KU-VIIKKOLEHTI 27.3.2015
Jos ei jostain maasta kuule juuri mitään, asiat ovat siellä todennäköisesti aika hyvin. Vierailin toissa viikolla Omanissa, joka osoittautui todella kiehtovaksi matkakohteeksi.
Arabian niemimaan kärjessä Intian valtameren rannikolla sijaitseva Oman on monin tavoin varsin hyvinvoiva maa, ei suinkaan mikään konservatiivinen šeikkikunta kuten naapurimaat Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit tai aseellisiin selkkauksiin vajonnut eteläinen naapuri Jemen.
Omaniakaan ei varmaan olisi juuri mainittu meidän medioissa, jollei maan itsevaltias sulttaani Qaboos olisi auttanut Jemenissä siepatun suomalaispariskunnan Atte ja Leila Kalevan vapauttamisessa maksamalla sieppaajien vaatimat lunnasrahat keväällä 2013.
Oman on loistokkaan historian omaava monikulttuurinen maa, jonka sulttaaniperheet hallitsivat Itä-Afrikan rannikkoa ja Intian valtameren kauppaa 1600-luvun lopulta siirtomaavallan alkuun asti. Vuonna 1840 sulttaani Said bin Sultan siirsi hovinsa Sansibarin saarille, jotka kuuluvat nykyään Tansaniaan.
Tämän päivän omanilaisista kolmasosa on joko itse syntynyt Itä-Afrikassa tai heidän vanhempansa ovat syntyneet siellä. Omanin neljän miljoonan asukkaan väestöstä lähes puolet on siirtolaisia pääasiassa Intian niemimaan maista.
Vähittäiskauppa ja paikalliset ruokakuppilat ovat vuosikymmenien ajan maassa asuneiden intialaisten ylläpitämiä. Rakennustöihin tulleet intialaiset siirtotyöläiset ja omanilaisten kodeissa piikoina työskentelevät naiset Kaakkois-Aasian maista ovat uudempi ilmiö.
Muslimien pyhäpäivänä perjantaina oli mielenkiintoista kulkea Shatti al-Qurumin pitkällä hiekkarannalla maan pääkaupungissa Muscatissa. Rantapaviljongin palmujen alla omanilaiset ja muista kulttuureista tulleet perheet ja kaveriporukat viettivät vapaapäivää grillaamalla ja syömällä perinteisiä ruokiaan.
Uskonnollisten väkivaltaisuuksien repimien arabimaiden keskuudessa Oman on ollut myönteinen poikkeus. Maan rauhalliset ja vakaat olot ja suvaitsevainen ilmapiiri ovat pitkälti sulttaani Qaboos bin Said al-Saidin ja tämän suuren kansansuosion ansiota, arvioi Lähi-idän tapahtumia kommentoiva verkkolehti Al-Monitor.
74-vuotias Qaboos on hallinnut Omania vuodesta 1970 lähtien, jolloin hän brittiupseerien myötävaikutuksella syrjäytti vallasta isänsä, sulttaani Said bin Taimurin.
Vuonna 1970 Omanissa oli kaksi sairaalaa, kolme koulua ja vajaa kymmenen kilometriä päällystettyjä teitä. Tänä päivänä Oman on öljytulojensa ansiosta moderni hyvinvointivaltio, jossa on moottoriteitä, hyvät koulut ja korkeatasoinen maksuton terveydenhuolto.
Naisten asema on selvästi parempi kuin useimmissa arabimaissa, ja esimerkiksi yliopisto-opiskelijoista yli puolet on naisia.
Omanilaisilla on tapana sanoa, että Oman ei ole voimavaroiltaan yhtä vauras kuin Saudi-Arabia, mutta sulttaani Qaboos on saanut öljytuloilla paljon enemmän aikaan.
Omanissakaan vauraus ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, vaan pohjoisrannikko on maan muita osia kehittyneempi. Muscatissa on hulppeita ostoskeskuksia muotiliikkeineen ja wifi-kahviloineen, mutta vain kävelymatkan päässä sulttaaninpalatsista löytyy vielä perinteinen kalastajakylä.
Sulttaani Qaboos on absoluuttinen itsevaltias, joka hallitsee maata antamillaan asetuksilla. Vaaleilla valitulla parlamentilla on toistaiseksi vain neuvoa-antava rooli.
Sulttaani kävi nuorena Sandhurstin sotilasakatemian Englannissa ja palveli 1960-luvulla brittijoukoissa Saksassa. Hänen kerrotaan keräävän urheiluautoja ja omistavan rotuhevosia. Hän soittaa urkuja ja luuttua ja harrastaa myös kivääriammuntaa, purjehdusta, puutarhanhoitoa ja ratsastusta.
Klassiseen musiikkiin mieltynyt sulttaani on perustanut myös 120-henkisen sinfoniaorkesterin, jonka jäsenet ovat kaikki omanilaisia nuoria.
Neljä vuotta sitten valmistuneessa Muscatin kuninkaallisessa oopperatalossa on maailman suurimmat liikuteltavat urut. Sulttaani Qaboosin suurmoskeijassa on puolestaan maailman toiseksi suurin käsinkudottu matto, kooltaan 70 x 60 metriä. Muscatista pohjoiseen Musandamiin liikennöi maailman nopein matkustajalautta.
Eräiden väitteiden mukaan Qaboos on homoseksuaali. Hän oli aikoinaan naimisissa serkkunsa kanssa, mutta erosi tästä kolme vuoden avioliiton jälkeen saamatta koskaan lapsia.
Omanilla on ollut viime vuosina merkittävä rooli sillanrakentajana Iranin kanssa. Sulttaani Qaboos käynnisti vuonna 2011 neuvottelut Irakista Iraniin eksyneiden, vuoristossa vaeltamassa olleiden amerikkalaisten turistien vapauttamiseksi. Onnistuneiden neuvottelujen jälkeen Qaboos tarjoutui isännöimään Yhdysvaltojen ja Iranin aluksi salaisia diplomaattitapaamisia Iranin ydinohjelmasta.
Oman hyödyntää yhdessä Iranin kanssa Persianlahdella sijaitsevaa öljykenttää ja rakenteilla on myös kaasuputki Iranista Omaniin.
Läheiset suhteet Iraniin johtuvat useasta tekijästä. Ensinnäkin Omanin omat öljyvarat ovat ehtymässä. Toinen syy on geopoliittinen: Omanilla ja Iranilla on yhteinen aluevesiraja strategisella Hormuzinsalmella, jonka kautta kulkee viidesosa maailman öljykuljetuksista.
Kolmas tekijä liittyy uskontoon. Omanilaisten enemmistö ei ole sunneja eikä šiioja vaan ibadiitteja. Ibadiiteilla ei ole samanlaista vastakkainasettelua Iranin šiiahallinnon kanssa kuin sunneihin kuuluvilla Persianlahden šeikeillä ja emiireillä.
Vaikka sulttaani Qaboos on suosittu, ei Oman silti ole vailla ongelmia. Vuonna 2011 Soharin öljysatamakaupungissa sadat nuoret lähtivät kaduille vaatimaan työpaikkoja, halvempaa ruokaa, verojen lakkauttamista ja lisää valtaa parlamentille.
Sulttaani Qaboos lupasi 50 000 uutta työpaikkaa julkiselle sektorille.
Omanissa ei ole kokoontumisoikeutta eikä kunnollista lehdistönvapautta. Yhdistyksiä saa perustaa, mutta prosessi voi kestää vuosia. Myös siirtotyöläisten kohtelussa on usein parantamisen varaa.
Tämän viikon maanantaina omanilaiset lähtivät taas kaduille, mutta tällä kertaa suurin joukoin juhlimaan sulttaanin paluuta kotimaahan. Qaboos oli kahdeksan kuukauden ajan Saksassa syöpähoidossa, ja sinä aikana moni ehti jo pohtia sitä, mitä tapahtuu kun sulttaanista aika jättää.
perjantai 27. maaliskuuta 2015
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Kun suurlähettiläs lyttäsi kehitysavun
KU-VIIKKOLEHTI 13.3.2015
Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen onnistui sohaisemaan muurahaispesää oikein kunnolla alkuvuodesta julkaistulla kirjallaan Kehitysavun kirous. Pitkän uran ulkoministeriön kehitysyhteistyötehtävissä tehnyt Kääriäinen on kirjassaan ja lukuisissa haastatteluissa todennut, että kehitysapu ei tuota haluttuja tuloksia ja pitäisi nykymuodossaan lopettaa.
Perussuomalaiset ja nurkkakuntaisimmat verkkokeskustelijat saivat Kääriäisen lausunnoista lisää löylyä ennakkoluuloilleen – usein todennäköisesti kirjaa lukematta. Kehitysavun toteuttajat ja etenkin kansalaisjärjestöjen edustajat taas ovat suorapuheisen ex-suurlähettilään käsityksistä käärmeissään, mutta ovat yleensä provosoituneina kommentoineet kirjan sanomaa asian vierestä.
Kääriäisen kehitysapukritiikki voidaan kiteyttää kolmeen teesiin:
Ensinnäkin, kehitysapu ei ole vähentänyt köyhyyttä. Vaikka talous kasvaa kehitysmaissa hurjaa vauhtia, samalla eriarvoisuus on lisääntynyt ja äärimmäisessä tuloköyhyydessä elävien määrä on kasvanut.
Toiseksi, kehitysapu tukee eniten valtaapitäviä ja paikallisten eliittien näennäisdemokratiaa.
Kolmanneksi, avun toteuttamisen muodot perustuvat yleensä avunantajien näkemyksiin eivätkä paikalliseen aloitteellisuuteen.
Näissä väitteissä ei ole sinänsä mitään uutta. 1960-luvulta lähtien kehitysapua on arvosteltu siitä, että se tukee eliittejä, luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota. 1990-luvun alussa kehitystutkijat ja etelän ja pohjoisen kansanliikkeiden aktiivit kampanjoivat Kääriäisen esille tuomista aiheista näkyvästi myös Suomessa.
Kääriäisen kirjan kustantanut Into Kustannus julkaisi kesällä 2011 kaksi pitkälti samoihin teemoihin keskittyvää kehitysapukriittistä pamflettia, Teppo Eskelisen teoksen Kehityksen loppu ja Juhani Koposen ja Tiina Kontisen toimittaman kirjan Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
Uutta Kääriäisen kirjassa on se, että nyt ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies ja suurlähettiläs puhuu kehitysavun ongelmista julkisuudessa ja tölväisee siinä sivussa kollegojaan sekä alati vaihtuneita kehitysavusta vastanneita ministereitä.
Vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt Kääriäinen työskenteli 40 vuoden ajan ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston eri tehtävissä, asiainhoitajana ja suurlähettiläänä Sambiassa, Mosambikissa ja Keniassa sekä myös Suomen YK-edustuston virkamiehenä New Yorkissa Suomen EU-puheenjohtajakaudella vuonna 1999.
Kirjan aluksi Kääriäinen kertoo oivalluksestaan, joka syntyi kun hän kävi läpi vanhoja valokuviaan Afrikan maiden maaseudulta ja vertasi niitä tuoreimpiin otoksiinsa parin vuoden takaa.
Kääriäisen mukaan olot Afrikan maiden maaseudulla tänä päivänä eivät juuri poikkea siitä, miltä afrikkalaiskylissä näytti 1970-luvulla – paitsi että entisaikojen kuvissa saattoi näkyä Peugeoteja ja Land Rovereita, kun nykyään kehitysapuihmisten autot ovat Toyota Landcruisereita tai Nissan Patroleja.
Mosambikin talous on kasvanut 6–7 prosentin vuosivauhtia sen jälkeen kun maan edustan merenpohjasta löytyi maakaasua. Etelä-Afrikkaan johtava tie on hyvässä kunnossa, lapset ovat päässeet valtaosin käymään koulua, ja pääkaupungissa Maputossa on toinen toistaan hienompia asuntoja etenkin kaupungin rantakadun läheisyydessä.
Mosambikissa työskentelee 60 000 ulkomaalaista kansainvälisten järjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja suurlähetystöjen kehitysaputehtävissä.
Mutta maaseudulla Kääriäisen mielestä juuri mikään ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana. Kaikista kehitysapuponnisteluista huolimatta maatalous ei ole kehittynyt eikä äärimmäinen köyhyys ole vähentynyt.
”Työn tuloksellisuudesta on puhuttu, mutta todellisuudessa siihen on hyvin vähän puututtu”, Kääriäinen kirjoittaa.
Kehitysyhteistyötä on toki arvioitu. Vuosina 2010 ja 2011 Suomen kehitysyhteistyöstä laadittiin kaikkiaan 41 erilaista arviointiraporttia. Kun näiden raporttien tuloksia käytiin läpi erillisessä metaevaluaatiossa, johtopäätös oli, että ”kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista”.
Yhtenä syynä kehitysavun kehnoihin tuloksiin on Kääriäisen mukaan epäselvyys siitä, mitä kehitysavulla tavoitellaan ja millä keinoilla. Puhutaan köyhyyden vähentämisestä, mutta samalla tuetaan hallituksia, joiden politiikka nimenomaan estää köyhyyttä vähenemästä.
Puhutaan korruptiosta ja kaupan vapauttamisesta, mutta unohdetaan länsimaiden suljetut pankkitilit ja veroparatiisit, ylikansallisten yhtiöiden verokeinottelu ja EU:n ja Yhdysvaltojen maataloustuet.
Kehitysavulla on ollut vuosikymmenten saatossa myös täysin vastakkaisia painotuksia – vienninedistämisestä suuriin infrastruktuurihankkeisiin, Maailmanpankin edellyttämiin vyönkiristysohjelmiin ja yksityistämiseen sekä lopulta viime aikojen budjettitukeen, jossa on samalla vaadittu vastaanottajamailta demokratiaa ja hyvää hallintoa.
Matti Kääriäisen kirjasta huomattava osuus koostuu omiin muistoihin perustuvista kuvauksista suomalaisen kehitysavun ja globaalipolitiikan eri aikakausilta.
Kääriäinen kertoo, kuinka Sisun kuorma-autotehtaan johtaja Jorma Jerkku pelasi aikoinaan golfia Sambian presidentin Kenneth Kaundan kanssa presidentinlinnan puutarhassa ja kävi metsästyssafarilla ampumassa villisikoja ja antilooppeja. Todellisuudessa eläimet, jotka Jerkku luuli kaataneensa, olivat mukana olleen ammattimetsästäjän ampumia – eikä Sambiaan lopulta onnistuttu myymään ainuttakaan Sisun kuorma-autoa ohi kehitysapuhankkeiden.
Toinen tapaus kertoo Tarja Halosesta, joka vuonna 1999 ulkoministerinä olleessaan tuli New Yorkiin pitämään Suomen puheenvuoron YK:n yleiskokouksessa. Halonen käski Kääriäistä poistamaan valmiiksi laaditusta puheenvuoroluonnoksesta kaikki viittaukset ulkoministerille tuolloin vielä vieraaseen uuteen muotitermiin globalisaatioon.
Kun sitten lähes kaikkien muiden maiden puheenvuoroissa puhuttiin juuri globalisaatiosta, Halonen pyysi, että myös Suomen tekstiin lisätään muutama lause globalisaatiosta. Viisi vuotta myöhemmin presidentti Halonen toimikin jo globalisaation sosiaalisia vaikutuksia selvittäneen maailmankomission toisena puheenjohtajana.
Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen onnistui sohaisemaan muurahaispesää oikein kunnolla alkuvuodesta julkaistulla kirjallaan Kehitysavun kirous. Pitkän uran ulkoministeriön kehitysyhteistyötehtävissä tehnyt Kääriäinen on kirjassaan ja lukuisissa haastatteluissa todennut, että kehitysapu ei tuota haluttuja tuloksia ja pitäisi nykymuodossaan lopettaa.
Perussuomalaiset ja nurkkakuntaisimmat verkkokeskustelijat saivat Kääriäisen lausunnoista lisää löylyä ennakkoluuloilleen – usein todennäköisesti kirjaa lukematta. Kehitysavun toteuttajat ja etenkin kansalaisjärjestöjen edustajat taas ovat suorapuheisen ex-suurlähettilään käsityksistä käärmeissään, mutta ovat yleensä provosoituneina kommentoineet kirjan sanomaa asian vierestä.
Kääriäisen kehitysapukritiikki voidaan kiteyttää kolmeen teesiin:
Ensinnäkin, kehitysapu ei ole vähentänyt köyhyyttä. Vaikka talous kasvaa kehitysmaissa hurjaa vauhtia, samalla eriarvoisuus on lisääntynyt ja äärimmäisessä tuloköyhyydessä elävien määrä on kasvanut.
Toiseksi, kehitysapu tukee eniten valtaapitäviä ja paikallisten eliittien näennäisdemokratiaa.
Kolmanneksi, avun toteuttamisen muodot perustuvat yleensä avunantajien näkemyksiin eivätkä paikalliseen aloitteellisuuteen.
Näissä väitteissä ei ole sinänsä mitään uutta. 1960-luvulta lähtien kehitysapua on arvosteltu siitä, että se tukee eliittejä, luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota. 1990-luvun alussa kehitystutkijat ja etelän ja pohjoisen kansanliikkeiden aktiivit kampanjoivat Kääriäisen esille tuomista aiheista näkyvästi myös Suomessa.
Kääriäisen kirjan kustantanut Into Kustannus julkaisi kesällä 2011 kaksi pitkälti samoihin teemoihin keskittyvää kehitysapukriittistä pamflettia, Teppo Eskelisen teoksen Kehityksen loppu ja Juhani Koposen ja Tiina Kontisen toimittaman kirjan Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
Uutta Kääriäisen kirjassa on se, että nyt ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies ja suurlähettiläs puhuu kehitysavun ongelmista julkisuudessa ja tölväisee siinä sivussa kollegojaan sekä alati vaihtuneita kehitysavusta vastanneita ministereitä.
Vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt Kääriäinen työskenteli 40 vuoden ajan ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston eri tehtävissä, asiainhoitajana ja suurlähettiläänä Sambiassa, Mosambikissa ja Keniassa sekä myös Suomen YK-edustuston virkamiehenä New Yorkissa Suomen EU-puheenjohtajakaudella vuonna 1999.
Kirjan aluksi Kääriäinen kertoo oivalluksestaan, joka syntyi kun hän kävi läpi vanhoja valokuviaan Afrikan maiden maaseudulta ja vertasi niitä tuoreimpiin otoksiinsa parin vuoden takaa.
Kääriäisen mukaan olot Afrikan maiden maaseudulla tänä päivänä eivät juuri poikkea siitä, miltä afrikkalaiskylissä näytti 1970-luvulla – paitsi että entisaikojen kuvissa saattoi näkyä Peugeoteja ja Land Rovereita, kun nykyään kehitysapuihmisten autot ovat Toyota Landcruisereita tai Nissan Patroleja.
Mosambikin talous on kasvanut 6–7 prosentin vuosivauhtia sen jälkeen kun maan edustan merenpohjasta löytyi maakaasua. Etelä-Afrikkaan johtava tie on hyvässä kunnossa, lapset ovat päässeet valtaosin käymään koulua, ja pääkaupungissa Maputossa on toinen toistaan hienompia asuntoja etenkin kaupungin rantakadun läheisyydessä.
Mosambikissa työskentelee 60 000 ulkomaalaista kansainvälisten järjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja suurlähetystöjen kehitysaputehtävissä.
Mutta maaseudulla Kääriäisen mielestä juuri mikään ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana. Kaikista kehitysapuponnisteluista huolimatta maatalous ei ole kehittynyt eikä äärimmäinen köyhyys ole vähentynyt.
”Työn tuloksellisuudesta on puhuttu, mutta todellisuudessa siihen on hyvin vähän puututtu”, Kääriäinen kirjoittaa.
Kehitysyhteistyötä on toki arvioitu. Vuosina 2010 ja 2011 Suomen kehitysyhteistyöstä laadittiin kaikkiaan 41 erilaista arviointiraporttia. Kun näiden raporttien tuloksia käytiin läpi erillisessä metaevaluaatiossa, johtopäätös oli, että ”kehitysyhteistyön laatu oli yleisesti ottaen heikkoa eikä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista”.
Yhtenä syynä kehitysavun kehnoihin tuloksiin on Kääriäisen mukaan epäselvyys siitä, mitä kehitysavulla tavoitellaan ja millä keinoilla. Puhutaan köyhyyden vähentämisestä, mutta samalla tuetaan hallituksia, joiden politiikka nimenomaan estää köyhyyttä vähenemästä.
Puhutaan korruptiosta ja kaupan vapauttamisesta, mutta unohdetaan länsimaiden suljetut pankkitilit ja veroparatiisit, ylikansallisten yhtiöiden verokeinottelu ja EU:n ja Yhdysvaltojen maataloustuet.
Kehitysavulla on ollut vuosikymmenten saatossa myös täysin vastakkaisia painotuksia – vienninedistämisestä suuriin infrastruktuurihankkeisiin, Maailmanpankin edellyttämiin vyönkiristysohjelmiin ja yksityistämiseen sekä lopulta viime aikojen budjettitukeen, jossa on samalla vaadittu vastaanottajamailta demokratiaa ja hyvää hallintoa.
Matti Kääriäisen kirjasta huomattava osuus koostuu omiin muistoihin perustuvista kuvauksista suomalaisen kehitysavun ja globaalipolitiikan eri aikakausilta.
Kääriäinen kertoo, kuinka Sisun kuorma-autotehtaan johtaja Jorma Jerkku pelasi aikoinaan golfia Sambian presidentin Kenneth Kaundan kanssa presidentinlinnan puutarhassa ja kävi metsästyssafarilla ampumassa villisikoja ja antilooppeja. Todellisuudessa eläimet, jotka Jerkku luuli kaataneensa, olivat mukana olleen ammattimetsästäjän ampumia – eikä Sambiaan lopulta onnistuttu myymään ainuttakaan Sisun kuorma-autoa ohi kehitysapuhankkeiden.
Toinen tapaus kertoo Tarja Halosesta, joka vuonna 1999 ulkoministerinä olleessaan tuli New Yorkiin pitämään Suomen puheenvuoron YK:n yleiskokouksessa. Halonen käski Kääriäistä poistamaan valmiiksi laaditusta puheenvuoroluonnoksesta kaikki viittaukset ulkoministerille tuolloin vielä vieraaseen uuteen muotitermiin globalisaatioon.
Kun sitten lähes kaikkien muiden maiden puheenvuoroissa puhuttiin juuri globalisaatiosta, Halonen pyysi, että myös Suomen tekstiin lisätään muutama lause globalisaatiosta. Viisi vuotta myöhemmin presidentti Halonen toimikin jo globalisaation sosiaalisia vaikutuksia selvittäneen maailmankomission toisena puheenjohtajana.
perjantai 27. helmikuuta 2015
Kertomuksia egyptiläisestä pidätyssellistä
KU-VIIKKOLEHTI 27.2.2015
28-vuotias egyptiläinen jatko-opiskelija Mohammed B. osallistui Kairossa lokakuussa 2013 mielenosoituskulkueeseen edellisenä kesänä tehtyä sotilasvallankaappausta vastaan. Mielenosoittajien tarkoituksena oli marssia kaupungin keskustan Tahrir-aukiolle, mutta ennen kuin he pääsivät perille, aseistetut turvallisuusjoukot hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
Kymmenet mielenosoittajat kuolivat turvallisuusjoukkojen tulituksessa, ja satoja ihmisiä pidätettiin.
Mohammed B. vietiin ensin poliisiasemalle ja seuraavana yönä puolisotilaallisen turvallisuuspoliisin tukikohtaan, joka tunnetaan nimellä Camp 10.5. Siellä pidätettyjä hakattiin, ruoskittiin ja tallottiin metallikorkoisilla saappailla. Heidät riisuttiin alasti, sidottiin hankalaan asentoon ja heitä lyötiin kepillä jalkapohjiin. Joillekin annettiin sähkösokkeja.
Kidutuksen jälkeen, ilmaan minkäänlaista kuulustelua, Mohammed suljettiin pieneen, noin 3 x 6 metrin kokoiseen betoniselliin, jossa oli hänen lisäkseen 59 muuta miestä.
Sellissä ei ollut vessaa, eivätkä kaikki mahtuneet samaan aikaan istumaan. Pidätetyt yrittivät keksiä keinoja, miten he voisivat nukkua vuoroissa. Lopulta paras vaihtoehto oli, että miehet jaettiin pareiksi, joista toinen seisoi muutaman tunnin ajan jalat harallaan ja sillä välin toinen nukkui tämän jalkojen välissä.
Mohammed vietti sellissä neljä päivää ennen kuin hänet siirrettiin Wadi Natrunin vankilaan Kairon pohjoispuolelle. Vankilan selli oli hiukan isompi, ja siinä oli vessa. Myös vankilassa pidätettyjä kidutettiin – tai vietiin eristysselliin. Tämä oli pieni koppi ilman ikkunaa tai valoa, mutta tuhansia torakoita.
Puolen vuoden päästä Mohammed pääsi vihdoin oikeudenkäyntiin, jossa hänet vapautettiin kaikista viranomaisten keksimistä mielikuvituksellisista syytteistä. Muut eivät olleet yhtä onnekkaita. Samana päivänä syytettynä oli 125 miestä, ja vain seitsemän päästettiin vapaaksi.
Kairossa asuva brittiläinen toimittaja Tom Stevenson haastatteli viime vuoden puolella lukuisia entisiä vankeja, heidän puolustusasianajajiaan ja kidutettujen terapiakeskuksessa työskenteleviä psykologeja. Stevenson kirjoitti Mohammed B:n ja muiden vankien kokemuksista viime viikolla ilmestyneessä London Review of Books -lehdessä.
Kymmenet entiset vangit kertoivat epäinhimillisistä oloista puolisotilaallisten turvallisuusjoukkojen epävirallisissa pidätyskeskuksissa. Pidätettyjä joukkopahoinpidellään, heille annetaan sähkösokkeja, heitä nöyryytetään pakottamalla heidät ryömimään alasti betonilattialla tuntikausia. Kymmeniä miehiä ahdetaan pieniin selleihin, joissa lämpötila voi nousta kesällä 50 asteeseen.
Verkkomarkkinoinnin ammattilainen Ismail A. kertoi, kuinka hänen hartioihinsa ja rintaansa tehtiin syviä viiltoja pitkällä veitsellä.
Armeijan pidätyskeskuksissa vankien kohtelu on vieläkin karmeampaa. Ismailian kaupungissa Suezin kanavan varrella sijaitsee Azoulyn sotilastukikohta, jonka pidätyskeskuksen kolmanteen kerrokseen viedään yleensä ne poliittiset vangit, jotka ovat niin sanotusti kadonneet. Heidän pidätyksestään ei ole mitään virallisia tietoja.
Azoulyssa vankeja kidutetaan kiehuvalla vedellä tai kiehuvalla öljyllä, heitä roikotetaan katosta tai ikkunoista, heille tehdään kiellettyä vesikidutusta tai erilaista seksuaalista väkivaltaa. Vankeja on pidetty silmät sidottuina pahimmillaan kuukausien ajan.
Egyptin laki kieltää kidutuksen sen kaikissa muodoissa. Laki ei myöskään hyväksy siviilien asettamista sotilaspidätykseen. Armeijan Azoulyn pidätyskeskuksen tapauksessa kanteiden nostaminen viranomaisia vastaan on kuitenkin hyödytöntä, sillä sotilashallitus kiistää koko Azoulyn vankilan olemassaolon.
Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan pelkästään viime vuoden marras-joulukuussa yli 800 siviiliä joutui syytteeseen sotilastuomioistuimessa.
Kaksi vuotta sitten, vuoden 2013 alussa, Egyptin vankiloissa oli 66 000 vankia. Kenraali Abdel Fattah al-Sisin kesällä 2013 tekemän sotilasvallankaappauksen jälkeen Egyptissä pidätettiin sisäministeriön tilastojen mukaan 16 000 ihmistä seuraavan yhdeksän kuukauden aikana.
Egyptiläisten kansalaisjärjestöjen mukaan kyseisenä ajanjaksona pidätettyjen todellinen lukumäärä oli kuitenkin yli 41 000.
Vankien ja poliittisten vankien tarkkaa lukumäärää ei tällä hetkellä tiedetä, mutta joka tapauksessa määrä on yli kaksinkertaistunut sotilasvallan aikana. Kenraali Sisi kiistää väitteet yli 100 000 vankista toteamalla, ettei vankiloissa ole tilaa kymmenille tuhansille ihmisille.
Virallisten tietojen mukaan ainakin 150 ihmistä on kuollut pidätyksessä sotilasvallankaappauksen jälkeen. Salaisissa vankiloissa kuolleiden määrä voi olla paljon suurempi.
Lisäksi useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, muiden muassa monia entisiä kansanedustajia.
Pidätettyjen joukossa on miehiä ja naisia kaikista sotilasvaltaa vastustavista ryhmistä, kielletyn muslimiveljeskunnan kannattajista neljän vuoden takaisessa kansannousussa mukana olleisiin opiskelijoihin, ammattiliittojen aktiiveihin, sosialisteihin tai työttömiin, jotka ovat protestoineet surkeaa työtilannetta vastaan.
Tom Stevensonin mukaan valtaapitävät kenraalit vaativat kansalaisilta täydellistä mukautumista sotilasvaltaan. Turvallisuuskoneisto pyrkii eristämään yhteiskunnasta jokaisen, jonka se kokee uhkaksi olemassa olevalle järjestykselle.
Kansalaisoikeuksien osalta egyptiläisten tilanne on vielä karumpi kuin presidentti Hosni Mubarakin valtakaudella ennen vuoden 2011 kansannousua. Mielenosoitukset on kielletty, ja vapaata lehdistöä ei ole.
Armeija on nyt tiukasti vallassa presidentti Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Sen jälkeen kun kenraali Sisi syrjäytti muslimiveljeskuntaan kuuluneen presidentti Mohammed Mursin, Sisille uskolliset armeijan kenraalit ovat ottaneet haltuunsa kaikki hallinnon alat tienrakennuksesta tilastokeskukseen.
”Tällä hetkellä koko Egypti on suuri vankila, jossa sotilaat toimivat vanginvartijoina”, arvioi muuan pitkän linjan aktivisti.
28-vuotias egyptiläinen jatko-opiskelija Mohammed B. osallistui Kairossa lokakuussa 2013 mielenosoituskulkueeseen edellisenä kesänä tehtyä sotilasvallankaappausta vastaan. Mielenosoittajien tarkoituksena oli marssia kaupungin keskustan Tahrir-aukiolle, mutta ennen kuin he pääsivät perille, aseistetut turvallisuusjoukot hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
Kymmenet mielenosoittajat kuolivat turvallisuusjoukkojen tulituksessa, ja satoja ihmisiä pidätettiin.
Mohammed B. vietiin ensin poliisiasemalle ja seuraavana yönä puolisotilaallisen turvallisuuspoliisin tukikohtaan, joka tunnetaan nimellä Camp 10.5. Siellä pidätettyjä hakattiin, ruoskittiin ja tallottiin metallikorkoisilla saappailla. Heidät riisuttiin alasti, sidottiin hankalaan asentoon ja heitä lyötiin kepillä jalkapohjiin. Joillekin annettiin sähkösokkeja.
Kidutuksen jälkeen, ilmaan minkäänlaista kuulustelua, Mohammed suljettiin pieneen, noin 3 x 6 metrin kokoiseen betoniselliin, jossa oli hänen lisäkseen 59 muuta miestä.
Sellissä ei ollut vessaa, eivätkä kaikki mahtuneet samaan aikaan istumaan. Pidätetyt yrittivät keksiä keinoja, miten he voisivat nukkua vuoroissa. Lopulta paras vaihtoehto oli, että miehet jaettiin pareiksi, joista toinen seisoi muutaman tunnin ajan jalat harallaan ja sillä välin toinen nukkui tämän jalkojen välissä.
Mohammed vietti sellissä neljä päivää ennen kuin hänet siirrettiin Wadi Natrunin vankilaan Kairon pohjoispuolelle. Vankilan selli oli hiukan isompi, ja siinä oli vessa. Myös vankilassa pidätettyjä kidutettiin – tai vietiin eristysselliin. Tämä oli pieni koppi ilman ikkunaa tai valoa, mutta tuhansia torakoita.
Puolen vuoden päästä Mohammed pääsi vihdoin oikeudenkäyntiin, jossa hänet vapautettiin kaikista viranomaisten keksimistä mielikuvituksellisista syytteistä. Muut eivät olleet yhtä onnekkaita. Samana päivänä syytettynä oli 125 miestä, ja vain seitsemän päästettiin vapaaksi.
Kairossa asuva brittiläinen toimittaja Tom Stevenson haastatteli viime vuoden puolella lukuisia entisiä vankeja, heidän puolustusasianajajiaan ja kidutettujen terapiakeskuksessa työskenteleviä psykologeja. Stevenson kirjoitti Mohammed B:n ja muiden vankien kokemuksista viime viikolla ilmestyneessä London Review of Books -lehdessä.
Kymmenet entiset vangit kertoivat epäinhimillisistä oloista puolisotilaallisten turvallisuusjoukkojen epävirallisissa pidätyskeskuksissa. Pidätettyjä joukkopahoinpidellään, heille annetaan sähkösokkeja, heitä nöyryytetään pakottamalla heidät ryömimään alasti betonilattialla tuntikausia. Kymmeniä miehiä ahdetaan pieniin selleihin, joissa lämpötila voi nousta kesällä 50 asteeseen.
Verkkomarkkinoinnin ammattilainen Ismail A. kertoi, kuinka hänen hartioihinsa ja rintaansa tehtiin syviä viiltoja pitkällä veitsellä.
Armeijan pidätyskeskuksissa vankien kohtelu on vieläkin karmeampaa. Ismailian kaupungissa Suezin kanavan varrella sijaitsee Azoulyn sotilastukikohta, jonka pidätyskeskuksen kolmanteen kerrokseen viedään yleensä ne poliittiset vangit, jotka ovat niin sanotusti kadonneet. Heidän pidätyksestään ei ole mitään virallisia tietoja.
Azoulyssa vankeja kidutetaan kiehuvalla vedellä tai kiehuvalla öljyllä, heitä roikotetaan katosta tai ikkunoista, heille tehdään kiellettyä vesikidutusta tai erilaista seksuaalista väkivaltaa. Vankeja on pidetty silmät sidottuina pahimmillaan kuukausien ajan.
Egyptin laki kieltää kidutuksen sen kaikissa muodoissa. Laki ei myöskään hyväksy siviilien asettamista sotilaspidätykseen. Armeijan Azoulyn pidätyskeskuksen tapauksessa kanteiden nostaminen viranomaisia vastaan on kuitenkin hyödytöntä, sillä sotilashallitus kiistää koko Azoulyn vankilan olemassaolon.
Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan pelkästään viime vuoden marras-joulukuussa yli 800 siviiliä joutui syytteeseen sotilastuomioistuimessa.
Kaksi vuotta sitten, vuoden 2013 alussa, Egyptin vankiloissa oli 66 000 vankia. Kenraali Abdel Fattah al-Sisin kesällä 2013 tekemän sotilasvallankaappauksen jälkeen Egyptissä pidätettiin sisäministeriön tilastojen mukaan 16 000 ihmistä seuraavan yhdeksän kuukauden aikana.
Egyptiläisten kansalaisjärjestöjen mukaan kyseisenä ajanjaksona pidätettyjen todellinen lukumäärä oli kuitenkin yli 41 000.
Vankien ja poliittisten vankien tarkkaa lukumäärää ei tällä hetkellä tiedetä, mutta joka tapauksessa määrä on yli kaksinkertaistunut sotilasvallan aikana. Kenraali Sisi kiistää väitteet yli 100 000 vankista toteamalla, ettei vankiloissa ole tilaa kymmenille tuhansille ihmisille.
Virallisten tietojen mukaan ainakin 150 ihmistä on kuollut pidätyksessä sotilasvallankaappauksen jälkeen. Salaisissa vankiloissa kuolleiden määrä voi olla paljon suurempi.
Lisäksi useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, muiden muassa monia entisiä kansanedustajia.
Pidätettyjen joukossa on miehiä ja naisia kaikista sotilasvaltaa vastustavista ryhmistä, kielletyn muslimiveljeskunnan kannattajista neljän vuoden takaisessa kansannousussa mukana olleisiin opiskelijoihin, ammattiliittojen aktiiveihin, sosialisteihin tai työttömiin, jotka ovat protestoineet surkeaa työtilannetta vastaan.
Tom Stevensonin mukaan valtaapitävät kenraalit vaativat kansalaisilta täydellistä mukautumista sotilasvaltaan. Turvallisuuskoneisto pyrkii eristämään yhteiskunnasta jokaisen, jonka se kokee uhkaksi olemassa olevalle järjestykselle.
Kansalaisoikeuksien osalta egyptiläisten tilanne on vielä karumpi kuin presidentti Hosni Mubarakin valtakaudella ennen vuoden 2011 kansannousua. Mielenosoitukset on kielletty, ja vapaata lehdistöä ei ole.
Armeija on nyt tiukasti vallassa presidentti Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Sen jälkeen kun kenraali Sisi syrjäytti muslimiveljeskuntaan kuuluneen presidentti Mohammed Mursin, Sisille uskolliset armeijan kenraalit ovat ottaneet haltuunsa kaikki hallinnon alat tienrakennuksesta tilastokeskukseen.
”Tällä hetkellä koko Egypti on suuri vankila, jossa sotilaat toimivat vanginvartijoina”, arvioi muuan pitkän linjan aktivisti.
perjantai 13. helmikuuta 2015
Vallankumous, jota ei tullutkaan
KU-VIIKKOLEHTI 13.2.2015
Neljä vuotta sitten monet uskoivat, että Egyptissä oli tapahtunut vallankumous. 11. helmikuuta 2011, 18 päivää kestäneen kansannousun jälkeen, tiedustelupalvelun entinen johtaja Omar Suleiman ilmoitti televisiossa, että presidentti Hosni Mubarak oli päättänyt erota presidentin tehtävistä ja siirtänyt vallan armeijalle. Sadat tuhannet ihmiset juhlivat Kairon Tahrir-aukiolla ja muualla maassa.
Egyptin kansannousu alkoi, kun tekstiilityöläisten lakkoliikkeen tueksi perustettu Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike kutsui ihmisiä Facebookin välityksellä suurmielenosoitukseen. Aluksi mielenosoittajat vaativat sisäministerin eroamista, 30 vuotta voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista.
Nuoret ja myös vanhemmat egyptiläiset olivat tyytymättömiä monesta eri asiasta: suurtyöttömyydestä, elintarvikkeiden kallistumisesta, sananvapauden puutteesta, viranomaisten korruptiosta ja poliisin mielivallasta.
Pian mielenosoituksissa oli mukana yli miljoona ihmistä ja protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Tahrir-aukiolla Kairossa bändit soittivat ja Egyptin liput liehuivat. Kansainvälinen media puhui arabikeväästä.
Paljon on vettä virrannut Niilissä sitten noiden päivien, mutta kansalaisoikeuksien ja taloustilanteen osalta egyptiläisten tilanne on kenties vielä karumpi kuin Mubarakin valtakaudella.
Armeija on tiukasti vallassa presidentti Abdel Fattah al-Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi al-Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Tämän päivän Egyptissä 22 miljoonaa ihmistä elää absoluuttisessa köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Joka kolmas alle 30-vuotias on vailla työtä. Vapaata lehdistöä ei ole.
Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vangittuina pelkästään osallistumisesta mielenosoitukseen. Mielenosoitukset on kielletty. Kansannousun alkamisen vuosipäivänä 25. tammikuuta poliisi ampui kuoliaaksi 20 mielenosoittajaa, jotka protestoivat sotilashallintoa vastaan.
Useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, joukossa monia entisiä kansanedustajia.
”Ainoa ero Mubarakin aikakauteen on se, että päättäjien naamat ovat vaihtuneet”, toteaa yhdysvaltalaistoimittaja Thanassis Cambanis The Atlantic -lehdessä.
”Siinä missä Mubarakin sisäpiiriin kuului myös eräitä rikkaita siviilejä, Sisi luottaa pelkästään armeijan miehiin.”
Miten tähän tilanteeseen on tultu, ja miksi?
Vuoden 2011 kansannousun aikana mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta presidentti Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi erinomaisesti armeijan kenraaleille, sillä armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto mitätöi perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptin historian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuodenvaihteessa 2011–2012 pitkään vainotun Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolue sai yhdessä konservatiivisten salafistien puolueen kanssa selvän enemmistön maan uudessa parlamentissa.
Seuraavana kesänä muslimiveljien ehdokas Mohammed Mursi valittiin myös presidentiksi, mutta vasta sen jälkeen kun armeija oli riistänyt presidentiltä lähes kaikki valtaoikeudet ja islamistienemmistöinen parlamentti oli kumottu muodollisuusseikan nojalla.
Kansannousussa aktiivisimmin mukana olleet liberaalit puolueet ja kansalaisliikkeet vastustivat kuitenkin kiivaasti islamistien pyrkimyksiä vahvistaa uskonnon asemaa maan sisäpolitiikassa ja poliisin yhä jatkuvaa mielivaltaa. Kesäkuussa 2013 sadat tuhannet ihmiset olivat taas Tahrir-aukiolla vastustamassa hallitusta, ja osa heistä vaati armeijan väliintuloa.
Seuraavalla viikolla sotilaat syrjäyttivät presidentti Mursin, joka ehti olla virassaan vain vuoden ajan. Armeijan komentajasta al-Sisistä tuli käytännössä maan johtaja. Sisi valittiin lopulta presidentiksi toukokuussa 2014 vaaleissa, joissa hänellä ei ollut varteenotettavaa vastaehdokasta.
Islamistipresidentti Mursin syrjäyttämisestä asti kansainvälisessä mediassa on puhuttu Egyptin vastavallankumouksesta. Tunnettu brittiläinen Lähi-idän tutkija Hugh Roberts on kuitenkin sitä mieltä, että on väärin puhua vastavallankumouksesta, koska mitään vallankumousta ei ollut tapahtunut.
Roberts kirjoitti London Review of Books -lehdessä, että puheet arabikeväästä olivat toiveajattelua, sillä vuoden 2011 kansannousu johti käytännössä vain Mubarakin syrjäyttämiseen ja sotilasvaltaan.
Robertsin mukaan Tahrir-aukion nuoret mielenosoittajat uskoivat varmasti itse olleensa mukana vallankumouksessa, jota myös länsimaiden media julisti innostuneesti. Armeijan komentajat ovat puolestaan pönkittäneet valtaansa teeskentelemällä, että olisi tapahtunut vallankumous.
Tammikuussa kansannousun alkamisen vuosipäivänä presidentti Sisi totesi tv-puheessaan arvostavansa suuresti egyptiläisten osoittamia muutospyrkimyksiä ja toivoi kansalta ”kärsivällisyyttä kaikkien vallankumouksen päämäärien saavuttamiseksi”.
Ensi kuussa egyptiläisten olisi taas määrä äänestää parlamenttivaaleissa, mutta tällä kertaa vaalit ovat kaikkea muuta kuin vapaat ja reilut. Muslimiveljeskunnan toiminta on kielletty. Veljeskunnan entisiin johtohahmoihin kuuluvan Abdel Moneim Abul Fotuhin Vahva Egypti -puolue päätti luopua vaaleista sen jälkeen kun viranomaiset olivat peruneet puolueen kokoushuonevarauksen 27 kertaa.
Myös monet muut puolueet ovat luopuneet kisasta, jossa puoluelistoilta valitaan vain viidesosa parlamentin jäsenistä.
Vaalien alla ex-presidentti Mursia syytetään tuomioistuimessa vakoilusta ja mielenosoittajien surmaamisesta presidenttikaudellaan.
Presidentti Mubarak sen sijaan vapautettiin vastikään elinkautisesta vankeustuomiosta, jonka hän sai antamastaan käskystä tulittaa Tahrir-aukion väkijoukkoja. Sotilaat ja poliisin tarkka-ampujat surmasivat kansannousun aikana ainakin 846 mielenosoittajaa. Nykyinen presidentti Sisi oli tuolloin Egyptin sotilastiedustelun johtaja.
Neljä vuotta sitten monet uskoivat, että Egyptissä oli tapahtunut vallankumous. 11. helmikuuta 2011, 18 päivää kestäneen kansannousun jälkeen, tiedustelupalvelun entinen johtaja Omar Suleiman ilmoitti televisiossa, että presidentti Hosni Mubarak oli päättänyt erota presidentin tehtävistä ja siirtänyt vallan armeijalle. Sadat tuhannet ihmiset juhlivat Kairon Tahrir-aukiolla ja muualla maassa.
Egyptin kansannousu alkoi, kun tekstiilityöläisten lakkoliikkeen tueksi perustettu Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike kutsui ihmisiä Facebookin välityksellä suurmielenosoitukseen. Aluksi mielenosoittajat vaativat sisäministerin eroamista, 30 vuotta voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista.
Nuoret ja myös vanhemmat egyptiläiset olivat tyytymättömiä monesta eri asiasta: suurtyöttömyydestä, elintarvikkeiden kallistumisesta, sananvapauden puutteesta, viranomaisten korruptiosta ja poliisin mielivallasta.
Pian mielenosoituksissa oli mukana yli miljoona ihmistä ja protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Tahrir-aukiolla Kairossa bändit soittivat ja Egyptin liput liehuivat. Kansainvälinen media puhui arabikeväästä.
Paljon on vettä virrannut Niilissä sitten noiden päivien, mutta kansalaisoikeuksien ja taloustilanteen osalta egyptiläisten tilanne on kenties vielä karumpi kuin Mubarakin valtakaudella.
Armeija on tiukasti vallassa presidentti Abdel Fattah al-Sisin johdolla. Ennen nimitystään presidentiksi al-Sisi oli puolustusvoimien komentaja.
Tämän päivän Egyptissä 22 miljoonaa ihmistä elää absoluuttisessa köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Joka kolmas alle 30-vuotias on vailla työtä. Vapaata lehdistöä ei ole.
Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vangittuina pelkästään osallistumisesta mielenosoitukseen. Mielenosoitukset on kielletty. Kansannousun alkamisen vuosipäivänä 25. tammikuuta poliisi ampui kuoliaaksi 20 mielenosoittajaa, jotka protestoivat sotilashallintoa vastaan.
Useita satoja muslimiveljeskunnan kannattajia on tuomittu kuolemaan näytösoikeudenkäynneissä, joukossa monia entisiä kansanedustajia.
”Ainoa ero Mubarakin aikakauteen on se, että päättäjien naamat ovat vaihtuneet”, toteaa yhdysvaltalaistoimittaja Thanassis Cambanis The Atlantic -lehdessä.
”Siinä missä Mubarakin sisäpiiriin kuului myös eräitä rikkaita siviilejä, Sisi luottaa pelkästään armeijan miehiin.”
Miten tähän tilanteeseen on tultu, ja miksi?
Vuoden 2011 kansannousun aikana mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta presidentti Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi erinomaisesti armeijan kenraaleille, sillä armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto mitätöi perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptin historian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuodenvaihteessa 2011–2012 pitkään vainotun Muslimiveljeskunnan Vapaus- ja oikeuspuolue sai yhdessä konservatiivisten salafistien puolueen kanssa selvän enemmistön maan uudessa parlamentissa.
Seuraavana kesänä muslimiveljien ehdokas Mohammed Mursi valittiin myös presidentiksi, mutta vasta sen jälkeen kun armeija oli riistänyt presidentiltä lähes kaikki valtaoikeudet ja islamistienemmistöinen parlamentti oli kumottu muodollisuusseikan nojalla.
Kansannousussa aktiivisimmin mukana olleet liberaalit puolueet ja kansalaisliikkeet vastustivat kuitenkin kiivaasti islamistien pyrkimyksiä vahvistaa uskonnon asemaa maan sisäpolitiikassa ja poliisin yhä jatkuvaa mielivaltaa. Kesäkuussa 2013 sadat tuhannet ihmiset olivat taas Tahrir-aukiolla vastustamassa hallitusta, ja osa heistä vaati armeijan väliintuloa.
Seuraavalla viikolla sotilaat syrjäyttivät presidentti Mursin, joka ehti olla virassaan vain vuoden ajan. Armeijan komentajasta al-Sisistä tuli käytännössä maan johtaja. Sisi valittiin lopulta presidentiksi toukokuussa 2014 vaaleissa, joissa hänellä ei ollut varteenotettavaa vastaehdokasta.
Islamistipresidentti Mursin syrjäyttämisestä asti kansainvälisessä mediassa on puhuttu Egyptin vastavallankumouksesta. Tunnettu brittiläinen Lähi-idän tutkija Hugh Roberts on kuitenkin sitä mieltä, että on väärin puhua vastavallankumouksesta, koska mitään vallankumousta ei ollut tapahtunut.
Roberts kirjoitti London Review of Books -lehdessä, että puheet arabikeväästä olivat toiveajattelua, sillä vuoden 2011 kansannousu johti käytännössä vain Mubarakin syrjäyttämiseen ja sotilasvaltaan.
Robertsin mukaan Tahrir-aukion nuoret mielenosoittajat uskoivat varmasti itse olleensa mukana vallankumouksessa, jota myös länsimaiden media julisti innostuneesti. Armeijan komentajat ovat puolestaan pönkittäneet valtaansa teeskentelemällä, että olisi tapahtunut vallankumous.
Tammikuussa kansannousun alkamisen vuosipäivänä presidentti Sisi totesi tv-puheessaan arvostavansa suuresti egyptiläisten osoittamia muutospyrkimyksiä ja toivoi kansalta ”kärsivällisyyttä kaikkien vallankumouksen päämäärien saavuttamiseksi”.
Ensi kuussa egyptiläisten olisi taas määrä äänestää parlamenttivaaleissa, mutta tällä kertaa vaalit ovat kaikkea muuta kuin vapaat ja reilut. Muslimiveljeskunnan toiminta on kielletty. Veljeskunnan entisiin johtohahmoihin kuuluvan Abdel Moneim Abul Fotuhin Vahva Egypti -puolue päätti luopua vaaleista sen jälkeen kun viranomaiset olivat peruneet puolueen kokoushuonevarauksen 27 kertaa.
Myös monet muut puolueet ovat luopuneet kisasta, jossa puoluelistoilta valitaan vain viidesosa parlamentin jäsenistä.
Vaalien alla ex-presidentti Mursia syytetään tuomioistuimessa vakoilusta ja mielenosoittajien surmaamisesta presidenttikaudellaan.
Presidentti Mubarak sen sijaan vapautettiin vastikään elinkautisesta vankeustuomiosta, jonka hän sai antamastaan käskystä tulittaa Tahrir-aukion väkijoukkoja. Sotilaat ja poliisin tarkka-ampujat surmasivat kansannousun aikana ainakin 846 mielenosoittajaa. Nykyinen presidentti Sisi oli tuolloin Egyptin sotilastiedustelun johtaja.
perjantai 30. tammikuuta 2015
Maailman rikkaimpien oma prosenttiliike
KU-VIIKKOLEHTI 30.1.2015
Brittiläinen avustusjärjestö Oxfam julkisti viime viikolla raportin, jossa kerrottiin pöyristyttäviä tilastolukuja maailman varallisuuden keskittymisestä.
Raportin mukaan rikkain prosentti maailman ihmisistä omisti viime vuonna 48 prosenttia eli miltei puolet koko maailman varallisuudesta. Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, niin rikkaimman prosentin varallisuus ylittää jo ensi vuonna sen, mitä kaikki muut 99 prosenttia maailman asukkaista omistavat yhteensä.
Oxfamin laskelmien mukaan maailman 80 rikkaimmalla miljardöörillä on jo nyt yhtä paljon omaisuutta kuin maailman väestön köyhemmällä puoliskolla eli 3,5 miljardilla ihmisellä.
Kaikkein rikkaimmat ovat rikastuneet viime vuosina hurjaa vauhtia. Vuonna 2010 maailman köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuuden määrä vastasi maailman 388 rikkaimman miljardöörin varallisuutta.
Samaan aikaan Oxfamin mukaan joka yhdeksännellä ihmisellä maailmassa ei ole tarpeeksi syötävää ja yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla.
Raportin tilastoluvut saivat jonkin verran näkyvyyttä uutisissa, mutta hashtag #inequality (eriarvoisuus) ei lähtenyt leviämään kulovalkeana sosiaalisessa mediassa enkä itse ainakaan kuullut, että aiheesta olisi järjestetty tv-keskusteluja, joissa olisi pohdittu globaalin varallisuuden kasautumisen ja eriarvoisuuden kasvun vaikutuksia maailman menoon ja poliittisiin päätöksiin maailman mitassa tai paikallisesti.
Oxfam julkisti raporttinsa maailman poliittisten päättäjien ja yhtiöiden johtajien vuosittaisen talousfoorumin alla, joka järjestetään Davosissa Sveitsissä aina tammikuussa.
Maailman rikkaimpaan prosenttiin kuuluu kaikkiaan 70 miljoonaa ihmistä, joiden keskimääräinen varallisuus on runsas miljoona euroa. Nämä miljonäärit tai melkein miljonäärit omistavat siis kutakuinkin puolet maailman kaikesta varallisuudesta.
Lisäksi kaikesta jäljelle jäävästä varallisuudesta suurin osa on tällä hetkellä maailman vauraimman viidenneksen omistuksessa. Oxfamin mukaan rikkain 20 prosenttia maailman ihmisistä omistaa lähes 95 prosenttia maailman varallisuudesta, mikä tarkoittaa sitä, että köyhempi 80 prosenttia maailman väestöstä, lähes kuusi miljardia ihmistä, omistaa vain noin viisi prosenttia maailman varallisuudesta.
Rikkaimmalla prosentilla on henkeä kohden laskettuna yli 700 kertaa enemmän omaisuutta kuin maailman köyhimmällä 80 prosentilla ja yli 2 500 kertaa enemmän kuin köyhimmällä puoliskolla.
Maailman 80 superrikkaimman henkilön yhteenlaskettu omaisuus on 1,9 biljoonaa dollaria, mikä vastaa toistaiseksi yhtä prosenttia maailman kokonaisvarallisuudesta. Vastaavasti puolet maailman asukkaista joutuu jakamaan keskenään saman yhden prosentin osuuden maailman omaisuudesta.
80 rikkainta miljardööriä ovat kasvattaneet yhteenlaskettua omaisuuttaan 600 miljardilla dollarilla sitten vuoden 2010. Samaan aikaan maailman asukkaiden köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuus on vähentynyt 750 miljardilla dollarilla.
Globaalien tilastolukujen osalta Oxfamin raportti perustui sveitsiläispankki Credit Suissen laatimaan globaalin varallisuuden vuosikirjaan, johon on tilastoitu varallisuusmääriä useimmista maailman maista. Huippurikkaiden omaisuuksien osalta Oxfamin raportin tiedot ovat peräisin yhdysvaltalaisen Forbes-lehden maailman rikkaimpien ihmisten listauksesta.
Tilastoista käy ilmi, että vuonna 2000 rikkain prosentti maailman asukkaista omisti itse asiassa prosentin verran suuremman osan maailman kaikesta varallisuudesta kuin viime vuonna. Seuraavan vuosikymmenen aikana eriarvoisuus kuitenkin väheni, kunnes vuodesta 2009 alkaen rikkaimman prosentin osuus kokonaiskakusta on kasvanut vääjäämättömästi.
Ei liene suuri yllätys, että rikkaimpaan prosenttiin kuuluvista suurin osa on kotoisin Yhdysvalloista tai Euroopan maista.
Monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset putoavat kuitenkin kaikkein köyhimpään varallisuusluokkaan. Sveitsiläispankin tilastoinnissa omaisuudeksi lasketaan ihmisen rahallinen ja aineellinen varallisuus, josta on vähennetty velat. Tämän vuoksi monet palkkatulojensa osalta hyvin toimeentulevat eurooppalaiset ja amerikkalaiset kuuluvat pankin listauksessa maailman köyhimpien luokkaan, mikäli heillä on enemmän asuntovelkaa kuin omissa nimissään olevaa omaisuutta.
Mistä sitten johtuu maailman rikkaimpien rikastuminen vuoden 2009 jälkeen? Oxfamin raportti ei vastaa tähän suoraan, mutta raportin kirjoittanut tutkija Deborah Hardoon arveli eräässä haastattelussa, että keskeisenä syynä oli Yhdysvaltojen pankkikriisi sekä sitä seuranneet pankkituet ja maailmantalouden taantuma.
Yhdysvalloissa rikkain prosentti on saanut haltuunsa 95 prosenttia kaikesta vuoden 2009 talouskriisin jälkeen tapahtuneesta varallisuuden kasvusta, samalla kun 90 prosenttia yhdysvaltalaisista on köyhtynyt.
Yhdysvalloissa rikkain 0,1 prosenttia väestöstä, noin 160 000 perhettä, omistaa viidesosan maan varallisuudesta ja rikkaimman kymmenesosan hallussa on 80 prosenttia maan kaikesta omaisuudesta.
Oxfamin tutkimuksessa selvitettiin myös maailman miljardöörien taustoja ja omaisuuden kasvua viimeisen vuoden ajalta.
Viime vuonna koko maailmassa oli Forbes-lehden mukaan 1 645 dollarimiljardööriä. Näistä kolmasosa oli kotoisin Yhdysvalloista. Joka kolmas miljardööri oli saanut omaisuutensa tai huomattavan osan siitä perintönä vanhemmiltaan.
Vuosien 2013 ja 2014 välillä eniten rikastuivat nimenomaan finanssi- ja vakuutusalalta voittoja saaneet miljardöörit, jotka kasvattivat varallisuuttaan yhteensä 150 miljardilla dollarilla.
Seuraavaksi menestyksekkäin rahasampo oli lääketeollisuus ja yksityinen terveydenhuoltobisnes. Lääke- ja terveydenhoitoalan miljardööreistä suurin voittaja oli italialaissyntyinen ylikansallisen apteekkiketjun omistaja Stefano Pessina, joka kasvatti omaisuuttaan yhden vuoden aikana neljällä miljardilla dollarilla.
Tämä summa on Oxfamin raportin mukaan viisi kertaa enemmän kuin kaikki Guinean, Liberian ja Sierra Leonen kaipaamat varat ebolaviruksen taltuttamiseksi.
Brittiläinen avustusjärjestö Oxfam julkisti viime viikolla raportin, jossa kerrottiin pöyristyttäviä tilastolukuja maailman varallisuuden keskittymisestä.
Raportin mukaan rikkain prosentti maailman ihmisistä omisti viime vuonna 48 prosenttia eli miltei puolet koko maailman varallisuudesta. Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, niin rikkaimman prosentin varallisuus ylittää jo ensi vuonna sen, mitä kaikki muut 99 prosenttia maailman asukkaista omistavat yhteensä.
Oxfamin laskelmien mukaan maailman 80 rikkaimmalla miljardöörillä on jo nyt yhtä paljon omaisuutta kuin maailman väestön köyhemmällä puoliskolla eli 3,5 miljardilla ihmisellä.
Kaikkein rikkaimmat ovat rikastuneet viime vuosina hurjaa vauhtia. Vuonna 2010 maailman köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuuden määrä vastasi maailman 388 rikkaimman miljardöörin varallisuutta.
Samaan aikaan Oxfamin mukaan joka yhdeksännellä ihmisellä maailmassa ei ole tarpeeksi syötävää ja yli miljardi ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla.
Raportin tilastoluvut saivat jonkin verran näkyvyyttä uutisissa, mutta hashtag #inequality (eriarvoisuus) ei lähtenyt leviämään kulovalkeana sosiaalisessa mediassa enkä itse ainakaan kuullut, että aiheesta olisi järjestetty tv-keskusteluja, joissa olisi pohdittu globaalin varallisuuden kasautumisen ja eriarvoisuuden kasvun vaikutuksia maailman menoon ja poliittisiin päätöksiin maailman mitassa tai paikallisesti.
Oxfam julkisti raporttinsa maailman poliittisten päättäjien ja yhtiöiden johtajien vuosittaisen talousfoorumin alla, joka järjestetään Davosissa Sveitsissä aina tammikuussa.
Maailman rikkaimpaan prosenttiin kuuluu kaikkiaan 70 miljoonaa ihmistä, joiden keskimääräinen varallisuus on runsas miljoona euroa. Nämä miljonäärit tai melkein miljonäärit omistavat siis kutakuinkin puolet maailman kaikesta varallisuudesta.
Lisäksi kaikesta jäljelle jäävästä varallisuudesta suurin osa on tällä hetkellä maailman vauraimman viidenneksen omistuksessa. Oxfamin mukaan rikkain 20 prosenttia maailman ihmisistä omistaa lähes 95 prosenttia maailman varallisuudesta, mikä tarkoittaa sitä, että köyhempi 80 prosenttia maailman väestöstä, lähes kuusi miljardia ihmistä, omistaa vain noin viisi prosenttia maailman varallisuudesta.
Rikkaimmalla prosentilla on henkeä kohden laskettuna yli 700 kertaa enemmän omaisuutta kuin maailman köyhimmällä 80 prosentilla ja yli 2 500 kertaa enemmän kuin köyhimmällä puoliskolla.
Maailman 80 superrikkaimman henkilön yhteenlaskettu omaisuus on 1,9 biljoonaa dollaria, mikä vastaa toistaiseksi yhtä prosenttia maailman kokonaisvarallisuudesta. Vastaavasti puolet maailman asukkaista joutuu jakamaan keskenään saman yhden prosentin osuuden maailman omaisuudesta.
80 rikkainta miljardööriä ovat kasvattaneet yhteenlaskettua omaisuuttaan 600 miljardilla dollarilla sitten vuoden 2010. Samaan aikaan maailman asukkaiden köyhimmän 50 prosentin yhteenlaskettu varallisuus on vähentynyt 750 miljardilla dollarilla.
Globaalien tilastolukujen osalta Oxfamin raportti perustui sveitsiläispankki Credit Suissen laatimaan globaalin varallisuuden vuosikirjaan, johon on tilastoitu varallisuusmääriä useimmista maailman maista. Huippurikkaiden omaisuuksien osalta Oxfamin raportin tiedot ovat peräisin yhdysvaltalaisen Forbes-lehden maailman rikkaimpien ihmisten listauksesta.
Tilastoista käy ilmi, että vuonna 2000 rikkain prosentti maailman asukkaista omisti itse asiassa prosentin verran suuremman osan maailman kaikesta varallisuudesta kuin viime vuonna. Seuraavan vuosikymmenen aikana eriarvoisuus kuitenkin väheni, kunnes vuodesta 2009 alkaen rikkaimman prosentin osuus kokonaiskakusta on kasvanut vääjäämättömästi.
Ei liene suuri yllätys, että rikkaimpaan prosenttiin kuuluvista suurin osa on kotoisin Yhdysvalloista tai Euroopan maista.
Monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset putoavat kuitenkin kaikkein köyhimpään varallisuusluokkaan. Sveitsiläispankin tilastoinnissa omaisuudeksi lasketaan ihmisen rahallinen ja aineellinen varallisuus, josta on vähennetty velat. Tämän vuoksi monet palkkatulojensa osalta hyvin toimeentulevat eurooppalaiset ja amerikkalaiset kuuluvat pankin listauksessa maailman köyhimpien luokkaan, mikäli heillä on enemmän asuntovelkaa kuin omissa nimissään olevaa omaisuutta.
Mistä sitten johtuu maailman rikkaimpien rikastuminen vuoden 2009 jälkeen? Oxfamin raportti ei vastaa tähän suoraan, mutta raportin kirjoittanut tutkija Deborah Hardoon arveli eräässä haastattelussa, että keskeisenä syynä oli Yhdysvaltojen pankkikriisi sekä sitä seuranneet pankkituet ja maailmantalouden taantuma.
Yhdysvalloissa rikkain prosentti on saanut haltuunsa 95 prosenttia kaikesta vuoden 2009 talouskriisin jälkeen tapahtuneesta varallisuuden kasvusta, samalla kun 90 prosenttia yhdysvaltalaisista on köyhtynyt.
Yhdysvalloissa rikkain 0,1 prosenttia väestöstä, noin 160 000 perhettä, omistaa viidesosan maan varallisuudesta ja rikkaimman kymmenesosan hallussa on 80 prosenttia maan kaikesta omaisuudesta.
Oxfamin tutkimuksessa selvitettiin myös maailman miljardöörien taustoja ja omaisuuden kasvua viimeisen vuoden ajalta.
Viime vuonna koko maailmassa oli Forbes-lehden mukaan 1 645 dollarimiljardööriä. Näistä kolmasosa oli kotoisin Yhdysvalloista. Joka kolmas miljardööri oli saanut omaisuutensa tai huomattavan osan siitä perintönä vanhemmiltaan.
Vuosien 2013 ja 2014 välillä eniten rikastuivat nimenomaan finanssi- ja vakuutusalalta voittoja saaneet miljardöörit, jotka kasvattivat varallisuuttaan yhteensä 150 miljardilla dollarilla.
Seuraavaksi menestyksekkäin rahasampo oli lääketeollisuus ja yksityinen terveydenhuoltobisnes. Lääke- ja terveydenhoitoalan miljardööreistä suurin voittaja oli italialaissyntyinen ylikansallisen apteekkiketjun omistaja Stefano Pessina, joka kasvatti omaisuuttaan yhden vuoden aikana neljällä miljardilla dollarilla.
Tämä summa on Oxfamin raportin mukaan viisi kertaa enemmän kuin kaikki Guinean, Liberian ja Sierra Leonen kaipaamat varat ebolaviruksen taltuttamiseksi.
perjantai 16. tammikuuta 2015
Shellin miljoonakorvausten syyt
KU-VIIKKOLEHTI 16.1.2015
Öljy-yhtiö Shell ilmoitti viime viikolla suostuvansa maksamaan yli 70 miljoonan euron edestä vahingonkorvauksia nigerialaisille kalastajille ja paikalliselle kyläyhteisölle vuonna 2008 sattuneiden öljyputkivuotojen aiheuttamista tuhoista. 15 000 kalastajaa saa korvaussummasta yhteensä 45 miljoonaa euroa, ja loput 25 miljoonaa euroa maksetaan kyläneuvostolle.
Samalla Shell välttää yhtiön julkisuuskuvalle kiusallisen oikeudenkäynnin, jonka oli määrä alkaa Lontoossa lähiaikoina.
Uutinen vahingonkorvauksista tuli monille yllätyksenä. Korvausmäärän arveltiin olevan suurin yksittäiselle kylälle koskaan ympäristövahingoista maksettu vahingonkorvaus. Shell ei myöskään ollut koskaan aikaisemmin suostunut maksamaan Nigeriassa korvauksia yksittäisille ihmisille aiheutetuista vahingoista.
Bodon jokialueen öljytuho Nigerian Ogonimaassa oli yksi maailmanhistorian pahimmista öljyonnettomuuksista. Ympäristöön suihkusi kuukausien aikana yhtä paljon öljyä kuin öljytankkeri Exxon Valdezin tuhoisassa karilleajossa Alaskassa vuonna 1989.
Shellin nigerialaisille kalastajille ja pienviljelijöille lupaama korvauspaketti jäi lopulta vain vähälle huomiolle niin meillä kuin muualla maailmassa. Shellin korvaussopimus julkistettiin viime viikon keskiviikkona, samana päivänä kun ranskalaisen satiirilehden Charlie Hebdon toimitukseen hyökättiin Pariisissa.
Alustava korvaussopimus syntyi joulukuussa Bodon jokialueen kalastajia edustaneen brittiläisen asianajotoimiston ja Shellin lakimiesten välillä kolmen vuoden ajan käytyjen neuvottelujen jälkeen.
Asianajaja Martyn Day matkusti joulun alla tiiminsä kanssa Nigeriaan tapaamaan jutussa asianomistajina olleita tuhansia kyläläisiä, jotka kaikki suostuivat korvaustarjoukseen ilomielin.
”Kyläläiset voivat nyt aloittaa uuden elämän”, kyläpäällikkö Sylvester Kogbara kommentoi sopimusta brittilehti Guardianille.
”Viime vuosien aikana meillä ei ole ollut yhtään tuloja. Emme voi ruveta kalastamaan, koska kalavedet ovat tuhoutuneet, mutta korvausrahojen avulla voimme perustaa yrityksiä ja käydä kauppaa.”
Kyläneuvostolle maksettavat rahat tullaan Kogbaran mukaan käyttämään terveyskeskusten rakentamiseen ja koulujen kehittämiseen. Lisäksi alueelle vedetään ensimmäisen kerran vesijohdot.
”Olen hyvin innoissani, ja niin ovat myös Bodon kylän asukkaat”, arveli puolestaan Ogonikansan eloonjäämisliikkeen Mosopin aktiivi Batom Mitee, joka oli Shellin vastaisen kampanjoinnin vuoksi useaan otteeseen vangittuna Nigerian sotilasvallan aikana.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun meille maksetaan hyvityksiä, jotka lainkaan vastaavat koettuja kärsimyksiä.”
Shell ei ole porannut öljyä Ogonimaassa sitten vuoden 1993, jolloin alueen asukkaat häätivät öljyjätin mailtaan kirjailija Ken Saro-Wiwan johtamassa väkivallattomassa kansannousussa. Nigerian silloinen sotilashallitus vangitsi Saro-Wiwan ja teloitti hänet hirttämällä vuonna 1995 yhdessä kahdeksan muun ogoniaktivistin kanssa.
Ogonimaata halkovat edelleen Shellin öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä Nigerjoen suiston öljykentiltä Atlantin rannikolla sijaitsevaan öljysatamaan.
Bodon öljyonnettomuudet tapahtuivat lokakuussa ja joulukuussa 2008, kun Shellin öljysatamaan johtava Trans Niger -öljyputki repesi hitsaussaumasta ja ympäristöön suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Kesti useita kuukausia ennen kuin öljy-yhtiö kävi tukkimassa vuodot.
Öljytuhon alle jäi lähes sata neliökilometriä mangroverämettä. Kalat, äyriäiset ja simpukat kuolivat, ja alueen kalastajat menettivät elinkeinonsa.
Vielä kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen öljytuhoja ei ole edes yritetty puhdistaa.
YK:n ympäristöjärjestön Unepin raportin mukaan Ogonimaan alueella kaikki vesistöt ovat öljyn saastuttamia. Pohjaveden pinnalla kelluu pahimmillaan kahdeksan sentin paksuinen kerros öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten. 49 paikkakunnalla öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä.
Paikalliset ympäristöjärjestöt pitävät Shellin korvauspakettia osavoittona, joka tulee varmasti johtamaan uusiin korvauskanteisiin muualla Nigerjoen suiston öljyalueilla aiheutetuista ympäristövahingoista.
Environmental Rights Action -järjestön toiminnanjohtaja Godwin Ojo pitää korvaussummaa kuitenkin riittämättömänä.
”Summa voi kuulostaa suurelta, mutta se on vain symbolinen korvaus Shellin aiheuttamasta ympäristömurhasta ja paikallisten asukkaiden elinkeinojen menetyksestä useiden sukupolvien ajaksi”, Ojo totesi.
Korvauksia saaville kalastajille maksetaan kullekin noin 3 000 euron suuruinen summa, mikä vastaa Nigeriassa vajaan kolmen vuoden minimipalkkaa.
Shellin lupaama 70 miljoonan euron kokonaiskorvaus on samaa suuruusluokkaa kuin yhtiön kahden päivän aikana tienaamat voitot tai yhtiön edellisen toimitusjohtajan Peter Voserin kahden vuoden ansiot bonuspalkkioineen.
Öljyvuotojen jälkeen Shell toimitti Bodon kylään riisisäkkejä, papuja, sokeria ja tomaatteja ja tarjoutui maksamaan koko kylälle yhteensä 5 000 euroa vahingonkorvausta.
Nigerialaisten kalastajien ryhmäkannetta ajaneen asianajotoimiston haltuunsa saamat Shellin sisäiset asiakirjat vaikuttivat keskeisesti siihen, että yhtiö lopulta suostui korvaussopimukseen ilman tuomioistuimen käsittelyä.
Nigerian Shellin toimitusjohtaja Basil Omiyi totesi vuonna 2006 kirjoittamassaan kirjeessä Riversin osavaltion kuvernöörille, että Trans Niger -öljyputken rikkoutuminen oli ”mahdollista ja todennäköistä minä hetkenä hyvänsä ja näin tapahtuessa putkirikko voisi vakavasti vaarantaa ihmishenkiä, ympäristöä ja Nigerian kansantaloutta”.
Aiempi Shellin teettämä tutkimus osoitti, että Shellin öljyputkien jäljellä oleva elinkaari oli ”kutakuinkin olematon tai lyhyt” ja joidenkin putkistojen käyttö ”sisälsi suuria riskejä ja vaaroja”.
Shellin sisäisen sähköpostin mukaan öljyputkea ei ollut huollettu asianmukaisesti yli 15 vuoteen. Vientisatamaan johtavan Trans Niger -putken käyttöä ei kuitenkaan haluttu keskeyttää, koska sen jatkuva käyttö oli elinehto Shellin liiketoiminnalle.
Öljy-yhtiö Shell ilmoitti viime viikolla suostuvansa maksamaan yli 70 miljoonan euron edestä vahingonkorvauksia nigerialaisille kalastajille ja paikalliselle kyläyhteisölle vuonna 2008 sattuneiden öljyputkivuotojen aiheuttamista tuhoista. 15 000 kalastajaa saa korvaussummasta yhteensä 45 miljoonaa euroa, ja loput 25 miljoonaa euroa maksetaan kyläneuvostolle.
Samalla Shell välttää yhtiön julkisuuskuvalle kiusallisen oikeudenkäynnin, jonka oli määrä alkaa Lontoossa lähiaikoina.
Uutinen vahingonkorvauksista tuli monille yllätyksenä. Korvausmäärän arveltiin olevan suurin yksittäiselle kylälle koskaan ympäristövahingoista maksettu vahingonkorvaus. Shell ei myöskään ollut koskaan aikaisemmin suostunut maksamaan Nigeriassa korvauksia yksittäisille ihmisille aiheutetuista vahingoista.
Bodon jokialueen öljytuho Nigerian Ogonimaassa oli yksi maailmanhistorian pahimmista öljyonnettomuuksista. Ympäristöön suihkusi kuukausien aikana yhtä paljon öljyä kuin öljytankkeri Exxon Valdezin tuhoisassa karilleajossa Alaskassa vuonna 1989.
Shellin nigerialaisille kalastajille ja pienviljelijöille lupaama korvauspaketti jäi lopulta vain vähälle huomiolle niin meillä kuin muualla maailmassa. Shellin korvaussopimus julkistettiin viime viikon keskiviikkona, samana päivänä kun ranskalaisen satiirilehden Charlie Hebdon toimitukseen hyökättiin Pariisissa.
Alustava korvaussopimus syntyi joulukuussa Bodon jokialueen kalastajia edustaneen brittiläisen asianajotoimiston ja Shellin lakimiesten välillä kolmen vuoden ajan käytyjen neuvottelujen jälkeen.
Asianajaja Martyn Day matkusti joulun alla tiiminsä kanssa Nigeriaan tapaamaan jutussa asianomistajina olleita tuhansia kyläläisiä, jotka kaikki suostuivat korvaustarjoukseen ilomielin.
”Kyläläiset voivat nyt aloittaa uuden elämän”, kyläpäällikkö Sylvester Kogbara kommentoi sopimusta brittilehti Guardianille.
”Viime vuosien aikana meillä ei ole ollut yhtään tuloja. Emme voi ruveta kalastamaan, koska kalavedet ovat tuhoutuneet, mutta korvausrahojen avulla voimme perustaa yrityksiä ja käydä kauppaa.”
Kyläneuvostolle maksettavat rahat tullaan Kogbaran mukaan käyttämään terveyskeskusten rakentamiseen ja koulujen kehittämiseen. Lisäksi alueelle vedetään ensimmäisen kerran vesijohdot.
”Olen hyvin innoissani, ja niin ovat myös Bodon kylän asukkaat”, arveli puolestaan Ogonikansan eloonjäämisliikkeen Mosopin aktiivi Batom Mitee, joka oli Shellin vastaisen kampanjoinnin vuoksi useaan otteeseen vangittuna Nigerian sotilasvallan aikana.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun meille maksetaan hyvityksiä, jotka lainkaan vastaavat koettuja kärsimyksiä.”
Shell ei ole porannut öljyä Ogonimaassa sitten vuoden 1993, jolloin alueen asukkaat häätivät öljyjätin mailtaan kirjailija Ken Saro-Wiwan johtamassa väkivallattomassa kansannousussa. Nigerian silloinen sotilashallitus vangitsi Saro-Wiwan ja teloitti hänet hirttämällä vuonna 1995 yhdessä kahdeksan muun ogoniaktivistin kanssa.
Ogonimaata halkovat edelleen Shellin öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä Nigerjoen suiston öljykentiltä Atlantin rannikolla sijaitsevaan öljysatamaan.
Bodon öljyonnettomuudet tapahtuivat lokakuussa ja joulukuussa 2008, kun Shellin öljysatamaan johtava Trans Niger -öljyputki repesi hitsaussaumasta ja ympäristöön suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Kesti useita kuukausia ennen kuin öljy-yhtiö kävi tukkimassa vuodot.
Öljytuhon alle jäi lähes sata neliökilometriä mangroverämettä. Kalat, äyriäiset ja simpukat kuolivat, ja alueen kalastajat menettivät elinkeinonsa.
Vielä kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen öljytuhoja ei ole edes yritetty puhdistaa.
YK:n ympäristöjärjestön Unepin raportin mukaan Ogonimaan alueella kaikki vesistöt ovat öljyn saastuttamia. Pohjaveden pinnalla kelluu pahimmillaan kahdeksan sentin paksuinen kerros öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten. 49 paikkakunnalla öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä.
Paikalliset ympäristöjärjestöt pitävät Shellin korvauspakettia osavoittona, joka tulee varmasti johtamaan uusiin korvauskanteisiin muualla Nigerjoen suiston öljyalueilla aiheutetuista ympäristövahingoista.
Environmental Rights Action -järjestön toiminnanjohtaja Godwin Ojo pitää korvaussummaa kuitenkin riittämättömänä.
”Summa voi kuulostaa suurelta, mutta se on vain symbolinen korvaus Shellin aiheuttamasta ympäristömurhasta ja paikallisten asukkaiden elinkeinojen menetyksestä useiden sukupolvien ajaksi”, Ojo totesi.
Korvauksia saaville kalastajille maksetaan kullekin noin 3 000 euron suuruinen summa, mikä vastaa Nigeriassa vajaan kolmen vuoden minimipalkkaa.
Shellin lupaama 70 miljoonan euron kokonaiskorvaus on samaa suuruusluokkaa kuin yhtiön kahden päivän aikana tienaamat voitot tai yhtiön edellisen toimitusjohtajan Peter Voserin kahden vuoden ansiot bonuspalkkioineen.
Öljyvuotojen jälkeen Shell toimitti Bodon kylään riisisäkkejä, papuja, sokeria ja tomaatteja ja tarjoutui maksamaan koko kylälle yhteensä 5 000 euroa vahingonkorvausta.
Nigerialaisten kalastajien ryhmäkannetta ajaneen asianajotoimiston haltuunsa saamat Shellin sisäiset asiakirjat vaikuttivat keskeisesti siihen, että yhtiö lopulta suostui korvaussopimukseen ilman tuomioistuimen käsittelyä.
Nigerian Shellin toimitusjohtaja Basil Omiyi totesi vuonna 2006 kirjoittamassaan kirjeessä Riversin osavaltion kuvernöörille, että Trans Niger -öljyputken rikkoutuminen oli ”mahdollista ja todennäköistä minä hetkenä hyvänsä ja näin tapahtuessa putkirikko voisi vakavasti vaarantaa ihmishenkiä, ympäristöä ja Nigerian kansantaloutta”.
Aiempi Shellin teettämä tutkimus osoitti, että Shellin öljyputkien jäljellä oleva elinkaari oli ”kutakuinkin olematon tai lyhyt” ja joidenkin putkistojen käyttö ”sisälsi suuria riskejä ja vaaroja”.
Shellin sisäisen sähköpostin mukaan öljyputkea ei ollut huollettu asianmukaisesti yli 15 vuoteen. Vientisatamaan johtavan Trans Niger -putken käyttöä ei kuitenkaan haluttu keskeyttää, koska sen jatkuva käyttö oli elinehto Shellin liiketoiminnalle.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
Afrikka nousee
KU-VIIKKOLEHTI 2.1.2015
Afrikan maissa talous kasvaa kovaa vauhtia. Tansanian kaupallisessa pääkaupungissa Dar es Salaamissa vaurastumisen merkkejä on vaikea välttää. Joka puolella rakennetaan – laitakaupungilla asuintaloja ja kaupungin keskustassa korkeita, kiiltäviä pilvenpiirtäjiä.
Matkapuhelinala on iso tekijä, älypuhelimia ja liittymiä myyvistä prameista liikkeistä puheaikaa kauppaaviin kioskeihin.
Aamuruuhkassa näkee aiempaakin enemmän citymaastureita, halvat kiinalaiset moottoripyörät ovat uudempi ilmiö. Myös pikaruokapaikat ovat tulleet jäädäkseen, tuoreimpana tulokkaana sushia tarjoava ketju.
Liikeyrityksistä kaikkein parhaiten menestyvät sementinvalmistajat, maalitehtaat, pankit, puhelinoperaattorit ja panimot. Irlantilaista Guinness-olutta myydään tänä päivänä enemmän Afrikassa kuin Irlannissa ja Britanniassa.
Markkinointialalla on ymmärretty, että myös vähävaraiset ovat kuluttajia. Tansaniassa viimeisimpiä myyntivaltteja näyttäisivät olevan bakteereja tappavat saippuat ja erikokoisissa myyntipakkauksissa kullekin kuluttajaryhmälle kaupattava ruokaöljy.
Kansainväliset sijoittajat ja taloustutkijat ovat olleet tietoisia Afrikan maiden kasvupotentiaalista jo pidemmän aikaa. Talouslehti The Economist julkaisi kolme vuotta sitten Afrikan talouskasvusta kertovan kansijutun otsikolla Africa Rising, Afrikka nousee. Tästä sanaparista onkin tullut kansainvälisten talouskokouksien iskulause, jonka avulla houkutellaan yhä uusia kaupallisia sijoituksia etenkin Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin.
Vuonna 2013 Afrikan maihin tehtiin ulkomaisia sijoituksia 57 miljardin dollarin edestä, kaksi kertaa enemmän kuin maanosan maille myönnettiin kehitysapua. Kaupalliset investoinnit ohittivat kehitysavun määrän jo vuosituhannen vaihteessa.
The Economistin jutussa lueteltiin Afrikan maiden talouksien hurjia kasvuprosentteja sekä tilastolukuja myös maanosan maiden välillä käydyn kaupan kasvusta. Jutun mukaan Afrikan väestöjakauma on hyvin otollinen yhä jatkuvalle kasvulle, kun tämän päivän afrikkalaiset lapset ja nuoret saavuttavat parhaan työikänsä seuraavan parinkymmenen vuoden aikana.
Yhtenä esimerkkinä totuttujen ennakkoluulojen vanhentumisesta lehti mainitsi Etiopian, joka muistetaan tuhoisasta nälänhädästään 1980-luvulla, jolloin rocktähdet keräsivät hyväntekeväisyyskonserteilla rahaa Etiopian hätääkärsivien avuksi. Tämän päivän Etiopia on yksi maailman suurimmista lihakarjan tuottajista, ja maa on kuulunut jo vuosien ajan maailman nopeimmin kasvavien talouksien joukkoon.
Kaikkiaan lähes parikymmentä mustan Afrikan maata ylsi viime vuonna yli kuuden prosentin talouskasvuun. Joissain maissa kasvu johtuu mineraalien, öljyn ja maakaasun kysynnän lisääntymisestä ja kaivostuotteiden hinnannoususta.
Afrikan maiden maaperästä löytyy yli puolet maailman kullasta, yli kolmasosa maailman timanteista ja suurin osa maailman platinasta ja koboltista.
Tansanian ja Mosambikin rannikon edustalla merenpohjasta löytyneiden valtavien maakaasuvarantojen ansiosta näistä maista saattaa tulla lähivuosikymmeninä maailman suurimpia maakaasun tuottajia.
Sijoittajat eivät kuitenkaan kilpaile pelkästään Afrikan luonnonvaroista vaan ennen muuta suurista kasvavista kulutusmarkkinoista.
Intialaissyntyinen markkinointiguru Vijay Mahajan on todennut, että jos Afrikka olisi maa, se olisi maailman seitsemänneksi suurin talousmahti, isompi kuin Venäjä, Brasilia tai Intia.
Afrikan maissa on yli 600 miljoonaa matkapuhelimen omistajaa, enemmän kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa.
Kahdeksan Afrikan maata on jo nyt rikkaampia kuin Kiina, asukasta kohti lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna.
Joissain tapauksissa talousoptimismi voi kuulostaa liioitellulta. East African -lehti kertoi vastikään ugandalaisesta hankkeesta ruveta valmistamaan hybridiautoja paikallisille markkinoille vuoteen 2018 mennessä.
Naapurimaa Ruanda puolestaan suunnittelee maan bruttokansantuotteen nelinkertaistamista vuoteen 2020 mennessä panostamalla ennen muuta tietotekniikkaan. Oppia on haettu Singaporesta.
Nigeria taas kaavailee ensimmäistä miehitettyä kuulentoa vuonna 2030 yhteistyössä Kiinan avaruusohjelman kanssa.
Samaan aikaan useimmissa Afrikan maissa jopa perusinfrastruktuuri vaatii kunnostamista ja laajentamista, jotta edes osa maanosan asukkaiden unelmista voidaan toteuttaa. Tällä hetkellä koko Afrikan sähköntuotanto vastaa suuruudeltaan Espanjan sähköntuotantoa, vaikka Afrikan maissa on yli 20 kertaa enemmän asukkaita kuin Espanjassa.
Markkinamiehet osaavat nähdä myös ongelmissa uusia kaupallisia mahdollisuuksia. Afrikan maiden energiantuotannossa uskotaan olevan valtavat markkinat lähivuosina, kun uusien öljy- ja kaasulöytöjen lisäksi hyödynnetään myös uusiutuvaa energiaa, aurinkoa, vettä, tuulta, maalämpöä ja biopolttoaineita.
Isompi ongelma liittyy talouskasvun hyötyjen jakautumiseen. Talouskasvun rinnalla nimittäin myös taloudellinen eriarvoisuus on lisääntymässä useimmissa Afrikan maissa. Afrikka on maailman toiseksi epätasa-arvoisin maanosa, heti Latinalaisen Amerikan jälkeen.
”Tämän päivän Afrikassa pieni neljän prosentin suuruinen osuus maanosan koko väestöstä ansaitsee suurimman osan Afrikan maiden tuloista”, toteaa YK:n Afrikan talouskomission johtajiin kuuluva nigerialainen Said Adejumobi, joka kirjoitti aiheesta syksyllä New African -lehteen.
Rikkaat ovat siis rikastuneet myös Afrikassa, ja samalla myös kaupunkien valkokaulustyöläisistä koostuva keskiluokka on vaurastunut ja sen ostovoima on kasvanut. Toistaiseksi talouskasvu ei kuitenkaan kosketa maaseudulla asuvaa väestön enemmistöä tai kaupunkien työttömiä.
Adejumobin mielestä Afrikan maiden hallitusten pitäisikin aktiivisesti tukea kotimaista pienteollisuutta ja paikallisia yrittäjiä, jotka luovat työpaikkoja. Hallitusten tulisi hänen mielestään myös pitää paremmin huolta yhteiskunnan huono-osaisista, jotta kaikki pääsisivät nauttimaan talouskasvusta – vaikka menestyjät saavatkin enemmän kuin muut.
”Tämä on ollut pohjoismaisen kapitalistisen kehitysmallin voima”, Adejumobi kirjoittaa.
Afrikan maissa talous kasvaa kovaa vauhtia. Tansanian kaupallisessa pääkaupungissa Dar es Salaamissa vaurastumisen merkkejä on vaikea välttää. Joka puolella rakennetaan – laitakaupungilla asuintaloja ja kaupungin keskustassa korkeita, kiiltäviä pilvenpiirtäjiä.
Matkapuhelinala on iso tekijä, älypuhelimia ja liittymiä myyvistä prameista liikkeistä puheaikaa kauppaaviin kioskeihin.
Aamuruuhkassa näkee aiempaakin enemmän citymaastureita, halvat kiinalaiset moottoripyörät ovat uudempi ilmiö. Myös pikaruokapaikat ovat tulleet jäädäkseen, tuoreimpana tulokkaana sushia tarjoava ketju.
Liikeyrityksistä kaikkein parhaiten menestyvät sementinvalmistajat, maalitehtaat, pankit, puhelinoperaattorit ja panimot. Irlantilaista Guinness-olutta myydään tänä päivänä enemmän Afrikassa kuin Irlannissa ja Britanniassa.
Markkinointialalla on ymmärretty, että myös vähävaraiset ovat kuluttajia. Tansaniassa viimeisimpiä myyntivaltteja näyttäisivät olevan bakteereja tappavat saippuat ja erikokoisissa myyntipakkauksissa kullekin kuluttajaryhmälle kaupattava ruokaöljy.
Kansainväliset sijoittajat ja taloustutkijat ovat olleet tietoisia Afrikan maiden kasvupotentiaalista jo pidemmän aikaa. Talouslehti The Economist julkaisi kolme vuotta sitten Afrikan talouskasvusta kertovan kansijutun otsikolla Africa Rising, Afrikka nousee. Tästä sanaparista onkin tullut kansainvälisten talouskokouksien iskulause, jonka avulla houkutellaan yhä uusia kaupallisia sijoituksia etenkin Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin.
Vuonna 2013 Afrikan maihin tehtiin ulkomaisia sijoituksia 57 miljardin dollarin edestä, kaksi kertaa enemmän kuin maanosan maille myönnettiin kehitysapua. Kaupalliset investoinnit ohittivat kehitysavun määrän jo vuosituhannen vaihteessa.
The Economistin jutussa lueteltiin Afrikan maiden talouksien hurjia kasvuprosentteja sekä tilastolukuja myös maanosan maiden välillä käydyn kaupan kasvusta. Jutun mukaan Afrikan väestöjakauma on hyvin otollinen yhä jatkuvalle kasvulle, kun tämän päivän afrikkalaiset lapset ja nuoret saavuttavat parhaan työikänsä seuraavan parinkymmenen vuoden aikana.
Yhtenä esimerkkinä totuttujen ennakkoluulojen vanhentumisesta lehti mainitsi Etiopian, joka muistetaan tuhoisasta nälänhädästään 1980-luvulla, jolloin rocktähdet keräsivät hyväntekeväisyyskonserteilla rahaa Etiopian hätääkärsivien avuksi. Tämän päivän Etiopia on yksi maailman suurimmista lihakarjan tuottajista, ja maa on kuulunut jo vuosien ajan maailman nopeimmin kasvavien talouksien joukkoon.
Kaikkiaan lähes parikymmentä mustan Afrikan maata ylsi viime vuonna yli kuuden prosentin talouskasvuun. Joissain maissa kasvu johtuu mineraalien, öljyn ja maakaasun kysynnän lisääntymisestä ja kaivostuotteiden hinnannoususta.
Afrikan maiden maaperästä löytyy yli puolet maailman kullasta, yli kolmasosa maailman timanteista ja suurin osa maailman platinasta ja koboltista.
Tansanian ja Mosambikin rannikon edustalla merenpohjasta löytyneiden valtavien maakaasuvarantojen ansiosta näistä maista saattaa tulla lähivuosikymmeninä maailman suurimpia maakaasun tuottajia.
Sijoittajat eivät kuitenkaan kilpaile pelkästään Afrikan luonnonvaroista vaan ennen muuta suurista kasvavista kulutusmarkkinoista.
Intialaissyntyinen markkinointiguru Vijay Mahajan on todennut, että jos Afrikka olisi maa, se olisi maailman seitsemänneksi suurin talousmahti, isompi kuin Venäjä, Brasilia tai Intia.
Afrikan maissa on yli 600 miljoonaa matkapuhelimen omistajaa, enemmän kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa.
Kahdeksan Afrikan maata on jo nyt rikkaampia kuin Kiina, asukasta kohti lasketulla bruttokansantuotteella mitattuna.
Joissain tapauksissa talousoptimismi voi kuulostaa liioitellulta. East African -lehti kertoi vastikään ugandalaisesta hankkeesta ruveta valmistamaan hybridiautoja paikallisille markkinoille vuoteen 2018 mennessä.
Naapurimaa Ruanda puolestaan suunnittelee maan bruttokansantuotteen nelinkertaistamista vuoteen 2020 mennessä panostamalla ennen muuta tietotekniikkaan. Oppia on haettu Singaporesta.
Nigeria taas kaavailee ensimmäistä miehitettyä kuulentoa vuonna 2030 yhteistyössä Kiinan avaruusohjelman kanssa.
Samaan aikaan useimmissa Afrikan maissa jopa perusinfrastruktuuri vaatii kunnostamista ja laajentamista, jotta edes osa maanosan asukkaiden unelmista voidaan toteuttaa. Tällä hetkellä koko Afrikan sähköntuotanto vastaa suuruudeltaan Espanjan sähköntuotantoa, vaikka Afrikan maissa on yli 20 kertaa enemmän asukkaita kuin Espanjassa.
Markkinamiehet osaavat nähdä myös ongelmissa uusia kaupallisia mahdollisuuksia. Afrikan maiden energiantuotannossa uskotaan olevan valtavat markkinat lähivuosina, kun uusien öljy- ja kaasulöytöjen lisäksi hyödynnetään myös uusiutuvaa energiaa, aurinkoa, vettä, tuulta, maalämpöä ja biopolttoaineita.
Isompi ongelma liittyy talouskasvun hyötyjen jakautumiseen. Talouskasvun rinnalla nimittäin myös taloudellinen eriarvoisuus on lisääntymässä useimmissa Afrikan maissa. Afrikka on maailman toiseksi epätasa-arvoisin maanosa, heti Latinalaisen Amerikan jälkeen.
”Tämän päivän Afrikassa pieni neljän prosentin suuruinen osuus maanosan koko väestöstä ansaitsee suurimman osan Afrikan maiden tuloista”, toteaa YK:n Afrikan talouskomission johtajiin kuuluva nigerialainen Said Adejumobi, joka kirjoitti aiheesta syksyllä New African -lehteen.
Rikkaat ovat siis rikastuneet myös Afrikassa, ja samalla myös kaupunkien valkokaulustyöläisistä koostuva keskiluokka on vaurastunut ja sen ostovoima on kasvanut. Toistaiseksi talouskasvu ei kuitenkaan kosketa maaseudulla asuvaa väestön enemmistöä tai kaupunkien työttömiä.
Adejumobin mielestä Afrikan maiden hallitusten pitäisikin aktiivisesti tukea kotimaista pienteollisuutta ja paikallisia yrittäjiä, jotka luovat työpaikkoja. Hallitusten tulisi hänen mielestään myös pitää paremmin huolta yhteiskunnan huono-osaisista, jotta kaikki pääsisivät nauttimaan talouskasvusta – vaikka menestyjät saavatkin enemmän kuin muut.
”Tämä on ollut pohjoismaisen kapitalistisen kehitysmallin voima”, Adejumobi kirjoittaa.
perjantai 19. joulukuuta 2014
Miksi Kenian presidentti vapautettiin syytteistä
KU-VIIKKOLEHTI 19.12.2014
Haagissa sijaitseva Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) yritti yli neljän vuoden ajan selvittää, mitä Keniassa todella tapahtui vuoden 2007 lopussa pidettyjen vaalien jälkeisissä etnisissä väkivaltaisuuksissa ja mikä oli maan nykyisen presidentin Uhuru Kenyattan rooli joukkomurhien järjestämisessä.
Väkivaltaisuuksissa kuoli 1 200 ihmistä, useita satoja naisia raiskattiin ja 600 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.
Oikeudenjakamisen irvikuvaksi muuttunut kädenvääntö Kenian hallituksen ja Haagin rikostuomioistuimen välillä puhallettiin poikki toissa viikolla, kun ICC:n pääsyyttäjä Fatou Bensouda luopui syytteistä Uhuru Kenyattaa vastaan. Oikeudenkäynnin alkamista oli tätä ennen lykätty viisi kertaa.
Juttu raukesi ennen muuta Kenian hallituksen yhteistyöhaluttomuuden vuoksi. Syyttäjän mukaan presidentti Kenyattan lähipiiri oli luonut maahan pelon ilmapiirin. Syyttäjän avaintodistajat lahjottiin pysymään hiljaa, ja toiset kieltäytyivät todistamasta, koska pelkäsivät oman tai läheistensä turvallisuuden puolesta. Useita potentiaalisia todistajia surmattiin.
ICC:n rikostutkijoita ei päästetty paikan päälle kuulustelemaan poliiseja ja silminnäkijöitä, eikä tuomioistuin saanut haltuunsa Kenian viranomaisilta pyydettyjä puhelu- tai pankkitietoja.
Viranomaiset ovat olleet yhtä vastahakoisia auttamaan Haagin rikostuomioistuinta varapresidentti William Ruton jutun tutkinnassa.
Ruto ja Kenyatta olivat vuoden 2007 vaaleissa eri puolilla poliittista rintamaa, mutta ICC:n heitä vastaan nostamien syytteiden jälkeen he liittyivät yhteen ja käynnistivät näyttävän kampanjan tuomioistuinta vastaan, joka heidän mukaansa yritti repiä auki haavoja ja pakottaa Afrikan maat juoksemaan länsimaiden pillin mukaan.
Pitkälti juuri ICC:n vastaisen kampanjan ansiosta Kenyatta ja Ruto voittivat viime vuonna Kenian presidentinvaalit ja valittiin presidentiksi ja varapresidentiksi. Kenyatta kuuluu Kenian suurimpaan heimoon kikujuihin ja Ruto puolestaan kalenjineihin.
Kansainvälinen rikostuomioistuin nimesi vuonna 2010 kaikkiaan kuusi kenialaista, joita syytettiin vuoden 2007 vaalien jälkeisten väkivaltaisuuksien järjestämisestä ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenyattan ja Ruton lisäksi syytteet luettiin kahdelle entiselle ministerille, paikallisradion toimittajalle ja entiselle poliisijohtajalle.
Rutoa lukuun ottamatta kaikkien muiden syytteet ovat toistaiseksi rauenneet.
Epäiltyjä vastaan luetut syytteet olivat vakavia, ja rikostuomioistuimen esikäsittelyssä todisteet vaikuttivat pitäviltä.
Vilpillisten vaalien jälkeisissä väkivaltaisuuksissa kalenjin-heimon iskujoukot hyökkäsivät kikuju-heimon siviilejä vastaan ja kikujuihin kuuluvat joukot puolestaan surmasivat ja raiskasivat kalenjinejä ja luo-heimon jäseniä. Hyökkäykset olivat puolin ja toisin johtavien poliitikkojen suunnittelemia.
Haagin rikostuomioistuimessa Uhuru Kenyattaa syytettiin osallisuudesta murhiin, raiskauksiin ja ihmisten ajamiseen pois kotisijoiltaan.
ICC:n esikäsittelyssä todettiin, että Kenyatta oli marraskuun 2007 ja tammikuun 2008 välisenä aikana suunnitellut yhdessä kikujujen rikollisjärjestön Mungikin kanssa aseellisia hyökkäyksiä kalenjin- ja luo-heimoihin kuuluvia oppositiopuolueen kannattajia vastaan Nakurun ja Naivashan kaupungeissa pitääkseen kikuju-heimoon kuuluvan presidentti Mwai Kibakin vallassa.
”Väärään heimoon kuuluvilta miehiltä hakattiin pää poikki. Naisia joukkoraiskattiin, valeltiin lamppuöljyllä ja sytytettiin palamaan. Myös lapsia poltettiin elävältä. Tuhansia koteja ja pieniä liikerakennuksia ryöstettiin ja tuhottiin”, kuvaili väkivaltaisuuksien uhrien asianajaja Fergal Gaynor.
Syyttäjän hankkimat todistajat kertoivat yhtäpitävästi pääkaupungissa Nairobissa presidentin virka-asunnolla ja eräällä yksityisklubilla järjestetyistä tapaamisista Uhuru Kenyattan, presidentti Kibakin, johtavien kikuju-heimon poliitikkojen ja rikollisjärjestö Mungikin jäsenten välillä.
Mungikin iskuryhmät lupasivat liittyä mukaan väkivaltaiseen kampanjaan puolustamaan istuvan presidentin ja kikujujen valta-asemaa, mikäli viranomaiset lopettavat Mungikin jäsenten vainoamisen ja heidän johtajansa vapautetaan vankilasta.
Todistajien mukaan 30.12.2007 presidentin virka-asunnolla pidetyssä tapaamisessa Uhuru Kenyatta totesi, että hänellä oli ”keinot mobilisoida kansansa mahdollisia tilanteita varten”. Todistajien mukaan hän antoi salkullisen rahaa Nakurun alueen poliitikoille aseiden ostamiseen paikallisille Mungikin jäsenille ja toisen salkullisen tapaamisessa mukana olleille Mungikin jäsenille Naivashan väkivaltaisuuksien järjestelyihin.
Uhuru Kenyatta on Kenian ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika ja yksi koko Afrikan rikkaimmista miehistä.
Rikostuomioistuimen syyttäjän mukaan Kenyatta käytti väkivaltaisuuksien rahoittamiseen yhteensä noin 50 miljoonaa sillinkiä, mikä vastaa puolta miljoonaa euroa. Kenian hintatasoon nähden summan arvo on kuitenkin noin kymmenkertainen.
Syyttäjän todistusaineisto tapaamisista Mungikin jäsenten kanssa perustui pitkälti kolmen paikalla olleen todistajan kertomaan. Vuosi sitten joulukuussa kaikki kolme todistajaa kuitenkin muuttivat kertomuksiaan ja ilmoittivat, etteivät olleet läsnä näissä kokouksissa. Yksi todistajista kertoi saaneensa lahjuksia, jotta hän muuttaisi kertomustaan.
Raiskauksista kertoneet naiset kieltäytyivät todistamasta pian sen jälkeen kun Kenyattan puolustustiimi sai tietoonsa naisten henkilöllisyydet. Todistajien kaikkoaminen pakotti lopulta ICC:n pääsyyttäjän luopumaan syytteistä.
Presidentti Kenyattan vastainen prosessi saattaa kuitenkin jatkua nimenomaan Kenian viranomaisten venkoilun vuoksi. Syytteistä luopumista edeltäneessä oikeudenistunnossa ICC:n tuomarit totesivat Kenian yhteistyöhaluttomuuden sotivan tuomioistuimen sääntöjä vastaan.
Syyttäjä Fatou Bensouda on valittanut tuomarien päätöksestä olla viemättä asiaa ICC:n jäsenmaiden kokouksen käsiteltäväksi. Jos jäsenmaa ei suostu yhteistyöhön tuomioistuimen kanssa, muiden maiden tulee pyrkiä taivuttelemaan vastahakoista maata yhteistyöhön tarvittaessa vaikka pakotteiden uhalla.
Haagissa sijaitseva Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) yritti yli neljän vuoden ajan selvittää, mitä Keniassa todella tapahtui vuoden 2007 lopussa pidettyjen vaalien jälkeisissä etnisissä väkivaltaisuuksissa ja mikä oli maan nykyisen presidentin Uhuru Kenyattan rooli joukkomurhien järjestämisessä.
Väkivaltaisuuksissa kuoli 1 200 ihmistä, useita satoja naisia raiskattiin ja 600 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.
Oikeudenjakamisen irvikuvaksi muuttunut kädenvääntö Kenian hallituksen ja Haagin rikostuomioistuimen välillä puhallettiin poikki toissa viikolla, kun ICC:n pääsyyttäjä Fatou Bensouda luopui syytteistä Uhuru Kenyattaa vastaan. Oikeudenkäynnin alkamista oli tätä ennen lykätty viisi kertaa.
Juttu raukesi ennen muuta Kenian hallituksen yhteistyöhaluttomuuden vuoksi. Syyttäjän mukaan presidentti Kenyattan lähipiiri oli luonut maahan pelon ilmapiirin. Syyttäjän avaintodistajat lahjottiin pysymään hiljaa, ja toiset kieltäytyivät todistamasta, koska pelkäsivät oman tai läheistensä turvallisuuden puolesta. Useita potentiaalisia todistajia surmattiin.
ICC:n rikostutkijoita ei päästetty paikan päälle kuulustelemaan poliiseja ja silminnäkijöitä, eikä tuomioistuin saanut haltuunsa Kenian viranomaisilta pyydettyjä puhelu- tai pankkitietoja.
Viranomaiset ovat olleet yhtä vastahakoisia auttamaan Haagin rikostuomioistuinta varapresidentti William Ruton jutun tutkinnassa.
Ruto ja Kenyatta olivat vuoden 2007 vaaleissa eri puolilla poliittista rintamaa, mutta ICC:n heitä vastaan nostamien syytteiden jälkeen he liittyivät yhteen ja käynnistivät näyttävän kampanjan tuomioistuinta vastaan, joka heidän mukaansa yritti repiä auki haavoja ja pakottaa Afrikan maat juoksemaan länsimaiden pillin mukaan.
Pitkälti juuri ICC:n vastaisen kampanjan ansiosta Kenyatta ja Ruto voittivat viime vuonna Kenian presidentinvaalit ja valittiin presidentiksi ja varapresidentiksi. Kenyatta kuuluu Kenian suurimpaan heimoon kikujuihin ja Ruto puolestaan kalenjineihin.
Kansainvälinen rikostuomioistuin nimesi vuonna 2010 kaikkiaan kuusi kenialaista, joita syytettiin vuoden 2007 vaalien jälkeisten väkivaltaisuuksien järjestämisestä ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenyattan ja Ruton lisäksi syytteet luettiin kahdelle entiselle ministerille, paikallisradion toimittajalle ja entiselle poliisijohtajalle.
Rutoa lukuun ottamatta kaikkien muiden syytteet ovat toistaiseksi rauenneet.
Epäiltyjä vastaan luetut syytteet olivat vakavia, ja rikostuomioistuimen esikäsittelyssä todisteet vaikuttivat pitäviltä.
Vilpillisten vaalien jälkeisissä väkivaltaisuuksissa kalenjin-heimon iskujoukot hyökkäsivät kikuju-heimon siviilejä vastaan ja kikujuihin kuuluvat joukot puolestaan surmasivat ja raiskasivat kalenjinejä ja luo-heimon jäseniä. Hyökkäykset olivat puolin ja toisin johtavien poliitikkojen suunnittelemia.
Haagin rikostuomioistuimessa Uhuru Kenyattaa syytettiin osallisuudesta murhiin, raiskauksiin ja ihmisten ajamiseen pois kotisijoiltaan.
ICC:n esikäsittelyssä todettiin, että Kenyatta oli marraskuun 2007 ja tammikuun 2008 välisenä aikana suunnitellut yhdessä kikujujen rikollisjärjestön Mungikin kanssa aseellisia hyökkäyksiä kalenjin- ja luo-heimoihin kuuluvia oppositiopuolueen kannattajia vastaan Nakurun ja Naivashan kaupungeissa pitääkseen kikuju-heimoon kuuluvan presidentti Mwai Kibakin vallassa.
”Väärään heimoon kuuluvilta miehiltä hakattiin pää poikki. Naisia joukkoraiskattiin, valeltiin lamppuöljyllä ja sytytettiin palamaan. Myös lapsia poltettiin elävältä. Tuhansia koteja ja pieniä liikerakennuksia ryöstettiin ja tuhottiin”, kuvaili väkivaltaisuuksien uhrien asianajaja Fergal Gaynor.
Syyttäjän hankkimat todistajat kertoivat yhtäpitävästi pääkaupungissa Nairobissa presidentin virka-asunnolla ja eräällä yksityisklubilla järjestetyistä tapaamisista Uhuru Kenyattan, presidentti Kibakin, johtavien kikuju-heimon poliitikkojen ja rikollisjärjestö Mungikin jäsenten välillä.
Mungikin iskuryhmät lupasivat liittyä mukaan väkivaltaiseen kampanjaan puolustamaan istuvan presidentin ja kikujujen valta-asemaa, mikäli viranomaiset lopettavat Mungikin jäsenten vainoamisen ja heidän johtajansa vapautetaan vankilasta.
Todistajien mukaan 30.12.2007 presidentin virka-asunnolla pidetyssä tapaamisessa Uhuru Kenyatta totesi, että hänellä oli ”keinot mobilisoida kansansa mahdollisia tilanteita varten”. Todistajien mukaan hän antoi salkullisen rahaa Nakurun alueen poliitikoille aseiden ostamiseen paikallisille Mungikin jäsenille ja toisen salkullisen tapaamisessa mukana olleille Mungikin jäsenille Naivashan väkivaltaisuuksien järjestelyihin.
Uhuru Kenyatta on Kenian ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika ja yksi koko Afrikan rikkaimmista miehistä.
Rikostuomioistuimen syyttäjän mukaan Kenyatta käytti väkivaltaisuuksien rahoittamiseen yhteensä noin 50 miljoonaa sillinkiä, mikä vastaa puolta miljoonaa euroa. Kenian hintatasoon nähden summan arvo on kuitenkin noin kymmenkertainen.
Syyttäjän todistusaineisto tapaamisista Mungikin jäsenten kanssa perustui pitkälti kolmen paikalla olleen todistajan kertomaan. Vuosi sitten joulukuussa kaikki kolme todistajaa kuitenkin muuttivat kertomuksiaan ja ilmoittivat, etteivät olleet läsnä näissä kokouksissa. Yksi todistajista kertoi saaneensa lahjuksia, jotta hän muuttaisi kertomustaan.
Raiskauksista kertoneet naiset kieltäytyivät todistamasta pian sen jälkeen kun Kenyattan puolustustiimi sai tietoonsa naisten henkilöllisyydet. Todistajien kaikkoaminen pakotti lopulta ICC:n pääsyyttäjän luopumaan syytteistä.
Presidentti Kenyattan vastainen prosessi saattaa kuitenkin jatkua nimenomaan Kenian viranomaisten venkoilun vuoksi. Syytteistä luopumista edeltäneessä oikeudenistunnossa ICC:n tuomarit totesivat Kenian yhteistyöhaluttomuuden sotivan tuomioistuimen sääntöjä vastaan.
Syyttäjä Fatou Bensouda on valittanut tuomarien päätöksestä olla viemättä asiaa ICC:n jäsenmaiden kokouksen käsiteltäväksi. Jos jäsenmaa ei suostu yhteistyöhön tuomioistuimen kanssa, muiden maiden tulee pyrkiä taivuttelemaan vastahakoista maata yhteistyöhön tarvittaessa vaikka pakotteiden uhalla.
perjantai 5. joulukuuta 2014
Paljastuksia öljyvuodoista
KU-VIIKKOLEHTI 5.12.2014
Nigerjoen suiston öljyalueiden ympäristökatastrofi on saanut enemmän huomiota ulkomailla kuin paikan päällä Nigeriassa. Shell ja muut maassa toimivat öljy-yhtiöt ovat onnistuneet tehokkaasti vaientamaan öljyntuotannon epäkohtia koskevan kriittisen keskustelun Nigerian mediassa.
Tänä vuonna paikalliset toimittajat ovat kuitenkin tehneet useita paljastuksia öljy-yhtiöiden työntekijöiden roolista vakavissa öljytuhoissa Nigerjoen suistoalueella.
Today’s News Now -lehden viime kuussa julkaistun tutkivan reportaasin mukaan italialaisen öljy-yhtiön Agipin työntekijät ovat palkanneet paikallisia nuoria sabotoimaan suistoaluetta halkovia öljyputkia, jotta yhtiön urakoitsijat saisivat rahat hinnakkaista puhdistusurakoista.
National Network -lehti puolestaan kertoi Shellin urakoitsijoiden ja armeijan erikoisjoukkojen yhteistuumin tekemistä öljyvarkauksista ja näitä seuranneesta putkiräjähdyksestä Ogonimaassa.
Nämä molemmat jutut syntyivät suomalaisen kehitysyhteistyön tuella. Paljastuksia tehneet toimittajat osallistuivat vuosi sitten Viestintä ja kehitys -säätiö Vikesin ja ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin järjestämään tutkivan ympäristöjournalismin työpajaan Port Harcourtissa Nigeriassa.
Paikallisten toimittajien juttuideoita ja tutkimussuunnitelmia työstettiin kurssilla nigerialaisten kouluttajien ja suomalaistoimittaja Hanna Nikkasen ohjauksessa. Kurssin päätteeksi osanottajat saivat myös pienen apurahan matkakuluihin ja kenttätyöhön öljyalueen kylissä.
Today’s News Now -lehden toimittajan Ebiowei Lawalin reportaasi antaa karun kuvan paikallisten asukkaiden epätoivosta Kalaban kylässä Nigerjoen suistossa lähellä Yenagoan kaupunkia.
Öljy-yhtiö Agip on porannut alueella öljyä vuodesta 1986, ja ikääntyneiden öljyputkien ruostumisesta johtuvia putkivuotoja sattuu harva se päivä. Vesistöjen ja viljelymaiden saastumisen vuoksi alueella ei voi enää kalastaa ja viljellä maata.
Mikäli öljyvuodon syynä ovat vialliset putket, öljytuhojen puhdistaminen tulisi antaa paikallisten asukkaiden perustaman oman puhdistusfirman tehtäväksi ja alueen asukkaille pitäisi maksaa vahingonkorvausta tuhotuista viljelymaista.
Useimmiten Agip kuitenkin kiistää putkien ruostumisesta johtuvat öljyvuodot ja väittää paikallisten asukkaiden tarkoituksellisesti sabotoineen putkia. Tällöin puhdistusurakka jää yhtiön vastuulle eikä öljytuhoista makseta korvauksia tuhottujen peltotilkkujen omistajille.
Öljytuhoja ei yleensä puhdisteta kunnolla eikä putkirikkoja myöskään korjata kunnolla, sillä seurauksella että öljyvuotoja sattuu usein samassa kohdassa monta kertaa peräkkäin.
Pahimmassa tapauksessa Agipin urakoitsija maksaa paikallisille tai naapurikylien työttömille nuorille rahaa siitä, että nämä poraavat reikiä öljyputkiin. Muualta kotoisin oleva urakoitsija saa puhdistusurakan, joka koituu viime kädessä Nigerian hallituksen maksettavaksi.
National Network -lehden nuori naistoimittaja Blessing Ibunge lähti Ogonimaahan Bodon jokialueelle tutkimaan alueella sattuneita lukuisia öljyvuotoja ja putkiräjähdyksiä.
Shell ei ole porannut öljyä Ogonimaassa sitten vuoden 1993, jolloin alueen asukkaat häätivät öljyjätin mailtaan kirjailija Ken Saro-Wiwan johtamassa väkivallattomassa kansannousussa. Nigerian silloinen sotilashallitus vangitsi Saro-Wiwan ja teloitti hänet hirttämällä vuonna 1995 yhdessä kahdeksan muun ogoniaktivistin kanssa.
Ogonimaata halkovat edelleen Shellin öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä Nigerjoen suiston öljykentiltä Bonnyssa Atlantin rannikolla sijaitsevaan öljysatamaan.
Yksi maailmanhistorian pahimmista öljyonnettomuuksista sattui Bodon jokialueella vuonna 2008, kun Shellin öljysatamaan johtava Trans Niger -öljyputki antoi periksi ja ympäristöön suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä korkeapaineistettua raakaöljyä.
Öljytuhon alle jäi lähes sata neliökilometriä mangroverämettä. Kalat ja muut merenelävät kuolivat, ja 30 000 kalastajaa menetti elinkeinonsa.
Vielä kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen öljytuhoja ei ole puhdistettu eikä kyläläisille ole maksettu vahingonkorvauksia. Asukkaat eivät tyytyneet Shellin esittämään 5 000 euron suuruiseen korvaustarjoukseen. Tapauksesta käydään parhaillaan oikeutta Englannissa.
Bodon kohdalla sattuneet putkionnettomuudet ovat kuitenkin jatkuneet. Viime vuoden kesäkuussa Trans Niger -öljyputki räjähti ja ympäristöön vuoti taas tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Putkea pitkin kuljetetaan päivittäin lähes 200 000 tynnyriä öljyä.
Toimittaja Blessing Ibungen tutkimusten mukaan putkiräjähdystä edelsi kymmenen päivää aiemmin sattunut öljyvuoto, joka johtui siitä, että Shellin kahden eri huoltourakoitsijan työntekijät olivat poranneet 70 sentin paksuiseen putkeen reikiä öljyn varastamiseksi ja salakuljettamiseksi ulkomaille.
Yöllistä operaatiota vartioivat armeijan erikoisjoukkojen sotilaat ja Shellin oman poliisiyksikön miehet, jotka estivät asukkaiden pääsyn alueelle.
Sotilaat pidättivät neljä paikallisen ympäristöjärjestön aktivistia, jotka yrittävät päästä tutkimaan ympäristövahinkoja.
Paikalliset asukkaat olivat kuitenkin nähneet alueella useita Shellin urakoitsijoiden omistamia proomuja, joihin oli lastattu suuria säiliöitä. Järjestäytyneissä öljyvarkauksissa öljyputkessa kulkevaa raakaöljyä juoksutetaan letkuilla putken vuotokohdasta suoraan proomuissa odottaviin säiliöihin.
Viranomaisten arvion mukaan noin kymmenesosa Nigeriassa poratusta öljystä varastetaan suoraan putkista ja salakuljetetaan ulkomaille.
Öljyvarkauksia seuranneessa putkiräjähdyksessä kuoli useita huoltoyhtiön työntekijöitä, ja lopulta armeijan erikoisjoukot myös pidättivät kahdeksan Shellin huoltoyhtiön työntekijää.
Kuukausia myöhemmin vuotopaikalla käynyt Blessing Ibunge oli vakuuttunut siitä, että putkeen tehdyt reiät olivat ammattilaisten poraamia.
”Urakoitsijat tienaavat ensin rahaa myymällä varastamansa öljyn, ja sen lisäksi öljy-yhtiöt vielä maksavat heille siitä, että he puhdistavat öljyvahingot, jotka ovat itse aiheuttaneet”, Ibunge kirjoittaa.
Nigerjoen suiston öljyalueiden ympäristökatastrofi on saanut enemmän huomiota ulkomailla kuin paikan päällä Nigeriassa. Shell ja muut maassa toimivat öljy-yhtiöt ovat onnistuneet tehokkaasti vaientamaan öljyntuotannon epäkohtia koskevan kriittisen keskustelun Nigerian mediassa.
Tänä vuonna paikalliset toimittajat ovat kuitenkin tehneet useita paljastuksia öljy-yhtiöiden työntekijöiden roolista vakavissa öljytuhoissa Nigerjoen suistoalueella.
Today’s News Now -lehden viime kuussa julkaistun tutkivan reportaasin mukaan italialaisen öljy-yhtiön Agipin työntekijät ovat palkanneet paikallisia nuoria sabotoimaan suistoaluetta halkovia öljyputkia, jotta yhtiön urakoitsijat saisivat rahat hinnakkaista puhdistusurakoista.
National Network -lehti puolestaan kertoi Shellin urakoitsijoiden ja armeijan erikoisjoukkojen yhteistuumin tekemistä öljyvarkauksista ja näitä seuranneesta putkiräjähdyksestä Ogonimaassa.
Nämä molemmat jutut syntyivät suomalaisen kehitysyhteistyön tuella. Paljastuksia tehneet toimittajat osallistuivat vuosi sitten Viestintä ja kehitys -säätiö Vikesin ja ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin järjestämään tutkivan ympäristöjournalismin työpajaan Port Harcourtissa Nigeriassa.
Paikallisten toimittajien juttuideoita ja tutkimussuunnitelmia työstettiin kurssilla nigerialaisten kouluttajien ja suomalaistoimittaja Hanna Nikkasen ohjauksessa. Kurssin päätteeksi osanottajat saivat myös pienen apurahan matkakuluihin ja kenttätyöhön öljyalueen kylissä.
Today’s News Now -lehden toimittajan Ebiowei Lawalin reportaasi antaa karun kuvan paikallisten asukkaiden epätoivosta Kalaban kylässä Nigerjoen suistossa lähellä Yenagoan kaupunkia.
Öljy-yhtiö Agip on porannut alueella öljyä vuodesta 1986, ja ikääntyneiden öljyputkien ruostumisesta johtuvia putkivuotoja sattuu harva se päivä. Vesistöjen ja viljelymaiden saastumisen vuoksi alueella ei voi enää kalastaa ja viljellä maata.
Mikäli öljyvuodon syynä ovat vialliset putket, öljytuhojen puhdistaminen tulisi antaa paikallisten asukkaiden perustaman oman puhdistusfirman tehtäväksi ja alueen asukkaille pitäisi maksaa vahingonkorvausta tuhotuista viljelymaista.
Useimmiten Agip kuitenkin kiistää putkien ruostumisesta johtuvat öljyvuodot ja väittää paikallisten asukkaiden tarkoituksellisesti sabotoineen putkia. Tällöin puhdistusurakka jää yhtiön vastuulle eikä öljytuhoista makseta korvauksia tuhottujen peltotilkkujen omistajille.
Öljytuhoja ei yleensä puhdisteta kunnolla eikä putkirikkoja myöskään korjata kunnolla, sillä seurauksella että öljyvuotoja sattuu usein samassa kohdassa monta kertaa peräkkäin.
Pahimmassa tapauksessa Agipin urakoitsija maksaa paikallisille tai naapurikylien työttömille nuorille rahaa siitä, että nämä poraavat reikiä öljyputkiin. Muualta kotoisin oleva urakoitsija saa puhdistusurakan, joka koituu viime kädessä Nigerian hallituksen maksettavaksi.
National Network -lehden nuori naistoimittaja Blessing Ibunge lähti Ogonimaahan Bodon jokialueelle tutkimaan alueella sattuneita lukuisia öljyvuotoja ja putkiräjähdyksiä.
Shell ei ole porannut öljyä Ogonimaassa sitten vuoden 1993, jolloin alueen asukkaat häätivät öljyjätin mailtaan kirjailija Ken Saro-Wiwan johtamassa väkivallattomassa kansannousussa. Nigerian silloinen sotilashallitus vangitsi Saro-Wiwan ja teloitti hänet hirttämällä vuonna 1995 yhdessä kahdeksan muun ogoniaktivistin kanssa.
Ogonimaata halkovat edelleen Shellin öljyputket, jotka kuljettavat raakaöljyä Nigerjoen suiston öljykentiltä Bonnyssa Atlantin rannikolla sijaitsevaan öljysatamaan.
Yksi maailmanhistorian pahimmista öljyonnettomuuksista sattui Bodon jokialueella vuonna 2008, kun Shellin öljysatamaan johtava Trans Niger -öljyputki antoi periksi ja ympäristöön suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä korkeapaineistettua raakaöljyä.
Öljytuhon alle jäi lähes sata neliökilometriä mangroverämettä. Kalat ja muut merenelävät kuolivat, ja 30 000 kalastajaa menetti elinkeinonsa.
Vielä kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen öljytuhoja ei ole puhdistettu eikä kyläläisille ole maksettu vahingonkorvauksia. Asukkaat eivät tyytyneet Shellin esittämään 5 000 euron suuruiseen korvaustarjoukseen. Tapauksesta käydään parhaillaan oikeutta Englannissa.
Bodon kohdalla sattuneet putkionnettomuudet ovat kuitenkin jatkuneet. Viime vuoden kesäkuussa Trans Niger -öljyputki räjähti ja ympäristöön vuoti taas tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Putkea pitkin kuljetetaan päivittäin lähes 200 000 tynnyriä öljyä.
Toimittaja Blessing Ibungen tutkimusten mukaan putkiräjähdystä edelsi kymmenen päivää aiemmin sattunut öljyvuoto, joka johtui siitä, että Shellin kahden eri huoltourakoitsijan työntekijät olivat poranneet 70 sentin paksuiseen putkeen reikiä öljyn varastamiseksi ja salakuljettamiseksi ulkomaille.
Yöllistä operaatiota vartioivat armeijan erikoisjoukkojen sotilaat ja Shellin oman poliisiyksikön miehet, jotka estivät asukkaiden pääsyn alueelle.
Sotilaat pidättivät neljä paikallisen ympäristöjärjestön aktivistia, jotka yrittävät päästä tutkimaan ympäristövahinkoja.
Paikalliset asukkaat olivat kuitenkin nähneet alueella useita Shellin urakoitsijoiden omistamia proomuja, joihin oli lastattu suuria säiliöitä. Järjestäytyneissä öljyvarkauksissa öljyputkessa kulkevaa raakaöljyä juoksutetaan letkuilla putken vuotokohdasta suoraan proomuissa odottaviin säiliöihin.
Viranomaisten arvion mukaan noin kymmenesosa Nigeriassa poratusta öljystä varastetaan suoraan putkista ja salakuljetetaan ulkomaille.
Öljyvarkauksia seuranneessa putkiräjähdyksessä kuoli useita huoltoyhtiön työntekijöitä, ja lopulta armeijan erikoisjoukot myös pidättivät kahdeksan Shellin huoltoyhtiön työntekijää.
Kuukausia myöhemmin vuotopaikalla käynyt Blessing Ibunge oli vakuuttunut siitä, että putkeen tehdyt reiät olivat ammattilaisten poraamia.
”Urakoitsijat tienaavat ensin rahaa myymällä varastamansa öljyn, ja sen lisäksi öljy-yhtiöt vielä maksavat heille siitä, että he puhdistavat öljyvahingot, jotka ovat itse aiheuttaneet”, Ibunge kirjoittaa.
lauantai 22. marraskuuta 2014
Ympäristöoppia Nigeriassa
KU-VIIKKOLEHTI 21.11.2014
Olen ollut tämän viikon tutkivan ympäristöjournalismin kurssilla Lagosissa Nigeriassa mukana kouluttamassa paikallisia toimittajia kirjoittamaan aiempaa syvällisempiä ja kiinnostavampia juttuja ympäristöaiheista.
Kurssi järjestettiin osana suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin ja nigerialaisen ympäristöjärjestön Environmental Rights Actionin ympäristöjournalismin koulutushanketta, jota on toteutettu ulkoministeriön tuella vuodesta 2009.
Kurssille oli valittu hakuprosessilla viisi nuorta toimittajaa maan suurimmista päivälehdistä. Kurssin aluksi toimittajat perehtyivät tutkivan journalismin periaatteisiin ja ympäristökysymysten käsittelyyn mediassa. Kukin osallistuja oli myös valmistellut kurssille oman juttuidean, jota työstettiin ja kehiteltiin kurssin aikana yhdessä nigerialaisten ja suomalaisten kouluttajien kanssa.
175 miljoonan asukkaan Nigeria on Afrikan väkirikkain maa, ja Lagos on puolestaan maan suurin kaupunki ja kaupallinen keskus. 15 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ympäristöongelmat vaikuttavat joka päivä ihmisten elämään. Liikenneruuhkat ovat aivan käsittämättömät. Rankkasateet aiheuttavat tulvia, koska viemärit ovat jätteiden tukkimia. Yksityistetty vesihuolto ei toimi ja pakottaa ihmiset ostamaan pullotettua juomavettä. Kaavoitus on puutteellista ja ympäristölakien noudattaminen leväperäistä.
Rantaeroosio on oma katastrofinsa Lagosin hiekkarantojen huuhtoutuessa Atlantin valtamereen. Lagosin rantaviiva on vetäytynyt pahimmillaan 900 metriä ylemmäs kymmenen viime vuoden aikana. Asvalttiteitä, rakennuksia ja sähkölinjoja on jäänyt aaltojen alle.
Tutkivan ympäristöjournalismin kurssin osanottajista kolme valitsi juttuaiheensa Lagosista. Aiheita olivat sataman rekkaliikenteen pakokaasujen aiheuttamat terveyshaitat, teollisuuden myrkkypäästöjen vaikutukset juomaveteen sekä kaupungin suurimmalla kaatopaikalla työskentelevien jätteidenkerääjien ongelmat.
Kurssin kaksi muuta osanottajaa lähtee pienen matka-apurahan turvin juttumatkalle muualle Nigeriaan – selvittämään keskeneräiseksi jääneen kiinalaisen tiehankkeen moninaisia vaikutuksia alueen ihmisten elämään Ogunin osavaltiossa sekä tutustumaan Josin kaupungin vanhoissa hylätyissä tinakaivoksissa edelleen käsivoimin tinamalmia louhivien kaivostyöläisten tilanteeseen.
Osa juttuaiheista on aivan uusia Nigerian mediassa. Lagosin liikenteen ilmansaasteita ei ole tutkittu kattavasti, eikä liikenteen päästöistä ja niiden terveysvaikutuksista ole kirjoitettu aiemmin lehdistössä, vaikka Apapan sataman liikenneväylien lähistöllä ihmisiä on kuollut häkämyrkytykseen. Jutunteko edellyttää kuitenkin ilmansaastemittauksia, jotta voidaan osoittaa, että alueella on enemmän häkäpäästöjä kuin muualla kaupungissa.
Vaikka kaikki Lagosista Ibadaniin kulkevan valtatien matkustajat ovat tunteneet sieraimissaan Ojotan kaatopaikan löyhkän, kukaan toimittaja ei ole aiemmin tehnyt juttua jätteidenkerääjien arjesta. Nigerialaiset kouluttajat ylistivät kaatopaikkajuttua tekevää nuorta naistoimittajaa rohkeasta aihevalinnasta. Media-alalla työskentelevät nuoret naiset ovat Nigeriassa kuulemma yleensä kiinnostuneempia raportoimaan muodista, viihteestä tai perheasioista.
Kurssin muita toimittajia saatiin auttaa aiheen rajaamisessa ja tarinankerronnassa. Lukijat kun eivät jaksa lukea pelkkiä faktoja, vaan nämä olisi saatava sujuvasti ympättyä tarinan sisään esimerkiksi jutussa esiintyvän ihmisen kokemusten kautta.
Jos ympäristöongelmat ovat valtavat sekä Lagosissa että koko Nigeriassa, myös ympäristöjournalismilla on omat haasteensa.
Ennen Vikesin koulutushanketta ympäristöaiheita ei juuri käsitelty Nigerian mediassa. Hankkeen myötä ympäristöjuttujen määrä on kasvanut ja ne ovat paremmin toimitettuja. Silti useimmilla toimittajilla ei edelleenkään ole perustietoja ympäristöasioista ja päätoimittajat suhtautuvat ympäristöaiheisiin vähättelevästi, jollei suorastaan vihamielisesti.
Niinpä esimerkiksi Nigerjoen suiston öljyntuotantoalueen ympäristötuhojen laajuutta ei oikein ymmärretä muualla maassa. Öljy-yhtiöt ovat kaupalliselle medialle suurin yksittäinen ilmoitustulojen lähde, ja mediatalojen omistajat eivät halua vihastuttaa tärkeimpiä ilmoittajia.
Tutkivan ympäristöjournalismin kurssin päätteeksi Lagosissa järjestettiin myös erillinen päätoimittajaseminaari, jossa median portinvartijoille kerrottiin puhtaan ympäristön merkityksestä ihmisten elinkeinoille ja koko maan taloudelle. Laadukkaat ja näyttävästi julkaistut ympäristöjutut voisivat houkutella lehdille myös lisää lukijoita.
Ympäristöjournalismin hankkeen koulutuksiin on osallistunut tähän mennessä yhteensä noin 150 toimittajaa. Näistä 15 on saanut opastusta tutkivien ympäristöjuttujen tekemiseen. Ympäristöasioista kirjoittavat toimittajat ovat perustaneet myös oman järjestön, ja he jakavat keskenään tietoa ja juttulinkkejä sähköpostilistalla ja Facebookissa.
Aiemmille kursseille osallistuneet toimittajat kertovat innostuneesti ammatillisen itsetunnon vahvistumisesta. Tänä päivänä he matkustavat öljytuhopaikoille maaseudun kyliin haastattelemaan kyläläisiä. Toimittajat uskaltavat kysyä kysymyksiä ympäristön pilaamisesta syytetyiltä yhtiöiltä ja vaatia viranomaisilta tietoja asiakirjojen julkisuutta koskevan uuden lain nojalla.
Nyt Nigeriasta löytyy jo muutamia toimittajia, jotka keskittyvät pääasiassa ympäristöaiheisiin valtakunnan radiossa ja paikallisissa lehdissä.
Edellinen tutkivan ympäristöjournalismin kurssi järjestettiin Port Harcourtissa, Nigerian ”öljypääkaupungissa”. Yksi kurssin pohjalta syntynyt juttu käsitteli Shellin öljyterminaaliin kulkevan suuren öljyputken useita öljyvuotoja, joissa Bodon jokialueelle Ogonimaassa suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Öljytuhoja ei ole puhdistettu, eikä kyläläisille ole maksettu vahingonkorvauksia.
Toinen tutkiva ympäristöjuttu kertoi italialaisen öljy-yhtiön Agipin paikallisen urakoitsijan itse tekemistä putkisabotaaseista Bayelsan osavaltiossa.
Aiemmin tällaisia juttuja on voinut lukea vain ulkomaiden mediasta.
Olen ollut tämän viikon tutkivan ympäristöjournalismin kurssilla Lagosissa Nigeriassa mukana kouluttamassa paikallisia toimittajia kirjoittamaan aiempaa syvällisempiä ja kiinnostavampia juttuja ympäristöaiheista.
Kurssi järjestettiin osana suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin ja nigerialaisen ympäristöjärjestön Environmental Rights Actionin ympäristöjournalismin koulutushanketta, jota on toteutettu ulkoministeriön tuella vuodesta 2009.
Kurssille oli valittu hakuprosessilla viisi nuorta toimittajaa maan suurimmista päivälehdistä. Kurssin aluksi toimittajat perehtyivät tutkivan journalismin periaatteisiin ja ympäristökysymysten käsittelyyn mediassa. Kukin osallistuja oli myös valmistellut kurssille oman juttuidean, jota työstettiin ja kehiteltiin kurssin aikana yhdessä nigerialaisten ja suomalaisten kouluttajien kanssa.
175 miljoonan asukkaan Nigeria on Afrikan väkirikkain maa, ja Lagos on puolestaan maan suurin kaupunki ja kaupallinen keskus. 15 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ympäristöongelmat vaikuttavat joka päivä ihmisten elämään. Liikenneruuhkat ovat aivan käsittämättömät. Rankkasateet aiheuttavat tulvia, koska viemärit ovat jätteiden tukkimia. Yksityistetty vesihuolto ei toimi ja pakottaa ihmiset ostamaan pullotettua juomavettä. Kaavoitus on puutteellista ja ympäristölakien noudattaminen leväperäistä.
Rantaeroosio on oma katastrofinsa Lagosin hiekkarantojen huuhtoutuessa Atlantin valtamereen. Lagosin rantaviiva on vetäytynyt pahimmillaan 900 metriä ylemmäs kymmenen viime vuoden aikana. Asvalttiteitä, rakennuksia ja sähkölinjoja on jäänyt aaltojen alle.
Tutkivan ympäristöjournalismin kurssin osanottajista kolme valitsi juttuaiheensa Lagosista. Aiheita olivat sataman rekkaliikenteen pakokaasujen aiheuttamat terveyshaitat, teollisuuden myrkkypäästöjen vaikutukset juomaveteen sekä kaupungin suurimmalla kaatopaikalla työskentelevien jätteidenkerääjien ongelmat.
Kurssin kaksi muuta osanottajaa lähtee pienen matka-apurahan turvin juttumatkalle muualle Nigeriaan – selvittämään keskeneräiseksi jääneen kiinalaisen tiehankkeen moninaisia vaikutuksia alueen ihmisten elämään Ogunin osavaltiossa sekä tutustumaan Josin kaupungin vanhoissa hylätyissä tinakaivoksissa edelleen käsivoimin tinamalmia louhivien kaivostyöläisten tilanteeseen.
Osa juttuaiheista on aivan uusia Nigerian mediassa. Lagosin liikenteen ilmansaasteita ei ole tutkittu kattavasti, eikä liikenteen päästöistä ja niiden terveysvaikutuksista ole kirjoitettu aiemmin lehdistössä, vaikka Apapan sataman liikenneväylien lähistöllä ihmisiä on kuollut häkämyrkytykseen. Jutunteko edellyttää kuitenkin ilmansaastemittauksia, jotta voidaan osoittaa, että alueella on enemmän häkäpäästöjä kuin muualla kaupungissa.
Vaikka kaikki Lagosista Ibadaniin kulkevan valtatien matkustajat ovat tunteneet sieraimissaan Ojotan kaatopaikan löyhkän, kukaan toimittaja ei ole aiemmin tehnyt juttua jätteidenkerääjien arjesta. Nigerialaiset kouluttajat ylistivät kaatopaikkajuttua tekevää nuorta naistoimittajaa rohkeasta aihevalinnasta. Media-alalla työskentelevät nuoret naiset ovat Nigeriassa kuulemma yleensä kiinnostuneempia raportoimaan muodista, viihteestä tai perheasioista.
Kurssin muita toimittajia saatiin auttaa aiheen rajaamisessa ja tarinankerronnassa. Lukijat kun eivät jaksa lukea pelkkiä faktoja, vaan nämä olisi saatava sujuvasti ympättyä tarinan sisään esimerkiksi jutussa esiintyvän ihmisen kokemusten kautta.
Jos ympäristöongelmat ovat valtavat sekä Lagosissa että koko Nigeriassa, myös ympäristöjournalismilla on omat haasteensa.
Ennen Vikesin koulutushanketta ympäristöaiheita ei juuri käsitelty Nigerian mediassa. Hankkeen myötä ympäristöjuttujen määrä on kasvanut ja ne ovat paremmin toimitettuja. Silti useimmilla toimittajilla ei edelleenkään ole perustietoja ympäristöasioista ja päätoimittajat suhtautuvat ympäristöaiheisiin vähättelevästi, jollei suorastaan vihamielisesti.
Niinpä esimerkiksi Nigerjoen suiston öljyntuotantoalueen ympäristötuhojen laajuutta ei oikein ymmärretä muualla maassa. Öljy-yhtiöt ovat kaupalliselle medialle suurin yksittäinen ilmoitustulojen lähde, ja mediatalojen omistajat eivät halua vihastuttaa tärkeimpiä ilmoittajia.
Tutkivan ympäristöjournalismin kurssin päätteeksi Lagosissa järjestettiin myös erillinen päätoimittajaseminaari, jossa median portinvartijoille kerrottiin puhtaan ympäristön merkityksestä ihmisten elinkeinoille ja koko maan taloudelle. Laadukkaat ja näyttävästi julkaistut ympäristöjutut voisivat houkutella lehdille myös lisää lukijoita.
Ympäristöjournalismin hankkeen koulutuksiin on osallistunut tähän mennessä yhteensä noin 150 toimittajaa. Näistä 15 on saanut opastusta tutkivien ympäristöjuttujen tekemiseen. Ympäristöasioista kirjoittavat toimittajat ovat perustaneet myös oman järjestön, ja he jakavat keskenään tietoa ja juttulinkkejä sähköpostilistalla ja Facebookissa.
Aiemmille kursseille osallistuneet toimittajat kertovat innostuneesti ammatillisen itsetunnon vahvistumisesta. Tänä päivänä he matkustavat öljytuhopaikoille maaseudun kyliin haastattelemaan kyläläisiä. Toimittajat uskaltavat kysyä kysymyksiä ympäristön pilaamisesta syytetyiltä yhtiöiltä ja vaatia viranomaisilta tietoja asiakirjojen julkisuutta koskevan uuden lain nojalla.
Nyt Nigeriasta löytyy jo muutamia toimittajia, jotka keskittyvät pääasiassa ympäristöaiheisiin valtakunnan radiossa ja paikallisissa lehdissä.
Edellinen tutkivan ympäristöjournalismin kurssi järjestettiin Port Harcourtissa, Nigerian ”öljypääkaupungissa”. Yksi kurssin pohjalta syntynyt juttu käsitteli Shellin öljyterminaaliin kulkevan suuren öljyputken useita öljyvuotoja, joissa Bodon jokialueelle Ogonimaassa suihkusi satoja tuhansia tynnyreitä raakaöljyä. Öljytuhoja ei ole puhdistettu, eikä kyläläisille ole maksettu vahingonkorvauksia.
Toinen tutkiva ympäristöjuttu kertoi italialaisen öljy-yhtiön Agipin paikallisen urakoitsijan itse tekemistä putkisabotaaseista Bayelsan osavaltiossa.
Aiemmin tällaisia juttuja on voinut lukea vain ulkomaiden mediasta.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Syyrian kurdien onnela uhattuna
KU-VIIKKOLEHTI 7.11.2014
Viime elokuussa uutisissa kerrottiin kymmenistä tuhansista irakilaisista jesideistä, jotka olivat paenneet islamistijärjestö Isisin vainoa maan pohjoisosassa sijaitsevaan Sinjarin vuoristoon. Kun mediassa puhuttiin jo jesidejä uhkaavasta kansanmurhasta, Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama lähetti erikoisjoukkoja helikoptereilla pelastamaan vuorille loukkuun jääneitä evakkoja ja toimittamaan heille vettä ja ruokaa.
Vuoriston laella amerikkalaissotilaita vastassa oli jesidien lisäksi myös joukko hyvin järjestäytyneitä kurdisotilaita. Univormupukuiset kurdisoturit ottivat amerikkalaiset ystävällisesti vastaan ja esittivät heille katsauksen vuoristoalueen humanitaarisesta ja sotilaallisesta tilanteesta.
Mutta jo hetken päästä amerikkalaiset kiirehtivät takaisin helikopterin luo ja lensivät tiehensä jättäen jesidiläiset evakot hämmennyksen ja epätoivon valtaan.
Syy helikopteriryhmän äkkilähtöön paljastettiin toimittajille vasta myöhemmin Washingtonissa. Yhdysvaltalaissotilaiden erikoisyksikön johtajalle oli selvinnyt, että kurdisoturit eivät suinkaan kuuluneet Irakin Kurdistanin peshmerga-joukkoihin, jotka olivat amerikkalaisten liittolaisia.
Kurdikansaan kuuluvia jesidejä suojaamassa olleet sotilaat olivatkin Turkin ja Syyrian kurdialueilta tulleita Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) ja Demokraattisen liittopuolueen (PYD) sissejä. PKK:n ja PYD:n joukot tulivat rajan yli Irakiin auttamaan jesidejä turvaan sen jälkeen kun paikalliset irakilaiset peshmergat olivat lähteneet pakoon Isis-järjestön islamistijoukkojen hyökkäystä.
Yhdysvaltalaisjoukoilla taas ei ollut lupaa olla missään tekemisissä PKK:n sissien kanssa. Yhdysvallat, Turkki ja EU luokittelevat PKK:n terroristijärjestöksi.
Irakin jesidien kohtalosta ei ole kuulunut paljoakaan sitten viime kesän. Alueen tapahtumia seuraavan median huomio on vaihtunut Turkin rajalla sijaitsevan syyrialaisen Kobanen kaupungin taisteluihin ja Turkin puolelle paenneiden syyrialaisten kurdien ahdinkoon.
Isis hyökkäsi 45 000 asukkaan Kobaneen syyskuussa. Paikalliset PYD:n kurdijoukot ovat kuitenkin kyenneet puolustamaan kaupunkia nyt jo kuuden viikon ajan ja estämään sen joutumisen Isisin haltuun. Melkein kaikki kaupungin asukkaat ovat paenneet taistelujen tieltä.
Vaikka tv-ryhmät eri puolilta maailmaa ovat kerääntyneet kuvaamaan Kobanen taisteluja Turkin rajan takaa, Syyrian pohjoisen kurdialueen tilanteen taustat ovat jääneet raportoinnissa vähemmälle huomiolle.
Kun kansannousu Syyriassa äityi aseelliseksi konfliktiksi, presidentti Bashar al-Assadin joukot joutuivat vetäytymään pohjoisilta kurdialueilta kiivaammille taistelukentille muualle maahan. Vuoden 2012 heinäkuussa Syyrian kolme pohjoista kantonia Efrin, Kobane ja Cizire jäivät PYD:n ja muiden kurdijoukkojen hallintaan.
Länsi-Kurdistanin eli Rojavan tilannetta läheltä seuranneet kertovat ainutlaatuisesta ruohonjuuritason demokratiakokeilusta.
Joka kunnasta valitaan kolme edustajaa alueen kansanneuvostoon: yksi kurdi, yksi arabi ja yksi assyrialainen tai armenialainen, ja näistä kolmesta edustajasta ainakin yhden on oltava nainen.
Syyrian hallituksen jättämiä rakennuksia ja muuta omaisuutta hallinnoivat työntekijöiden perustamat osuuskunnat.
Nuoret ja naiset ovat keskeisesti mukana paikallisessa päätöksenteossa. Lisäksi naisilla on alueen armeijassa oma sotilasyksikkönsä nimeltä Vapaiden naisten liitto (YJA Star). Nimilyhenteen perässä oleva Star viittaa muinaisen Mesopotamian Ishtar-jumalattareen.
Rojavan utopiakokeilun jääminen pimentoon ulkomaiden tiedonvälityksessä voi johtua siitä, että PYD on tehnyt tiiviisti yhteistyötä Turkin kurdien työväenpuolueen PKK:n kanssa. Aiemmin myös PKK:n sotilaista huomattava osa oli kotoisin Syyrian kurdialueilta.
PKK kävi vuosikymmenten ajan sotaa kurdien itsehallinnon puolesta Turkissa, ja vaikka monet tuntevat yleistä sympatiaa kurdien tilannetta kohtaan, PKK:ta on kuitenkin pidetty turhan vanhakantaisena ja hierarkkisena järjestönä – myös vasemmiston keskuudessa.
Tilanteen päivittäminen voi olla paikallaan. Sen jälkeen kun PKK:n johtaja Abdullah Öcalan vangittiin vuonna 1999, järjestö on julistanut yksipuolisen tulitauon. Vankilassa ollessaan Öcalan on tutustunut monenlaiseen filosofiseen ja yhteiskuntapoliittiseen kirjallisuuteen, ja erityisen suuren vaikutuksen häneen ovat tehneet yhdysvaltalaisen Murray Bookchinin ajatukset suorasta demokratiasta ja osuuskuntatoimintaan perustuvasta paikallistaloudesta.
Eräillä Turkin kurdialueilla Bookchinin sosiaaliekologisia ihanteita on pyritty soveltamaan myös käytäntöön. PKK ei enää tavoittele kurdien erillisen itsehallintoalueen perustamista, vaan pikemminkin pyrkimyksenä olisi synnyttää lähidemokratiaan perustuvia autonomisia kyläyhteisöjä järjestön jo hallitsemilla alueilla.
Syyrian Rojavan alueen onnelan tavoittelua uhkaa nyt islamistijärjestö Isis. Samaan aikaan itsehallinnollista kurdialuetta vastustavat myös kaikki muutkin Syyrian kriisin osapuolet Bashar al-Assadin hallituksesta oppositioryhmiin.
Myöskään Turkki ei ole katsonut hyvällä Rojavan demokratiakokeilua, koska itsehallinnollinen kurdialue maan rajojen eteläpuolella voisi tarjota turvapaikan myös PKK:n sisseille.
Turkki on sen sijaan pitänyt rajojaan auki Isisin huoltoreiteille ja järjestön värväämille uusille jäsenille. Turkin väitetään myös antaneen Isisille satelliittikuvia ja tiedusteluapua kurdijoukkojen tukikohdista ja asevarastoista.
Pakkaa on hämmentänyt myös Yhdysvallat, joka on monin eri tavoin tukenut Syyrian kurdialueen oppositioryhmiä, joita monet pitävät lähinnä Irakin Kurdistanin presidentin Masud Barzanin luomuksena. Barzani ja PKK ovat puolestaan mahdollisimman huonoissa väleissä keskenään.
Yhdysvallat ja Turkki ovat molemmat varmasti mielissään siitä, että Syyrian kurdijoukkojen rinnalle Kobaneen saapui viime viikolla Irakin Kurdistanin peshmergoja ja Syyrian opposition Vapaan Syyrian armeijan (FSA) joukkoja. PKK:n sissejä Turkki ei sen sijaan päästä maan etelärajan ylitse taistelemaan Isistä vastaan.
Viime elokuussa uutisissa kerrottiin kymmenistä tuhansista irakilaisista jesideistä, jotka olivat paenneet islamistijärjestö Isisin vainoa maan pohjoisosassa sijaitsevaan Sinjarin vuoristoon. Kun mediassa puhuttiin jo jesidejä uhkaavasta kansanmurhasta, Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama lähetti erikoisjoukkoja helikoptereilla pelastamaan vuorille loukkuun jääneitä evakkoja ja toimittamaan heille vettä ja ruokaa.
Vuoriston laella amerikkalaissotilaita vastassa oli jesidien lisäksi myös joukko hyvin järjestäytyneitä kurdisotilaita. Univormupukuiset kurdisoturit ottivat amerikkalaiset ystävällisesti vastaan ja esittivät heille katsauksen vuoristoalueen humanitaarisesta ja sotilaallisesta tilanteesta.
Mutta jo hetken päästä amerikkalaiset kiirehtivät takaisin helikopterin luo ja lensivät tiehensä jättäen jesidiläiset evakot hämmennyksen ja epätoivon valtaan.
Syy helikopteriryhmän äkkilähtöön paljastettiin toimittajille vasta myöhemmin Washingtonissa. Yhdysvaltalaissotilaiden erikoisyksikön johtajalle oli selvinnyt, että kurdisoturit eivät suinkaan kuuluneet Irakin Kurdistanin peshmerga-joukkoihin, jotka olivat amerikkalaisten liittolaisia.
Kurdikansaan kuuluvia jesidejä suojaamassa olleet sotilaat olivatkin Turkin ja Syyrian kurdialueilta tulleita Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) ja Demokraattisen liittopuolueen (PYD) sissejä. PKK:n ja PYD:n joukot tulivat rajan yli Irakiin auttamaan jesidejä turvaan sen jälkeen kun paikalliset irakilaiset peshmergat olivat lähteneet pakoon Isis-järjestön islamistijoukkojen hyökkäystä.
Yhdysvaltalaisjoukoilla taas ei ollut lupaa olla missään tekemisissä PKK:n sissien kanssa. Yhdysvallat, Turkki ja EU luokittelevat PKK:n terroristijärjestöksi.
Irakin jesidien kohtalosta ei ole kuulunut paljoakaan sitten viime kesän. Alueen tapahtumia seuraavan median huomio on vaihtunut Turkin rajalla sijaitsevan syyrialaisen Kobanen kaupungin taisteluihin ja Turkin puolelle paenneiden syyrialaisten kurdien ahdinkoon.
Isis hyökkäsi 45 000 asukkaan Kobaneen syyskuussa. Paikalliset PYD:n kurdijoukot ovat kuitenkin kyenneet puolustamaan kaupunkia nyt jo kuuden viikon ajan ja estämään sen joutumisen Isisin haltuun. Melkein kaikki kaupungin asukkaat ovat paenneet taistelujen tieltä.
Vaikka tv-ryhmät eri puolilta maailmaa ovat kerääntyneet kuvaamaan Kobanen taisteluja Turkin rajan takaa, Syyrian pohjoisen kurdialueen tilanteen taustat ovat jääneet raportoinnissa vähemmälle huomiolle.
Kun kansannousu Syyriassa äityi aseelliseksi konfliktiksi, presidentti Bashar al-Assadin joukot joutuivat vetäytymään pohjoisilta kurdialueilta kiivaammille taistelukentille muualle maahan. Vuoden 2012 heinäkuussa Syyrian kolme pohjoista kantonia Efrin, Kobane ja Cizire jäivät PYD:n ja muiden kurdijoukkojen hallintaan.
Länsi-Kurdistanin eli Rojavan tilannetta läheltä seuranneet kertovat ainutlaatuisesta ruohonjuuritason demokratiakokeilusta.
Joka kunnasta valitaan kolme edustajaa alueen kansanneuvostoon: yksi kurdi, yksi arabi ja yksi assyrialainen tai armenialainen, ja näistä kolmesta edustajasta ainakin yhden on oltava nainen.
Syyrian hallituksen jättämiä rakennuksia ja muuta omaisuutta hallinnoivat työntekijöiden perustamat osuuskunnat.
Nuoret ja naiset ovat keskeisesti mukana paikallisessa päätöksenteossa. Lisäksi naisilla on alueen armeijassa oma sotilasyksikkönsä nimeltä Vapaiden naisten liitto (YJA Star). Nimilyhenteen perässä oleva Star viittaa muinaisen Mesopotamian Ishtar-jumalattareen.
Rojavan utopiakokeilun jääminen pimentoon ulkomaiden tiedonvälityksessä voi johtua siitä, että PYD on tehnyt tiiviisti yhteistyötä Turkin kurdien työväenpuolueen PKK:n kanssa. Aiemmin myös PKK:n sotilaista huomattava osa oli kotoisin Syyrian kurdialueilta.
PKK kävi vuosikymmenten ajan sotaa kurdien itsehallinnon puolesta Turkissa, ja vaikka monet tuntevat yleistä sympatiaa kurdien tilannetta kohtaan, PKK:ta on kuitenkin pidetty turhan vanhakantaisena ja hierarkkisena järjestönä – myös vasemmiston keskuudessa.
Tilanteen päivittäminen voi olla paikallaan. Sen jälkeen kun PKK:n johtaja Abdullah Öcalan vangittiin vuonna 1999, järjestö on julistanut yksipuolisen tulitauon. Vankilassa ollessaan Öcalan on tutustunut monenlaiseen filosofiseen ja yhteiskuntapoliittiseen kirjallisuuteen, ja erityisen suuren vaikutuksen häneen ovat tehneet yhdysvaltalaisen Murray Bookchinin ajatukset suorasta demokratiasta ja osuuskuntatoimintaan perustuvasta paikallistaloudesta.
Eräillä Turkin kurdialueilla Bookchinin sosiaaliekologisia ihanteita on pyritty soveltamaan myös käytäntöön. PKK ei enää tavoittele kurdien erillisen itsehallintoalueen perustamista, vaan pikemminkin pyrkimyksenä olisi synnyttää lähidemokratiaan perustuvia autonomisia kyläyhteisöjä järjestön jo hallitsemilla alueilla.
Syyrian Rojavan alueen onnelan tavoittelua uhkaa nyt islamistijärjestö Isis. Samaan aikaan itsehallinnollista kurdialuetta vastustavat myös kaikki muutkin Syyrian kriisin osapuolet Bashar al-Assadin hallituksesta oppositioryhmiin.
Myöskään Turkki ei ole katsonut hyvällä Rojavan demokratiakokeilua, koska itsehallinnollinen kurdialue maan rajojen eteläpuolella voisi tarjota turvapaikan myös PKK:n sisseille.
Turkki on sen sijaan pitänyt rajojaan auki Isisin huoltoreiteille ja järjestön värväämille uusille jäsenille. Turkin väitetään myös antaneen Isisille satelliittikuvia ja tiedusteluapua kurdijoukkojen tukikohdista ja asevarastoista.
Pakkaa on hämmentänyt myös Yhdysvallat, joka on monin eri tavoin tukenut Syyrian kurdialueen oppositioryhmiä, joita monet pitävät lähinnä Irakin Kurdistanin presidentin Masud Barzanin luomuksena. Barzani ja PKK ovat puolestaan mahdollisimman huonoissa väleissä keskenään.
Yhdysvallat ja Turkki ovat molemmat varmasti mielissään siitä, että Syyrian kurdijoukkojen rinnalle Kobaneen saapui viime viikolla Irakin Kurdistanin peshmergoja ja Syyrian opposition Vapaan Syyrian armeijan (FSA) joukkoja. PKK:n sissejä Turkki ei sen sijaan päästä maan etelärajan ylitse taistelemaan Isistä vastaan.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Mitä arabikeväästä jäi käteen
KU-VIIKKOLEHTI 24.10.2014
Tunisiassa järjestetään sunnuntaina parlamenttivaalit, mutta vain harva uskoo vaalien ratkaisevan maan ongelmia – työttömyyttä, näköalattomuutta, taloudellista eriarvoisuutta tai islamistien ja liberaalimpaa elämänmenoa kaipaavien tunisialaisten vastakkainasettelua.
Mielipidetutkimusten perusteella Tunisian vaalien voitosta kilpailee kaksi puoluetta: Muslimiveljeskunnan islamilaisen renessanssin puolue Ennahda sekä pitkälti vanhan vallan poliitikoista ja liikemiehistä koostuva Tunisian kutsu -puolue. Äänestysprosentin uskotaan jäävän alhaiseksi.
Vanhoillinen islamistipuolue Ennahda otti selvän vaalivoiton kansannousun jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä vapaissa vaaleissa syksyllä 2011. Liberaaleja oikeuksia ajaneet kansannousun aktivistit jäivät tuolloin lähes täysin syrjään poliittisesta päätöksenteosta.
Varteenotettavien poliittisten vaihtoehtojen puutteessa myös jotkut ammattiliittojen johtohenkilöt ovat liittyneet Tunisian kutsu -puolueeseen kamppailemaan islamisteja vastaan.
Laajalle levinneestä tyytymättömyydestä huolimatta Tunisia vaikuttaisi kuitenkin olevan ainoa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista, jossa kansannousun herättämä toivo ei ole päättynyt katastrofiin.
Samaan aikaan Egypti on vajonnut vaaleilla sinetöityyn sotilasvaltaan ja Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä on ajauduttu poliittiseen sekasortoon ja sisällissotaan.
Miksi ihmeessä arabimaiden valoisalta näyttänyt tulevaisuus on onnistunut romahtamaan näin täydellisesti vain kolmessa vuodessa?
”Koskaan aikaisemmin Lähi-idän maiden nykyhistorian aikana yhtä monessa maassa ei ole koettu samaan aikaan näin rajua, usein väkivaltaista sisäistä konfliktia ja poliittista lamaannusta”, Beirutin Amerikkalaisen yliopiston ulkopoliittisen instituutin johtaja Rami Khouri totesi aiemmin tässä kuussa libanonilaiseen Daily Star -lehteen kirjoittamassaan viikkokolumnissaan.
Joidenkin mielestä on ennen muuta kyse siirtomaakaudella Ison-Britannian ja Ranskan kesken luotujen keinotekoisten rajojen romuttumisesta.
Toiset tutkijat puhuvat šiiojen ja sunnimuslimien tai Saudi-Arabian ja Iranin välisten jännitteiden synnyttämistä sijaissodista.
Kolmannen selityksen mukaan monissa arabimaissa epäonnistunutta valtiokeskeistä nationalismia korvataan nyt uskonnollisilla tai etnisillä identiteeteillä.
Viime viikon Viikkolehden paperilehden välissä tilaajille tulleessa tuoreessa Le Monde diplomatique -lehdessä tarjottiin lisää selityksiä arabimaiden kriisiin.
Ranskalaistoimittaja Alain Gresh availi Lähi-idän alueen geopolitiikan solmuja ja luetteli etenkin Turkin, Saudi-Arabian ja Iranin intressejä ja syitä näiden maiden saamattomuuteen kamppailussa islamistijärjestö Isistä vastaan.
International Crisis Groupin tutkija Peter Harling käsitteli omassa kirjoituksessaan Isisin uhkaa, jota hänen mielestään on mediassa paisuteltu. Harlingin mukaan Isis on lähinnä onnistunut valtaamaan Syyrian ja Irakin sunnienemmistöisiä syrjäalueita, jotka kummankin maan hallitukset olivat jättäneet hunningolle.
Yhdysvaltalaisen Tuftsin yliopiston kauppatieteiden dosentti Ibrahim Warde puolestaan syytti G8-maita ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää petetyistä lupauksista. G8-maat lupasivat kansannousujen jälkeen syntyneille uusille hallituksille 80 miljardin dollarin tukea köyhyyden lievittämiseen ja maiden jälleenrakennukseen, mutta rahat jäivät saamatta, kun IMF asetti tuen ehdoksi peruselintarvikkeiden hintasäännöstelystä luopumista ja muuta talouden sokkiterapiaa.
Jotain jäi kuitenkin käteen myös arabimaiden vuoden 2011 mullistuksista. Beirutin Amerikkalaisen yliopiston Rami Khourin mielestä kolme tekijää nousee ylitse muiden.
Ensinnäkin ajatus historiasta kansalaisten toiminnan tuotoksena teki vihdoin paluun arabimaihin vuosikymmeniä kestäneen kansalaistoiminnan täydellisen tukahduttamisen jälkeen. Mihin kaikkeen tämä tulisi johtamaan, oli vielä epäselvää, mutta joka tapauksessa olisi kyse keskenään kilpailevista näkemyksistä kehityksen suunnasta.
Toiseksi, kansannousujen jälkeisessä maailmassa arabimaiden asukkaat puhuvat nyt vapaasti ja pelottomasti näkemyksistään koskien politiikan suuntaa tai mitä tahansa muitakin aiheita. Keskustelua käydään niin kaduilla, tiedotusvälineissä kuin myös sosiaalisessa mediassa. Aikaisemmin julkinen kiistely politiikasta oli monissa maissa ennenkuulumatonta.
Kolmanneksi, Rami Khourin mielestä viimeinen taistelu siirtomaavaltaa vastaan on käynnistynyt. Tällä hän tarkoittaa sitä, että siirtomaavallan aikana pystytetyt valtiot tulevat ennen pitkää hajoamaan ja syntyisi uusia yksiköitä, osa väkivaltaisen kehityksen myötä, osa toivottavasti rauhanomaisesti.
Rami Khourin mielestä arabikevään sijasta olisikin ollut aiheellista puhua pikemminkin arabimaiden poliittisesta alkuräjähdyksestä.
Rami Khourin mukaan arabimaiden kansannousujen perimmäisenä syynä olivat itsevaltaisten hallitusten väärinkäytökset ja niiden kykenemättömyys tarjota ihmisille töitä ja palveluja. Mutta monissa alueen maissa myös koko valtio oli keinotekoinen ja epäonnistunut ja pysyi pystyssä vain Saddam Husseinin tai Muammar Gaddafin kaltaisten vahvojen johtajien ansiosta.
Niinpä kun arabikansat vaativat itselleen oikeuksia ja vapautta, seuraukset olivat hyvin erilaiset riippuen siitä, pyrittiinkö ensisijaisesti nimenomaan hallinnon muuttamiseen vai oliko peräti koko valtio kansalaisten mielestä epälegitiimi.
”Muutosprosessi diktatuurista kohti demokraattisempaa hallintoa on näistä helpommin toteuttavissa. Esimerkiksi Tunisian tapauksessa koko valtio ei ole uhattuna, vaan muutosvaatimusten kohteena ovat olleet lähinnä maan sisäiset valtarakenteet ja hallintojärjestelmä”, Khouri totesi.
Joidenkin muiden arabimaiden paljon vaikeampi haaste olisi päästä irti täysin keinotekoisesti synnytettyjen valtiorakenteiden vääristymistä.
”Diktaattorien lähdön jälkeen voimme nähdä Irakin ja Libyan kaltaisten valtioiden haurauden. Vastaavanlaisia helposti särkyviä valtiorakenteita näemme myös Jemenissä ja Syyriassa.”
Tunisiassa järjestetään sunnuntaina parlamenttivaalit, mutta vain harva uskoo vaalien ratkaisevan maan ongelmia – työttömyyttä, näköalattomuutta, taloudellista eriarvoisuutta tai islamistien ja liberaalimpaa elämänmenoa kaipaavien tunisialaisten vastakkainasettelua.
Mielipidetutkimusten perusteella Tunisian vaalien voitosta kilpailee kaksi puoluetta: Muslimiveljeskunnan islamilaisen renessanssin puolue Ennahda sekä pitkälti vanhan vallan poliitikoista ja liikemiehistä koostuva Tunisian kutsu -puolue. Äänestysprosentin uskotaan jäävän alhaiseksi.
Vanhoillinen islamistipuolue Ennahda otti selvän vaalivoiton kansannousun jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä vapaissa vaaleissa syksyllä 2011. Liberaaleja oikeuksia ajaneet kansannousun aktivistit jäivät tuolloin lähes täysin syrjään poliittisesta päätöksenteosta.
Varteenotettavien poliittisten vaihtoehtojen puutteessa myös jotkut ammattiliittojen johtohenkilöt ovat liittyneet Tunisian kutsu -puolueeseen kamppailemaan islamisteja vastaan.
Laajalle levinneestä tyytymättömyydestä huolimatta Tunisia vaikuttaisi kuitenkin olevan ainoa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maista, jossa kansannousun herättämä toivo ei ole päättynyt katastrofiin.
Samaan aikaan Egypti on vajonnut vaaleilla sinetöityyn sotilasvaltaan ja Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä on ajauduttu poliittiseen sekasortoon ja sisällissotaan.
Miksi ihmeessä arabimaiden valoisalta näyttänyt tulevaisuus on onnistunut romahtamaan näin täydellisesti vain kolmessa vuodessa?
”Koskaan aikaisemmin Lähi-idän maiden nykyhistorian aikana yhtä monessa maassa ei ole koettu samaan aikaan näin rajua, usein väkivaltaista sisäistä konfliktia ja poliittista lamaannusta”, Beirutin Amerikkalaisen yliopiston ulkopoliittisen instituutin johtaja Rami Khouri totesi aiemmin tässä kuussa libanonilaiseen Daily Star -lehteen kirjoittamassaan viikkokolumnissaan.
Joidenkin mielestä on ennen muuta kyse siirtomaakaudella Ison-Britannian ja Ranskan kesken luotujen keinotekoisten rajojen romuttumisesta.
Toiset tutkijat puhuvat šiiojen ja sunnimuslimien tai Saudi-Arabian ja Iranin välisten jännitteiden synnyttämistä sijaissodista.
Kolmannen selityksen mukaan monissa arabimaissa epäonnistunutta valtiokeskeistä nationalismia korvataan nyt uskonnollisilla tai etnisillä identiteeteillä.
Viime viikon Viikkolehden paperilehden välissä tilaajille tulleessa tuoreessa Le Monde diplomatique -lehdessä tarjottiin lisää selityksiä arabimaiden kriisiin.
Ranskalaistoimittaja Alain Gresh availi Lähi-idän alueen geopolitiikan solmuja ja luetteli etenkin Turkin, Saudi-Arabian ja Iranin intressejä ja syitä näiden maiden saamattomuuteen kamppailussa islamistijärjestö Isistä vastaan.
International Crisis Groupin tutkija Peter Harling käsitteli omassa kirjoituksessaan Isisin uhkaa, jota hänen mielestään on mediassa paisuteltu. Harlingin mukaan Isis on lähinnä onnistunut valtaamaan Syyrian ja Irakin sunnienemmistöisiä syrjäalueita, jotka kummankin maan hallitukset olivat jättäneet hunningolle.
Yhdysvaltalaisen Tuftsin yliopiston kauppatieteiden dosentti Ibrahim Warde puolestaan syytti G8-maita ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää petetyistä lupauksista. G8-maat lupasivat kansannousujen jälkeen syntyneille uusille hallituksille 80 miljardin dollarin tukea köyhyyden lievittämiseen ja maiden jälleenrakennukseen, mutta rahat jäivät saamatta, kun IMF asetti tuen ehdoksi peruselintarvikkeiden hintasäännöstelystä luopumista ja muuta talouden sokkiterapiaa.
Jotain jäi kuitenkin käteen myös arabimaiden vuoden 2011 mullistuksista. Beirutin Amerikkalaisen yliopiston Rami Khourin mielestä kolme tekijää nousee ylitse muiden.
Ensinnäkin ajatus historiasta kansalaisten toiminnan tuotoksena teki vihdoin paluun arabimaihin vuosikymmeniä kestäneen kansalaistoiminnan täydellisen tukahduttamisen jälkeen. Mihin kaikkeen tämä tulisi johtamaan, oli vielä epäselvää, mutta joka tapauksessa olisi kyse keskenään kilpailevista näkemyksistä kehityksen suunnasta.
Toiseksi, kansannousujen jälkeisessä maailmassa arabimaiden asukkaat puhuvat nyt vapaasti ja pelottomasti näkemyksistään koskien politiikan suuntaa tai mitä tahansa muitakin aiheita. Keskustelua käydään niin kaduilla, tiedotusvälineissä kuin myös sosiaalisessa mediassa. Aikaisemmin julkinen kiistely politiikasta oli monissa maissa ennenkuulumatonta.
Kolmanneksi, Rami Khourin mielestä viimeinen taistelu siirtomaavaltaa vastaan on käynnistynyt. Tällä hän tarkoittaa sitä, että siirtomaavallan aikana pystytetyt valtiot tulevat ennen pitkää hajoamaan ja syntyisi uusia yksiköitä, osa väkivaltaisen kehityksen myötä, osa toivottavasti rauhanomaisesti.
Rami Khourin mielestä arabikevään sijasta olisikin ollut aiheellista puhua pikemminkin arabimaiden poliittisesta alkuräjähdyksestä.
Rami Khourin mukaan arabimaiden kansannousujen perimmäisenä syynä olivat itsevaltaisten hallitusten väärinkäytökset ja niiden kykenemättömyys tarjota ihmisille töitä ja palveluja. Mutta monissa alueen maissa myös koko valtio oli keinotekoinen ja epäonnistunut ja pysyi pystyssä vain Saddam Husseinin tai Muammar Gaddafin kaltaisten vahvojen johtajien ansiosta.
Niinpä kun arabikansat vaativat itselleen oikeuksia ja vapautta, seuraukset olivat hyvin erilaiset riippuen siitä, pyrittiinkö ensisijaisesti nimenomaan hallinnon muuttamiseen vai oliko peräti koko valtio kansalaisten mielestä epälegitiimi.
”Muutosprosessi diktatuurista kohti demokraattisempaa hallintoa on näistä helpommin toteuttavissa. Esimerkiksi Tunisian tapauksessa koko valtio ei ole uhattuna, vaan muutosvaatimusten kohteena ovat olleet lähinnä maan sisäiset valtarakenteet ja hallintojärjestelmä”, Khouri totesi.
Joidenkin muiden arabimaiden paljon vaikeampi haaste olisi päästä irti täysin keinotekoisesti synnytettyjen valtiorakenteiden vääristymistä.
”Diktaattorien lähdön jälkeen voimme nähdä Irakin ja Libyan kaltaisten valtioiden haurauden. Vastaavanlaisia helposti särkyviä valtiorakenteita näemme myös Jemenissä ja Syyriassa.”
perjantai 10. lokakuuta 2014
Kuka asetti räjähteet WTC-torneihin?
KU-VIIKKOLEHTI 10.10.2014
Jos World Trade Centerin kolme pilvenpiirtäjää purettiin räjähteillä, niin kenellä olisi ollut keinot, tilaisuus ja motiivi asettaa räjähteet etukäteen tornitaloihin ennen lentokoneiden törmäyksiä WTC-1:een ja WTC-2:een syyskuun 11. päivänä 2001?
Afganistanissa piileskelevällä Osama bin Ladenilla ja Al-Qaidan terroristeilla tuskin oli tilaisuutta päästä panostamaan tornitaloja purkuräjähteillä.
Pelkät lentokonetörmäykset taas eivät riitä selittämään tornien sortumista miltei vapaan pudotuksen nopeudella – etenkin kun kaksoistornit oli jo rakennusvaiheessa nimenomaan suunniteltu kestämään myös matkustajakoneiden törmäykset.
Yhdysvaltalainen 9/11-tutkija Kevin Ryan on vuosien ajan pyrkinyt selvittämään WTC-torneissa toimineiden yritysten ja rakennusten turvayhtiöiden johtajien mahdollisia kytkentöjä aseteollisuuteen, räjähdysainevalmistajiin, öljyurakoitsijoihin, tiedustelupalveluun tai Bushin hallinnon sisäpiiriin ja näiden usein kansainvälisiin liiketoimiin.
Kemistin koulutuksen saanut Ryan työskenteli vuonna 2001 työmaajohtajana Yhdysvaltojen johtavassa turvallisuustarkastusyhtiössä nimeltä Underwriters Laboratories, mutta sai potkut paljastettuaan sen, että yhtiö oli aikoinaan testannut WTC-tornien teräsrakenteet ja todennut ne paloturvallisiksi.
Ryanin mukaan WTC-torneissa tehtiin jatkuvasti erilaisia kunnostustöitä, jotka koskivat rakennusten sähkönjakelua, paloturvallisuutta, hissien huoltoa tai toimistotilojen remontointia.
Rakennusten julkisten tilojen ylläpitotöistä vastasi koko WTC-kompleksin omistaja, New Yorkin ja New Jerseyn satamavirasto, kun taas vuokrattujen toimitilojen parannustyöt olivat kussakin kerroksessa vuokralaisina olleiden yhtiöiden omalla vastuulla.
World Trade Centerin turvajärjestelyistä vastasi Kuwaitin emiirisuvun omistama turvayhtiö Stratesec. Firma rakensi WTC-tornien valvontakamerajärjestelmät, huolehti turvatarkastuksista ja käynnisti vuonna 1996 mittavan hankkeen kaksoistornien teräspilarien palosuojauksen parantamiseksi.
11.9.2001 American Airlinesin matkustajakone törmäsi WTC:n pohjoistornin kerroksiin 94–99 – juuri samoihin kerroksiin, joiden teräsrakenteiden palosuojaus oli äskettäin saatu valmiiksi. Nämä kerrokset romahtivat myös ensimmäisinä, kun koko rakennus vajaa kaksi tuntia myöhemmin luhistui kasaan 11 sekunnissa.
Myös etelätorniin oli tehty palosuojauksia lentokoneen osumakohdan kerroksissa ja nimenomaan kerrosten kaakkoiskulmassa, johon United Airlinesin kone törmäsi.
Palosuojaustöiden aikana kokonaiset kerrokset oli suljettu toimistojen työntekijöiltä.
WTC-torneissa kunnostettiin myös hissejä juuri ennen syyskuun 11. päivää. Hissikuiluista oli pääsy rakennusten keskiosan teräspilareihin, jotka antoivat periksi aikaisessa vaiheessa rakennusten romahdusta.
USA Today -lehden mukaan päivystävät hissimekaanikot pakenivat tornitaloista pian lentokonetörmäysten jälkeen eivätkä palanneet paikalle ennen rakennusten romahtamista.
Mitä firmoja WTC-torneissa sitten oli? Pohjoistornin osumakohdan kerrokset olivat kaikki vakuutusmeklariyhtiö Marshin vuokraamia, samoin kuin etelätornin kerrokset 47–54, Kevin Ryan kirjoittaa 911Review-sivustolla julkaistussa artikkelisarjassa.
Marsh-yhtiön johtajista Stephen Friedman istui tiedustelupalvelu CIA:n sijoitusyhtiön In-Q-Telin hallituksessa, kunnes hänet nimitettiin George W. Bushin talouspoliittiseksi pääneuvonantajaksi.
Marshin kriisiyksikön johtaja Paul Bremer oli entisen ulkoministerin Henry Kissingerin konsulttiyhtiön johtaja ja toimi neuvonantajana Komatsu Dresser -fuusioyhtiössä, joka vuonna 1996 patentoi termiittiin perustuvan rakennuspurkuräjähteen.
George Bush vanhemman aiemmin hallinnoima Dresser yhdistyi myöhemmin varapresidentti Dick Cheneyn Halliburton-yhtiöön. Paul Bremer nimitettiin puolestaan Irakin sodan alkamisen jälkeen maan miehityshallinnon kuvernööriksi.
Etelätornin osumakohdassa vuokralaisina olivat rahoitusinformaatioyhtiö Primark, japanilainen pankkijätti Mizuho sekä vakuutusmeklari- ja riskienhallintayhtiö Aon. Primarkilla ja Mizuholla oli toimistoja myös pohjoistornin alemmissa kerroksissa.
Välittömästi etelätornin törmäyskohdan yläpuolella sijaitsi rakennus- ja rahoitusyhtiö Washington Groupin toimisto, jonka tytäryhtiönä oli rakennushankkeisiin ja rakennuspurkuihin erikoistunut Morrison-Knudsen.
Informaatioyhtiö Primark omisti monia muita yhtiöitä, joiden toimenkuvaan kuului Boeingin matkustajakoneiden korjaustöitä sekä energia-alan turva- ja vakoilupalveluja.
Mizuhon tytärpankeilla oli Ryan mukaan kytköksiä Japanin alamaailmaan sekä aseteollisuusjätti Lockheed Martinin johtajaan Norman Augustineen. Augustine oli perustamassa CIA:n sijoitusyhtiötä In-Q-Teliä ja sopi WTC:n kellarikerrosten turvajärjestelyjen siirtämisestä brasilialaisyhtiölle nimeltä Ensec.
Aonin toimitusjohtajana oli George W. Bushin serkku Jim Pierce. Pierce selvisi hengissä syyskuun 11. päivän iskuista, kun kokous, johon hänen piti osallistua, siirrettiin WTC:n etelätornista läheiseen Millennium Hoteliin. Tieto kokouspaikan vaihtumisesta ei tavoittanut kaikkia kutsuttuja, vaan osa meni aamulla kokoukseen etelätornin 105. kerrokseen ja kuoli koko rakennuksen tuhoutuessa.
Oma lukunsa on sitten World Trade Centerin rakennus 7, joka luhistui kasaan muutamassa sekunnissa, vaikka siihen ei osunut mitään lentokonetta.
47-kerroksisesta rakennuksesta 37 kerrosta oli sijoitusyhtiö Salomon Smith Barneyn hallussa. Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld olivat yhtiön johtokunnan jäseniä vuoteen 2001 asti.
WTC-7:n muut kerrokset olivat pääasiassa valtion virastoja. Rakennuksessa oli salaisen palvelun ja CIA:n kenttätoimisto, Rumsfeldin johtaman puolustusministeriön toimitiloja, New Yorkin kaupungin pelastuskomentokeskus (OEM) sekä Yhdysvaltojen arvopaperimarkkinoita valvova virasto (SEC).
Rakennuksen romahtaessa tuhoutui samalla huomattava määrä tärkeitä asiakirjoja SEC:n tutkimuksista, jotka koskivat energiayhtiö Enronin ja teleoperaattori WorldComin talousskandaaleja ja yhtiöiden johtajien mahdollisia sisäpiirikauppoja.
Jos World Trade Centerin kolme pilvenpiirtäjää purettiin räjähteillä, niin kenellä olisi ollut keinot, tilaisuus ja motiivi asettaa räjähteet etukäteen tornitaloihin ennen lentokoneiden törmäyksiä WTC-1:een ja WTC-2:een syyskuun 11. päivänä 2001?
Afganistanissa piileskelevällä Osama bin Ladenilla ja Al-Qaidan terroristeilla tuskin oli tilaisuutta päästä panostamaan tornitaloja purkuräjähteillä.
Pelkät lentokonetörmäykset taas eivät riitä selittämään tornien sortumista miltei vapaan pudotuksen nopeudella – etenkin kun kaksoistornit oli jo rakennusvaiheessa nimenomaan suunniteltu kestämään myös matkustajakoneiden törmäykset.
Yhdysvaltalainen 9/11-tutkija Kevin Ryan on vuosien ajan pyrkinyt selvittämään WTC-torneissa toimineiden yritysten ja rakennusten turvayhtiöiden johtajien mahdollisia kytkentöjä aseteollisuuteen, räjähdysainevalmistajiin, öljyurakoitsijoihin, tiedustelupalveluun tai Bushin hallinnon sisäpiiriin ja näiden usein kansainvälisiin liiketoimiin.
Kemistin koulutuksen saanut Ryan työskenteli vuonna 2001 työmaajohtajana Yhdysvaltojen johtavassa turvallisuustarkastusyhtiössä nimeltä Underwriters Laboratories, mutta sai potkut paljastettuaan sen, että yhtiö oli aikoinaan testannut WTC-tornien teräsrakenteet ja todennut ne paloturvallisiksi.
Ryanin mukaan WTC-torneissa tehtiin jatkuvasti erilaisia kunnostustöitä, jotka koskivat rakennusten sähkönjakelua, paloturvallisuutta, hissien huoltoa tai toimistotilojen remontointia.
Rakennusten julkisten tilojen ylläpitotöistä vastasi koko WTC-kompleksin omistaja, New Yorkin ja New Jerseyn satamavirasto, kun taas vuokrattujen toimitilojen parannustyöt olivat kussakin kerroksessa vuokralaisina olleiden yhtiöiden omalla vastuulla.
World Trade Centerin turvajärjestelyistä vastasi Kuwaitin emiirisuvun omistama turvayhtiö Stratesec. Firma rakensi WTC-tornien valvontakamerajärjestelmät, huolehti turvatarkastuksista ja käynnisti vuonna 1996 mittavan hankkeen kaksoistornien teräspilarien palosuojauksen parantamiseksi.
11.9.2001 American Airlinesin matkustajakone törmäsi WTC:n pohjoistornin kerroksiin 94–99 – juuri samoihin kerroksiin, joiden teräsrakenteiden palosuojaus oli äskettäin saatu valmiiksi. Nämä kerrokset romahtivat myös ensimmäisinä, kun koko rakennus vajaa kaksi tuntia myöhemmin luhistui kasaan 11 sekunnissa.
Myös etelätorniin oli tehty palosuojauksia lentokoneen osumakohdan kerroksissa ja nimenomaan kerrosten kaakkoiskulmassa, johon United Airlinesin kone törmäsi.
Palosuojaustöiden aikana kokonaiset kerrokset oli suljettu toimistojen työntekijöiltä.
WTC-torneissa kunnostettiin myös hissejä juuri ennen syyskuun 11. päivää. Hissikuiluista oli pääsy rakennusten keskiosan teräspilareihin, jotka antoivat periksi aikaisessa vaiheessa rakennusten romahdusta.
USA Today -lehden mukaan päivystävät hissimekaanikot pakenivat tornitaloista pian lentokonetörmäysten jälkeen eivätkä palanneet paikalle ennen rakennusten romahtamista.
Mitä firmoja WTC-torneissa sitten oli? Pohjoistornin osumakohdan kerrokset olivat kaikki vakuutusmeklariyhtiö Marshin vuokraamia, samoin kuin etelätornin kerrokset 47–54, Kevin Ryan kirjoittaa 911Review-sivustolla julkaistussa artikkelisarjassa.
Marsh-yhtiön johtajista Stephen Friedman istui tiedustelupalvelu CIA:n sijoitusyhtiön In-Q-Telin hallituksessa, kunnes hänet nimitettiin George W. Bushin talouspoliittiseksi pääneuvonantajaksi.
Marshin kriisiyksikön johtaja Paul Bremer oli entisen ulkoministerin Henry Kissingerin konsulttiyhtiön johtaja ja toimi neuvonantajana Komatsu Dresser -fuusioyhtiössä, joka vuonna 1996 patentoi termiittiin perustuvan rakennuspurkuräjähteen.
George Bush vanhemman aiemmin hallinnoima Dresser yhdistyi myöhemmin varapresidentti Dick Cheneyn Halliburton-yhtiöön. Paul Bremer nimitettiin puolestaan Irakin sodan alkamisen jälkeen maan miehityshallinnon kuvernööriksi.
Etelätornin osumakohdassa vuokralaisina olivat rahoitusinformaatioyhtiö Primark, japanilainen pankkijätti Mizuho sekä vakuutusmeklari- ja riskienhallintayhtiö Aon. Primarkilla ja Mizuholla oli toimistoja myös pohjoistornin alemmissa kerroksissa.
Välittömästi etelätornin törmäyskohdan yläpuolella sijaitsi rakennus- ja rahoitusyhtiö Washington Groupin toimisto, jonka tytäryhtiönä oli rakennushankkeisiin ja rakennuspurkuihin erikoistunut Morrison-Knudsen.
Informaatioyhtiö Primark omisti monia muita yhtiöitä, joiden toimenkuvaan kuului Boeingin matkustajakoneiden korjaustöitä sekä energia-alan turva- ja vakoilupalveluja.
Mizuhon tytärpankeilla oli Ryan mukaan kytköksiä Japanin alamaailmaan sekä aseteollisuusjätti Lockheed Martinin johtajaan Norman Augustineen. Augustine oli perustamassa CIA:n sijoitusyhtiötä In-Q-Teliä ja sopi WTC:n kellarikerrosten turvajärjestelyjen siirtämisestä brasilialaisyhtiölle nimeltä Ensec.
Aonin toimitusjohtajana oli George W. Bushin serkku Jim Pierce. Pierce selvisi hengissä syyskuun 11. päivän iskuista, kun kokous, johon hänen piti osallistua, siirrettiin WTC:n etelätornista läheiseen Millennium Hoteliin. Tieto kokouspaikan vaihtumisesta ei tavoittanut kaikkia kutsuttuja, vaan osa meni aamulla kokoukseen etelätornin 105. kerrokseen ja kuoli koko rakennuksen tuhoutuessa.
Oma lukunsa on sitten World Trade Centerin rakennus 7, joka luhistui kasaan muutamassa sekunnissa, vaikka siihen ei osunut mitään lentokonetta.
47-kerroksisesta rakennuksesta 37 kerrosta oli sijoitusyhtiö Salomon Smith Barneyn hallussa. Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld olivat yhtiön johtokunnan jäseniä vuoteen 2001 asti.
WTC-7:n muut kerrokset olivat pääasiassa valtion virastoja. Rakennuksessa oli salaisen palvelun ja CIA:n kenttätoimisto, Rumsfeldin johtaman puolustusministeriön toimitiloja, New Yorkin kaupungin pelastuskomentokeskus (OEM) sekä Yhdysvaltojen arvopaperimarkkinoita valvova virasto (SEC).
Rakennuksen romahtaessa tuhoutui samalla huomattava määrä tärkeitä asiakirjoja SEC:n tutkimuksista, jotka koskivat energiayhtiö Enronin ja teleoperaattori WorldComin talousskandaaleja ja yhtiöiden johtajien mahdollisia sisäpiirikauppoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)