perjantai 25. huhtikuuta 2014

Miksi vain huonoja uutisia kehitysmaista?

KU-VIIKKOLEHTI 25.4.2014

Olin aiemmin tässä kuussa kehitysyhteistyöjärjestö Planin järjestämällä journalistikurssilla alustamassa median välittämästä kuvasta kehitysmaista. Alustusta varten valmistelin pienen tapaustutkimuksen ja diaesityksen Helsingin Sanomien kehitysmaajutuista muutaman viikon takaa.

Viiden päivän seurantajakson aikana lehden ulkomaansivujen kehitysmaauutiset olivat miltei poikkeuksetta kielteisiä ja kertoivat sodasta, terrori-iskuista, väkivaltaisuuksista, yhteiskunnallisista epäkohdista tai onnettomuuksista.

Olin Planin kehitysmaajournalismin kurssilla myös neljä vuotta sitten puhumassa samasta aiheesta ja olen tehnyt opetustarkoituksia varten vastaavanlaisen tutkimuksen useita kertoja aiemminkin, joten itseäni tulokset eivät juuri yllättäneet.

Planin kurssille osallistuneet valtamedian ja aikakauslehtien toimittajat olivat kuitenkin tyrmistyneitä diaesityksen kuvissa toinen toistaan seuranneiden ikävien uutisten vyörystä ja jäivät pohtimaan, oliko kehitysmaauutisointi yhtä yksipuolista heidän omissa medioissaan. Eturivissä istunut MTV:n uutisten toimittaja lupasi jatkossa yrittää tarkistaa ainakin omia uutiskriteerejään.

Helsingin Sanomien printtilehden ulkomaansivuilla julkaistiin tutkimusjakson aikana yhteensä 55 juttua, joista 25, eli hiukan alle puolet, kertoi tapahtumista jossain kehitysmaaksi luokitellussa maassa.

Tutkimusjakson aikana eniten huomiota saaneita uutisaiheita olivat Syyrian sota ja sen aiheuttama humanitaarinen kriisi, ruotsalaisen toimittajan surmaaminen Afganistanissa sekä tutkavalvonnasta kadonneen malesialaisen matkustajakoneen etsintä.

Ulkomaansivujen 25 kehitysmaajutusta noin puolet kertoi sodasta, pommi-iskuista, terrorismista, islamilaisista ääriliikkeistä tai väkivaltaisista mielenosoituksista. Reilu kolmasosa jutuista käsitteli erilaisia sisäpoliittisia epäkohtia, huonoa hallintoa, korruptiota, rikoksia, saastumista tai epädemokraattisia vaaleja. Viisi juttua kertoi onnettomuudesta – Malesian edustalla kadonneesta matkustajakoneesta.

Viiden päivän uutisteksteissä 150 000 ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa, heistä ainakin 8 000 terrori-iskuissa. 30 ihmistä sai surmansa mielenosoituksissa, ja 128 ihmistä kuoli nälkään. Yhdeksän miljoonaa ihmistä oli joutunut jättämään kotinsa, ja yli puoli miljoonaa ihmistä oli hätäavun ulottumattomissa.

Helsingin Sanomien ulkomaansivuilta ei löytynyt yhtään selvästi myönteiseksi tulkittavissa olevaa kehitysmaajuttua.

Ulkomaanuutisissa useimmin mainittu kehitysmaa oli Syyria, joka mainittiin viidessä jutussa kaikkiaan 50 kertaa. Seuraavana oli Kiina, joka mainittiin 34 kertaa.

Tutkimusjakson kehitysmaajutuissa useimmin mainittu henkilö oli Afganistanissa surmattu Ruotsin radion kirjeenvaihtaja Nils Horner, jonka nimi mainittiin kolmessa jutussa yhteensä 30 kertaa.

Useimmin mainittu kehitysmaan kansalainen oli Kiinan pääministeri Li Keqiang, jonka puhetta Kiinan yhteiskunnan polttavimmista ongelmista referoitiin puolen sivun kokoisessa jutussa.

Muita ainakin kolme kertaa nimeltä mainittuja kehitysmaiden kansalaisia olivat Malesian ilmavoimien komentaja Rodzali Daud, sananvapausjärjestö Penin Turkin osaston puheenjohtaja Tarik Günersel, mielenosoituksessa surmansa saanut turkkilaispoika Berkin Elvan sekä tyttöystävänsä surmaamisesta syytetty eteläafrikkalainen paralympialaisten pikajuoksun voittaja Oscar Pistorius.

Kaikkiaan 24 kehitysmaan kansalaista mainittiin nimeltä. Näistä kolme oli naisia – Oscar Pistoriuksen kuollut tyttöystävä Reeva Steenkamp, syyrialaisten äärimuslimien aseellisen järjestön panttivankina ollut nunnaluostarin johtaja sekä pakolaisleirillä Syyriassa nälänhädästä kärsivä, pelkällä etunimellään esiintynyt runsaan vuoden ikäisen lapsen äiti.

Kehitysmaiden asukkaat eivät juuri päässeet puhumaan kehitysmaita käsittelevissä jutuissa. Eniten suoria sitaatteja oli suomalaiselta majurilta, joka kertoi Syyrian kemiallisten aseiden tuhoamisoperaatiota Välimerellä suojaavista suomalaissotilaista. Malesian kadonnutta konetta käsittelevässä jutussa haastateltiin Suomen onnettomuustutkintakeskuksen tutkijaa. Venezuelan tilanteen asiantuntijana oli Suomen entinen Venezuelan-suurlähettiläs.

Kehitysmaiden kansalaisista ääneen pääsivät Kiinan pääministerin ja Turkin Penin puheenjohtajan lisäksi Malesian liikenneministeri sekä syyrialaisäiti Noor, jonka mukaan pakolaisleiri oli helvettiäkin pahempi paikka elää.

Kehitysmaajutuissa toimijat ovat usein länsimaiden hallituksia, kansainvälisten järjestöjen edustajia, länsimaisia yrityksiä tai tutkijoita. Kehitysmaita edustivat tällä kertaa Malesian lentoyhtiö, Malesian ilmavoimat sekä erilaiset aseelliset tai ei-aseelliset islamistiryhmät, Afganistanin Taleban-liike ja Fidai Mahaz -ryhmittymä, syyrialainen Jabhat al-Nusra, palestiinalainen Islamilainen Jihad, Turkin islamilainen hallituspuolue AKP sekä Al-Qaida.

Uutisjournalismin luonteeseen kuuluu, että se tekee poikkeuksellisesta tavanomaista ja tulee näin luoneeksi ja ylläpitäneeksi kuvaa islamista väkivaltaisena ja äärimmäisyyksiin taipuvaisena uskontona. Todellisuudessa pommi-iskut ja terroriteot eivät kuitenkaan kuulu muslimien jokapäiväiseen elämään muualla kuin sotaa käyvissä maissa. Suurin osa muslimeista ei myöskään koe viehtymystä ääriliikkeisiin.

Tutkimusjakson aikana kaikki Helsingin Sanomien kehitysmaajutut olivat lehden omien toimittajien kirjoittamia tai kansainvälisten uutistoimistojen uutissähkeistä toimitettuja. Suurin osa jutuista syntyi kotitoimituksessa Helsingissä uutistoimistojen aineiston tai ulkomaisen median verkkosivujen pohjalta.

Kehitysmaista kotoisin olevien toimittajien kirjoittamia tekstejä ei ollut.

Tutkimusjakson ainoa Latinalaista Amerikkaa koskenut juttu käsitteli väkivaltaisia mielenosoituksia Venezuelassa.

Viikon ainoa Afrikka-juttu oli pikku-uutinen eteläafrikkalaisjuoksija Oscar Pistoriuksen murhaoikeudenkäynnistä. Ilmeisesti koko maanosassa ei sattunut viikon aikana riittävän suurta katastrofia tai etnistä verilöylyä, joka olisi ylittänyt meillä uutiskynnyksen.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Kansanmurha, joka jäi uutisoimatta

KU-VIIKKOLEHTI 11.4.2014

Huhtikuussa 1994 Ruandan hallituksen organisoimat iskujoukot surmasivat järjestelmällisesti satoja tuhansia maan tutsivähemmistön jäseniä. Presidentinkaartin sotilaiden tehtävänä oli puolestaan eliminoida äärihutuja vastustavat ministerit ja muut poliitikot sekä maan älymystön edustajat, papit, lääkärit, lakimiehet, toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit. Nämä olivat pääasiassa valtaväestöön kuuluvia hutuja.

Mediassa on vuosia myöhemmin syytetty YK:ta ja suurvaltoja siitä, etteivät nämä tehneet oikeastaan yhtään mitään kansanmurhan estämiseksi. Mutta kansainvälinen media vaikutti myös keskeisesti ulkopuolisen maailman piittaamattomuuteen.

Maailman lehdissä ja tv-uutisissa ei huhtikuussa 1994 kerrottu, mitä pienessä Keski-Afrikan maassa Ruandassa todella tapahtui.

Uutisoinnissa sotkettiin keskenään siviilien systemaattiset joukkomurhat ja maan pohjoisosissa käydyt taistelut hallituksen armeijan ja kapinallisen Ruandan isänmaallisen rintaman (FPR) sotilaiden välillä. Kansanmurhan sijasta uutisissa puhuttiin anarkiasta, silmittömästä väkivallasta ja Ruandan ikivanhoista heimoriidoista.

Kolmen kuukauden aikana äärihutujen iskujoukot surmasivat ja silpoivat viidakkoveitsillä miljoona ihmistä, mutta kameramiehet eivät olleet joukoittain tallentamassa väkivallantekoja.

Ruandan kansanmurhan ajalta on olemassa vain kolme kaukaa kuvattua, rakeista videopätkää, joissa iskujoukkojen jäsenet silpovat ihmisiä kuoliaaksi Ruandan pääkaupungissa Kigalissa.

Hiukan enemmän kuvia löytyy maaseudun kirkkojen edustalla surmattujen ihmisten pääkalloista ja luurangoista, joita päästiin kuvaamaan viikkoja tai kuukausia joukkomurhien jälkeen.

Olin itse toimittajana Ruandassa ja pakolaisleirillä naapurimaassa Tansaniassa kesäkuussa 1994, kaksi kuukautta kansanmurhan alkamisen jälkeen. Olin keräämässä aineistoa Ylen radiodokumenttia varten.

Biumban kaupungin reunamilla FPR:n sissien vapauttamalla alueella tapasin Ruandan opposition edustajia, jotka olivat selvinneet joukkomurhista hengissä: ministeri, puoluejohtajia, suurlähettiläs, ranskan kielen professori ja sairaalan ylijohtaja.

Kaikki olivat hutuja ja järkyttyneitä ulkomaisen median raportoinnin yksipuolisuudesta.

”Puhuminen Ruandan heimosodasta on kuin lukisi paksusta kirjasta vain yhden sivun”, totesi Bonaventure Ubalijoro, Ruandan entinen Ranskan ja Yhdysvaltojen suurlähettiläs.

”Kyseessä on poliittinen verilöyly. Ihmiset, jotka on tapettu – sekä tutsit että hutut – tapettiin heidän poliittisten mielipiteidensä takia, koska he vastustivat presidentti Habyarimanan puoluetta, joka oli aiemmin ainoa sallittu poliittinen puolue.”

Vuotta myöhemmin olin mukana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, joka arvioi ulkomaiden reaktioita Ruandan konfliktiin ja kansanmurhaan. Tutkimus oli avunantajamaiden järjestön OECD:n rahoittama. Minun tehtävänäni oli käydä läpi Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan suurimpien sanomalehtien uutisointia Ruandan kansanmurhan ajalta.

Kaivoin tällä viikolla esiin tuon vanhan tutkimusaineiston – joka on hämmentävää luettavaa.

Kansanmurha käynnistyi pian sen jälkeen kun Ruandan ja naapurimaan Burundin presidenttejä kuljettanut lentokone ammuttiin alas Kigalin lähellä huhtikuun 6. päivän iltana 1994. Kahden Afrikan maan presidentin lentoturma oli uutinen länsimaiden valtalehtien etusivuja myöten.

Kun presidentinkaarti lähti tappamaan Ruandan hutuministereitä ja kuolemanpartiot aloittivat tutsien järjestelmällisen surmaamisen, länsimaiden laatulehtien raportointi keskittyi valkoihoisten ulkomaalaisten evakuoimiseen.

Tämän jälkeen Ruanda vajosi pariksi viikoksi lähes täydelliseen uutispimentoon, kunnes kymmeniä tuhansia ruumiita ajelehti Ruandan rajalla virtaavaa Kagerajokea pitkin Victoriajärveen. Toukokuuhun mennessä ainakin 300 000 ihmistä oli tapettu Ruandan kylissä ja kaupungeissa maailman tiedotusvälineiden siitä kertomatta.

Brittiläinen The Times -lehti kertoi 11.4.1994 pääkirjoituksessaan, että Ranska ja Belgia olivat lähettäneet Ruandaan joukkojaan evakuoimaan omia kansalaisiaan.

”Mutta ulkomaiset joukot eivät pysty häivyttämään Ruandan verikiihkoa. Tämä on ruandalaisten itsensä tehtävä, ennen kuin mielettömyyden vuoksi menehtyy lisää ihmishenkiä”, lontoolaislehti linjasi päivälleen 20 vuotta sitten.

New York Times puolestaan totesi 10.4.1994, että YK:n tulee toimittaa Ruandaan hätäapua ja pyrkiä rauhansovitteluun.

”Mutta jossain vaiheessa maailman voi olla syytä kysyä, että jos nämä toimet eivät auta, olisiko parempi siirtyä sivuun, mikäli kiistakumppanit eivät kykene pääsemään sopuun.”

Kesti pitkään ennen kuin asioiden todellinen laita valkeni median valtavirralle ja kotitoimitusten päälliköille – ja Suomessa vielä pidempään.

Suomen Kuvalehti kirjoitti vielä kesäkuun alussa, kuinka Ruandassa ja Burundissa tapetaan silmittömästi. ”Tosin hutut ja tutsit ovat tappaneet toisiaan satoja vuosia, mutta nyt kuolleiden määrä on noussut yli uutiskynnyksen. Nyt näyttää siltä, että kumpikin osapuoli aikoo tuhota toisensa viimeiseen mieheen. Heimot ovat käyneet sotaa koko ajan, mutta sellaista tappamista kuin nyt ei ole esiintynyt aikaisemmin.”

Ruanda ei ollut kansanmurhan aikana suinkaan mikään maailman ykkösuutinen. Koko huhtikuun aikana maassa oli enimmillään vain 15 ulkomaalaista toimittajaa.

Äärihutut saivat jatkaa tutsien surmaamista vailla sen suurempaa huolta maailman median huomiosta.

Kevään ja kesän 1994 suurimpia uutisaiheita olivat taistelut Bosniassa, Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit, jalkapallon MM-kisat ja Yhdysvalloissa ex-vaimonsa murhasta syytetyn entisen amerikkalaisen jalkapallon pelaajan O. J. Simpsonin vangitsemisoikeudenkäynti.

Ruandasta tuli iso uutisaihe vasta heinäkuun lopulla, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta ja äärihutut pakottivat miljoona ihmistä mukaansa maanpakoon silloisen Zairen rajan taakse. Zaireen lennätetyt ulkomaalaiset toimittajat eivät kuitenkaan raportoineet tuolloin jo päättyneestä kansanmurhasta, vaan humanitaarisesta katastrofista pakolaisleireillä, jotka olivat täydellisesti äärihutujen hallinnassa.