuaalien peräaukko oli liimattu kiinni vahvalla liimalla, minkä jälkeen uhri oli pakotettu juomaan nestettä, joka aiheutti ripulin.

Lontoosta käsin toimivan Iraqi LGBT -järjestön perustamiin homojen ja lesbojen salaisiin turvakoteihin hyökättiin ja niitä poltettiin.

Homojen vainon takana olivat yleensä poliisit tai šiiajohtaja Muqtada al-Sadrin perustaman Mahdi-armeijan miehet.

Irakilaisten homoaktivistien mukaan Saddam Husseinin valtakausi oli seksuaalivähemmistöille suhteellisen hyvää aikaa. Homoilla oli Bagdadin Palestiina-hotellissa oma viikoittainen klubinsa, jossa kävi myös näyttelijöitä, muusikoita ja taiteilijoita. Turvallisuuspoliisi ahdisteli homomiehiä joskus, mutta yleensä vain saadakseen lahjuksia.

Iraqi LGBT -järjestön johtajan Ali Hilin mielestä homojen nykyiset ongelmat alkoivat, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia hyökkäsivät Irakiin vuonna 2003 ja miehittivät maan.

”Irakissa on aiemmin aina kunnioitettu erilaisuutta. Miehityksen myötä maallinen valtio kuitenkin tuhottiin ja valta annettiin uskonnollisille kiihkoilijoille, joiden ideologia on peräisin Iranista. Šiiojen hallitus yrittää nyt pakottaa kaikki irakilaiset mukautumaan tähän vanhoilliseen ideologiaan.”

Yöelämä näyttäisi kuitenkin palanneen Bagdadiin ainakin jossain muodossa. Verkkolehti Huffington Postiin kirjoittava yhdysvaltalaistoimittaja vieraili baareissa ja vatsatanssipaikoissa Bagdadissa 700-luvulla eläneen runoilija Abu Nuwasin mukaan nimetyllä Tigrisjoen rantakadulla.

Paikalliset homomiehet olivat lihaksikkaita kuin kehonrakentajat ja sanoivat, että homojen elämä Bagdadissa on nyt taas vapaampaa.

Mutta tämä vapaus ei koskenut heidän vähemmän miehekkäältä näyttäviä ystäviään. Näistä monet oli pysäytetty kadulla suojelukaartien tarkastuspisteissä ja viety erilliseen turvatarkastusvaunuun, missä vartijat olivat pakottaneet heidät suuseksiin. Homoiksi epäiltyjä miehiä on usein myös joukkoraiskattu.

Yhdysvaltalaistutkija Mark Levinen mielestä homojen vainossa ei ole kyse niinkään homomiesten seksuaalisesta suuntautumisesta, vaan moraalisen paniikin lietsomisesta, vallankäytöstä ja kontrollista.

”Homojenvastaisen kampanjan tarkoituksena on myös pitää šiiojen iskujoukkojen köyhät ja kouluttamattomat nuoret toimeliaina, jotta he eivät kohdistaisi vihaansa ja tyytymättömyyttään vallanpitäjiä vastaan”, professori Levine kirjoittaa Al Jazeeran verkkosivuilla.