KU-VIIKKOLEHTI 6.5.2011
Osama bin Ladenin kasvokuva oli vielä torstaina ylimpänä Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n julkaisemalla maailman etsityimpien terroristien listalla. FBI:n verkkosivuilla bin Ladenin kuvan alalaitaan oli tosin lisätty teksti: Kuollut.
Etsintäkuulutuksessa todetaan, että Osama bin Laden syntyi vuonna 1957 Saudi-Arabiassa. Kuvauksen mukaan hän oli 193–196 senttiä pitkä ja painoi noin 72 kiloa. Hän oli vasenkätinen ja käytti kävelykeppiä. Erityishuomiona mainitaan, että bin Laden oli terroristijärjestö Al-Qaidan johtaja.
Osama bin Laden oli etsintäkuulutettu, sillä häntä vastaan oli nostettu syyte osallisuudesta elokuussa 1998 tehtyihin
pommi-iskuihin Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustalla Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Dar es Salaamissa Tansaniassa.
Etsintäkuulutustekstissä todetaan vielä, että bin Ladenia epäillään myös muista terrori-iskuista eri puolilla maailmaa.
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia ei kuitenkaan mainita erikseen.
FBI:n tiedotusjohtaja Rex Tomb selitti vuonna 2006, että bin Ladenin etsintäkuulutuksessa ei mainittu syyskuun 11. päivää siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä vastaan ei ollut nostettu syytettä osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin New Yorkissa ja Washingtonissa.
”FBI:lla ei ole mitään selkeitä todisteita bin Ladenin osallisuudesta syyskuun 11. päivän tapahtumiin”, tiedottaja totesi.
Kohta kymmenen vuoden ajan maailman medioissa on kuitenkin kerrottu itsestäänselvänä totuutena, että Osama bin Laden suunnitteli lentokoneiskut New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin ja Washingtonissa sijaitsevaan puolustusministeriön päämajaan Pentagoniin.
George W. Bushin hallinto selitti pitkään, että Al-Qaida suunnitteli ja toteutti syyskuun 11. päivän iskut, koska he myöntävät sen itse. Bushin hallinto julkaisi joulukuussa 2001 Yhdysvaltojen joukkojen Afganistanin sotaretkellä haltuunsa saaman kotivideon, jolla Osama bin Ladenin väitettiin kertovan osuudestaan New Yorkin ja Washingtonin iskuihin.
Videoon lisätyn englanninkielisen tekstityksen mukaan bin Laden kertoi tienneensä iskuista etukäteen, arvioineensa etukäteen kuolonuhrien määrän ja nimenomaan lähettäneensä iskujen tekijät aikoinaan marttyyrikomennukselle Amerikkaan. Saksan yleisradion WDR-kanavan haastattelemien kielenkääntäjien mukaan englanninkielinen teksti ei näiltä osin kuitenkaan vastaa videolla kuultavaa arabiankielistä puhetta.
Syyskuun 11. päivän tapahtumia ei muutenkaan ole vielä käsitelty missään kunnollisessa tuomioistuimessa. Pakistanilainen Khalid Sheikh Mohammed ja neljä muuta miestä odottavat oikeudenkäynnin alkamista sotilastuomioistuimessa Yhdysvaltojen tukikohdassa Guantánanossa.
Sotilastuomioistuimessa tuskin käsitellään lentokonetörmäysten yhteyttä World Trade Centerin kaksoistornien räjähdyksen kaltaiseen romahdukseen. Lentokoneiden törmäyksillä ei varmasti kyetä uskottavalla tavalla selittämään, miksi myös reilun sadan metrin päässä kaksoistorneista sijainnut World Trade Centerin rakennus 7 luhistui kuin itsestään monta tuntia kaksoistornien romahtamisen jälkeen, vaikkei siihen törmännyt mitään lentokonetta.
Osama bin Ladenin kuolemasta on annettu myös hyvin ristiriitaista tietoa. Ensin puhuttiin 40 minuuttia kestäneestä hyökkäyksestä, jonka päätteeksi Yhdysvaltojen Navy Seals
-erikoisjoukot surmasivat bin Ladenin, joka oli piiloutunut kolmikerroksisen rakennuksen ylimpään kerrokseen ja piteli vaimoaan ihmiskilpenä.
Myöhemmän version mukaan bin Laden ei ollut piiloutunut vaimonsa eikä kenenkään muunkaan taakse, mutta hän vastusti kiinniottoa, vaikka oli ilman asetta.
Operaatiosta vastannut tiedustelupalvelu CIA:n johtaja Leon Panetta totesi, että kommandojoukot löysivät tulitaistelun jälkeen bin Ladenin ja surmasivat hänet sekunnin murto-osassa. Bin Ladenia ammuttiin päähän vasemman silmän yläpuolelle sekä rintaan.
24 miehen helikopterihyökkäys tehtiin maanantain vastaisena yönä Abbottabadissa Pakistanissa. Presidentti Barack Obaman mukaan bin Ladenin ruumis valokuvattiin ja siitä otettiin dna-näyte. Maanantaina ruumis heitettiin lentotukialus Carl Vinsonin kannelta Intian valtamereen.
Saudiarabialainen tv-kanava Al Arabiya puolestaan kertoi keskiviikkona pakistanilaisiin turvallisuuslähteisiin viitaten, että bin Ladenin rakennuksesta ei ammuttu ainuttakaan laukausta yhdysvaltalaissotilaita kohti. Pakistanilaislähteen mukaan bin Ladenin 12-vuotias tytär kertoi poliisikuulustelussa, että bin Laden otettiin heti kiinni ja teloitettiin perheenjäsentensä edessä.
Mediassa raportoituja reaktioita Osama bin Ladenin kuolemaan voi vain hämmästellä. Harvassa ovat olleet kommentit, joissa olisi pahoiteltu sitä, että bin Ladenia ei saatu oikeudenkäyntiin kertomaan osuudestaan syyskuun 11. päivän lentokonekaappauksiin ja New Yorkin tornitalojen romahtamiseen.
Syyskuun 11. päivän tapahtumista on esitetty virallisena totuutena niin paljon soopaa, että kannattaa suhtautua varauksella myös viralliseen totuuteen Osama bin Ladenin surmasta.
Lukuisat eri tiedustelulähteet Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Pakistanissa ovat ilmoittaneet bin Ladenin kuolleen jo vuosia sitten. Toiset ovat muistuttaneet, että bin Laden olisi ollut kiinniotettavissa useita kertoja syksyllä 2001 ja myöhemmin.
Joka tapauksessa Osama bin Ladenin surmauutisten seurauksena Barack Obaman kannatus lähti huimaan nousuun Yhdysvalloissa. Spekulaatiot Al-Qaidan mahdollisista kostoiskuista taas pönkittävät turvallisuusviranomaisten otetta ihmisten arjesta niin Yhdysvalloissa kuin muualla maailmassa.
perjantai 6. toukokuuta 2011
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Kuningas ilman vaatteita
KU-VIIKKOLEHTI 21.4.2011
Eteläisessä Afrikassa sijaitsevan Swazimaan demokratialiikkeen kamppailu Afrikan viimeistä absoluuttista monarkiaa vastaan on jäänyt meillä uutisoinnissa tyystin arabimaiden kansannousujen jalkoihin.
Pinta-alaltaan hiukan Uudenmaan maakuntaa suuremmassa, miljoonan asukkaan Swazimaassa ammattiliitot ja kielletty oppositio ovat pitkin kevättä osoittaneet mieltään julkisten alojen leikkauksia ja kuningas Mswati III:n yksinvaltaa vastaan.
Viime viikolla ammattiliitot, demokratialiike ja Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 12. päivän kansannousu yrittivät järjestää suurmielenosoituksen maan suurimmassa kaupungissa Manzinissa, mutta kuningas Mswatin turvallisuuskoneisto tukahdutti protestit väkivaltaisesti.
Suurmielenosoituksen ajankohdaksi valittiin 12. huhtikuuta, sillä tuolloin tuli kuluneeksi 38 vuotta siitä kun Mswatin isä, kuningas Sobhuza II kumosi perustuslain, kielsi kaikki puolueet ja julisti maahan poikkeustilan, joka on edelleen voimassa.
Nykyinen kuningas Mswati täytti tällä viikolla 43 vuotta. Hän on luotsannut maata kuninkaallisilla käskyillä 18-vuotiaasta asti. Kuningas omistaa Swazimaan kaikki maa-alueet ja suuren osan liike-elämästä. Viljelymaita hallinnoi 200 päällikköä, jotka ovat kuninkaan nimittämiä. Maassa on myös parlamentti, mutta se on käytännössä pelkkä kumileimasin.
Viime viikon suurmielenosoitusta odotettiin innolla paitsi Swazimaassa myös naapurimaassa Etelä-Afrikassa, missä ammattiliittojen keskusliitto Cosatu on tukenut aktiivisesti Swazimaan ay-liikettä. Cosatu seisautti päiväksi rajaliikenteen Swazimaan ja Etelä-Afrikan välillä.
Kuningas Mswatin hallitus teki kuitenkin kaikkensa suurmielenosoituksen pysäyttämiseksi. Mielenosoituspäivän alla puhelinliittymiä suljettiin ja verkkoyhteydet katkaistiin, kaikki keskeiset ay-johtajat pidätettiin ja Kansan yhdistyneen demokratialiikkeen Pudemon johtaja Mario Masuku määrättiin kotiarestiin.
Ay-aktiivien koteihin tehtiin kotietsintöjä terroristiepäilyjen nojalla. ”Jokainen on epäilty, kunnes toisin todistetaan”, kuninkaan poliisikomissaari perusteli.
Mielenosoituksen aattona turvallisuuspoliisi ja armeijan erikoisjoukot miehittivät Manzinin kadut ja pystyttivät tiesulkuja kaikkialle maahan. Manziniin matkalla olleet bussit käännytettiin pois kaupungista. Osa ihmisistä kuljetettiin kuorma-autoilla kaupungin ulkopuolelle ja jätettiin oman onnensa varaan keskelle erämaata.
Manzinissa poliisit hajottivat useamman kuin kolmen ihmisen kokoontumiset hakkaamalla ihmisiä pampuilla. 700 opettajaa suljettiin opettajien ammattijärjestön tiloihin. Myös ammattiliittojen keskusliiton rakennus piiritettiin. Swazimaan yliopiston opiskelijoita ei päästetty lähtemään koteihinsa yliopiston kampukselta.
Mielenosoitukseen osallistui lopulta noin 2 000 ihmistä, joita ammuttiin vesitykeillä, kumiluodeilla ja kyynelkaasulla.
Oppositiotoiminta Swazimaassa on kanavoitunut ammattiliittojen ja opiskelijajärjestön ympärille, etenkin sen jälkeen kun demokratialiike Pudemon jäsenten vainoaminen on yltynyt. Hallitus syyttää Pudemoa maanpetoksellisesta toiminnasta. Vuonna 1983 perustettu Pudemo kampanjoi monipuoluedemokratian palauttamiseksi maahan.
Liikkeen aktiivi, insinööriopiskelija Sipho Jele hakattiin vuosi sitten kuoliaaksi pidätyssellissä, mutta hallitus yritti lavastaa kuoleman itsemurhaksi. Nuorukainen pidätettiin sen vuoksi, että hänellä oli vappukulkueessa yllään Pudemon punainen t-paita.
Ammattijärjestöt kamppailevat poliittisten oikeuksien ohella palkkojen leikkauksia vastaan. Sairaanhoitajat olivat maaliskuussa lakossa maksamattomien ylityökorvausten vuoksi. Myöhemmin opettajat, julkisten alojen työntekijät ja opiskelijat osoittivat mieltään lomautuksia ja julkisten palvelujen alasajoa vastaan.
Swazimaa ajautui talouskriisiin, kun Eteläisen Afrikan maiden tulliliitto päätti vähentää maan saamaa osuutta alueen tuontimaksuista. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kehotti hallitusta leikkaamaan palkkoja paikatakseen valtiontalouden yli 300 miljoonan euron alijäämää.
Kuninkaan oma vuosibudjetti nostettiin kuitenkin 17 miljoonasta eurosta 21 miljoonaan. Liiketuotot mukaan laskettuna kuninkaan uskotaan tienaavan noin 50 miljoonaa euroa vuodessa.
Samaan aikaan Swazimaassa 70 prosenttia asukkaista elää täydellisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Hiv-tartunnan saaneiden osuus väestöstä on maailman suurin.
Swazimaassa kuningasta ja koko kuningasjärjestelmää on pidetty perinteisesti suuressa arvossa, mutta Mswati III:n ja tämän 14 vaimon tuhlaileva elämäntapa on saanut köyhyydessä elävät asukkaat vihastumaan.
Mswati osti muutama vuosi sitten itselleen puoli miljoonaa euroa maksaneen Maybach-loistoauton ja jokaiselle vaimolleen upouudet BMW:t. Vaimot ja lapset matkustelevat valtion varoilla shoppailumatkoille Eurooppaan ja Lähi-itään.
Nyt rakenteilla on uusi kuninkaallinen kongressikeskus sekä ledilampuilla valaistu moottoritieverkosto kokouskeskuksesta kuninkaanlinnaan ja Mswatin kahden suosikkivaimon palatsien luo.
Pääsiäislauantaina kuninkaan pojan, prinssi Lindanin 22-vuotispäivän kunniaksi Manzinin uudessa kauppakeskuksessa on määrä järjestää megakonsertti, jonka pääesiintyjäksi saapuu hiphoptähti Jadakiss suoraan New Yorkista. Etelä-Afrikasta käsin toimiva Swazimaan solidaarisuusverkosto on kehottanut boikotoimaan tapahtumaa.
Eteläisessä Afrikassa sijaitsevan Swazimaan demokratialiikkeen kamppailu Afrikan viimeistä absoluuttista monarkiaa vastaan on jäänyt meillä uutisoinnissa tyystin arabimaiden kansannousujen jalkoihin.
Pinta-alaltaan hiukan Uudenmaan maakuntaa suuremmassa, miljoonan asukkaan Swazimaassa ammattiliitot ja kielletty oppositio ovat pitkin kevättä osoittaneet mieltään julkisten alojen leikkauksia ja kuningas Mswati III:n yksinvaltaa vastaan.
Viime viikolla ammattiliitot, demokratialiike ja Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 12. päivän kansannousu yrittivät järjestää suurmielenosoituksen maan suurimmassa kaupungissa Manzinissa, mutta kuningas Mswatin turvallisuuskoneisto tukahdutti protestit väkivaltaisesti.
Suurmielenosoituksen ajankohdaksi valittiin 12. huhtikuuta, sillä tuolloin tuli kuluneeksi 38 vuotta siitä kun Mswatin isä, kuningas Sobhuza II kumosi perustuslain, kielsi kaikki puolueet ja julisti maahan poikkeustilan, joka on edelleen voimassa.
Nykyinen kuningas Mswati täytti tällä viikolla 43 vuotta. Hän on luotsannut maata kuninkaallisilla käskyillä 18-vuotiaasta asti. Kuningas omistaa Swazimaan kaikki maa-alueet ja suuren osan liike-elämästä. Viljelymaita hallinnoi 200 päällikköä, jotka ovat kuninkaan nimittämiä. Maassa on myös parlamentti, mutta se on käytännössä pelkkä kumileimasin.
Viime viikon suurmielenosoitusta odotettiin innolla paitsi Swazimaassa myös naapurimaassa Etelä-Afrikassa, missä ammattiliittojen keskusliitto Cosatu on tukenut aktiivisesti Swazimaan ay-liikettä. Cosatu seisautti päiväksi rajaliikenteen Swazimaan ja Etelä-Afrikan välillä.
Kuningas Mswatin hallitus teki kuitenkin kaikkensa suurmielenosoituksen pysäyttämiseksi. Mielenosoituspäivän alla puhelinliittymiä suljettiin ja verkkoyhteydet katkaistiin, kaikki keskeiset ay-johtajat pidätettiin ja Kansan yhdistyneen demokratialiikkeen Pudemon johtaja Mario Masuku määrättiin kotiarestiin.
Ay-aktiivien koteihin tehtiin kotietsintöjä terroristiepäilyjen nojalla. ”Jokainen on epäilty, kunnes toisin todistetaan”, kuninkaan poliisikomissaari perusteli.
Mielenosoituksen aattona turvallisuuspoliisi ja armeijan erikoisjoukot miehittivät Manzinin kadut ja pystyttivät tiesulkuja kaikkialle maahan. Manziniin matkalla olleet bussit käännytettiin pois kaupungista. Osa ihmisistä kuljetettiin kuorma-autoilla kaupungin ulkopuolelle ja jätettiin oman onnensa varaan keskelle erämaata.
Manzinissa poliisit hajottivat useamman kuin kolmen ihmisen kokoontumiset hakkaamalla ihmisiä pampuilla. 700 opettajaa suljettiin opettajien ammattijärjestön tiloihin. Myös ammattiliittojen keskusliiton rakennus piiritettiin. Swazimaan yliopiston opiskelijoita ei päästetty lähtemään koteihinsa yliopiston kampukselta.
Mielenosoitukseen osallistui lopulta noin 2 000 ihmistä, joita ammuttiin vesitykeillä, kumiluodeilla ja kyynelkaasulla.
Oppositiotoiminta Swazimaassa on kanavoitunut ammattiliittojen ja opiskelijajärjestön ympärille, etenkin sen jälkeen kun demokratialiike Pudemon jäsenten vainoaminen on yltynyt. Hallitus syyttää Pudemoa maanpetoksellisesta toiminnasta. Vuonna 1983 perustettu Pudemo kampanjoi monipuoluedemokratian palauttamiseksi maahan.
Liikkeen aktiivi, insinööriopiskelija Sipho Jele hakattiin vuosi sitten kuoliaaksi pidätyssellissä, mutta hallitus yritti lavastaa kuoleman itsemurhaksi. Nuorukainen pidätettiin sen vuoksi, että hänellä oli vappukulkueessa yllään Pudemon punainen t-paita.
Ammattijärjestöt kamppailevat poliittisten oikeuksien ohella palkkojen leikkauksia vastaan. Sairaanhoitajat olivat maaliskuussa lakossa maksamattomien ylityökorvausten vuoksi. Myöhemmin opettajat, julkisten alojen työntekijät ja opiskelijat osoittivat mieltään lomautuksia ja julkisten palvelujen alasajoa vastaan.
Swazimaa ajautui talouskriisiin, kun Eteläisen Afrikan maiden tulliliitto päätti vähentää maan saamaa osuutta alueen tuontimaksuista. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kehotti hallitusta leikkaamaan palkkoja paikatakseen valtiontalouden yli 300 miljoonan euron alijäämää.
Kuninkaan oma vuosibudjetti nostettiin kuitenkin 17 miljoonasta eurosta 21 miljoonaan. Liiketuotot mukaan laskettuna kuninkaan uskotaan tienaavan noin 50 miljoonaa euroa vuodessa.
Samaan aikaan Swazimaassa 70 prosenttia asukkaista elää täydellisessä köyhyydessä alle euron päivätuloilla. Hiv-tartunnan saaneiden osuus väestöstä on maailman suurin.
Swazimaassa kuningasta ja koko kuningasjärjestelmää on pidetty perinteisesti suuressa arvossa, mutta Mswati III:n ja tämän 14 vaimon tuhlaileva elämäntapa on saanut köyhyydessä elävät asukkaat vihastumaan.
Mswati osti muutama vuosi sitten itselleen puoli miljoonaa euroa maksaneen Maybach-loistoauton ja jokaiselle vaimolleen upouudet BMW:t. Vaimot ja lapset matkustelevat valtion varoilla shoppailumatkoille Eurooppaan ja Lähi-itään.
Nyt rakenteilla on uusi kuninkaallinen kongressikeskus sekä ledilampuilla valaistu moottoritieverkosto kokouskeskuksesta kuninkaanlinnaan ja Mswatin kahden suosikkivaimon palatsien luo.
Pääsiäislauantaina kuninkaan pojan, prinssi Lindanin 22-vuotispäivän kunniaksi Manzinin uudessa kauppakeskuksessa on määrä järjestää megakonsertti, jonka pääesiintyjäksi saapuu hiphoptähti Jadakiss suoraan New Yorkista. Etelä-Afrikasta käsin toimiva Swazimaan solidaarisuusverkosto on kehottanut boikotoimaan tapahtumaa.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Tuomiopäivän jälkeen
KU-VIIKKOLEHTI 8.4.2011
Britannian yleisradion BBC:n verkkosivustolla oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että entinen ruandalainen kunnanjohtaja oli tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudestaan Ruandan kansanmurhaan vuonna 1994.
Kyseessä oli Arushassa Tansaniassa sijaitsevan Ruandan kansainvälisen sotarikostuomioistuimen langettama ensimmäinen tuomio tänä vuonna. YK:n perustaman Ruandan kansanmurhatuomioistuimen on määrä lopettaa työnsä tämän vuoden loppuun mennessä.
Murambin kunnan entinen pormestari Jean-Baptiste Gatete oli tuomiolauselman mukaan toimittanut hutujen iskujoukoille rynnäkkökiväärejä ja käsikranaatteja ja käskenyt heitä surmaamaan tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ainakin kolmella paikkakunnalla.
Tuomioistuimen mukaan Gatete oli vastuussa muun muassa kahdesta verilöylystä, joissa surmattiin tuhansia tutseja, jotka olivat paenneet levottomuuksia kirkkoon.
Ruandalaisen New Times -lehden haastattelema kansanmurhasta henkiin jäänyt mies kertoi tällä viikolla, että Gatete oli kansanmurhan aikaan sanonut haluavansa olla roolimalli tappamalla Murambin kunnan kaikki tutsivähemmistöön kuuluvat asukkaat.
Tällä viikolla Ruandassa vietetään jokavuotista suruaikaa 17 vuoden takaisen kansanmurhan alkamisen muistoksi. Vuoden 1994 huhtikuussa käynnistyneessä kansanmurhassa hutujen ääriryhmät silpoivat ja surmasivat yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman kapinallisia.
Kansanmurha päättyi heinäkuun alussa, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta.
Ruandan kansanmurhan aikaan Jean-Baptiste Gatete oli 40-vuotias. Hän oli maata pitkään hallinneen MRND-puolueen puoluevaltuuston jäsen ja koulutukseltaan agronomi. Hän oli ollut Murambin kunnanjohtajana kymmenen vuoden ajan ja sinä aikana aktiivisesti värvännyt maaseudun köyhiä hutumiehiä valtapuolueen nuorisojärjestöön nimeltä Interahamwe, eli Ne, jotka tekevät työtä yhdessä.
Kun Ruandassa alkoi sisällissota vuonna 1990, Interahamwesta tehtiin aseellinen iskujoukko vainoamaan tutseja, joiden uskottiin kannattavan Isänmaallisen rintaman kapinallisia. Kapinallisarmeijan ydinjoukko koostui naapurimaassa Ugandassa varttuneista ruandalaisista tutseista.
Kansanmurhan alkaessa Gatete kehotti hutujoukkojaan aloittamaan tutsien teurastamisen. ”Tappakaa kaikki tutsit ja kaikki ne, jotka eivät kuulu MRND-puolueeseen”, hän komensi kyläläisiä.
Huhtikuussa 1994 suurimmat yksittäiset verilöylyt tehtiin juuri Murambissa ja naapurikunnissa. Tavallisia ihmisiä pakotettiin mukaan tappamaan naapureitaan viidakkoveitsillä. Muuten he olisivat itse tulleet tapetuiksi.
Kabugassa asui ennen kansanmurhaa kymmenen tuhatta ihmistä, joista 4 000 oli tutseja.
”Tapoimme melkein kaikki heistä”, kertoi tuolloin 16-vuotias hutunuorukainen. ”Kunnanjohtaja sanoi, että he ovat surmanneet presidentin, joten meidän käskettiin kostaa. Näin kuinka naisia joukkoraiskattiin ennen kuin heidän kallonsa murskattiin piikkinuijilla.”
Isänmaallisen rintaman kapinallisten lähdettyä suurhyökkäykseen kansanmurhan pysäyttämiseksi hutujohtajat pakenivat maasta ja määräsivät kaikki asukkaat lähtemään mukaansa. Tansanian rajan taakse keskelle savannia nousi maailman suurin pakolaisleiri. Benakon leirissä asui 300 000 ihmistä.
Tapasin Jean-Baptiste Gateten ruandalaispakolaisten leirillä Tansaniassa kesäkuussa 1994 ja haastattelin häntä Ylen radiodokumenttia varten. Pakolaisleirillä oli pelokas ja uhkaava tunnelma. Juuri kukaan ei uskaltanut kertoa, mitä Ruandan kylissä ja kukkuloilla oli todella tapahtunut. Kansanmurhaa lietsoneet hutujohtajat hallitsivat pakolaisia aivan kuin kotikylissä Ruandassa.
Gatete oli lyhyenläntä, rokonarpinen mies ja leirin varsinainen päällikkö. Kun tapasin hänet, hän oli pakannut omaisuutensa pienen kuorma-auton lavalle. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR oli päättänyt häätää leiristä miehen, joka oli johtanut kansanmurhaa maan itäosissa ja kiihotti iskujoukkojaan jatkamaan tappamista pakolaisleirillä.
Hän kertoi avoimesti, että hutut olivat tappaneet tutseja.
”Myös naisia ja lapsia tapettiin, sillä muuten he olisivat voineet auttaa tutsikapinallisia. Kyläläisiä oli mahdotonta pysäyttää. Hutut ja tutsit eivät yksinkertaisesti mahdu samaan maahan.”
Samana iltapäivänä kun Gatete oli lähdössä nuoren vaimonsa kanssa autollaan pois leiristä, viidakkoveitsin aseistautuneet hutumiehet käynnistivät mellakan. Tällä kertaa he uhkasivat tappaa myös kaikki valkoihoiset avustustyöntekijät ja lehtimiehet. Meidät ulkomaalaiset piilotettiin ensin tunniksi Punaisen Ristin telttaan ennen kuin meidät evakuoitiin leiristä.
Gatete oli kuukauden ajan pidätettynä Tansaniassa, mutta sen jälkeen hänet annettiin palata leiriin. Myöhemmin samana vuonna pakolaisjärjestö UNCHR lennätti hänet Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Ruandalaispakolaisten leirit Zairessa olivat yhtä lailla äärihutujen komennossa.
Gatete saatiin kiinni lopulta vuonna 2002 pakolaisleirillä Kongon tasavallassa, missä hän oli elänyt vuosien ajan salanimellä. Kansanmurhaoikeudenkäynti häntä vastaan käynnistyi syksyllä 2009.
Ruandan oikeusministeri Tharcisse Karugarama piti Gateten elinkautistuomiota oikeudenmukaisena ratkaisuna. ”Hän menee sinne minne kuuluu, pois ihmisten keskuudesta, jotka hän pyrki hävittämään.¨
Kansanmurhasta hengissä selvinnyt tutsimies toivoi, että Gatete tuotaisiin ennen lopullista vankeusrangaistustaan käymään Murambissa. ”Täällä hän saisi nähdä omin silmin, ettei hän onnistunut tuhoamaan meitä niin kuin hän halusi.”
Britannian yleisradion BBC:n verkkosivustolla oli pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että entinen ruandalainen kunnanjohtaja oli tuomittu elinkautiseen vankeusrangaistukseen osallisuudestaan Ruandan kansanmurhaan vuonna 1994.
Kyseessä oli Arushassa Tansaniassa sijaitsevan Ruandan kansainvälisen sotarikostuomioistuimen langettama ensimmäinen tuomio tänä vuonna. YK:n perustaman Ruandan kansanmurhatuomioistuimen on määrä lopettaa työnsä tämän vuoden loppuun mennessä.
Murambin kunnan entinen pormestari Jean-Baptiste Gatete oli tuomiolauselman mukaan toimittanut hutujen iskujoukoille rynnäkkökiväärejä ja käsikranaatteja ja käskenyt heitä surmaamaan tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ainakin kolmella paikkakunnalla.
Tuomioistuimen mukaan Gatete oli vastuussa muun muassa kahdesta verilöylystä, joissa surmattiin tuhansia tutseja, jotka olivat paenneet levottomuuksia kirkkoon.
Ruandalaisen New Times -lehden haastattelema kansanmurhasta henkiin jäänyt mies kertoi tällä viikolla, että Gatete oli kansanmurhan aikaan sanonut haluavansa olla roolimalli tappamalla Murambin kunnan kaikki tutsivähemmistöön kuuluvat asukkaat.
Tällä viikolla Ruandassa vietetään jokavuotista suruaikaa 17 vuoden takaisen kansanmurhan alkamisen muistoksi. Vuoden 1994 huhtikuussa käynnistyneessä kansanmurhassa hutujen ääriryhmät silpoivat ja surmasivat yli miljoona ihmistä, lähinnä tutsivähemmistöön kuuluvia siviilejä ja hutupoliitikkoja, joiden väitettiin tukevan Ruandan isänmaallisen rintaman kapinallisia.
Kansanmurha päättyi heinäkuun alussa, kun kapinalliset ajoivat äärihutujen hallituksen vallasta.
Ruandan kansanmurhan aikaan Jean-Baptiste Gatete oli 40-vuotias. Hän oli maata pitkään hallinneen MRND-puolueen puoluevaltuuston jäsen ja koulutukseltaan agronomi. Hän oli ollut Murambin kunnanjohtajana kymmenen vuoden ajan ja sinä aikana aktiivisesti värvännyt maaseudun köyhiä hutumiehiä valtapuolueen nuorisojärjestöön nimeltä Interahamwe, eli Ne, jotka tekevät työtä yhdessä.
Kun Ruandassa alkoi sisällissota vuonna 1990, Interahamwesta tehtiin aseellinen iskujoukko vainoamaan tutseja, joiden uskottiin kannattavan Isänmaallisen rintaman kapinallisia. Kapinallisarmeijan ydinjoukko koostui naapurimaassa Ugandassa varttuneista ruandalaisista tutseista.
Kansanmurhan alkaessa Gatete kehotti hutujoukkojaan aloittamaan tutsien teurastamisen. ”Tappakaa kaikki tutsit ja kaikki ne, jotka eivät kuulu MRND-puolueeseen”, hän komensi kyläläisiä.
Huhtikuussa 1994 suurimmat yksittäiset verilöylyt tehtiin juuri Murambissa ja naapurikunnissa. Tavallisia ihmisiä pakotettiin mukaan tappamaan naapureitaan viidakkoveitsillä. Muuten he olisivat itse tulleet tapetuiksi.
Kabugassa asui ennen kansanmurhaa kymmenen tuhatta ihmistä, joista 4 000 oli tutseja.
”Tapoimme melkein kaikki heistä”, kertoi tuolloin 16-vuotias hutunuorukainen. ”Kunnanjohtaja sanoi, että he ovat surmanneet presidentin, joten meidän käskettiin kostaa. Näin kuinka naisia joukkoraiskattiin ennen kuin heidän kallonsa murskattiin piikkinuijilla.”
Isänmaallisen rintaman kapinallisten lähdettyä suurhyökkäykseen kansanmurhan pysäyttämiseksi hutujohtajat pakenivat maasta ja määräsivät kaikki asukkaat lähtemään mukaansa. Tansanian rajan taakse keskelle savannia nousi maailman suurin pakolaisleiri. Benakon leirissä asui 300 000 ihmistä.
Tapasin Jean-Baptiste Gateten ruandalaispakolaisten leirillä Tansaniassa kesäkuussa 1994 ja haastattelin häntä Ylen radiodokumenttia varten. Pakolaisleirillä oli pelokas ja uhkaava tunnelma. Juuri kukaan ei uskaltanut kertoa, mitä Ruandan kylissä ja kukkuloilla oli todella tapahtunut. Kansanmurhaa lietsoneet hutujohtajat hallitsivat pakolaisia aivan kuin kotikylissä Ruandassa.
Gatete oli lyhyenläntä, rokonarpinen mies ja leirin varsinainen päällikkö. Kun tapasin hänet, hän oli pakannut omaisuutensa pienen kuorma-auton lavalle. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR oli päättänyt häätää leiristä miehen, joka oli johtanut kansanmurhaa maan itäosissa ja kiihotti iskujoukkojaan jatkamaan tappamista pakolaisleirillä.
Hän kertoi avoimesti, että hutut olivat tappaneet tutseja.
”Myös naisia ja lapsia tapettiin, sillä muuten he olisivat voineet auttaa tutsikapinallisia. Kyläläisiä oli mahdotonta pysäyttää. Hutut ja tutsit eivät yksinkertaisesti mahdu samaan maahan.”
Samana iltapäivänä kun Gatete oli lähdössä nuoren vaimonsa kanssa autollaan pois leiristä, viidakkoveitsin aseistautuneet hutumiehet käynnistivät mellakan. Tällä kertaa he uhkasivat tappaa myös kaikki valkoihoiset avustustyöntekijät ja lehtimiehet. Meidät ulkomaalaiset piilotettiin ensin tunniksi Punaisen Ristin telttaan ennen kuin meidät evakuoitiin leiristä.
Gatete oli kuukauden ajan pidätettynä Tansaniassa, mutta sen jälkeen hänet annettiin palata leiriin. Myöhemmin samana vuonna pakolaisjärjestö UNCHR lennätti hänet Zaireen, nykyiseen Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Ruandalaispakolaisten leirit Zairessa olivat yhtä lailla äärihutujen komennossa.
Gatete saatiin kiinni lopulta vuonna 2002 pakolaisleirillä Kongon tasavallassa, missä hän oli elänyt vuosien ajan salanimellä. Kansanmurhaoikeudenkäynti häntä vastaan käynnistyi syksyllä 2009.
Ruandan oikeusministeri Tharcisse Karugarama piti Gateten elinkautistuomiota oikeudenmukaisena ratkaisuna. ”Hän menee sinne minne kuuluu, pois ihmisten keskuudesta, jotka hän pyrki hävittämään.¨
Kansanmurhasta hengissä selvinnyt tutsimies toivoi, että Gatete tuotaisiin ennen lopullista vankeusrangaistustaan käymään Murambissa. ”Täällä hän saisi nähdä omin silmin, ettei hän onnistunut tuhoamaan meitä niin kuin hän halusi.”
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Verkon pauloissa Dar es Salaamissa
KU-VIIKKOLEHTI 25.3.2011
Olin vastikään Tansaniassa reilun viikon ajan kouluttamassa paikallisia päätoimittajia ja toimituspäälliköitä internetin käytössä toimittajantyössä. Ulkoministeriön rahoittama kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin verkkokoulutushanketta tansanialaisille kollegoille.
Kurssiviikko oli intensiivinen, ja päivät vierähtivät nopeasti Dar es Salaamin kauppakorkeakoululla sijaitsevan kurssikeskuksen ilmastoidussa multimedialuokassa.
Suurin osa ajasta käytettiin tiedonhakuharjoituksiin ja tutustumiseen paikallisiin ja kansainvälisiin uutissivustoihin ja verkkoportaaleihin.
Tansanialaisille toimittajille oli yllätys huomata, että Suomessa sekä presidentti että pääministeri ovat naisia.
Ensimmäiset tiedot Japanin tsunamista saatiin luokkahuoneen valkokankaalle heijastetulta uutissivustolta.
Plagioimisen vaaroihin syvennyttiin hakemalla taustatietoja Saksan puolustusministerin tehtävästä eronneesta Karl-Theodor zu Guttenbergistä, jonka väitöskirja näyttäisi syntyneen pitkälti muista lähteistä kopioimalla.
Päätoimittajakurssin osanottajista vain kaksi tunsi entuudestaan verkkotietosanakirja Wikipedian.
”Luulin osaavani käyttää internetiä, mutta nyt huomaan, että olen ollut tietämätön. Tämä on erittäin hyödyllinen kurssi”, tokaisi hallituksen päivälehden Daily Newsin toimituspäällikkö Deogratias Mushi ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi.
Kurssin aikana tarkastelimme myös internetin käyttäjätilastoja eri maanosissa ja maissa. Tällä hetkellä lähes puolet maailman netinkäyttäjistä elää väkirikkaissa Aasian maissa, mutta käyttäjien määrä kasvaa nopeimmin Afrikassa. Monissa Afrikan maissa verkon käyttäjien määrä on kolminkertaistunut kolmen viime vuoden aikana.
Tansaniassa internetin käyttö on toistaiseksi kuitenkin vähäistä. Internet World Stats -sivuston mukaan vain noin joka 60:s tansanialainen käyttää verkkoa, kun esimerkiksi naapurimaassa Keniassa internetin käyttäjiä on neljä miljoonaa, kymmenen prosenttia koko väestöstä.
Syitä Tansanian vähäiseen internetin käyttäjien määrään on monia. Tansania kuuluu edelleen maailman köyhimpiin maihin, ja valtaosa väestöstä asuu maaseudulla vailla peruspalveluja. Ennen uuden laajakaistakaapelin tuloa reilu vuosi sitten yhteydet olivat koko maassa hitaat ja epäluotettavat, ja huonoilla yhteyksillä nettisivujen selaaminen on tuskallista.
Kun ei ole käyttäjiä, ei ole myöskään tarvetta tuottaa verkkoon kunnollista aineistoa. Jollei taas verkossa ole potentiaalisen yleisön kannalta relevanttia sisältöä, tavallisella kansalla ei ole konkreettista houkutusta opetella tietokoneen ja internetin käyttöä, puhumattakaan siitä, että siihen sijoittaisi rahaa.
Kenialaisilla kynnys ruveta käyttämään verkkoa on alhaisempi, sillä englanti on maassa valtakieli ja englanninkielistä aineistoa löytyy netistä paljon. Tansaniassa swahili on valtakieli ja englantia käytetään harvemmin. Toki Kenia on myös taloudellisesti kehittyneempi kuin eteläinen naapurimaa Tansania.
Verkkomediat ovat silti yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä viisi vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, nyt miltei kaikilla paikallisilla sanomalehdillä ja myös useilla sähköisillä medioilla on omat sivustonsa netissä, viimeisimpänä tulokkaana Tansanian yleisradio TBC.
Silti päätoimittajakurssin osanottajista vain yksi kertoi lukevansa paikallisia lehtiä verkosta – verkkosivuilla kun julkaistaan yleensä täsmälleen samat jutut kuin aamun printtilehdessä.
Tansanian suosituimpien verkkosivustojen Top 100 -listalta löytyykin vain muutama paikallinen mediasivusto: juorulehtiä julkaiseva Global Publishers sekä englanninkieliset päivälehdet The Citizen ja Daily News. Valtamediaa selvästi suositumpi oli Daily Newsin kuvajournalistin Issa Michuzin blogi, jolla hän julkaisee kuvia uutistapahtumista, poliitikoista ja julkkiksista.
”On selvää, että myös valtamedian täytyy keksiä uusia keinoja uutisten esittämiseen yleisölle”, Mtanzania-lehden toimituspäällikkö Revocatus Makaranga totesi kurssin päätteeksi.
Hallituksen sanomalehden valokuvaaja Issa Michuzi aloitti oman bloginsa sattumalta Helsingissä ollessaan Tansanian virallisen delegaation mukana raportoimassa oikeudenmukaisempaa globalisaatiota ajaneen Helsinki-prosessin päätöskokouksesta Finlandia-talossa syksyllä 2005.
Michuzin ohella Tansaniassa on tänä päivänä kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Vikesin aiemmalla verkkojournalismin kurssilla mukana ollut toimittaja Jiang Alipo julkaisee blogissaan lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Muotitoimittaja Shamim Mwashan blogissa voi ihailla paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä.
Nimimerkki Gloria Twiga avasi vuosi sitten Why work when you can sit -blogin, joka kiinnittää huomiota hallituksen ja ulkomaisten järjestöjen maksamiin suuriin kokouspalkkioihin ja päivärahoihin.
Eräät kenialaiset blogit ovat jo maailmankuuluja esimerkkejä innovatiivisesta kansalaisjournalismista.
Mzalendo-blogi perustettiin maan edellisten vaalien alla julkaisemaan tietoa maan parlamentin ja kansanedustajien toiminnasta – tai sen puutteista.
Etnisiin levottomuuksiin päättyneiden vaalien jälkeen joukko bloggaajia käynnisti Ushahidi-sivuston, jonne lukijat saivat lähettää tietoja uusista väkivaltaisuuksista ja avun tarpeesta. Yhteenotoista ilmestyi karttasivulle liekin kuva, jota klikkaamalla löytyi lisätietoa.
Myöhemmin sivustoa on sovellettu muun muassa Haitin avustustyössä maanjäristyksen jälkeen ja kartoittamaan rikollisuutta Atlantassa Yhdysvalloissa.
Olin vastikään Tansaniassa reilun viikon ajan kouluttamassa paikallisia päätoimittajia ja toimituspäälliköitä internetin käytössä toimittajantyössä. Ulkoministeriön rahoittama kurssi oli osa suomalaisten journalistijärjestöjen Viestintä ja kehitys -säätiön Vikesin verkkokoulutushanketta tansanialaisille kollegoille.
Kurssiviikko oli intensiivinen, ja päivät vierähtivät nopeasti Dar es Salaamin kauppakorkeakoululla sijaitsevan kurssikeskuksen ilmastoidussa multimedialuokassa.
Suurin osa ajasta käytettiin tiedonhakuharjoituksiin ja tutustumiseen paikallisiin ja kansainvälisiin uutissivustoihin ja verkkoportaaleihin.
Tansanialaisille toimittajille oli yllätys huomata, että Suomessa sekä presidentti että pääministeri ovat naisia.
Ensimmäiset tiedot Japanin tsunamista saatiin luokkahuoneen valkokankaalle heijastetulta uutissivustolta.
Plagioimisen vaaroihin syvennyttiin hakemalla taustatietoja Saksan puolustusministerin tehtävästä eronneesta Karl-Theodor zu Guttenbergistä, jonka väitöskirja näyttäisi syntyneen pitkälti muista lähteistä kopioimalla.
Päätoimittajakurssin osanottajista vain kaksi tunsi entuudestaan verkkotietosanakirja Wikipedian.
”Luulin osaavani käyttää internetiä, mutta nyt huomaan, että olen ollut tietämätön. Tämä on erittäin hyödyllinen kurssi”, tokaisi hallituksen päivälehden Daily Newsin toimituspäällikkö Deogratias Mushi ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi.
Kurssin aikana tarkastelimme myös internetin käyttäjätilastoja eri maanosissa ja maissa. Tällä hetkellä lähes puolet maailman netinkäyttäjistä elää väkirikkaissa Aasian maissa, mutta käyttäjien määrä kasvaa nopeimmin Afrikassa. Monissa Afrikan maissa verkon käyttäjien määrä on kolminkertaistunut kolmen viime vuoden aikana.
Tansaniassa internetin käyttö on toistaiseksi kuitenkin vähäistä. Internet World Stats -sivuston mukaan vain noin joka 60:s tansanialainen käyttää verkkoa, kun esimerkiksi naapurimaassa Keniassa internetin käyttäjiä on neljä miljoonaa, kymmenen prosenttia koko väestöstä.
Syitä Tansanian vähäiseen internetin käyttäjien määrään on monia. Tansania kuuluu edelleen maailman köyhimpiin maihin, ja valtaosa väestöstä asuu maaseudulla vailla peruspalveluja. Ennen uuden laajakaistakaapelin tuloa reilu vuosi sitten yhteydet olivat koko maassa hitaat ja epäluotettavat, ja huonoilla yhteyksillä nettisivujen selaaminen on tuskallista.
Kun ei ole käyttäjiä, ei ole myöskään tarvetta tuottaa verkkoon kunnollista aineistoa. Jollei taas verkossa ole potentiaalisen yleisön kannalta relevanttia sisältöä, tavallisella kansalla ei ole konkreettista houkutusta opetella tietokoneen ja internetin käyttöä, puhumattakaan siitä, että siihen sijoittaisi rahaa.
Kenialaisilla kynnys ruveta käyttämään verkkoa on alhaisempi, sillä englanti on maassa valtakieli ja englanninkielistä aineistoa löytyy netistä paljon. Tansaniassa swahili on valtakieli ja englantia käytetään harvemmin. Toki Kenia on myös taloudellisesti kehittyneempi kuin eteläinen naapurimaa Tansania.
Verkkomediat ovat silti yleistymässä kovaa vauhtia. Kun vielä viisi vuotta sitten Tansaniassa vain yksi mediatalo julkaisi päivitettyä uutisaineistoa verkossa, nyt miltei kaikilla paikallisilla sanomalehdillä ja myös useilla sähköisillä medioilla on omat sivustonsa netissä, viimeisimpänä tulokkaana Tansanian yleisradio TBC.
Silti päätoimittajakurssin osanottajista vain yksi kertoi lukevansa paikallisia lehtiä verkosta – verkkosivuilla kun julkaistaan yleensä täsmälleen samat jutut kuin aamun printtilehdessä.
Tansanian suosituimpien verkkosivustojen Top 100 -listalta löytyykin vain muutama paikallinen mediasivusto: juorulehtiä julkaiseva Global Publishers sekä englanninkieliset päivälehdet The Citizen ja Daily News. Valtamediaa selvästi suositumpi oli Daily Newsin kuvajournalistin Issa Michuzin blogi, jolla hän julkaisee kuvia uutistapahtumista, poliitikoista ja julkkiksista.
”On selvää, että myös valtamedian täytyy keksiä uusia keinoja uutisten esittämiseen yleisölle”, Mtanzania-lehden toimituspäällikkö Revocatus Makaranga totesi kurssin päätteeksi.
Hallituksen sanomalehden valokuvaaja Issa Michuzi aloitti oman bloginsa sattumalta Helsingissä ollessaan Tansanian virallisen delegaation mukana raportoimassa oikeudenmukaisempaa globalisaatiota ajaneen Helsinki-prosessin päätöskokouksesta Finlandia-talossa syksyllä 2005.
Michuzin ohella Tansaniassa on tänä päivänä kymmeniä aktiivisia bloggaajia. Vikesin aiemmalla verkkojournalismin kurssilla mukana ollut toimittaja Jiang Alipo julkaisee blogissaan lukijoiden lähettämiä kuvia vauvoista ja pienistä lapsista. Muotitoimittaja Shamim Mwashan blogissa voi ihailla paikallisen muotiliikkeen uusimpia naisten juhlakenkiä.
Nimimerkki Gloria Twiga avasi vuosi sitten Why work when you can sit -blogin, joka kiinnittää huomiota hallituksen ja ulkomaisten järjestöjen maksamiin suuriin kokouspalkkioihin ja päivärahoihin.
Eräät kenialaiset blogit ovat jo maailmankuuluja esimerkkejä innovatiivisesta kansalaisjournalismista.
Mzalendo-blogi perustettiin maan edellisten vaalien alla julkaisemaan tietoa maan parlamentin ja kansanedustajien toiminnasta – tai sen puutteista.
Etnisiin levottomuuksiin päättyneiden vaalien jälkeen joukko bloggaajia käynnisti Ushahidi-sivuston, jonne lukijat saivat lähettää tietoja uusista väkivaltaisuuksista ja avun tarpeesta. Yhteenotoista ilmestyi karttasivulle liekin kuva, jota klikkaamalla löytyi lisätietoa.
Myöhemmin sivustoa on sovellettu muun muassa Haitin avustustyössä maanjäristyksen jälkeen ja kartoittamaan rikollisuutta Atlantassa Yhdysvalloissa.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Paljastuksia Palestiinasta
KU-VIIKKOLEHTI 11.3.2011
Tammikuussa Egyptin kansanousun alla satelliittikanava Al-Jazeera julkaisi verkkosivustollaan yli 1 600 luottamuksellista asiakirjaa palestiinalaishallinnon ja Israelin edellisistä rauhanneuvotteluista, jotka päättyivät vuonna 2009. Nämä niin sanotut Palestiina-paperit herättivät maailmalla suurta huomiota, mutta Suomessa paljastukset hukkuivat Egyptin tapahtumien uutisoinnin alle.
Asiakirjat sisältävät yksityiskohtaista tietoa palestiinalaisten esittämistä mittavista myönnytyksistä, jotka eivät silti kelvanneet Israelille. Yhdysvaltojen johtamissa neuvotteluissa palestiinalaisia vietiin kuin pässiä narussa.
Al-Jazeeran julkistama aineisto sisältää keskustelumuistioita, sähköpostiviestejä, raportteja, karttoja ja sopimusluonnoksia. Vuodon takana on ilmeisesti turhautunut palestiinalaisten neuvotteluvaltuuskunnan entinen jäsen.
Kiinnostavimmat dokumentit ovat kesältä 2008, jolloin neuvoteltiin itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehdoista. Israelin puolelta neuvotteluihin osallistuivat silloinen pääministeri Ehud Olmert, silloinen ulkoministeri Tzipi Livni ja armeijan edustajia. Yhdysvaltoja edusti Bushin hallinnon ulkoministeri Condoleezza Rice. Palestiinalaisten pääneuvottelija oli Saeb Erekat, joka erosi tehtävästä helmikuussa Palestiina-papereiden julkistamisen jälkeen.
Kokousmuistioista käy ilmi, että palestiinalaiset olivat valmiita luovuttamaan Israelille miltei kaikki Itä-Jerusalemin miehitettyjen alueiden siirtokunnat. Siirtokunnat ovat laittomia, sillä ne sijaitsevat Israelin vuonna 1967 kuuden päivän sodan aikana valloittamilla alueilla.
Palestiinalaiset eivät olisi vaatineet alueluovutuksista minkäänlaisia vastaavia myönnytyksiä Israelilta.
”Tarjoamme teille kaikkien aikojen suurinta Yerushalayimia”, palestiinalaishallinnon pääneuvottelija Saeb Erekat sanoi käyttäen Jerusalemista sen hepreankielistä nimeä.
Palestiinalaiset eivät kuitenkaan hyväksyisi Israelin rakentamia siirtokuntia muualla Länsirannalla. Lisäksi olisi pitänyt sopia erikseen Jerusalemin Temppelivuoren asemasta. Israelin miehittämä alue Jerusalemin vanhassakaupungissa on pyhä sekä arabeille että juutalaisille. Siellä sijaitsevat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija. Sunnimuslimit uskovat, että profeetta Muhammed nousi siellä taivaaseen.
Syksyllä 2009 Erekat totesi Yhdysvaltojen uudelle Lähi-idän erikoislähettiläälle George Mitchellille, että Temppelivuoren tilanteen ratkaisemiseksi voitaisiin käyttää ”luovia keinoja”. Aluetta voisi hallinnoida esimerkiksi kansainvälinen puolueeton komitea.
Israel ei suostunut lainkaan neuvottelemaan Jerusalemista. Kadima-puolueen kumppaneina hallituksessa olleet ortodoksijuutalaiset uhkasivat erota hallituksesta, mikäli Jerusalemista keskusteltaisiin.
”En pidä tästä ehdotuksesta, sillä se ei vastaa meidän vaatimuksiamme”, ulkoministeri Tzipi Livni totesi. Hän lisäsi kuitenkin arvostavansa kovasti sitä, että palestiinalaiset tohtivat ehdottaa alueluovutuksia Itä-Jerusalemissa.
Vuonna 2000 Bill Clintonin johdolla käydyt rauhanneuvottelut Camp Davidissa kariutuivat, kun palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kieltäytyi kaikista kompromisseista Temppelivuoren suhteen.
Oma lukunsa Palestiina-papereissa oli niin sanottu nenäliinakartta. Israelin pääministeri Ehud Olmert ehdotti kahdenkeskisessä neuvottelussa palestiinalaishallinnon nykyisen presidentin Mahmud Abbasin kanssa, että itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehtona kymmenesosa Länsirannan alueesta olisi liitettävä Israeliin. Olmert ei silti suostunut antamaan Abbasille kopiota israelilaisten laatimasta kartasta, vaan Abbas joutui piirtämään kuvan kartasta nenäliinaansa.
Palestiinalaisten edustaja totesi myöhemmin Condoleezza Ricelle, että palestiinalaisten olisi vaikea suostua Länsirannan alueluovutuksiin.
”Sitten teillä ei tule olemaan valtiota”, Rice vastasi.
Palestiina-papereissa kerrotaan myös, että Israelin sotilastiedustelun johtaja varoitti palestiinalaishallintoa etukäteen Israelin hyökkäyksestä Gazaan vuoden 2009 alussa. Wikileaksin aiemmin julkistaman diplomaattiraportin mukaan Israelin puolustusministeri Ehud Barak oli ehdottanut, että palestiinalaisten Fatah-puolue ottaisi Gazan alueen hallintaansa yhdessä Egyptin armeijan kanssa sen jälkeen kun Israel olisi tuhonnut aluetta hallinnoivan
Hamas-järjestön.
Hamas ei tunnusta Israelin valtiota, toisin kuin Länsirantaa hallinnoiva Fatah.
Jerusalemilaisessa hotellissa pidetyssä kokouksessa Israelin sotilastiedustelun johtaja vaati, että tulevalla Palestiinan valtiolla ei saisi olla omaa armeijaa, vaan alueen tulisi olla demilitarisoitu. Israel auttaisi sen sijaan Fatahia luomaan vahvat turvallisuuspoliisin joukot.
Neuvottelut palestiinalaishallinnon ja Israelin välillä katkesivat vuonna 2009 Israelin vaalien ja oikeistolaisen Likud-puolueen vaalivoiton jälkeen. Benjamin Netanyahun hallitus ei hyväksy edellisen hallituksen rauhanehtoja.
Viime syksynä käynnistettiin kuitenkin uudet suorat rauhanneuvottelut Yhdysvaltojen johdolla. Presidentti Barack Obama on todennut, että pyrkimyksenä on saada aikaan itsenäinen Palestiinan valtio ensi syyskuuhun mennessä.
Tämä voi tuntua mahdottomalta tavoitteelta tilanteessa, jossa Israelin nykyinen hallitus soisi palestiinalaisille enimmillään puolet miehitetystä Länsirannasta.
Palestiina-paperien paljastukset ovat olleet takaisku erityisesti palestiinalaishallinnolle ja presidentti Abbasille, joka on nyt luvannut järjestää vaalit viimeistään ensi lokakuussa. Edellisten parlamenttivaalien voittaja Hamas vastustaa neuvotteluja Israelin kanssa ja on ilmoittanut, ettei se aio osallistua Fatahin järjestämiin vaaleihin.
Tammikuussa Egyptin kansanousun alla satelliittikanava Al-Jazeera julkaisi verkkosivustollaan yli 1 600 luottamuksellista asiakirjaa palestiinalaishallinnon ja Israelin edellisistä rauhanneuvotteluista, jotka päättyivät vuonna 2009. Nämä niin sanotut Palestiina-paperit herättivät maailmalla suurta huomiota, mutta Suomessa paljastukset hukkuivat Egyptin tapahtumien uutisoinnin alle.
Asiakirjat sisältävät yksityiskohtaista tietoa palestiinalaisten esittämistä mittavista myönnytyksistä, jotka eivät silti kelvanneet Israelille. Yhdysvaltojen johtamissa neuvotteluissa palestiinalaisia vietiin kuin pässiä narussa.
Al-Jazeeran julkistama aineisto sisältää keskustelumuistioita, sähköpostiviestejä, raportteja, karttoja ja sopimusluonnoksia. Vuodon takana on ilmeisesti turhautunut palestiinalaisten neuvotteluvaltuuskunnan entinen jäsen.
Kiinnostavimmat dokumentit ovat kesältä 2008, jolloin neuvoteltiin itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehdoista. Israelin puolelta neuvotteluihin osallistuivat silloinen pääministeri Ehud Olmert, silloinen ulkoministeri Tzipi Livni ja armeijan edustajia. Yhdysvaltoja edusti Bushin hallinnon ulkoministeri Condoleezza Rice. Palestiinalaisten pääneuvottelija oli Saeb Erekat, joka erosi tehtävästä helmikuussa Palestiina-papereiden julkistamisen jälkeen.
Kokousmuistioista käy ilmi, että palestiinalaiset olivat valmiita luovuttamaan Israelille miltei kaikki Itä-Jerusalemin miehitettyjen alueiden siirtokunnat. Siirtokunnat ovat laittomia, sillä ne sijaitsevat Israelin vuonna 1967 kuuden päivän sodan aikana valloittamilla alueilla.
Palestiinalaiset eivät olisi vaatineet alueluovutuksista minkäänlaisia vastaavia myönnytyksiä Israelilta.
”Tarjoamme teille kaikkien aikojen suurinta Yerushalayimia”, palestiinalaishallinnon pääneuvottelija Saeb Erekat sanoi käyttäen Jerusalemista sen hepreankielistä nimeä.
Palestiinalaiset eivät kuitenkaan hyväksyisi Israelin rakentamia siirtokuntia muualla Länsirannalla. Lisäksi olisi pitänyt sopia erikseen Jerusalemin Temppelivuoren asemasta. Israelin miehittämä alue Jerusalemin vanhassakaupungissa on pyhä sekä arabeille että juutalaisille. Siellä sijaitsevat Kalliomoskeija ja Al-Aqsan moskeija. Sunnimuslimit uskovat, että profeetta Muhammed nousi siellä taivaaseen.
Syksyllä 2009 Erekat totesi Yhdysvaltojen uudelle Lähi-idän erikoislähettiläälle George Mitchellille, että Temppelivuoren tilanteen ratkaisemiseksi voitaisiin käyttää ”luovia keinoja”. Aluetta voisi hallinnoida esimerkiksi kansainvälinen puolueeton komitea.
Israel ei suostunut lainkaan neuvottelemaan Jerusalemista. Kadima-puolueen kumppaneina hallituksessa olleet ortodoksijuutalaiset uhkasivat erota hallituksesta, mikäli Jerusalemista keskusteltaisiin.
”En pidä tästä ehdotuksesta, sillä se ei vastaa meidän vaatimuksiamme”, ulkoministeri Tzipi Livni totesi. Hän lisäsi kuitenkin arvostavansa kovasti sitä, että palestiinalaiset tohtivat ehdottaa alueluovutuksia Itä-Jerusalemissa.
Vuonna 2000 Bill Clintonin johdolla käydyt rauhanneuvottelut Camp Davidissa kariutuivat, kun palestiinalaishallinnon presidentti Jasser Arafat kieltäytyi kaikista kompromisseista Temppelivuoren suhteen.
Oma lukunsa Palestiina-papereissa oli niin sanottu nenäliinakartta. Israelin pääministeri Ehud Olmert ehdotti kahdenkeskisessä neuvottelussa palestiinalaishallinnon nykyisen presidentin Mahmud Abbasin kanssa, että itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen ehtona kymmenesosa Länsirannan alueesta olisi liitettävä Israeliin. Olmert ei silti suostunut antamaan Abbasille kopiota israelilaisten laatimasta kartasta, vaan Abbas joutui piirtämään kuvan kartasta nenäliinaansa.
Palestiinalaisten edustaja totesi myöhemmin Condoleezza Ricelle, että palestiinalaisten olisi vaikea suostua Länsirannan alueluovutuksiin.
”Sitten teillä ei tule olemaan valtiota”, Rice vastasi.
Palestiina-papereissa kerrotaan myös, että Israelin sotilastiedustelun johtaja varoitti palestiinalaishallintoa etukäteen Israelin hyökkäyksestä Gazaan vuoden 2009 alussa. Wikileaksin aiemmin julkistaman diplomaattiraportin mukaan Israelin puolustusministeri Ehud Barak oli ehdottanut, että palestiinalaisten Fatah-puolue ottaisi Gazan alueen hallintaansa yhdessä Egyptin armeijan kanssa sen jälkeen kun Israel olisi tuhonnut aluetta hallinnoivan
Hamas-järjestön.
Hamas ei tunnusta Israelin valtiota, toisin kuin Länsirantaa hallinnoiva Fatah.
Jerusalemilaisessa hotellissa pidetyssä kokouksessa Israelin sotilastiedustelun johtaja vaati, että tulevalla Palestiinan valtiolla ei saisi olla omaa armeijaa, vaan alueen tulisi olla demilitarisoitu. Israel auttaisi sen sijaan Fatahia luomaan vahvat turvallisuuspoliisin joukot.
Neuvottelut palestiinalaishallinnon ja Israelin välillä katkesivat vuonna 2009 Israelin vaalien ja oikeistolaisen Likud-puolueen vaalivoiton jälkeen. Benjamin Netanyahun hallitus ei hyväksy edellisen hallituksen rauhanehtoja.
Viime syksynä käynnistettiin kuitenkin uudet suorat rauhanneuvottelut Yhdysvaltojen johdolla. Presidentti Barack Obama on todennut, että pyrkimyksenä on saada aikaan itsenäinen Palestiinan valtio ensi syyskuuhun mennessä.
Tämä voi tuntua mahdottomalta tavoitteelta tilanteessa, jossa Israelin nykyinen hallitus soisi palestiinalaisille enimmillään puolet miehitetystä Länsirannasta.
Palestiina-paperien paljastukset ovat olleet takaisku erityisesti palestiinalaishallinnolle ja presidentti Abbasille, joka on nyt luvannut järjestää vaalit viimeistään ensi lokakuussa. Edellisten parlamenttivaalien voittaja Hamas vastustaa neuvotteluja Israelin kanssa ja on ilmoittanut, ettei se aio osallistua Fatahin järjestämiin vaaleihin.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Pitkä matka demokratiaan
KU-VIIKKOLEHTI 25.2.2011
Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa. Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.
Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.
Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.
Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).
”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.
26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.
Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.
Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.
Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?
Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.
Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.
Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.
Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.
Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.
Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.
Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.
Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.
”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.
”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”
Libyan tilanne on tätä kirjoittaessa sanalla sanoen epäselvä. Naapurimaiden Tunisian ja Egyptin esimerkin innoittamina ihmiset ovat lähteneet kaduille protestoimaan työttömyyttä ja poliittisten oikeuksien puutetta vastaan, aluksi Bengasin kaupungissa, sen jälkeen myös muualla maassa. Muammar Gaddafin erikoisjoukot ovat tulittaneet mielenosoittajia.
Ulkoministeri Alexander Stubb sanoi Brysselissä keskiviikkona, että Libyaa uhkaa sisällissota. Saudiomisteinen Al Arabiya -kanava siteerasi Kuuban Fidel Castroa, joka kirjoitti kolumnissaan, että Yhdysvallat ja Nato valmistautuvat hyökkäämään Libyaan öljynsaannin turvaamiseksi.
Libya on tätä nykyä EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Libyan itäosissa Gaddafi näyttäisi jo menettäneen vallan ja sotilaat ovat siirtyneet mielenosoittajien puolelle. Gaddafin hallinnon viimeinen tukialue on pääkaupungissa Tripolissa maan länsiosassa.
Mitä Gaddafin syrjäyttämisen jälkeen tapahtuu, jää nähtäväksi. Maassa ei ole järjestäytynyttä oppositiota, jollei sellaiseksi lasketa maanpaossa toimivia järjestöjä, jotka perustivat Lontoossa vuonna 2006 ryhmittymän nimeltä Libyan opposition kansalliskokous (NCLO).
”Kuka tulee olemaan Gaddafin seuraaja, ei ole libyalaisten päällimmäisenä ajatuksena. 40 vuoden ajan he eivät ole voineet edes puhua toisilleen tällaisesta mahdollisuudesta”, toteaa Britanniassa vaikuttava libyalaisaktivisti Mohamed Abdul Malek Guardian-lehdessä.
26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi ei varmasti voinut kuvitella, millaisen prosessin hän sysäisi liikkeelle, kun hän joulun alla sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kaupungin kuvernöörinviraston edessä. Epätoivoista tekoa edelsi kiista poliisin kanssa, joka takavarikoi hänen myyntikärryssään olleet hedelmät ja vihannekset, kun hänellä ei ollut rahaa maksaa lahjuksia.
Bouazizi kuoli palovammoihinsa tammikuun alussa, ja hautajaissaattueesta kehkeytyi paikallinen kansannousu, joka levisi nopeasti muualle Tunisiaan. Kymmenen päivää jatkuneiden mellakoiden jälkeen Tunisian presidentti Zine el-Abidine Ben Ali pakeni Saudi-Arabiaan.
Pian ihmiset kerääntyivät kaduille myös Egyptissä. Kairon Tahrir-aukion 18 päivää kestäneiden mielenosoitusten päätteeksi presidentti Hosni Mubarak luopui vallasta ja pakeni Sharm el-Sheikhiin.
Mutta mitä Tunisian ja Egyptin kansannousuista on toistaiseksi seurannut presidenttien syrjäyttämisen lisäksi?
Tunisiassa väliaikaisena presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Fouad Mebazaa sai kansanedustajilta käytännössä diktaattorin valtuudet. Mielenosoittajat yrittivät estää kansanedustajien pääsyn parlamenttiin, mutta nämä livahtivat sisään istuntosaliin huolto-ovesta. Vanha parlamentti koostui lähes yksinomaan presidentti Ben Alin RCD-puolueen, Perustuslaillisen demokraattisen kokouksen, edustajista.
Istuva pääministeri Mohamed Ghannouchi muodosti uuden kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, jossa keskeiset ministerinpaikat jaettiin aluksi entisille valtapuolueen miehille, jotka tosin erosivat puolueesta. Tunnettu bloggaaja Slim Amamou nimitettiin nuoriso- ja urheiluministeriksi.
Syrjäytetystä presidentti Ben Alista ja tämän perheenjäsenistä on tehty kansainvälinen pidätysmääräys. Sveitsi lupasi jäädyttää Ben Alin perheenjäsenten pankkitilit.
Aiemman perustuslain mukaan uudet vaalit olisi määrä pitää jo maaliskuussa, viimeistään 60 päivää väliaikaisen presidentin nimittämisen jälkeen. Monien mielestä tällaiset pikavaalit voivat parhaassakin tapauksessa johtaa vain kosmeettisiin muutoksiin.
Egyptissä ei ole vielä päästy puhumaan vaaleista. Hosni Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen valta on nyt tiukasti armeijalla, joka on pitkälti määrännyt maan asioista Gamal Abdel Nasserin vuoden 1952 vallankaappauksesta lähtien.
Mielenosoitukset Kairon Tahrir-aukiolla ovat keskeytyneet, mutta työläiset ja julkisen hallinnon työntekijät lakkoilevat edelleen eri puolilla maata.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen asevoimien korkein neuvosto lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja lupasi ryhtyä laatimaan uutta perustuslakia.
Egyptissä mielenosoittajat eivät missään vaiheessa vaatineet hallinnon alasajoa, vaan ennen muuta Mubarakin luopumista vallasta. Tämä sopi hyvin armeijan kenraaleille. Armeijassa vastustettiin Mubarakin suunnitelmia nimetä seuraajakseen poikansa Gamal Mubarak, jolla ei ole sotilastaustaa.
”Kyseessä ei ollut vallankumous, vaan sotilasvallankaappaus, jossa mielenosoituksia käytettiin tekosyynä Mubarakin syrjäyttämiseen, jotta sotilashallinto voisi pysyä vallassa”, toteaa yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman.
Yhdysvaltalaisen vasemmistolaisen journalistin Webster Tarpleyn mukaan Mubarak ajettiin vallasta nimenomaan Yhdysvaltojen käskystä, koska tämä vastusti Yhdysvaltojen sotasuunnitelmia Irania vastaan. Tarpleyn mukaan Barack Obaman hallinto on pyrkinyt kokoamaan Egyptin ja Saudi-Arabian ympärille myötämielisten arabimaiden liittoumaa taistelemaan yhdessä Israelin kanssa ydinasevallaksi pyrkivää Irania vastaan.
Mubarak kuitenkin vastusti kiivaasti Yhdysvaltojen sotilastukikohtien perustamista Egyptiin ja allekirjoitti Obaman hallinnon kiusaksi viime syksynä sopimuksen suorien lentojen aloittamisesta Kairon ja Teheranin välillä.
Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen Yhdysvallat on luvannut tukea Egyptin siirtymistä demokratiaan muun muassa rahoittamalla poliittisia puolueita.
”Tällaisen avun tarkoituksena on manipuloida Egyptin sisäisiä asioita”, arvioi tutkija Mahdi Darius Nazemroaya kanadalaisesta Globalisaatiotutkimuksen keskuksesta.
”Mitenkähän suhtauduttaisiin siihen, jos esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Iran ryhtyisi rahoittamaan uusien puolueiden perustamista Yhdysvalloissa?”
torstai 10. helmikuuta 2011
Mitä Mubarakin jälkeen?
KU-VIIKKOLEHTI 11.2.2011
Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.
Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.
Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.
Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.
Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.
Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?
Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.
Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.
Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.
ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.
Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.
Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.
Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.
Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.
”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.
Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.
Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.
Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.
”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.
Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.
”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”
Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.
”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.
Satelliittikanava Al-Jazeeran verkkotoimittaja kuvaili alkuviikosta elävästi mielenosoittajien arkea Kairon Tahrir-aukiolla. Aukion reunoilla metalliromusta ja muista isommista jätteistä kyhättyjen barrikadien luona nuorten miesten ryhmät tarkastavat, että alueelle saapuvat eivät kanna aseita. Näiden järjestysmiesten takana päivystää joukko nuoria, jotka voivat toimia tiedottajina tai oppaina aukiolle saapuville median edustajille.
Keskempänä on torialue, josta voi ostaa teetä tai linssiruokaa – tai Egyptin lippuja. Aukion ytimessä mielenosoittajien pystyttämien telttojen vieressä on rivissä makeiskärryjä.
Kun reportteri istuutuu alas tekemään haastattelua, hänelle tuodaan patonkia, jonka päälle on levitetty Pohjois-Afrikan maissa suosittua ranskalaista La vache qui rit -sulatejuustoa. Opiskelijapoika tarjoutuu hankkimaan vieraille huopia, mikäli nämä aikovat jäädä aukiolle yöksi.
Mielenosoittajien joukossa olevat sähkömiehet ovat järjestäneet katulampuista virtaa matkapuhelinten ja kannettavien tietokoneiden lataamiseen sekä alueen keskelle rakennetun lavan äänentoistoon.
Tahrir-aukio, eli Vapautuksen aukio, on noin 200 metriä leveä ja 400 metriä pitkä tila, jota reunustaa kaksi vilkasta liikenneväylää ja niitä yhdistävä liikenneympyrä. Aukion eteläpäässä on hallituksen valtava hallintorakennus ja presidentti Hosni Mubarakin NDP-puolueen päämaja. Aukion laidalla sijaitsee useita hotelleja, ja pohjoisessa on Egyptiläinen museo, jonka edessä on yleensä ollut pitkä jono turistibusseja.
Mikä on saanut parhaimmillaan yli miljoona ihmistä Egyptin suurimpien kaupunkien kaduille osoittamaan mieltään presidentti Mubarakin hallitusta vastaan?
Keskeisiä syitä ovat ainakin nuorten työttömyys ja ruuan hinnannousu, sananvapauden puute, viranomaisten korruptio ja poliisin mielivallan aiheuttama katkeruus.
Suurmielenosoitukset kutsui koolle Facebook-ryhmä nimeltä Huhtikuun 6. päivän nuorisoliike. Ryhmä perustettiin vuonna 2008 tukemaan tekstiilityöläisten lakkoa Mahalla al-Kubran kaupungissa Niilin suistossa. Sen jälkeen liike on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia, joissa on peräänkuulutettu demokraattisia uudistuksia.
Tiistaina kaksi viikkoa sitten järjestetyn ”Vihan päivän” mielenosoituksessa vaadittiin sisäministerin eroamista, 30 vuotta jatkuvasti voimassa olleen poikkeustilan kumoamista ja minimipalkan nostamista. Pian protesteissa vaadittiin jo presidentti Mubarakin luopumista vallasta.
Virallisempaa oppositiota edustaa YK:n atomienergiajärjestön IAEA:n entisen pääsihteerin ja vuoden 2005 Nobelin rauhanpalkinnon saajan Mohamed ElBaradein vuosi sitten perustama Kansallisen muutoksen järjestö (NAC). Koalitiossa on mukana edustajia Egyptin olemassaolevista oppositiopuolueista oikeistosta vasemmistoon, vaikutusvaltaisesta Muslimiveljeskunnasta sekä huomattava määrä kirjailijoita, toimittajia ja kulttuurivaikuttajia.
ElBaradein NAC-järjestön vaatimuksena ovat olleet perustuslain muutokset ja vapaiden vaalien järjestäminen.
Vuodesta 1981 vallassa ollut Hosni Mubarak vastasi demokratialiikkeen vaatimuksiin erottamalla hallituksensa, korottamalla julkisen alan työntekijöiden palkkoja ja lupaamalla olla asettumatta ehdolle ensi syksyn vaaleissa.
Mubarak nimitti uudeksi varapresidentiksi tiedustelupalvelun johtajan Omar Suleimanin. Uudeksi pääministeriksi tuli entinen ilmavoimien komentaja Ahmed Shafik. Neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa johtaa puolestaan sotavoimien komentaja Sami Annan.
Valta maassa on tällä hetkellä tiukasti armeijan hallussa. Armeija on myös pitkään saanut esiintyä mielenosoittajien ja kansainvälisen median silmissä maltillisena tahona. Viime viikolla sotilaat puolustivat Tahrir-aukion mielenosoittajia Mubarakin hallituksen palkkaamailta iskujoukoilta, joista suuri osa oli todellisuudessa siviilipukuisia poliiseja.
Foreign Policy -lehdessä kirjoittava Yhdysvaltojen merisotakoulun professori Robert Springborg toteaa, että armeijan kasvaneen roolin vuoksi demokratialiikkeen peli on pelattu.
”Armeijan ylin johto ei aio suostua siviilien johtaman edustuksellisen järjestelmän alaisuuteen. Todennäköisesti armeija ryhtyy nyt neuvotteluihin itse valitsemiensa opposition edustajien kanssa”, Springborg kirjoittaa.
Todellinen demokratialiike jätetään hänen arvionsa mukaan neuvottelujen ulkopuolelle, ja osa aktivisteista pidätetään. Brittilehti Guardian kertoi jo keskiviikkona armeijan sotilaiden tekemistä pidätyksistä, joissa mielenosoittajia on hakattu ja kidutettu muun muassa Egyptiläisen museon tiloissa.
Egyptin tapahtumia ei voi myöskään tarkastella irrallaan suurvaltapolitiikasta. Egypti on Yhdysvaltojen toiseksi suurin sotilaallisen avun vastaanottajamaa heti Israelin jälkeen. Mubarakin hallitus on pysynyt pystyssä nimenomaan Yhdysvaltojen tuella, joka kohosi viime vuonna 1,5 miljardiin dollariin.
Yhdysvaltojen vaatimuksesta Mubarak on suostunut Gazan alueen saartoon, Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristys- ja yksityistämisohjelmiin ja lähettämään sotilaita Persianlahden sotaan.
”Lähi-idän maiden diktaattorit ovat nukkehallitsijoita, jotka toteuttavat länsimaiden talousintressejä”, toteaa kanadalainen kuuluisa globalisaatiokriitikko, Ottawan yliopiston entinen taloustieteen professori Michel Chossudovsky.
Hän kirjoittaa Global Research -verkkosivustolla Yhdysvaltojen hallitusta lähellä olevan sananvapausjärjestön Freedom Housen hankkeista, joissa Egyptin toisinajattelijoita on koulutettu sosiaalisen median käytössä ja kansalaisliikkeiden strategisessa suunnittelussa.
”Yhdysvaltojen hallituksen tavoitteena on kaapata protestiliike puolelleen ja asettaa Hosni Mubarakin tilalle toinen tottelevainen valtionpäämies pitäen samalla yllä illuusiota siitä, että poliittinen muutos olisi tapahtunut.”
Toiset kommentaattorit ovat optimistisempia.
”Olennaista ei ole se, kuka on Mubarakin seuraaja, vaan että syntyy uusi demokraattinen järjestelmä. Kuka sitten pääsee valtaan, liberaalit, vasemmisto vai Muslimiveljeskunta, se jää egyptiläisten päätettäväksi”, arvelee Al-Jazeera-kanavan politiikan toimituksen esimies, palestiinalainen Marwan Bishara.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Edessä pitkä ja mutkainen tie
KU-VIIKKOLEHTI 28.1.2011
Yhtenä aamuna Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa Chuol Ngoi kertoi minulle elämäntarinansa. Ngoi oli yksi Etelä-Sudanin niin sanotuista unohdetuista pojista. 80-luvulla hänet lähetettiin sotaa pakoon rajan yli Etiopiaan. Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n pakolaisleirillä oli mahdollista käydä koulua.
Kun Etiopiassa vuonna 1991 valta vaihtui, pakolaiset ajettiin takaisin Sudaniin ja 8–14-vuotiaat pojat laitettiin omalle leirilleen. Pian Sudanin hallituksen helikopterit pommittivat leiriä. Yhdessä ulkomaisten avustusjärjestöjen kanssa kymmenen tuhatta poikaa organisoitiin pitkälle marssille 400 kilometrin päähän Keniaan.
Muutaman vuoden leirielämän ja lukuisien haastattelujen jälkeen Ngoi pääsi Keniasta kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi koulua Etelä-Dakotassa, opiskeli valtiotieteitä Nebraskassa ja työskenteli öljyhankkeissa Alaskassa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden.
Nyt hän on palannut synnyinmaahansa, ensimmäistä kertaa rauhan aikaan. Edellisenä päivänä hän kävi äänestämässä kansanäänestyksessä Etelä-Sudanin itsenäisyydestä.
”Itsenäisyys ei ole päämäärä, vaan vasta alkua uuden valtion rakentamiseksi”, Ngoi sanoo.
”Meillä on edessämme vielä pitkä ja mutkainen tie. Ensiksi ihmisille on saatava työtä. Olen ollut puoli vuotta täällä työttömänä. Julkisen hallinnon työpaikat jaetaan usein heimon mukaan. Etelä-Sudanin väliaikainen hallinto on korviaan myöten korruptoitunut.”
Chuol Ngoi ei ole väitteineen yksin. Useimpien eteläsudanilaisten mielestä viime kesänä järjestetyt osavaltiovaalit olivat vilpilliset. Ainakin neljässä osavaltiossa kuvernööriksi valittiin SPLA:n ehdokas, joka ei nauti asukkaiden luottamusta. Seurauksena on ollut aseellisia kapinoita.
Tammikuun alussa Etelä-Sudanin ulkoministeri Deng Alor nimitti yhdeksän uutta suurlähettilästä. Näistä kahdeksan kuuluu maan suurimpaan dinka-heimoon ja kolme on kotoisin samasta vaalipiiristä kuin presidentti Salva Kiir.
Yhdysvalloista palannut Ngoi kuuluu Etelä-Sudanin toiseksi suurimpaan kansanryhmään nuereihin.
Etelä-Sudanin korruptionvastainen komissio on tutkinut tarkkaan syytöksiä lahjuksista ja oman kansanryhmän suosimisesta. Tapaukset koskevat ennen muuta poliitikkoja, korkeampia virkamiehiä ja asevoimien upseereita, mutta myös pankinjohtajia sekä ulkomaisia avustusjärjestöjä.
”Yhdessä tapauksessa ulkomaalaiset avustustyöntekijät olivat viemässä maasta ulos 40 miljoonaa dollaria hallituksen rahoittaman hankkeen varoja. Toisessa tapauksessa avustusjärjestö määrättiin palauttamaan Etelä-Sudaniin suuri määrä rahaa, joka oli siirretty laittomasti ulkomaille”, kertoo korruptionvastaisen komission johtaja Pauline Riak.
”Etelä-Sudan elää yhä konfliktinjälkeistä nousukautta. Rakennusurakoita on paljon, ja avustushankkeiden myötä hinnat ovat taivaissa. Hallituksella ei ole vielä riittävästi osaamista. Tämä on mitä otollisin asetelma korruptiolle”, toteaa Muthoni Wanyeki naapurimaan Kenian ihmisoikeuskomissiosta.
Haasteista huolimatta eteläsudanilaiset haluavat itsenäisyyttä. Kansanäänestyksen alustavien tulosten mukaan 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin irrottautumista Sudanista. Ulkomaiset vaalitarkkailijat sanoivat, että äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Virallinen äänestystulos on määrä julkistaa ensi viikolla, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Etelä-Sudan itsenäistyy 9. heinäkuuta.
”Annamme tukemme uudelle valtiolle etelässä, sillä olemme naapureita ja tulemme pysymään ystävinä”, Sudanin presidentti Omar al-Bashir sanoi alkuviikosta.
Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puolestaan kehotti eteläsudanilaisia antamaan anteeksi pohjoiselle vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan tuhoista ja kuolonuhreista.
Etelä-Sudanista porattu öljy oli yhtenä syynä konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Nyt öljyntuotannon uskotaan ainakin aluksi yhdistävän uusia naapurimaita. 80 prosenttia Sudanin öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä, mutta öljyputket kulkevat pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja pohjoisen ja etelän hallitusten välillä.
Öljyn vuoksi Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy olennaisesti myös suurvaltapolitiikkaan. Sudanin suurimmilla öljykentillä öljyntuotannosta on tähän asti vastannut Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden yhdessä Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Kiina toivoo öljynporauksen jatkuvan ennallaan myös Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen. Useat eteläsudanilaiset ministerit ja poliitikot ovat vierailleet Kiinassa viime kuukausina. Kiinan valtion öljy-yhtiö rakensi Juban yliopistolle vastikään uuden näyttävän atk-keskuksen.
Eteläsudanilaisten on silti vaikea olla muistamatta, että Kiina toimitti aseita Sudanin hallitukselle sodassa etelää vastaan. Sodan aikana öljyhankkeet olivat SPLA:n sisseille sotilaskohde. Paikallisia asukkaita myös pakkosiirrettiin öljynporauksen tieltä, ja Ylä-Niilin alueella öljy-yhtiöiden jätevedet ovat aiheuttaneet ympäristötuhoja.
Kilpailu Etelä-Sudanin öljyvaroista on kuitenkin kiihtymässä. Tällä viikolla ranskalaisyhtiö Total ilmoitti käynnistävänsä öljynetsinnät Etelä-Sudanissa.
Pian itsenäistymisen jälkeen maahan odotetaan myös yhdysvaltalaisia öljy-yhtiöitä, joista Chevronin kanssa neuvottelut ovat pisimmällä. Odottelun syynä ovat Yhdysvaltojen asettamat kauppapakotteet, jotka kieltävät yhdysvaltalaisyhtiöiden toiminnan Sudanissa. Tuleviin suunnitelmiin kuuluu myös uuden öljyputken rakentaminen Lamuun Kenian rannikolle.
Yhtenä aamuna Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa Chuol Ngoi kertoi minulle elämäntarinansa. Ngoi oli yksi Etelä-Sudanin niin sanotuista unohdetuista pojista. 80-luvulla hänet lähetettiin sotaa pakoon rajan yli Etiopiaan. Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n pakolaisleirillä oli mahdollista käydä koulua.
Kun Etiopiassa vuonna 1991 valta vaihtui, pakolaiset ajettiin takaisin Sudaniin ja 8–14-vuotiaat pojat laitettiin omalle leirilleen. Pian Sudanin hallituksen helikopterit pommittivat leiriä. Yhdessä ulkomaisten avustusjärjestöjen kanssa kymmenen tuhatta poikaa organisoitiin pitkälle marssille 400 kilometrin päähän Keniaan.
Muutaman vuoden leirielämän ja lukuisien haastattelujen jälkeen Ngoi pääsi Keniasta kiintiöpakolaiseksi Yhdysvaltoihin. Hän kävi koulua Etelä-Dakotassa, opiskeli valtiotieteitä Nebraskassa ja työskenteli öljyhankkeissa Alaskassa. Hän sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden.
Nyt hän on palannut synnyinmaahansa, ensimmäistä kertaa rauhan aikaan. Edellisenä päivänä hän kävi äänestämässä kansanäänestyksessä Etelä-Sudanin itsenäisyydestä.
”Itsenäisyys ei ole päämäärä, vaan vasta alkua uuden valtion rakentamiseksi”, Ngoi sanoo.
”Meillä on edessämme vielä pitkä ja mutkainen tie. Ensiksi ihmisille on saatava työtä. Olen ollut puoli vuotta täällä työttömänä. Julkisen hallinnon työpaikat jaetaan usein heimon mukaan. Etelä-Sudanin väliaikainen hallinto on korviaan myöten korruptoitunut.”
Chuol Ngoi ei ole väitteineen yksin. Useimpien eteläsudanilaisten mielestä viime kesänä järjestetyt osavaltiovaalit olivat vilpilliset. Ainakin neljässä osavaltiossa kuvernööriksi valittiin SPLA:n ehdokas, joka ei nauti asukkaiden luottamusta. Seurauksena on ollut aseellisia kapinoita.
Tammikuun alussa Etelä-Sudanin ulkoministeri Deng Alor nimitti yhdeksän uutta suurlähettilästä. Näistä kahdeksan kuuluu maan suurimpaan dinka-heimoon ja kolme on kotoisin samasta vaalipiiristä kuin presidentti Salva Kiir.
Yhdysvalloista palannut Ngoi kuuluu Etelä-Sudanin toiseksi suurimpaan kansanryhmään nuereihin.
Etelä-Sudanin korruptionvastainen komissio on tutkinut tarkkaan syytöksiä lahjuksista ja oman kansanryhmän suosimisesta. Tapaukset koskevat ennen muuta poliitikkoja, korkeampia virkamiehiä ja asevoimien upseereita, mutta myös pankinjohtajia sekä ulkomaisia avustusjärjestöjä.
”Yhdessä tapauksessa ulkomaalaiset avustustyöntekijät olivat viemässä maasta ulos 40 miljoonaa dollaria hallituksen rahoittaman hankkeen varoja. Toisessa tapauksessa avustusjärjestö määrättiin palauttamaan Etelä-Sudaniin suuri määrä rahaa, joka oli siirretty laittomasti ulkomaille”, kertoo korruptionvastaisen komission johtaja Pauline Riak.
”Etelä-Sudan elää yhä konfliktinjälkeistä nousukautta. Rakennusurakoita on paljon, ja avustushankkeiden myötä hinnat ovat taivaissa. Hallituksella ei ole vielä riittävästi osaamista. Tämä on mitä otollisin asetelma korruptiolle”, toteaa Muthoni Wanyeki naapurimaan Kenian ihmisoikeuskomissiosta.
Haasteista huolimatta eteläsudanilaiset haluavat itsenäisyyttä. Kansanäänestyksen alustavien tulosten mukaan 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin irrottautumista Sudanista. Ulkomaiset vaalitarkkailijat sanoivat, että äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Virallinen äänestystulos on määrä julkistaa ensi viikolla, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Etelä-Sudan itsenäistyy 9. heinäkuuta.
”Annamme tukemme uudelle valtiolle etelässä, sillä olemme naapureita ja tulemme pysymään ystävinä”, Sudanin presidentti Omar al-Bashir sanoi alkuviikosta.
Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puolestaan kehotti eteläsudanilaisia antamaan anteeksi pohjoiselle vuosikymmeniä jatkuneen sisällissodan tuhoista ja kuolonuhreista.
Etelä-Sudanista porattu öljy oli yhtenä syynä konfliktiin pohjoisen ja etelän välillä. Nyt öljyntuotannon uskotaan ainakin aluksi yhdistävän uusia naapurimaita. 80 prosenttia Sudanin öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä, mutta öljyputket kulkevat pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja pohjoisen ja etelän hallitusten välillä.
Öljyn vuoksi Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy olennaisesti myös suurvaltapolitiikkaan. Sudanin suurimmilla öljykentillä öljyntuotannosta on tähän asti vastannut Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden yhdessä Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Kiina toivoo öljynporauksen jatkuvan ennallaan myös Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen. Useat eteläsudanilaiset ministerit ja poliitikot ovat vierailleet Kiinassa viime kuukausina. Kiinan valtion öljy-yhtiö rakensi Juban yliopistolle vastikään uuden näyttävän atk-keskuksen.
Eteläsudanilaisten on silti vaikea olla muistamatta, että Kiina toimitti aseita Sudanin hallitukselle sodassa etelää vastaan. Sodan aikana öljyhankkeet olivat SPLA:n sisseille sotilaskohde. Paikallisia asukkaita myös pakkosiirrettiin öljynporauksen tieltä, ja Ylä-Niilin alueella öljy-yhtiöiden jätevedet ovat aiheuttaneet ympäristötuhoja.
Kilpailu Etelä-Sudanin öljyvaroista on kuitenkin kiihtymässä. Tällä viikolla ranskalaisyhtiö Total ilmoitti käynnistävänsä öljynetsinnät Etelä-Sudanissa.
Pian itsenäistymisen jälkeen maahan odotetaan myös yhdysvaltalaisia öljy-yhtiöitä, joista Chevronin kanssa neuvottelut ovat pisimmällä. Odottelun syynä ovat Yhdysvaltojen asettamat kauppapakotteet, jotka kieltävät yhdysvaltalaisyhtiöiden toiminnan Sudanissa. Tuleviin suunnitelmiin kuuluu myös uuden öljyputken rakentaminen Lamuun Kenian rannikolle.
perjantai 14. tammikuuta 2011
Juhlapäivät Jubassa
KU-VIIKKOLEHTI 14.1.2011
Juban lentokentällä tuntuu siltä kuin ulkona puhaltaisi valtava lämmin fööni. Etelä-Sudanissa kuivan kauden aikana päivälämpötila nousee usein 40 asteeseen.
Saapuvien matkustajien terminaalin edessä iso mainoslakana toivottaa tervetulleeksi maailman 193. maahan. Juliste on aikaansa edellä. Etelä-Sudan itsenäistyy näillä näkymin heinäkuussa.
Tällä viikolla lähes neljä miljoonaa eteläsudanilaista on käynyt karnevaalitunnelmissa äänestämässä kansanäänestyksessä, jossa päätetään maan itsenäisyydestä. Äänestyslipukkeessa on kaksi vaihtoehtoa: kaksi yhteen puristettua kättä kuvaa yhtenäistä Sudania, Etelä-Sudanin itsenäisyyden tunnuksena taas on yksinäinen käsi.
Tulos on etukäteen selvä. En ole viikon aikana tavannut ainuttakaan eteläsudanilaista, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Viime sunnuntaina, ensimmäisenä äänestyspäivänä, tuhannet ihmiset jonottivat kärsivällisesti äänestyspaikoilla kuuman auringon alla. Aamukahdeksalta paikalle tulleet pääsivät antamaan äänensä kuuden tunnin jonotuksen jälkeen.
Iltapäivällä itsehallinnollisen Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puhui Pyhän Teresan katedraalissa, joka kohoaa keskellä köyhää Katorin kaupunginosaa. Presidentti kehotti ihmisiä äänestämään oikein ja elämään sovussa maan pohjoisosista kotoisin olevien sudanilaisten sekä naapurimaista Keniasta ja Ugandasta töiden perässä tulleiden kanssa.
Kesken afrikkalaisen messun myös Yhdysvaltojen demokraattien entinen presidenttiehdokas John Kerry pääsi ääneen ja siteerasi Nelson Mandelaa anteeksiantamisen tärkeydestä.
Illalla Juban kaljakuppilat olivat täynnä. ”Bye bye, Khartum”, ihmiset tervehtivät toisiaan heiluttaen toista kättään kuin vaalilipukkeen tunnuksessa, ikään kuin heittäen hyvästejä Pohjois-Sudanille.
Khartum on Sudanin pääkaupunki. Sudanin islamilaisen hallituksen julistama sharia-laki ja alkoholikielto ovat olleet kristinuskoisen etelän asukkaille keskeinen syrjinnän symboli.
Etelä-Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n perustajiin kuulunut Daniel Koat Mathews oli ensimmäisten äänestäjien joukossa Juban yliopiston äänestyspaikalla.
”Olemme odottaneet tätä päivää 55 vuotta”, hän kertoi myöhemmin kotonaan vaatimattomassa kahden huoneen asunnossaan.
Etelän ensimmäinen kapinaliike, käärmeenmyrkkyä tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Anyanya-liike käynnistyi vuonna 1955, vuotta ennen Sudanin itsenäistymistä, kun britit liittivät Etelä-Sudanin samaan hallintoalueeseen islaminuskoisen pohjoisen kanssa. Sota jatkui vuoteen 1972.
Uusi sisällissota etelän ja pohjoisen välillä alkoi vuonna 1983 ja kesti yhtäjaksoisesti vuoteen 2005. Sodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ja neljä miljoonaa joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja hätäapu synnytti riippuvuuden.
”Ratkaiseva käänne kamppailussa oli SPLA:n yhdistyminen vuonna 2002 liikkeen hajottua 90-luvun alussa kahtia”, arvelee Dabuol Lual, Etelä-Sudanin maanomistusasioista vastaavan ministeriön kansliapäällikkö.
Yhtenäinen vapautusliike kykeni haastamaan pohjoisen islamistijuntan ja ruveta vaatimaan osuutta öljytuloista. Dabuolin mukaan toinen olennainen tekijä oli Eritrean itsenäistyminen, mikä muutti muiden Afrikan maiden suhtautumista siirtomaavallan aikaisten rajojen koskemattomuuteen.
Kolmas syy oli Yhdysvaltojen yhä aktiivisempi rooli konfliktin ratkaisemisessa sen jälkeen kun kiinalaiset rupesivat poraamaan öljyä Sudanissa.
Sudan on tätä nykyä Afrikan kolmanneksi suurin öljyntuottaja. 80 prosenttia öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä. Öljyntuotannosta vastaa Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Vuoden 2005 rauhansopimuksen mukaan öljytulot olisi pitänyt jakaa tasan pohjoisen ja etelän välillä, mutta etelässä öljytuloista ei näy jälkeäkään.
Hyvinvointimittareilla Etelä-Sudan tulee olemaan aluksi maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Etelä-Sudanin pääkaupunki Juba on rutiköyhä hökkelikylä pölyisellä tasangolla Valkoisen Niilin varrella. Vesi ostetaan pulloissa tai tankkiautoista, sähkö tulee generaattoreista, ja elintarvikkeet tuodaan Ugandasta. Hinnat ovat kuitenkin taivaissa, avustusjärjestöjen maksamien päätähuimaavien rahasummien vuoksi.
Eteläsudanilaiset muistuttavat, että itsenäistyvän maan surkeat lähtökohdat ovat pitkällisen sorron ja riiston seurausta.
”Kuinka kukaan voisi kehittyä ja rakentaa infrastruktuuria, kun naapuri on vuosikymmenien ajan käynyt lypsämässä kaiken maidon lehmistä”, kommentoi Juban opetussairaalan lääkäri Nhial Monykuany.
Sudanin hallitus on suhtautunut etelän itsenäistymiseen vastentahtoisesti. Islamistihallituksen presidentti Omar al-Bashir vakuutti kyllä viime viikolla Jubassa, että pohjoinen tulee hyväksymään äänestystuloksen. Yhdysvallat on senaattori John Kerryn johdolla luvannut vastapalvelukseksi poistaa Sudanin vastaiset pakotteet ja sopia Maailmanpankin kanssa uudesta tukipaketista Sudanille.
Puhuessaan alkuviikosta Khartumissa al-Bashirilla oli kuitenkin toinen ääni kellossa. Presidentti ilmoitti, että mikäli Etelä-Sudan eroaa Sudanista, islamilainen sharia-laki ulotetaan koskemaan myös pohjoisessa asuvia kristinuskoisia eteläsudanilaisia.
”Sudan saattaa lähivuosina hajota kuin entinen Jugoslavia”, toteaa Khartumin yliopistolla työskentelevä eteläsudanilainen Kuma Chuol Biel.
Etelä-Sudanin irrottautumisen jälkeen hallitus joutuu hänen mukaansa tekemään myönnytyksiä myös Darfurissa ja Punaisenmeren rannikolla, missä kapinalliset ovat pitkään käyneet aseellista taistelua hallitusta vastaan.
Juban lentokentällä tuntuu siltä kuin ulkona puhaltaisi valtava lämmin fööni. Etelä-Sudanissa kuivan kauden aikana päivälämpötila nousee usein 40 asteeseen.
Saapuvien matkustajien terminaalin edessä iso mainoslakana toivottaa tervetulleeksi maailman 193. maahan. Juliste on aikaansa edellä. Etelä-Sudan itsenäistyy näillä näkymin heinäkuussa.
Tällä viikolla lähes neljä miljoonaa eteläsudanilaista on käynyt karnevaalitunnelmissa äänestämässä kansanäänestyksessä, jossa päätetään maan itsenäisyydestä. Äänestyslipukkeessa on kaksi vaihtoehtoa: kaksi yhteen puristettua kättä kuvaa yhtenäistä Sudania, Etelä-Sudanin itsenäisyyden tunnuksena taas on yksinäinen käsi.
Tulos on etukäteen selvä. En ole viikon aikana tavannut ainuttakaan eteläsudanilaista, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Viime sunnuntaina, ensimmäisenä äänestyspäivänä, tuhannet ihmiset jonottivat kärsivällisesti äänestyspaikoilla kuuman auringon alla. Aamukahdeksalta paikalle tulleet pääsivät antamaan äänensä kuuden tunnin jonotuksen jälkeen.
Iltapäivällä itsehallinnollisen Etelä-Sudanin presidentti Salva Kiir puhui Pyhän Teresan katedraalissa, joka kohoaa keskellä köyhää Katorin kaupunginosaa. Presidentti kehotti ihmisiä äänestämään oikein ja elämään sovussa maan pohjoisosista kotoisin olevien sudanilaisten sekä naapurimaista Keniasta ja Ugandasta töiden perässä tulleiden kanssa.
Kesken afrikkalaisen messun myös Yhdysvaltojen demokraattien entinen presidenttiehdokas John Kerry pääsi ääneen ja siteerasi Nelson Mandelaa anteeksiantamisen tärkeydestä.
Illalla Juban kaljakuppilat olivat täynnä. ”Bye bye, Khartum”, ihmiset tervehtivät toisiaan heiluttaen toista kättään kuin vaalilipukkeen tunnuksessa, ikään kuin heittäen hyvästejä Pohjois-Sudanille.
Khartum on Sudanin pääkaupunki. Sudanin islamilaisen hallituksen julistama sharia-laki ja alkoholikielto ovat olleet kristinuskoisen etelän asukkaille keskeinen syrjinnän symboli.
Etelä-Sudanin vapautusliikkeen SPLA:n perustajiin kuulunut Daniel Koat Mathews oli ensimmäisten äänestäjien joukossa Juban yliopiston äänestyspaikalla.
”Olemme odottaneet tätä päivää 55 vuotta”, hän kertoi myöhemmin kotonaan vaatimattomassa kahden huoneen asunnossaan.
Etelän ensimmäinen kapinaliike, käärmeenmyrkkyä tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Anyanya-liike käynnistyi vuonna 1955, vuotta ennen Sudanin itsenäistymistä, kun britit liittivät Etelä-Sudanin samaan hallintoalueeseen islaminuskoisen pohjoisen kanssa. Sota jatkui vuoteen 1972.
Uusi sisällissota etelän ja pohjoisen välillä alkoi vuonna 1983 ja kesti yhtäjaksoisesti vuoteen 2005. Sodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ja neljä miljoonaa joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja hätäapu synnytti riippuvuuden.
”Ratkaiseva käänne kamppailussa oli SPLA:n yhdistyminen vuonna 2002 liikkeen hajottua 90-luvun alussa kahtia”, arvelee Dabuol Lual, Etelä-Sudanin maanomistusasioista vastaavan ministeriön kansliapäällikkö.
Yhtenäinen vapautusliike kykeni haastamaan pohjoisen islamistijuntan ja ruveta vaatimaan osuutta öljytuloista. Dabuolin mukaan toinen olennainen tekijä oli Eritrean itsenäistyminen, mikä muutti muiden Afrikan maiden suhtautumista siirtomaavallan aikaisten rajojen koskemattomuuteen.
Kolmas syy oli Yhdysvaltojen yhä aktiivisempi rooli konfliktin ratkaisemisessa sen jälkeen kun kiinalaiset rupesivat poraamaan öljyä Sudanissa.
Sudan on tätä nykyä Afrikan kolmanneksi suurin öljyntuottaja. 80 prosenttia öljystä on peräisin Etelä-Sudanin maaperästä. Öljyntuotannosta vastaa Kiinan, Malesian ja Intian valtiollisten öljy-yhtiöiden Sudanin hallituksen kanssa muodostama yhteisyritys.
Vuoden 2005 rauhansopimuksen mukaan öljytulot olisi pitänyt jakaa tasan pohjoisen ja etelän välillä, mutta etelässä öljytuloista ei näy jälkeäkään.
Hyvinvointimittareilla Etelä-Sudan tulee olemaan aluksi maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Etelä-Sudanin pääkaupunki Juba on rutiköyhä hökkelikylä pölyisellä tasangolla Valkoisen Niilin varrella. Vesi ostetaan pulloissa tai tankkiautoista, sähkö tulee generaattoreista, ja elintarvikkeet tuodaan Ugandasta. Hinnat ovat kuitenkin taivaissa, avustusjärjestöjen maksamien päätähuimaavien rahasummien vuoksi.
Eteläsudanilaiset muistuttavat, että itsenäistyvän maan surkeat lähtökohdat ovat pitkällisen sorron ja riiston seurausta.
”Kuinka kukaan voisi kehittyä ja rakentaa infrastruktuuria, kun naapuri on vuosikymmenien ajan käynyt lypsämässä kaiken maidon lehmistä”, kommentoi Juban opetussairaalan lääkäri Nhial Monykuany.
Sudanin hallitus on suhtautunut etelän itsenäistymiseen vastentahtoisesti. Islamistihallituksen presidentti Omar al-Bashir vakuutti kyllä viime viikolla Jubassa, että pohjoinen tulee hyväksymään äänestystuloksen. Yhdysvallat on senaattori John Kerryn johdolla luvannut vastapalvelukseksi poistaa Sudanin vastaiset pakotteet ja sopia Maailmanpankin kanssa uudesta tukipaketista Sudanille.
Puhuessaan alkuviikosta Khartumissa al-Bashirilla oli kuitenkin toinen ääni kellossa. Presidentti ilmoitti, että mikäli Etelä-Sudan eroaa Sudanista, islamilainen sharia-laki ulotetaan koskemaan myös pohjoisessa asuvia kristinuskoisia eteläsudanilaisia.
”Sudan saattaa lähivuosina hajota kuin entinen Jugoslavia”, toteaa Khartumin yliopistolla työskentelevä eteläsudanilainen Kuma Chuol Biel.
Etelä-Sudanin irrottautumisen jälkeen hallitus joutuu hänen mukaansa tekemään myönnytyksiä myös Darfurissa ja Punaisenmeren rannikolla, missä kapinalliset ovat pitkään käyneet aseellista taistelua hallitusta vastaan.
torstai 30. joulukuuta 2010
Maailma vuonna 2100
KU-VIIKKOLEHTI 31.12.2010
Minun tämänvuotinen joulukirjani oli lentokentältä matkalukemiseksi ostettu pokkari, jossa yhdysvaltalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennustaa maailmanpolitiikan tulevia käänteitä tämän vuosisadan loppuun asti.
Friedman on strategisiin ennusteisiin erikoistuneen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja. The Next 100 Years -kirja ilmestyi vuonna 2009, pian sen jälkeen kun Barack Obama oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi.
Syksyllä julkaistussa pokkaripainoksessa Friedman toteaa, että ulkopolitiikassa Obama on seurannut pitkälti edeltäjiensä jalanjälkiä. Friedmanin teesinä on, että yksittäisillä mailla ja niiden päättäjillä ei ole juuri liikkumavaraa. Obama on joutunut keskelle käynnissä olevaa geopoliittista shakkipeliä, jossa järkevien siirtojen määrä on rajoitettu.
”Presidentit tulevat ja menevät, mutta elämäämme todella muuttavat pidempiaikaiset prosessit jäävät”, Friedman kirjoittaa.
George Friedman osoittaa muutamalla historian esimerkillä, miten hankalaa tulevaisuuden ennustaminen on.
Kuvitellaan maailma kesällä 1900. Lontoo on maailman ehdoton pääkaupunki. Eurooppa kukoistaa ja hallitsee koko maailmaa.
Kuvitellaan maailma sitten 20 vuotta myöhemmin, kesällä 1920. Eurooppa on tuhottu ensimmäisessä maailmansodassa, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Sota päättyi Yhdysvaltojen väliintuloon. Venäjällä kommunistit ovat tulleet valtaan, mutta tuskin pitkäksi aikaa. Varmaa on vain se, että Saksa ei tule enää nousemaan.
Kesä 1940. Saksa on valloittanut Ranskan ja hallitsee lähes koko Eurooppaa – liittoutuneena kommunistisen Neuvostoliiton kanssa.
20 vuotta myöhemmin, kesällä 1960, Saksa on tuhottu sodassa ja hajotettu kahtia. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat miehittäneet lähes koko Euroopan. Puhutaan kylmästä sodasta, mutta todellisuudessa Yhdysvallat on ydinaseineen ylivoimainen suurvalta.
Kesä 1980. Yhdysvallat on hävinnyt pitkän sodan, ei Neuvostoliittoa vaan pikkuista Pohjois-Vietnamia vastaan. Sen jälkeen se on ajettu pois Iranista. Kyetäkseen vastustamaan Neuvostoliiton nousua Yhdysvallat lähestyy Kiinaa.
Kesällä 2000 Neuvostoliitto on aikaa sitten hajonnut. Kiina on kapitalistinen, Eurooppa on yhdentynyt EU:ksi, ja Nato on laajentunut Itä-Eurooppaan. Sodasta ei ole enää tietoa kuin yksittäisissä kriisipesäkkeissä, kuten Kosovossa tai Kongossa.
Syyskuun 11. päivä 2001 käänsi kaiken taas päälaelleen.
Tällä vuosisadalla Yhdysvallat on Friedmanin mukaan maailman ainoa johtava suurvalta. Sillä on ylivoimaisesti suurin talous, suurin teollisuus, ja mittavasta öljyntuonnistaan huolimatta Yhdysvallat on edelleen maailman kolmanneksi suurin öljyn tuottaja. Sillä on otollinen sijainti kahden tärkeimmän valtameren välissä. Aseellisesti Yhdysvallat on täysin ylivoimainen. Sen laivasto hallitsee kaikkia maailman meriä ja sen myötä maailmankauppaa.
Toinen tämän vuosisadan merkittävä ilmiö tulee olemaan väestönkasvun pysähtyminen kaikkialla maailmassa. Euroopassa väkiluku vähenee YK:n mukaan 728 miljoonasta asukkaasta reiluun 500 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Kaikissa teollisuusmaissa väkiluvun väheneminen ja ikääntyneen väestön osuuden kasvu johtaa jo lähivuosina työvoimapulaan. Valtiot tulevat maksamaan rahaa houkutellakseen kehitysmaista maahanmuuttajia täyttämään työpaikkoja teollisuudessa ja hoiva-alalla.
Öljyn huvetessa kaikkialla maailmassa on ruvettava käyttämään uusiutuvaa energiaa. Tärkeimmäksi energialähteeksi tulee aurinkovoima. Friedman uskoo, että vuosisadan puolivälin jälkeen aurinkovoimaa otetaan talteen avaruuteen kuljetetuilla aurinkokennoilla.
Friedman omistaa suurimman osan kirjastaan spekulaatioille maailmanpolitiikan mahdollisista käänteistä. Sota islamisteja vastaan on hänen mukaansa ohimenevä ilmiö, joka tullaan muistamaan historiankirjoissa suunnilleen yhtä merkittävänä tapahtumana kuin Espanjan ja Yhdysvaltojen sota reilu sata vuotta sitten.
Yhdysvallat haluaa ennen muuta turvata merten ja maailmankaupan herruuden. Sen ei tarvitse voittaa sotia eikä luoda vakautta. Päinvastoin, epävakaus on sille eduksi, sillä se ei halua kilpailevaa suurvaltaa ainakaan Eurooppaan tai Aasiaan.
Kiina on Friedmanin mielestä paperitiikeri, joka on täysin riippuvainen tuotteidensa kysynnästä ulkomailla. Friedman ennustaa, että Kiina hajoaa vuoteen 2020 mennessä, kun vauraan rannikon ja köyhän sisämaan intressit menevät ristiin.
Venäjä taas on Putinin aikana keskittynyt nimenomaan raaka-aineiden, öljyn, maakaasun ja mineraalien, vientiin. Kun Venäjän väkiluku pienenee rajusti, sen on suojattava rajansa etupiireillä. Tiedossa on Friedmanin mukaan miehityssotia Kaukasuksella ja uusia liittoumia Keski-Aasiassa, mutta kun Venäjä yrittää laajentua taas länteen, Yhdysvallat pistää hanttiin ja lopulta myös Venäjä hajoaa.
Vuoteen 2030 mennessä maailmassa on Friedmanin arvion mukaan kolme uutta suurvaltaa. Japani ottaa kaiken hyödyn irti Kiinan hajoamisesta. Turkki on maailman kymmenen suurimman talousmahdin joukossa jo vuoteen 2020 mennessä ja yhdistää keskenään riitaisat Lähi-idän muslimimaat. Puolasta tulee Yhdysvaltojen tuella Euroopan uusi keskusvalta.
Vuosisadan suuri sota käydään Japania ja Turkkia vastaan mannertenvälisillä yliääniohjuksilla. Yhdysvaltojen etuna ovat avaruuteen laukaistut vakoiluasemat, joiden avulla se pystyy tarkkailemaan vastustajien jokaista liikettä.
Yhdysvaltojen asemaa uhkaa Friedmanin skenaariossa yllättäen Meksiko. Työvoimapulan vuoksi Yhdysvallat on houkutellut maahan kymmeniä miljoonia siirtolaisia, ja Teksasissa, Arizonassa ja Kaliforniassa väestön enemmistö on meksikolaisia. Vuosisadan lopulla monet heistä haluavat liittää osavaltiot vanhaan kotimaahansa, josta on kehittynyt vauras talousjätti.
Minun tämänvuotinen joulukirjani oli lentokentältä matkalukemiseksi ostettu pokkari, jossa yhdysvaltalainen geopolitiikan tutkija George Friedman ennustaa maailmanpolitiikan tulevia käänteitä tämän vuosisadan loppuun asti.
Friedman on strategisiin ennusteisiin erikoistuneen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja. The Next 100 Years -kirja ilmestyi vuonna 2009, pian sen jälkeen kun Barack Obama oli valittu Yhdysvaltojen presidentiksi.
Syksyllä julkaistussa pokkaripainoksessa Friedman toteaa, että ulkopolitiikassa Obama on seurannut pitkälti edeltäjiensä jalanjälkiä. Friedmanin teesinä on, että yksittäisillä mailla ja niiden päättäjillä ei ole juuri liikkumavaraa. Obama on joutunut keskelle käynnissä olevaa geopoliittista shakkipeliä, jossa järkevien siirtojen määrä on rajoitettu.
”Presidentit tulevat ja menevät, mutta elämäämme todella muuttavat pidempiaikaiset prosessit jäävät”, Friedman kirjoittaa.
George Friedman osoittaa muutamalla historian esimerkillä, miten hankalaa tulevaisuuden ennustaminen on.
Kuvitellaan maailma kesällä 1900. Lontoo on maailman ehdoton pääkaupunki. Eurooppa kukoistaa ja hallitsee koko maailmaa.
Kuvitellaan maailma sitten 20 vuotta myöhemmin, kesällä 1920. Eurooppa on tuhottu ensimmäisessä maailmansodassa, jossa kuoli miljoonia ihmisiä. Sota päättyi Yhdysvaltojen väliintuloon. Venäjällä kommunistit ovat tulleet valtaan, mutta tuskin pitkäksi aikaa. Varmaa on vain se, että Saksa ei tule enää nousemaan.
Kesä 1940. Saksa on valloittanut Ranskan ja hallitsee lähes koko Eurooppaa – liittoutuneena kommunistisen Neuvostoliiton kanssa.
20 vuotta myöhemmin, kesällä 1960, Saksa on tuhottu sodassa ja hajotettu kahtia. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat miehittäneet lähes koko Euroopan. Puhutaan kylmästä sodasta, mutta todellisuudessa Yhdysvallat on ydinaseineen ylivoimainen suurvalta.
Kesä 1980. Yhdysvallat on hävinnyt pitkän sodan, ei Neuvostoliittoa vaan pikkuista Pohjois-Vietnamia vastaan. Sen jälkeen se on ajettu pois Iranista. Kyetäkseen vastustamaan Neuvostoliiton nousua Yhdysvallat lähestyy Kiinaa.
Kesällä 2000 Neuvostoliitto on aikaa sitten hajonnut. Kiina on kapitalistinen, Eurooppa on yhdentynyt EU:ksi, ja Nato on laajentunut Itä-Eurooppaan. Sodasta ei ole enää tietoa kuin yksittäisissä kriisipesäkkeissä, kuten Kosovossa tai Kongossa.
Syyskuun 11. päivä 2001 käänsi kaiken taas päälaelleen.
Tällä vuosisadalla Yhdysvallat on Friedmanin mukaan maailman ainoa johtava suurvalta. Sillä on ylivoimaisesti suurin talous, suurin teollisuus, ja mittavasta öljyntuonnistaan huolimatta Yhdysvallat on edelleen maailman kolmanneksi suurin öljyn tuottaja. Sillä on otollinen sijainti kahden tärkeimmän valtameren välissä. Aseellisesti Yhdysvallat on täysin ylivoimainen. Sen laivasto hallitsee kaikkia maailman meriä ja sen myötä maailmankauppaa.
Toinen tämän vuosisadan merkittävä ilmiö tulee olemaan väestönkasvun pysähtyminen kaikkialla maailmassa. Euroopassa väkiluku vähenee YK:n mukaan 728 miljoonasta asukkaasta reiluun 500 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Kaikissa teollisuusmaissa väkiluvun väheneminen ja ikääntyneen väestön osuuden kasvu johtaa jo lähivuosina työvoimapulaan. Valtiot tulevat maksamaan rahaa houkutellakseen kehitysmaista maahanmuuttajia täyttämään työpaikkoja teollisuudessa ja hoiva-alalla.
Öljyn huvetessa kaikkialla maailmassa on ruvettava käyttämään uusiutuvaa energiaa. Tärkeimmäksi energialähteeksi tulee aurinkovoima. Friedman uskoo, että vuosisadan puolivälin jälkeen aurinkovoimaa otetaan talteen avaruuteen kuljetetuilla aurinkokennoilla.
Friedman omistaa suurimman osan kirjastaan spekulaatioille maailmanpolitiikan mahdollisista käänteistä. Sota islamisteja vastaan on hänen mukaansa ohimenevä ilmiö, joka tullaan muistamaan historiankirjoissa suunnilleen yhtä merkittävänä tapahtumana kuin Espanjan ja Yhdysvaltojen sota reilu sata vuotta sitten.
Yhdysvallat haluaa ennen muuta turvata merten ja maailmankaupan herruuden. Sen ei tarvitse voittaa sotia eikä luoda vakautta. Päinvastoin, epävakaus on sille eduksi, sillä se ei halua kilpailevaa suurvaltaa ainakaan Eurooppaan tai Aasiaan.
Kiina on Friedmanin mielestä paperitiikeri, joka on täysin riippuvainen tuotteidensa kysynnästä ulkomailla. Friedman ennustaa, että Kiina hajoaa vuoteen 2020 mennessä, kun vauraan rannikon ja köyhän sisämaan intressit menevät ristiin.
Venäjä taas on Putinin aikana keskittynyt nimenomaan raaka-aineiden, öljyn, maakaasun ja mineraalien, vientiin. Kun Venäjän väkiluku pienenee rajusti, sen on suojattava rajansa etupiireillä. Tiedossa on Friedmanin mukaan miehityssotia Kaukasuksella ja uusia liittoumia Keski-Aasiassa, mutta kun Venäjä yrittää laajentua taas länteen, Yhdysvallat pistää hanttiin ja lopulta myös Venäjä hajoaa.
Vuoteen 2030 mennessä maailmassa on Friedmanin arvion mukaan kolme uutta suurvaltaa. Japani ottaa kaiken hyödyn irti Kiinan hajoamisesta. Turkki on maailman kymmenen suurimman talousmahdin joukossa jo vuoteen 2020 mennessä ja yhdistää keskenään riitaisat Lähi-idän muslimimaat. Puolasta tulee Yhdysvaltojen tuella Euroopan uusi keskusvalta.
Vuosisadan suuri sota käydään Japania ja Turkkia vastaan mannertenvälisillä yliääniohjuksilla. Yhdysvaltojen etuna ovat avaruuteen laukaistut vakoiluasemat, joiden avulla se pystyy tarkkailemaan vastustajien jokaista liikettä.
Yhdysvaltojen asemaa uhkaa Friedmanin skenaariossa yllättäen Meksiko. Työvoimapulan vuoksi Yhdysvallat on houkutellut maahan kymmeniä miljoonia siirtolaisia, ja Teksasissa, Arizonassa ja Kaliforniassa väestön enemmistö on meksikolaisia. Vuosisadan lopulla monet heistä haluavat liittää osavaltiot vanhaan kotimaahansa, josta on kehittynyt vauras talousjätti.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Uutisvuotoja Nigeriasta
KU-VIIKKOLEHTI 17.12.2010
Paljastussivusto Wikileaksin julkaisemat Yhdysvaltojen diplomaattien raportit aiheuttavat hämmennystä eri puolilla maailmaa. Länsi-Afrikan öljyjättiä Nigeriaa ovat viime päivinä kohauttaneet tiedot Shellin entisen johtajan käymistä keskusteluista Yhdysvaltojen suurlähettilään kanssa.
Shellin Saharan eteläpuolisen Afrikan aluejohtaja kehuskeli Yhdysvaltojen suurlähettiläälle, että yhtiö on onnistunut sijoittamaan työntekijöitään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja pystyy näin ollen tarkasti seuraamaan, mitä ministeriöissä tapahtuu.
Wikileaks julkaisi viime viikolla kolme diplomaattiraporttia Shellin johtajan keskusteluista Yhdysvaltojen Nigerian-suurlähettilään ja Lagosin pääkonsulin kanssa.
Yksi raporteista keskittyi Nigerian öljyalueiden turvallisuustilanteeseen. Toinen raportti käsitteli Nigerian valmisteilla olevaa uutta lakia öljyteollisuuden toiminnasta. Kolmas raportti kertoi Yhdysvaltojen Afrikan asioista vastaavan apulaisulkoministerin Johnnie Carsonin tapaamisesta Shellin ja yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden Chevronin ja Exxon Mobilin johtajien kanssa.
Syyskuussa 2008 Shellin johtaja Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen Lagosin pääkonsulin Donna Blairin. Shell-johtaja kertoi pääkonsulille, että Nigerian armeijan erikoisjoukot hyökkäsivät öljyalueen kapinallisia vastaan helikoptereilla. Pickard halusi tietää, oliko Yhdysvalloilla tarkempia tietoja väitteistä, joiden mukaan öljyalueen kapinalliset olivat onnistuneet hankkimaan ilmatorjuntaohjuksia.
Pickardin mukaan armeijan erikoisjoukkojen ja kapinallisten välisessä konfliktissa oli todellisuudessa kyse Riversin osavaltion kuvernöörin ja tätä vastustavan poliitikon välisestä valtataistelusta.
Lokakuussa 2009 Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen suurlähettilään Robin Renee Sandersin Nigerian pääkaupungissa Abujassa. Shellin johtaja pyysi suurlähetystöä keskustelemaan Nigerian edustajainhuoneen puhemiehen kanssa öljyteollisuutta koskevasta lakiesityksestä. Jos laki hyväksyttäisiin sellaisenaan, se pakottaisi öljy-yhtiöt lopettamaan öljynporauksessa vapautuvan kaasun polton, mikä aiheuttaisi yhtiöille miljardiluokan kustannukset.
Kaasunpoltto on öljyvuotojen ohella öljyalueen pahin ympäristöongelma. Kaasua poltetaan Nigerian öljyporausasemilla kymmenen metrin korkuisina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Päästöt köyhdyttävät viljelymaan ja aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
Ann Pickard kertoi suurlähettiläälle myös Nigerian viranomaisten käymistä keskusteluista Kiinan ja Venäjän öljy- ja kaasuyhtiöiden kanssa uusista öljynporausoikeuksista ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä.
”Hän sanoi, että Nigerian hallitus oli unohtanut sen, että Shell oli sijoittanut ihmisiään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja että tämän seurauksena Shell pystyy seuraamaan kaikkea, mitä näissä ministeriöissä tehdään”, suurlähettiläs kirjoitti raportissaan Yhdysvaltojen ulkoministeriölle.
Keskustelun lopuksi puhuttiin myös öljyalueiden turvallisuustilanteesta. Ann Pickard kertoi, että Shellin työntekijät olivat tavanneet israelilaisia turvallisuusasiantuntijoita Bayelsan osavaltiossa. Israelilaisten ansiosta öljy-yhtiöiden ulkomaalaisten työntekijöiden sieppaukset olivat selvästi vähentyneet.
Paljastukset Shellin johtajan yksityisistä keskusteluista Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa ovat saaneet suurta huomiota kansainvälisessä mediassa, mutta Nigeriassa monikaan ei ole yllättynyt uusista tiedoista.
”Paljastukset eivät sinänsä tuo ilmi mitään hirveän uutta tai mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat nigerialaiset eivät jo tietäisi”, kirjoittaa Oxfordin yliopiston nigerialainen politiikantutkija Kathryn Nwajiaku-Dahou brittilehti Guardianissa.
Nigeriassa kaikki tietävät, että Shellillä ja muilla öljy-yhtiöillä on hyvin läheiset välit valtaapitävien kanssa. Vuonna 1993 armeijan mitätöimien vaalien jälkeen maan väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin Shellin johtaja Ernest Shonekan.
Maan nykyinen öljyministeri Diezani Allison-Madueke työskenteli aikoinaan 15 vuotta Shellissä. Vuonna 2006 hänet nimitettiin Nigerian Shellin tiedotusjohtajaksi ja ensimmäisenä naisena myös Nigerian Shellin johtokunnan jäseneksi.
Huhtikuussa öljyministerinä aloittaneen Allison-Madueken isä oli Shellin ensimmäisiä nigerialaisia ylempiä työntekijöitä. Tytär varttui Shellin aidatulla asuinalueella, kävi Shellin päiväkotia ja Shellin koulua. Hän on nykyään naimisissa Nigerian merivoimien entisen komentajan kanssa.
Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat, ja öljyalueilla yhtiö toimii tiiviissä yhteistyössä armeijan erikoisjoukkojen kanssa.
Viikonloppuna nigerialaiset ympäristöaktiivit vaativat rikostutkinnan aloittamista Shellin johtajien ”maanpetoksellisesta toiminnasta”.
”Shellistä on tullut pseudopoliittinen organisaatio, joka pyrkii ottamaan maassa poliittisen vallan ja toimimaan vastoin Nigerian kansallisia etuja, maan turvallisuutta ja itsenäisyyttä”, totesi ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin (ERA) toiminnanjohtaja Nnimmo Bassey.
ERA:n mukaan öljyteollisuutta koskeva laki on onnistuttu vesittämään tehokkaasti uuden öljyministerin astuttua virkaan, eikä parlamentti ole vielä hyväksynyt uutta lakia.
Ympäristöjärjestön mielestä hallituksen tulisi pikaisesti selvittää, ketkä sen ministeriöiden työntekijöistä ovat todellisuudessa Shellin agentteja, ja nämä ihmiset tulisi erottaa virastaan.
Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa vuolaasti puhunut Ann Pickard ei enää vastaa Nigerian Shellistä, vaan toimii nykyään Australian Shellin maajohtajana. Hän on Yhdysvaltojen kansalainen.
Paljastussivusto Wikileaksin julkaisemat Yhdysvaltojen diplomaattien raportit aiheuttavat hämmennystä eri puolilla maailmaa. Länsi-Afrikan öljyjättiä Nigeriaa ovat viime päivinä kohauttaneet tiedot Shellin entisen johtajan käymistä keskusteluista Yhdysvaltojen suurlähettilään kanssa.
Shellin Saharan eteläpuolisen Afrikan aluejohtaja kehuskeli Yhdysvaltojen suurlähettiläälle, että yhtiö on onnistunut sijoittamaan työntekijöitään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja pystyy näin ollen tarkasti seuraamaan, mitä ministeriöissä tapahtuu.
Wikileaks julkaisi viime viikolla kolme diplomaattiraporttia Shellin johtajan keskusteluista Yhdysvaltojen Nigerian-suurlähettilään ja Lagosin pääkonsulin kanssa.
Yksi raporteista keskittyi Nigerian öljyalueiden turvallisuustilanteeseen. Toinen raportti käsitteli Nigerian valmisteilla olevaa uutta lakia öljyteollisuuden toiminnasta. Kolmas raportti kertoi Yhdysvaltojen Afrikan asioista vastaavan apulaisulkoministerin Johnnie Carsonin tapaamisesta Shellin ja yhdysvaltalaisten öljy-yhtiöiden Chevronin ja Exxon Mobilin johtajien kanssa.
Syyskuussa 2008 Shellin johtaja Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen Lagosin pääkonsulin Donna Blairin. Shell-johtaja kertoi pääkonsulille, että Nigerian armeijan erikoisjoukot hyökkäsivät öljyalueen kapinallisia vastaan helikoptereilla. Pickard halusi tietää, oliko Yhdysvalloilla tarkempia tietoja väitteistä, joiden mukaan öljyalueen kapinalliset olivat onnistuneet hankkimaan ilmatorjuntaohjuksia.
Pickardin mukaan armeijan erikoisjoukkojen ja kapinallisten välisessä konfliktissa oli todellisuudessa kyse Riversin osavaltion kuvernöörin ja tätä vastustavan poliitikon välisestä valtataistelusta.
Lokakuussa 2009 Ann Pickard tapasi Yhdysvaltojen suurlähettilään Robin Renee Sandersin Nigerian pääkaupungissa Abujassa. Shellin johtaja pyysi suurlähetystöä keskustelemaan Nigerian edustajainhuoneen puhemiehen kanssa öljyteollisuutta koskevasta lakiesityksestä. Jos laki hyväksyttäisiin sellaisenaan, se pakottaisi öljy-yhtiöt lopettamaan öljynporauksessa vapautuvan kaasun polton, mikä aiheuttaisi yhtiöille miljardiluokan kustannukset.
Kaasunpoltto on öljyvuotojen ohella öljyalueen pahin ympäristöongelma. Kaasua poltetaan Nigerian öljyporausasemilla kymmenen metrin korkuisina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Päästöt köyhdyttävät viljelymaan ja aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
Ann Pickard kertoi suurlähettiläälle myös Nigerian viranomaisten käymistä keskusteluista Kiinan ja Venäjän öljy- ja kaasuyhtiöiden kanssa uusista öljynporausoikeuksista ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä.
”Hän sanoi, että Nigerian hallitus oli unohtanut sen, että Shell oli sijoittanut ihmisiään kaikkiin keskeisiin ministeriöihin ja että tämän seurauksena Shell pystyy seuraamaan kaikkea, mitä näissä ministeriöissä tehdään”, suurlähettiläs kirjoitti raportissaan Yhdysvaltojen ulkoministeriölle.
Keskustelun lopuksi puhuttiin myös öljyalueiden turvallisuustilanteesta. Ann Pickard kertoi, että Shellin työntekijät olivat tavanneet israelilaisia turvallisuusasiantuntijoita Bayelsan osavaltiossa. Israelilaisten ansiosta öljy-yhtiöiden ulkomaalaisten työntekijöiden sieppaukset olivat selvästi vähentyneet.
Paljastukset Shellin johtajan yksityisistä keskusteluista Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa ovat saaneet suurta huomiota kansainvälisessä mediassa, mutta Nigeriassa monikaan ei ole yllättynyt uusista tiedoista.
”Paljastukset eivät sinänsä tuo ilmi mitään hirveän uutta tai mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat nigerialaiset eivät jo tietäisi”, kirjoittaa Oxfordin yliopiston nigerialainen politiikantutkija Kathryn Nwajiaku-Dahou brittilehti Guardianissa.
Nigeriassa kaikki tietävät, että Shellillä ja muilla öljy-yhtiöillä on hyvin läheiset välit valtaapitävien kanssa. Vuonna 1993 armeijan mitätöimien vaalien jälkeen maan väliaikaiseksi presidentiksi nimettiin Shellin johtaja Ernest Shonekan.
Maan nykyinen öljyministeri Diezani Allison-Madueke työskenteli aikoinaan 15 vuotta Shellissä. Vuonna 2006 hänet nimitettiin Nigerian Shellin tiedotusjohtajaksi ja ensimmäisenä naisena myös Nigerian Shellin johtokunnan jäseneksi.
Huhtikuussa öljyministerinä aloittaneen Allison-Madueken isä oli Shellin ensimmäisiä nigerialaisia ylempiä työntekijöitä. Tytär varttui Shellin aidatulla asuinalueella, kävi Shellin päiväkotia ja Shellin koulua. Hän on nykyään naimisissa Nigerian merivoimien entisen komentajan kanssa.
Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat, ja öljyalueilla yhtiö toimii tiiviissä yhteistyössä armeijan erikoisjoukkojen kanssa.
Viikonloppuna nigerialaiset ympäristöaktiivit vaativat rikostutkinnan aloittamista Shellin johtajien ”maanpetoksellisesta toiminnasta”.
”Shellistä on tullut pseudopoliittinen organisaatio, joka pyrkii ottamaan maassa poliittisen vallan ja toimimaan vastoin Nigerian kansallisia etuja, maan turvallisuutta ja itsenäisyyttä”, totesi ympäristöjärjestö Environmental Rights Actionin (ERA) toiminnanjohtaja Nnimmo Bassey.
ERA:n mukaan öljyteollisuutta koskeva laki on onnistuttu vesittämään tehokkaasti uuden öljyministerin astuttua virkaan, eikä parlamentti ole vielä hyväksynyt uutta lakia.
Ympäristöjärjestön mielestä hallituksen tulisi pikaisesti selvittää, ketkä sen ministeriöiden työntekijöistä ovat todellisuudessa Shellin agentteja, ja nämä ihmiset tulisi erottaa virastaan.
Yhdysvaltojen diplomaattien kanssa vuolaasti puhunut Ann Pickard ei enää vastaa Nigerian Shellistä, vaan toimii nykyään Australian Shellin maajohtajana. Hän on Yhdysvaltojen kansalainen.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Oikeutta öljyalueen ihmisille
KU-VIIKKOLEHTI 3.12.2010
Uusista Wikileaks-paljastuksista kertovat uutiset saanevat ensi viikolla hetkeksi hiukan vähemmän palstatilaa, kun Tukholmassa jaetaan jokavuotiset Nobel-palkinnot fysiikan, kemian, lääketieteen, taloustieteen ja kirjallisuuden alalla ansioituneille henkilöille. Nobelin rauhanpalkinto luovutetaan perinteisesti Oslon kaupungintalolla.
Ruotsin mediassa itse palkintotilaisuuksiakin suuremman huomion saa varmasti kuninkaanlinnan Nobel-vastaanotto, jonka pukuloistoa ja tarjoamisia seurataan länsinaapurissa kuin meillä itsenäisyyspäivän linnanjuhlia.
Maailman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta paljon tärkeämmät palkinnot jaetaan kuitenkin jo maanantaina Ruotsin valtiopäivätalossa Tukholmassa pidettävässä Right Livehood Award -palkinnonjakotilaisuudessa. Tämä vaihtoehtonobeliksi kutsuttu ”oikean elämisen palkinto” myönnetään tänä vuonna nigerialaiselle ympäristönsuojelijalle, Amazonin sademetsien alkuperäiskansoja puolustavalle piispalle, nepalilaiselle ruohonjuuritason kehitysaktivistille ja israelilaiselle lääkärien ihmisoikeusjärjestölle.
Right Livelihood -palkintoja on jaettu Tukholmassa vuodesta 1980 lähtien. Ajatuksen takana on postimerkkien keräilijä ja entinen europarlamentaarikko Jakob von Uexkull, jonka mielestä Nobel-palkinnot keskittyvät liiaksi teollisuusmaiden intressien ympärille. Right Livelihood -palkinto on yleensä annettu ihmisille ja järjestöille, jotka tekevät käytännön työtä ympäristön, ihmisoikeuksien ja köyhyyden poistamisen puolesta.
Tämänvuotisista Right Livelihood -palkinnon saajista ennestään tunnetuin on nigerialainen ympäristönsuojelija Nnimmo Bassey, joka palkitaan ”öljyntuotannon ekologisten ja inhimillisten kauheuksien paljastamisesta ja innoittavasta työstään ympäristöliikkeen vahvistamiseksi Nigeriassa ja koko maailmassa”.
Bassey työskentelee toiminnanjohtajana Nigerian öljyalueen asukkaiden ympäristöoikeuksien puolesta kamppailevassa Environmental Rights Action -järjestössä (ERA). Vuodesta 2008 hän on toiminut myös Kansainvälisen Maan ystävien puheenjohtajana.
Bassey on koulutukseltaan arkkitehti, mutta Nigerian sotilasvallan aikana hän liittyi mukaan ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Vuonna 1990 armeijan erikoisjoukot surmasivat Umuechemin kylässä 80 ihmistä, jotka olivat osoittaneet mieltään Shellin öljynporausasemalla. Pian tämän jälkeen Bassey perusti ERA-järjestön dokumentoimaan öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja ja ihmisoikeusloukkauksia ja kamppailemaan niitä vastaan.
Sotilashallinnon aikana Bassey oli useasti vangittuna ja häntä kiellettiin matkustamasta ulkomaille kertomaan Shellin ja muiden ylikansallisten öljy-yhtiöiden toiminnasta Nigeriassa. ERA oli keskeisesti mukana käynnistämässä kansainvälistä Shellin vastaista boikottikampanjaa kirjailija Ken Saro-Wiwan hirttämisen jälkeen vuonna 1995.
Nnimmo Bassey saapuu Tukholmaan suoraan YK:n ilmastokokouksesta Cancunista Meksikosta. Basseyn johtama Kansainvälinen Maan ystävät on ilmastokokouksen aikana arvostellut rajusti päästökaupan kytkemistä mukaan neuvotteluihin.
”Täällä ei juuri lainkaan puhuta teollisuusmaiden päästöjen vähentämisestä ja ylikulutuksen hillitsemisestä. Mitä erilaisimpia ehdotuksia esitetään sen sijaan siitä, miten päästöoikeuksilla voidaan käydä kauppaa. Mutta päästökauppa ei todellisuudessa vähennä päästöjä”, Bassey raportoi paikan päältä Cancunista.
Matkalla Meksikoon Bassey kävi Ecuadorissa nostamassa yhdessä paikallisten ympäristöaktivistien kanssa oikeuskanteen öljy-yhtiö BP:tä vastaan sen Meksikonlahdella aiheuttamasta ympäristötuhosta. Ecuadorin uuden perustuslain mukaan myös luonnolla on yleismaailmalliset oikeudet.
Ecuadorin oikeuskanteessa BP:tä ei pyydetä maksamaan vahingonkorvauksia, sillä öljyvuodon aiheuttama ympäristötuho ei ole korvattavissa millään rahasummalla. Yhtiötä vaaditaan sen sijaan vähentämään öljyntuotantoaan muualla maailmassa Meksikonlahden öljyvuodon suuruutta vastaavalla määrällä öljyä.
”BP:n vuoto on saanut paljon julkisuutta, ja hyvä niin. Mutta Nigeriassa ruostuneista öljyputkista vuotaa ympäristöön joka vuosi Meksikonlahden öljyvuotoa vastaava määrä öljyä. Jossain päin Nigerjoen suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto”, Bassey toteaa.
Öljyvuotojen ohella toinen vakava ympäristöongelma ovat kaasuloimut. Öljynporauksessa vapautuvaa kaasua poltetaan Nigeriassa kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
ERA-järjestö on auttanut Nigerian öljyalueilla kyläläisiä peräämään oikeuksiaan tuomioistuimissa. Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.
Silti kaasun loimutus jatkuu edelleen – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.
Oikeusjutut Shelliä vastaan on viety myös ulkomaille. New Yorkissa Shell vetäytyi oikeudenkäynnistä, jossa sitä syytettiin osallisuudesta Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun ogoni-kansaan kuuluneen miehen teloituksiin. Shell kiisti syytteet mutta maksoi surmattujen miesten omaisille 15,5 miljoonaa dollaria jutun sovittelusta.
Parhaillaan Haagissa Hollannissa käsitellään oikeusjuttua, jossa neljä nigerialaista kalastajaa ja pienviljelijää vaatii Shelliä puhdistamaan putkivuotojen aiheuttamat öljytuhot pelloilta ja vesistöistä ja maksamaan vahingonkorvauksia öljytuhon vuoksi menetetyistä elinkeinoista.
Uusista Wikileaks-paljastuksista kertovat uutiset saanevat ensi viikolla hetkeksi hiukan vähemmän palstatilaa, kun Tukholmassa jaetaan jokavuotiset Nobel-palkinnot fysiikan, kemian, lääketieteen, taloustieteen ja kirjallisuuden alalla ansioituneille henkilöille. Nobelin rauhanpalkinto luovutetaan perinteisesti Oslon kaupungintalolla.
Ruotsin mediassa itse palkintotilaisuuksiakin suuremman huomion saa varmasti kuninkaanlinnan Nobel-vastaanotto, jonka pukuloistoa ja tarjoamisia seurataan länsinaapurissa kuin meillä itsenäisyyspäivän linnanjuhlia.
Maailman hyvinvoinnin ja tulevaisuuden kannalta paljon tärkeämmät palkinnot jaetaan kuitenkin jo maanantaina Ruotsin valtiopäivätalossa Tukholmassa pidettävässä Right Livehood Award -palkinnonjakotilaisuudessa. Tämä vaihtoehtonobeliksi kutsuttu ”oikean elämisen palkinto” myönnetään tänä vuonna nigerialaiselle ympäristönsuojelijalle, Amazonin sademetsien alkuperäiskansoja puolustavalle piispalle, nepalilaiselle ruohonjuuritason kehitysaktivistille ja israelilaiselle lääkärien ihmisoikeusjärjestölle.
Right Livelihood -palkintoja on jaettu Tukholmassa vuodesta 1980 lähtien. Ajatuksen takana on postimerkkien keräilijä ja entinen europarlamentaarikko Jakob von Uexkull, jonka mielestä Nobel-palkinnot keskittyvät liiaksi teollisuusmaiden intressien ympärille. Right Livelihood -palkinto on yleensä annettu ihmisille ja järjestöille, jotka tekevät käytännön työtä ympäristön, ihmisoikeuksien ja köyhyyden poistamisen puolesta.
Tämänvuotisista Right Livelihood -palkinnon saajista ennestään tunnetuin on nigerialainen ympäristönsuojelija Nnimmo Bassey, joka palkitaan ”öljyntuotannon ekologisten ja inhimillisten kauheuksien paljastamisesta ja innoittavasta työstään ympäristöliikkeen vahvistamiseksi Nigeriassa ja koko maailmassa”.
Bassey työskentelee toiminnanjohtajana Nigerian öljyalueen asukkaiden ympäristöoikeuksien puolesta kamppailevassa Environmental Rights Action -järjestössä (ERA). Vuodesta 2008 hän on toiminut myös Kansainvälisen Maan ystävien puheenjohtajana.
Bassey on koulutukseltaan arkkitehti, mutta Nigerian sotilasvallan aikana hän liittyi mukaan ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Vuonna 1990 armeijan erikoisjoukot surmasivat Umuechemin kylässä 80 ihmistä, jotka olivat osoittaneet mieltään Shellin öljynporausasemalla. Pian tämän jälkeen Bassey perusti ERA-järjestön dokumentoimaan öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja ja ihmisoikeusloukkauksia ja kamppailemaan niitä vastaan.
Sotilashallinnon aikana Bassey oli useasti vangittuna ja häntä kiellettiin matkustamasta ulkomaille kertomaan Shellin ja muiden ylikansallisten öljy-yhtiöiden toiminnasta Nigeriassa. ERA oli keskeisesti mukana käynnistämässä kansainvälistä Shellin vastaista boikottikampanjaa kirjailija Ken Saro-Wiwan hirttämisen jälkeen vuonna 1995.
Nnimmo Bassey saapuu Tukholmaan suoraan YK:n ilmastokokouksesta Cancunista Meksikosta. Basseyn johtama Kansainvälinen Maan ystävät on ilmastokokouksen aikana arvostellut rajusti päästökaupan kytkemistä mukaan neuvotteluihin.
”Täällä ei juuri lainkaan puhuta teollisuusmaiden päästöjen vähentämisestä ja ylikulutuksen hillitsemisestä. Mitä erilaisimpia ehdotuksia esitetään sen sijaan siitä, miten päästöoikeuksilla voidaan käydä kauppaa. Mutta päästökauppa ei todellisuudessa vähennä päästöjä”, Bassey raportoi paikan päältä Cancunista.
Matkalla Meksikoon Bassey kävi Ecuadorissa nostamassa yhdessä paikallisten ympäristöaktivistien kanssa oikeuskanteen öljy-yhtiö BP:tä vastaan sen Meksikonlahdella aiheuttamasta ympäristötuhosta. Ecuadorin uuden perustuslain mukaan myös luonnolla on yleismaailmalliset oikeudet.
Ecuadorin oikeuskanteessa BP:tä ei pyydetä maksamaan vahingonkorvauksia, sillä öljyvuodon aiheuttama ympäristötuho ei ole korvattavissa millään rahasummalla. Yhtiötä vaaditaan sen sijaan vähentämään öljyntuotantoaan muualla maailmassa Meksikonlahden öljyvuodon suuruutta vastaavalla määrällä öljyä.
”BP:n vuoto on saanut paljon julkisuutta, ja hyvä niin. Mutta Nigeriassa ruostuneista öljyputkista vuotaa ympäristöön joka vuosi Meksikonlahden öljyvuotoa vastaava määrä öljyä. Jossain päin Nigerjoen suistoaluetta on aina meneillään öljyvuoto”, Bassey toteaa.
Öljyvuotojen ohella toinen vakava ympäristöongelma ovat kaasuloimut. Öljynporauksessa vapautuvaa kaasua poltetaan Nigeriassa kymmenen metrin korkuisina valtavina roihuina usein keskellä ihmisasutusta. Happosateiden vuoksi maa on viljelykelvotonta ja vesistöissä kalat kuolevat. Päästöt aiheuttavat ihmisille kroonisia keuhkosairauksia.
ERA-järjestö on auttanut Nigerian öljyalueilla kyläläisiä peräämään oikeuksiaan tuomioistuimissa. Vuonna 2005 liittovaltion ylioikeus määräsi Shellin lopettamaan kaasun polton Iwerekhanin kylässä. Tuomioistuimen mukaan kaasuloimut loukkaavat alueen asukkaiden oikeutta elämään ja ihmisarvoon ja ovat siten Nigerian perustuslain vastaisia.
Silti kaasun loimutus jatkuu edelleen – Shellin mukaan sen vuoksi että se ei alueen levottomuuksien vuoksi ole päässyt asentamaan kaasun talteenottoon tarvittavaa laitteistoa.
Oikeusjutut Shelliä vastaan on viety myös ulkomaille. New Yorkissa Shell vetäytyi oikeudenkäynnistä, jossa sitä syytettiin osallisuudesta Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun ogoni-kansaan kuuluneen miehen teloituksiin. Shell kiisti syytteet mutta maksoi surmattujen miesten omaisille 15,5 miljoonaa dollaria jutun sovittelusta.
Parhaillaan Haagissa Hollannissa käsitellään oikeusjuttua, jossa neljä nigerialaista kalastajaa ja pienviljelijää vaatii Shelliä puhdistamaan putkivuotojen aiheuttamat öljytuhot pelloilta ja vesistöistä ja maksamaan vahingonkorvauksia öljytuhon vuoksi menetetyistä elinkeinoista.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Yhteisömediaa Tansaniassa
KU-VIIKKOLEHTI 19.11.2010
Viime päivät ovat olleet kiireistä aikaa Mtukwao Community Median pienessä toimistossa ja studiossa Tansanian cashewpähkinäviraston rakennuksessa Mtwarassa.
Muutaman neliön kokoisen studion puolella on editoitu kuvamateriaalia, jossa paikalliset asukkaat kommentoivat hallituksen suurta valtakunnallista maatalouden kehittämiskampanjaa. Toimiston puolella järjestön hallintomies Said Swallah on soitellut läheiseen Mikindanin kylään pystytettävän yhteisömediakeskuksen laitteiden perään ja sopinut äänieristeiden asentamisesta vastavalmistuneeseen radiorakennukseen.
Viime kuussa Mtukwao Media järjesti kymmenelle alueen nuorelle viikon mittaisen mediakurssin, jolla opeteltiin videokuvauksen, editoinnin ja radiotyön perusteita.
Heti kurssin jälkeen osanottajat pääsivät mukaan dokumentoimaan YK:n kehitysjärjestön UNDP:n rahoittamaa vaalikoulutusprojektia Mtwaran maaseudun kylissä. Äänestäjien koulutushanke huipentui pari viikkoa sitten pidettyihin Tansanian parlamentti- ja presidentinvaaleihin.
Loppukuusta Mtwarassa järjestetään vielä seminaari yhteisömedian roolista maaseudun kehityksessä.
Suomalaisten journalistijärjestöjen perustama Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on käynnistänyt tänä vuonna yhteistyöhankkeen Mtukwao Community Median kanssa. Kolmivuotisen hankkeen aikana Tansanian etelärannikon Mtwaraan rakennetaan yhteisöradioasema, järjestetään mediakursseja nuorille aloitteleville journalisteille ja tuetaan yhteistyökumppanin omia osallistavia videotuotantoja.
Mtukwao Media on pieni paikallinen kansalaisjärjestö, joka uskoo maaseudun tulevaisuuteen. Yhteisömediatoiminnalla pyritään herättämään keskustelua maaseudun tavallisille ihmisille tärkeistä aiheista. Ajatuksena on, että maaseudun syrjäseutujen asukkaat ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin.
Yhteisövideotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.
Radio-ohjelmat on toistaiseksi lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisella kaupallisella kanavalla.
Yhteisömedian tulokset Mtwarassa ovat olleet rohkaisevia. Mtukwao Median tekemä radio-ohjelmasarja vaikutti keskeisesti siihen, että cashewpähkinöiden myyntiketju muuttui oikeudenmukaisemmaksi. Cashewpähkinät ovat Mtwaran alueen tärkein vientituote.
Radio-ohjelmien herättämän keskustelun ansiosta alueen kaikki cashewpähkinät myydään nyt tuottajien osuuskunnalle. Aiemmin keinottelijat kävivät kylissä ostamassa jalostamattomat pähkinät pilkkahintaan.
”Kyläläisten saamat tulot ovat nyt moninkertaistuneet”, kertoo Mtukwaon puheenjohtaja, toimittaja Fakihi Mussa.
”Lisätulot on investoitu esimerkiksi kouluihin, kuorma-auton hankintaan tai uusien cashewpuuntaimien jalostamiseen.”
Tansaniassa on vain muutama toimiva yhteisöradio, mutta myös muualla maassa vaikutukset ovat olleet hyvin myönteiset.
”Maasai-heimon alueella Manyarassa Pohjois-Tansaniassa yhteisöradion ansiosta tietoisuus ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista on parantunut”, kertoo tansanialaisen Tumaini-yliopiston tutkija Ordination Mgongolwa.
Mgongolwan mukaan karjanhoito on tehostunut. Hallinto on kohentunut kaikilla hallinnon tasoilla. Tietoisuus ympäristöongelmista ja ympäristönsuojelun tarpeesta on kasvanut. Alueen asukkaiden yleinen terveydentila on parantunut, erityisesti naisten keskuudessa.
Ruotsin hallituksen kehitysyhteistyöviraston Sidan teettämässä arvioinnissa radion tärkeimpänä kehitysvaikutuksena pidettiin kuitenkin sitä, että se antoi maaseudun asukkaille äänen.
”On tärkeää, että ihmiset kuulevat oman äänensä radiossa”, iäkkäämpi maasaimies arveli. ”Kun kuulemme oman äänemme radiossa, se merkitsee sitä, että myös muut ihmiset kuulevat, mitä me sanomme. Tämä on suuresti kohentanut meidän omanarvontuntoamme.”
Ordination Mgongolwa muistuttaa, että suurissa osissa Tansanian maaseutua ihmiset elävät yhä luontaistaloudessa vailla kunnollisia hyvinvointipalveluja. Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä kaukaisemmissa kylissä ole edelleenkään sähköä. Maaseututaajamissa ruuan hinnan kallistuminen on heikentänyt elintasoa.
”Afrikan maissa maaseudulla tuotetaan miltei kaikki raaka-aineet ja luonnonvarat, joista kansakunta hankkii tulonsa. Kaupungeissa asuva eliitti on kuitenkin sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta. Eliitille riittää, että maaseutu tuottaa raaka-aineita mahdollisimman alhaisin työvoimakustannuksin”, Mgongolwa toteaa.
Tutkijan mielestä yhteisöradiotoiminnalla voidaan merkittävästi parantaa ihmisten elämänlaatua maaseudulla.
”Kaupallisten kanavien keskittyessä lähinnä musiikin soittoon yhteisöradio voi toimia opetuksen ja kansalaiskasvatuksen välineenä. Yhteisöradiot ovat myös keskustelukanavia, joissa ihmiset voivat vaihtaa ajatuksia alueen kehitystä koskevista hankkeista ja suunnitelmista.”
Mgongolwan mukaan toimiva tiedonkulku on yksi demokraattisen yhteiskunnan perusedellytyksistä.
”Asioista hyvin perillä olevat kansalaiset voivat paremmin edellytyksin vaatia hallinnoltaan vastuullisuutta – ei pelkästään vaalien alla, vaan jatkuvasti.”
Viime päivät ovat olleet kiireistä aikaa Mtukwao Community Median pienessä toimistossa ja studiossa Tansanian cashewpähkinäviraston rakennuksessa Mtwarassa.
Muutaman neliön kokoisen studion puolella on editoitu kuvamateriaalia, jossa paikalliset asukkaat kommentoivat hallituksen suurta valtakunnallista maatalouden kehittämiskampanjaa. Toimiston puolella järjestön hallintomies Said Swallah on soitellut läheiseen Mikindanin kylään pystytettävän yhteisömediakeskuksen laitteiden perään ja sopinut äänieristeiden asentamisesta vastavalmistuneeseen radiorakennukseen.
Viime kuussa Mtukwao Media järjesti kymmenelle alueen nuorelle viikon mittaisen mediakurssin, jolla opeteltiin videokuvauksen, editoinnin ja radiotyön perusteita.
Heti kurssin jälkeen osanottajat pääsivät mukaan dokumentoimaan YK:n kehitysjärjestön UNDP:n rahoittamaa vaalikoulutusprojektia Mtwaran maaseudun kylissä. Äänestäjien koulutushanke huipentui pari viikkoa sitten pidettyihin Tansanian parlamentti- ja presidentinvaaleihin.
Loppukuusta Mtwarassa järjestetään vielä seminaari yhteisömedian roolista maaseudun kehityksessä.
Suomalaisten journalistijärjestöjen perustama Viestintä ja kehitys -säätiö Vikes on käynnistänyt tänä vuonna yhteistyöhankkeen Mtukwao Community Median kanssa. Kolmivuotisen hankkeen aikana Tansanian etelärannikon Mtwaraan rakennetaan yhteisöradioasema, järjestetään mediakursseja nuorille aloitteleville journalisteille ja tuetaan yhteistyökumppanin omia osallistavia videotuotantoja.
Mtukwao Media on pieni paikallinen kansalaisjärjestö, joka uskoo maaseudun tulevaisuuteen. Yhteisömediatoiminnalla pyritään herättämään keskustelua maaseudun tavallisille ihmisille tärkeistä aiheista. Ajatuksena on, että maaseudun syrjäseutujen asukkaat ovat parhaita asiantuntijoita löytämään ratkaisuja oman lähialueensa ongelmiin.
Yhteisövideotuotannoissa kyläläiset kokoontuvat aluksi yhteen ruotimaan milloin mitäkin pulmaa. Kyläläisten esittämien näkemysten pohjalta haastatellaan myös kyseisistä asioista vastaavia paikallisia viranomaisia. Valmiiksi editoidut dokumenttiohjelmat esitetään myöhemmin videotykillä kuvauksiin osallistuneissa kylissä, muissa alueen kylissä ja lopuksi myös valtakunnallisilla tv-kanavilla.
Radio-ohjelmat on toistaiseksi lähetetty Tansanian yleisradion aluekanavalla ja paikallisella kaupallisella kanavalla.
Yhteisömedian tulokset Mtwarassa ovat olleet rohkaisevia. Mtukwao Median tekemä radio-ohjelmasarja vaikutti keskeisesti siihen, että cashewpähkinöiden myyntiketju muuttui oikeudenmukaisemmaksi. Cashewpähkinät ovat Mtwaran alueen tärkein vientituote.
Radio-ohjelmien herättämän keskustelun ansiosta alueen kaikki cashewpähkinät myydään nyt tuottajien osuuskunnalle. Aiemmin keinottelijat kävivät kylissä ostamassa jalostamattomat pähkinät pilkkahintaan.
”Kyläläisten saamat tulot ovat nyt moninkertaistuneet”, kertoo Mtukwaon puheenjohtaja, toimittaja Fakihi Mussa.
”Lisätulot on investoitu esimerkiksi kouluihin, kuorma-auton hankintaan tai uusien cashewpuuntaimien jalostamiseen.”
Tansaniassa on vain muutama toimiva yhteisöradio, mutta myös muualla maassa vaikutukset ovat olleet hyvin myönteiset.
”Maasai-heimon alueella Manyarassa Pohjois-Tansaniassa yhteisöradion ansiosta tietoisuus ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista on parantunut”, kertoo tansanialaisen Tumaini-yliopiston tutkija Ordination Mgongolwa.
Mgongolwan mukaan karjanhoito on tehostunut. Hallinto on kohentunut kaikilla hallinnon tasoilla. Tietoisuus ympäristöongelmista ja ympäristönsuojelun tarpeesta on kasvanut. Alueen asukkaiden yleinen terveydentila on parantunut, erityisesti naisten keskuudessa.
Ruotsin hallituksen kehitysyhteistyöviraston Sidan teettämässä arvioinnissa radion tärkeimpänä kehitysvaikutuksena pidettiin kuitenkin sitä, että se antoi maaseudun asukkaille äänen.
”On tärkeää, että ihmiset kuulevat oman äänensä radiossa”, iäkkäämpi maasaimies arveli. ”Kun kuulemme oman äänemme radiossa, se merkitsee sitä, että myös muut ihmiset kuulevat, mitä me sanomme. Tämä on suuresti kohentanut meidän omanarvontuntoamme.”
Ordination Mgongolwa muistuttaa, että suurissa osissa Tansanian maaseutua ihmiset elävät yhä luontaistaloudessa vailla kunnollisia hyvinvointipalveluja. Maaseudulla kärsitään taudeista, köyhyydestä ja lukutaidottomuudesta. Tiet ovat surkeita, eikä kaukaisemmissa kylissä ole edelleenkään sähköä. Maaseututaajamissa ruuan hinnan kallistuminen on heikentänyt elintasoa.
”Afrikan maissa maaseudulla tuotetaan miltei kaikki raaka-aineet ja luonnonvarat, joista kansakunta hankkii tulonsa. Kaupungeissa asuva eliitti on kuitenkin sulkenut korvansa maaseudun asukkaiden ahdingolta. Eliitille riittää, että maaseutu tuottaa raaka-aineita mahdollisimman alhaisin työvoimakustannuksin”, Mgongolwa toteaa.
Tutkijan mielestä yhteisöradiotoiminnalla voidaan merkittävästi parantaa ihmisten elämänlaatua maaseudulla.
”Kaupallisten kanavien keskittyessä lähinnä musiikin soittoon yhteisöradio voi toimia opetuksen ja kansalaiskasvatuksen välineenä. Yhteisöradiot ovat myös keskustelukanavia, joissa ihmiset voivat vaihtaa ajatuksia alueen kehitystä koskevista hankkeista ja suunnitelmista.”
Mgongolwan mukaan toimiva tiedonkulku on yksi demokraattisen yhteiskunnan perusedellytyksistä.
”Asioista hyvin perillä olevat kansalaiset voivat paremmin edellytyksin vaatia hallinnoltaan vastuullisuutta – ei pelkästään vaalien alla, vaan jatkuvasti.”
torstai 4. marraskuuta 2010
Ylipäällikköä odotellessa
KU-VIIKKOLEHTI 5.11.2010
Liityin jokin aika sitten mukaan yhdysvaltalaisen yksityisen tiedusteluyhtiön Stratforin koeajaksi myönnettävään maksuttomaan sähköpostipalveluun ja aloin saada yhtiön turvallisuuspoliittisia katsauksia sähköpostiini miltei päivittäin.
Austinissa Teksasissa päämajaansa pitävän Stratforin päätuotteena ovat ”strategiset ennusteet”. Asiakkaita ovat lähinnä suuret ylikansalliset yhtiöt ja eri maiden hallitusten turvallisuuspolitiikkaa seuraavat viranomaiset. Uusista markkinointitarjouksista päätellen Stratfor yrittää nyt houkutella tilaajiksi myös yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta.
Viime viikolla sähköpostiin tupsahti Stratforin tiedustelupäällikön laatima geopoliittinen viikkokatsaus Yhdysvaltojen kongressivaalien vaikutuksista presidentti Barack Obaman loppukauden politiikkaan. Teksti olikin lopulta hurjaa luettavaa.
Strategiaennusteen mukaan oli selvää, että demokraatit häviävät vaalit ja Obaman loppukauden aikana lakiesitysten läpivieminen tulee olemaan hankalaa ilman republikaanien tukea. Mutta Obamalla on myös toinen vaihtoehto. Hän voi presidenttikautensa loppuajaksi keskittyä ulkopolitiikkaan ja kohottaa kannatustaan osoittamalla vahvuutta ulkopolitiikan johtajana.
Tiedusteluyhtiön mukaan paras vaihtoehto olisi hyökätä Iraniin. Hyökkäyksen perusteluna käytettäisiin sitä, että Iran on aikeissa rakentaa ydinaseen.
Stratforin viikkokatsauksessa kuvaillaan yksityiskohtaisesti tulevaa sotaa, joka koostuisi pääasiassa raskaista ilmapommituksista. Sota kestäisi useita kuukausia, kuten Jugoslavian pommitukset vuonna 1999. Katsauksessa käydään myös läpi riskejä, joita saattaisi syntyä, mikäli Iran turvautuisi terrori-iskuihin tai onnistuisi katkaisemaan öljykuljetukset Persianlahdelta Intian valtamerelle.
”Keskittyminen ulkopolitiikkaan on järkevää, mikäli Obama haluaa esiintyä tehokkaana asevoimien ylipäällikkönä, ja Iran on looginen kohde”, katsauksessa päätellään.
Stratforin logiikan takana oli ajatus, että voidakseen tulla valituksi toiselle presidenttikaudelle vuonna 2012 Obaman pitäisi jollain ilveellä kyetä nostamaan kannatuslukujaan.
Obama ei silti ole demokraattien ainoa vaihtoehto. Viime viikolla kerrottiin, että joukko demokraattipuolueen keskeisiä vaikuttajia on jo keskustellut Obaman neuvonantajien kanssa siitä, että tämä luopuisi tulevasta presidenttikisasta puolueen edun nimissä.
Presidentti Bill Clintonin entinen talousneuvonantaja Rob Shapiro tokaisi jo aiemmin, että vain jokin syyskuun 11. päivän tai Oklahoman pommi-iskun kaltainen dramaattinen tapahtuma voi enää pelastaa Obaman.
Washington Post -lehden veteraanikolumnisti David Broder kuitenkin palautti keskustelun takaisin Obaman uudelleenvalintaan ja ulkopolitiikkaan. Viime sunnuntaina ilmestyneen kolumnin lähtökohtana oli, että talous tulee saada kasvuun, jotta Obama voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Broderin mukaan varma keino talouskasvuun olisi sota.
”Kuinka Franklin D. Roosevelt lopulta ratkaisi suuren laman? Sillä, että Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan.”
Broderin mukaan sota Irania vastaan saisi aseteollisuuden kasvuun ja talouden pyörät pyörimään. Sodalla olisi vahva kannatus myös kongressin republikaanien keskuudessa.
”Koko kansa kannattaisi Obamaa, sillä Iran on tämän vuosituhannen suurin uhka maailmalle. Mikäli Obama pystyy estämään Iranin pyrkimykset ydinasevallaksi, hän tekee maailmasta turvallisemman ja hänet tullaan muistamaan yhtenä historian kaikkein menestyksekkäimpänä presidenttinä.”
Iranin ilmapommituksia saatetaan todella olla jo suunnittelemassa, ja Yhdysvaltojen sisäpoliittinen strategiapeli voi muutenkin pakottaa presidentti Obaman tukijoukkoineen keskittymään aiempaa enemmän nimenomaan turvallisuuspolitiikkaan ja lietsomaan terrorismin uhkaa.
Tämä selittää myös sen, miksi Obama viime perjantaina asteli Valkoisen talon lehdistöhuoneen tv-kameroiden eteen kertomaan epäilyttävistä paketeista, jotka oli lähetetty Jemenistä kuriiripalvelujen välityksellä Chicagossa sijaitsevien synagogien osoitteisiin.
Obama väitti lehdistötilaisuudessa, että ”alustavien tutkimusten mukaan paketit sisälsivät ilmeisesti räjähtävää ainetta”. Jemenin presidenttiin oli oltu jo yhteydessä, ja Yhdysvallat tekisi Obaman mukaan kaikkensa Al-Qaidan ja muiden väkivaltaisten ääriliikkeiden kitkemiseksi kaikissa muodoissaan.
Dubaista ja East Midlandsin rahtilentokentältä Englannista talteen otetut paketit olivatkin viikonloppuna suurin kansainvälinen uutinen maailmalla. Taustajutuissa kerrottiin Arabian niemimaan Al-Qaidan toiminnasta Jemenissä.
”Kunnes saamme alueen hallintaamme, Al-Qaidalla tulee olemaan siellä tukikohtansa ja he jatkavat räjähteiden laukaisemista meitä vastaan”, terrorisminvastainen konsultti Evan Kohlmann muotoili asian tv-kanava NBC:n uutisissa.
Barack Obama oli kuitenkin ensimmäinen henkilö, joka julkisesti väitti, että paketeissa oli räjähteitä.
Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat brittipoliisit kertoivat aiemmin, että kuriiriyhtiö UPS:n rahtikoneessa ollut paketti sisälsi printterin mustesäiliön, johon oli yhdistetty piirilevy ja johtoja, mutta räjähteistä ei löydetty jälkeäkään.
Scotland Yardin mukaan esine oli ”potentiaalisesti uhkaava, mutta ei missään tapauksessa kokonainen pommi”.
Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin FBI:n mukaan paketissa ei ollut räjähteitä.
Brittiläiset räjähdetutkijat arvelivat, että kyse oli mahdollisen pentriittipommin osista, mutta aineen räjäyttämiseen olisi tarvittu myös sytytin.
Laserprintterin mustesäiliöön kyhätyistä viritelmistä julkaistiin myöhemmin myös kuvia. Presidentti Obaman turvallisuusneuvonantaja John Brennan kertoi, että hänen käsityksensä mukaan pommit oli suunniteltu räjähtämään itsestään – ilman sytytintä ja ilman laukaisijaa.
Liityin jokin aika sitten mukaan yhdysvaltalaisen yksityisen tiedusteluyhtiön Stratforin koeajaksi myönnettävään maksuttomaan sähköpostipalveluun ja aloin saada yhtiön turvallisuuspoliittisia katsauksia sähköpostiini miltei päivittäin.
Austinissa Teksasissa päämajaansa pitävän Stratforin päätuotteena ovat ”strategiset ennusteet”. Asiakkaita ovat lähinnä suuret ylikansalliset yhtiöt ja eri maiden hallitusten turvallisuuspolitiikkaa seuraavat viranomaiset. Uusista markkinointitarjouksista päätellen Stratfor yrittää nyt houkutella tilaajiksi myös yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta.
Viime viikolla sähköpostiin tupsahti Stratforin tiedustelupäällikön laatima geopoliittinen viikkokatsaus Yhdysvaltojen kongressivaalien vaikutuksista presidentti Barack Obaman loppukauden politiikkaan. Teksti olikin lopulta hurjaa luettavaa.
Strategiaennusteen mukaan oli selvää, että demokraatit häviävät vaalit ja Obaman loppukauden aikana lakiesitysten läpivieminen tulee olemaan hankalaa ilman republikaanien tukea. Mutta Obamalla on myös toinen vaihtoehto. Hän voi presidenttikautensa loppuajaksi keskittyä ulkopolitiikkaan ja kohottaa kannatustaan osoittamalla vahvuutta ulkopolitiikan johtajana.
Tiedusteluyhtiön mukaan paras vaihtoehto olisi hyökätä Iraniin. Hyökkäyksen perusteluna käytettäisiin sitä, että Iran on aikeissa rakentaa ydinaseen.
Stratforin viikkokatsauksessa kuvaillaan yksityiskohtaisesti tulevaa sotaa, joka koostuisi pääasiassa raskaista ilmapommituksista. Sota kestäisi useita kuukausia, kuten Jugoslavian pommitukset vuonna 1999. Katsauksessa käydään myös läpi riskejä, joita saattaisi syntyä, mikäli Iran turvautuisi terrori-iskuihin tai onnistuisi katkaisemaan öljykuljetukset Persianlahdelta Intian valtamerelle.
”Keskittyminen ulkopolitiikkaan on järkevää, mikäli Obama haluaa esiintyä tehokkaana asevoimien ylipäällikkönä, ja Iran on looginen kohde”, katsauksessa päätellään.
Stratforin logiikan takana oli ajatus, että voidakseen tulla valituksi toiselle presidenttikaudelle vuonna 2012 Obaman pitäisi jollain ilveellä kyetä nostamaan kannatuslukujaan.
Obama ei silti ole demokraattien ainoa vaihtoehto. Viime viikolla kerrottiin, että joukko demokraattipuolueen keskeisiä vaikuttajia on jo keskustellut Obaman neuvonantajien kanssa siitä, että tämä luopuisi tulevasta presidenttikisasta puolueen edun nimissä.
Presidentti Bill Clintonin entinen talousneuvonantaja Rob Shapiro tokaisi jo aiemmin, että vain jokin syyskuun 11. päivän tai Oklahoman pommi-iskun kaltainen dramaattinen tapahtuma voi enää pelastaa Obaman.
Washington Post -lehden veteraanikolumnisti David Broder kuitenkin palautti keskustelun takaisin Obaman uudelleenvalintaan ja ulkopolitiikkaan. Viime sunnuntaina ilmestyneen kolumnin lähtökohtana oli, että talous tulee saada kasvuun, jotta Obama voisi tulla valituksi toiselle kaudelle. Broderin mukaan varma keino talouskasvuun olisi sota.
”Kuinka Franklin D. Roosevelt lopulta ratkaisi suuren laman? Sillä, että Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan.”
Broderin mukaan sota Irania vastaan saisi aseteollisuuden kasvuun ja talouden pyörät pyörimään. Sodalla olisi vahva kannatus myös kongressin republikaanien keskuudessa.
”Koko kansa kannattaisi Obamaa, sillä Iran on tämän vuosituhannen suurin uhka maailmalle. Mikäli Obama pystyy estämään Iranin pyrkimykset ydinasevallaksi, hän tekee maailmasta turvallisemman ja hänet tullaan muistamaan yhtenä historian kaikkein menestyksekkäimpänä presidenttinä.”
Iranin ilmapommituksia saatetaan todella olla jo suunnittelemassa, ja Yhdysvaltojen sisäpoliittinen strategiapeli voi muutenkin pakottaa presidentti Obaman tukijoukkoineen keskittymään aiempaa enemmän nimenomaan turvallisuuspolitiikkaan ja lietsomaan terrorismin uhkaa.
Tämä selittää myös sen, miksi Obama viime perjantaina asteli Valkoisen talon lehdistöhuoneen tv-kameroiden eteen kertomaan epäilyttävistä paketeista, jotka oli lähetetty Jemenistä kuriiripalvelujen välityksellä Chicagossa sijaitsevien synagogien osoitteisiin.
Obama väitti lehdistötilaisuudessa, että ”alustavien tutkimusten mukaan paketit sisälsivät ilmeisesti räjähtävää ainetta”. Jemenin presidenttiin oli oltu jo yhteydessä, ja Yhdysvallat tekisi Obaman mukaan kaikkensa Al-Qaidan ja muiden väkivaltaisten ääriliikkeiden kitkemiseksi kaikissa muodoissaan.
Dubaista ja East Midlandsin rahtilentokentältä Englannista talteen otetut paketit olivatkin viikonloppuna suurin kansainvälinen uutinen maailmalla. Taustajutuissa kerrottiin Arabian niemimaan Al-Qaidan toiminnasta Jemenissä.
”Kunnes saamme alueen hallintaamme, Al-Qaidalla tulee olemaan siellä tukikohtansa ja he jatkavat räjähteiden laukaisemista meitä vastaan”, terrorisminvastainen konsultti Evan Kohlmann muotoili asian tv-kanava NBC:n uutisissa.
Barack Obama oli kuitenkin ensimmäinen henkilö, joka julkisesti väitti, että paketeissa oli räjähteitä.
Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat brittipoliisit kertoivat aiemmin, että kuriiriyhtiö UPS:n rahtikoneessa ollut paketti sisälsi printterin mustesäiliön, johon oli yhdistetty piirilevy ja johtoja, mutta räjähteistä ei löydetty jälkeäkään.
Scotland Yardin mukaan esine oli ”potentiaalisesti uhkaava, mutta ei missään tapauksessa kokonainen pommi”.
Yhdysvaltojen liittovaltion poliisin FBI:n mukaan paketissa ei ollut räjähteitä.
Brittiläiset räjähdetutkijat arvelivat, että kyse oli mahdollisen pentriittipommin osista, mutta aineen räjäyttämiseen olisi tarvittu myös sytytin.
Laserprintterin mustesäiliöön kyhätyistä viritelmistä julkaistiin myöhemmin myös kuvia. Presidentti Obaman turvallisuusneuvonantaja John Brennan kertoi, että hänen käsityksensä mukaan pommit oli suunniteltu räjähtämään itsestään – ilman sytytintä ja ilman laukaisijaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)