Turmiollista kehitysapua

KU-VIIKKOLEHTI 8.5.2009

Tansanialainen kollega työskentelee uutispäällikkönä maan suurimmassa päivälehdessä. Hän on arvostettu journalisti, taitava työssään ja merkittävä mielipidevaikuttaja maassa. Hän tuntee politiikan sisäpiirit ja on ollut mukana paljastamassa useita maan politiikkaa ravistaneita korruptioskandaaleja. Myös palkka on paikallisen toimittajakunnan parhaita.

Mutta joka kerta tavatessamme mies kertoo hakevansa työtä jostakin lukuisista Tansaniassa toimivista ulkomaisista kansalaisjärjestöistä.

Ulkomaisen järjestön työntekijänä pääsisi matkustamaan enemmän ja palkka olisi hiukan suurempi, vaikka työmäärä olisi varmasti vähäisempi kuin maan johtavan päivälehden uutishuoneessa.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt tansanialaisen kollegan ajatuksenjuoksua, mutta tunnistin oireet, kun vastikään luin sambialaisen taloustutkijan Dambisa Moyon kirjoittaman kirjan Dead Aid (”Kuollut kehitysapu”).

Dambisa Moyon teos on saanut näyttävästi julkisuutta länsimaiden medioissa. Talouslehti Financial Times teki helmikuussa Dambisa Moyosta kokosivun haastattelun, ja vapun alla yhdysvaltalainen Time-lehti listasi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon. Tähän päivään mennessä tämä sambialaisnainen on vieraillut ainakin kuusi kertaa Britannian yleisradion BBC:n eri kanavien keskusteluohjelmissa.

Dambisa Moyo on maailman huippuyliopistoista Harvardista ja Oxfordista valmistunut taloustieteen tohtori. Hän on työskennellyt konsulttina Maailmanpankissa ja viimeksi kahdeksan vuotta kansainvälisten velkapääomamarkkinoiden asiantuntijana sijoitusyhtiö Goldman Sachsissa.

Moyon kirjan teesi on pelkistettynä se, että kehitysapu on turmiollista avunsaajamaiden kansantaloudelle ja pitäisi lopettaa.

Sambialainen taloustutkija ei ole toki ensimmäinen kolmannen maailman maasta kotoisin oleva kehitysavun kriitikko. Kehitysapua on arvosteltu 60-luvulta lähtien ainakin siitä, että se luo riippuvuutta ja synnyttää korruptiota ja voi usein olla tuhoisaa ympäristölle, paikallisyhteisöille ja perinteisille elinkeinoille.

Dambisa Moyon näkökulma on kuitenkin puhtaasti ekonomistinen: kehitysapu ei johda talouskasvuun eikä vähennä köyhyyttä.

Rikkaista maista on sitten 60-luvun alun siirretty köyhiin maihin kehitysapuna yli kaksi biljoonaa dollaria – ja suurin osa siitä nimenomaan Afrikkaan. Moyon mielestä useimmissa Afrikan maissa mittava kehitysapu on itse asiassa ollut keskeisenä syynä dramaattiseen köyhyyteen.

Kun Moyon omassa kotimaassa Sambiassa vielä 60-luvun lopulla useimmat talousindikaattorit osoittivat nousujohteisuutta, vain vuosikymmen myöhemmin maa oli taloudellisesti raunioina.

New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Bill Easterly on arvioinut, että mikäli Sambia olisi käyttänyt investointeihin kaiken 60-luvulta asti saamansa kehitysavun, maan bruttokansantuote olisi ollut 90-luvun alussa 20 000 dollaria asukasta kohti, eli Puolan tai Liettuan nykyisen tulotason verran.

Mutta todellisuudessa Sambian kansantuote asukasta kohti oli vuonna 1990 alle 500 dollaria, eli vähemmän kuin vuonna 1960.

”Ulkomailta tullut kehitysapu pönkittää korruptoituneita hallituksia tehden kaupallisista investoinneista vähemmän houkuttelevia. Investointien vähäisyys heikentää talouskasvua, mikä puolestaan johtaa työttömyyteen ja köyhyyden lisääntymiseen. Köyhyyden määrän kasvaessa avunantajat antavat lisää kehitysapua, joka vain kiihdyttää köyhyyden kierrettä”, Dambisa Moyo kirjoittaa.

Kehitysavun ympärille on kuitenkin vuosikymmenten saatossa rakennettu valtavia instituutioita. Moyo laskeskelee, että Maailmanpankissa yksinään on kymmenen tuhatta työntekijää, YK-järjestöjen palkkalistoilla on karkeasti saman verran ihmisiä, ja kaikki kansalaisjärjestöt ja hallitusten kehitysapuvirastot mukaan luettuna kehitysavun piirissä työskentelee noin puoli miljoonaa ihmistä, joiden tehtävänä on pitää huoli siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoille on käyttöä.

Kehitysavun konkreettisia kielteisiä vaikutuksia selostaessaan Moyo toteaa, että avun vastaanottajamaissa Afrikassa ei ole toistaiseksi olemassa varsinaista keskiluokkaa, joka maksaisi veroja ja voisi sen myötä edellyttää hallitukselta korkeatasoisia julkisia palveluja. Hallitukset voivat puolestaan viis veisata kansalaisistaan, sillä sehän ei ole näille ikään kuin mitään velkaa. Tärkeämpää on miellyttää niitä, jotka maksavat rahaa, eli ulkomaisia avunantajia.

Tämä johtaa Moyon mukaan vakavaan luottamuspulaan yhteiskunnassa. Kun investoinnit ovat epävarmoja, koulutetuin väestönosa hakeutuu mieluiten ulkomaisten avustusjärjestöjen parempipalkkaisiin töihin.

Dambisa Moyo ehdottaa, että kehitysavun sijasta Afrikan tulisi pyrkiä lisäämään entisestään kaupankäyntiä Kiinan kanssa. Kaupan esteistä olisi päästävä eroon Afrikan maiden välillä, ja vapaakaupan nimissä Afrikan maiden pitäisi vaatia EU:ta ja Yhdysvaltoja luopumaan omista maataloustukiaisistaan.

Moyo kannattaa mikroluottoja ja niin sanottuja köyhien pankkeja. Kaikkein köyhimmälläkin kansanosalla on säästöjä, jotka tulisi saada investoitua tuottavaan työhön. Perulainen ekonomisti Hernando de Soto on arvioinut, että Aasian ja Afrikan köyhien yhteenlaskettujen säästöjen arvo on 40 kertaa enemmän kuin koko maailman kehitysavun määrä viimeisen 50 vuoden aikana.

Dambisa Moyo esittää kaiken kehitysavun lopettamista Afrikassa viiden vuoden siirtymäjaksolla. Sambialaistutkija muistuttaa, että vielä 30 vuotta sitten Afrikan maat Malawi, Burundi ja Burkina Faso olivat rikkaampia kuin Kiina.

”Mikäli monet Aasian maat ovat onnistuneet kehittymään ilman kehitysapua, se on mahdollista myös Afrikassa.”