torstai 22. lokakuuta 2009

Kysymyksiä Afganistanista

KU-VIIKKOLEHTI 23.10.2009

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksella on tapana kysellä nimeämiltään kotimaisilta tieteen ja kulttuurin vaikuttajilta näiden näkemyksiä milloin mihinkin kysymyksiin: vaalirahoitussotkusta, ay-liikkeen tulevaisuudesta tai Renny Harlinin elokuvista.

Viikko sitten tältä HS-raadilta kysyttiin, pitäisikö länsimaiden luopua pikaisesti sodankäynnistä Afganistanissa.

Kyselyn pohjalta tehdyn jutun otsikkona oli: ”HS-raati pitäisi lännen sotilaat Afganistanissa.” Otsikointi oli vähintäänkin harhaanjohtava. Jutun yhteydessä julkaistu graafinen kuvio nimittäin osoitti, että ainoastaan 42 prosenttia vastaajista, yhteensä 33 ihmistä, oli tätä mieltä, kun taas 39 prosenttia kyselyyn vastaajista, 31 HS-raadin jäsentä, valitsi kyllä-vaihtoehdon, jonka mukaan länsimaiden pitäisi pikaisesti luopua sodankäynnistä Afganistanissa.

15 vastaajaa ei ottanut kantaa kummankaan vaihtoehdon puolesta.

Sotatoimien jatkamista kannattaneiden kulttuurivaikuttajien joukossa oli muun muassa kansanedustaja Ben Zyskowicz, joka vastasi kysymykseen kysymällä, ”onko se niin väärin, että YK edes jossain yrittää vaikka asein puolustaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa”.

Mitenkähän Helsingin Sanomien kyselyssä olisi käynyt, jos olisikin kysytty, pitäisikö länsimaiden ”vähitellen” ruveta kotiuttamaan joukkojaan Afganistanista, tai pitäisikö Suomen vetää joukkonsa pois Afganistanista?

Myös Yhdysvalloissa on tällä viikolla kysytty kansalaisten näkemyksiä sotimisesta Afganistanissa. Washington Post
-lehden mielipidekyselyssä niukka enemmistö asiaan kantaa ottaneista vastaajista vastusti 40 000 lisäsotilaan lähettämistä Afganistaniin.

Suomessa viikon keskeinen uutisaihe on ollut kysymys Pohjois-Afganistanissa olevien suomalaisten lisäjoukkojen kotiinpaluun ajankohdasta. Afganistanin vaaleja turvaamaan lähetetyt lisäjoukot palaavat ensi viikolla kotimaahan työsopimusten päättyessä eivätkä jää valvomaan marraskuun alussa pidettävää presidentinvaalin toista kierrosta.

”Minulle tärkeintä on aina rauhanturvaajan turvallisuus”, totesi puolustusministeri Jyri Häkämies.

80 suomalaisen tilalle lennätetään ruotsalaisia rauhanturvaajia. Naton Afganistan-operaation pohjoismaiseen yksikköön Mazar-i-Sharifiin jää edelleen 115 suomalaissotilasta.

Vaikka Afganistanin tilanne näyttäisi olevan yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä Suomen ulkopolitiikassa, tavallisten afganistanilaisten mielipiteitä ei suomalaisessa keskustelussa juuri kuule. Afganistania käsittelevissä uutisissa puhuvat lähinnä ulkomaiset sotilaat ja poliitikot.

”Tilanne on hämmentävä, sillä onhan Kabul lopulta vain puhelinsoiton päässä”, kirjoittaa toimitussihteeri Janne Hukka viime viikolla ilmestyneessä Ydin-lehdessä.

Afganistanilaisten kansalaisjärjestöaktiivien haastattelujen pohjalta tehty Ydin-lehden juttu antaa monin verroin syvällisemmän kuvan Afganistanin tilanteesta ja haasteista kuin valtamedian uutiset pommi-iskuista, vaalivilpistä ja ulkomaisten lisäjoukkojen tarpeesta.

Paikallisten ihmisoikeusaktiivien mukaan olot Afganistanissa ovat selvästi parantuneet vuoden 2001 jälkeen, kun Yhdysvaltojen joukot ajoivat talebanhallinnon vallasta. Tänä päivänä yli 80 prosenttia väestöstä on terveydenhuollon piirissä. Viisi miljoonaa lasta käy koulua, huomattava osa heistä tyttöjä. Neljäsosa kansanedustajista on naisia.

Mutta kahdeksan vuotta talebanien syrjäyttämisen jälkeen yli kolme miljoonaa afganistanilaista elää yhä pakolaisleireillä naapurimaissa Iranissa ja Pakistanissa.

Työttömyys puolestaan ruokkii kapinallisliikkeitä, jotka ovat monelle ainoa tulonlähde.

Afganistanilaiset arvostelevat myös sitä, että ulkomainen tuki menee pääasiassa sotilaalliseen toimintaan. Yhdysvallat käyttää sotamenoihin Afganistanissa lähes 20 kertaa enemmän kuin kaikki avunantajamaat yhteensä maan jälleenrakentamiseen ja kehitysyhteistyöhön.

Länsimaiden sotilasoperaatioiden kiihtyessä turvallisuustilanne on itse asiassa heikentynyt. Tänä vuonna Afganistanin sodassa on kuollut YK:n mukaan yli 1 500 siviiliä, joista noin neljäsosa Yhdysvaltojen ilmaiskuissa. Kahdeksan vuoden aikana Nato-operaation iskuissa Afganistanissa on kuollut pahimpien arvioiden mukaan
yli 8 000 siviiliä.

Ytimen haastattelemat afganistanilaiset ovat huolissaan siitä, että tavallisen kansan mielipiteet ja tarpeet sivuutetaan, kun Afganistanin asioista päätetään ulkomaiden ja maan hallituksen kesken.

Afganistanin naisverkoston johtaja Orzala Ashraf ei usko vaalien tuovan muutosta tilanteeseen, sillä presidentti Hamid Karzai ja hänen vastaehdokkaansa Abdullah Abdullah ovat molemmat liittoutuneet paikallisten sotajohtajien kanssa.

”Nykyiset vallanpitäjät eivät juuri eroa talebaneista. Heidän valtaansa pönkittävät kansainvälisen yhteisön tuki ja tekosyyt turvallisuudesta ja kansallisesta yhtenäisyydestä. Taleban on todellisuudessa vain toissijainen haaste”, Ashraf toteaa.

”Ei ole olemassa yhtä terroristiliikettä, jota vastaan länsimaat taistelevat, vaan lukuisia eri lähtökohdista toimivia ryhmittymiä. Sotilaallinen toiminta ei tule siksi koskaan ratkaisemaan turvallisuustilannetta”, arvelee Noor Marjani afganistanilaisesta naisten aikuiskoulutusjärjestöstä.

Ulkomaiset diplomaatit ovat esittäneet ratkaisuksi turvallisuustilanteeseen myös neuvotteluja talebanien maltillisen siiven kanssa. Naisten maanalaista lukutaitokampanjaa talebanien valtakaudella vetänyt Orzala Ashraf suhtautuu ajatukseen epäilevästi.

”Talebanien käsitys islamista sallii syrjintää ja oikeuksien polkemista. Mitä siis tarkoitetaan maltillisilla talebaneilla? Toisaalta ehdotus, että talebaneista voisi tulla osa demokraattista Afganistania, edellyttää ensin todellista demokratiaa Afganistanissa.”

perjantai 9. lokakuuta 2009

Kuka hyötyi terrori-iskuista

KU-VIIKKOLEHTI 9.10.2009

Parin viikon takainen kirjoitukseni nanotermiittilöydöksistä New Yorkin pölynäytteissä vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen herätti melkoista keskustelua Kansan Uutisten verkkosivuilla ja myös lukijapalstalla.

Verkkokeskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuka hyötyi syyskuun 11. päivän tapahtumista. Yksi kirjoittaja kyseli, mitä etuja Yhdysvallat on voinut saada tuhoisista valloitussodista Afganistanissa ja Irakissa.

Ruotsalainen professori Ola Tunander Oslon rauhantutkimusinstituutista on selittänyt mielenkiintoisella tavalla syyskuun 11. päivän tapahtumien ja terrorisminvastaisen sodan yhteyksiä Yhdysvaltojen johtoasemaan tämän päivän maailmanpolitiikassa.

Tunanderin kirjoitus The War on Terror and the Pax Americana on julkaistu David Ray Griffinin ja Peter Dale Scottin toimittamassa kirjassa 9/11 and American Empire.

Ola Tunander on aiemmin tullut tunnetuksi tutkimuksestaan, joka paljasti, että Itämerellä Ruotsin vesillä 80-luvulla useasti havaitut sukellusveneet olivatkin yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä, eivätkä neuvostoliittolaisia, kuten tuolloin pitkään uskottiin.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen monia eurooppalaisia viehätti Tunanderin mukaan ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, joka perustuisi rauhanomaisen kilpailun periaatteille EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin sekä uusien talousmahtien Venäjän, Kiinan ja Intian välillä. Yhdysvaltojen sotilasmahdille maailma ilman aseellisia uhkakuvia olisi kuitenkin ollut katastrofi.

Syyskuun 11. päivän iskut sattuivat Yhdysvalloille otolliseen aikaan. Vuoden 2001 syyskuun jälkeen terrori-iskun uhrina esiintynyt Yhdysvallat otti itselleen roolin globaalina suojelijana ja onnistui sotilaalliseen ylivoimaansa vedoten tekemään suuresta osasta maailman maista ikään kuin Yhdysvaltojen protektoraatteja, ruotsalaistutkija toteaa.

Jatkuvat terrori-iskut pakottivat monet maat sallimaan Yhdysvaltojen terrorisminvastaisten joukkojen asettumisen pysyvästi omien rajojensa sisäpuolelle. Terroristien hyökkäysuhka pakotti monet näistä maista jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin.

Tätä Tunander kutsuu Pax Americanaksi, amerikkalaiseksi rauhaksi tai maailmanjärjestykseksi.

”Tässä mielessä Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi, ei ensisijaisesti niinkään näitä kahta maata vastaan, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan ennemminkin muita suurvaltoja vastaan, joiden on nyt hyväksyttävä sotilaallisesti – pikemmin kuin taloudellisesti tai poliittisesti – määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.”

Terrorisminvastaisen sodan ansiosta koko maailmanpoliittinen keskustelu on Tunanderin mukaan nyt alistettu turvallisuuspolitiikalle.

”Terrorismi vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys, esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja”, Tunander kirjoittaa.

Kylmän sodan aikana syntynyt perinteinen käsitys terrorismista pitää terrori-iskuja lähinnä erilaisten sorrettujen tai marginaaliryhmien keinona taistella ylivoimaista vihollista vastaan, yleensä saadakseen julkisuutta kokemilleen epäkohdille. Useimmille tulevat varmasti mieleen 70-luvun palestiinalaiset terroristiryhmät ja äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt Saksassa ja Italiassa.

Tunanderin mukaan uudempi historiankirjoitus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen tavanomaisen terrorismin on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. 70-luvun superterroristi Carlos, palestiinalainen Abu Nidal sekä Osama bin Laden ovat kaikki työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa.

”Vastarintaliikkeeseen yhteydessä olevat terroristit saavat tiedustelupalvelun tarkan seurannan alla usein jatkaa pommituksia vähentääkseen vastarintaliikkeen nauttimaa arvostusta”, Tunander kirjoittaa.

Oma lukunsa ovat valtion turvallisuusviranomaisten salaisten erikoisyksikköjen toteuttamat ”väärin tunnuksin” tehdyt terrori-iskut, jotka saadaan näyttämään terroristien tai kapinallisten tekemiltä.

Venäjän Ohrana teki 1900-luvun alussa pommi-iskuja anarkistien nimissä. Algerian vapautustaistelun aikana Ranskan erikoisjoukot hyökkäsivät siirtomaan ranskalaisväestöä vastaan. Italian Operaatio Gladiossa sotilastiedustelun ja CIA:n värväämät paikalliset fasistijoukot tekivät vasemmistojärjestöjen nimissä lukuisia terrori-iskuja siviilejä vastaan. Terroristijärjestö Punaiset prikaatit oli viime kädessä tiedustelupalvelun peitejärjestö.

Israelin Mossad järjesti puolestaan vuonna 1986 pommi-iskun yhdysvaltalaissotilaiden suosimassa diskossa Berliinissä, sillä seurauksella että Yhdysvaltojen pommikoneet hyökkäsivät kostoksi tuolloin syntipukiksi nimettyyn Libyaan.

Ola Tunander ei väitä, että Bushin hallinto olisi itse järjestänyt syyskuun 11. päivän iskut. Hän toteaa sen sijaan yleisellä tasolla, että suurvalta voi käyttää hyväkseen terrori-iskua oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen.

”Turvallisuuspalvelu voi myös seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle.
Turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi myös asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle.”

Joskus turvautuminen pelkästään tavanomaiseen terroritoimintaan on toivotun tuloksen kannalta liian epävarmaa. ”Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen”, Tunander kirjoittaa.