KU-VIIKKOLEHTI 18.11.2011
Syksy on ollut hakkerointiuutisten aikaa. Alkukuusta verkossa julkaistiin 16 000 suomalaisen henkilötiedot, jotka oli hakkeroitu oppilaitosten tietokannoista. Viikko sitten taas puoli miljoonaa suomalaista sähköpostiosoitetta vuodettiin keskustelupalstalle. Osoitteet olivat peräisin keskustelufoorumilta, joka vaati käyttäjiä rekisteröitymään sähköpostiosoitteella.
Hakkerointisyksyn ensimmäinen tietomurtouutinen koski äärioikeistolaisen Suomen vastarintaliikkeen jäsenhakemuksia. Pieni kohu syntyi siitä, että listalla oli mukana myös perussuomalaisten kansanedustajan avustajan nimi. Tietomurto tehtiin hakkeriliike Anomymous Finlandin nimissä.
Suuressa maailmassa Anomymous-liike on onnistunut sulkemaan sivustoja, joilla on ollut linkkejä lapsipornoon. Anomymous on kampanjoinut myös elektroniikkayhtiö Sonya vastaan sen jälkeen kun Sony haastoi Yhdysvalloissa ihmisiä oikeuteen PlayStation 3:n suojauskoodin purkamiseen tarkoitetun ohjelman levittämisestä.
Viime vuoden lopulla Anomymous järjesti verkkokampanjoita Visaa ja MasterCardia vastaan. Protestien syynä oli se, että maksukorttifirmat olivat Yhdysvaltojen hallituksen kehotuksesta sulkeneet Wikileaksin tukimaksupalvelun.
Hakkeriliike Anomymousin ohella toki muutkin tahot keräävät tietoja netistä ja netin välityksellä.
Uutistoimisto AP kertoi alkukuusta Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n uudesta salaisesta tietopalvelukeskuksesta, jossa lukuisia eri kieliä puhuvat työntekijät seuraavat sosiaalista mediaa ja kokoavat työkseen tietoja yksittäisten ihmisten Facebook- ja Twitter-päivityksistä eri puolilla maailmaa.
CIA:n Avoimen lähteen keskus pystyi tiettävästi ennakoimaan tulossa olevan kansannousun Egyptissä jo kuukausia ennen kuin ihmiset lähtivät Kairon kaduille osoittamaan mieltään.
Ranskassa puolestaan valtion ydinvoimayhtiön EDF:n kaksi johtajaa tuomittiin viime viikolla kolmeksi vuodeksi vankilaan Ranskan Greenpeacen energiavastaavan tietokoneen hakkeroinnista. Ydinvoimayhtiön johtajat olivat palkanneet yksityisen turva-alan konsultin vakoilemaan Greenpeacen ydinvoimanvastaista kampanjaa muun muassa lähettämällä kampanjavastaavan tietokoneeseen vakoiluohjelman. Myös kaksi tietomurron tekijää sai vankeustuomiot.
Ydinvoimayhtiö EDF:n painevesireaktoreja rakennetaan parhaillaan Flamanvilleen Ranskan Normandiaan sekä Olkiluotoon.
Aiemmin syksyllä paljastui, että vakoiluohjelmaa ovat käyttäneet myös Saksan viranomaiset. R2D2-nimisen troijalaisen avulla ihmisten tietokoneisiin ujutettiin tietokoneen näppäimistön painalluksia tallentava keylogger-ohjelma. Eräässä tapauksessa ohjelma asennettiin rikoksesta epäiltynä olevan miehen kannettavaan tietokoneeseen Münchenin lentokentän tullissa.
Troijalaista tarkkaan analysoinut saksalainen hakkerijärjestö Chaos Computer Club paljasti, että vakoiluohjelma pystyi tallentamaan myös kuvakaappauksia tietokoneen näytöltä, Skypessä käytyjä puheluja sekä aktivoimaan webkameran ja mikrofonin koneen käyttäjän huomaamatta.
Baijerin osavaltion poliisin mukaan vakoiluohjelmaa on käytetty rikostutkinnassa talousrikosjutuissa ja laittomien dopingaineiden kauppaa koskevissa jutuissa.
Saksalaisten esikuvana oli Yhdysvaltojen keskusrikospoliisin FBI:n kehittämä näppäilyntallennusohjelma nimeltä Magic Lantern (Taikalyhty).
Syksyllä 2001 hyväksytty terrorisminvastainen laki, Patriot Act, antoi viranomaisille luvan alkaa käyttää sähköpostiliitteenä lähetettävää troijalaista vakoiluohjelmaa, joka aktivoituu aina sähköpostin salausohjelmaa käytettäessä. Näppäilyntallentajan avulla viranomaiset pääsivät lukemaan tietokoneenkäyttäjän nimenomaisesti suojaamia viestejä.
Vuonna 2005 paljastui, että Yhdysvaltojen turvallisuusvirasto NSA oli itse asiassa jo vuosien ajan tallentanut suurimman osan maan puheluista ja sähköposteista. Verkko-operaattori AT&T:n palvelimesta San Franciscossa otettiin kopiot kaikesta sen kautta kulkevasta tietoliikenteestä. Sähköpostikopiot ohjattiin suoraan vakoiluvirasto NSA:lle, jonka päämajassa Fort Meadessä Marylandissa työskentelee 20 000 ihmistä.
Yhdysvalloilla on ollut jo pitkään pakkomielle pyrkiä seuraamaan kaikkea maailman tietoliikennettä. Euroopan parlamentti keskusteli jo 2000-luvun alussa huolestuneena raporteista, joiden mukaan Yhdysvaltojen maailmanlaajuinen vakoilujärjestelmä Echelon salakuunteli koko maailman puheluja ja sähköistä viestintää ja syötti tiedot NSA:n päämajaan analysoitavaksi.
Echelonin salakuuntelutietojen avulla yhdysvaltalaiset firmat voittivat tarjouskilpailut lentokonehankinnoista Saudi-Arabiaan ja tutkajärjestelmästä Brasiliaan.
Jos Yhdysvallat vakoilee muita maita ja näiden yhtiöitä, niin myös omat yhtiöt ovat olleet ulkomaiden, etenkin Kiinan, hakkeroinnin kohteena.
New York Times ja Washington Post kertoivat viime vuonna yksityiskohtia Kiinan onnistuneesta tunkeutumisesta Googlen ohjelmistokehittäjien verkkoihin. Kiinan viranomaiset pääsivät vakoiluohjelman avulla käsiksi Googlen salasanajärjestelmään, mutta eivät ilmeisesti onnistuneet varastamaan miljoonien Googlen käyttäjien salasanoja.
Myös Yahoo, Symantec, Adobe, sotalentokoneiden valmistaja Northrop Grumman ja kemianalan jättiyhtiö Dow Chemical joutuivat kiinalaisten hakkeroinnin uhriksi.
Erilaiset haittaohjelmat voivat olla kehitettyjä hyvin yksityiskohtaisiin tarkoituksiin. Eräs tällainen oli Stuxnet-mato, jonka avulla Iranin uraaninrikastusta varten käytetyt sentrifugit ohjelmoitiin käymään ylikierroksilla ja lopulta hajoamaan.
Matovirus kehitettiin Negevin ydintutkimuskeskuksessa Israelissa yhteistyössä israelilaisten ja yhdysvaltalaisten kesken. Hanke käynnistettiin George W. Bushin hallinnon aikana. Barack Obama antoi sille tukensa jo ennen astumista virkaansa.
perjantai 18. marraskuuta 2011
lauantai 5. marraskuuta 2011
Uuden Libyan verinen alku
KU-VIIKKOLEHTI 4.11.2011
Kännykkävideot Muammar Gaddafin viimeisistä hetkistä antavat lohduttoman kuvan Libyan uuden hallinnon joukoista. Pian Gaddafin surman jälkeen Libyan tv:ssä näytetyllä videolla vertavuotavaa maan entistä johtajaa retuutettiin lava-auton edessä vihaisten miesten karjuessa, että ”Jumala on suurin!”
Verkkolehti Global Postin viime viikolla julkistama video kuvattiin heti Gaddafin kiinnioton jälkeen. Videolla Gaddafia tönitään ja revitään, ja hänet pakotetaan polvilleen ja nostetaan taas ylös. Heti videon alussa väliaikaishallinnon joukkojen mies iskee Gaddafia veitsellä peräaukkoon. Miehet ympärillä ammuskelevat rynnäkkökivääreillä ilmaan ja huutelevat: ”Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah!”
Länsimaiden johtajien kommentit, joissa toivotettiin tervetulleeksi uusi aikakausi Libyan historiassa, tuntuvat videoiden näkemisen jälkeen irvokkailta.
Gaddafin kiinniottoa edelsivät Naton ilmapommitukset. Ilmaiskussa tuhottiin Gaddafin 75 auton saattue, joka pyrki pakoon piiritetystä Sirten kaupungista.
Vain harvan maan johtaja rohkeni arvostella selväsanaisesti Gaddafin surmaamista. Venezuelan Hugo Chavez puhui teloituksesta. Tansanian ulkoministeri Bernard Membe ilmoitti olevansa sokissa ja surullinen Gaddafin brutaalista surmasta. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi, että Gaddafin surmaaminen oli vastoin Geneven sopimuksia.
Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma totesi olevansa yllättynyt uudesta trendistä, jossa epäoikeudenmukaisuuksista syytetyille entisille johtajille ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäyntiin tuomioistuimessa.
Onneksi kuitenkin YK:n erikoisraportoija Christof Heyns vaati seuraavana päivänä kunnollista kansainvälistä tutkimusta Gaddafin kuolemasta. Heynsin mukaan surmaamista oli syytä epäillä sotarikokseksi. Eteläafrikkalainen Heyns työskentelee YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimistossa Genevessä laittomista teloituksista vastaavana erikoisraportoijana.
Pari päivää Gaddafin surman jälkeen YouTubessa julkaistiin video, jolla 22-vuotias Sanad al-Sadek al-Ureibi kertoo ampuneensa Gaddafia kahdesti, ensin rintaan ja sitten päähän. Mies ei pitänyt ajatuksesta, että Gaddafi vietäisiin pois elävänä. Videolla esitellään myös Gaddafin veristä paitaa ja kultaista vihkisormusta.
Lopulta myös Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton totesi kannattavansa YK:n tutkimusta Gaddafin kuolemasta. ”Tutkimus olisi erittäin tärkeä vastuullisuuden, laillisuuden ja Libyan demokraattisen tulevaisuuden kannalta”, Clinton sanoi Fox Newsin haastattelussa.
Viime viikolla Libyan uusi johtaja Mustafa Abdul Jalil ilmoitti maata johtavan siirtymäajan neuvoston asettavan tutkimuskomission selvittämään Gaddafin kuolemaan johtaneita olosuhteita.
Aika näyttää, miten tarkkaan Gaddafin surmaaminen tullaan tutkimaan ja ketkä mahdollisesti asetetaan vastuuseen sotarikoksista, vai jääkö asian selvittäminen lopulta vain unhoon, kuten Osama bin Ladenin tapauksessa kävi.
”Ketkä kaikki tulisi asettaa vastuuseen – yksittäinen sotilas, joka äkkipikaistuksissaan ampui Gaddafin, Misratan kaupungista tullut aseryhmä, johon tuo sotilas kuului, vai Naton joukot, jotka pommittivat Gaddafin autosaattuetta”, kyseli Libyan tilannetta pitkään seurannut yhdysvaltalaistutkija Benjamin Barber.
Naton pommituksilla oli ratkaiseva merkitys paitsi Gaddafin kiinniotossa myös koko Libyan vallanvaihdossa. Naton sotakoneet tekivät seitsemän kuukauden aikana lähes kymmenen tuhatta ilmaiskua Libyaan.
Lokakuun puoliväliin mennessä Libyan sodassa oli kuollut ainakin 7 000 siviiliä, joista ainakin 2 000 sai surmansa Naton pommituksissa. Lisäksi taisteluissa on kaatunut ainakin 3 000 Gaddafin hallituksen sotilasta ja kannattajaa sekä arviolta 9 000 kapinallista. Kaikkiaan Libyan sodassa kuoli arviolta 20 000 ihmistä.
Nato-maiden Libya-operaation julkilausuttuna tarkoituksena oli suojella siviilejä. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman, jossa YK:n jäsenmaita kehotettiin tarvittaviin toimiin siviilien ja asuinalueiden suojelemiseksi Gaddafin sotavoimien hyökkäyksiltä.
Turvallisuusneuvoston uuden päätöslauselman mukaan YK:n mandaatti päättyi tämän viikon maanantaina, ja myös Nato ilmoitti lopettavansa ilmaiskut Libyassa.
Libyan uusilla johtajilla on edessään haastavat ajat, mikäli maahan halutaan rakentaa aidosti kansanvaltainen hallinto. Siirtymäajan neuvostossa ainoat henkilöt, joilla on minkäänlaista kokemusta hallintotyöstä, ovat entisiä Gaddafin ministereitä tai virkamiehiä.
Libyan lukuisista eri heimoista värvätyt taistelijat ovat keskenään eripuraisia, eikä väliaikaishallinnossa ole juuri mukana maan länsiosien heimojen edustajia. Monet Libyan heimoista pysyivät Gaddafin puolella taistelujen loppuun asti. Maassa on myös niin paljon aseita, ettei sisällissodan riskiä voi sulkea pois.
Tapa, jolla väliaikaishallinnon taistelijat kohtelevat Gaddafin kannattajiksi epäiltyjä, on omiaan pahentamaan ristiriitoja eri väestöryhmien välillä. Amnesty International julkaisi viime kuussa raportin pidätettyjen kohtelusta Libyassa. Pelkästään Tripolissa ainakin 2 500 ihmistä pidätettiin syyskuun aikana ilman minkäänlaisia oikeudenkäyntejä tai pidätysmääräyksiä. Misratassa pidätettynä oli yli tuhat ihmistä, joista monet olivat olleet vangittuina kuukausien ajan.
Lähes kaikkia pidätettyjä oli kidutettu tekaistujen tunnustusten saamiseksi. Pidätettyjä hakattiin puukepeillä jalkapohjiin tai ruoskittiin tuntikausia sähköjohdoilla. Osa kertoi, että heidän ihoaan oli käristetty palavilla tupakannatsoilla.
Osa pidätetyistä oli Gaddafin turvallisuusjoukkojen ja vallankumouskaartien entisiä jäseniä, mutta useimmille muille ei ollut kerrottu mitään syytä pidätykseen. Huomattava osa pidätetyistä oli Saharan eteläpuolisen Afrikan maista kotoisin olevia siirtotyöläisiä. Mustia afrikkalaisia kutsuttiin orjiksi ja Gaddafin palkkasotureiksi.
Kännykkävideot Muammar Gaddafin viimeisistä hetkistä antavat lohduttoman kuvan Libyan uuden hallinnon joukoista. Pian Gaddafin surman jälkeen Libyan tv:ssä näytetyllä videolla vertavuotavaa maan entistä johtajaa retuutettiin lava-auton edessä vihaisten miesten karjuessa, että ”Jumala on suurin!”
Verkkolehti Global Postin viime viikolla julkistama video kuvattiin heti Gaddafin kiinnioton jälkeen. Videolla Gaddafia tönitään ja revitään, ja hänet pakotetaan polvilleen ja nostetaan taas ylös. Heti videon alussa väliaikaishallinnon joukkojen mies iskee Gaddafia veitsellä peräaukkoon. Miehet ympärillä ammuskelevat rynnäkkökivääreillä ilmaan ja huutelevat: ”Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah!”
Länsimaiden johtajien kommentit, joissa toivotettiin tervetulleeksi uusi aikakausi Libyan historiassa, tuntuvat videoiden näkemisen jälkeen irvokkailta.
Gaddafin kiinniottoa edelsivät Naton ilmapommitukset. Ilmaiskussa tuhottiin Gaddafin 75 auton saattue, joka pyrki pakoon piiritetystä Sirten kaupungista.
Vain harvan maan johtaja rohkeni arvostella selväsanaisesti Gaddafin surmaamista. Venezuelan Hugo Chavez puhui teloituksesta. Tansanian ulkoministeri Bernard Membe ilmoitti olevansa sokissa ja surullinen Gaddafin brutaalista surmasta. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi, että Gaddafin surmaaminen oli vastoin Geneven sopimuksia.
Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma totesi olevansa yllättynyt uudesta trendistä, jossa epäoikeudenmukaisuuksista syytetyille entisille johtajille ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäyntiin tuomioistuimessa.
Onneksi kuitenkin YK:n erikoisraportoija Christof Heyns vaati seuraavana päivänä kunnollista kansainvälistä tutkimusta Gaddafin kuolemasta. Heynsin mukaan surmaamista oli syytä epäillä sotarikokseksi. Eteläafrikkalainen Heyns työskentelee YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimistossa Genevessä laittomista teloituksista vastaavana erikoisraportoijana.
Pari päivää Gaddafin surman jälkeen YouTubessa julkaistiin video, jolla 22-vuotias Sanad al-Sadek al-Ureibi kertoo ampuneensa Gaddafia kahdesti, ensin rintaan ja sitten päähän. Mies ei pitänyt ajatuksesta, että Gaddafi vietäisiin pois elävänä. Videolla esitellään myös Gaddafin veristä paitaa ja kultaista vihkisormusta.
Lopulta myös Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton totesi kannattavansa YK:n tutkimusta Gaddafin kuolemasta. ”Tutkimus olisi erittäin tärkeä vastuullisuuden, laillisuuden ja Libyan demokraattisen tulevaisuuden kannalta”, Clinton sanoi Fox Newsin haastattelussa.
Viime viikolla Libyan uusi johtaja Mustafa Abdul Jalil ilmoitti maata johtavan siirtymäajan neuvoston asettavan tutkimuskomission selvittämään Gaddafin kuolemaan johtaneita olosuhteita.
Aika näyttää, miten tarkkaan Gaddafin surmaaminen tullaan tutkimaan ja ketkä mahdollisesti asetetaan vastuuseen sotarikoksista, vai jääkö asian selvittäminen lopulta vain unhoon, kuten Osama bin Ladenin tapauksessa kävi.
”Ketkä kaikki tulisi asettaa vastuuseen – yksittäinen sotilas, joka äkkipikaistuksissaan ampui Gaddafin, Misratan kaupungista tullut aseryhmä, johon tuo sotilas kuului, vai Naton joukot, jotka pommittivat Gaddafin autosaattuetta”, kyseli Libyan tilannetta pitkään seurannut yhdysvaltalaistutkija Benjamin Barber.
Naton pommituksilla oli ratkaiseva merkitys paitsi Gaddafin kiinniotossa myös koko Libyan vallanvaihdossa. Naton sotakoneet tekivät seitsemän kuukauden aikana lähes kymmenen tuhatta ilmaiskua Libyaan.
Lokakuun puoliväliin mennessä Libyan sodassa oli kuollut ainakin 7 000 siviiliä, joista ainakin 2 000 sai surmansa Naton pommituksissa. Lisäksi taisteluissa on kaatunut ainakin 3 000 Gaddafin hallituksen sotilasta ja kannattajaa sekä arviolta 9 000 kapinallista. Kaikkiaan Libyan sodassa kuoli arviolta 20 000 ihmistä.
Nato-maiden Libya-operaation julkilausuttuna tarkoituksena oli suojella siviilejä. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman, jossa YK:n jäsenmaita kehotettiin tarvittaviin toimiin siviilien ja asuinalueiden suojelemiseksi Gaddafin sotavoimien hyökkäyksiltä.
Turvallisuusneuvoston uuden päätöslauselman mukaan YK:n mandaatti päättyi tämän viikon maanantaina, ja myös Nato ilmoitti lopettavansa ilmaiskut Libyassa.
Libyan uusilla johtajilla on edessään haastavat ajat, mikäli maahan halutaan rakentaa aidosti kansanvaltainen hallinto. Siirtymäajan neuvostossa ainoat henkilöt, joilla on minkäänlaista kokemusta hallintotyöstä, ovat entisiä Gaddafin ministereitä tai virkamiehiä.
Libyan lukuisista eri heimoista värvätyt taistelijat ovat keskenään eripuraisia, eikä väliaikaishallinnossa ole juuri mukana maan länsiosien heimojen edustajia. Monet Libyan heimoista pysyivät Gaddafin puolella taistelujen loppuun asti. Maassa on myös niin paljon aseita, ettei sisällissodan riskiä voi sulkea pois.
Tapa, jolla väliaikaishallinnon taistelijat kohtelevat Gaddafin kannattajiksi epäiltyjä, on omiaan pahentamaan ristiriitoja eri väestöryhmien välillä. Amnesty International julkaisi viime kuussa raportin pidätettyjen kohtelusta Libyassa. Pelkästään Tripolissa ainakin 2 500 ihmistä pidätettiin syyskuun aikana ilman minkäänlaisia oikeudenkäyntejä tai pidätysmääräyksiä. Misratassa pidätettynä oli yli tuhat ihmistä, joista monet olivat olleet vangittuina kuukausien ajan.
Lähes kaikkia pidätettyjä oli kidutettu tekaistujen tunnustusten saamiseksi. Pidätettyjä hakattiin puukepeillä jalkapohjiin tai ruoskittiin tuntikausia sähköjohdoilla. Osa kertoi, että heidän ihoaan oli käristetty palavilla tupakannatsoilla.
Osa pidätetyistä oli Gaddafin turvallisuusjoukkojen ja vallankumouskaartien entisiä jäseniä, mutta useimmille muille ei ollut kerrottu mitään syytä pidätykseen. Huomattava osa pidätetyistä oli Saharan eteläpuolisen Afrikan maista kotoisin olevia siirtotyöläisiä. Mustia afrikkalaisia kutsuttiin orjiksi ja Gaddafin palkkasotureiksi.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Öljyjätin kyseenalaiset apujoukot
KU-VIIKKOLEHTI 21.10.2011
Shellin toiminta Nigeriassa oli 90-luvulla ihmisoikeusjärjestöjen ja kansainvälisen median suurennuslasin alla. Nigerjoen suistoalueella vuosikymmenten ajan jatkunut öljynporaus oli aiheuttanut vakavia ympäristöongelmia ja tuhonnut vesistöt, viljelymaat ja ihmisten elinkeinot.
Sen jälkeen kun paikalliset asukkaat Ogonimaassa ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan, Nigerian silloinen sotilashallitus lähetti armeijan erikoisjoukot terrorisoimaan alueen asukkaita. Sotilaat surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.
”Shellin öljynporaustoiminta ei ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentaja totesi vuonna 1994.
Shell maksoi sotilaille palkkaa ja kuljetti näitä helikoptereilla ja pikaveneillä.
Shell myös lahjoi todistajia näytösoikeudenkäynnissä, jossa Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä tuomittiin hirtettäväksi osallisuudesta paikallisten heimopäälliköiden surmaan.
Ogonimaassa ei ole porattu öljyä sitten vuoden 1993, mutta huomattava osa Nigerjoen suiston öljystä virtaa edelleen alueen halki ikääntyneissä öljyputkissa Atlantin rannikolla sijaitsevaan Bonnyn vientisatamaan. Putkivuodot ja niitä seuraavat öljypalot ovat yhä tavallisia.
Nigeria on maailman kahdeksanneksi suurin öljynviejä. Maan reilun kahden miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta Shellin osuus on noin puolet. Nigeriasta poratun öljyn osuus on 12 prosenttia Shellin kokonaistuotannosta koko maailmassa.
Sotilasvalta päättyi Nigeriassa vuonna 1999, mutta maailman suurimman öljy-yhtiön menettelytavat eivät ole muuttuneet. Shell tekee tiivistä yhteistyötä armeijan erikoisjoukkojen kanssa kaikkialla Nigerjoen suiston öljyalueilla. Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat. Lisäksi yhtiö rahoittaa lukuisia aseellisia ryhmiä, jotka terrorisoivat kyläläisiä ja sabotoivat öljyputkia.
Brittiläinen kansalaisjärjestö Platform on tuoreessa raportissaan dokumentoinut Shellin aikaansaamaa korruptiota ja ihmisoikeusloukkauksia Nigeriassa.
Shellin niin sanotut yhteisökehityshankkeet kuulostavat hienoilta yhtiön omissa mainostiedotteissa, mutta Platformin mukaan 70 prosenttia näistä kylähankkeista on joko täysin epäonnistuneita tai niitä ei ole olemassa.
Shell on nimittänyt suistoalueen kyliin omat yhdyshenkilönsä, joiden tehtävänä olisi sovitella kylien ja Shellin välillä öljyvuotojen sattuessa tai muissa ristiriitatilanteissa. Platformin mukaan Shellin yhdyshenkilöt ovat yleensä kuitenkin samoja ihmisiä, jotka johtavat paikallisia aseryhmiä ja käskevät alueen työttömiä nuoria sabotoimaan öljyputkia.
Putkivuodon jälkeen Shell maksaa paikalliselle aliurakoitsijalle öljytuhojen peittämisestä hiekalla ja laskuttaa vastaavan summan Nigerian valtiolta tuotantokustannuksina. Sanomattakin on selvää, ettei tällaisista öljynpuhdistusurakoista seuraa mitään hyvää ympäristölle ja tavallisille kyläläisille.
Shell on palkannut myös noin kymmenen tuhatta paikallista nuorta miestä vartioimaan öljyputkia ja öljynporausasemia eri puolilla Nigerjoen suistoa. Näihin vartiointipalveluihin on värvätty lähinnä aseellisia jengejä, joita alueen poliitikot perustivat iskujoukoikseen vaalikampanjan ajaksi vuoden 2003 parlamenttivaalien alla.
Rumuekpessa reilun tunnin ajomatkan päässä Port Harcourtin öljykeskuksesta Shell palkkasi vartijoikseen paikallisen yhdyshenkilönsä Friday Edun johtaman jengin ja järjesti yhteisökehityshankkeita – juoksevaa vettä ja sähköä – vain kolmeen alueen kahdeksasta kylästä. Vuosikymmeniä jatkuneessa maakiistassa Shellin ja paikallisten asukkaiden välillä Friday Edun jengi asettui öljy-yhtiön puolelle asukkaita vastaan.
Kun rynnäkkökivääreillä aseistettu kilpaileva jengi hyökkäsi vuonna 2005 Friday Edun miehiä vastaan, Shell vaihtoi puolta ja palkkasi uuden jengin jäsenet vartioimaan öljyputkia. Kilpailevien ryhmien välisissä taisteluissa kaikki Rumuekpen kahdeksan kylää poltettiin maan tasalle ja tuhannet ihmiset joutuivat lähtemään evakkoon. Shellin pumppuasemaa vartioineet armeijan erikoisjoukot eivät puuttuneet taisteluihin.
Shell on porannut öljyä Rumuekpessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1956.
”Väkivaltaisuuksista huolimatta öljyntuotantoa ei tarvinnut missään vaiheessa keskeyttää”, paikallinen Shellin johtaja totesi Platform-järjestön tutkijoille.
Tämän vuoden elokuussa öljyntuotanto jouduttiin kuitenkin paikoitellen pysäyttämään sen jälkeen kun Ikaraman kylän lähistöllä sattui useita tuhoisia öljyvuotoja. Maan pinnalla kulkevaa öljyputkea oli Shellin mukaan sabotoitu tekemällä siihen reikiä rautasahalla.
Shell oli tätä ennen irtisanonut vartiointisopimuksen alueen nuorten miesten kanssa, koska nämä olivat vaatineet suurempaa korvausta öljyputken suojelemisesta.
”Shell väittää, että kaikkien putkirikkojen syynä on sabotaasi. Mutta kun putkea tullaan paikkaamaan, sotilaat estävät kyläläisiltä pääsyn paikan päälle selvittämään öljyvuodon todellista syytä”, paikallisen nuorisojärjestön johtaja kertoi.
Kyläläisten mukaan sabotaasin takana ovat yleensä Shellin omat työntekijät, jotka jakavat öljynpuhdistuksesta maksettavat korvaukset paikallisen urakoitsijan kanssa. Sabotaasitapauksissa öljy-yhtiö ei joudu maksamaan maanomistajille vahingonkorvauksia, mutta se olisi kuitenkin velvoitettu puhdistamaan öljyvuodon aiheuttamat ympäristötuhot.
Oma lukunsa ovat öljyvarkauksia varten ammattimiesten voimin poratut reiät öljyputkiin. Suoraan öljyputkista juoksutettu raakaöljy salakuljetetaan pois maasta merellä odottaviin öljytankkereihin. Tämä on suuren luokan bisnestä, jota pyörittävät järjestäytyneet rikollisliigat yhteistyössä maan johtavien poliitikkojen, öljy-yhtiöiden työntekijöiden sekä aluetta valvovien armeijan erikoisjoukkojen ja laivaston sotilaiden kanssa.
Shellin toiminta Nigeriassa oli 90-luvulla ihmisoikeusjärjestöjen ja kansainvälisen median suurennuslasin alla. Nigerjoen suistoalueella vuosikymmenten ajan jatkunut öljynporaus oli aiheuttanut vakavia ympäristöongelmia ja tuhonnut vesistöt, viljelymaat ja ihmisten elinkeinot.
Sen jälkeen kun paikalliset asukkaat Ogonimaassa ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan, Nigerian silloinen sotilashallitus lähetti armeijan erikoisjoukot terrorisoimaan alueen asukkaita. Sotilaat surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.
”Shellin öljynporaustoiminta ei ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentaja totesi vuonna 1994.
Shell maksoi sotilaille palkkaa ja kuljetti näitä helikoptereilla ja pikaveneillä.
Shell myös lahjoi todistajia näytösoikeudenkäynnissä, jossa Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä tuomittiin hirtettäväksi osallisuudesta paikallisten heimopäälliköiden surmaan.
Ogonimaassa ei ole porattu öljyä sitten vuoden 1993, mutta huomattava osa Nigerjoen suiston öljystä virtaa edelleen alueen halki ikääntyneissä öljyputkissa Atlantin rannikolla sijaitsevaan Bonnyn vientisatamaan. Putkivuodot ja niitä seuraavat öljypalot ovat yhä tavallisia.
Nigeria on maailman kahdeksanneksi suurin öljynviejä. Maan reilun kahden miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta Shellin osuus on noin puolet. Nigeriasta poratun öljyn osuus on 12 prosenttia Shellin kokonaistuotannosta koko maailmassa.
Sotilasvalta päättyi Nigeriassa vuonna 1999, mutta maailman suurimman öljy-yhtiön menettelytavat eivät ole muuttuneet. Shell tekee tiivistä yhteistyötä armeijan erikoisjoukkojen kanssa kaikkialla Nigerjoen suiston öljyalueilla. Shellillä on Nigeriassa myös omat poliisivoimat. Lisäksi yhtiö rahoittaa lukuisia aseellisia ryhmiä, jotka terrorisoivat kyläläisiä ja sabotoivat öljyputkia.
Brittiläinen kansalaisjärjestö Platform on tuoreessa raportissaan dokumentoinut Shellin aikaansaamaa korruptiota ja ihmisoikeusloukkauksia Nigeriassa.
Shellin niin sanotut yhteisökehityshankkeet kuulostavat hienoilta yhtiön omissa mainostiedotteissa, mutta Platformin mukaan 70 prosenttia näistä kylähankkeista on joko täysin epäonnistuneita tai niitä ei ole olemassa.
Shell on nimittänyt suistoalueen kyliin omat yhdyshenkilönsä, joiden tehtävänä olisi sovitella kylien ja Shellin välillä öljyvuotojen sattuessa tai muissa ristiriitatilanteissa. Platformin mukaan Shellin yhdyshenkilöt ovat yleensä kuitenkin samoja ihmisiä, jotka johtavat paikallisia aseryhmiä ja käskevät alueen työttömiä nuoria sabotoimaan öljyputkia.
Putkivuodon jälkeen Shell maksaa paikalliselle aliurakoitsijalle öljytuhojen peittämisestä hiekalla ja laskuttaa vastaavan summan Nigerian valtiolta tuotantokustannuksina. Sanomattakin on selvää, ettei tällaisista öljynpuhdistusurakoista seuraa mitään hyvää ympäristölle ja tavallisille kyläläisille.
Shell on palkannut myös noin kymmenen tuhatta paikallista nuorta miestä vartioimaan öljyputkia ja öljynporausasemia eri puolilla Nigerjoen suistoa. Näihin vartiointipalveluihin on värvätty lähinnä aseellisia jengejä, joita alueen poliitikot perustivat iskujoukoikseen vaalikampanjan ajaksi vuoden 2003 parlamenttivaalien alla.
Rumuekpessa reilun tunnin ajomatkan päässä Port Harcourtin öljykeskuksesta Shell palkkasi vartijoikseen paikallisen yhdyshenkilönsä Friday Edun johtaman jengin ja järjesti yhteisökehityshankkeita – juoksevaa vettä ja sähköä – vain kolmeen alueen kahdeksasta kylästä. Vuosikymmeniä jatkuneessa maakiistassa Shellin ja paikallisten asukkaiden välillä Friday Edun jengi asettui öljy-yhtiön puolelle asukkaita vastaan.
Kun rynnäkkökivääreillä aseistettu kilpaileva jengi hyökkäsi vuonna 2005 Friday Edun miehiä vastaan, Shell vaihtoi puolta ja palkkasi uuden jengin jäsenet vartioimaan öljyputkia. Kilpailevien ryhmien välisissä taisteluissa kaikki Rumuekpen kahdeksan kylää poltettiin maan tasalle ja tuhannet ihmiset joutuivat lähtemään evakkoon. Shellin pumppuasemaa vartioineet armeijan erikoisjoukot eivät puuttuneet taisteluihin.
Shell on porannut öljyä Rumuekpessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1956.
”Väkivaltaisuuksista huolimatta öljyntuotantoa ei tarvinnut missään vaiheessa keskeyttää”, paikallinen Shellin johtaja totesi Platform-järjestön tutkijoille.
Tämän vuoden elokuussa öljyntuotanto jouduttiin kuitenkin paikoitellen pysäyttämään sen jälkeen kun Ikaraman kylän lähistöllä sattui useita tuhoisia öljyvuotoja. Maan pinnalla kulkevaa öljyputkea oli Shellin mukaan sabotoitu tekemällä siihen reikiä rautasahalla.
Shell oli tätä ennen irtisanonut vartiointisopimuksen alueen nuorten miesten kanssa, koska nämä olivat vaatineet suurempaa korvausta öljyputken suojelemisesta.
”Shell väittää, että kaikkien putkirikkojen syynä on sabotaasi. Mutta kun putkea tullaan paikkaamaan, sotilaat estävät kyläläisiltä pääsyn paikan päälle selvittämään öljyvuodon todellista syytä”, paikallisen nuorisojärjestön johtaja kertoi.
Kyläläisten mukaan sabotaasin takana ovat yleensä Shellin omat työntekijät, jotka jakavat öljynpuhdistuksesta maksettavat korvaukset paikallisen urakoitsijan kanssa. Sabotaasitapauksissa öljy-yhtiö ei joudu maksamaan maanomistajille vahingonkorvauksia, mutta se olisi kuitenkin velvoitettu puhdistamaan öljyvuodon aiheuttamat ympäristötuhot.
Oma lukunsa ovat öljyvarkauksia varten ammattimiesten voimin poratut reiät öljyputkiin. Suoraan öljyputkista juoksutettu raakaöljy salakuljetetaan pois maasta merellä odottaviin öljytankkereihin. Tämä on suuren luokan bisnestä, jota pyörittävät järjestäytyneet rikollisliigat yhteistyössä maan johtavien poliitikkojen, öljy-yhtiöiden työntekijöiden sekä aluetta valvovien armeijan erikoisjoukkojen ja laivaston sotilaiden kanssa.
perjantai 7. lokakuuta 2011
Elämää öljytuhon keskellä
KU-VIIKKOLEHTI 7.10.2011
Raakaöljyn pistävä katku tunkee sieraimiin, kun nousemme autosta tiheiden palmumetsien välissä avautuvalla jalkapallokentän kokoisella aukiolla. Alueen keskellä, öljyn mustaksi tahrimalla sementtitasanteella seisoo ruosteinen hökötys, Bomun öljynporauskaivo numero 52. Vieressä on jätevesiallas täynnä öljyistä lietettä.
Muuten melkein koko kenttä on nyt peitetty hiekalla, mutta hiekan alla on paksu kerros vuosikymmenten aikana kovettunutta öljyä.
”Öljy tulee taas kohoamaan hiekan pinnalle kuivana vuodenaikana, kun aurinko lämmittää pintamaata”, sanoo Ledum Mitee, Ogonikansan eloonjäämisliikkeen Mosopin johtaja, jonka kotitalo sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä.
Bomun öljynporauskaivoja alettiin rakentaa vuonna 1958, kun Ogonimaan maaperästä löydettiin valtaisat määrät öljyä. Nigerian suurimpiin kuuluva öljykenttä sijaitsee keskellä asutusta Kegbara Deren kylän joka puolella.
Vuonna 1970 Bomun öljykaivo numero 11 räjähti, sillä seurauksella että öljyä suihkusi ympäristöön peittäen alleen yli kuusi neliökilometriä viljelysmaata. Pelkästään viimeisen kymmenen vuoden aikana Nigerjoen suiston öljyalueilla on sattunut yli 2 000 öljyvuotoa. Kun öljyä suihkuaa vanhoista ruostuneista putkista, se tuhoaa viljelykset ja pohjaveden ja valuu myöhemmin jokiin. Ihmiset menettävät elinkeinonsa.
Usein putkivuotoa seuraa myös öljypalo, joka voi roihuta kuukausikaupalla ilman että kukaan tulee sitä sammuttamaan. Näin tapahtui Bomun öljynporauskaivolla numero 52 neljä vuotta sitten.
Bomun öljykaivo numero 52 on kuvaava esimerkki siitä, miten öljyjätti Shell ja Nigerian viranomaiset hoitavat öljytuhojen puhdistamisen.
Pian sen jälkeen kun tv-kanava Al-Jazeeran kuvausryhmä kävi elokuussa paikan päällä, Shellin urakoitsija tuli muutamaksi päiväksi käymään. Maan pinnalla ollutta juoksevaa öljyä kauhottiin kahteen kentän laidalle tehtyyn altaaseen. Syyskuu on Nigerjoen suistossa kuitenkin päivittäisten rankkasateiden aikaa, joten altaisiin kerätty öljy sekoittui sadeveteen ja virtasi yli altaiden äyräiden viereiseen rämeeseen, jota peittää nyt tummanruskea kalvo öljyä.
Aiemmin alueen asukkaat hakivat vetensä rämeen alapuolella olevasta purosta. Kalastaminen ei ole ollut mahdollista vuosikausiin.
Maailman suurin öljy-yhtiö Shell porasi Ogonimaassa öljyä 35 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 paikalliset asukkaat ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan ja ajoivat lopulta öljyjätin mailtaan. Ogonien Mosop-liike vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta Ogonimaan öljystä saaduista voitoista.
Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.
”Shellin operaatiot eivät edelleenkään ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentajan laatimassa muistiossa todettiin.
Lopulta Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä hirtettiin lokakuussa 1995. Ken Saro-Wiwan veli Owens Wiwa kertoi myöhemmin, että Nigerian Shellin johtaja oli sanonut voivansa käyttää vaikutusvaltaansa ja estää teloitukset, mikäli Mosop-järjestö luopuisi Shellin vastaisista vaatimuksistaan.
Vaikka öljyntuotanto päättyi Ogonimaassa 18 vuotta sitten, huomattava osa Nigerjoen suistoalueen öljystä virtaa edelleen alueen halki ikääntyneissä öljyputkissa Atlantin rannikolla sijaitsevaan Bonnyn vientisatamaan.
Kegbara Deren kylän toisella laidalla putkirikko Shellin jakeluputkistossa aiheutti vastikään öljypalon, jonka korvausvastuuta selvitetään nyt brittiläisessä tuomioistuimessa. Vielä reilu viikko sitten putkistoaseman putkien venttiileistä tippui öljyä kuin vuotavasta hanasta.
YK:n ympäristöjärjestön Unepin elokuussa julkaistu raportti luettelee öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja Ogonimaassa. 49 paikkakunnalla öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä. Näillä alueilla ei voi viljellä mukulakasveja kassavaa ja jamssia, jotka ovat suistoalueen asukkaiden pääravintoa.
Unepin mukaan kaikki Ogonimaan vesistöt ovat öljyn saastuttamia. Elemen kunnassa pohjaveden pinnalla kelluu kahdeksan sentin paksuinen kerros jalostettua öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten.
Ejama Ebubun kylässä hengenvaarallisten saastepitoisuuksien syynä oli 40 vuotta sitten sattunut Shellin öljyputken räjähdys, jonka tuhoja ei koskaan ole puhdistettu kunnolla.
Nigerjoen suistossa ihmisten odotettavissa oleva elinikä on vain hieman yli 40 vuotta. Niinpä Unepin mukaan on oikeutettua olettaa, että suurin osa Ogonimaan väestöstä on elänyt koko ikänsä kroonisen öljytuhon keskellä.
Mosop-järjestön Ledum Miteen mielestä Unepin raportti ei silti sisältänyt juuri mitään todella uutta tietoa, mitä Mosop ja ympäristöjärjestöt eivät olisi raportoineet jo parinkymmenen vuoden ajan. YK-järjestön tutkimus oli osittain Shellin rahoittama.
”Neljä vuotta kestänyt tutkimus antoi Shellille lisäaikaa olla tekemättä yhtään mitään öljytuhojen puhdistamiseksi”, Mitee sanoo.
Kansainvälisen Maan ystävien nigerialainen puheenjohtaja Nnimmo Bassey arvostelee Unepin raporttia puolestaan siitä, että se käsitteli vain Ogonimaata eikä lainkaan puuttunut muualla Nigerian öljyalueilla yhä jatkuviin öljytuhoihin, kuten esimerkiksi öljynporauksen yhteydessä vapautuvan kaasun polttoon, usein ihmisasutuksen välittömässä läheisyydessä.
”Todennäköisesti raportin tavoitteena on avata tietä Shellin paluulle Ogonimaahan. Tätä ei voi kuitenkaan hyväksyä ennen kuin Shell on puhdistanut ja hyvittänyt aiemmat ympäristötuhot ja lopettanut ympäristön saastuttamisen sekä Ogonimaassa että myös muualla Nigerjoen suistossa.”
Raakaöljyn pistävä katku tunkee sieraimiin, kun nousemme autosta tiheiden palmumetsien välissä avautuvalla jalkapallokentän kokoisella aukiolla. Alueen keskellä, öljyn mustaksi tahrimalla sementtitasanteella seisoo ruosteinen hökötys, Bomun öljynporauskaivo numero 52. Vieressä on jätevesiallas täynnä öljyistä lietettä.
Muuten melkein koko kenttä on nyt peitetty hiekalla, mutta hiekan alla on paksu kerros vuosikymmenten aikana kovettunutta öljyä.
”Öljy tulee taas kohoamaan hiekan pinnalle kuivana vuodenaikana, kun aurinko lämmittää pintamaata”, sanoo Ledum Mitee, Ogonikansan eloonjäämisliikkeen Mosopin johtaja, jonka kotitalo sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä.
Bomun öljynporauskaivoja alettiin rakentaa vuonna 1958, kun Ogonimaan maaperästä löydettiin valtaisat määrät öljyä. Nigerian suurimpiin kuuluva öljykenttä sijaitsee keskellä asutusta Kegbara Deren kylän joka puolella.
Vuonna 1970 Bomun öljykaivo numero 11 räjähti, sillä seurauksella että öljyä suihkusi ympäristöön peittäen alleen yli kuusi neliökilometriä viljelysmaata. Pelkästään viimeisen kymmenen vuoden aikana Nigerjoen suiston öljyalueilla on sattunut yli 2 000 öljyvuotoa. Kun öljyä suihkuaa vanhoista ruostuneista putkista, se tuhoaa viljelykset ja pohjaveden ja valuu myöhemmin jokiin. Ihmiset menettävät elinkeinonsa.
Usein putkivuotoa seuraa myös öljypalo, joka voi roihuta kuukausikaupalla ilman että kukaan tulee sitä sammuttamaan. Näin tapahtui Bomun öljynporauskaivolla numero 52 neljä vuotta sitten.
Bomun öljykaivo numero 52 on kuvaava esimerkki siitä, miten öljyjätti Shell ja Nigerian viranomaiset hoitavat öljytuhojen puhdistamisen.
Pian sen jälkeen kun tv-kanava Al-Jazeeran kuvausryhmä kävi elokuussa paikan päällä, Shellin urakoitsija tuli muutamaksi päiväksi käymään. Maan pinnalla ollutta juoksevaa öljyä kauhottiin kahteen kentän laidalle tehtyyn altaaseen. Syyskuu on Nigerjoen suistossa kuitenkin päivittäisten rankkasateiden aikaa, joten altaisiin kerätty öljy sekoittui sadeveteen ja virtasi yli altaiden äyräiden viereiseen rämeeseen, jota peittää nyt tummanruskea kalvo öljyä.
Aiemmin alueen asukkaat hakivat vetensä rämeen alapuolella olevasta purosta. Kalastaminen ei ole ollut mahdollista vuosikausiin.
Maailman suurin öljy-yhtiö Shell porasi Ogonimaassa öljyä 35 vuoden ajan, kunnes vuonna 1993 paikalliset asukkaat ryhtyivät kirjailija Ken Saro-Wiwan johdolla osoittamaan mieltään Shellin aiheuttamaa ympäristötuhoa vastaan ja ajoivat lopulta öljyjätin mailtaan. Ogonien Mosop-liike vaati Shelliä maksamaan korvauksia ympäristötuhoista ja kunnollista osuutta Ogonimaan öljystä saaduista voitoista.
Shell ja Nigerian silloinen sotilashallitus vastasivat protesteihin kovin ottein. Ogonimaahan lähetetyt armeijan erikoisjoukot surmasivat 2 000 ihmistä, polttivat 27 kylää ja pakottivat 80 000 ihmistä lähtemään kodeistaan.
”Shellin operaatiot eivät edelleenkään ole mahdollisia ilman säälimättömiä sotilasoperaatioita”, erikoisjoukkojen komentajan laatimassa muistiossa todettiin.
Lopulta Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogonimiestä hirtettiin lokakuussa 1995. Ken Saro-Wiwan veli Owens Wiwa kertoi myöhemmin, että Nigerian Shellin johtaja oli sanonut voivansa käyttää vaikutusvaltaansa ja estää teloitukset, mikäli Mosop-järjestö luopuisi Shellin vastaisista vaatimuksistaan.
Vaikka öljyntuotanto päättyi Ogonimaassa 18 vuotta sitten, huomattava osa Nigerjoen suistoalueen öljystä virtaa edelleen alueen halki ikääntyneissä öljyputkissa Atlantin rannikolla sijaitsevaan Bonnyn vientisatamaan.
Kegbara Deren kylän toisella laidalla putkirikko Shellin jakeluputkistossa aiheutti vastikään öljypalon, jonka korvausvastuuta selvitetään nyt brittiläisessä tuomioistuimessa. Vielä reilu viikko sitten putkistoaseman putkien venttiileistä tippui öljyä kuin vuotavasta hanasta.
YK:n ympäristöjärjestön Unepin elokuussa julkaistu raportti luettelee öljyntuotannon aiheuttamia ympäristötuhoja Ogonimaassa. 49 paikkakunnalla öljy on saastuttanut maaperän ainakin viiden metrin syvyydeltä. Näillä alueilla ei voi viljellä mukulakasveja kassavaa ja jamssia, jotka ovat suistoalueen asukkaiden pääravintoa.
Unepin mukaan kaikki Ogonimaan vesistöt ovat öljyn saastuttamia. Elemen kunnassa pohjaveden pinnalla kelluu kahdeksan sentin paksuinen kerros jalostettua öljyä. Juomavedessä on syöpää aiheuttavaa bentseeniä yli tuhat kertaa yli Maailman terveysjärjestön suositusten.
Ejama Ebubun kylässä hengenvaarallisten saastepitoisuuksien syynä oli 40 vuotta sitten sattunut Shellin öljyputken räjähdys, jonka tuhoja ei koskaan ole puhdistettu kunnolla.
Nigerjoen suistossa ihmisten odotettavissa oleva elinikä on vain hieman yli 40 vuotta. Niinpä Unepin mukaan on oikeutettua olettaa, että suurin osa Ogonimaan väestöstä on elänyt koko ikänsä kroonisen öljytuhon keskellä.
Mosop-järjestön Ledum Miteen mielestä Unepin raportti ei silti sisältänyt juuri mitään todella uutta tietoa, mitä Mosop ja ympäristöjärjestöt eivät olisi raportoineet jo parinkymmenen vuoden ajan. YK-järjestön tutkimus oli osittain Shellin rahoittama.
”Neljä vuotta kestänyt tutkimus antoi Shellille lisäaikaa olla tekemättä yhtään mitään öljytuhojen puhdistamiseksi”, Mitee sanoo.
Kansainvälisen Maan ystävien nigerialainen puheenjohtaja Nnimmo Bassey arvostelee Unepin raporttia puolestaan siitä, että se käsitteli vain Ogonimaata eikä lainkaan puuttunut muualla Nigerian öljyalueilla yhä jatkuviin öljytuhoihin, kuten esimerkiksi öljynporauksen yhteydessä vapautuvan kaasun polttoon, usein ihmisasutuksen välittömässä läheisyydessä.
”Todennäköisesti raportin tavoitteena on avata tietä Shellin paluulle Ogonimaahan. Tätä ei voi kuitenkaan hyväksyä ennen kuin Shell on puhdistanut ja hyvittänyt aiemmat ympäristötuhot ja lopettanut ympäristön saastuttamisen sekä Ogonimaassa että myös muualla Nigerjoen suistossa.”
tiistai 27. syyskuuta 2011
9/11: Miksi uutta selvitystä tarvitaan
KU-VIIKKOLEHTI 23.9.2011
Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla syyskuun 11. päivän tapahtumista ja Mikael Böökin aihetta käsittelevästä tuoreesta kirjasta Sammansvärjning – Om konspirationsteori och sanningssökande (Salaliitto – Salaliittoteoriasta ja totuudenetsinnästä). Kirjoitus herätti vilkasta keskustelua KU:n verkkolehdessä.
Osa verkkokeskustelijoista antoi kirjoituksesta myönteistä palautetta ja toi esille lisää syitä, miksi viralliset selitykset tapahtumista ovat epäuskottavia ja World Trade Centerin tornien romahtamisen osalta myös fysiikan lakien vastaisia. Toiset taas paheksuivat sitä, että ”salaliittoteorioille” annettiin jälleen palstatilaa.
Alla muutamia lehtien palstoilta tai verkkokeskusteluista poimittuja tavallisimpia perusteluja, joilla syyskuun 11. päivän tapahtumien virallista versiota kyseenalaistavat näkemykset pyritään osoittamaan vääräksi – yleensä ottamatta lainkaan kantaa esitettyihin asia-argumentteihin.
* Salaliittoteorioihin ei kannata tuhlata aikaansa. Ne eivät ole totta ja vievät huomion oikeasti tärkeistä asioista.
* Bushin hallinnon arvostelemiseen on varmasti lukuisia syitä, mutta olisi kuitenkin pähkähullua ja asiatonta syyttää sitä tuhansien omien kansalaistensa tahallisesta surmaamisesta. Erityisesti WTC-iskujen kymmenvuotismuistopäivän yhteydessä tällaisen väittäminen on hyvin loukkaavaa iskuissa kuolleiden omaisia kohtaan.
* Salaliittoteorioiden suosion taustalla on ihmisten psykologinen tarve löytää helppoja ja kaikenkattavia selityksiä monimutkaisiin asioihin. Mutta maailma ei ole niin dramaattinen kuin elokuvissa. Salaliittoteoriat ovat haitallisia ihmisten mielenterveydelle.
* Bushin hallinto ei olisi edes tarvinnut syyskuun 11. päivän iskuja uusien sotien aloittamiseksi Afganistanissa ja Irakissa. USA voi tänä päivänä aloittaa sodan milloin haluaa. Usein voimatoimia ikävä kyllä myös tarvitaan siviilien suojelemiseksi hirmuteoilta.
* Virallinen teoria on totta. Asiantuntijoiden tekemät tutkimukset todistavat sen. Vaihtoehtoteoriat on osoitettu vääriksi useilla foorumeilla, esimerkiksi yhdysvaltalaisessa Popular Mechanics -lehdessä.
* Jokainen näki tv:stä omin silmin miten lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. On täysin päätöntä väittää, että tornit olisivat tuhoutuneet räjähteillä. Lentopetroli pehmitti tornien teräsrakenteita, minkä jälkeen tornit romahtivat.
* Ääri-islamilainen terrorismi on todellinen uhka. Osama bin Laden ja al-Qaida myönsivät olleensa iskujen takana.
* Räjähdeteoria ja koko salaliitto ei voi olla totta, sillä WTC-talojen panostaminen olisi kestänyt viikkoja ja operaatioon olisi pitänyt osallistua valtava määrä ihmisiä. Näistä joku olisi varmasti jo vuotanut asian julkisuuteen.
* Jos virallinen teoria ei olisi totta, valtamedian tutkivat journalistit olisivat varmasti jo osoittaneet sen vääräksi.
* Totuusliike ei ole kymmenen vuoden aikana kyennyt nimeämään yhtään ihmistä, joka olisi osallistunut väitettyyn salaliittoon.
Jotkut edellä mainitut argumentit tuovat esiin tärkeitä kysymyksiä, jotka vaatisivat seikkaperäistä tutkimusta (esimerkiksi miten räjähteet asennettiin torneihin). Mutta suurin osa näistä argumenteista on tarkoitettu vain teilaamaan koko keskustelu aiheesta, joka epämiellyttävällä tavalla sotii vastoin kaikkea sitä, mihin meidät syyskuussa 2001 saatiin uskomaan.
Voidaan tosiaan ihmetellä, miksi valtamedia ei ole ottanut asiakseen arvioida kriittisesti 911-tutkimuskomission raporttia tai Yhdysvaltojen teknillisen tutkimuskeskuksen NIST:n selvityksiä WTC:n kaksoistornien tuhosta ja reilun sadan metrin päässä sijainneen kolmannen tornitalon WTC-7:n romahtamisesta.
911-komission raportti oli hyvin valikoiva ja tarkoitushakuinen eikä käsitellyt lainkaan esimerkiksi palomiesten silminnäkijäkertomuksia tornitaloissa kuuluneista räjähdyksistä ennen niiden romahtamista.
NIST:n raporttien selvät puutteet ovat saaneet 1 500 asiaan perehtynyttä arkkitehtia ja insinööriä liittymään liikkeeseen, joka vaatii uutta ja puolueetonta tutkimusta siitä, mikä todella sai Manhattanin kolme pilvenpiirtäjää romahtamaan.
Toki olemme nähneet tv:stä, miten lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. Mutta lentokoneiden törmäykset ja näistä syttyneet tulipalot eivät selitä kolmen teräsrakenteisen tornitalon tuhoutumista purkuräjäytystä muistuttavalla tavalla.
Arkkitehtien ja insinöörien 911-totuusliikkeen mukaan virallinen teoria, siten kun se esitetään NIST:n raporteissa, ei ole eikä voi olla totta.
Yhdysvaltalainen, paikallista Tekniikan Maailmaa vastaava Popular Mechanics -lehti ei 911-teemanumerossaan myöskään kumonnut totuusliikkeen epäilyjä, vaan lähinnä vääristeli niitä ja toisti virallisten raporttien johtopäätöksiä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua.
Uutta riippumatonta selvitystä syyskuun 11. päivän tapahtumista vaativat tänä päivänä myös lukuisat WTC:n kaksoistornien tuhossa kuolleiden omaiset.
Ennen tällaisen tutkimuksen tekemistä on kohtuutonta ja länsimaisten oikeuskäsitysten vastaista vaatia, että totuusliikkeen edustajat nimeäisivät yksittäisiä ihmisiä, jotka osallistuivat 911-salaliittoon.
Rikoksen selvittäminen vaatii rikostutkintaa ja näin suuren rikoksen selvittäminen sitäkin suurempaa tutkintaa, jossa selvitetään myös Yhdysvaltojen ilmavalvonnan lamaantuminen, sisäpiirikaupat sekä mitä tapahtui kahdelle muulle kaapatulle koneelle, sille jonka väitettiin törmänneen Pentagoniin ja sille jonka väitettiin syöksyneen maahan Pennsylvaniassa.
Pentagonin rakennuksen vauriot eivät vastaa Boeing-koneen törmäyksestä mahdollisesti aiheutuneita tuhoa, eikä rakennuksesta löytynyt jälkeäkään koneen hylystä. Neljännen koneen osia löytyi puolestaan usean kilometrin säteellä väitetystä maahansyöksypaikasta.
Osama bin Laden ei kuuluisalla videolla ottanut todellisuudessa mitään vastuuta iskuista. Yhdysvaltojen viranomaisten videoon lisäämä englanninkielinen tekstitys sen sijaan vääristeli bin Ladenin sanomisia. Bin Ladenia vastaan ei myöskään koskaan nostettu mitään syytettä syyskuun 11. päivän iskuista.
Kirjoitin kaksi viikkoa sitten tällä palstalla syyskuun 11. päivän tapahtumista ja Mikael Böökin aihetta käsittelevästä tuoreesta kirjasta Sammansvärjning – Om konspirationsteori och sanningssökande (Salaliitto – Salaliittoteoriasta ja totuudenetsinnästä). Kirjoitus herätti vilkasta keskustelua KU:n verkkolehdessä.
Osa verkkokeskustelijoista antoi kirjoituksesta myönteistä palautetta ja toi esille lisää syitä, miksi viralliset selitykset tapahtumista ovat epäuskottavia ja World Trade Centerin tornien romahtamisen osalta myös fysiikan lakien vastaisia. Toiset taas paheksuivat sitä, että ”salaliittoteorioille” annettiin jälleen palstatilaa.
Alla muutamia lehtien palstoilta tai verkkokeskusteluista poimittuja tavallisimpia perusteluja, joilla syyskuun 11. päivän tapahtumien virallista versiota kyseenalaistavat näkemykset pyritään osoittamaan vääräksi – yleensä ottamatta lainkaan kantaa esitettyihin asia-argumentteihin.
* Salaliittoteorioihin ei kannata tuhlata aikaansa. Ne eivät ole totta ja vievät huomion oikeasti tärkeistä asioista.
* Bushin hallinnon arvostelemiseen on varmasti lukuisia syitä, mutta olisi kuitenkin pähkähullua ja asiatonta syyttää sitä tuhansien omien kansalaistensa tahallisesta surmaamisesta. Erityisesti WTC-iskujen kymmenvuotismuistopäivän yhteydessä tällaisen väittäminen on hyvin loukkaavaa iskuissa kuolleiden omaisia kohtaan.
* Salaliittoteorioiden suosion taustalla on ihmisten psykologinen tarve löytää helppoja ja kaikenkattavia selityksiä monimutkaisiin asioihin. Mutta maailma ei ole niin dramaattinen kuin elokuvissa. Salaliittoteoriat ovat haitallisia ihmisten mielenterveydelle.
* Bushin hallinto ei olisi edes tarvinnut syyskuun 11. päivän iskuja uusien sotien aloittamiseksi Afganistanissa ja Irakissa. USA voi tänä päivänä aloittaa sodan milloin haluaa. Usein voimatoimia ikävä kyllä myös tarvitaan siviilien suojelemiseksi hirmuteoilta.
* Virallinen teoria on totta. Asiantuntijoiden tekemät tutkimukset todistavat sen. Vaihtoehtoteoriat on osoitettu vääriksi useilla foorumeilla, esimerkiksi yhdysvaltalaisessa Popular Mechanics -lehdessä.
* Jokainen näki tv:stä omin silmin miten lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. On täysin päätöntä väittää, että tornit olisivat tuhoutuneet räjähteillä. Lentopetroli pehmitti tornien teräsrakenteita, minkä jälkeen tornit romahtivat.
* Ääri-islamilainen terrorismi on todellinen uhka. Osama bin Laden ja al-Qaida myönsivät olleensa iskujen takana.
* Räjähdeteoria ja koko salaliitto ei voi olla totta, sillä WTC-talojen panostaminen olisi kestänyt viikkoja ja operaatioon olisi pitänyt osallistua valtava määrä ihmisiä. Näistä joku olisi varmasti jo vuotanut asian julkisuuteen.
* Jos virallinen teoria ei olisi totta, valtamedian tutkivat journalistit olisivat varmasti jo osoittaneet sen vääräksi.
* Totuusliike ei ole kymmenen vuoden aikana kyennyt nimeämään yhtään ihmistä, joka olisi osallistunut väitettyyn salaliittoon.
Jotkut edellä mainitut argumentit tuovat esiin tärkeitä kysymyksiä, jotka vaatisivat seikkaperäistä tutkimusta (esimerkiksi miten räjähteet asennettiin torneihin). Mutta suurin osa näistä argumenteista on tarkoitettu vain teilaamaan koko keskustelu aiheesta, joka epämiellyttävällä tavalla sotii vastoin kaikkea sitä, mihin meidät syyskuussa 2001 saatiin uskomaan.
Voidaan tosiaan ihmetellä, miksi valtamedia ei ole ottanut asiakseen arvioida kriittisesti 911-tutkimuskomission raporttia tai Yhdysvaltojen teknillisen tutkimuskeskuksen NIST:n selvityksiä WTC:n kaksoistornien tuhosta ja reilun sadan metrin päässä sijainneen kolmannen tornitalon WTC-7:n romahtamisesta.
911-komission raportti oli hyvin valikoiva ja tarkoitushakuinen eikä käsitellyt lainkaan esimerkiksi palomiesten silminnäkijäkertomuksia tornitaloissa kuuluneista räjähdyksistä ennen niiden romahtamista.
NIST:n raporttien selvät puutteet ovat saaneet 1 500 asiaan perehtynyttä arkkitehtia ja insinööriä liittymään liikkeeseen, joka vaatii uutta ja puolueetonta tutkimusta siitä, mikä todella sai Manhattanin kolme pilvenpiirtäjää romahtamaan.
Toki olemme nähneet tv:stä, miten lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. Mutta lentokoneiden törmäykset ja näistä syttyneet tulipalot eivät selitä kolmen teräsrakenteisen tornitalon tuhoutumista purkuräjäytystä muistuttavalla tavalla.
Arkkitehtien ja insinöörien 911-totuusliikkeen mukaan virallinen teoria, siten kun se esitetään NIST:n raporteissa, ei ole eikä voi olla totta.
Yhdysvaltalainen, paikallista Tekniikan Maailmaa vastaava Popular Mechanics -lehti ei 911-teemanumerossaan myöskään kumonnut totuusliikkeen epäilyjä, vaan lähinnä vääristeli niitä ja toisti virallisten raporttien johtopäätöksiä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua.
Uutta riippumatonta selvitystä syyskuun 11. päivän tapahtumista vaativat tänä päivänä myös lukuisat WTC:n kaksoistornien tuhossa kuolleiden omaiset.
Ennen tällaisen tutkimuksen tekemistä on kohtuutonta ja länsimaisten oikeuskäsitysten vastaista vaatia, että totuusliikkeen edustajat nimeäisivät yksittäisiä ihmisiä, jotka osallistuivat 911-salaliittoon.
Rikoksen selvittäminen vaatii rikostutkintaa ja näin suuren rikoksen selvittäminen sitäkin suurempaa tutkintaa, jossa selvitetään myös Yhdysvaltojen ilmavalvonnan lamaantuminen, sisäpiirikaupat sekä mitä tapahtui kahdelle muulle kaapatulle koneelle, sille jonka väitettiin törmänneen Pentagoniin ja sille jonka väitettiin syöksyneen maahan Pennsylvaniassa.
Pentagonin rakennuksen vauriot eivät vastaa Boeing-koneen törmäyksestä mahdollisesti aiheutuneita tuhoa, eikä rakennuksesta löytynyt jälkeäkään koneen hylystä. Neljännen koneen osia löytyi puolestaan usean kilometrin säteellä väitetystä maahansyöksypaikasta.
Osama bin Laden ei kuuluisalla videolla ottanut todellisuudessa mitään vastuuta iskuista. Yhdysvaltojen viranomaisten videoon lisäämä englanninkielinen tekstitys sen sijaan vääristeli bin Ladenin sanomisia. Bin Ladenia vastaan ei myöskään koskaan nostettu mitään syytettä syyskuun 11. päivän iskuista.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Terrori-isku vai tekosyy uusiin sotiin
KU-VIIKKOLEHTI 9.9.2011
Lähikaupasta tarttui mukaan kassan vieressä esillä ollut Ilta-Sanomien WTC-erikoislehti, jota myytiin iltapäivälehden kylkiäisenä. Lehti sisälsi aukeama toisensa perään värikkäitä ja dramaattisia kuvia lentokoneiden törmäyksistä New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin kymmenen vuotta sitten.
Sivulta 8 löytyy myös näyttävä kuva, jossa toisen kaksoistornin yläkerrokset räjähtävät valtavaksi pölypilveksi ennen koko tornitalon sortumista.
Lehden jutut ovat lähinnä henkilökuvia tornitalojen tuhossa kuolleista ihmisistä lapsuusajan valokuvien kera tai hengissä säilyneiden kertomuksia kymmenen vuoden takaisista tapahtumista ja elämästä sen jälkeen.
Arabiterroristeista kerrotaan kahdeksan sivun verran. Erillisissä kaaviokuvissa pyritään osoittamaan, miten lentokoneiden törmäysten aiheuttamat tulipalot saivat kaksoistornit lopulta romahtamaan.
Ilta-Sanomien WTC-lehti noudattaa varsin kritiikittömästi George W. Bushin hallinnon esittämää virallista versiota tapahtumien kulusta. Tosin lehden loppupuolella kaksi aukeamaa on omistettu virallista kertomusta epäileville salaliittoteorioille ja syyskuun 11. päivään liittyville oudoille tapauksille.
Keitä olivat esimerkiksi israelilaismiehet, jotka kuvasivat WTC-tornien tuhoja videokameralla New Jerseystä käsin ja tanssivat riemuissaan?
Ketkä tekivät iskujen alla hämäriä myyntioptiokauppoja kaappausten kohteeksi joutuneiden lentoyhtiöiden osakkeilla – ilmeisen tietoisina siitä, että osakkeiden hinta tulisi pian romahtamaan?
Entä miten selittää kaapatuista koneista soitetut kännykkäpuhelut, vaikka lentokoneista ei kymmenen vuotta sitten voinut soittaa matkapuhelimella?
Virallisen teorian fysiikan lakeja uhmaavia selityksiä tornitalojen sortumisesta käsitellään virallisten tuhoselvitysten sisältöä yksinkertaistaen ja 911-totuusliikkeen argumentteja vääristellen.
Tornitalojen massiivisten teräsrakenteiden pettäminen johtui Ilta-Sanomien WTC-liitteen mukaan lentopolttoaineen aiheuttamista rajuista tulipaloista, jotka heikensivät palosuojaamattomia rakenteita. ”Kun paljas teräs kuumenee tuhanteen asteeseen, se pehmenee ja sen kantokyky vähenee”, lehti siteeraa Yhdysvaltojen teknillisen tutkimuskeskuksen NIST:n virallista raporttia kaksoistornien tuhoista.
Sitä Ilta-Sanomat ei kerro, että samaisen virallisen raportin mukaan lentopetroli paloi loppuun muutamassa minuutissa ja tulipalojen lämpötila kohosi rakennusten teräspilarien kohdalla enimmillään vain 250 asteeseen, mikä ei millään riittäisi vaurioittamaan terästä.
Virallisen tutkimusraportin mukaan WTC-kaksoistornit romahtivat kuitenkin ”pohjimmiltaan vapaan pudotuksen nopeudella”, ilman että alla olevat kerrokset olisivat lainkaan hidastaneet yläkerrosten sortumista.
Ilta-Sanomien liite mainitsee myös World Trade Centerin rakennuksen 7, kolmannen tornitalon, joka romahti syyskuun 11. päivän iltana vuonna 2001, ilman että siihen törmäsi mitään lentokonetta. Tampereen Näsineulaa hiukan korkeampi mutta sata metriä leveä WTC-7 luhistui kasaan alle seitsemässä sekunnissa, aivan kuin kyseessä olisi ollut räjähteillä tehty hallittu purku.
NIST:n virallisen tutkimusraportin mukaan WTC-7 oli ensimmäinen tapaus maailmanhistoriassa, jossa teräsrakenteinen korkea talo romahti täydellisesti pelkästään tulipalon takia.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen teorian lukuisia hankaluuksia kerrataan myös suomalaisen 911-totuusaktiivin Mikael Böökin tällä viikolla julkaistussa kirjassa Sammansvärjning – Om konspirationsteori och sanningssökande (Salaliitto – Salaliittoteoriasta ja totuudenetsinnästä).
Suomen Attacin perustajiin kuulunut Böök käsittelee kirjassaan muun muassa Yhdysvaltojen ilmavalvonnan täydellistä lamaannusta, Yhdysvaltojen puolustusministeriön Pentagonin rakennuksen tuhoja, jotka eivät lainkaan vastaa Boeing-koneen törmäyksestä mahdollisesti aiheutuvia vaurioita, sekä New Yorkin entisen pormestarin Rudi Giulianin lausuntoja, joiden mukaan WTC-tornien romahtamisesta tiedettiin jo ennen romahdusten alkamista.
Böök kirjoittaa väitetyistä lentokonekaappaajista, joista ainakin kuusi osoittautui olevan iskujen jälkeen yhä hengissä antaen haastatteluja uutistoimisto AP:lle, Britannian yleisradiolle BBC:lle ja brittilehti Telegraphille.
Böök kertoo Osama bin Ladenin sairaalahoidosta Dubain yhdysvaltalaisessa sairaalassa kesällä 2001, jolloin tämä oli jo etsintäkuulutettu epäiltynä aiemmista terrori-iskuista.
Osittain Böökin aiemmista blogi- ja lehtikirjoituksista koostuva kirja sisältää myös luonnoksen syyskuun 11. päivää käsitteleväksi koulujen aamunavaukseksi.
Into Kustannuksen julkaisemassa kirjassa Böök pohtii, kuinka syyskuun 11. päivän miltei käsittämätön rikos saataisiin jonain päivänä selvitettyä. Kyseessä oli hänen mukaansa rikos ihmisyyttä vastaan, jonka avulla Yhdysvallat sai tekosyyn hyökkäyssotiin ja sotilastukikohtien pystyttämiselle Lähi-idän ja Keski-Aasian maiden öljyalueille.
”Ehkä joku, joka osallistui WTC-tornien räjäyttämiseen, tulee joskus ulos kaapista”, Böök kirjoittaa.
”Olemme edelleen tilanteessa, jossa rikostutkimus on vasta aluillaan. Vaihtoehtoisten teorioiden esittäjät eivät tiedä kaikkea, eivätkä voi tietää”, Böök totesi tiistaina kirjan julkistamistilaisuudessa.
Median rooli on ollut vähemmän mairitteleva. Eri maiden valtamedia on Böökin mukaan ollut keskeisesti mukana pönkittämässä virallista salaliittoa toistamalla papukaijamaisesti täysin todistamatonta teesiä Osama bin Ladenista ja arabiterroristeista syyskuun 11. päivän tapahtumien pääsyyllisinä.
”Samalla on kuitenkin muistettava, että vaikka virallinen versio tapahtumista ei ole totta, monet ihmiset pitävät yhä täysin mahdottomana ajatusta, että Yhdysvaltojen hallitus olisi ollut itse osallinen syyskuun 11. päivän tapahtumissa. Harva haluaisi uskoa, että edes Bushin hallituksella olisi ollut näin pahansuopaisia suunnitelmia.”
Lähikaupasta tarttui mukaan kassan vieressä esillä ollut Ilta-Sanomien WTC-erikoislehti, jota myytiin iltapäivälehden kylkiäisenä. Lehti sisälsi aukeama toisensa perään värikkäitä ja dramaattisia kuvia lentokoneiden törmäyksistä New Yorkin World Trade Centerin pilvenpiirtäjiin kymmenen vuotta sitten.
Sivulta 8 löytyy myös näyttävä kuva, jossa toisen kaksoistornin yläkerrokset räjähtävät valtavaksi pölypilveksi ennen koko tornitalon sortumista.
Lehden jutut ovat lähinnä henkilökuvia tornitalojen tuhossa kuolleista ihmisistä lapsuusajan valokuvien kera tai hengissä säilyneiden kertomuksia kymmenen vuoden takaisista tapahtumista ja elämästä sen jälkeen.
Arabiterroristeista kerrotaan kahdeksan sivun verran. Erillisissä kaaviokuvissa pyritään osoittamaan, miten lentokoneiden törmäysten aiheuttamat tulipalot saivat kaksoistornit lopulta romahtamaan.
Ilta-Sanomien WTC-lehti noudattaa varsin kritiikittömästi George W. Bushin hallinnon esittämää virallista versiota tapahtumien kulusta. Tosin lehden loppupuolella kaksi aukeamaa on omistettu virallista kertomusta epäileville salaliittoteorioille ja syyskuun 11. päivään liittyville oudoille tapauksille.
Keitä olivat esimerkiksi israelilaismiehet, jotka kuvasivat WTC-tornien tuhoja videokameralla New Jerseystä käsin ja tanssivat riemuissaan?
Ketkä tekivät iskujen alla hämäriä myyntioptiokauppoja kaappausten kohteeksi joutuneiden lentoyhtiöiden osakkeilla – ilmeisen tietoisina siitä, että osakkeiden hinta tulisi pian romahtamaan?
Entä miten selittää kaapatuista koneista soitetut kännykkäpuhelut, vaikka lentokoneista ei kymmenen vuotta sitten voinut soittaa matkapuhelimella?
Virallisen teorian fysiikan lakeja uhmaavia selityksiä tornitalojen sortumisesta käsitellään virallisten tuhoselvitysten sisältöä yksinkertaistaen ja 911-totuusliikkeen argumentteja vääristellen.
Tornitalojen massiivisten teräsrakenteiden pettäminen johtui Ilta-Sanomien WTC-liitteen mukaan lentopolttoaineen aiheuttamista rajuista tulipaloista, jotka heikensivät palosuojaamattomia rakenteita. ”Kun paljas teräs kuumenee tuhanteen asteeseen, se pehmenee ja sen kantokyky vähenee”, lehti siteeraa Yhdysvaltojen teknillisen tutkimuskeskuksen NIST:n virallista raporttia kaksoistornien tuhoista.
Sitä Ilta-Sanomat ei kerro, että samaisen virallisen raportin mukaan lentopetroli paloi loppuun muutamassa minuutissa ja tulipalojen lämpötila kohosi rakennusten teräspilarien kohdalla enimmillään vain 250 asteeseen, mikä ei millään riittäisi vaurioittamaan terästä.
Virallisen tutkimusraportin mukaan WTC-kaksoistornit romahtivat kuitenkin ”pohjimmiltaan vapaan pudotuksen nopeudella”, ilman että alla olevat kerrokset olisivat lainkaan hidastaneet yläkerrosten sortumista.
Ilta-Sanomien liite mainitsee myös World Trade Centerin rakennuksen 7, kolmannen tornitalon, joka romahti syyskuun 11. päivän iltana vuonna 2001, ilman että siihen törmäsi mitään lentokonetta. Tampereen Näsineulaa hiukan korkeampi mutta sata metriä leveä WTC-7 luhistui kasaan alle seitsemässä sekunnissa, aivan kuin kyseessä olisi ollut räjähteillä tehty hallittu purku.
NIST:n virallisen tutkimusraportin mukaan WTC-7 oli ensimmäinen tapaus maailmanhistoriassa, jossa teräsrakenteinen korkea talo romahti täydellisesti pelkästään tulipalon takia.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien virallisen teorian lukuisia hankaluuksia kerrataan myös suomalaisen 911-totuusaktiivin Mikael Böökin tällä viikolla julkaistussa kirjassa Sammansvärjning – Om konspirationsteori och sanningssökande (Salaliitto – Salaliittoteoriasta ja totuudenetsinnästä).
Suomen Attacin perustajiin kuulunut Böök käsittelee kirjassaan muun muassa Yhdysvaltojen ilmavalvonnan täydellistä lamaannusta, Yhdysvaltojen puolustusministeriön Pentagonin rakennuksen tuhoja, jotka eivät lainkaan vastaa Boeing-koneen törmäyksestä mahdollisesti aiheutuvia vaurioita, sekä New Yorkin entisen pormestarin Rudi Giulianin lausuntoja, joiden mukaan WTC-tornien romahtamisesta tiedettiin jo ennen romahdusten alkamista.
Böök kirjoittaa väitetyistä lentokonekaappaajista, joista ainakin kuusi osoittautui olevan iskujen jälkeen yhä hengissä antaen haastatteluja uutistoimisto AP:lle, Britannian yleisradiolle BBC:lle ja brittilehti Telegraphille.
Böök kertoo Osama bin Ladenin sairaalahoidosta Dubain yhdysvaltalaisessa sairaalassa kesällä 2001, jolloin tämä oli jo etsintäkuulutettu epäiltynä aiemmista terrori-iskuista.
Osittain Böökin aiemmista blogi- ja lehtikirjoituksista koostuva kirja sisältää myös luonnoksen syyskuun 11. päivää käsitteleväksi koulujen aamunavaukseksi.
Into Kustannuksen julkaisemassa kirjassa Böök pohtii, kuinka syyskuun 11. päivän miltei käsittämätön rikos saataisiin jonain päivänä selvitettyä. Kyseessä oli hänen mukaansa rikos ihmisyyttä vastaan, jonka avulla Yhdysvallat sai tekosyyn hyökkäyssotiin ja sotilastukikohtien pystyttämiselle Lähi-idän ja Keski-Aasian maiden öljyalueille.
”Ehkä joku, joka osallistui WTC-tornien räjäyttämiseen, tulee joskus ulos kaapista”, Böök kirjoittaa.
”Olemme edelleen tilanteessa, jossa rikostutkimus on vasta aluillaan. Vaihtoehtoisten teorioiden esittäjät eivät tiedä kaikkea, eivätkä voi tietää”, Böök totesi tiistaina kirjan julkistamistilaisuudessa.
Median rooli on ollut vähemmän mairitteleva. Eri maiden valtamedia on Böökin mukaan ollut keskeisesti mukana pönkittämässä virallista salaliittoa toistamalla papukaijamaisesti täysin todistamatonta teesiä Osama bin Ladenista ja arabiterroristeista syyskuun 11. päivän tapahtumien pääsyyllisinä.
”Samalla on kuitenkin muistettava, että vaikka virallinen versio tapahtumista ei ole totta, monet ihmiset pitävät yhä täysin mahdottomana ajatusta, että Yhdysvaltojen hallitus olisi ollut itse osallinen syyskuun 11. päivän tapahtumissa. Harva haluaisi uskoa, että edes Bushin hallituksella olisi ollut näin pahansuopaisia suunnitelmia.”
perjantai 26. elokuuta 2011
Mitä Libyassa oikeasti tapahtuu
KU-VIIKKOLEHTI 26.8.2011
Tätä kirjoittaessa Libyan tilanne on edelleen kaoottinen. Taistelut jatkuivat torstaina kapinallisten ja Muammar Gaddafin kannattajien välillä maan pääkaupungissa Tripolissa ja Gaddafin synnyinkaupungissa Sirtessä.
Kapinallisten Kansallisen väliaikaisneuvoston NTC:n kerrottiin suunnittelevan siirtymistä maan itäosissa sijaitsevasta Bengasista pääkaupunkiin Tripoliin. Britannian yleisradion BBC:n mukaan väliaikaisneuvoston johtajien välillä käytiin kuitenkin samaan aikaan valtataistelua siitä, kuka olisi lopulta sen johdossa.
Tripolin valtaus ei olisi ollut mahdollinen ilman Naton sotatoimia. Viikonloppuna tuhatkunta kapinallista kuljetettiin Nato-joukkojen avustuksella meritse Misratan kaupungista Tripoliin. Maihinnousua edelsivät Nato-maiden Ranskan, Yhdysvaltojen ja Britannian rajut ilmapommitukset.
Naton sotakoneet ovat tehneet viidessä kuukaudessa yli
7 000 ilmaiskua Libyaan.
Uutisoinnissa vähemmälle huomiolle ovat jääneet Naton pommitusten kuolonuhrit. Kanadalaisen Globalisaatiotutkimuksen keskuksen julkistamassa videossa näytettiin kuvia Zlitenin kaupungissa tehdyn ilmaiskun tuhoista ja uhreista. Pommituksessa kuoli 85 ihmistä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.
Kaikkiaan Naton pommituksissa Libyassa on kuollut ainakin tuhat siviiliä. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen välisissä taisteluissa on kuollut noin 4 000 siviiliä. Lisäksi taisteluissa on kaatunut ainakin 2 000 Gaddafin hallituksen sotilasta ja
4 000 kapinallista.
Nato-maiden Libya-operaation julkilausuttuna tarkoituksena oli nimenomaan siviilien suojelu. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman numero 1973, jossa YK:n jäsenmaita kehotettiin tarvittaviin toimiin siviilien ja asuinalueiden suojelemiseksi Gaddafin sotavoimien hyökkäyksiltä.
Libyan ylle määrättiin lentokielto, joka koski myös Libyan matkustajakoneita. Aseiden vienti Libyaan kiellettiin. Libyan korkeimpien sotilas- ja tiedusteluviranomaisten, maan keskuspankin, sijoitusrahaston sekä Libyan valtion öljy-yhtiön ulkomailla olevat pankkitilit jäädytettiin.
Nato-maiden sotatoimet Libyassa eivät silti saaneet muilta mailta epäilyksetöntä kannatusta. YK:n turvallisuusneuvostossa Venäjä, Kiina, Intia, Brasilia ja Naton jäsenmaa Saksa vastustivat päätöslauselmaa, mutta päättivät kuitenkin äänestää tyhjää.
Venäjä huomautti, ettei päätöslauselmassa määritelty, mitkä maat osallistuisivat Libya-operaatioon, eikä siinä selkeästi rajattu, mitä toimia siviilien suojeluun saattoi sisältyä. Kiina ja Intia kannattivat rauhanomaisia ratkaisuja ja neuvotteluja osapuolten välillä. Brasilia ja Saksa varoittivat, että mahdollinen sotaoperaatio aiheuttaisi todennäköisesti suuren määrän kuolonuhreja.
Kun Nato-maat parin päivän päästä aloittivat pommitukset Libyassa, Arabiliitto kritisoi niitä jyrkästi. Myös Afrikan unioni vaati Naton ilma-iskujen lopettamista välittömästi.
Päivittäiset pommitukset kuitenkin jatkuivat. Keväästä asti Ranskan, Yhdysvaltojen, Britannian ja Qatarin erikoisjoukot ovat myös kouluttaneet kapinallisia ja suunnitelleet näiden hyökkäyksiä Gaddafin joukkoja vastaan. Kesäkuussa Ranska toimitti aseita Libyan kapinallisille vastoin YK:n asevientikieltoa.
YK:n päätöslauselma ei antanut Nato-maille valtuutusta syöstä Gaddafin hallintoa vallasta, mutta tämä oli kuitenkin operaation todellinen tarkoitus – öljyn lisäksi.
”Gaddafi osoittautui kansainvälisille öljy-yhtiöille hankalaksi kumppaniksi, joka jatkuvasti nosti hintoja ja veroja ja asetti muita vaatimuksia. Uusi hallitus, jolla on läheiset siteet Natoon, voisi olla länsimaille helpompi kumppani”, New York Timesin taloussivuilla selitettiin maanantaina.
Libyan maaperässä on Afrikan suurimmat öljyvarat. Ennen sisällissotaa maa oli EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Gaddafin Libyassa suurimpia öljyalan toimijoita ovat olleet Italian öljy-yhtiö Eni, brittiläinen BP ja ranskalainen Total. Maassa operoivat myös yhdysvaltalaiset Conoco, Marathon ja ExxonMobil.
Öljy-yhtiöiden osakekurssit nousivat maanantaina, ja raakaöljyn hinta laski.
Länsimaita kiinnostavat Libyassa myös mahdolliset uudet sotilastukikohdat. Kun Gaddafi tuli Libyassa valtaan vuonna 1969, hän ensi töikseen sulki Britannian sotilastukikohdat Tobrukissa ja El Ademissa lähellä Egyptin vastaista rajaa. Seuraavaksi Yhdysvallat sai lähteä Wheelusin lentotukikohdasta Tripolin lähellä. Tilalle tulivat Neuvostoliiton Mig-hävittäjät ja Tu-22-pommikoneet.
Kulissien takana Yhdysvallat on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa Libyan valtion jäädytettyjä varoja puolentoista miljardin dollarin edestä. Hanke kuitenkin tyssäsi Etelä-Afrikan vastustukseen YK:ssa.
Yhdysvaltojen mukaan YK:n turvallisuusneuvoston aiempi päätöslauselma oikeuttaisi sen käyttämään yhdysvaltalaisten pankkien tileillä olevia Libyan valtion rahoja ”humanitaarisiin ja siviilitarkoituksiin”.
Yhdysvaltojen YK-suurlähettiläs Susan Rice ilmoitti YK:n Libyan pakotteita valvovalle komitealle, että vapautettavista varoista 500 miljoonaa dollaria käytettäisiin humanitaariseen apuun ja toiset 500 miljoonaa dollaria maksettaisiin öljy-yhtiöille polttoaineen toimittamisesta sairaaloihin ja sähkölaitoksiin kapinallisten hallitsemilla alueilla.
Viimeinen 500 miljoonaa taalaa olisi määrä maksaa palkkoina ja toimintakuluina Libyan kapinallisten väliaikaisneuvostolle. Kapinallisille tarkoitettu summa maksettaisiin kuitenkin Yhdysvaltojen hallituksen perustamalle Tilapäinen talousmekanismi -nimiselle toimistolle, jolle Nato-maat ovat antaneet tehtäväksi Libyan hallinnoimisen siihen asti kunnes maahan saadaan uusi hallitus.
Päivitys 26.8.2011: Perjantain vastaisena yönä Suomen aikaa YK:n turvallisuusneuvosto päätti vapauttaa Libyan jäädytettyjä varoja 1,5 miljardin dollarin arvosta Yhdysvaltojen suunnitelman mukaisesti.
Tätä kirjoittaessa Libyan tilanne on edelleen kaoottinen. Taistelut jatkuivat torstaina kapinallisten ja Muammar Gaddafin kannattajien välillä maan pääkaupungissa Tripolissa ja Gaddafin synnyinkaupungissa Sirtessä.
Kapinallisten Kansallisen väliaikaisneuvoston NTC:n kerrottiin suunnittelevan siirtymistä maan itäosissa sijaitsevasta Bengasista pääkaupunkiin Tripoliin. Britannian yleisradion BBC:n mukaan väliaikaisneuvoston johtajien välillä käytiin kuitenkin samaan aikaan valtataistelua siitä, kuka olisi lopulta sen johdossa.
Tripolin valtaus ei olisi ollut mahdollinen ilman Naton sotatoimia. Viikonloppuna tuhatkunta kapinallista kuljetettiin Nato-joukkojen avustuksella meritse Misratan kaupungista Tripoliin. Maihinnousua edelsivät Nato-maiden Ranskan, Yhdysvaltojen ja Britannian rajut ilmapommitukset.
Naton sotakoneet ovat tehneet viidessä kuukaudessa yli
7 000 ilmaiskua Libyaan.
Uutisoinnissa vähemmälle huomiolle ovat jääneet Naton pommitusten kuolonuhrit. Kanadalaisen Globalisaatiotutkimuksen keskuksen julkistamassa videossa näytettiin kuvia Zlitenin kaupungissa tehdyn ilmaiskun tuhoista ja uhreista. Pommituksessa kuoli 85 ihmistä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.
Kaikkiaan Naton pommituksissa Libyassa on kuollut ainakin tuhat siviiliä. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen välisissä taisteluissa on kuollut noin 4 000 siviiliä. Lisäksi taisteluissa on kaatunut ainakin 2 000 Gaddafin hallituksen sotilasta ja
4 000 kapinallista.
Nato-maiden Libya-operaation julkilausuttuna tarkoituksena oli nimenomaan siviilien suojelu. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi maaliskuussa päätöslauselman numero 1973, jossa YK:n jäsenmaita kehotettiin tarvittaviin toimiin siviilien ja asuinalueiden suojelemiseksi Gaddafin sotavoimien hyökkäyksiltä.
Libyan ylle määrättiin lentokielto, joka koski myös Libyan matkustajakoneita. Aseiden vienti Libyaan kiellettiin. Libyan korkeimpien sotilas- ja tiedusteluviranomaisten, maan keskuspankin, sijoitusrahaston sekä Libyan valtion öljy-yhtiön ulkomailla olevat pankkitilit jäädytettiin.
Nato-maiden sotatoimet Libyassa eivät silti saaneet muilta mailta epäilyksetöntä kannatusta. YK:n turvallisuusneuvostossa Venäjä, Kiina, Intia, Brasilia ja Naton jäsenmaa Saksa vastustivat päätöslauselmaa, mutta päättivät kuitenkin äänestää tyhjää.
Venäjä huomautti, ettei päätöslauselmassa määritelty, mitkä maat osallistuisivat Libya-operaatioon, eikä siinä selkeästi rajattu, mitä toimia siviilien suojeluun saattoi sisältyä. Kiina ja Intia kannattivat rauhanomaisia ratkaisuja ja neuvotteluja osapuolten välillä. Brasilia ja Saksa varoittivat, että mahdollinen sotaoperaatio aiheuttaisi todennäköisesti suuren määrän kuolonuhreja.
Kun Nato-maat parin päivän päästä aloittivat pommitukset Libyassa, Arabiliitto kritisoi niitä jyrkästi. Myös Afrikan unioni vaati Naton ilma-iskujen lopettamista välittömästi.
Päivittäiset pommitukset kuitenkin jatkuivat. Keväästä asti Ranskan, Yhdysvaltojen, Britannian ja Qatarin erikoisjoukot ovat myös kouluttaneet kapinallisia ja suunnitelleet näiden hyökkäyksiä Gaddafin joukkoja vastaan. Kesäkuussa Ranska toimitti aseita Libyan kapinallisille vastoin YK:n asevientikieltoa.
YK:n päätöslauselma ei antanut Nato-maille valtuutusta syöstä Gaddafin hallintoa vallasta, mutta tämä oli kuitenkin operaation todellinen tarkoitus – öljyn lisäksi.
”Gaddafi osoittautui kansainvälisille öljy-yhtiöille hankalaksi kumppaniksi, joka jatkuvasti nosti hintoja ja veroja ja asetti muita vaatimuksia. Uusi hallitus, jolla on läheiset siteet Natoon, voisi olla länsimaille helpompi kumppani”, New York Timesin taloussivuilla selitettiin maanantaina.
Libyan maaperässä on Afrikan suurimmat öljyvarat. Ennen sisällissotaa maa oli EU:n kolmanneksi suurin öljyntoimittaja, heti Venäjän ja Norjan jälkeen.
Gaddafin Libyassa suurimpia öljyalan toimijoita ovat olleet Italian öljy-yhtiö Eni, brittiläinen BP ja ranskalainen Total. Maassa operoivat myös yhdysvaltalaiset Conoco, Marathon ja ExxonMobil.
Öljy-yhtiöiden osakekurssit nousivat maanantaina, ja raakaöljyn hinta laski.
Länsimaita kiinnostavat Libyassa myös mahdolliset uudet sotilastukikohdat. Kun Gaddafi tuli Libyassa valtaan vuonna 1969, hän ensi töikseen sulki Britannian sotilastukikohdat Tobrukissa ja El Ademissa lähellä Egyptin vastaista rajaa. Seuraavaksi Yhdysvallat sai lähteä Wheelusin lentotukikohdasta Tripolin lähellä. Tilalle tulivat Neuvostoliiton Mig-hävittäjät ja Tu-22-pommikoneet.
Kulissien takana Yhdysvallat on myös pyrkinyt ottamaan haltuunsa Libyan valtion jäädytettyjä varoja puolentoista miljardin dollarin edestä. Hanke kuitenkin tyssäsi Etelä-Afrikan vastustukseen YK:ssa.
Yhdysvaltojen mukaan YK:n turvallisuusneuvoston aiempi päätöslauselma oikeuttaisi sen käyttämään yhdysvaltalaisten pankkien tileillä olevia Libyan valtion rahoja ”humanitaarisiin ja siviilitarkoituksiin”.
Yhdysvaltojen YK-suurlähettiläs Susan Rice ilmoitti YK:n Libyan pakotteita valvovalle komitealle, että vapautettavista varoista 500 miljoonaa dollaria käytettäisiin humanitaariseen apuun ja toiset 500 miljoonaa dollaria maksettaisiin öljy-yhtiöille polttoaineen toimittamisesta sairaaloihin ja sähkölaitoksiin kapinallisten hallitsemilla alueilla.
Viimeinen 500 miljoonaa taalaa olisi määrä maksaa palkkoina ja toimintakuluina Libyan kapinallisten väliaikaisneuvostolle. Kapinallisille tarkoitettu summa maksettaisiin kuitenkin Yhdysvaltojen hallituksen perustamalle Tilapäinen talousmekanismi -nimiselle toimistolle, jolle Nato-maat ovat antaneet tehtäväksi Libyan hallinnoimisen siihen asti kunnes maahan saadaan uusi hallitus.
Päivitys 26.8.2011: Perjantain vastaisena yönä Suomen aikaa YK:n turvallisuusneuvosto päätti vapauttaa Libyan jäädytettyjä varoja 1,5 miljardin dollarin arvosta Yhdysvaltojen suunnitelman mukaisesti.
perjantai 12. elokuuta 2011
Kahden kerroksen väkeä
KU-VIIKKOLEHTI 12.8.2011
Torstain uutisten perusteella näytti siltä, että Englannin mellakat olisivat laantumassa viisi yötä jatkuneen ryöstelyn jälkeen. Tuhannet mellakkapoliisit partioivat Lontoon ja muiden suurempien kaupunkien kaduilla, ja lisäksi nuorisojoukkoja rauhoittivat keskiviikkoillan rankkasateet.
Torstaihin mennessä Suur-Lontoon alueella oli pidätetty lähes 900 nuorta. Birminghamissa ja Manchesterissä poliisi otti kiinni yli 400 ihmistä.
Mellakointi sai alkunsa viime lauantaina Lontoon Tottenhamissa sen jälkeen kun sadan ihmisen rauhanomainen delegaatio yritti turhaan saada poliisilta selitystä, miksi poliisin erikoisjoukot olivat ampuneet kuoliaaksi 29-vuotiaan Mark Dugganin. Mustaihoinen Duggan oli neljän lapsen isä.
Nuorisojoukot lähtivät kaduille ja kauppakeskuksiin hajottamaan ikkunoita ja varastamaan kaupoista tavaraa, minkä mukaansa saivat. Tottenhamissa poltettiin poliisiautoja, busseja ja rakennuksia. Mellakointi levisi pian Lontoon muihin lähiöihin ja muihin suuriin kaupunkeihin, Birminghamiin, Liverpooliin, Manchesteriin, Bristoliin ja Nottinghamiin.
Tottenhamin ensimmäisen illan mellakoinnin jälkeen ryöstely ei enää juuri liittynyt alkuperäiseen protestiin Mark Dugganin surmaamista vastaan. Nuoret ovat ryöstelleet kaupoista ennen muuta merkkivaatteita, tossuja, matkapuhelimia, taulutelevisioita – ja tietysti alkoholia ja tupakkaa.
”Viime yön mellakointi oli mieletöntä, mutta hienoa”, selittivät Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat teinitytöt Croydonissa Etelä-Lontoossa tiistaina. Lähikaupasta varastettua roseeviiniä aamutuimaan juoneet tytöt kertoivat, että mellakoinnin syynä oli konservatiivien hallitus.
Haastateltavien mielestä ei ollut väärin varastaa kaupasta, sillä nämähän olivat rikkaiden ihmisten omistamia. ”Näytämme poliisille ja rikkaille, että voimme tehdä mitä haluamme.”
”Miksi emme käyttäisi hyväksi tilaisuutta, kun voimme saada kaupoista tavaroita ilmaiseksi? Tilanne ei ole enää hallituksen kontrollissa”, uhosivat puolestaan Manchesterissä haastatellut teinipojat.
Yksi pojista yritti kertoa, että opintotuen leikkausten takia monilla nuorilla ei ole enää varaa opiskella, mutta tässä vaiheessa BBC:n toimittaja siirtyi jo seuraavaan kysymykseen.
Britannian oikeistohallituksen pääministeri David Cameron kommentoi mellakoita keskiviikkona toteamalla, että osa yhteiskunnasta oli täysin sairas ja syynä olivat usein vanhemmat, jotka eivät ole kasvattaneet lapsiaan kunnolla.
Toiset kommentaattorit ovat puhuneet ”kulutusyhteiskunnan mellakoista” tai ”shoppailumellakoista”. Kun yhteiskunnan valtavirta keskittyy yhä enemmän kuluttamiseen, köyhä väestönosa, jolla ei ole varaa suosittuihin kulutustuotteisiin, on jäänyt kehityksen ulkopuolelle.
Nuoret saattaisivat saada enemmän sympatioita osakseen, jos he olisivat varastaneet nälkäänsä tai kohdistaneet raivonsa yläluokan muotiliikkeisiin, kirjoittaa Guardian-lehden kolumnisti Zoe Williams. ”Heidän heikkoutensa oli se, että he varastivat nimenomaan sellaisia tuotteita, joita he itse halusivat.”
Maanantaiyön Twitter-viesteissä kuulemma päiviteltiin sitä, että Lontoon Clapham Junctionin aseman lähettyvillä ainoa liikeyritys, joka säästyi nuorten rettelöinniltä, oli
Waterstone’s-ketjun kirjakauppa.
Monien mielestä mellakoinnin taustalla on brittiläisen yhteiskunnan yhä jyrkentynyt kahtiajako. Lontoolaisen Roehamptonin yliopiston filosofian lehtori Nina Power muistuttaa, että tänä päivänä Iso-Britanniassa rikkain kymmenesosa väestöstä on sata kertaa vauraampi kuin köyhin kymmenes. Tottenhamin työttömyysprosentti on kaksi kertaa suurempi kuin koko saarivaltakunnan keskiarvo.
Lontoossa köyhillä asuinalueella poliisi pysäyttää ja ratsaa jatkuvasti etenkin mustaihoisia nuoria miehiä. Vuoden 1998 jälkeen 333 ihmistä on kuollut Britanniassa poliisin pidätyksessä, mutta yhtäkään poliisia ei ole tuomittu näistä tapauksista.
Lontoolainen yhteisöaktiivi Stafford Scott arveli, että mellakoiden alkuvaiheessa poliisi näytti keskittyvän Tottenhamissa lähinnä poliisiaseman suojeluun ja antavan mellakoiville nuorille vapaat kädet riehua muualla alueella. Jotkut uskovat, että poliisi antoi tietoisesti mellakoiden aluksi riistäytyä käsistä, jotta hallitusta voitaisiin painostaa luopumaan suunnitelmista leikata poliisivoimien budjettia.
Mellakoiden leviämisen jälkeen vähemmän huomiota on kohdistettu siihen, mistä kaikki alkoi. Tottenhamilaisen Mark Dugganin kuolinsyytutkimus tulee tiettävästi kestämään ainakin puoli vuotta.
Poliisin toimintaa tutkivan valituselimen mukaan tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että Duggan kuoli poliisin Heckler & Koch MP5 -konepistoolilla ampumasta luodista. Kuollessaan Dugganilla oli hallussaan laiton pistooli, mutta hän ei ampunut sillä poliisia kohti.
Duggan ei ollut ihan tavallinen perheenisä. Sensaatiolehti Daily Mail selvitti, että hän kuului paikalliseen Star Gang
-jengiin, joka hallitsi kokaiinikauppaa Tottenhamissa Pohjois-Lontoon postitoimialueella N17. Viime vuosina mustaihoisten nuorten jengit ovat taistelleet keskenään huumekaupan reviireistä. Valtamedia on kutsunut jengien välienselvittelyjä postinumerosodaksi.
Dugganin pysäyttäneet poliisit kuuluivat Suur-Lontoon poliisin erikoisyksikköön, jonka keskeisiä tehtäviä on ollut selvittää ampuma-aserikoksia kaupungin lähiöissä.
Tottenhamin mellakointi muistutti lähtökohdiltaan paljon alueella syksyllä 1985 nähtyjä mellakoita, joissa valkoihoinen poliisimies hakattiin hengiltä. Tuolloin katuväkivaltaisuudet alkoivat sen jälkeen kun mustaihoinen perheenäiti Cynthia Jarrett kuoli sydänkohtaukseen poliisin hyökättyä hänen kotiinsa tekemään kotietsintää. Jarrettin poika oli aiemmin pidätetty epäiltynä auton veromerkin väärentämisestä.
Torstain uutisten perusteella näytti siltä, että Englannin mellakat olisivat laantumassa viisi yötä jatkuneen ryöstelyn jälkeen. Tuhannet mellakkapoliisit partioivat Lontoon ja muiden suurempien kaupunkien kaduilla, ja lisäksi nuorisojoukkoja rauhoittivat keskiviikkoillan rankkasateet.
Torstaihin mennessä Suur-Lontoon alueella oli pidätetty lähes 900 nuorta. Birminghamissa ja Manchesterissä poliisi otti kiinni yli 400 ihmistä.
Mellakointi sai alkunsa viime lauantaina Lontoon Tottenhamissa sen jälkeen kun sadan ihmisen rauhanomainen delegaatio yritti turhaan saada poliisilta selitystä, miksi poliisin erikoisjoukot olivat ampuneet kuoliaaksi 29-vuotiaan Mark Dugganin. Mustaihoinen Duggan oli neljän lapsen isä.
Nuorisojoukot lähtivät kaduille ja kauppakeskuksiin hajottamaan ikkunoita ja varastamaan kaupoista tavaraa, minkä mukaansa saivat. Tottenhamissa poltettiin poliisiautoja, busseja ja rakennuksia. Mellakointi levisi pian Lontoon muihin lähiöihin ja muihin suuriin kaupunkeihin, Birminghamiin, Liverpooliin, Manchesteriin, Bristoliin ja Nottinghamiin.
Tottenhamin ensimmäisen illan mellakoinnin jälkeen ryöstely ei enää juuri liittynyt alkuperäiseen protestiin Mark Dugganin surmaamista vastaan. Nuoret ovat ryöstelleet kaupoista ennen muuta merkkivaatteita, tossuja, matkapuhelimia, taulutelevisioita – ja tietysti alkoholia ja tupakkaa.
”Viime yön mellakointi oli mieletöntä, mutta hienoa”, selittivät Britannian yleisradion BBC:n haastattelemat teinitytöt Croydonissa Etelä-Lontoossa tiistaina. Lähikaupasta varastettua roseeviiniä aamutuimaan juoneet tytöt kertoivat, että mellakoinnin syynä oli konservatiivien hallitus.
Haastateltavien mielestä ei ollut väärin varastaa kaupasta, sillä nämähän olivat rikkaiden ihmisten omistamia. ”Näytämme poliisille ja rikkaille, että voimme tehdä mitä haluamme.”
”Miksi emme käyttäisi hyväksi tilaisuutta, kun voimme saada kaupoista tavaroita ilmaiseksi? Tilanne ei ole enää hallituksen kontrollissa”, uhosivat puolestaan Manchesterissä haastatellut teinipojat.
Yksi pojista yritti kertoa, että opintotuen leikkausten takia monilla nuorilla ei ole enää varaa opiskella, mutta tässä vaiheessa BBC:n toimittaja siirtyi jo seuraavaan kysymykseen.
Britannian oikeistohallituksen pääministeri David Cameron kommentoi mellakoita keskiviikkona toteamalla, että osa yhteiskunnasta oli täysin sairas ja syynä olivat usein vanhemmat, jotka eivät ole kasvattaneet lapsiaan kunnolla.
Toiset kommentaattorit ovat puhuneet ”kulutusyhteiskunnan mellakoista” tai ”shoppailumellakoista”. Kun yhteiskunnan valtavirta keskittyy yhä enemmän kuluttamiseen, köyhä väestönosa, jolla ei ole varaa suosittuihin kulutustuotteisiin, on jäänyt kehityksen ulkopuolelle.
Nuoret saattaisivat saada enemmän sympatioita osakseen, jos he olisivat varastaneet nälkäänsä tai kohdistaneet raivonsa yläluokan muotiliikkeisiin, kirjoittaa Guardian-lehden kolumnisti Zoe Williams. ”Heidän heikkoutensa oli se, että he varastivat nimenomaan sellaisia tuotteita, joita he itse halusivat.”
Maanantaiyön Twitter-viesteissä kuulemma päiviteltiin sitä, että Lontoon Clapham Junctionin aseman lähettyvillä ainoa liikeyritys, joka säästyi nuorten rettelöinniltä, oli
Waterstone’s-ketjun kirjakauppa.
Monien mielestä mellakoinnin taustalla on brittiläisen yhteiskunnan yhä jyrkentynyt kahtiajako. Lontoolaisen Roehamptonin yliopiston filosofian lehtori Nina Power muistuttaa, että tänä päivänä Iso-Britanniassa rikkain kymmenesosa väestöstä on sata kertaa vauraampi kuin köyhin kymmenes. Tottenhamin työttömyysprosentti on kaksi kertaa suurempi kuin koko saarivaltakunnan keskiarvo.
Lontoossa köyhillä asuinalueella poliisi pysäyttää ja ratsaa jatkuvasti etenkin mustaihoisia nuoria miehiä. Vuoden 1998 jälkeen 333 ihmistä on kuollut Britanniassa poliisin pidätyksessä, mutta yhtäkään poliisia ei ole tuomittu näistä tapauksista.
Lontoolainen yhteisöaktiivi Stafford Scott arveli, että mellakoiden alkuvaiheessa poliisi näytti keskittyvän Tottenhamissa lähinnä poliisiaseman suojeluun ja antavan mellakoiville nuorille vapaat kädet riehua muualla alueella. Jotkut uskovat, että poliisi antoi tietoisesti mellakoiden aluksi riistäytyä käsistä, jotta hallitusta voitaisiin painostaa luopumaan suunnitelmista leikata poliisivoimien budjettia.
Mellakoiden leviämisen jälkeen vähemmän huomiota on kohdistettu siihen, mistä kaikki alkoi. Tottenhamilaisen Mark Dugganin kuolinsyytutkimus tulee tiettävästi kestämään ainakin puoli vuotta.
Poliisin toimintaa tutkivan valituselimen mukaan tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että Duggan kuoli poliisin Heckler & Koch MP5 -konepistoolilla ampumasta luodista. Kuollessaan Dugganilla oli hallussaan laiton pistooli, mutta hän ei ampunut sillä poliisia kohti.
Duggan ei ollut ihan tavallinen perheenisä. Sensaatiolehti Daily Mail selvitti, että hän kuului paikalliseen Star Gang
-jengiin, joka hallitsi kokaiinikauppaa Tottenhamissa Pohjois-Lontoon postitoimialueella N17. Viime vuosina mustaihoisten nuorten jengit ovat taistelleet keskenään huumekaupan reviireistä. Valtamedia on kutsunut jengien välienselvittelyjä postinumerosodaksi.
Dugganin pysäyttäneet poliisit kuuluivat Suur-Lontoon poliisin erikoisyksikköön, jonka keskeisiä tehtäviä on ollut selvittää ampuma-aserikoksia kaupungin lähiöissä.
Tottenhamin mellakointi muistutti lähtökohdiltaan paljon alueella syksyllä 1985 nähtyjä mellakoita, joissa valkoihoinen poliisimies hakattiin hengiltä. Tuolloin katuväkivaltaisuudet alkoivat sen jälkeen kun mustaihoinen perheenäiti Cynthia Jarrett kuoli sydänkohtaukseen poliisin hyökättyä hänen kotiinsa tekemään kotietsintää. Jarrettin poika oli aiemmin pidätetty epäiltynä auton veromerkin väärentämisestä.
perjantai 29. heinäkuuta 2011
Mikä teki Anders Breivikistä tappajan?
KU-VIIKKOLEHTI 29.7.2011
Norjan viikontakaisten tapahtumien ymmärtäminen on vaikeaa ja tuskallista. Helpointa olisi, jos Oslon pommi-iskusta ja kymmenien norjalaisnuorten kylmäverisestä surmaamisesta vangittu Anders Behring Breivik voitaisiin leimata mielisairaaksi ja maailmasta vieraantuneeksi mammanpojaksi, joka efedriinihumalassa kuvitteli olevansa muinainen temppeliritari.
Mutta itse asiassa Breivik tunnettiin ystäväpiirissään sosiaalisena ja työssään menestyneenä. Hänellä oli 26-vuotiaana oma ohjelmistofirma, ja hän oli ansainnut pienen omaisuuden pörssikaupoilla. Kouluaikana hän usein puolusti heikompia.
”Mikä pitää minut yöllä hereillä on se, että hän ei ole hirviö. Hän on tavallinen norjalainen kaveri, joka vain on kaivautunut syvälle täysin järjettömään poliittiseen analyysiin ja ollut valitettavasti riittävän neuvokas siirtämään ajatuksensa myös käytännön toiminnaksi”, toteaa Breivikin vanha koulukaveri, Norjan yleisradion toimittaja Peter Svaar.
Hullu tai ei, Breivikin tekoja on silti hedelmätöntä käsitellä irrallaan niistä rasistisista ja muukalaisvihamielisistä liikkeistä ja ideologioista, joista hän sai innoituksensa.
Kauppatieteitä opiskellut Breivik kuului vapaamuurareihin. Hän oli aiemmin Norjan oikeistopopulistisen Edistyspuolueen jäsen ja aktiivinen nettikeskustelija suomalaista Hommaforumia vastaavalla Document.no-sivustolla. 32-vuotias Breivik halusi luoda nettifoorumista äärioikeistolaisen sanomalehden.
Norjan työväenpuolueen kesäleirillä olleiden nuorten joukkomurhaaminen oli Breivikin mielestä poliittinen teko. Breivik halusi toimia esikuvana konservatiivisten kristittyjen vallankumoukselle, joka tulevina vuosikymmeninä ajaisi monikulttuurisuuden puolesta puhuvat vallanpitäjät vallasta ja pelastaisi Euroopan islamin aiheuttamalta tuholta.
Keskeisenä tavoitteena oli myös saada julkisuutta 1 500-sivuiselle manifestille. Kyseessä on eräänlainen äärioikeistovallankumouksen käsikirja, jota Breivik kirjoitti omien sanojensa mukaan yhdeksän vuoden ajan.
Englanninkielinen manifesti koostuu lähes 800-sivuisesta teoriaosuudesta sekä yhtä pitkästä, yksityiskohtaisesta ja sekavasta sotasuunnitelmasta.
Teoriaosuus on kattava kokoelma muiden äärioikeistolaisten ja maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tekstejä islaminuskon väitetystä väkivaltaisuudesta, muslimiväestön kasvusta Euroopassa ja niin sanotusta kulttuurimarxilaisesta poliittisesta eliitistä, joka monikulttuurisuuden nimissä sallii Euroopan kulttuurien alasajon.
Breivikin oman sotasuunnitelman mukaan Euroopan pelastamiseksi olisi yksinkertaisesti surmattava kaikki monikulttuurisuuteen uskovat poliittisen eliitin jäsenet, mukaan lukien puolueiden ja järjestöjen aktiivit, journalistit sekä kulttuurimarxilaisiksi luokiteltavat yhteiskuntatieteilijät.
Manifestin lopusta löytyy myös Breivikin itsestään tekemä pitkä haastattelu, hänen cv:nsä ja päiväkirjansa sekä tulevaa oikeudenkäyntiä varten valmiiksi kirjoitetut puolustuspuheenvuorot.
Manifestin nimi ”2083 – Euroopan itsenäisyysjulistus” viittaa norjalaisen blogikirjoittajan Fjordmanin kirjoittamaan tekstiin. Vuonna 2083 tulee kuluneeksi 400 vuotta Wienin taistelusta, jossa paavin Pyhän liiton joukot löivät kaupunkia piirittäneet Ottomaanien valtakunnan turkkilaiset soturit.
Breivik siteeraa manifestissään kymmeniä kertoja yhdysvaltalaista Robert Spenceriä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen islaminuskon mollaamisen. Spencerillä on oma verkkosivusto nimeltä Jihad Watch.
Breivikin tärkein oppi-isä on kuitenkin norjalaisbloggaaja Fjordman. Fjordmanin kirjoitusten keskeinen ajatus on, että monikulttuurisuus on vihaideologia, joka tuhoaa Euroopan maiden kulttuurit. Monikulttuurisuuden ja EU:n ajaman suvaitsevaisuuspolitiikan ansiosta Eurooppa on Fjordmanin mukaan vaivihkaa muuttumassa islamilaiseksi Eurabiaksi.
”Euroopan poliittiset eliitit toteuttavat vihollistemme esityslistaa eivätkä piittaa omien kansojensa intresseistä. He ovat näin ollen kätyreitä ja pettureita, ja heitä tulee kohdella sen mukaisesti”, Fjordman kirjoitti Gates of Vienna -blogissa vuonna 2008.
Juuri Fjordmanin teksteistä löytyvät myös viittaukset perussuomalaisten Jussi Halla-ahoon ja keskustan europarlamentaarikkoon Hannu Takkulaan.
Halla-ahon viiden vuoden takainen kirjoitus käsitteli Ruotsin tilannetta, kun sosiaalidemokraatit olivat vielä hallituksessa. Halla-ahon mukaan vasemmistoeliitti ylläpiti joutilasta maahanmuuttajaväestöä, joka tästä hyvästä äänesti vaaleissa vasemmistoa. ”Yhteiskunnalla on kyljessään kaksi parasiittia, jotka elävät keskenään sopuisassa symbioosissa.”
Takkula taas totesi eräässä puheessa vuonna 2006, että samat voimat, jotka vihaavat Israelia, vihaavat myös Eurooppaa.
Breivik on laatinut omiin arvioihinsa perustuvan tilaston, jonka mukaan muslimit olisivat syyllistyneet Länsi-Euroopan maissa viime vuonna yli 70 000 raiskaukseen ja 30 000 tuhopolttoon. Luvut eivät pidä paikkaansa. Hän päättelee kuitenkin, että muslimien tekemät rikokset lisääntyvät lähivuosina samassa mitassa kuin islaminuskoisen väestön määrä kasvaa.
Breivikin mukaan muslimeja itseään ei pidä syyttää, sillä he ovat kuin villieläimiä. Syyllisiä ovat monikulttuurisuuteen uskovat A- ja B-kategorioiden petturit, jotka sallivat muslimien pääsyn Eurooppaan.
Seurauksena on lopulta sisällissota, jossa temppeliritarit ja muut oikeistolaiset voimat ryhtyvät vallankumoukseen Euroopan maiden hallituksia vastaan. Breivikin mukaan ainakin 200 000 eurooppalaista petturia olisi surmattava – attentaateilla, pernaruttohyökkäyksillä sekä pommi-iskuilla ydinvoimaloihin tai öljynjalostamoihin.
Manifestista löytyvät ohjeet ammoniumnitraattipommin valmistamiseen sekä vinkit yhteistyöstä rikollisryhmien ja moottoripyöräjengien kanssa.
Breivik uskoo, että oikeistovoimien ja EU:n välinen sota syttyy viimeistään vuonna 2070. Tärkeintä olisi vapauttaa monikulttuurisuuden ikeestä Ranska, Saksa ja Iso-Britannia. Tämän jälkeen muslimit ja monikulttuurisuuden kannattajat karkotettaisiin Turkkiin.
Norjan viikontakaisten tapahtumien ymmärtäminen on vaikeaa ja tuskallista. Helpointa olisi, jos Oslon pommi-iskusta ja kymmenien norjalaisnuorten kylmäverisestä surmaamisesta vangittu Anders Behring Breivik voitaisiin leimata mielisairaaksi ja maailmasta vieraantuneeksi mammanpojaksi, joka efedriinihumalassa kuvitteli olevansa muinainen temppeliritari.
Mutta itse asiassa Breivik tunnettiin ystäväpiirissään sosiaalisena ja työssään menestyneenä. Hänellä oli 26-vuotiaana oma ohjelmistofirma, ja hän oli ansainnut pienen omaisuuden pörssikaupoilla. Kouluaikana hän usein puolusti heikompia.
”Mikä pitää minut yöllä hereillä on se, että hän ei ole hirviö. Hän on tavallinen norjalainen kaveri, joka vain on kaivautunut syvälle täysin järjettömään poliittiseen analyysiin ja ollut valitettavasti riittävän neuvokas siirtämään ajatuksensa myös käytännön toiminnaksi”, toteaa Breivikin vanha koulukaveri, Norjan yleisradion toimittaja Peter Svaar.
Hullu tai ei, Breivikin tekoja on silti hedelmätöntä käsitellä irrallaan niistä rasistisista ja muukalaisvihamielisistä liikkeistä ja ideologioista, joista hän sai innoituksensa.
Kauppatieteitä opiskellut Breivik kuului vapaamuurareihin. Hän oli aiemmin Norjan oikeistopopulistisen Edistyspuolueen jäsen ja aktiivinen nettikeskustelija suomalaista Hommaforumia vastaavalla Document.no-sivustolla. 32-vuotias Breivik halusi luoda nettifoorumista äärioikeistolaisen sanomalehden.
Norjan työväenpuolueen kesäleirillä olleiden nuorten joukkomurhaaminen oli Breivikin mielestä poliittinen teko. Breivik halusi toimia esikuvana konservatiivisten kristittyjen vallankumoukselle, joka tulevina vuosikymmeninä ajaisi monikulttuurisuuden puolesta puhuvat vallanpitäjät vallasta ja pelastaisi Euroopan islamin aiheuttamalta tuholta.
Keskeisenä tavoitteena oli myös saada julkisuutta 1 500-sivuiselle manifestille. Kyseessä on eräänlainen äärioikeistovallankumouksen käsikirja, jota Breivik kirjoitti omien sanojensa mukaan yhdeksän vuoden ajan.
Englanninkielinen manifesti koostuu lähes 800-sivuisesta teoriaosuudesta sekä yhtä pitkästä, yksityiskohtaisesta ja sekavasta sotasuunnitelmasta.
Teoriaosuus on kattava kokoelma muiden äärioikeistolaisten ja maahanmuuttokriittisten kirjoittajien tekstejä islaminuskon väitetystä väkivaltaisuudesta, muslimiväestön kasvusta Euroopassa ja niin sanotusta kulttuurimarxilaisesta poliittisesta eliitistä, joka monikulttuurisuuden nimissä sallii Euroopan kulttuurien alasajon.
Breivikin oman sotasuunnitelman mukaan Euroopan pelastamiseksi olisi yksinkertaisesti surmattava kaikki monikulttuurisuuteen uskovat poliittisen eliitin jäsenet, mukaan lukien puolueiden ja järjestöjen aktiivit, journalistit sekä kulttuurimarxilaisiksi luokiteltavat yhteiskuntatieteilijät.
Manifestin lopusta löytyy myös Breivikin itsestään tekemä pitkä haastattelu, hänen cv:nsä ja päiväkirjansa sekä tulevaa oikeudenkäyntiä varten valmiiksi kirjoitetut puolustuspuheenvuorot.
Manifestin nimi ”2083 – Euroopan itsenäisyysjulistus” viittaa norjalaisen blogikirjoittajan Fjordmanin kirjoittamaan tekstiin. Vuonna 2083 tulee kuluneeksi 400 vuotta Wienin taistelusta, jossa paavin Pyhän liiton joukot löivät kaupunkia piirittäneet Ottomaanien valtakunnan turkkilaiset soturit.
Breivik siteeraa manifestissään kymmeniä kertoja yhdysvaltalaista Robert Spenceriä, joka on ottanut elämäntehtäväkseen islaminuskon mollaamisen. Spencerillä on oma verkkosivusto nimeltä Jihad Watch.
Breivikin tärkein oppi-isä on kuitenkin norjalaisbloggaaja Fjordman. Fjordmanin kirjoitusten keskeinen ajatus on, että monikulttuurisuus on vihaideologia, joka tuhoaa Euroopan maiden kulttuurit. Monikulttuurisuuden ja EU:n ajaman suvaitsevaisuuspolitiikan ansiosta Eurooppa on Fjordmanin mukaan vaivihkaa muuttumassa islamilaiseksi Eurabiaksi.
”Euroopan poliittiset eliitit toteuttavat vihollistemme esityslistaa eivätkä piittaa omien kansojensa intresseistä. He ovat näin ollen kätyreitä ja pettureita, ja heitä tulee kohdella sen mukaisesti”, Fjordman kirjoitti Gates of Vienna -blogissa vuonna 2008.
Juuri Fjordmanin teksteistä löytyvät myös viittaukset perussuomalaisten Jussi Halla-ahoon ja keskustan europarlamentaarikkoon Hannu Takkulaan.
Halla-ahon viiden vuoden takainen kirjoitus käsitteli Ruotsin tilannetta, kun sosiaalidemokraatit olivat vielä hallituksessa. Halla-ahon mukaan vasemmistoeliitti ylläpiti joutilasta maahanmuuttajaväestöä, joka tästä hyvästä äänesti vaaleissa vasemmistoa. ”Yhteiskunnalla on kyljessään kaksi parasiittia, jotka elävät keskenään sopuisassa symbioosissa.”
Takkula taas totesi eräässä puheessa vuonna 2006, että samat voimat, jotka vihaavat Israelia, vihaavat myös Eurooppaa.
Breivik on laatinut omiin arvioihinsa perustuvan tilaston, jonka mukaan muslimit olisivat syyllistyneet Länsi-Euroopan maissa viime vuonna yli 70 000 raiskaukseen ja 30 000 tuhopolttoon. Luvut eivät pidä paikkaansa. Hän päättelee kuitenkin, että muslimien tekemät rikokset lisääntyvät lähivuosina samassa mitassa kuin islaminuskoisen väestön määrä kasvaa.
Breivikin mukaan muslimeja itseään ei pidä syyttää, sillä he ovat kuin villieläimiä. Syyllisiä ovat monikulttuurisuuteen uskovat A- ja B-kategorioiden petturit, jotka sallivat muslimien pääsyn Eurooppaan.
Seurauksena on lopulta sisällissota, jossa temppeliritarit ja muut oikeistolaiset voimat ryhtyvät vallankumoukseen Euroopan maiden hallituksia vastaan. Breivikin mukaan ainakin 200 000 eurooppalaista petturia olisi surmattava – attentaateilla, pernaruttohyökkäyksillä sekä pommi-iskuilla ydinvoimaloihin tai öljynjalostamoihin.
Manifestista löytyvät ohjeet ammoniumnitraattipommin valmistamiseen sekä vinkit yhteistyöstä rikollisryhmien ja moottoripyöräjengien kanssa.
Breivik uskoo, että oikeistovoimien ja EU:n välinen sota syttyy viimeistään vuonna 2070. Tärkeintä olisi vapauttaa monikulttuurisuuden ikeestä Ranska, Saksa ja Iso-Britannia. Tämän jälkeen muslimit ja monikulttuurisuuden kannattajat karkotettaisiin Turkkiin.
perjantai 15. heinäkuuta 2011
Vihdoin vapaa Etelä-Sudan
KU-VIIKKOLEHTI 15.7.2011
Viime viikonloppuna tv-ryhmät ja valtionpäämiehet kerääntyivät kasapäin syrjäiseen Afrikan kolkkaan, kun
Etelä-Sudan itsenäistyi omaksi valtiokseen ja maanosan
pinta-alaltaan suurin maa Sudan jakautui sen myötä kahtia.
Tapaus oli historiallinen, sillä viimeksi uusi valtio on piirretty Afrikan kartalle 18 vuotta sitten, kun Eritrea irtaantui Etiopiasta. Tällä viikolla YK:n yleiskokouksen oli määrä hyväksyä Etelä-Sudan maailmanjärjestön 193. jäsenmaaksi.
Päätös Etelä-Sudanin itsenäisyydestä sinetöitiin kansanäänestyksessä viime tammikuussa. Äänestyksen tulos oli etukäteen selvä. Olin itse äänestysviikolla Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, enkä tavannut tuolloin ainuttakaan paikallista asukasta, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Loppujen lopuksi 99 prosenttia eteläsudanilaisista äänesti sen puolesta, että maa irrottautuisi Sudanista. Ulkomaisten vaalitarkkailijoiden mukaan äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Kansanäänestystä juhlittiin Jubassa railakkaasti tanssin, eksoottisen vaatetuksen ja ugandalaisen oluen voimalla, ja mitä viikonlopun aikana paikan päältä kuulin, niin itsenäistymiskarkeloissa pistettiin vielä paremmaksi.
Juban sairaalassa saatiin lauantaina hoitaa pääasiassa juhlayön jälkeen helteessä pyörtyneitä ihmisiä, kertoi sairaalassa työskentelevä Nhial Monykuany, joka asui aikoinaan parisenkymmentä vuotta Suomessa ja opiskeli täällä lääkäriksi.
Brittivallan alaisuudesta vuonna 1956 itsenäistyneen Sudanin pohjoista ja eteläistä osaa ei yhdistänyt oikeasti mikään muu kuin Niilin toinen päähaara, Valkoinen Niili, joka virtaa Victoriajärveltä Ugandan ja Etelä-Sudanin halki pohjoiseen Sudaniin ja sieltä Assuanin patoaltaan kautta edelleen Egyptiin.
Brittien ja Egyptin intresseissä oli, että Sudanin pohjoisosien arabiankielinen ja islaminuskoinen eliitti piti etelän lukuisat mustaihoiset heimokansat aisoissa eikä Niilin vedestä syntynyt arvaamattomia kiistoja.
Koko itsenäisen Sudanin historian ajan etelä jäi syrjään sekä vallasta että valtion resursseista. Pohjoisen hallitus yritti moneen otteeseen ulottaa islamilaiset sharia-lait myös kristinuskoiseen etelään, sillä seurauksella että maan eteläosissa ryhdyttiin aseelliseen vastarintaan.
Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli vuodesta 1983 vuoteen 2005 jatkuneessa sisällissodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä. Vuosien saatossa ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin vapautusliike, Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA, taisteli ensin yhtenäisen ja maallisen Sudanin puolesta, mutta vuonna 2005 solmitun rauhansopimuksen ja liikkeen karismaattisen johtajan John Garangin kuoleman jälkeen päätavoitteeksi tuli etelän itsenäisyys.
Itsenäisen valtion synnyttämisessä helpoimpia tehtäviä on sopia uuden maan näkyvistä symboleista, lähtien maan nimestä, lipusta ja kansallishymnistä. Vielä tammikuussa monet eteläsudanilaiset ehdottivat valtion nimeksi Niilin tasavaltaa, mutta lopulta päädyttiin Etelä-Sudaniin. Lipuksi otettiin sissiliike SPLA:n lippu.
Kansallishymnistä järjestettiin kilpailu, jonka voittajaksi valittiin Juban yliopiston opiskelijoiden ja opettajien säveltämä kappale. Maan oma valuutta, Etelä-Sudanin punta, julkistetaan ensi viikolla.
Postimerkkien painatus saa vielä odottaa, ja perinteinen kirjeposti kulkee ainakin lähikuukaudet edelleen Pohjois-Sudanin kautta.
Etelä-Sudanin jalkapallomaajoukkue pelasi tällä viikolla ensimmäisen ottelunsa. Vastassa oli kenialainen valioliigajoukkue Tusker FC, joka voitti ottelun 3–1.
Etelä-Sudan tarvitsee lähivuosina valtavia panostuksia hyvinvointipalvelujen luomiseksi. Yhtenäisessä Sudanissa etelä jätettiin jatkuvasti kaiken kehityksen ulkopuolelle ja ihmiset oman onnensa nojaan.
Sisällissodan aikana Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja ulkomailta tuotu hätäapu aiheutti riippuvuuden avustustoimituksista.
Etelä-Sudan on itsenäistyessään kaikilla mittareilla maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Joka seitsemäs lapsi menehtyy ennen kuin on täyttänyt viisi vuotta. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Hyvät uutiset tulevat tässä: Etelä-Sudanin maaperässä on runsaasti öljyä. Yhtenäisen Sudanin puolen miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta arviolta 80 prosenttia on ollut peräisin Etelä-Sudanissa sijaitsevilta öljykentiltä. Öljyputket kulkevat kuitenkin pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Etelän öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja Sudanin ja
Etelä-Sudanin hallitusten kesken.
YK:n turvallisuusneuvosto päätti viime kuussa lähettää
4 000 etiopialaista rauhanturvaajaa valvomaan rajaa etenkin kiistellyllä Abyein alueella, jonka pohjoisen Sudanin joukot miehittivät toukokuussa muutaman viikon ajaksi.
Myönteistä on myös se, että Etelä-Sudan näyttäisi olevan houkutteleva sijoituskohde eteläisille naapurimaille. Pankit ovat kenialaisia. Vähittäiskaupasta ja tavarakuljetuksista huolehtivat ugandalaiset kauppiaat ja kuorma-autokuskit.
”Tuotteet menevät täällä hyvin kaupaksi, sillä myymme niitä ihmisille, joilla ei todellakaan ole mitään”, ugandalainen kauppiasrouva kertoi Al Jazeeralle.
Viime viikonloppuna tv-ryhmät ja valtionpäämiehet kerääntyivät kasapäin syrjäiseen Afrikan kolkkaan, kun
Etelä-Sudan itsenäistyi omaksi valtiokseen ja maanosan
pinta-alaltaan suurin maa Sudan jakautui sen myötä kahtia.
Tapaus oli historiallinen, sillä viimeksi uusi valtio on piirretty Afrikan kartalle 18 vuotta sitten, kun Eritrea irtaantui Etiopiasta. Tällä viikolla YK:n yleiskokouksen oli määrä hyväksyä Etelä-Sudan maailmanjärjestön 193. jäsenmaaksi.
Päätös Etelä-Sudanin itsenäisyydestä sinetöitiin kansanäänestyksessä viime tammikuussa. Äänestyksen tulos oli etukäteen selvä. Olin itse äänestysviikolla Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, enkä tavannut tuolloin ainuttakaan paikallista asukasta, joka ei kannattaisi maan itsenäisyyttä.
Loppujen lopuksi 99 prosenttia eteläsudanilaisista äänesti sen puolesta, että maa irrottautuisi Sudanista. Ulkomaisten vaalitarkkailijoiden mukaan äänestys sujui kansainvälisten standardien mukaisesti.
Kansanäänestystä juhlittiin Jubassa railakkaasti tanssin, eksoottisen vaatetuksen ja ugandalaisen oluen voimalla, ja mitä viikonlopun aikana paikan päältä kuulin, niin itsenäistymiskarkeloissa pistettiin vielä paremmaksi.
Juban sairaalassa saatiin lauantaina hoitaa pääasiassa juhlayön jälkeen helteessä pyörtyneitä ihmisiä, kertoi sairaalassa työskentelevä Nhial Monykuany, joka asui aikoinaan parisenkymmentä vuotta Suomessa ja opiskeli täällä lääkäriksi.
Brittivallan alaisuudesta vuonna 1956 itsenäistyneen Sudanin pohjoista ja eteläistä osaa ei yhdistänyt oikeasti mikään muu kuin Niilin toinen päähaara, Valkoinen Niili, joka virtaa Victoriajärveltä Ugandan ja Etelä-Sudanin halki pohjoiseen Sudaniin ja sieltä Assuanin patoaltaan kautta edelleen Egyptiin.
Brittien ja Egyptin intresseissä oli, että Sudanin pohjoisosien arabiankielinen ja islaminuskoinen eliitti piti etelän lukuisat mustaihoiset heimokansat aisoissa eikä Niilin vedestä syntynyt arvaamattomia kiistoja.
Koko itsenäisen Sudanin historian ajan etelä jäi syrjään sekä vallasta että valtion resursseista. Pohjoisen hallitus yritti moneen otteeseen ulottaa islamilaiset sharia-lait myös kristinuskoiseen etelään, sillä seurauksella että maan eteläosissa ryhdyttiin aseelliseen vastarintaan.
Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli vuodesta 1983 vuoteen 2005 jatkuneessa sisällissodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä. Vuosien saatossa ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Etelä-Sudanin vapautusliike, Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA, taisteli ensin yhtenäisen ja maallisen Sudanin puolesta, mutta vuonna 2005 solmitun rauhansopimuksen ja liikkeen karismaattisen johtajan John Garangin kuoleman jälkeen päätavoitteeksi tuli etelän itsenäisyys.
Itsenäisen valtion synnyttämisessä helpoimpia tehtäviä on sopia uuden maan näkyvistä symboleista, lähtien maan nimestä, lipusta ja kansallishymnistä. Vielä tammikuussa monet eteläsudanilaiset ehdottivat valtion nimeksi Niilin tasavaltaa, mutta lopulta päädyttiin Etelä-Sudaniin. Lipuksi otettiin sissiliike SPLA:n lippu.
Kansallishymnistä järjestettiin kilpailu, jonka voittajaksi valittiin Juban yliopiston opiskelijoiden ja opettajien säveltämä kappale. Maan oma valuutta, Etelä-Sudanin punta, julkistetaan ensi viikolla.
Postimerkkien painatus saa vielä odottaa, ja perinteinen kirjeposti kulkee ainakin lähikuukaudet edelleen Pohjois-Sudanin kautta.
Etelä-Sudanin jalkapallomaajoukkue pelasi tällä viikolla ensimmäisen ottelunsa. Vastassa oli kenialainen valioliigajoukkue Tusker FC, joka voitti ottelun 3–1.
Etelä-Sudan tarvitsee lähivuosina valtavia panostuksia hyvinvointipalvelujen luomiseksi. Yhtenäisessä Sudanissa etelä jätettiin jatkuvasti kaiken kehityksen ulkopuolelle ja ihmiset oman onnensa nojaan.
Sisällissodan aikana Etelä-Sudanin oma maatalous näivettyi täysin, ja ulkomailta tuotu hätäapu aiheutti riippuvuuden avustustoimituksista.
Etelä-Sudan on itsenäistyessään kaikilla mittareilla maailman takapajuisimpia maita. 90 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä. Puolet väestöstä on vailla puhdasta juomavettä. Vain joka neljäs eteläsudanilainen osaa lukea. Joka seitsemäs lapsi menehtyy ennen kuin on täyttänyt viisi vuotta. Äitiyskuolleisuus on maailman korkeimpia.
Myös infrastruktuurista on pulaa. Päällystettyjä teitä on tällä hetkellä 60 kilometriä – maassa, joka on kaksi kertaa niin iso kuin Suomi.
Hyvät uutiset tulevat tässä: Etelä-Sudanin maaperässä on runsaasti öljyä. Yhtenäisen Sudanin puolen miljoonan tynnyrin päivittäisestä öljyntuotannosta arviolta 80 prosenttia on ollut peräisin Etelä-Sudanissa sijaitsevilta öljykentiltä. Öljyputket kulkevat kuitenkin pohjoiseen ja öljynjalostamot sijaitsevat pohjoisessa, samoin Port Sudanin öljysatama.
Etelän öljytulojen jaosta ja maiden välisen rajan tarkasta sijainnista käydään parhaillaan neuvotteluja Sudanin ja
Etelä-Sudanin hallitusten kesken.
YK:n turvallisuusneuvosto päätti viime kuussa lähettää
4 000 etiopialaista rauhanturvaajaa valvomaan rajaa etenkin kiistellyllä Abyein alueella, jonka pohjoisen Sudanin joukot miehittivät toukokuussa muutaman viikon ajaksi.
Myönteistä on myös se, että Etelä-Sudan näyttäisi olevan houkutteleva sijoituskohde eteläisille naapurimaille. Pankit ovat kenialaisia. Vähittäiskaupasta ja tavarakuljetuksista huolehtivat ugandalaiset kauppiaat ja kuorma-autokuskit.
”Tuotteet menevät täällä hyvin kaupaksi, sillä myymme niitä ihmisille, joilla ei todellakaan ole mitään”, ugandalainen kauppiasrouva kertoi Al Jazeeralle.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Kiistaa kehitysapuprosenteista
KU-VIIKKOLEHTI 1.7.2011
Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö Kepa paheksuu Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa. Kepan mukaan hallitusohjelman tekstissä puhutaan kehitysyhteistyön määrärahojen tasaisesta kasvusta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta, mutta hallituksen leikkauslistasta voi nähdä, että kehitysyhteistyövaroista aiotaan kuitenkin vähentää 115 miljoonaa euroa.
Näin ollen Suomi luopuisi toistaiseksi kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoittelemisesta.
”Prosenttiosuus kääntyy laskuun vuonna 2013. Kahden edellisen hallituksen tekemä arvokas työ uhkaa valua hukkaan”, arvelee Kepan viestintäjohtaja Mika Railo.
Kehitystutkijat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen Helsingin yliopistosta ovat kehitysapujärjestöjen kanssa hiukan eri mieltä määrärahojen suuruuden merkityksestä.
”Yksi nyky-kehitysyhteistyön perusongelmia on, että sitä koskeva poliittinen keskustelu ja päätöksenteko pyörivät rahamäärien ympärillä”, Koponen ja Kontinen toteavat Into Kustannuksen tällä viikolla julkaisemassa kirjassa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
”Kuuluisa 0,7 prosentin bktl-tavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”, Koponen ja Kontinen kirjoittavat.
Varsin rajusti ilmaistu ottaen huomioon, että Koponen on kehitysmaatutkimuksen professori ja Kontinen puolestaan Suomen kehitystutkimuksen seuran puheenjohtaja.
Rahan määrässä mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Viime vuonna kehitysavun määrärahojen osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Tänä vuonna osuuden uskotaan nousevan 0,58 prosenttiin.
”0,58 prosenttia bruttokansantulosta ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta se on myös kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista”, Koponen ja Kontinen huomauttavat.
Kehitysapuun käytetty rahamäärä on alle puolet Suomen sotilasmenoista tai maataloustuesta, mutta summa on myös suurempi kuin mitä koko Suomen poliisilaitoksen ylläpitämiseen käytetään.
Mistä tuo maaginen 0,7 prosentin kehitysaputavoite on oikeastaan peräisin? 1970-luvun alussa ajateltiin, että jos vauraat maat investoisivat köyhempiin maihin yhden prosentin tuloistaan – 0,7 prosenttia julkista ja 0,3 prosenttia yksityistä pääomaa – kehitysmaat voisivat lähteä kehittymään kuin läntiset teollisuusmaat aikoinaan.
Summa ei loppujen lopuksi ole päätähuimaava. Tänä päivänä 0,7 prosenttia teollisuusmaiden bruttokansantulosta vastaisi muutamaa kymmentä euroa kutakin kehitysmaan asukasta kohti.
Koposen ja Kontisen mukaan yhden prosentin investointitavoite on kuitenkin jo toteutunut – tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajateltu. Vaikka julkisen kehitysavun määrä on edelleen kaukana tavoitteestaan, yksityiset suorat investoinnit ovat jo yli vuosikymmenen ajan olleet monta kertaa suuremmat kuin kehitysapu.
Täytyy kuitenkin muistaa, että yksityisistä kaupallisista sijoituksista huomattava osa palautuu myöhemmin voittoina rikkaisiin maihin. Viime vuonna koko maailman julkisen kehitysavun määrä oli 129 miljardia dollaria. Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin on moninkertaisesti suurempi summa, vuosittain arviolta 700–800 miljardia dollaria.
Jos rahamääristä ja bruttokansantulo-osuuksista puhutaan paljon, niin vähemmän julkista keskustelua käydään siitä, millaiseen kehitysyhteistyöhön rahaa kannattaa käyttää. Koponen ja Kontinen muistuttavat, että määrärahojen taso ei kerro vielä mitään siitä, kenelle varat osoitetaan, kuinka ne käytetään ja kuka varoista lopulta hyötyy.
”Halutaanko tavoittaa köyhistä köyhimmät, lähetetäänkö rahat suoraan vastaanottajavaltion pankkitilille, palkataanko niillä suomalaista työvoimaa ja ostetaanko suomalaisia tavaroita kehitysmaihin lähetettäväksi, vai käytetäänkö moninaisia muita keinoja ja välikäsiä avun perille toimittamiseksi?”
Yhtenä keskustelun hankaluutena on kehitysaputoimijoiden omaksuma byrokraattinen slangi. Kehitysrahoitusikkunat, sektorituki ja köyhyydenvähentämisohjelmien seurantaindikaattorit jäävät helposti pienen asiaan vihkiytyneen porukan munkkilatinaksi.
Koposen ja Kontisen toimittamassa kirjassa johtavat suomalaiset kehitysmaatutkijat käyvät esimerkkitapauksin läpi Suomen kehitysavun ongelmia ja onnistumisia – sekä myös sitä, miten vaikeaa on arvioida, onko apuprojekti onnistunut.
Useimmiten hankkeet kyllä saavuttavat halutut tulokset, mutta olivatko nämä tulokset kohdemaan muun kehityksen kannalta olennaisia ja jatkuiko kehitys myös hankkeen päättymisen jälkeen? Entä missä suhteessa saavutetut tulokset olivat käytettyihin kustannuksiin? Mitä vastaavilla resursseilla olisi voitu saada aikaan, jos varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin?
Juhani Koponen erittelee kirjassa Tansanian kehitysyhteistyön tuloksia ja epäonnistumisia. Maaria Seppänen pohtii, pitäisikö Suomen edelleen jatkaa kehitysapuaan Nicaragualle presidentti Daniel Ortegan hallinnon epäkohdista huolimatta. Petri Hautaniemi toteaa, että Suomen tuki Nepalin opetushallinnolle lisäsi koulunkäyntiä etenkin maaseudun tyttöjen keskuudessa, mutta opetuksen laatu pysyi edelleen heikkona.
”On aika ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen mukana vaikuttamassa maailmanlaajuisissa ja paikallisissa kehitysprosesseissa – ja että nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin”, kirjoittavat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen.
Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö Kepa paheksuu Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa. Kepan mukaan hallitusohjelman tekstissä puhutaan kehitysyhteistyön määrärahojen tasaisesta kasvusta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta, mutta hallituksen leikkauslistasta voi nähdä, että kehitysyhteistyövaroista aiotaan kuitenkin vähentää 115 miljoonaa euroa.
Näin ollen Suomi luopuisi toistaiseksi kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoittelemisesta.
”Prosenttiosuus kääntyy laskuun vuonna 2013. Kahden edellisen hallituksen tekemä arvokas työ uhkaa valua hukkaan”, arvelee Kepan viestintäjohtaja Mika Railo.
Kehitystutkijat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen Helsingin yliopistosta ovat kehitysapujärjestöjen kanssa hiukan eri mieltä määrärahojen suuruuden merkityksestä.
”Yksi nyky-kehitysyhteistyön perusongelmia on, että sitä koskeva poliittinen keskustelu ja päätöksenteko pyörivät rahamäärien ympärillä”, Koponen ja Kontinen toteavat Into Kustannuksen tällä viikolla julkaisemassa kirjassa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
”Kuuluisa 0,7 prosentin bktl-tavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”, Koponen ja Kontinen kirjoittavat.
Varsin rajusti ilmaistu ottaen huomioon, että Koponen on kehitysmaatutkimuksen professori ja Kontinen puolestaan Suomen kehitystutkimuksen seuran puheenjohtaja.
Rahan määrässä mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Viime vuonna kehitysavun määrärahojen osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Tänä vuonna osuuden uskotaan nousevan 0,58 prosenttiin.
”0,58 prosenttia bruttokansantulosta ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta se on myös kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista”, Koponen ja Kontinen huomauttavat.
Kehitysapuun käytetty rahamäärä on alle puolet Suomen sotilasmenoista tai maataloustuesta, mutta summa on myös suurempi kuin mitä koko Suomen poliisilaitoksen ylläpitämiseen käytetään.
Mistä tuo maaginen 0,7 prosentin kehitysaputavoite on oikeastaan peräisin? 1970-luvun alussa ajateltiin, että jos vauraat maat investoisivat köyhempiin maihin yhden prosentin tuloistaan – 0,7 prosenttia julkista ja 0,3 prosenttia yksityistä pääomaa – kehitysmaat voisivat lähteä kehittymään kuin läntiset teollisuusmaat aikoinaan.
Summa ei loppujen lopuksi ole päätähuimaava. Tänä päivänä 0,7 prosenttia teollisuusmaiden bruttokansantulosta vastaisi muutamaa kymmentä euroa kutakin kehitysmaan asukasta kohti.
Koposen ja Kontisen mukaan yhden prosentin investointitavoite on kuitenkin jo toteutunut – tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajateltu. Vaikka julkisen kehitysavun määrä on edelleen kaukana tavoitteestaan, yksityiset suorat investoinnit ovat jo yli vuosikymmenen ajan olleet monta kertaa suuremmat kuin kehitysapu.
Täytyy kuitenkin muistaa, että yksityisistä kaupallisista sijoituksista huomattava osa palautuu myöhemmin voittoina rikkaisiin maihin. Viime vuonna koko maailman julkisen kehitysavun määrä oli 129 miljardia dollaria. Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin on moninkertaisesti suurempi summa, vuosittain arviolta 700–800 miljardia dollaria.
Jos rahamääristä ja bruttokansantulo-osuuksista puhutaan paljon, niin vähemmän julkista keskustelua käydään siitä, millaiseen kehitysyhteistyöhön rahaa kannattaa käyttää. Koponen ja Kontinen muistuttavat, että määrärahojen taso ei kerro vielä mitään siitä, kenelle varat osoitetaan, kuinka ne käytetään ja kuka varoista lopulta hyötyy.
”Halutaanko tavoittaa köyhistä köyhimmät, lähetetäänkö rahat suoraan vastaanottajavaltion pankkitilille, palkataanko niillä suomalaista työvoimaa ja ostetaanko suomalaisia tavaroita kehitysmaihin lähetettäväksi, vai käytetäänkö moninaisia muita keinoja ja välikäsiä avun perille toimittamiseksi?”
Yhtenä keskustelun hankaluutena on kehitysaputoimijoiden omaksuma byrokraattinen slangi. Kehitysrahoitusikkunat, sektorituki ja köyhyydenvähentämisohjelmien seurantaindikaattorit jäävät helposti pienen asiaan vihkiytyneen porukan munkkilatinaksi.
Koposen ja Kontisen toimittamassa kirjassa johtavat suomalaiset kehitysmaatutkijat käyvät esimerkkitapauksin läpi Suomen kehitysavun ongelmia ja onnistumisia – sekä myös sitä, miten vaikeaa on arvioida, onko apuprojekti onnistunut.
Useimmiten hankkeet kyllä saavuttavat halutut tulokset, mutta olivatko nämä tulokset kohdemaan muun kehityksen kannalta olennaisia ja jatkuiko kehitys myös hankkeen päättymisen jälkeen? Entä missä suhteessa saavutetut tulokset olivat käytettyihin kustannuksiin? Mitä vastaavilla resursseilla olisi voitu saada aikaan, jos varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin?
Juhani Koponen erittelee kirjassa Tansanian kehitysyhteistyön tuloksia ja epäonnistumisia. Maaria Seppänen pohtii, pitäisikö Suomen edelleen jatkaa kehitysapuaan Nicaragualle presidentti Daniel Ortegan hallinnon epäkohdista huolimatta. Petri Hautaniemi toteaa, että Suomen tuki Nepalin opetushallinnolle lisäsi koulunkäyntiä etenkin maaseudun tyttöjen keskuudessa, mutta opetuksen laatu pysyi edelleen heikkona.
”On aika ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen mukana vaikuttamassa maailmanlaajuisissa ja paikallisissa kehitysprosesseissa – ja että nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin”, kirjoittavat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Kehitysapu ennen ja nyt
KU-VIIKKOLEHTI 17.6.2011
Kehitysyhteistyön entiset ja nykyiset tekijät muistelivat suomalaisen kehitysyhteistyön käynnistymistä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkukuusta järjestetyssä juhlaseminaarissa. Kesäkuun alussa tuli nimittäin kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ulkoministeriöön palkattiin ensimmäinen virkamies valmistelemaan Suomen kehitysaputoimintaa.
Työpaikan sai juuri 29 vuotta täyttänyt Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen pääsihteeri Jaakko Iloniemi, joka sittemmin toimi myös suurlähettiläänä Washingtonissa sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan pitkäaikaisena johtajana.
Iloniemi korosti juhlapuheessaan, että suomalaisen kehitysavun käynnistymisen pontimena oli muiden Pohjoismaiden esimerkki. Vuonna 1962 Suomi lähti ensimmäistä kertaa mukaan yhteispohjoismaiseen kehityshankkeeseen Tanganyikassa, nykyisessä Tansaniassa.
Siinä missä ruotsalaiset puhuivat solidaarisuudesta, suomalaiset poliitikot olivat Iloniemen mukaan kuitenkin kiinnostuneempia Suomen vaikutusvallasta YK:ssa.
Suomen ensimmäinen oma kahdenvälinen kehityshanke oli vuonna 1965 käynnistynyt metsäalan hanke, jossa koulutettiin 600 metsuria Tunisiassa.
Presidentti Kekkonen kävi paikan päällä Tunisiassa ja totesi, että ”Suomella on oman historiansa perusteella kunniavelvoitus antaa apua niillä aloilla, joilla se on meille mahdollista”.
Alkuvaiheessa kaikki apu oli projektiapua ja vähäiset hankinnat pyrittiin sitomaan suomalaisiin toimituksiin.
”Projekteja valittaessa oli sovitettava yhteen suomalaisten osaaminen ja vastaanottajan tarpeet. Emme vielä silloin ymmärtäneet sitä, että niin pian kun avun saanti päättyi, projekti jäi ilman varoja ja hoitoa, olipa kyseessä sitten koulu tai kalastusalus. Kohdemailla oli muita, prioriteetiltaan tärkeämpiä hankkeita, jotka piti rahoittaa”, Iloniemi kertoi ulkoministeriön seminaarissa.
Kehitysyhteistyön painopisteet ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella. 70-luvulla puhuttiin ennen muuta teknisestä avusta, kun suomalaisia asiantuntijoita ja teknologiaa vietiin kehitysmaihin teollisuustuotannon tueksi.
80-luvulla käynnistettiin useita isoja sähköalan ja vesihuollon hankkeita ja kunnostettiin satamia Tansaniassa ja Mosambikissa. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry teki metsätaloussuunnitelmia Indonesiassa ja Thaimaassa. Muiden länsimaiden tavoin kehitysavulle asetettiin erilaisia talouspolitiikkaa ja myös demokratiaa koskevia ehtoja.
Kehitysyhteistyön määrärahat kasvoivat tasaisesti, ja vuonna 1991 ylitettiin ensimmäisen ja ainoan kerran YK:n suosittama 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta.
Puhtaassa rahassa mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä kuitenkin suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Avun muodot ovat nyt myös uudet, kun perinteisen hanketuen sijasta on siirrytty budjettitukeen tai rahalliseen tukeen eri hallinnonaloille. Suurimmissa kumppanimaissa Mosambikissa ja Tansaniassa suomalaisella kehitysavulla on tuettu muun muassa terveyshallintoa ja opetushallintoa, ja rahaa on maksettu myös suoraan valtioiden budjettiin.
Aiempien vuosien tapaan kehitysyhteistyön määrärahoja käytetään myös järjestöjen hankkeisiin, humanitaariseen kriisiapuun sekä Maailmanpankin ja EU:n kehitysapuhankkeisiin.
Suunnilleen samaan aikaan kun kehitysyhteistyöhallinto juhli omaa varhaishistoriaansa, Into Kustannus julkaisi Teppo Eskelisen pamfletin nimeltä Kehityksen loppu. Kirja on mainio katsaus kehitystavoitteiden muutoksiin ja ristiriitaisuuksiin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitysavusta tai ylipäänsä maailmanparantamisesta ja sen haasteista kiinnostuneille.
Kansan Uutisten talouskolumnistinakin toimiva Eskelinen on koulutukseltaan filosofi, ja filosofiassa tärkeintä on käsitteiden määrittely. Heti kirjansa kärkeen hän esittääkin kehitysavussa helposti unohtuneen tärkeän peruskysymyksen: Mistä oikein puhumme, kun puhumme kehityksestä?
Vastauksia on monia ja toteuttamisen tapoja yhtä lailla. Yhteistä niille on se, että kehityksellä tarkoitetaan yhteiskuntien muuttamista paremmiksi.
Kehitysavun kulta-aikana korostettiin sitä, että kehitys olisi nimenomaan yhteiskuntien modernisointia ja talouskasvua. Ajateltiin, että köyhiä maita teollistamalla ne voisivat muuttua länsimaiden kaltaisiksi. Viimeistään 80-luvulla kävi selväksi, että tämä olisi maapallon kestävyyden kannalta mahdotonta.
”Koska kehitys on laajamittaisena tavoitteena käynyt mahdottomaksi, kehitystavoitteet on käytännössä muutettu huomattavasti vaatimattomammiksi”, Eskelinen kirjoittaa.
”Kehityksellä pyritään tänä päivänä köyhyyden vähentämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hieman nykyistä pienempi ihmisjoukko eläisi hyvin matalalle määritellyn köyhyysrajan alapuolella.”
Myös Suomen kehityspolitiikan tavoitteena on nykyään köyhyyden vähentäminen ja kestävän kehityksen edistäminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Köyhyyden vähentämiseen pyritään kehitysyhteistyön avulla ”edistämällä kehitykselle suotuisien olosuhteiden vahvistumista köyhimmissä maissa elinkeinojen, investointien ja kaupan edellytysten parantamiseksi ja talouskasvun aikaansaamiseksi.”
Teppo Eskelinen kuitenkin muistuttaa, että monissa maissa juuri kehitys ja talouskasvu ovat olleet syynä köyhien ihmisten elämän kurjistumiseen. Talous ja investoinnit kasvavat ja jotkut toki vaurastuvat, mutta maaseudulta kaupunkiin paremman elintason toivossa muuttaneet ihmiset työskentelevät hikipajoissa ja asuvat surkeissa slummeissa.
”Ainoa todella uskottava keino köyhyyden vähentämiseen on, että köyhät ihmiset kykenevät itse organisoitumaan ja vaatimaan poliittisia parannuksia asemaansa”, Eskelinen toteaa.
Kehitysyhteistyön entiset ja nykyiset tekijät muistelivat suomalaisen kehitysyhteistyön käynnistymistä Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla alkukuusta järjestetyssä juhlaseminaarissa. Kesäkuun alussa tuli nimittäin kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ulkoministeriöön palkattiin ensimmäinen virkamies valmistelemaan Suomen kehitysaputoimintaa.
Työpaikan sai juuri 29 vuotta täyttänyt Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen pääsihteeri Jaakko Iloniemi, joka sittemmin toimi myös suurlähettiläänä Washingtonissa sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan pitkäaikaisena johtajana.
Iloniemi korosti juhlapuheessaan, että suomalaisen kehitysavun käynnistymisen pontimena oli muiden Pohjoismaiden esimerkki. Vuonna 1962 Suomi lähti ensimmäistä kertaa mukaan yhteispohjoismaiseen kehityshankkeeseen Tanganyikassa, nykyisessä Tansaniassa.
Siinä missä ruotsalaiset puhuivat solidaarisuudesta, suomalaiset poliitikot olivat Iloniemen mukaan kuitenkin kiinnostuneempia Suomen vaikutusvallasta YK:ssa.
Suomen ensimmäinen oma kahdenvälinen kehityshanke oli vuonna 1965 käynnistynyt metsäalan hanke, jossa koulutettiin 600 metsuria Tunisiassa.
Presidentti Kekkonen kävi paikan päällä Tunisiassa ja totesi, että ”Suomella on oman historiansa perusteella kunniavelvoitus antaa apua niillä aloilla, joilla se on meille mahdollista”.
Alkuvaiheessa kaikki apu oli projektiapua ja vähäiset hankinnat pyrittiin sitomaan suomalaisiin toimituksiin.
”Projekteja valittaessa oli sovitettava yhteen suomalaisten osaaminen ja vastaanottajan tarpeet. Emme vielä silloin ymmärtäneet sitä, että niin pian kun avun saanti päättyi, projekti jäi ilman varoja ja hoitoa, olipa kyseessä sitten koulu tai kalastusalus. Kohdemailla oli muita, prioriteetiltaan tärkeämpiä hankkeita, jotka piti rahoittaa”, Iloniemi kertoi ulkoministeriön seminaarissa.
Kehitysyhteistyön painopisteet ovat muuttuneet vuosikymmenten varrella. 70-luvulla puhuttiin ennen muuta teknisestä avusta, kun suomalaisia asiantuntijoita ja teknologiaa vietiin kehitysmaihin teollisuustuotannon tueksi.
80-luvulla käynnistettiin useita isoja sähköalan ja vesihuollon hankkeita ja kunnostettiin satamia Tansaniassa ja Mosambikissa. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry teki metsätaloussuunnitelmia Indonesiassa ja Thaimaassa. Muiden länsimaiden tavoin kehitysavulle asetettiin erilaisia talouspolitiikkaa ja myös demokratiaa koskevia ehtoja.
Kehitysyhteistyön määrärahat kasvoivat tasaisesti, ja vuonna 1991 ylitettiin ensimmäisen ja ainoan kerran YK:n suosittama 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta.
Puhtaassa rahassa mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä kuitenkin suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Avun muodot ovat nyt myös uudet, kun perinteisen hanketuen sijasta on siirrytty budjettitukeen tai rahalliseen tukeen eri hallinnonaloille. Suurimmissa kumppanimaissa Mosambikissa ja Tansaniassa suomalaisella kehitysavulla on tuettu muun muassa terveyshallintoa ja opetushallintoa, ja rahaa on maksettu myös suoraan valtioiden budjettiin.
Aiempien vuosien tapaan kehitysyhteistyön määrärahoja käytetään myös järjestöjen hankkeisiin, humanitaariseen kriisiapuun sekä Maailmanpankin ja EU:n kehitysapuhankkeisiin.
Suunnilleen samaan aikaan kun kehitysyhteistyöhallinto juhli omaa varhaishistoriaansa, Into Kustannus julkaisi Teppo Eskelisen pamfletin nimeltä Kehityksen loppu. Kirja on mainio katsaus kehitystavoitteiden muutoksiin ja ristiriitaisuuksiin. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitysavusta tai ylipäänsä maailmanparantamisesta ja sen haasteista kiinnostuneille.
Kansan Uutisten talouskolumnistinakin toimiva Eskelinen on koulutukseltaan filosofi, ja filosofiassa tärkeintä on käsitteiden määrittely. Heti kirjansa kärkeen hän esittääkin kehitysavussa helposti unohtuneen tärkeän peruskysymyksen: Mistä oikein puhumme, kun puhumme kehityksestä?
Vastauksia on monia ja toteuttamisen tapoja yhtä lailla. Yhteistä niille on se, että kehityksellä tarkoitetaan yhteiskuntien muuttamista paremmiksi.
Kehitysavun kulta-aikana korostettiin sitä, että kehitys olisi nimenomaan yhteiskuntien modernisointia ja talouskasvua. Ajateltiin, että köyhiä maita teollistamalla ne voisivat muuttua länsimaiden kaltaisiksi. Viimeistään 80-luvulla kävi selväksi, että tämä olisi maapallon kestävyyden kannalta mahdotonta.
”Koska kehitys on laajamittaisena tavoitteena käynyt mahdottomaksi, kehitystavoitteet on käytännössä muutettu huomattavasti vaatimattomammiksi”, Eskelinen kirjoittaa.
”Kehityksellä pyritään tänä päivänä köyhyyden vähentämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hieman nykyistä pienempi ihmisjoukko eläisi hyvin matalalle määritellyn köyhyysrajan alapuolella.”
Myös Suomen kehityspolitiikan tavoitteena on nykyään köyhyyden vähentäminen ja kestävän kehityksen edistäminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Köyhyyden vähentämiseen pyritään kehitysyhteistyön avulla ”edistämällä kehitykselle suotuisien olosuhteiden vahvistumista köyhimmissä maissa elinkeinojen, investointien ja kaupan edellytysten parantamiseksi ja talouskasvun aikaansaamiseksi.”
Teppo Eskelinen kuitenkin muistuttaa, että monissa maissa juuri kehitys ja talouskasvu ovat olleet syynä köyhien ihmisten elämän kurjistumiseen. Talous ja investoinnit kasvavat ja jotkut toki vaurastuvat, mutta maaseudulta kaupunkiin paremman elintason toivossa muuttaneet ihmiset työskentelevät hikipajoissa ja asuvat surkeissa slummeissa.
”Ainoa todella uskottava keino köyhyyden vähentämiseen on, että köyhät ihmiset kykenevät itse organisoitumaan ja vaatimaan poliittisia parannuksia asemaansa”, Eskelinen toteaa.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Psykologista sodankäyntiä
KU-VIIKKOLEHTI 3.6.2011
Pöly on hiljalleen laskeutunut Abbottabadin ylle ja elämä jatkuu entisellään. Osama bin Ladenin surmauutisten jälkeen tämä hiljainen pakistanilainen kasarmikaupunki oli muutaman päivän ajan mediasirkuksen keskipisteenä, kun kameraryhmät eri puolilta maailmaa tulivat kysymään ihmisiltä miltä nyt tuntui kun Osama bin Laden oli tapettu heidän kotikaupungissaan.
Yhdysvaltojen vaihtoehtomedia on kaivanut esiin videoleikkeitä Osama bin Ladenin surmaoperaation jälkeen esitetyistä tv-haastatteluista. Harva paikallinen asukas näyttäisi ylipäänsä uskovan, että Osama bin Laden olisi asunut Abbottabadissa.
”Osama bin Ladenin surmaoperaatio oli silkkaa huijausta”, sanoi lehdenmyyjä Mohammed Britannian yleisradion BBC:n haastattelussa.
Toiset kaipasivat Yhdysvaltojen hallitukselta kunnollisia todisteita siitä, että bin Laden oli todella elänyt ja kuollut Abbottabadissa.
”Surmaoperaatio ei ole totta. Ehkä joku toinen ihminen tapettiin. Kukaan ei voi liikkua täällä salaa, sillä armeija tarkistaa kaikkialla ihmisten henkilöpaperit”, arveli Al Jazeeran haastattelema Jahingir Khan, jonka serkku asui iskun kohteena olleen talon naapurissa.
CNN:n kirjeenvaihtaja puolestaan kulki Osaman huvilaksi väitetyn rakennuksen ympärillä ja kiinnitti huomiota siihen, että talon muuriin oli maalattu tyttökoulun mainos puhelinnumeroineen ja muurin kupeessa olevan kaalimaan reunamilla kasvoi kannabishamppua.
Pakistanilaisen tv-kanavan esittämä yksityiskohtainen silminnäkijähaastattelu antoi aivan toisenlaisen kuvan vapunpäivän jälkeisen yön tapahtumista kuin mitä länsimedian välityksellä on kerrottu. Samaa TV:n haastattelun mukaan kyseessä oli epäonnistunut operaatio, jossa kuoli ainakin kymmenen yhdysvaltalaista sotilasta.
Yhdysvaltalainen sotaveteraanien järjestö Veterans Today julkaisi verkkosivuillaan englanninkielisen käännöksen haastattelusta, jossa operaation kohteena olleen talon naapuri kertoi oman versionsa Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen iskusta Abbottabadiin.
Haastattelussa Mohammad Bashir kertoi, että vapunpäivän jälkeisenä yönä Yhdysvaltojen helikopterista laskeutui 10–12 sotilasta. Sotilaat hakkasivat naapuritalojen ovia ja kielsivät talojen asukkaita tulemasta ulos. Ulkomaalaiset sotilaat puhuivat pashtun kieltä.
Bashir seurasi tapahtumia talonsa katolta. Kun hän näki Yhdysvaltojen helikopterin tulevan, hän luuli ensin, että amerikkalaiset olivat aikeissa hyökätä läheiseen Pakistanin sotilasakatemian kasarmiin.
Noin 20 minuuttia myöhemmin helikopteri palasi Bashirin mukaan hakemaan vieraat sotilaat pois, mutta ennen kuin kopteri pääsi jatkamaan matkaa, se jostain syystä räjähti ja syttyi palamaan.
”Naapurit riensivät avoimesta portista katsomaan, mitä oli tapahtunut. Helikopteri oli liekeissä ja räjähdyksessä kuolleiden ruumiinosia oli pitkin pihaa, jalkoja, käsivarsia, repeytyneitä kehonosia”, Mohammad Bashir kuvaili.
Naapuritalon miehen mukaan kaksi muuta helikopteria lensi lähettyvillä, mutta kumpikaan niistä ei koskaan laskeutunut. Sitten Pakistanin armeijan sotilaat tulivat paikalle ja ajoivat ihmiset pois.
”Amerikkalaiset väittävät, että he surmasivat Osaman ja veivät hänen ruumiinsa pois helikopterilla. Miten he hänet veivät? Kaikki, jotka tulivat tuolla helikopterilla, kuolivat räjähdyksessä. Jos myös Osama oli helikopterissa, hänkin varmasti kuoli”, Mohammad Bashir totesi.
Hänen mukaansa monet ihmiset naapurista näkivät tapahtumat, mutta heitä on käsketty olemaan hiljaa. Bashirin serkku, joka työskenteli talossa puutarhurina, pidätettiin ja asetettiin kotiarestiin. Naapurit kertoivat, että hyökkäyksen kohteena olleessa talossa asui kaksi ystävällistä herraa nimeltä Arshad ja Tariq.
Verkkolehti Asia Timesin kirjeenvaihtajan Pepe Escobarin mielestä Osama bin Ladenin väitetty surmaoperaatio oli taidokkaasti toteutettu ”psykologinen operaatio”, puhtaasti näytösluonteinen voimanosoitus, jossa tärkeintä on millainen kuva tapahtumasta annetaan mediassa.
Pepe Escobar kirjoittaa kolumnissaan, että presidentti Barack Obaman saamaa Nobelin rauhanpalkintoa voidaan hyvin perustein arvostella, mutta Obama on myös älykäs intellektuelli, joka ymmärtää amerikkalaisten kollektiivista mielentilaa.
”Niinpä surmatakseen symbolisesti terrorisminvastaisen sodan – joka keksittiin syyskuun 11. päivän tapahtumien takia – Obaman piti kirjaimellisesti tappaa väitetty rikoksentekijä, oli tämä sitten oikea tai väärä, syyllinen tai syytön, klooni tai aito.”
Juonen mahdolliset ristiriitaisuudet ovat Escobarin mukaan epäolennaisia, kuten missä tahansa Hollywoodin menestyselokuvassa. Tärkeämpää on lipunmyynnin suuruus.
”Freudin oppien mukaisesti Obama teki surmatyön ja vapautui koko trauman alkuperäisestä syystä. Hän laski, että se oli ainoa keino aloittaa alusta – näin voitaisiin vähitellen lopettaa sodat Afganistanissa ja Irakissa ja ruveta keskittymään asioihin, joilla on todellista merkitystä Yhdysvalloissa: opetusmenoihin ja infrastruktuuriin, valtiontalouden tilaan.”
Escobarin mukaan ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että Obaman hoito tepsii.
”Toki miljoonat amerikkalaiset ovat saaneet lisäpontta, ihan kuin koko maa olisi juonut tsunamillisen energiajuomaa. Mutta avainkysymys kuuluu, katoaako jihadismi kokonaan tämän päivän geopoliittisesta näköpiiristä. Itse asiassa historia oli hävittänyt sen jo ennen bin Ladenin iskua. Arabimaiden kansannousut ovat osoittaneet, että arabimaailma tahtoo demokratiaa, ei itsemurhapommittajia.”
Pöly on hiljalleen laskeutunut Abbottabadin ylle ja elämä jatkuu entisellään. Osama bin Ladenin surmauutisten jälkeen tämä hiljainen pakistanilainen kasarmikaupunki oli muutaman päivän ajan mediasirkuksen keskipisteenä, kun kameraryhmät eri puolilta maailmaa tulivat kysymään ihmisiltä miltä nyt tuntui kun Osama bin Laden oli tapettu heidän kotikaupungissaan.
Yhdysvaltojen vaihtoehtomedia on kaivanut esiin videoleikkeitä Osama bin Ladenin surmaoperaation jälkeen esitetyistä tv-haastatteluista. Harva paikallinen asukas näyttäisi ylipäänsä uskovan, että Osama bin Laden olisi asunut Abbottabadissa.
”Osama bin Ladenin surmaoperaatio oli silkkaa huijausta”, sanoi lehdenmyyjä Mohammed Britannian yleisradion BBC:n haastattelussa.
Toiset kaipasivat Yhdysvaltojen hallitukselta kunnollisia todisteita siitä, että bin Laden oli todella elänyt ja kuollut Abbottabadissa.
”Surmaoperaatio ei ole totta. Ehkä joku toinen ihminen tapettiin. Kukaan ei voi liikkua täällä salaa, sillä armeija tarkistaa kaikkialla ihmisten henkilöpaperit”, arveli Al Jazeeran haastattelema Jahingir Khan, jonka serkku asui iskun kohteena olleen talon naapurissa.
CNN:n kirjeenvaihtaja puolestaan kulki Osaman huvilaksi väitetyn rakennuksen ympärillä ja kiinnitti huomiota siihen, että talon muuriin oli maalattu tyttökoulun mainos puhelinnumeroineen ja muurin kupeessa olevan kaalimaan reunamilla kasvoi kannabishamppua.
Pakistanilaisen tv-kanavan esittämä yksityiskohtainen silminnäkijähaastattelu antoi aivan toisenlaisen kuvan vapunpäivän jälkeisen yön tapahtumista kuin mitä länsimedian välityksellä on kerrottu. Samaa TV:n haastattelun mukaan kyseessä oli epäonnistunut operaatio, jossa kuoli ainakin kymmenen yhdysvaltalaista sotilasta.
Yhdysvaltalainen sotaveteraanien järjestö Veterans Today julkaisi verkkosivuillaan englanninkielisen käännöksen haastattelusta, jossa operaation kohteena olleen talon naapuri kertoi oman versionsa Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen iskusta Abbottabadiin.
Haastattelussa Mohammad Bashir kertoi, että vapunpäivän jälkeisenä yönä Yhdysvaltojen helikopterista laskeutui 10–12 sotilasta. Sotilaat hakkasivat naapuritalojen ovia ja kielsivät talojen asukkaita tulemasta ulos. Ulkomaalaiset sotilaat puhuivat pashtun kieltä.
Bashir seurasi tapahtumia talonsa katolta. Kun hän näki Yhdysvaltojen helikopterin tulevan, hän luuli ensin, että amerikkalaiset olivat aikeissa hyökätä läheiseen Pakistanin sotilasakatemian kasarmiin.
Noin 20 minuuttia myöhemmin helikopteri palasi Bashirin mukaan hakemaan vieraat sotilaat pois, mutta ennen kuin kopteri pääsi jatkamaan matkaa, se jostain syystä räjähti ja syttyi palamaan.
”Naapurit riensivät avoimesta portista katsomaan, mitä oli tapahtunut. Helikopteri oli liekeissä ja räjähdyksessä kuolleiden ruumiinosia oli pitkin pihaa, jalkoja, käsivarsia, repeytyneitä kehonosia”, Mohammad Bashir kuvaili.
Naapuritalon miehen mukaan kaksi muuta helikopteria lensi lähettyvillä, mutta kumpikaan niistä ei koskaan laskeutunut. Sitten Pakistanin armeijan sotilaat tulivat paikalle ja ajoivat ihmiset pois.
”Amerikkalaiset väittävät, että he surmasivat Osaman ja veivät hänen ruumiinsa pois helikopterilla. Miten he hänet veivät? Kaikki, jotka tulivat tuolla helikopterilla, kuolivat räjähdyksessä. Jos myös Osama oli helikopterissa, hänkin varmasti kuoli”, Mohammad Bashir totesi.
Hänen mukaansa monet ihmiset naapurista näkivät tapahtumat, mutta heitä on käsketty olemaan hiljaa. Bashirin serkku, joka työskenteli talossa puutarhurina, pidätettiin ja asetettiin kotiarestiin. Naapurit kertoivat, että hyökkäyksen kohteena olleessa talossa asui kaksi ystävällistä herraa nimeltä Arshad ja Tariq.
Verkkolehti Asia Timesin kirjeenvaihtajan Pepe Escobarin mielestä Osama bin Ladenin väitetty surmaoperaatio oli taidokkaasti toteutettu ”psykologinen operaatio”, puhtaasti näytösluonteinen voimanosoitus, jossa tärkeintä on millainen kuva tapahtumasta annetaan mediassa.
Pepe Escobar kirjoittaa kolumnissaan, että presidentti Barack Obaman saamaa Nobelin rauhanpalkintoa voidaan hyvin perustein arvostella, mutta Obama on myös älykäs intellektuelli, joka ymmärtää amerikkalaisten kollektiivista mielentilaa.
”Niinpä surmatakseen symbolisesti terrorisminvastaisen sodan – joka keksittiin syyskuun 11. päivän tapahtumien takia – Obaman piti kirjaimellisesti tappaa väitetty rikoksentekijä, oli tämä sitten oikea tai väärä, syyllinen tai syytön, klooni tai aito.”
Juonen mahdolliset ristiriitaisuudet ovat Escobarin mukaan epäolennaisia, kuten missä tahansa Hollywoodin menestyselokuvassa. Tärkeämpää on lipunmyynnin suuruus.
”Freudin oppien mukaisesti Obama teki surmatyön ja vapautui koko trauman alkuperäisestä syystä. Hän laski, että se oli ainoa keino aloittaa alusta – näin voitaisiin vähitellen lopettaa sodat Afganistanissa ja Irakissa ja ruveta keskittymään asioihin, joilla on todellista merkitystä Yhdysvalloissa: opetusmenoihin ja infrastruktuuriin, valtiontalouden tilaan.”
Escobarin mukaan ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että Obaman hoito tepsii.
”Toki miljoonat amerikkalaiset ovat saaneet lisäpontta, ihan kuin koko maa olisi juonut tsunamillisen energiajuomaa. Mutta avainkysymys kuuluu, katoaako jihadismi kokonaan tämän päivän geopoliittisesta näköpiiristä. Itse asiassa historia oli hävittänyt sen jo ennen bin Ladenin iskua. Arabimaiden kansannousut ovat osoittaneet, että arabimaailma tahtoo demokratiaa, ei itsemurhapommittajia.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)